Pieni ajatus ; Seliselibaatti

Joskus keskustelu menee hiustenhalkomiseksi. Joskus siihen on tarvettakin. Jouduin pieneen keskusteluun jossa ihmiset moittivat siitä että puhuin "pakkoselibaatista". Heistä käsite oli ristiriitainen koska selibaatti tarkoittaa tahdonalaista päätöstä olla ilman seksiä. Mielestäni "pakko" -etuliite on nimenomaan tämän vuoksi tarpeen. Että tiedotetaan täydennyksestä.

Tätä miettiessä tuli kuitenkin toinen, omituisempi, ongelma. Mitä tehdä jos haluaa puhua yhdellä käsitteellä ihmisistä jotka eivät saa seksiä vaikka haluavat? Näyttää siltä että yleistä käsitettä tähän ei ole.

Itse asiassa itse voisin nähdä että olisi olemassa laaja "siveys" -käsite joka kattaa tahdonalaista seksittömyyttä. Se kattaisi laajakirjoisesti harvaseksisyyttä, seksittömyyttä että jonkinlaista etiketinmukaista käyttäytymistäkin. Ilman seksiä vastentahtoisesti jäävät eivät ole kuitenkaan kovin hyvin tämän termin mukaisia.

Sitten voidaan ajatella että on aseksuaaleja jotka eivät halua seksiä. He ovat jossain määrin selibaatteja. Mutta käsite on tarkempi joten on kenties syytä käyttää tätä koska se on eksaktimpi. Selibaatti ei ole väärä ilmaisu, mutta aseksuaali kuvaa tilannetta paremmin. Tästä ihanteesta voidaan jopa päätellä että jos selibaatti -sanaa ehdottomasti tarvitaan se viittaa juuri niihin joilla on seksuaaliset halut mutta jotka elävät ilman seksiä.

Käsitteellisesti hankalin sitten on se selibaatti. Käsitteen ympäristö on siitä vaikea että on hankalaa nähdä missä määrin se on todella vapaaehtoista. Esimerkiksi historiallisen painolastin kautta voidaan muistaa että monessa aatelisperheessä nuorempia lapsia lähetettiin luostareihin jossa taas komennettiin selibaattiin ideologia edellä. Tottelevaisuus ja kuuliaisuus on jossain määrin hankala aihe aina kun käsitellään vapaasti valintaa. Selvästi tässä on tilaa manipuloinnille. Joten kenties selibaatissa onkin eivapaaehtoisia konnotaatioita.

Jos pakkoselibaattia ei siis saa käyttää niin mikä käsite sitten sopisi? En ole keksinyt muuta kuin "lassukan". Joka tietenkin viittaa Henry Laasasen ajatuksiin siitä että naisten seksuaalinen valta pakottaa jonkun elämään ilman seksiä. Ja tämän "alempitasoisen miehen" ympärille on kehitetty vahva "uhrina olevien miesten diskurssi". Joten rassukka+Laasanen=lassukka. Tämä tosin tuntuu kuvaavan leimallisesti nimenomaan miehiä. (Mikä on omituista koska käsite on uussana eikä mikään vakiintunut termi.) Joten millä helvetin sanalla minä sitten saan viitata pakkoselibaatteihin?

Selibaattien tasoista ja siveystasojen testaamisesta

Siveys on siitä erikoinen hyve, että se on korkeintaan pahuuden puutetta. Siihen viitataan englannin kielelläkin sen tyyppisillä sanoilla kuin "purity" ja "innocence". Sanavalinta helposti vihjaa että siveyden puute olisi sitten jotenkin likaista ja jotain muuta kuin viatonta. Se kuitenkin nähdään usein nimenomaan hyveenä.

Tässä asenteessa on usein käytetty teologista oikeutusta. Sen tyylistä jossa JOS Jumala on olemassa ja JOS Jumala tahtoo että ihmiset eivät harrasta seksiä ja JOS tämä Jumalan tahto on todella hyvää NIIN silloin siveys todella on vähintään pahuuden puutetta. Itse olen sitä mieltä että on tärkeää voida kyseenalaistaa yleisiäkin uskomuksia. Ja että statementissa on aikamoisen monta tyhjää premissiä jotka pitäisi vain ottaa annettuina. Mutta vastaavia ongelmia ei tietenkään ole, jos olet vaikkapa kirkonmies.

Siksi onkin syytä paljastaa Johannes Cassianus. Hän oli kirkonmies joka kirjoitti paljonkin siveydestä. (Hänen sukunimensä sisältää niin paljon mielleyhtymiä jokaiselle suomenkieliselle, joten tämä on hauska sattuma. Tämä yhteensattuma tarjoaa paljon tilaa synkronisiteettisille munkkien välisille homoseksivitseille.) Hän ei tosin tuominnut liberaaleja tai lutkamaisesti käyttäytyviä feministejä, vaan ohjeisti munkkeja. (Onkin oikein hyvä jos moralisointi kohdistetaan omanuskoisiin eikä käytetä sodankäyntivälineenä sen ulkopuolella oleviin.)

Cassianuksella oli selibaattiudessa tasoja. Ja mitä korkeammalle munkki pääsi, sitä sukupuolisiveellisempi hän oli. Merkittävää oli, että jokainen näistä tasoista oli selibaatissa elämistä.
1: Ensimmäisessä tasossa munkki kykenee välttämään masturbointia herätessään.
2: Toisessa asteessa hän kykenee hallitsemaan ajatuksiaan niin että ne eivät harhaile seksuaalisiin aiheisiin.
3: Kolmannessa askeleessa hän ei saa seksuaalista kiihotusta nähdessään kauniita naisia.
4: Neljännessä vaiheessa munkki ei enää saa aamuerektioita, eikä munkin elin aamulla kohoa vaikka tätä stimuloitaisiinkin.
5: Viidennessä tasossa munkki ei saa seksuaalisia mielenliikutuksia lukiessaan seksuaalista materiaalia.
6: Kuudennessa tasossa ollaan immuuneja myös unessa nähdylle seksille.

Luokitelmat ovat siitä kiinnostavia, että ne ovat toisaalta paatuneen selibaatin kirjoittamia. Ja tämä kokemusasiantuntijuus näyttää viittaavan siihen että sanonta "mieli on vahva mutta liha on heikko" on hieman virheellinen. Näyttää että pornografiaan reagoiminen on vaikeammin hallittavissa kuin masturbointiin liittyvä stimulointi. Munkin pahin vihollinen ei ole alaston nainen tai porno, vaan hänen unensa. Tämä on ajatuksena kiehtova. Etenkin kun Cassianus korostaa että vain jotkut pyhimykset ovat päässeet viitostasolle ja kuutostasolle.

Kun huomaat tämän
katolisen kirkon krusifiksin
vatsalihakset, tulee mieleen
kaikenlaisia kysymyksiä,
vaikka siitä onko kyseessä
King of Glory Hole.

Mutta minä en tietenkään olisi minä jos en miettisi miten tätä hierarkiaa on testattu. Käytännössähän ihminen voi tietää asioita lähinnä jonkinlaisesta kokemuksesta. On hauskaa ajatella miten jossain vaiheessa munkki ensin pidättäytyy aamuisesta masturboinnista ja jossain vaiheessa hän on sitten sellaisella vyökoetasolla että nimenomaan kokeilee elimensä reaktiivisuutta. Ja tässä pervomielisyyteni on jossain määrin oikeutettua. Sillä jos mietitään luostarielämää, on hyvä tiedostaa että tietoinen kamppailu helposti muistuttaa niistä haluista ja asioista joita yritetään torjua. Pahinta tässä kaikessa on tietenkin se, että pidättäytyminen johtaa helposti erilaisiin mielleyhtymiin. Ja sitten niitä alkaa löytämään kaikkialta. Mukaan lukien Jeesusta kuvaavat Pyhät krusifiksit. Ja kun näitä asioita on kerran nähnyt, niitä on vaikeaa unohtaa.

Mutta sitten jos mietitään miten munkit pääsivät yhteyteen pornografisen kirjallisuuden kanssa ollaankin sitten erikoisella tasolla. Joku voisi sanoa että tämä olisi osoitus siitä miten pyhimyksetkin lukevat pornoa. Mutta tosiasiassa on syytä muistaa että munkit kopioivat kirjallisuutta. Ja vaikka nykyaikana hartauskirjallisuus ajatellaan seksittömäksi, on syytä aivan oikeasti lukea joitain keskiajan hengellisiä kirjoja. Etenkin niitä joissa puhutaan - toki tuomitsevasti - seksuaalisuudesta.
1: Jos lukee vaikka Jean de Gersonin kirjaa joka käsittelee niinkin pitkästyttävää aihetta kuin munkien ripittämistä, voi huomata osioita jotka ovat haasteellisia sillä de Gerson käyttää varsin kuvailevaa kieltä kertoessaan munkkien lihallisista haluista ja niihin liittyvistä ajatuksista. ; Sama tunne on toki monissa nykyajankin moralistisissa teoksissa. Näyttää enemmänkin siltä että paheksunta ja moralismi ovat tekosyitä ikään kuin hypätä syvään päähän koko aihetta.
2: Samoin kirjoista löytyy Aelredin kaltaisia teoksia. Hän oli ensin elänyt seksuaalista elämää ja vasta myöhemmin tehnyt munkinlupauksen. Hän korosti että kadonneen lampaan kohdalla pidättäytyminen on vaikeaa koska ihminen tietää mistä luopuu.

Eli viitostason testaamiseksi riittävät sen tyyliset hartauskirjat joita saatettiin tarjota tutustuttavaksi aivan aloittelevillekin munkeille. Mikä on tavallaan huvittavaa. Siksi, kun on ensin aamulla vemputtanut kaluaan vimmatusti, oli luontevaa ja helppoa mennä koettelemaan siveytensä tasoa luostarin kirjaston hartaimpien teosten osastolle. Valitettavasti tässä on mukana pieni koukku. Jos kirjastovierailun vuoksi kuuluu voihkintaa, muut munkit tietävät epäonnistumiseta. Mutta jos sieltä sen sijaan kuuluu "kyllä, kyllä" tai muita kannustushuutoja, tiedetään että uusi syvempi siveyden taso on saavutettu.

Kristillinen avioliitto

"He should rectify in creation everything that can be rectified. And after he has done so, children will still die unjustly even in a perfect society. Even by his greatest effort man can only propose to diminish arithmetically the sufferings of the world."
(Albert Camus, "The Rebel: An Essay on Man in Revolt")

Viime aikojen avioliittokeskustelussa on keskitytty homoseksuaaleihin. Ja tässä yhteydessä on korostettu että avioliitossa olisi jotain erityisen kristillistä. Ja tämä Pyhyys on sitten se mitä tästä riistetään. Tätä tukee tietenkin se, että kristilliset arvot on itse asiassa monin paikoin uudelleennimetty "perhearvojen" nimellä. Eli kristillisyys on nivottu perheeseen liittyviin asioihin. Eksistentiaaliselta kannalta tässä on tietysti paljonkin järkeä.

Teologiselta kannalta kysymys on kuitenkin erikoinen. Tämä selviää kun katsotaan hieman "Raamattua". Kristilliset häät ovat siitä iloinen tilaisuus että moni on ollut sellaisissa mukana. Niissä luetaan aina ote ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille kolmastoista luku. Joka kertoo että "Suurin on rakkaus". Siinä kerrotaan enkelten kielistä ja kilisevistä kulkusista. Ja siitä miten rakkaus on pitkämielinen, lempeä ja niin edespäin. Merkittävää on, että tämä ei ole avioliiton vaan rakkauden kuvaus. Se ei kuvaa aviopuolisoa vaan ylipäätään ihmistä joka edustaa kristillisiä asenteita. Teologisesti se ei kuvaa avioliittoa sen enempää kuin kaveruussuhdetta.

Merkittävää on että Paavali, sama henkilö joka on kirjoittanut tuon ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmannentoista luvun on kirjoittanut saman korinttolaiskirjeen seitsemännen luvun. Joka sitten käsittelee avioliittoa. Jostain syystä tätä ei lueta osana vihkikaavaa. Kenties siksi että se kertoo mikä on avioliiton status Paavalille. Jakeet 7-9 "Soisin kaikkien ihmisten olevan niinkuin minäkin; mutta kullakin on oma lahjansa Jumalalta, yhdellä yksi, toisella toinen. Naimattomille ja leskille minä taas sanon: heille on hyvä, jos pysyvät sellaisina kuin minäkin; mutta jos eivät voi itseään hillitä, niin menkööt naimisiin; sillä parempi on naida kuin palaa." Kristillinen ihanne on avioton selibaatti. Perheen perustaminen on jossain määrin tunnustus siitä että on epäonnistunut.
1: Itse asiassa tässä kohden Paavalin asenne on jossain määrin omani. Itsekin halun korostaa että elämässä tärkeämpää on sivistyksen ja muiden vastaavien hyveiden noudatus kuin se että tuottaa jälkeläisiä ja varmistaa jonkin sosiaalisen statuksen tai sen mitä muut ajattelevat. Nykyään tätä asennetta tosin pidetään ei-kristillisenä ja jotenkin pinnallisena. Moni näkee että perhearvojen vastakohtana on vain ja ainoastaan pinnallisuus ja hedonismi. Ja että tämä pinnallisuus on ytimeltään ei-kristittyä. Olen tästä huvittunut. Jossain määrin näyttää siltä että minä, ei uskonnollinen ihminen, noudatankin tässä oikeaoppisempaa kristillisyyttä kuin valtaosa konservatiivikristityistä joille kristillisyys on olennainen osa omaa identiteettiä.

Merkittävää on että Paavali ei myöskään puhu, toisin kuin peruskonservatiivi, perheestä ja jälkikasvusta. Kysymys on aivan suorasta panetuksesta. Tätä korostaa saman luvun jakeet 1-5. Siis kohta joka aloittaa koko luvun. Paavali pitää tätä asiaa selvästi huvin relevanttina. "Mutta mitä siihen tulee, mistä kirjoititte, niin hyvä on miehelle olla naiseen ryhtymättä; mutta haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella aviomiehensä. Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa. Älkää vetäytykö pois toisistanne, paitsi ehkä keskinäisestä sopimuksesta joksikin ajaksi, niin että olisitte vapaat rukoukseen ja sitten taas tulisitte yhteen, ettei saatana teitä kiusaisi teidän hillittömyytenne tähden."

Tässä kohden Paavali onkin mielestäni paljon terävänäköisempi kuin moni nykyajan kristitty. Eräs seksin oleellisista piirteistä on todellakin huvitus. Se ei ole vain lisääntymistä vaan myös parisuhdetta varten. Se ei ole vain sosiaalista vaan se on myös henkilökohtaista tarvetta varten. Seksillä on monta funktiota. (Vai pitäisikö sanoa fucktiota?)

Paavali ei luonnollisesti puhu yhteiskunnan jatkuvuudesta ja pysyvyydestä. Sillä alkuseurakunnan kohdalla on syytä muistaa Jeesuksen syvin olemus. Jeesus oli epäonnistunut profeetta. Vähän kuin Harold Camping joka ennusti maailmanloppua jota ei sitten tullutkaan. Alkuseurakunta, jota Paavali johti, odotti Jeesuksen toista tulemista hyvin nopeasti. Ei siinä ehditä perhettä perustaa ja kasvattaa. Yhteiskunnan tulevaisuutta on turha odottaa kun maailmanloppu on tulossa aivan kohta pian. Ja sitten kun sitä ei  tullutkaan ei tehty sitä mitä pitäisi. Vaan toimittiin kuten ihmisen psyyke tekee. Kuten Harold Campingin ja monen muun epäonnistuneen maailmanlopun profetoinnin kohdalla on tehty epäonnistumisen jälkeen, on kognitiivinen dissonanssi lakaistu maton alle. Kukaan nykykristitty ei viitsi tunnustaa edes niin perustavaa asiaa kuin että jos alkuseurakuntaa ja sen oppeja Totuutena ja Ihanteena pitävä kristinusko olisi totta, Jeesus olisi jo palannut. Sen sijaan tilanne on ohitettu kepoisin ad hoc -pyyhkäisyin ja kehitetty jotain perhearvojen tapaista.

Tällä on tietenkin syvä merkitys siinä mielessä että uskonnoissa ei juuri koskaan ole kyseessä se, että seurataan jotain Pyhää Kirjaa ja sen oppeja. Kysymys on aina tapaperinteestä. Perinteestä joka eroaa usein syvällisesti, rajusti näiden kirjoitusten sisällöstä. Usein yhteys tekstiin onkin hengeltään ad hoc tai post hoc ; Kysymys ei ole siitä että seurattaisiin oppia vaan siitä miten Pyhän Kirjan teksti sovitetaan siihen tapaperinteeseen mitä seurataan. Tämä yhteys taas vaatii yleisesti ottaen varsinaista saivartelua. Ja suuri osa uskonnollisten tekstien luvusta koostuukin tästä. Ensin päätetään mitä teksti sanoo ja sitten haetaan tulkinnat tähän väkisin jälkikäteen. Ja tässä hengessä tilanne on juuri kuten eksegetiikan professori Martti Nissinen on esittänyt, "Raamatulla voi perustella mitkä tahansa mielipiteet." ... "Tulkinta kiinni ajassa, kirjalla itsellään ei ole valtaa."

Noitavainot ja toistuva teema

"Malleus Maleficarum" -eli "noitavasara" on saatavissa tuoreena suomenkielisenä käännöksenä. Kirjan sisällysluettelo, eli kirjan luvut, ovat mielenkiintoista luettavaa. Otan näistä mielestäni kiehtovan valikoiman.

"[I/3] Ensimmäisen osan kolmas kysymys: Olisiko oikeauskoista väittää, että inkubus- ja sukkubusdemonit saavat toimeenpannuksi sellaisia vaikutuksia, että taikojentekijöiden syntyessä ja lisääntyessä sellaiset demonit voivat luoda myös todellisia ihmisiä?
[I/4] Neljäs kysymys: Mitkä demonit harjoittavat sellaista?"

"[I/8] Kahdeksas kysymys: Voivatko noidat estää siittämisvoiman tai sukupuoliyhteyden, mikä sisältyy vahingoittavana taikuutena bullaan?
[I/9] Yhdeksäs kysymys: Voivatko noidat aiheuttaa näköharhalla [kuvitelman], kuin miehiset elimet olisivat kokonaan repäisty irti ruumiista?"

"[II/1,4] Tavasta, jolla he antautuvat inkubusdemoneille."

"[II/1,5] Yleisestä menettelytavasta, kuinka noidat panevat toimeen vahingoittavia taikojaan kirkon sakramenteilla. Ja menetelmästä ja keinoista, jolla he tavallisesti estävät siittämisvoiman tai myös [aiheuttavat] muita vahinkoja kaikille luontokappaleille, paitsi taivaankappaleille.
[II/1,6] Tavasta, jolla he ehkäisevät siittämisvoiman.
[II/1,7] Tavasta, jolla he irroittavat miehiset jäsenet."

"[II/2,1] Kirkollinen menetelmä inkubus- ja sukkubusdemoneja vastaan.
[II/2,2] Keinoja niille, joiden siittämisvoima on noiduttu."

"[II/2,4] Menetelmiä ihmisille, joilta otetaan silmänkääntötempuilla pois miehiset elimet tai joita muutetaan eläinhahmoihin."

Tuosta saanee omalta osaltaan tietää mistä tässä on kysymys. On mielenkiintoista miten katoliset selibaatit ovat intoutuneita juuri noitien tästä puolesta.

Multifunktionaalisuus, luonnollinen etiikka ja homoseksuaalisuuden oikeuttaminen

Joku kenties muistaa erään blogissani melko paljon luetuksi tulleen tekstin joka käsitteli sukupuolielinten käyttöä. Sen lähtökohta oli hyvin vanhoillinen, eli jo keskiajan teologiasta tuttu ajattelu luonnollisuudesta. Se otti myös aineksia Intelligent Designistä tutuista moderneimmista piirteistä joissa tarkastellaan funktioita ikään kuin Jumalan Suunnittelijan insinöörinäytteenä. Ja penis olisi jonkinlainen hilavitkutin, mahdollisesti hydrauliikka-alan insinöörin tekemä. Se myös minun argumentissani päätyi siihen että homoseksuaalisuus voisi olla hyväksyttävää, peräti luonnollista.

Olen aina silloin tällöin leikitellyt tämän ajatuksen ympärillä. Mielestäni rakentavinta on ollut korostaa sitä että funktiot ovat yleensä dispositioita. Eli jotain joka on potentiaali ja mahdollisuus, mutta jota ei usein aina toteuteta koko ajan. Mielestäni tämä on seksuaalisuuden kohdalla erityisen osuvaa, koska seksi ei ole kuin hengittäminen. ; Hengittämistä tapahtuu "käytännössä koko ajan" ja sitä ei ajatella juuri ikinä. Seksiä taas ajatellaan "käytännössä koko ajan" ja sitä ei kuitenkaan harrasteta juuri ikinä.
1: Tämä on tärkeää koska homoseksuaalien avioliittoon käytetty hedelmällisyysargumentti on siitä mielenkiintoinen että sitä ei sovelleta steriileihin aikuisiin. ; Itse olen joskus ihmetellyt miksi joku oikein tiukasti homovastainen ei vain ottaisi tätä huomiota vastaan ja toteaisi ykskantaan, että steriilien ja lisääntymisiän ylittäneiden ihmisten avioliitot pitäisikin mitätöidä. Logiikka tarjoaa tämän mahdollisuuden, mutta sitä ei sovelleta eikä juuri kukaan halua tätä. Kenties siksi, että se koetaan vääräksi. Kenties siksi, että tämän väittäminen marginalisoisi homoseksuaalisuuden vastustamisen hyvin pienen klikin asiaksi, kun taas homokeskustelun päätavoitteet ovat demokraattis-poliittisia joissa haetaan mahdollisimman suurta suosiota. Tai kenties nämä iskevät kättä tässä asiassa.
2: Tämä on tärkeää myös siltä kannalta, että funktioden käyttämättä jättäminen koskee myös selibaattia. Joka taas nähdään uskonnollisessa kontekstissa hyväksyttävänä vaikka siinä jää täsmälleen yhtä monta lasta syntymättä. Homojen kohdalla kuullaan toistuvasti siitä miten yhteiskunta tarvitsee lapsia jatkuakseen, mutta selibaatin elämäntapanaan valinneiden tai aseksuaalien kohdalla tätä huomautusta ei tule ; Molemmat ovat kuitenkin tilastollisesti melko pieni määrä koko väestöstä.
3: Toisaalta hyvin harva enää nykyään tuomitsee masturbointia. Toki kristityissä piireissä voi tämänlaista vastahankaisuutta olla, mutta nämä näkökohdat korostavat eroa muuhun yhteiskuntaan ja niiden ottaminen mukaan olisi poliitisesti tyhmähkö veto.

Dispositionäkökulma on jotain joka itse asiassa koskettaa myös itseäni, aivan heteroseksuaalisessa suhteessa. Meidän kohdalla on nimittäin tehty se, mikä huolestuttaa monia. Nykyisin lasten hankintaa lykätään tai jopa jätetään tietoisesti kokonaan väliin. Ehkäisy on tähän hyvin helppo, edullinen ja kätevä keino. Augustinolaisessa mielessä päädytään katoliseen linjaan jossa ehkäisy on synti. Voidaan kuitenkin ajatella että ehkäisyssä käytetään Jumalan lahjaksi antamia ominaisuuksia. Jumala on antanut seksiin myös nauttimisen lahjan. Lisääntyminen jätetään dispositionaalisesti väliin. Tämä on samanlaista funktion käyttämättä jättämistä kuin selibaatinkin kohdalla. Teko on siis perustaltaan passiivinen, eikä aktiivinen. Homoseksuaalisuudessakin käytetään joitain sukupuolielinten funktioita ja toisia jätetään käyttämättä.

Prima facial

Ylläoleva kepeähkö pohjustus voi olla tarpeen kun mietitään klassista ajatusta seksuaalisuudesta ja luonnollisuudesta. Koska maailma oli Jumalan luoma, oli niissä tieto siitä mikä oli funktion tarkoitus. (Mikä etäännyttää tämän ID -ajattelusta. Tosin moni ID:läinen ei tässä kohden välitä vaan ihan suoraa viittaavat tietävänsä mitä Suunnittelija on halunnut funktiolla. Tämä on jännittävää koska ID -teoreetikot aina toistaa että tämä ei ole mahdollista.) Tämä tekee siitä funktiosta normatiivisen.

Jos siis rakenteen X tehtävä oli tehdä Y:tä, niin se, että yrittää estää X tekemästä Ytä tai saa X tekemään Z:aa on prima facie väärin. Tämä on sitten muotoiltu homoseksuaalien avioliittoa vastaan juuri korostamalla lisääntymisen funktiota. Modernimmissa versioissa tätä on toki muotoiltu siten että on korostettu abstraktisti "hyvää" ja "ihmiselle luontaista" ja "ihmisen parhaaksi". Joka homoseksuaalisuuskeskustelussa on synnyttänyt alagenrejä joissa moralisoidaan ja nimitellään erimielisiä perversseiksi, joka selittää homo religiosus -ihmiskuvan ja siihen sidottujen seksuaalisuutta koskevien dogmistojen kautta erimieliset vammaisdiskurssiin ja sen jossa homoseksuaalisuus olisi peräti yhteiskunnalle tuhoisaa.

Sivistyssanoin naamioidussa versiossa tämä asenne toki muotoillaan siten,e ttä avioliitto yhdistää partnerit useilla eri tasoilla jotka kaikki vahvistavat toisiaan. On sosiaalinen taso joka vaatii eksklusiivista ja pysyvää rakkautta, on fyysinen taso jossa mies ja vaimo "tulevat yhdessä" lihaksi, ja on taso jossa perhe kasvaa ja on taso jossa liitto ei ole parisuhde, vaan suhde yhteisön edessä - ja jopa Jumalan kanssa.

Tässä korostuu usein "kaikki tai ei mitään" -henki. Tämä on hieman erikoista jos ajattelemme että jokainen näistä tasoista olisikin jonkinlainen Jumalan ohjelmoima funktio. Funktiot ovat dispositionaalisia. Ja elämässä hyvin harvoin törmää siihen että täydellinen kohtaisi todellisuuden. Käytännössä jokainen parisuhde on vajaa, vajain syin toteutettu. Seksikään ei aina toimi. Siksi olisikin hyvin erikoista kieltää muut kuin täydelliset suhteet.

Voimme varsin hyvin uskoa että homoseksuaalit kykenevät sosiaaliseen suhteeseen. Ja tiedetysti homomiehillä ja lesbonasilla on fysikaalinenkin puoli. (Ja jos joku pitää tätä perverssinä, on hyvä muistaa mitä kaikkea monien kekseliäiden heteroseksuaalien taloissa tapahtuu. Miettiä tuleeko heidän liittonsa kieltää tämän vuoksi vai ei.) Ja jos heitä verrataan "tarkoituksella ilman perheenlisäystä" oleviin, kuten vaikka meidän perheeseemme, voimme varsin helposti päätyä siihen että tosiasiassa jos homoseksuaalien suhde ei täyty riittävän monella tasolla, niin sitten valitettavasti meidän ja monien muidenkin heteroseksuaalisessa parisuhteessa olevien avioonmeno pitäisi kieltää ja jo legalisoidut avioliitot kenties purkaa.

Itse asissa tämä nostaa esille sen, että homoseksuaalien avioliittoa vastustetaan mutta sen argumentistoa ei sovelleta muualle kuin juuri tähän tiettyyn asiaan. Tämänlaatuinen domeenispesifisyys korostaa joko sitä että homoseksuaalien avioliiton vastustaminen on
1: Argumentistoltaan sisäisesti epäkoherenttia ja epä-älyllistä : Kaikille seksuaalisuuksille ei anneta samoja ehtoja vaan aivan selvästi halutaan lähinnä päättää miksi tämä homoseksuaalisuuskysymys on tietty ja sitten raavitaan presuppositionistisesti eteen mitä tahansa, riippumatta siitä miten se toimii muualla. Ja koska asia on itse asiassa hyvin moraaliton, se ei löydä kuin tälläisiä puutteellisia ja ristiriitaisia argumentistoja.
2: Tosiasiassa ajetaan yhä vanhaa Augustinoksen ajan näkemystä jossa lisääntyminen on ainut funktio, nauttiminen syntiä ja masturbointi itsesaastutusta. Jos haluaa tämänlaiselle kulmalle suosiota poliittisessa ilmapiirissä ja yhteiskunnan yleisessä arvomaailmassa niin toivotan onnea vaan. Lopputulos tiedetään jo nyt jos tilanne on tämä.

Sillä kumpi kohdista on se oleellinen ei ole oikeastaan minulle kovin kiinnostavaa. Homoseksuaalien avioliiton vastustajat ampuvat itseään jaloille - vai pitäisikö sanoa kasvoille - tässä asiassa.

Avioliiton ydinmehu ; Tyttö ja helmikaulanauha?

Me voimme kuvitella että meillä on seuraava argumentti:
P1: Avioliitto on "perustavasti hyvä". Se on monitasoinen naisen ja miehen välinen suhde johon kuuluu myös lisääntyminen.
P2: Samaa sukupuolta olevien seksissä ei voida lisääntyä.
J: Näin ollen homoseksuaalien avioliitto ei ole "perustavasti hyvä".

Tämä ei ole tietysti sama kuin väittäisi että samaa sukupuolta olevien avioliitto ei voisi olla sosiaalisesti hyväksytty tai jopa laillinen. Nämä vaatisivat lisäpremissejä. Kuten seuraavia konjugaatioita:

K1: Avioliitto kuuluu vain "perustavasti hyville".
KJ: Homoseksuaalien ei kuulu mennä avioliittoon.

Ilman konjunktioita argumenttia voisi pitää "suvaitsevana versiona" jossa korosteaan sitä että ei ole mitään homoja vastaan, vaan että perhe on täydellisimmillään tietyssä versiossa. Tässä hengessä voisi jopa sanoa että minun ja puolisoni parisuhde on "hyvä mutta ei täydellinen", eli sekään ei olisi "perustavasti hyvä" liitto.

Silti moni kokee että tämä olisi jotenkin epäreilu steriileille pariskunnille. Toki tässä voidaan korostaa sitä että nämä perheet kärsivät lapsettomuudesta, joten selvästi heillä on jonkinlainen kaipuu "perustavasti hyvään" perheeseen. Mutta monet "tietoisesti lapsettomat" sitten voivat loukkaantua kun heidän perhettään pilkataan. Jostain syystä lapsettomuus on arka asia ja moni "perustavasti hyvää" perhemallia edustava ajattelee että tuomitsemisen sijaan olisi hyvä olla lohduttava.

He joutuvat siis kohtaamaan jotain seuraavankaltaista:
P1: Jos avioliitto on "perustavasti hyvä", monitasoinen naisen ja miehen välinen suhde johon kuuluu myös lisääntyminen.
P2: Steriilien perheissä ei synny lapsia
J: Näin steriilien avioliitto ei ole "perustavasti hyvä"
K1: Avioliitto on vain "perustavasti hyville".
KJ: Avioliitto ei siis kuulu steriileille.
O1: Mutta kuitenkin steriilien avioliittoa pidetään arvokkaana, syvänä ja tärkeänä asiana, jolle avioliitto kuuluu.

Josta huomataan sisäinen ristiriita joka vaatii joidenkin premissejen poistamista. Vahviten uhan alla ei tietysti ole se, että steriilien perheissä ei synny lapsia ; Hedelmättömyys on kuitenkin lääketieteellinen tosiasia. Heikoilla on sen sijaan K1 ja P1. Siis joko avioliitto sopii muillekin eikä homoseksuaalienkaan avioliittoa voida näin torpata. Tai sitten "perustavasti hyvään" ei kuulukaan lisääntyminen. Kummassakin tapauksessa homoseksuaalisuus "painaa väkisin takaportista sisään".

Mikä on hupaisaa on se, että tässä argumentaatiossa steriilien avioliittoa ei olla kyseenalaistamassa homoseksuaalien avioliiton vastustajien puolella. Sen sijaan he ovat aivan oikeasti iskeneet hampaitaan siihen että steriiliys ei ole yksinkertainen asia. Ja että Jumalan ihme voi tehdä hedelmälliseksi vuosien turhan yrittämisen jälkeen. Kristitylle tämä on siis koettelemus joka pitää ottaa haasteena ja ateistille tämä on kehotus kääntyä uudelleensyntyneeksi kristityksi jolloin Herra ihmeenomaisesti paikkaa kivekset, ja kohtu lakkaa olemasta kuin rutikuiva aavikko. Tähän ei voi sanoa juuri mitään, paitsi se että keinot ja saivartelut ovat monet kun ihmisen maailmankuva on uhattuna. Assimilaation voima on ällistyttävä.

Akateemisista ihmisistä tähän löytyy astetta hienostuneempia versioita; Esimerkiksi Corvino on käyttänyt vertausta jossa on Einstein ja Bohr. He olivat keskustelleet fysiikan teoreettisista ongelmista jolloin heillä oli intellektuelli perustavanlaatuinen hyve, totuus. Älyllinen suhde oli aito ja kulki kohti syvää tyydytystä. Ja tämä päti vaikka lopullista tietoa ei voisikaan saada. Ja kenties he olivat jotenkin rajallisia. Ja näin steriilit parit jotka yrittävät saada lasta voivat olla luonnollisen hyvän seksuaalisuuden alla vaikka lasta ei tulisikaan. Tämänlainen on kenties tarpeen kun mietitään sitä, että lasta yritetään joskus kauankin. On siis paljon seksiä jossa ei ole seurauksena lisääntymistä, mutta tämän eteen on tehty kaikki.

Tämä on tietysti siitä miellyttävä argumentti, että sen piilossaolevissa implikaatioissa seksi loppuu vasta kun mies saa orgasmin, joka ei luonnollisestikaan voi tapahtua minnekään muualle kuin yhteen reikään. Rajoittuneisuudestaan huolimatta se tarkoittaa sitä, että seksiä pitää, poikkeuksetta, jatkaa siemensyöksyyn asti, joka on tietysti hyvin miellyttävää ja miehelle mieluista. Naiselle orgasmi ei tietysti - tai siis tässä kontekstissa "luonnollisesti" - ole yhtä tärkeä tai oleellinen. Kuitenkin samalla tämä argumentti on hyvin ... epätyydyttävä, koska
1: Sen ongelmana on se, että se kaatuu välittömästi jos pari tietää olevansa steriili. Jos naisen kohdusta esimerkiksi löytyy syöpä ja tämä joudutaan leikkaamaan pois. (Ja tunnetusti Jumalan ihmeet ovat monenlaiset, mutta hänellä on jotain erittäin pahasti hampaankolossa amputoituja vastaan.) Miesten kohdalla vastaan tulee erektiohäiriö, joka tietysti estää laukeamisen. Toki he eivät enää harrasta seksiä muutenkaan, mutta tämä on irrelevanttia ; Argumentissa ei ole eroteltu sitä saavatko homoseksuaalit mennä naimisiin jos lupaavat elää selibaatissa. Kuitenkin jos sinulla on erektiohäiriö, saat nykyään mennä naimisiin jos olet heteroseksuaali.
2: Toisaalta argumentin heikkoutena on myös se, että Corvino ylistää Einsteiniä ja Bohria, kahta miestä joiden luonnollisen ilmiselvästi hyvä ja monitasoinen suhde ei johtanut lisääntymiseen. Kenties homoseksuaalisuuskin voisi olla "perustavasti hyvä" jollain muulla tavalla? Ei selvästi ole yhtä ihanteellisuuden kaavaa, joten miksi ylipäätään pakottaa keskustelua sellaiseen.

Vedätkö velvollisuudesta ; kuivilta aviollisesti kelpaamattomaksi:

On erikoista, että seksuaalisuudesta puhuttaessa lisääntyminen on nostettu vahvasti esiin. Tässä saattaa olla takana toisenlainenkin historiallinen jäänne. Nimittäin vanhoillinen ajatus siitä voiko avioliitossa raiskata. Lisääntymistä korostavassa näkemyksessä kun helposti ohitetaan se, onko seksi ollut molempien osapuolien haluamaa.

Toki modernit versiot, kuten Corvinon argumentisto, korostavat asennetta. Ja tässäkohden se vihjaa suoraan että tämä vanha asenne ei ole oikein. Mutta se tuo itse asiassa esiin aivan uuden, joskin hyvin vähän käytetyn, argumentin. Nimittäin siihen, pitäisikö avioliitto kieltää niiltä ihmisiltä joiden mielestä avioseksi on naisen velvollisuus jossain määrin, ja että seksiä tulisi antaa puolison vuoksi vaikka ei yhtään huvittaisi. ; Heidän voidaan nähdä rikkovan avioliiton monitasoisessa ihanuudessa sosiaalista tasoa. Se on siis aivan yhtä luonnotonta ja perverssiä kuin homouskin. (Ja kyllähän tämäkin olisi tasa-arvoinen siinä mielessä että sama laki koskisi kaikkia. Saisi sitä mennä naimisiin heti kun ei olisi tuota mieltä. Mielipidettä voi vaihtaa ja eheytyä, jopa helpommin kuin homoseksuaalit Aslanissa.)

Loppukäteenyhteenveto:

Jos seksuaalisuutta pidetään monitasoisena, monipuolisena ja monifunktioisena, on pakko korostaa ajallisuutta. Usein ajatellaan että rakkaus on ikuista. Mutta sama ei koske erektioita. Funktioille on monesti luonnollista se, että niitä ei käytetä pitkään aikaan. Pora jolla porataan reikä seinään kerran vuodessa on pora joka hoitaa hommansa vaikka pölyttyisi lopun aikaa varaston hyllyllä. Samoin kaikkia toimintoja ei tarvitse käyttää koskaan. Pora on hyvä pora vaikka sen lisäosavempeleiden funktioista käytettäisiin hyväksi vain osaa.

Tätä korostaa se, että jos tästä luovutaan ja asiaa lähestytään eidispositionaaliselta kannalta, päädytään monenlaisiin omituisiin umpisolmuihin ja kaksoisstandardeihin. Argumentit eivät näytä koskevan kaikkea aihetta koskevaa vaan osuvan vain toisiin. Lisäksi se tuntuu ylikorostavan täydellisyydentavoittelua tavalla ja tasolla joka on arkielämälle ja sänkykamarille vierasta. Ja jopa sellaisella tasolla että sitä voitaisiin pitää kohtuuttomana.

Lisäksi huomiota herättää se, miten diskurssi tuntuu fiksoituneen. Lapsen saaminen ylikorostuu vähintään yhtä pahaksi ylilyöntistandardiksi kuin vähäpukeisuus "yliseksualisoidussa" kulttuurissa(mme). Kenties tämä yliseksualisoituminen näkyy siinäkin että perhe määritetään vain seksin seurauksen kautta.

Ja itse asiassa jopa romantikon voisi olla vaikeaa hyväksyä tätä seksifiksoituneen perhemallin täydellisyydentavoittelua. Sillä se on kuitenkin sellaista joka on hyvin altis onnettomuuksille, sattumalle ja muulle. Ikuinen, vakaa ja luotettava rakkaus ei voi toteutua sellaisessa tilassa jossa erektiohäiriön tai sukuelinten silpoutumisen tai kohtusyövän vuoksi suhteen ikuinen ja syvä arvo jotenkin mitätöityisi. Hyvin haurasta on se rakkaus, joka ei kestä ajatusta siitä että kieroutunut haltiatar ottaisi avioparin, ei muuttaisi muita attribuutteja paitsi toisen sukupuolielimet. Jos tässä sanoo "hyi" ja menisi pois, tiedämme miten syvällistä, kestävää, vakaata ja luotettavaa suhde voi olla, jos kaikki roikkuu yhdessä pienehkössä  lihanpalassa. Tämänlaatuisessa suhteessa imeytyminen on pientä, eikä pureksittavaa jää niille jotka kaipaavat suurempaa ja syvempää liikehdintää suhteeseen.

Tuntuu että tämänlainen näkemys on niin ilmiselvästi väärä että sen on pakko olla jotenkin oleellisesti luonnotonta ja perustavaa luonnollista hyvää vastaan. Kansanäänestys ollee samaa mieltä, ja lajityypilliseksi asenteeksi väitetty seksuaalisuusmalli tuntuukin marginalisoituvan pienen klikin sisäiseksi pöhinäksi. Siellä ne pervoilee, keskenään, luonnottomat. Ovat niin pervoja, että löytänevät tästäkin tekstistä ties miten monta kaksimielisyyttä vaikka tämä on täysin siveä juttu!

Pedofiilipapit ja tilastot

Emil Anton käsitteli "Ja kirkko vaikeni" -dokumenttia. Hän huomautti, että "Dokumentti päättyi ilmoitukseen Benedictus XVI:n erosta, ja se vahvisti sitä jo eron aikaan mediassa pyöriteltyä spekulaatiota, että paavi olisi eronnut tämän skandaalin takia." Anton kritisoi varsin ansiokkaasti monia katoliseen kirkkoon liittyviä myyttejä. Paavin ei kannata erota pedofiliaskandaalin vuoksi, koska paavilla, toisin kuin yksityishenkilöllä, on syytesuoja.

Tärkein huomio on se, että moni ajattelee että katoliset papit olisivat jotenkin erityisen kovia pedofiileja. Ja että tässä isona syynä on selibaattilupaus - osittain siksi että selibaatissa elävä torjuu seksuaalisuutensa ideana, mutta ajautuu koviin ja pakottaviin haluihin ja osittain siksi että selibaatti linkitetään homoseksuaalisuuteen. "Selibaatti sinänsä ei tuota minkäänlaista halua käyttää lapsia seksuaalisesti hyväksi, siitä ei ole mitään näyttöä. Itse asiassa todistusaineisto osoittaa päinvastaiseen suuntaan. Jos selibaatti aiheuttaisi pedofiliaa, katolisten pappien keskuudessa pitäisi esiintyä paljon enemmän pedofiliaa kuin muussa miesväestössä. Tilastot ovat kuitenkin seuraavat: vuosien 1950-2002 välillä 4% USA:n katolisista papeista ylipäänsä syytettiin alaikäisten hyväksikäytöstä, ja varmennettujen tapausten osuus on 0.23%. Asiantuntijat ovat eri mieltä muun miesväestön prosenttiluvusta, Newsweekin artikkelin mukaan konservatiivinen arvio olisi 10%." Eli katolisten pappien parissa pedofiliaa harrastetaan vähemmän kuin muualla.

Samansuuntaista huomiota voidaan hakea myös "The Curvature" -blogista. jossa ei ainakaan jaeta Antonin katolista uskoa. Sieltäkin löytyy linkityksiä siihen, että selibaatti ei aiheuta raiskauksia, koska raiskaus on jotain jota tehdään vallankäytöllisenä aktiona, eli juuri muuna kuin seksuaalisena aktiona. Erikoista on myös se mitä tilastot sanovat homoseksuaaleista - aihe jota Emil Anton ei nostanut esille, koska hän ei katolisena tietysti mielellään puhu homoista positiivisessa valossa tai halua liittää homopappeja katolisuuteen liittyväksi ideaksi. Curvature ei ole yhtä suojeleva ; "It’s also purposely obscuring the issue to suggest that “the vast majority of U.S. abuse cases were of a homosexual nature.” No. The vast majority of known U.S. abuse cases within the Catholic Church were committed against boys by men. That is a hugely different matter. And, in fact, a vast majority of rapists who favor male children as victims identify as straight (pdf). This is no different among priests." Eli toisin sanoen pedofiilit ovat yleensä heteroseksuaaleja. Myös ne jotka ovat miehiä jotka raiskaavat poikia ovat yleensä ottaen muutoin heteroseksuaaleja ; Lapsen ja aikuisen välillä on eroja, jotka johtava tälläisiin tilastoerikoisuuksiin jotka voivat haitata arkijärkeä. Arkijärki vain harvoin välittää todellisuudesta. Yhteenveto on mielenkiintoista mietittävää : "The argument that priest sexual abuse is about either celibacy or a non-heterosexual sexual orientation reinforces dangerous rape myths that only create the cultural circumstances that allow rape to be so prevalent in the first place."

Selibaatissa olo ja homoseksuaalisuus edustavat toiseutta. Niitä on helppo syyttää. Maailma ei vain toimi kuten mielikuvissa.

Onkin korostettava, että katolisen kirkon ongelmat ovat pääasiassa siinä että kirkko piilotteli tekoja. Tässä syyllistetään usein Razingeria, vaikka hänen hyvämaineinen - joskin myös loppuaikoinaan dementoitunut - edeltäjänsä olikin pedannut tilanteen valtaosin. Olen its eyrittänyt ja kannustanut jo useamman vuoden ajan ihmisiä siihen, että ideologian syntitaakka on katsottava yhdestä ja vain yhdestä asiasta. Siitä, mitä yhteisö tekee kun rikollinen jää kiinni. Se, että ideologiassa on pedofiili ei ole yllätys tai yhteisön vika. Heitä/näitä on aina olemassa yhteisöistä huolimatta. Sen sijaan se, että rikos ohitetaan vaatimalla uhrilta anteeksianto ja hoitamalla asia sisäisesti ilman tuomioita on ongelma. Anton yrittää toki pelastaa katolista kirkkoa tältäkin strategialla huomauttamalla, että "Itse asiassa Walsh oli raportoitu poliisille kahdesti jo vuonna 1991, kolme vuotta ennen mainittua raiskausta, mutta poliisi ei toiminut. Jos poliisi olisi pidättänyt hänet, kyseistä raiskausta ei olisi päässyt tapahtumaan." Tässä kuitenkin huomataan, että herää kysymys siitä että miksi ei ole tehty kaikkea että pedofilia -asia olisi todella hoidettu. Ilmoittaminen kertoo siitä että asiasta on tiedetty katolisen kirkon toimesta. Ja se, että kolmen vuoden jälkeenkään ei ole esimerkksi potkittu kyseistä pappia pois vaan on pyöritelty peukaloita on itsessään todiste siitä kovin suurta intoa pedofiilien hoitoon ei ole ollut. Katolinen kirkko ei ole esimerkiksi potkinut em. pastoria työstään ja huutanut medialle että "saimme kiinni pedofiilin ja poliisi ei tee mitään!" Saisimme silloin ihan päinvastaista mediakohuilua. Siinä katolinen kirkko olisi sankari. Vaikeneminen "tiesimme tai meidän olisi pitänyt tietää" -hengessä ei ole pelastus. Se on lähempänä "sen pahempi" -tilannetta.

Itse asiassa Anton näyttääkin noudattavan katolisuuden virallista liennyttämistä. Mikä on erikoista koska vatikaanilla on motiivi harjoittaa PR -puhetta. Tuoreet uutiset kertovat sitä että Vatikaanissa on itse asiassa muutettu lakeja tavalla jotka tekevät pedofiilpapeista ilmoittelun rikolliseksi. Tässä reagointikulttuurissa on melko turhaa tuhrata "olemme tehneet parhaamme" -sävytysten kanssa.

Silti näkisin että valtaosa katolisen kirkon saamasta huomiosta ei johdu siitä että ihmiset olisivat moraalisia. Päin vastoin. Siinä on havaittavissa "Da Vinci's Demons" -sarjan oikeusjuttua, jossa Leonardoa syytetään sodomiasta, ja hän päätyy nukkeoikeudenkäyntiin jonka lopputulos on poliittisista syistä ennalta päätetty ja syytekin rakennettu keinotekoisesti juurikin samaisista poliittisista syistä. Siinähän Leonardo tekee mutkikkaan pakosuunitelman, ja päätyy valokuvaamaan sian perseeseen haaruksistaan liimaamansa tuomarin, (keskellä tämän omaa oikeussalia) saadakseen mukavan kiristysvälineen jolla vapautua. Tässäkin tuomari korostaa että hän on niin kunniallinen ihminen, että ihmiset eivät uskoisi että hän voisi. Leonardolla oli erikoisia huomioita. Hän korosti että ihmiset pitävät skandaaleista. Ja että tuomarius tekee jutusta vain entistä mehukkaamman. Että hänen tuomiossaan on paljon seuraajia ja hän on vain hullu taiteilija. Ja että epäilys ja skandaali johtavat siihen, että "truth is irrelevant - the best story wins!" Suurin osa moralistisesta pahastumiskulttuurista ei suinkaan johdu siitä että ihmiset ja paheksujat itse olisivat mitenkään mainittavan hyviä ihmisiä. Heitä vain kiinnostaa skandaali. He haistavat veren, eivätkä moraalia itsessään. Siksi pedofiilipappi on maukkaampi kuin ihan tavallinen pedofiili. Sillä papin oletetaan olevan hyvä. Ja juuri se saa katsomot täyteen.

Tosin uskonnon oma suosio perustuu sekin pääasiassa moralisointiin eikä moraalisuuteen. Ja itse asiassa jos tässä puhutaan fundamentalisteista, niin voidaan sanoa että tavallisten ihmisten kanssa skandaalinhaluisuus on vakiona. Ja mitä fundamentalistisempaan suuntaan mennään, sitä enemmän se on puhdasta vihaa ja sitä että skandaaleja ei enää vain seurata ja kohkata, vaan niitä myös yritetään rakentaa. Tässä mielessä olisin hyvin varoivainen jos olisin mitenkään uskonnon tai muunlaisen vastaavan massaliikkeen sisällä. Sillä maailma ei todellakaan ole sellainen kuin mielikuvamarkkinoinnissa jota hartaasti uskova kouluttamaton idiootti tai hyvin koulutettu manipulaattori-demagogi jossain sosiaalisessa mediassa kohuaa.

agnostismi, aseksuaalisuus ja miten "kaikki identiteetit ovat poliittisia"

"Skeptic's Play" -blogissa oli käsitelty aseksuaalisuutta. Sen kirjoittaja on aseksuaali nainen jolla on poikaystävä. Tämä oli johtanut erikoiseen tilanteeseen jossa hänen poikaystävältään oltiin kyselty asioita. Erityisen suuria ongelmia tuli siitä että poikaystävä ei ole aseksuaalinen. "My boyfriend felt very uncomfortable, because he felt put on the spot to defend the legitimacy of our relationship to his friends. He felt like he was in a double-bind. First they assumed that we're in a sexless relationship, and then they questioned the legitimacy of sexless relationships. My boyfriend wanted to inform them that our relationship is sexually active, but also didn't want to imply that sexless relationships were somehow less legitimate. That's what bothered my boyfriend the most, but I was more bothered by the larger pattern of behavior. They pounced on him when I wasn't there."

Tässä kohden tilanne on tietysti hyvin hankala. Sitä voidaan kysyä että onko selibaattia viettävä pari enemmänkin filia -ystävyyden kuin eros -rakkauden alaisia. Että miten tämä seksitön yhdessäolo eroaa kaverisuhteesta. Ja siinä vaiheessa jos seksiä harjoitetaan nousee pöytään myös rankempi puoli. Raiskauskortti iskeytyy esille helposti. Kysymykset siitä minkälainen mies voi harjoittaa seksiä naisen kanssa joka ei siitä nauti on tässä oleellisin ja keskeisin kysymys. Se nousee myös kommenttien puolella "I really don't think that I would enjoy having sex with my girlfriend unless I knew that she was "into it". I've actually asked her numerous times whether she gets sexual gratification when we engage in certain sex acts because I wouldn't like to think that she was participating just to please me. For me, sex is all about having a shared sexual experience."

Itse en toki ole kokenut aseksuaalia elämää tai aseksuaalin kanssa elämistä. Kykenen kuitenkin ymmärtämään hiemn siitä, miten aseksuaalien seksidynamiikka toimii. Ihan omakohtaisuuden kautta. Enkä puhu tässä mistään platonisesta rakkaudesta, josta olen tietyissä yhteyksissä jopa kuuluisa. Konteksti on aivan seksuaalis-penetratiivinen sanan rankimmassa mielessä. ; Ymmärtämisen taustana on se, että heteroseksuaalit, jopa kaltaiseni pervertikot, eivät aina jaksa harrastaa seksiä. Tuskin kukaan on sellainen että on koko ajan pelkkää himon ja aistimusten puutarhaa jossa kiima puskee valtoimenaan hekuman rikkaruohoa. Monesti viettien puutarha on kuitenkin lähinnä lietelannan peitossa.

Tämä tarkoittaa sitä että halut eivät aina kohtaa. Tämän vuoksi tarvitaankin konsepti kahden kiimassa olevan ja raiskauksen välille. Vapaaehtoinen seksi voi tapahtua monella tavalla ja monista syistä. Joskus asiat hoidetaan vaikka vaihtoehtoisella tavalla jos ei satu huvittamaan. - Ja tämä Ei Tietenkään Tarkoita että olisi aina ja joka kerta kumppanin halutessa pakko "sulkea silmät ja ajatella isänmaata", joka on käytännössä avioraiskauksen legitimointia. Sillä vapaaehtoisuus on sitä että on vaihtoehto sanoa "kyllä" ja "ei" ja sanoo "kyllä" eikä mukana ole ollut merkittävää painostusta tai manipulointia jolla vain toinen vastauksista hyväksytään tai mahdollistetaan. (Jos naisen logiikka on sitä että ei on ei ja kyllä on kyllä paitsi silloin kun kyllä on ei ja ei on kyllä. Niin raiskarisovinistin logiikassa ei tarkoittaa "se leikkii vaikeasti tavoiteltavaa".)

Lisäksi aseksuaalisuuteen liitetään erikoisia muitakin puolia. "There's also an extra dimension added by the fact that they're gay. They're used to all sorts of political opponents, and it's not hard to imagine asexuals as some sort of ex-gay or celibate gay movement." Liberaalikin puoli voi pitää aseksuaalisuutta huolestuttavana, koska se nähdään ikään kuin "eheytyneen" homon siveydessäelämisratkaisuna. Siveys, selibaatti ja aseksuaalisuus sotketaan siis konsepteina yhteen. Agendoja saa nähdä koska aseksuaalisuus nähdään identiteettinä. Ja yleinen teema on, että "All identities are political."

Tämä korostaa sitä että nykymaailmassa ihmisiä "kannustetaan siveyteen". Mutta aseksuaalisuutta ei kuitenkaan hyväksytä. Ihmisen identiteetti sidotaan pääasiassa uskonnolliseen vakaumukseen ja seksuaalisuuteen. Nämä eivät ole vakaumuksia tai ihmisen tiloja. Nämä ovat identiteettejä. Ja identiteetit ovat poliittisia eivätkä yksityisiä asioita. Seurauksena on torppaamista ja väärinymmärtämistä ja latistamista joka alkaa lausujan synnit pesevällä lausunnoilla.
1: Lausunnot voivat olla sitä että "en toki ole tätä mieltä mutta kuitenkin floodaan tätä mielipidettä ja ymmärrän sitä ja kerron miksi rationaalinen ihminen voisi uskoa juuri niin mutta en tietysti ole tätä mieltä" kuten "I can understand why people might think that" tai "on the surface it seems strange that someone who self-identifies as asexual would choose to" tai "Nevertheless, I think that this is at least a plausible explanation of your boyfriend's friends' behaviour and certainly reflects conclusions I might draw myself if not for my tendency to reserve judgement when conscious of my own ignorance and biases" tai "Now, PLEASE don't see anything I've written as attacking or accusatory. I've merely attempted to explain a line of thinking that at least makes SENSE to me, even if I don't necessarily agree with it." Älkää ottako tätä loukkaavana tai herjaavana, mutta mitä noiden vitun pälliääliöiden aivosoluissa muka tapahtuu? Haluan tietysti vain kysyä tämän kysymyksen ja ymmärtää, joten esitän tämänlaisia vittumaisia kysymyksiä!

Tosiasiassa seksuaalisuus on muutakin kuin identiteetti. Samoin myös uskonto. Nykyään onkin surullista että evoluution kannattajien selityksiä ihmisten tunteisiin ja käyttäytymiseen pidetään redusoivina. Ja näitä syytöksiä esittävät ihmiset jotka nojaavat likimain pelkästään siihen että identiteetti on jotain jonka kautta valta tekee ihmisillä asioita. Ihmiset redusoituvat identiteettiinsä. Tämä redusoi ihmisen pelkästään poliittis-julkiseksi kielenkäyttökoneeksi.
1: En voi nähdä syvempää ja latistavampaa reduktiota. Sillä identiteetti ei ole ihmisen ydin. Se on liehuva lippu. Identiteetin sekoittaminen ihmiseen on sama kuin sekoittaisi hillopurkin etiketin hilloon - jos teet näin, ei pidä ihmetellä jos maistuu paperilta.

Nostin aseksuaalisuusesimerkin ilmi lähinnä sen vuoksi että agnostikkoja kohdellaan suunnilleen samalla tavalla kuin aseksuaalisia. Aseksuaaliset nähdään helposti selibaattikontekstissa, eli heidät nähdään seksuaalisina olentoina. Agnostikot luokitellaan taas uskonnon kontekstissa samalla tavalla ; Sitä pidetään joko mystissävyisenä etsivänä hengellisyytenä tai vaihtoehtoisesti kohteliaana tai pelkurimaisena ateismina jossa ollaan ateisteja mutta ei tunnusteta tätä identiteetiksi.

Siinä missä aseksuaalien kohdalla asian ymmärtäminen on monille vaikeaa. Sen puolia voi kuitenkin purkaa ja ruotia. Agnostismin selittäminen ja sen erottaminen gnostikoista, mystikoista ja ateisteista kohtaa lähinnä turhauttavan ymmärtämättömyysseinän jossa sinulta kysytään aivan liian monta kysymystä joissa on omituisia lievennyslauseita joilla kysyjä pesee omaa vastuutaan kysymyksestään mutta kuitenkin yrittää velvoittaa minut vastaamaan niihin kysymyksiin jotka goddamit tarvitsevat tämänlaisia liennytyskysymyksiä ollakseen mitenkään korrekteja!
1: Josta saadaan yleissääntö ; Jos tarvitset liennytyksen kysymykseen, älä kysy ollenkaan! Kysymyksillä kysyminen helpotetaan kysyjälle mutta ei vastaajalle. Jos on pakko kysyä epäkohtelias kysymys, niin kysy se ilman liennytyksiä. Ole avoimesti e röyhkeä paska joka oletkin älä leiki mitään "ei millään pahalla" -leikkiä, jolla toki lähinnä tunnustat itsekin tiedostaneesi kysyväsi perkeleen loukkaavaa ja röyhkeää kysymystä, mutta teet sen halveksuttavalla "kädet vastuusta pesevällä" tavalla.

Kysymyksistä tehdään tieysti myös identiteettikysymyksiä ja ne luonnollisesti politisoidaan. Tätä sitten vain kutsutaan "keskusteluksi" ja "vuorovaikutukseksi".

Toki agnostismita keskustelu voisi teoriassa olla kiinnostavaa. Mutta kun sitä korostetaan ensin että on kiinnostavaa saada tietoa erilaisista maailmankuvista - lue minun täytyisi kuunnella eri ideologiaisen agnostismikritiikkiä, mutta hänen ei tarvitse alistaa omia pyhiä tuntemuksiaan "loukkaamiselle" eli vastakritiikille. Sitten tämä kritiikki koostuu siitä että on rakennettu totaalinen olkiukko agnostismista ja tätä sitten piestään, kuuntelematta että mikä se minun kantani asioihin oikeastaan on.

Esimerkiksi vähän aikaa sitten liberaalina teologina puuhaileva perusleppoisa kristitty koki selvittäneensä minut kolmen facebook -kommentin jälkeen ja tulkitsi minut nimenomaan ateistiksi joka on uskossa, ja jolle nimenomaan ateismi on, paitsi uskonto, niin vieläpä lisäksi juuri minun oma uskontoni. Hän yritti jopa masinoida pientä facebookpilkkapiiriä aiheen parissa - että voisi näyttää miten ikäviä uusateistit ovat. Olikin tavallaan hupaisaa - ja tavallaan surkuhupaisaa - että minut, joka olen ihmisvihainen ryhmiä välttävä äreä agnostikko, masinoitiin uusateistisen ihmisryhmän jäseneksi ja sen parissa toimivaksi ryhmän etua ajavaksi ihmiseksi. Kun vähän morkkasin hänen näkemyksensä onttoutta, hän pyyhki lausuntonsa pois ja toimi kuin asiat olisivat täten anteeksiannetut. Eiväthän ne ole. Miksi olisivat?

Toki minun sekoittaminen ateismiin on "ymmärrettävää". Samalla tavalla kuin aseksuaalit on "ymmärrettävää" tulkita "ujouden" kautta, eli nähdä heidät seksuaalisina olentoina jotka ovat arkoja. Tai nähdä heidät siveinä jotka kilvoittelevat selibaatissa vaikka hengellisistä syistä jolloin he ovat seksuaalisia mytta häveliäitä. Tai nähdä heidät eheytyneinä homoina jotka eivät toteuta seksuaalisuuttaan. Eli "ymmärrettävää" siinä tasossa että ymmärtää että maailmassa on yllättävän tyhmiä ihmisiä jotka eivät mieti mitään ja jotka joutuvat siksi "kommunikaation ja kiinnotuksen nimissä" halukkaita kysymään muilta loukkaavia itsestäänselvyyksiä joita ei edes pitäisi tarvita kysyä, jos asia oikeasti "kiinnostaisi" sen verran että siitä tietäisi edes karuimmat alkeet.
1: Kiinnostuksen ja kunnioituksen ytimessä on halu nähdä vaivaa toisen puolesta ja paneutua toisenkin asiaan. Tämänlaiset kysymykset ovat tämän vastakohtaa. Niissä päästään olemaan itse suuna päänä ja velvoitetaan toinen tekemään kaikki työt. Tässä tasossa kaikki kohteliaisuuskommervenkit ovat vain kuplaa. Aivan kuten ilman rakkautta enkelten kielillä puhuminen on vain kulkusen kilinää. Liennytyslauseilla luodaan kupla jolla yritetään peittää se, että kysyjän ihmisyyden oma ydin on aivan rakkaudeton ja läpimätä.

Merennörtti

Kuvassa on merennörtti, kansanperinteestä tuttu hahmo, joka perustuu merenkävijöiden ja muiden maailmanmatkaajien kokemuksiin, siihen mitä nämä elämää nähneet ihmiset ovat kertoneet. Kun muinaiset merinaiset menivät tutkimusmatkoille ja ryöstöretkille vieraisiin kaukomaihin, he joutuivat elämään pienen laivan kannella pitkiä aikoja. Naisseurassa heillä syntyi seksuaalisia turhaumia. Ja koska he eivät voineet purkaa niitä pornoelokuvista tutuilla ja tyypillisillä konventioilla (koska pornoelokuvia ei vielä oltu keksitty) heidän turhaumansa purkautuivat ulos fantasioina merennörteistä, nuorista ja taatusti sukupuolitaudittomista mutta alati seksuaalisiin kohtaamisiin valmiista olennoista, jotka olivat puoliksi kaloja ja puoliksi ihmisiä.

Olisi lukijan yleissivistyksen ja järjen pilkkaa muistuttaa siitä että ylläoleva on "vain vitsi". (Tai hetkinen, kirjoitin tästä täsmennyksen tähän blogaukseen ... Olenko siis epäkohtelias yrittäessäni olla kohtelias?) Se kuitenkin muistuttaa siitä että asioissa on monenlaisia hierarkioita. Esimerkiksi ylläoleva tarina on varioitu merenneitoteemasta.

Joku voisi pitää sitä jopa hieman sovinistisena, koska se muistuttaa että merenneitokuvitelma ei ole pelkkää miesten harjoittamaa fallosentristä vainoa, jossa nainen esineellistetään objektiksi. Jo se, että vain toinen sukupuoli joutuu laivan kaltaisiin ikäviin ja nykyihmisen silmiin kaiken kaikkiaan epäinhimillisiin olosuhteisiin on itsessään sukupuolitettua vainoa, joka ei vain kohdistu naisiin. Abstrakti naisen leimaaminen ja konkreettinen miesten tallaaminen voitaisiin tulkita vitsin takana olevaksi voimaksi.

Toisaalta se viittaa myös ulkonäkökysymyksiin. Merimiesten merenneidot kuvataan yleensä kauniina. (Vaikka merenneitojen taakse on ajateltu esimerkiksi merilehmiä jotka ovat muodoiltaan varsin ... no, Rubensmaisia.) Merennörtti taas on mielikuvana jotenkin hideous. Joku voi nähdä että tässä loukataan naisia, koska heille tarjotaan jotain inhottavaa. Joku voisi nähdä että tässä yritetään ajaa sitä että merennörtistä loukkaantuvat naiset ovatkin pinnallisia koska he vaativat merennadoniksia joilla on kiiltävät vatsalihakset ja jättimeisseli (enkä tarkoita tässä työkalulaatikoa). Joku voisi nähdä että tässä yritetään kuvata sitä että naisten maku ei olekaan "nuijasta päähän-tukasta luolaan" neandertaali vaan henkevämpi olento.

Joku voisi katsoa sitä että tässä on sukupuolitettu kuva siveydestä. Nainen nähdään neitona ja kauniina ja haluttavana. Selibaattimies taas on jotenkin säälittävä rassukka. Että jos nainen on ilman, hän tekee tietoisen elämäntapavalinnan ja on siksi haluttava. Tai jos nainen on ilman, häneen kohdistuu julmia ja vääriä odotuksia joita hän ei halua täyttää eli alistua niihin. (Ja jos joku näkee tässä vian niin hän yrittää luokittaa naista johonkin kuosiin.) Mutta mies joka on ilman, on jotenkin väistämättä viallinen. Mutta toisaalta kyllä naistenkin kohdassa neitsytkulttia moititaan usein. Että naisen selibaattiin asettamisesta on tehty hyve, joka rajoittaa naisten vapautta aivan samalla tavalla.

Ja loput näkevät että tässä on nörttimiehen seksifantasiointia. Että tässä nörtti kuvittelee itsensä merennörtiksi ja luo mielikuvan laivallisesta puutteessa olevia naisia. Eli merennörtti onkin vain harha, jolla mielikuvia johdetaan syrjään. Että tässä mies fantasioi naisista yhä, eli mikään ei olisi muuttunut.

---

Tämä juttu tuli kirjoittajalle mieleen junassa. Tätä välittömästi edelsi tapaus; Kirjoittaja oli eräänä iltana junassa väsyneenä ja sai yllätyksekseen koomasta herättävän itselleen suunnatun kommentin "älä katso mun tissejä!" En tietoisesti tuijottanut, enkä tiedä yleisesti ottaen tuijottavanikaan. Kenties väsyneenä jokin esitietoinen evoluutiopsykologian aivoihin ohjelmoima kaava meni päälle ja kohdisti katseeni epäsopivasti. Vastaukseni oli "älä sinä tuijota mun silmiä!" Joka oli spontaaniudessaan ja röyhkeydessään - mutta toisaalta myös oivalluksena - ällistyttävä. Sillä katseen kohteena oleminen ja ruumiinosien suhde tähän on tavallaan omituien, mutkikas ja kenties jopa hyvin vaikea kysymys. Olen joka tapauksessa hyvin nolona, ja anteeksipyynnön velkaa, joskin en pahoillani tästä tapahtuneesta. Kyllä ne nimittäin olivat toisaalta ihan katsomisen arvoiset "tissit". ; En tosin osaa sanoa mikä looginen seuraussuhde tällä alaselityksellä ja itse vitsillä ja sen aukipurkamisella on. Mieleni syövereiden mukaan jokin yhteys on. En vain aivan ilmiselvästi tiedosta ja tunne tämän yhteyden perimmäistä luonnetta.

Pakkoselibaatit

Edellisessä blogauksessani kirjoitin siitä, miten markkina-arvoteoriassa naisten seksuaalinen valta tarkoittaa seksin jakautumista. Ja että tämän näkökulman mukaan osa miehistä jää pakkoselibaateiksi. Vertasin tätä hieman sivulauseessa historian nunnaluostareihin. Mieleni teki täsmentää tätä hieman. Sillä siitä irtoaa vastaus muutamiin heittoihini jotka muuten jäisivät (a) huomaamatta (b) selittämättä. Ja ne ovat "jotenkin oleellisia".

Verrataan tilanteita hieman:
1: Historian varrella naisia on laitettu luostariin. Yhtenä syynä on ollut se, että heidän avioitumisensa myötä suvun omaisuus olisi jakautunut ja levinnyt. Suvun taloutta ja yhteyttä puolustettiin laittamalla naisia nunnaluostariin joissa oli säännöstöissä selibaatti. Tässä valta ja taloudelliset intressit kahlitsivat naista. Toimenpide vaatii juridista kahlintaa, eli yhteiskunnan interventiota.
2: Miesten seksuaalinen menestys ei ole tasaisesti jakautunutta, luonnonvalinnan heikennyttyä seksuaalivalinta on peräti vahvistunut. Yhteiskuntamme pyörii seksikkyys -käsitteen ympärillä yllättävänkin pinnallis-hedonistisesti. Seksin epätasaisuus koskee kaikkia, mutta koskee etenkin miehiä. Tässä ei ole kuitenkaan taustalla intressiä, se on jotain jota tapahtuu kun naiset valitsevat vapaasti halukkaista tarjokkaista. Ihmiset tekevät tämän toisilleen enemmänkin biologisisen viettejen kuin pahantahtoisuuden kautta.

Postmodernistit korostavat usein intressejä. Siksi tyypillinen feministinen argumentaatio onkin sitä että se korostaa että ensimmäinen on systeemissä olevaa rajoittamista josta on emansipoiduttava. Ilman intressejä ei tietenkään ole tuomittavuuttakaan.
1: Tosin tässä kohden on hyvä huomata että jos geneettinen determinismi olisi todella päivän sana, olisi intressejä olemassa, ne olisivat vain kiistettyjä ja eitiedostettuja intressejä. Tätä ei kuitenkaan yleensä oteta tässä kohden esiin, kenties siksi että naiset eivät todellakaan koe mitään miehenhallitsemisintressiä vaan ihan muita asioita.

Itse voisin kuitenkin sanoa että voidaan nähdä että näissä vallan muodoissa on oleellinen ero. Nunnaluostariin pakotettu tietää syyn josta hän on sinne joutunut. Hän tietää että systeemi väärinkohtelee häntä. Tämä tuntuu epäreilulta ja julmuudelta. Sen sijaan jos ei kelpaa naisille, tilanne otetaan nimenomaan itseen. Ihminen itse on huono, vika on hänessä. Tämä tuntuu repivältä ja synnyttää kyynistä itsevihaa. Vaikka postmodernisti ei välttämättä näe tässä mitään valtapeliä ja antaa sille siksi synninpäästön, tämä tilanne tuntuu ikävämmältä. Etenkin jos jossain vaiheessa havahtuu siihen että edustaakin sitä stereotypiaa jota kehutaan ihannepoikaystävänä, eli halutut attribuutit eivät vastaakaan sitä mitä on oikeasti haluttu. Tästä projektiosta syntyy taatusti mielikuva naisista pinnallisina olentoina.

Hännikäisen "ilman" -kirja on tästä itse asiassa malliesimerkki. Hän kuvaa siinä omaa pakkoselibaatin elämäänsä. Siinä vallitsevina teemoina on se, että kysymys ei ole vain seksistä. Hänellä on näkemys ihanteellisesta perheestä ja naisesta. Ja tämän kanssa tulee voimakkaita pettymyksiä. Kysymys ei nimenomaan ole pelkästä seksuaalisesta puutteesta, joka sekin toki vaikuttaa fysiologisestikin. Enemmän kysymys on juuri siitä että rakkaussuhde on muutakin. Seksi on vain ikään kuin näkyvin markkeri, yhteiskuntamme eniten mainostanut sen ihanuutta. Seksi jos mikä on ruusuisilla kuvitelmilla ladattu. Ja se nähdään nimenomaan romanttisen rakkausihanteen yhteydessä. Hännikäisen tuska ei ole seksin puutetta. Selibaatti iskee ihmisyyteen. Siihen että ei ole hyvä ja riittävä. Tämä on sinänsä ikävää, koska yhteiskuntamme todellakin opettaa sellaista kuvaa että ihminen kelpaa omana itsenään.

Ruusuiset kuvitelmat ja niissä pettyminen on tietysti tavallitsa ja kuuluu varmasti jokaisen ihmisen elämään. Joku sanoo näissä kohden että parisuhde viimeistään karistaa utopiat. Tämä onkin totta. Mutta hupaisaa onkin se, että utopian romahtaminen vaatii parisuhdetta. Ja juuri tämä pakkoselibaatilta puuttuu.

Hedonistinen pelimies tarvitsee inhimillisyyttä ihmisiin pettyneestä.
Ja tämä on se syy minkä takia pidän laittaa Hännikäistä Laasasen yhteyteen. Tämä yhdistäminen ja toistuva samaan blogaukseen laittaminen voi tuntua ihmeelliseltä, koska Hännikäinen korostaa sitä että yksiavioisuus ja vastaavat palauttaisivat seksin jakauman terveemmäksi. Ja Laasanen taas edustaa aivan päinvastaista linjamaa. Esimerkiksi tuore "sota miehiä vastaan" -blogaus kuvaa Laasasen näkemystä tyypitellyimmillään ; Hänestä nainen on perimmäinen syyllinen, ja Hännikäisen ja muiden konservatiivien tapa ei toimi koska siinä lopputulos on vain se, että "uusherrasmiesmäiset miehet palvelevat feministien oikkuja". Ratkaisuksi Laasanen esittää totaalista hanskat tiskiin -henkeä. "Seksi kannattaa hankkia pelimiesoppien avulla panostamalla naisiin mahdollisimman vähän. Avioliittoja ja lapsia ei kannata edes harkita, koska miehillä ei ole mitään lisääntymisoikeuksia." ... "miesten kannattaa kulkea omia polkujaan ja maksimoida oman henkilökohtaisen elämänsä nautinnot yhteiskunnan heille tuputtamista velvollisuuksista huolimatta. Mies, älä lähde feministien ja konservarvatiivien päällystämälle vitutuksen tielle, jossa avioero ja itsemurha häämöttävät, vaan tee mitä sinua itseäsi huvittaa."

Mielestäni Hännikäinen on syytä laittaa aina Laasasen yhteyteen siksi että he pohjimiltaan viittaavat samaan asiaan. Molemmat ovat negativiisia naisille ja feminismille. Ja kumpikin on lähes kaikesta muusta maksimaalisen erimielinen.
1: Heidän ratkaisunsa tilanteisiin ovat hyvinkin erilaiset. ; Hännikäinen on utopisti joka yrittää ratkaista ongelmat muuttamalla rakenteita. Jos vapaus on syypää ongelmiin, on vapautta perusteltua rajoittaa. Laasanen taas edustaa enemmänkin survivalismia jossa mies pärjää vallitsevan järjestelmän - pahoiksi myönnetyillä -  säännöillä opportunistisesti. Systeemi joka on rikki ei kaipaa korjausta vaan rikkinäisen systeemin kanssa tullaan toimeen. Laasasen yleisstrategia onkin korostaa sitä että seksuaalimarkkinoilla pätevät uusliberaalit valvomattomat hedonismin lait ja että niiden mukana on pelattava. Markkina-arvon hankinta muuttuu olennaiseksi. Laasanen ei muuta järjestelmää eli hän itse asiassa yrittää korjata uusliberalismin vastauusliberalismilla. Ajatus tuntuu tietysti paradoksaaliselta koska asiaa korjataan sillä millä se on tullutkin. Mutta onpa sitä vallankäytön ongelmia ennenkin korjattu toisella vallalla. Väkivaltainen alamaisiaan murhaava despootti voidaan salamurhata hyvyyden nimissä.
2: Hännikäinen on oikeasti kyyninen mutta erittäin inhimillinen. Onkin hämmästyttävää miten Laasanen dissaa systeemiä mutta on kuitenkin optimistinen pelimiesteoriansa ja markkina-arvokikkailunsa kanssa. Hänen koko filosofiansa nojaa siihen että systeemiä ei voi korjata joten sen kanssa on elettävä. Hän ei edes yritä pitkäjänteistä rakkautta vaan hakee lyhytjänteisiä suhteita. Kaikki latistuu siihen että markkina-arvo on pelkkää seksiä. Tämä äärimmäisen kyyninen näkemys heijastuu kuitenkin jonkinlaisena läpitunkevana optimismina. Hännikäinen sen sijaan on negatiivinen hahmo vaikka hänessä onkin utopistisuutta sekä naisia että perhe-elämää kohtaan. Hänelle seksi on (vain) yksi asiaan oleellisesti liittyvä ja näkyvä ja merkittävä detalji. Hän myös haluaa enemmän.

Ilman Hännikäisen mukanaoloa Laasasen panos olisi melkoisen ikävä ; Ensinnäkin hänen pelimesoppinsa on lyhytjänteinen. Hänen markkina-arvonsa on määritelmällisesti niitä piirteitä jotka viehättävät naisia seksuaalisesti lyhytjänteisesti. Niiden pitkäjänteisestä toimimisesta ei ole väliä koska hän panostaa pelkkiin yhden yön yritelmiin. Pitkäjänteisen parisuhteen kannalta voidaan sanoa että Laasasen markkina-arvo imitoi ominaisuuksia sen sijaan että nämä attribuutit olisivat todellisia. (Lyhytjänteisesti ne tietysti ovat olemassa ihan konkreettisesti.) Tämänlainen tilanne johtaa väistämättä siihen että pitkällä aikavälillä nainen esineelistetään. Vaikka periaatteessa markkina-arvoa voi olla hyvä miettiä ensitreffeillä (minäkin olen tehnyt niin, pukeutunut coolisti ja sillai), niin ainoaksi panostusmuodoksi jäätyä naiset ovat pelkkä kohde, "saalistettava" nautinnon toteuttamisen välikappaleina, joiden ajatuksilla ja tunteilla ei ole merkitystä.

Omakohtaisesti uskallan sanoa että lyhytjänteiset yritykset ovat ainakin kaltaiselleni tuhoisia. Syy on se, että niitä tekee vakavalla mielellä ideaalit mielessään. Omassa pubertoinnissani merkittävää oli kaksi piirrettä (a) se alkoi hyvin myöhään (b) halut olivat ennen muita asiaankuuluvia piirteitä. Tästä seurasi tilanne, jossa saman ikäiset olivat jo tottuneita. Heillä oli useampia tyttökavereita taustalla. Itsellä oli halut, mutta ulkonäkö ei antanut tähän mahdollisuuksia. Tässä vaiheessa oli helppo ottaa itseensä. Mutta tämä oli helppoa kestää, koska ne olivat vain ulkonäköä. "Olen ruma" ei ole kovin merkittävä attribuutti. Ja tämä onkin helppo projisoida naisten pinnallisuudeksi.

Myöhemmin minulla oli enemmän yritelmiä. Niitä kuvasi tietty lyhytaikaisuus. Ne kestivät viikon pari. Nämä olivat se raastavampi puoli. Koska näitä viikon kokeiluja sai, oli selvää että ulkonäkö ei ollut enää voimakkain este. Syynä olikin siksi persoonallisuus. Tätä on vaikeampi ohittaa ja projisoida. Toinenhan ei hylkää sinun ulkonäköpiirrettäsi vaan sinun ytimesi, luonteesi ja persoonasi. Siksi päädyinkin siihen että en yksinkertaisesti kestä viikon yritelmiä, ja keksin perusstrategiakseni sen, että pelotan maksimaalisen määrän naisia pois jo ensitreffeiltä. Keksin "pahuuspokerin" jossa esille nousivat juuri pahimmat piirteeni. Jos toinen kesti ne, loppu oli vain iloista yllätystä.

Tämä toki esti hyvin useat toiset treffit ja lisäsi yhden treffien epäonnistumiskäyrän rakettimoottorilla taivaisiin. Mutta nämä eivät olleet tuhoisia psyykelle, koska ne olivat pinnallisia. Niissä ei syntynyt emotionaalista sidosta jonka katkeaminen olisi pakottanut jälleen kerran kokemaan sen tosiasian omasta paskuudestaan (joka ei liene kyseenalainen tai yllätys ainakaan kenellekään blogini vakilukijalle. Mutta tässä pätee se laki joka on "Kummeli" -elokuvassa "olen kenties homo, mutta ei sitä tarvitse tulla minulle kertomaan!"). Strategian yllättävänä sivutuotteena oli se, että yllättäen jostain syystä menetelmä toimi paremmin kuin ihannetreffikumppanin leikkiminen ; kenties Zahavin haittaperiaatteen, kenties seksuaalisen antagonian, kenties ihmisten yleisen rehellisyyden kunnioittamisen vuoksi.
1: Vaihtoehtona olisi kenties se, että aito minä olisi aidosti haluttava, mutta tämä nyt on aivan helvetin epäuskottava lähtökohta. Etenkin kun ongelmana oli juuri se, että ihmiset saivat tietää vähän ja juoksukirkuivat karkuun samalla kun heidän äitinsä kertoivat juoruja siitä että olen psykopaatti. (Psykopaatit ovat sosiaalisesti taitavampia. Oikea sana on kyynistynyt.)

Oman näkemykseni mukaan ongelmana onkin juuri romanttisen parisuhteen utooppisuus yhdistettynä seksin ylikorostamiseen. Ne molemmat tarjoavat ihanteen jotka eivät toteudu.

Itse näkisin että rakkauden ideaalista olisikin tyystin tuhottava koko käsite unconditional love. Sellaista asiaa ei olekaan. Tosiasiassa parisuhde on aina vaivaa vaativa ja yllättävän vittumainen toimenpide, joka on kuitenkin jostain omituisista ja määrittelemättömistä syistä sen arvoista. Markus Kajo onkin kuvannut tätä mukavasti vertaamalla naista kastanjanpaahtovaunuihin. Se paahtaa hyviä kastanjoita jotka tuoksuvat ja maistuvat. Kastanjoiden alla on kuitenkin hehkuva pätsi ja alla pyörät. Nainen on vähän kuin nuo kärryt. Paitsi että naisissa ei ole pyöriä.

Koska olen konservatiivinen, en voi ymmärtää Laasasen maailmaa. Ja koska en ole kristitty tai traditionalisti, Hännikäinenkin näyttää oudolta. En siis ole samaa mieltä kummankaan em. (herras?)miehen kanssa. Näkisin että Hännikäisen kohdalla ongelmana on utopia ja Laasasen kohdalla hedonismi. Todellisuus on taas tässä kohden enemmänkin Nietzscheläinen.

Konservativistisen halveeraamis-optimismin ongelma

Konservatiivin ongelma on hyvin samantapainen kuin mitä löytyy kristinuskosta. Kristinuskossa on nimittäin Jumala joka on Rakkaus. Tämän armoa korostetaan. Kuitenkin ongelmatilanteissa tilanne näyttää omituiselta ; Uskonnottomana sitä saa kuulla että Jumala ei sittenkään rakasta ehdoitta (unconditional love) vaan hän on pohjimmiltaan mielipidejuntta. Tämä on se hyvä puoli kristinuskossa. Se opettaa että edes "suurin rakkaus" ei ole ehdoton. Kaikkivaltiaan rakkauden luonne kertoo että ehdotonta rakkautta ei ole, ainakaan hyveellisessä muodossa. Kristinuskon kaunis piirre on myös siinä että sillä on realistinen ihmiskuva. Ihminen on raadollinen perisynnin turmelema kasa paskaa. Epäonnistuva luuska. Tämä on kaunis piirre koska se opettaa sietämään epäonnistumisia ja kompromisseja.

Kristinuskon ruma piirre taas on siinä että se tarjoaa ratkaisuksi utopiaa. Toki virallisen teologian mukaan siinä on asiat tässäkin kohden kunnossa ; Oikeaoppisuus on sen määritelmissä mahdotona ja jokainen ihminen on syntinen. Näin ollen kristittynä oleminen ei tarkoita sitä että et olisi kasa paskaa jonka kanssa eläminen vaatii sietämistä, vaan saat vain anteeksi. Tätä pitkämielisyyttä on viisasta odottaa parisuhteessakin. Niin itseltä kuin toisiltakin. Kuitenkin käytännön tasolla kristinuskossa konservatiivit selittävät että he eivät hyväksy seuraamuksia joita konservatiivien sääntöjen lakiin laittamisesta johtuu. He eivät ymmärrä että ihminen ei muutu ihanteen mukaiseksi sillä että he kantavat ideologian leimaa. Ihminen ei ole oikeaoppinen. Konservatiivien ja naisten suhdetta on jo kokeiltu ja rehellisesi sanoen se ei toiminut hyvin. Syy on synti. Synnin teko taas johtuu siitä että synnitön elämä ei onnistu ihmiseltä. Konservatiiveilla on siis liian ruusuinen ihmiskuva. He uskovat että ihminen tottelee hallintaa, että liha seuraa kuria, ja että ihanteet tekevät ihmiset hyveellisiksi.

Ideologioissa on joka ikisessä se ongelma, että ne teeskentelevät välittämistä. Mutta koska niiden jäsenten lukumäärä ylittää Dunbarin luvun, se ei voi olla aitoa. Ihmiset eivät ole oikeasti naruttuneet siihen että he välittäisivävt kovinkaan monesta ihmisestä aidosti. Se, mitä laajemmille kansanjoukoille tarjotaan on ideaali. Esimerkiksi kristittyjen yksilöiden rakkaus on varsin etäistä ja viileää ; Se näkyy vahvasti siinä että ideologiasta tulee määrittelevin piirre. Ateisti saa kuulla että Jumalakaan ei heitä rakasta, joka ateistille kuulotaa lähinnä oman tunteen kertomiselta. Rakkaus on ehdollista ja kliinistä. Kristittyjen välinen rakkaus on etäistä. Aito sosiaalisuus puuttuu ja kristinusko ja muut Dunbarin lukua suuremmat yhteisöt eivät voi tarjota aitoa välittämistä.

Uskomiseen uskominen on pinnallisesti lämminhenkistä ajattelua jossa uskonto antaa toivoa ja auttaa yhteiskuntarauhan ylläpitämisessä, huolimatta siitä onko Jumala olemassa tai ei. Kuitenkin käytännössä se toimii samalla argumenttina siitä että uskonnottomat olisivat huonompia kansalaisia ja surkeampia ihmisiä. Ja tämän kautta tulee oikeutetuksi hyökätä heitä vastaan. Syntyy konflikti. Ei siksi että ihanne. Vaan siksi että ihanne kohtaa ihmisluonteen joka on sellainen että konservatiivit ovat negatiivisuudessaan vasta puolitiessä.

Tämä on nähdäkseni myös "hyysäämispolitiikan" syvin ongelma. Yhteiskunnan ajatellaan hoitavan syrjäytymistä. Kuitenkin valtio on nii suuri että se ei voi välittää, se voi yleisesti ottaen tarjota vain byrokratiaa. Valtio esittää toki esimerkiksi arvostavansa ja välittävänsä, mutta se kykenee käytännössä tarjoamaan vain toimeentulotuen kaltaista rahamäärää tilille kerran kuussa ja vastaavia. ; Valtion rakkaus ja sen viileys maksimoituu sodassa ja autoliikenteessä. Sitä nimittäin puhutaan että valtiolle ihmisen elämän arvo olisi jotenkin korkein arvo. Se ei ole tätä. Sillä sotaan voidaan lähdettää miehiä. Kuolleista voidaan tehdä sotilaallisia ennakkoarvioita. Kuolleet ovat valtiolle tilastoja, jotain johon voidaan saivarrella sitä että se ei ole murha tai itsemurha jos valtio yrittää pitää sotilaita mahdollisimman paljon hengissä ja että sotilas ei itse halua kuolla. Ruumis on omaisille ruumis. Sodassa kuollaan eikä ole ihme että kristinusko on kenttäpiispan välityksellä mukana tappotantereella. Sama tapahtuu autoliikenteessä. Jokainen joka astuu autoon tekee pienen murhan, tappaa murto-osaihmisen. Tilastolliset kuolemat osoittavat että on konditionaaleja. Ei siis voida leikkiä mitään ihannetta jota ei ole.

Ei pidä luottaa ainoaankaan yli Dunbarin luvun ylittävään järjestön välittävän. Ne minimoivat tilastollisia konflikteja, eivät mitään muuta. Ideologia tai itsenäinen maa ei rakenna rakastavaa ilmapiiriä. Ei vaikka lakiin tai Pyhään Kirjaan painaisi. Se voisi onnistua jos meillä ei olisi ihmisaivoja joissa sosiaalisuus on jakoa meihin ja muihin ja jossa jako meihin on kooltaan rajallinen. Siedettävien ihmisten kohdalla toimitaan helposti kylmästi, ollaan ihmisiä mielipiteidensä vuoksi lokeroivia. Epäluulo ja sen lieveilmiö viha on sensijaan ehdotonta Näin ateistille on helppoa ja mieluisaa sanoa että Jumalakaan ei sinua rakasta. (Teknisesti he kyllä väittävät että Jumala rakastaa ja haluaa pelastaa, mutta se uskomisehto kertoo että kaikkivaltias voisi kyllä pelastaa ilman uskoakin. Mutta ei tee.)

Konservatiivisen kristillisen maailmankuvan perusongelma on teokratian perusongelma. He tarjoavat ideaalit joita ihmiset eivät voi seurata. Ja kun tästä seuraa ongelmia, niin ajatus on että tottelematon ihminen ei ollut "aidosti uskova" tai "riittävästi uskossa". Teokratioissa tämä sovelletaan ihmisjoukkoihin ja perushenkenä on se, että jos luodaan itse helvetti, niin tämän tuomat ongelmat yritetään ratkaista tarjoamalla lisää sitä samaa millä se ongelma on tullut alkujaan. Teokratiat kestävätkin pieniä ja keskisuuria katastrofeja, ja perseilyt ja ongelmat vain vahvistavat uskoa siihen että teokratiaa ei ole harjoitettu tarpeeksi.

Laasasmaisen nautinto-kyynisyyden ongelma

Laasasen kohdalla ongelmana on se, että se tunnustaa ongelman mutta ei tee sille mitään. Sen sijaan ytimeen nousee siinä maksimaalinen pärjääminen. Tämä luonnollisesti kulminoi kaikkia niitä ongelmia joita asiassa on in first place. Schopenhauerilainen ongelmien minimoiminen on pessimistinen elämäntapa joka estää saavutuksia. Näin ollen downshiftaamisen seurauksena olisi syytä totuttaa askeesiin. Mutta Laasanen ei tee sitä. Tämä taas pahentaa tilannetta. Sillä ladatessaan itseensä yhden illan suhteita keräävän pelimiehen ominaisuuksia, ihminen lataa itsensä täyteen odotuksia. Tämä on utopia, joka tuskin tulee onnistumaan. Markkina-arvon kohentelulla on rajansa, ja viimeistään korkea ikä johtaa siihen että Casanovan pää menee jostain nuoresta kurtisaanista niin sekaisin että tämä leikkii tämän tunteilla ja Casanovan ainoaksi kostoksi jää se, että hän ostaa papukaijan, opettaa sen sanomaan "Charpillon [se pään sekoittanut huora] on suurempi huora kuin äitinsä" ja palauttaa se eläinkauppaan jatkomyytäväksi.

Ei ole ihmeellistä että jos ihminen ottaa tähtäimeen lyhytjänteisen seksinharjoittamisen, että tästä seuraa pitkän tähtäimen katoaminen. Pelimies näkee toimintansa temppuina jotka manipuloivat naista. Nainen on siis tavallaan voitettava omien nautintojen välineeksi. Tätä korostaa Laasasen läpinegatiivinen kuva naisista. (Vaikka seksuaalihierarkiassa on eroja myös sen takia että markkina-arvoltaan korkeassa statuksessa olevat miehet eivät kieltäydy seksistä jolloin nainen jäisi joko ilman tai hakisi sitä matalamman markkina-arvon mieheltä.) Tämä muuttaa myös suhteen itseen. Oma identiteetti ja persoona lieventyy ominaisuuksista tiettyjen piirteiden imitoimiseen. Oma itseys liedentyy, ja ihminen kelpaa tekemällä temppuja. Mutta vain hetken. Tämä tila on sitten vain saavutettava aina ja uudestaan. Tämä muistuttaa hieman huumeidenkäyttäjien maailmaa, jossa tähtäin on aina vain parin seuraavan annoksen mittainen. Pelimies joutuu aina ja toistuvasti valloittamaan tilansa.

Nietzscheläinen kyynisen optimistinen ratkaisu

Nietzscheläinen ratkaisu korostaa että tuska ja saavutukset kuuluvat yhteen. Ihmisille on opetettava että parisuhde on paikoitellen käsittämättömän vittumaista. Sitä voi mennä hedonistin sormi suuhun jos on vaikeaa tehtävää pelaamassa pleikkarilla ja on juuri onnistumassa kun sinut käsketään kuorimaan pari kiloa perunoita. Tehtävä menee pieleen ja päädyt perunateatteriin. (Näin kävi minulle eilen ja kyllä se ärsytti yhden ja kymmenen välillä sen 1 verran juuri ja juuri. Mutta minun mittarin pykälikkö onkin toisaalta ihan kauhea, olen aina vihainen ja 10 on katastrofaalinen ärsytys.) Tämä ei ole välttämättä sitä mitä romanttisissa komedioissa korostetaan. ; Vakavimpiakin ongelmia tietysti tulee. Itse asiassa parisuhteeseen tulee väistämättä konflikteja. Vaikka jotkut utopistit selittävät että valta ei ole nollasummapeliä, niin intressit menevät joskus väistämättä ristiin. Ja näitä ristiriitoja tulee vakavasti esimerkiksi sukulaisia koskevissa asioissa jotka ovat monille monta kertaa pleikkaripeliä tärkeämpiä. (Kyllä se silti vähän kihisti eikä romanttiseen komediaan päätyisi se minun peliajatus kyllä.)

Jokainen joka esittää romanttista ideaalia parisuhteesta pitäisi kohdata vain huvittunut nauru. Sellainen nauru jota kohdistetaan puhuville eläimille. Sillä tämänlaiset ihmiset ovat hoopoja juuri sellaisella huvittavalla tavalla mitä voi kuvitella Tarzanin ajattelevan Cheetah -simpanssista ja tämän jutuista joita Tarzan kaiken tietämäni mukaan ymmärtää koska osaa apinoiden kieltä. Samoin jos joku selittää jossain että rakkaus tarkoittaa sitä että kelpaat sellaisena kuin olet, heille pitää nauraa koska vaivannäköähän siinä pitää tehdä.

Sitä vaivaa on niin perkeleesti. Mutta jotenkin se on sen arvoista. Puoliso joka on hoopo höpöttäjä voi olla ärsyttävä tampio, mutta sen seuraaminen voi olla hupaisaa. (Kuten minun eukko asiasta ilmaisi : Traumakäyttäytymistäni on joskus ahdistavaa seurata, mutta minun höpötyksiä on sentään mukava kuunnella. Ja olen kätevä jos pitää raivota toimimattomista asiakaspalveluista ja vastaavista kun kohteliaisuus ei ole toiminut.) Se on vähän kuin seuraisi nurkissa pyörivää puhuvaa oravaa. Ei pidä odottaa liikaa ja ottaa hyvällä se mitä saa, kunhan muistaa pitää itsestään puolen koska ei pidä luulla että puoliso olisi väistämättä niin hyvä että tarvetta tälle ei olisi.

Naimisiin mennessäkään ei ole syytä puhua ikuisuuksista. Sillä rakkaus on pohjimmiltaan aina ehdollista, eikä ole paskempaa tapaa aloittaa yhteinen taival kuin kertoa ilmiselvä vale. (Ihminen ei edes elä niin kauan!)

Karkeasti sanoen kaikki konseptit joissa on sellaine konsepti kuin ehdoton rakkaus tai rakastava suurikokoinen yhteisö, joka hyväksyy ihmisen sellaisena kuin on, ovat yksinkertaisesti ongelmia. (Ne eivä ole olotiloja. Ne voidaan murskata, tuhota ja niille voidaan nauraa. Ne voidaan tehdä epäuskottaviksi.) koska vaikka ne tuovat optimismia ja hyvää mieltä, ne kuitenkin kohtaavat ihmisluonteen. Ne rakentavat mahdottomia odotuksia tarjoamatta keinoja tämän saavuttamiseen. Ne tarjoavat oikeasti epätodellisen ihanteen joka ei pohjimmiltaan johda kuin epäonnistumiseen. Siksi että parisuhteessa olevien luulot karisevat. Ja siksi että pakkoselibaattejen eivät.

Jumalan minulle myöntämin valtuuksin

Newarkin arkkipiispa John Myers, aka. "henkilö joka taatusti edustaa katolisen kirkon virallista kantaa", on ottanut kantaa avioliittoon. Sisältö on tuttua. Se kohdistyy pääasiassa samaa sukupuolta olevien avioliittoa vastaan. Se kuitenkin sisältää kannanottoja joiden mukaan vain kristillinen avioliitto kristittyjen ehdoilla tulisi sallia. Että muunlaiset ovat vääriä ja niitä vastaan pitäisi taistella. Hänelle asia ei siis ole pelkästään homoseksuaaleja koskeva asia. Hänen kantansa on laajempi.

Sisältö on muuten kliseistä, mutta hänen puolustuksekseen on sanottava että hän ei suinkaan harjoita tässä klassista "homojen salliminen on samaa kuin sallisi eläimiin sekaantumisen". Hän esimerkiksi korostaa että avioliitto sisältää rajoitteita ja että suvaitsevaisuusargumentaatio ei siksi toimi. "Even those who propose radically altering the definition of marriage would not advocate allowing two brothers or sisters or an uncle and his nephew to marry (say, for the tax benefits, or for hospital visiting privileges)" Tämä kuitenkin muistuttaa, että tässä on omituinen uskovaisten "kruuuna minä voitan - klaava sinä häviät" -peli. Jossa jos joitain rajoitteita hyomataan ja joitain ei, niin sitten raja tulisi vetää juuri siihen mihin katolinen kirkko sen vetää. Ja jos hyväksyy suvaitsevamman kannan niin sitten pitäisi sallia koirien ja ihmisten avioliiton. John Myers ei näytä ajattelevan sitä mahdollisuutta että jos katolinen kirkko sallii yksille avioliiton ja toisille ei, niin samanlainen rajanvetäminen on mahdollista myös muilla. Ja että he voivat vetää rajat eri kohtaan. Eli koko "joko katolisen tapaan tai moraalirelativismi ja anarkia" -vaihtoehdot ovat väärin. Tämänlaiset tilanteet kuvaavat sitä miten vastustajia lähinnä hakataan millä tahansa sen sijaan että oltaisiin järkeivä koherentteja ihmisiä. He eivät keskustele, vaan heillä on vihollinen. Tämä on tietysti heidän oikeutensa. Samoin kuin minun oikeuteni on lakata kunnioittamasta heidän mielipiteitään ja arvostaa heitä ihmisinä. (Kunhan pysyn lain rajoissa enkä häiritse heidän elintoimintojaan. Tässä rajoissa minun on siis kunnoitettava heitä, ei yhtään enempää.)

Kuitenkin Myers menee tässä pidemmälle. Hän nimittäin korostaa sitä että avioliitto on Jumalan säätämä. "Marriage between a man and woman is based on natural laws that cannot be redefined by government." Eli hänelle avioliitto ei ole ihmiskunnan juridinen sopimus ja siksi poliittisen päätännän piirissä.
1: Hänellä on tässä todella omalaatuinen itseään jalkaan ampuminen. Koska hän kirjoittaa samassa yhteydessä myös siitä, että "“When people on the other side of the issue shoot themselves in the foot, one doesn’t need to pile on,” he said. “It is not the job of government to reflect the values of one particular faith or another.”" Tämä on tietysti hyvin omintakeista. Hän ampuu itseään jalkaan viittaamalla siihen että muut ampuvat itseään jalkaan.

Näin ollen avioliittoa koskee moni muukin jännittävä asia. Esimerkiksi kun Myers selittää miksi steriilien heteroparien avioliitto on sallittu kun taas homoseksuaalien avioliitto ei ole, hän kieltää esimerkiksi minun heteroseksuaalisen avioliittoni tyystin. Argumentti kun on "Procreation is an essential part of marriage, he said, but he said that men and women who cannot have children are not the same as gay couples because they are “not intentionally excluding children.”" Minulla ei ole mitään intentiota lisääntyä. Ja uskon että herra katolisen kirkon pomomies on tästä iloinen, sillä lapsistani kasvaisi taatusti kauhistuttavia saatanallisia darwinistipakanoita ja libertiinejä.
1: Vastineeksi minä olen iloinen siitä että John Myers ei lisäänny vaan elää selibaatissa. Olen hyvin hyvin iloinen että tämänkaltaiset seksistä mitään tietämättömät asennevammaiset kurttukullit eivät levitä geenejään. Ihan vaan varmuuden vuoksi, jos vaikka marginaalisen pieni osakin tuosta asenteesta olisi geeneihn jollain tavalla sitoutunutta.. Tämä on niitä harvoja kertoja kun uskon että katolinen kirkko on todella sisäohjelmoinut järjestelmäänsä jotain joka suojelee yhteiskuntaa tuhoutumiselta. Tämä palautti muutoin vähäistä uskoani uskonnollisiin yhteiskuntiin ja ihmiskuntaan. Kiitos. Kiitos! Loppu.

Hyvin harva kristitty kuitenkaan tuntuu ajavan sitä että ateistit eivät saisi mennä heteroseksuaalisesti naimisiin. Tämä on erittäin omituista. Sillä luterilaisen kirkon vihkikaavassa avioliitto tehdään Jumalan antamin valtuuksin ; "Jumala, kaiken luoja. Sinä annat avioliitossa miehen ja naisen kumppaniksi toisilleen." Tämä on tärkeää. Kirkkohäiden teologian koko idea on siinä että toimitaan "Jumalan ja tämän seurakunnan läsnäollessa" ja avioliittolla on merkitystä koska pappi toimii avioliittoa säätäessään Jumalan myöntämin valtuuksin. Onkin tärkeää huomata että vaikka luterilainen kirkko ei ole kovin pappisauktoriteetin takana, kuitenkin se ei aja "jokamiehen avioliittoa" jossa aivan kuka tahansa mies ja nainen vain voisi säätää avioliiton. Tämä kertoo siitä että kirkko, seurakunta ja pappi ovat olennaisia siihen että Jumalan valtuutus on.

Jos ateisti menee avioon maistraatissa tämä ei ole Jumalan papille myöntämin valtuuksin tehty sopimus vaan pelkästään lakimiehen valtuuksin tehty avioliitto. Näin ollen kristittyjen pitäisi vähintään yhtä kovasti metelöidä siitä, että minun avioliittoni tulisi välittömästi mitätöidä. Kyseessä ei olisi "oikea avioliitto" vaan kammottavuutta. ; He voivat selittää että se ei ole kirkon sisäinen asia, vaan poliittinen avioliitto. Että kun ei kirkkoon tulla tekemään ateistihäitä niin ei ole kirkon asia vaan yhteiskunnan asia. Tämä kuitenkin johtaa siihen että miksipä ei homoseksuaalitkin sitten laitettaisi avioliittoon poliittisen avioliiton kanssa. Ja juuri tässä kohden homojen käsittelyssä on ollut se ongelma.

Sillä vihkikaavassakin lainattu "Mark. 10:6-9" ei määrittele avioliittoa vain miehen ja naisen väliseksi. Se määrittelee sen ehdot ja rajat tarkemmin, ja jostain syystä paatuneinkin fundamentalisti osaa lukea kohdista vain osan. "Maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." Tämä kieltää avioeron. Näin ollen pitäisi taistella sen puolesta että uudestaan naimisiin menevät eivät saisi kirkkohäitä ollenkaan. Ja samoin pitäisi taistella siitä että uudelleen avioitumisia rajoitetaan poliittisestikin.

Jokin tässä ihmetyttää. Kun samoilla ehdoilla toiset tuomitaan ja toiset ei. Kun sormien läpi katsotaan yhdessä kohden, on pakko kysyä saatanalle pikkusormen antamisista. Ja siitä että ovatko ne argumentit oikeasti kovin vakuuttavia kun niissä itsekin joustetaan aivan saatanan rajusti jossain kohden. ; Jos nimittäin on niin että Jumala on määritellyt avioliiton ja sitä ei politiikka sotkeko, niin ei voida kuin ihmetellä miksi tämänlaista haureutta ja avioliiton määritelmän raiskausta katsotaan aivan hyvällä? Mikään mielipiteenvapaus tai uskonnonvapaus ei voi tulla tässä kysymykseen, koska eihän homoseksuaalien kohdallakaan asia ole mikään mielipidekysymys, vaan uskonnon määrittämä dogma josta ei voi joustaa koska se on uskonnon määrittämä dogma. Jos uskomme että vakaumus ja mielipide voidaan tunkea tällä tavalla avioliiton yhteyteen ateistien avioliitoissa tai eronneiden uusavioitumisessa, niin on aivan selvää että voimme tehdä saman homoille.

Vastaus taitaa olla poliittinen pelkuruus. Uskovaiset eivät oikeasti ole kovinkaan rohkeita tai ajattelevia tai omaperäisiä. He lyövät vain puolustuskyvyttömiä. He välttävät konfrontaatiota siellä missä heidän julmuuttaan ja suvaitsevaitsemattomuuttaan vastuttettaisiin. Sen sijaan he kiusaavat niitä joita on heistä "riittävän vähän". Kuten kunnon munattoman pelkurin kuuluukin tehdä ollakseen aidosti munaton pelkuri.

Tässä mielessä tiukkapipoksi tuomittu katolinen arkkipiispa edustaakin paitsi dogmaattista kusipäisyyttä (mitä hän toki tekee mallikkaasti) niin toisaalta hän kuitenkin on rehellinen ja koherentti. Onpa tässä jopa vihjailtu siitä että vain katoliset avioliitot olisivat hyväksyttyjä, eli eikatoliset kristitytkin olisivat avioliittonsa kanssa hetteissä. Tämä tiukkapipoisuus on kuitenkin avointa. Suomessakin on useita joista uusi avioonmeno on syntiä ja joista maistraattiavioliitto on "leikkiavioliitto" ja oleellisesti erilainen kuin "oikea avioliitto". He ovat juuri yhtä tiukkapipoisia kuin arkkipiispa. He eivät vain ole avoimia ja rehellisiä tässä asiassa ja livauttelevat asennevammaansa muutoin nuivailemalla. Näin he eivät ole kieretlystään huolimatta ystävällisempiä tai vähemmän tiukkapipoisia. Heissä en kykene näkemään oikein mitään kunnioitettavaa. Heidän kauniina ja arvokkaina näkemiä asioita ei enää edes tarvitse vetää lokaan. Ihan sen takia että he tekevät sen niin perkeleen hyvin aivan itse.

Virgin by choise

Hännikäisen "Ilman" -kirja oli tarjolla alennusmyynnissä. Kirjan kohuarvo on jo mennyt. Näin, turvallisemmassa ja laskeutuneessa ilmapiirissä sitä oli mukavaa lueskella junassa.

Kirja on mielenkiintoinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu kun selibaatti ei ole oma valinta.
1: Osansa saa esimerkiksi se, miten selibaatissa elämisestä tulee itseään ruokkiva ketju, johon liittyy rituaalinomaista käyttäytymistä. Jotain johon ihminen urautuu ja jossa esimerkiksi pedataan parisänkyä koska uskotaan että se jotenkin parantaa mahdollisuuksia baarin puolella ; Kirja puhuu tästä "puutteen kehänä". Tämä taas on kirjan sisällön valossa seurausta siitä että seksi ei oikeastaan ole koskaan vain seksiä. Mukana on vahva kelpaamisen elementti ; Jos ei saa seksiä ja naiset haluavat esimerkiksi olla ns. "vain ystäviä", se iskee siihen että ei kelpaa kumppaniksi.
2: Lisäksi aihe on sellainen, että harva ajattelee että kukaan on selibaatissa "valinnasta". Yhteiskunta mainostaa seksuaalisuutta, ja vapaamielisyyden kerrotaan vapauttaneen seksin. Kuitenkin osa elää silti ilman seksiä. Itse asiassa yhteiskunta määrittelee ihmisyyttä seksuaalisuuden kautta, ja esimerkiksi katolisen kirkon pedofiliaskandaali nähdään usen pelkkänä selibaattielämän seurauksena. Tuloksena pidättyväisyydestä olisi perversioita. Ajatus siitä että munkkiluostareissa olisi salaisia orgioita nousee värikkäänä kuvana mieleen. (Rehellisesti sanoen Hännikäistä lukiessa tälläinen vaihtoehto ei voi olla hiipimättä mieleen että vakavia psykologisia vaikutuksia selibaattiin näyttääkin liittyvän.)
3: Lisäksi mielenkiintoisia olivat mietteet siitä miten aktiivisesta seksuaalielämästä poikkeava tulkitaan sairaudeksi. Jos on esimerkiksi ujo, tämä määritetään psykologinen oireeksi, lukkiutumaksi. Lisäksi Hännikäinen kuvaa mielenkiintoisesti sitä, miten esimerkiksi aseksuaalisen hahmon toimia helposti tulkitaan seksuaalisuuden kautta. Pidättyväisyys flirtistä katsotaan kuvaavan rakastumista. (Ja jos tämä kumotaan, sitä pidetään sairautena ja lukkiutumana.)

Samastumiskokemus 1

Oma vahva tuntemus kirjaa lukiessa on se, että  Hännikäinen on itse asiassa kyynikko nimenomaan ja vahvasti siinä mielessä missä kyynisyys tarkoittaa pettynyttä romantikkoa. Hänen nuoruuden naisihanteensa osoittautuu kuplaksi ja naisetkin käyttävät valtaa. Siksi syylliseksi pakkoselibaattieloon laitetaan feministisen suuntauksen ja liberalismin piikkiin. Maailmaan jossa seksi on jotain josta kilpaillaan.

Itse kuitenkin näkisin että pääsyy on selkeästi Hännikäisen tavassa käyttää tilaisuuksia. Hän kertoo suoraan miten hän on ollut sokea annetuille merkeille. Hän ei huomaa flirttiä ja jos huomaa on liian suoraviivainen. Hän ei suinkaan vaikuta siltä että hän olisi ensimmäisenä panopuuhissa, vaan hän on ollut nimenomaan idealistinen lukutoukkamainen nörttimies jolta on puuttunut aggressiivinen maskuliinisuus. Kun kirja kuvaa sitä miten hän on ystäviensä mukaan ohittanut mahdollisuuksia, esille nousee se, että selibaattiin syyt eivät olekaan pelkästään missään naisten "tavaran" rajoittamisessa. Kysymys on sosiaalisista taidoista.

Itse asiassa Hännikäinen toi minulle vahvan samastumistunteen naisiin ; Jos Hännikäinen olisi nainen ja minä olisin mies, tunnistaisin tämän ihmistyypin vahvasti. Kysymys on naisista joita pidän "pelottavimpana ja kauhistuttavimpana" naistyyppinä ikinä. En puhu mistään aggressiivisista dominanaisista (sillä niistähän minä vaan tykkään) vaan niistä romanttisista hupsuista joilla on päällä äkki-ihastuminen ja joista on ihan OK että toisten treffien jälkeen aletaan puhumaan kihlautumisesta. Näiden elämää ei ohjaa ihminen vaan romanttinen ideaali. Eli vaikka Hännikäisen kirja näyttääkin paikoin hyvin dekandentilta ja pervoutuneelta, niin näen että kaiken tämän takana on nimenomaan se, että ideaali on puhjennut ja sitten tästä ei syytetä omaa mielikuvitusta vaan sitä kohdetta johon ideaali on aikanaan liitetty.

Hännikäisen syvin syy selibaattiin ei siis ollutkaan liberaali maailma ; Vapaista markkinoista ja kilpailun kovuudesta ja keskittymisestä huolimatta hän selkeästi sai tarjouksia joita hän ei osannut huomata. Perimmäinen syy on selkeästi ujon varovainen. ; Tämä on tietysti varsin karmiva huomio, kun muistetaan että jostain syystä naisfeministit suhtautuivat Hännikäisen kirjaan melko vihamielisesti. Tämä luultavasti vain vahvistaa tämänlaista mielikuvaa. Tämä tietysti liittyy Hännikäisen selibaattitilan itseään ruokkivaan tilaan. Jossa saatu valloitus kertoo että on mahdollisesti sittenkin haluttava, ja tätä kautta saa itsetuntoa ja pääsee laajemmillekin metsästysmaille. Ja jossa toistuva epäonnistuminen tarkoittaa samaa kuin tilan syveneminen.

Samastumiskokemus 2

Kirja tarjosi minulle kuitenin katasuksen omiin teinivuosiini. Tämä on tietysti luontevaa koska en ollut nuorena seksuaalisesti aktiivinen. Itse asiassa en harrastanut seksiä ennen kuin 20 -vuoden iässä. Tämä on harvinaisen korkea ikä. Sittemmin en ole selibaattielämää nähnytkään.
1: Osa selittää että yöblogaaminen johtuisi mahdollisesti siitä että ei saa seksiä ja vain nettipornoilee, ja osa selittää että jotkut blogaukseni näyttävät siltä kuin ne olisi syntynyt mökkihöperöityneen erakon perverssissä mielessä. Ja että haastattelussa tämä omasta mielestään omintakeinen ja ehdottoman itseoppinut nero laukoisi salaisuuden "Jo 12 vuotta ilman pillua." Itse kuitenkin suosittelen vaihtamaan kalenteria ja harjoittamaan seksiä aamuisin. Herääminen on minulle nimittäin muutoin keskimäärin helvettiä. Olen tavallisesti hyvin pahalla tuulella ilmeisesti jo ihan heräämisen vuoksi. En muista ainuttakaan aamua koko elämäni ajalta että ei vituttaisi. Se liittynee jotenkin hormoneihin jotka liittyvät vuorokausirytmiin enemmän kuin siihen että uneni olisivat niin kivoja tai elämäni olisi niin päin helvettiä aina ja ikuisesti. Seksi yksinkertaisesti irrottaa tästä kehästä. Mutta ei tästä enempää, asiasta tulee jo nyt monille tunnetasolle ns. "aivan liikaa informaatiota"...

Kuitenkin kävin hyvin innokkaasti tyttö-ja-roolipelaus -lukiota. Olin hontelo tällöin (kuten nykyäänkin) enkä muutenkaan erityisen hyvän näköinen. Minulla oli kuitenkin kaikenlaisia lyhytaikaisia yritelmiä ; Tämä tarkoittaa sitä, että minulla oli aivan oikeasti takana aikamoinen määrä torjuntoja. ; En voi olla enempää samaa mieltä siitä että seksi on muutakin. Itse asiassa väitän että Hännikäinen on oikeassa tai ainakin kanssani samanmielinen siitä e ttä mikään kunnonllinen laatuseksi bordellissa ei voi nousta hyvää itsetyydytystä kummemmaksi. Sen sijaan se, että oli ollut tyttöystävä oli itsetuntoa voimakkaasti ja pitkäjänteisesti kasvattava.

Toki myös kaatumiset tuottavat pettymyksen ja oman huonouden tunteita. Tai korjaan. Tuottivat aluksi. Sitten tajusin sen, että ei kannata olla yltiöihastunut romanttinen ritari. Tärkein asia on jarrut. Tärkein asia on se, että antaa pettymysten kyynistää niin että ei enää ole pettynyt romantikko vaan päästää irti tästä romanttisesta ideaalista. ; Nähdäkseni se, että seksuaalisuus on laitettu esille on mainostus hyvästä elämäntavasta, eikä suinkaan poista sen kiinnostavuutta ja merkitystä kuten ennen vanhaan peloteltiin. Päin vastoin nykykulttuuri tarjoaa omituisen ensihuumaan ja ihastukseen painottuvan näkökannan jossa ikuisuus elämän loppuun asti on varma kun alkuvaikeudet saadaan pois.

Miehen tärkein asia oppia modernissa maailmassa on nimenomaan hylätä ideaali naisesta oikeastaan minään muuna kuin ihmisenä. Jos käsittelet tätä prinsessaideaalin mukaan, asiat eivät tule onnistumaan. "Shokkipeli" oli itse asiassa alun perin kehittynyt turhaumasta. Jos asiaan lähtee heti alusta liian vakavin mielin, ei voi oikeastaan olla muuta kuin romanttinen ideaali. Ja tässä on se ongelma, että se on näytelmä ja illuusio jonka rituaalinomainen toteuttaminen tekee siitä totta. Liika innokkuus taas johtaa karkaamiseen. Jos ihminen haluaa liikaa liian nopeasti, tästä tulee ahdistunut olo. Tämän ideaalin saa rikottua mielenkiintoisesti vaikkapa juuri shokkipelillä jossa luetellaan omia huonoja piirteitä vähän kuin kilpailuna. Se toimii ennen kaikkea itselle. Tässä ideana on juuri kehän katkaisu ; Jos asia on heti alussa vakava, on pettymyskin valtava ongelma. Ja tällöin on vaikeaa miettiä mitään muuta.
1: Hännikäisen sitoutuminen ideaaliin paistaa kirjan läpi paitsi näillä prostituutiokommenteillaan, myös kuvauksissaan joissa hän esimerkiksi tuomitsee "Sinkkuelämää" -televisiosarjan ja "Playboy" -lehden kuvan jossa korostetaan hedonismia ja pintaliitoelämää joka on houkuttelevampaa nykymaailmassa kuin avioliitto joka päättyy usein eroon.

Itse asiassa Hännikäisen tapa suhtautua "vain ystäviin" pahalla on jossain määrin tuttu tunne. ; Kun usein selitetään että joku (yleensä mies) on "puutteessa ja epätoivoinen" ei tätä pidetä usein muuna kuin fraasina. Kuitenkin "tietty yleinen optimismin ja toivon puute" sävyttää pettymyskokemusten jälkeistä elämää. Siksi esimerkiksi lausumat "nurkan takaa tulemisesta" eivät tunnu kovin rohkaisevilta. Kun ideaalia on odottanut ja maailma on ensin ladattu romattisilla odotuksilla ja sitten sitä saakin joko torjuntaa tai sitten kaikki näyttäytyy rituaalisena vallankäyttönä (tai jopa prostituutiona ja pornona) pettymystä ei tämänlaiset fraasit pelasta. Pettyneen maailmassa nurkan takaa tulee vain luoteja. Tai uusia pettymyksiä. ; Pettymysilmapiiri on tältä osin muistojen kautta hieman tuttu, joskin tietysti Hännikäistä lievempi ; Kun alkujaan latasin asioihin liikaa odotuksia heti alkuun, ajatus siitä että olisi ystävä tuntui joltain ylenmääräiseltä sääliltä tai joltain joka olisi joka tapauksessa liian tuskallista. Sehän olisi vähän kuin olisi Helvetissä se kuuluisa omena aivan miltei tarttumis/haukkaamisetäisyydellä mutta aina pakenemassa yrityksiä. Asennemuutoksen jälkeen tämä muuttui. Itse asiassa olen saanut parhaat neuvot juuri minut torjuneilta. He sentään tietävät mikä minussa on vastenmielistä, ja tähän ongelmaan tarttumalla asiat korjaantuvat tässä varsinaisessakin aihepiirissä. Omia luonteen kolhuja ei tosiasiassa voi maskeerata pois, mutta ne voi muotoilla kiinnostaviksi. (Minun paras korttini naisten parissa ~ Oikein käytetty persoonallisuushäiriö? Jotain sinne päin!)

Samastumiskokemus 3

Hännikäisen kirjan omituisin paradoksi on siinä että hän näkee maailman äärimmäisen seksualisoidusti. Näin hän ei oikeastaan voi käsitellä aseksuaalisuutta. Tämä on hieman omituista sillä hän käyttää apuvälineenä elokuvissa olevia aseksuaalisia hahmoja. Itse uskon että selibaatti voi olla myös oma valinta. On toki luonnollista että Hännikäinen ei panosta tähän kulmaan koska se ei ole hänen kirjansa aihe tai teema.

Kuitenkin itselle tuli vahva tunne siitä että kun katsotaan tapoja joilla seksualisoitu yhteiskunta katsoo niitä jotka joko eivät halua seksiä tai eivät saa sitä, tuntuu että tämä kuvaa hyvin juuri sitä näkökulmaa jolla uskonnottomia käsitellään. Itse asiassa mitä kaunaisempi ja katkerampi kohta, sitä vahvemmin tuntemukset tuntuivat tutulta juuri tästä aiheesta. Jos siis haluat saada jonkinlaisen emotionaalisen kuvauksen siitä miltä minusa tuntuu uskonto, niin lue tämä kirja ja katso miten Hännikäinen suhtautuu naisten seksuaaliseen valtaan. Nämä ovat nimittäin häkellyttävän samat.

Ajatellaan että hengellisyys on osa perusihmisyyttä ja että sen ulkopuolella on jonkinlainen patologia joka tarvitsee ja vaatii jonkinlaisen psykologisen syyn.; Näin ateismi määrittyy esimerkiksi jumalavihaksi, tai pettymykseksi uskontoon jota ei saa sekoittaa pettymykseksi uskoon. (vrt. Et voi pettyä naiskuntaan ja tuomita koko kulttuurin naisyksilöitä koska et ole tullut naiskunnan pettämäksi vaan pettynyt yksittäisiin naisiin ; Miten tämänhenkistä asennoitumista vastaan muka voi puolustautua vaikka se olisi totaalisen väärässäkin?)

Itse asiassa hupaisinta onkin se, että kaikista pettyneimmät kuvaukset johtivat mielessäni jonkinlaiseen yhtäläisyyteen uskontoteemassa. Toki joitain analogioita on selvästi havaittavissa ; Kummassakaan ei esimerkiksi nähdä tai tunnusteta olevan vakavaa valtaa. Koko ongelman olemassaolo pääsääntöisesti kielletään ja pinnallisesti virallinen totuus on että "tässä kohden ei ole syrjintää paitsi joitain yksilöitä ehkä." Ja tämä on sekä keskustelun alku että sen loppu. Kummankin taakse on määritelty ilmiö (hengellisyys, seksuaalisuus) jotka kulttuurimme esittää jotenkin erottamattomana osana ihmisyyttä. Molempia ladataan ideaaleilla joita yltiökaunistellaan. Molemmat lupaavat onnellista elämää, hyvää elämää ja "onnellista loppua".

Tämä näkökulma on sinänsä erikoinen, että sen kautta voidaan nähdä että suurin syy ongelmaani onkin juuri se, että olen peruuttamattomasti leimattu ideaaliin, minulle on ikään kuin tehty "mielen ympärileikkaus" joka pakottaa minut näkemään asiat joko ideaalin tai ideaalin poissaolon kautta. Olen tässä yhtä sidottu opetettuun hengelliseen ideaaliin kuin Hännikäinen on sidottu romanttiseen ideaaliin. Tämä tarkoittaa sitä, että:
1: Pääsyyni tiettyyn asenneongelmaisuuteen aihepiirin parissa johtuu siitä että minulla on mielessä uskonnon ja kirkon ideaali. Todellinen kirkko ja uskovaiset eivät tätä oikeaoppisuutta noudata, ja rakkaudellisuus paistaa poissaolollaan yhtä paljon kuin valtapeli paistaa kirkkaana - etenkin sen jälkeen kun tämä valtapeli todella kiivaasti kiistetään olemassaolevaksikaan. Todennäköisesti mielenlaatuni paranisi jos en vihaisi ideaalin kohdetta siitä että se ei noudata minun ideaaliani (siitä huolimatta että he sen takoivat päähäni pyhäkoulusta ja uskonpiireistä lähtien.)
2: Tämä tarkoittaa sitä että en oikeasti ole kovinkaan vahvasti samaa joukkoa kuin modernit uusateistit jotka ovat irrallaan uskonnosta ja elämässään "itseriittoisia" (siinä positiivisessa mallissa jossa elämä itsessään riittää, ei siinä toisessa). En ole myöskään kuten klassiset ateistit. Itse asiassa agnostismini näyttäytyy tässä valossa eräänlaisena obsessiivis-kompulsiivisen -ritualisoituneena itseäänruokkivana selibaattikehänä. Olen uskonnon ulkopuolella, mutta en omasta valinnasta. Jos uskonto olisi seksiä, olisin todellakin se naureksituin ja halveksituin neitsyttyyppi. "Virgin by choise. But not your own choise." Luonnollisin reaktio on tietysti katkeruus. Ja vastareaktio tähän katkeruuteen itse asiassa helposti nimenomaan kasvattaa kehää entisestään.
+: Vaihtoehtoinani on siis karkeasti joko nykytilan jatkuminen pahenevana ad nauseam. Tai sitten pääsen irti symboliikasta ja opin elämään "vapaavalintaisena neitsyenä". Tai sitten "saan" Jeesukselta tai muulta hahmolta elämäni "panot", kerrankin. Ja toisen. Ja kolmannen. Tämä viimeisin vaihtoehto kuulostaa niin homoseksuaalilta ja perverssiltä että en oikeastaan edes malta oikeastaan odottaa. Mutta puutteessa tietysti kelpaa vähän oudompikin meno.

Tämä näkökulma tuntuu rehellisesti sanoen kuitenkin hieman vieraalta. Sillä en ole koskaan pitänyt itseäni hengellisenä tyyppinä. Kuitenkin se on samalla juuri tämän vuoksi hyvin tärkeä näkökulma. Sillä se oikeasti iskee kiilaa juuri siihen pääargumentaatioon jonka mukaan suhteeni uskontoon on pelkästään traumaattinen. Että olen tutustunut uskonnon ideaaleihin ja yrittänyt ja yrittänyt ja mitään niitä mainostettuja kokemuksia en ole saanut. Ja että mikä yrittäminen sitten oikein riittäisi kun kaiken tämän jälkeen ehdotetaan että "jos vielä kerran" tai "tässä olisi vähän asiaa". Tämä normaalimallini selittää tilannetta siten, että uskonto on ylitarjonnassa samaan tapaan kuin seksi monista on.
1: Tosin on poliittisesti korrektia sanoa että kulttuuri on yliseksualisoitunut aina kun näkee vaikka televisiossa rakastelukohtauksen tai mainoksessa vähäpukeisen bikinimallin. Mutta jos sanoo katujulistajan tai uskonnollisen symbolin nähdessään että kulttuuri on yliuskonnollistunut, tätä ei katsota hyvällä. Ei sitten yhtään. Näin siitä huolimatta, että tosiasiassa näitä uskontohokemisia tulisi aika paljon ; Viihde on pullollaan kristillisiä alluusioita ja symboleita. Eikä sitä voi katukuvassakaan välttyä.

Kuitenkin on selvää että joku näkee että juuri tutustuminen+yrittäminen ja tästä seurannut pettymys tarkoittaisikin sitä että sitä ollaan vaan "puutteessa". Tässä kohden on vain sanottava että en selvästi ole neitsyt omasta valinnasta. Syyllistä on helppo hakea pihtaajasta ja ehdottaa että kenties hän voisikin taipua siihen naurettavaan vanhakantaiseen ideaaliin sen nykyisen "megafonilla ja ymmyrkäsilmäisellä ilmeellä varustautuneen epäuskottavien tarinoiden kertojan ja vallankäyttäjän" kaavaa. Tämä on tärkeää, sillä Hännikäisen kirjasta paistaa läpi se, miten pohjimmiltaan "selibaattikehässä" vain ulkopuolinen voi rikkoa kehän ja ilman ulkopuolisen panosta kyynistyminen vaivaa aina vain enemmän ja enemmän. ; Tässä "uskonno pettyneen puutteessaolevan seksuaalisssa ei aseksuaalisessa" tulkinnassa on toki sama ongelma mikä Hännikäiselläkin. Hän katsoo asiaa vain eivapaavalintaisen selibaatin kautta, ja siksi hänen kirjansa aseksuaalisuusasiat irrelevantisoituvat ja itse asiasssa lopputilana on äärimmilleen kärjistynyt "siitä puhe mistä puute" -tilanne jossa aivan kaikki seksualisoidaan. Myös sellainen joka ei ole muutoin yleensä nähty seksuaalisena. (Kaikki yhtymäkohdat blogiini ovat satunnaisia.)