Pakkoselibaatit

Edellisessä blogauksessani kirjoitin siitä, miten markkina-arvoteoriassa naisten seksuaalinen valta tarkoittaa seksin jakautumista. Ja että tämän näkökulman mukaan osa miehistä jää pakkoselibaateiksi. Vertasin tätä hieman sivulauseessa historian nunnaluostareihin. Mieleni teki täsmentää tätä hieman. Sillä siitä irtoaa vastaus muutamiin heittoihini jotka muuten jäisivät (a) huomaamatta (b) selittämättä. Ja ne ovat "jotenkin oleellisia".

Verrataan tilanteita hieman:
1: Historian varrella naisia on laitettu luostariin. Yhtenä syynä on ollut se, että heidän avioitumisensa myötä suvun omaisuus olisi jakautunut ja levinnyt. Suvun taloutta ja yhteyttä puolustettiin laittamalla naisia nunnaluostariin joissa oli säännöstöissä selibaatti. Tässä valta ja taloudelliset intressit kahlitsivat naista. Toimenpide vaatii juridista kahlintaa, eli yhteiskunnan interventiota.
2: Miesten seksuaalinen menestys ei ole tasaisesti jakautunutta, luonnonvalinnan heikennyttyä seksuaalivalinta on peräti vahvistunut. Yhteiskuntamme pyörii seksikkyys -käsitteen ympärillä yllättävänkin pinnallis-hedonistisesti. Seksin epätasaisuus koskee kaikkia, mutta koskee etenkin miehiä. Tässä ei ole kuitenkaan taustalla intressiä, se on jotain jota tapahtuu kun naiset valitsevat vapaasti halukkaista tarjokkaista. Ihmiset tekevät tämän toisilleen enemmänkin biologisisen viettejen kuin pahantahtoisuuden kautta.

Postmodernistit korostavat usein intressejä. Siksi tyypillinen feministinen argumentaatio onkin sitä että se korostaa että ensimmäinen on systeemissä olevaa rajoittamista josta on emansipoiduttava. Ilman intressejä ei tietenkään ole tuomittavuuttakaan.
1: Tosin tässä kohden on hyvä huomata että jos geneettinen determinismi olisi todella päivän sana, olisi intressejä olemassa, ne olisivat vain kiistettyjä ja eitiedostettuja intressejä. Tätä ei kuitenkaan yleensä oteta tässä kohden esiin, kenties siksi että naiset eivät todellakaan koe mitään miehenhallitsemisintressiä vaan ihan muita asioita.

Itse voisin kuitenkin sanoa että voidaan nähdä että näissä vallan muodoissa on oleellinen ero. Nunnaluostariin pakotettu tietää syyn josta hän on sinne joutunut. Hän tietää että systeemi väärinkohtelee häntä. Tämä tuntuu epäreilulta ja julmuudelta. Sen sijaan jos ei kelpaa naisille, tilanne otetaan nimenomaan itseen. Ihminen itse on huono, vika on hänessä. Tämä tuntuu repivältä ja synnyttää kyynistä itsevihaa. Vaikka postmodernisti ei välttämättä näe tässä mitään valtapeliä ja antaa sille siksi synninpäästön, tämä tilanne tuntuu ikävämmältä. Etenkin jos jossain vaiheessa havahtuu siihen että edustaakin sitä stereotypiaa jota kehutaan ihannepoikaystävänä, eli halutut attribuutit eivät vastaakaan sitä mitä on oikeasti haluttu. Tästä projektiosta syntyy taatusti mielikuva naisista pinnallisina olentoina.

Hännikäisen "ilman" -kirja on tästä itse asiassa malliesimerkki. Hän kuvaa siinä omaa pakkoselibaatin elämäänsä. Siinä vallitsevina teemoina on se, että kysymys ei ole vain seksistä. Hänellä on näkemys ihanteellisesta perheestä ja naisesta. Ja tämän kanssa tulee voimakkaita pettymyksiä. Kysymys ei nimenomaan ole pelkästä seksuaalisesta puutteesta, joka sekin toki vaikuttaa fysiologisestikin. Enemmän kysymys on juuri siitä että rakkaussuhde on muutakin. Seksi on vain ikään kuin näkyvin markkeri, yhteiskuntamme eniten mainostanut sen ihanuutta. Seksi jos mikä on ruusuisilla kuvitelmilla ladattu. Ja se nähdään nimenomaan romanttisen rakkausihanteen yhteydessä. Hännikäisen tuska ei ole seksin puutetta. Selibaatti iskee ihmisyyteen. Siihen että ei ole hyvä ja riittävä. Tämä on sinänsä ikävää, koska yhteiskuntamme todellakin opettaa sellaista kuvaa että ihminen kelpaa omana itsenään.

Ruusuiset kuvitelmat ja niissä pettyminen on tietysti tavallitsa ja kuuluu varmasti jokaisen ihmisen elämään. Joku sanoo näissä kohden että parisuhde viimeistään karistaa utopiat. Tämä onkin totta. Mutta hupaisaa onkin se, että utopian romahtaminen vaatii parisuhdetta. Ja juuri tämä pakkoselibaatilta puuttuu.

Hedonistinen pelimies tarvitsee inhimillisyyttä ihmisiin pettyneestä.
Ja tämä on se syy minkä takia pidän laittaa Hännikäistä Laasasen yhteyteen. Tämä yhdistäminen ja toistuva samaan blogaukseen laittaminen voi tuntua ihmeelliseltä, koska Hännikäinen korostaa sitä että yksiavioisuus ja vastaavat palauttaisivat seksin jakauman terveemmäksi. Ja Laasanen taas edustaa aivan päinvastaista linjamaa. Esimerkiksi tuore "sota miehiä vastaan" -blogaus kuvaa Laasasen näkemystä tyypitellyimmillään ; Hänestä nainen on perimmäinen syyllinen, ja Hännikäisen ja muiden konservatiivien tapa ei toimi koska siinä lopputulos on vain se, että "uusherrasmiesmäiset miehet palvelevat feministien oikkuja". Ratkaisuksi Laasanen esittää totaalista hanskat tiskiin -henkeä. "Seksi kannattaa hankkia pelimiesoppien avulla panostamalla naisiin mahdollisimman vähän. Avioliittoja ja lapsia ei kannata edes harkita, koska miehillä ei ole mitään lisääntymisoikeuksia." ... "miesten kannattaa kulkea omia polkujaan ja maksimoida oman henkilökohtaisen elämänsä nautinnot yhteiskunnan heille tuputtamista velvollisuuksista huolimatta. Mies, älä lähde feministien ja konservarvatiivien päällystämälle vitutuksen tielle, jossa avioero ja itsemurha häämöttävät, vaan tee mitä sinua itseäsi huvittaa."

Mielestäni Hännikäinen on syytä laittaa aina Laasasen yhteyteen siksi että he pohjimiltaan viittaavat samaan asiaan. Molemmat ovat negativiisia naisille ja feminismille. Ja kumpikin on lähes kaikesta muusta maksimaalisen erimielinen.
1: Heidän ratkaisunsa tilanteisiin ovat hyvinkin erilaiset. ; Hännikäinen on utopisti joka yrittää ratkaista ongelmat muuttamalla rakenteita. Jos vapaus on syypää ongelmiin, on vapautta perusteltua rajoittaa. Laasanen taas edustaa enemmänkin survivalismia jossa mies pärjää vallitsevan järjestelmän - pahoiksi myönnetyillä -  säännöillä opportunistisesti. Systeemi joka on rikki ei kaipaa korjausta vaan rikkinäisen systeemin kanssa tullaan toimeen. Laasasen yleisstrategia onkin korostaa sitä että seksuaalimarkkinoilla pätevät uusliberaalit valvomattomat hedonismin lait ja että niiden mukana on pelattava. Markkina-arvon hankinta muuttuu olennaiseksi. Laasanen ei muuta järjestelmää eli hän itse asiassa yrittää korjata uusliberalismin vastauusliberalismilla. Ajatus tuntuu tietysti paradoksaaliselta koska asiaa korjataan sillä millä se on tullutkin. Mutta onpa sitä vallankäytön ongelmia ennenkin korjattu toisella vallalla. Väkivaltainen alamaisiaan murhaava despootti voidaan salamurhata hyvyyden nimissä.
2: Hännikäinen on oikeasti kyyninen mutta erittäin inhimillinen. Onkin hämmästyttävää miten Laasanen dissaa systeemiä mutta on kuitenkin optimistinen pelimiesteoriansa ja markkina-arvokikkailunsa kanssa. Hänen koko filosofiansa nojaa siihen että systeemiä ei voi korjata joten sen kanssa on elettävä. Hän ei edes yritä pitkäjänteistä rakkautta vaan hakee lyhytjänteisiä suhteita. Kaikki latistuu siihen että markkina-arvo on pelkkää seksiä. Tämä äärimmäisen kyyninen näkemys heijastuu kuitenkin jonkinlaisena läpitunkevana optimismina. Hännikäinen sen sijaan on negatiivinen hahmo vaikka hänessä onkin utopistisuutta sekä naisia että perhe-elämää kohtaan. Hänelle seksi on (vain) yksi asiaan oleellisesti liittyvä ja näkyvä ja merkittävä detalji. Hän myös haluaa enemmän.

Ilman Hännikäisen mukanaoloa Laasasen panos olisi melkoisen ikävä ; Ensinnäkin hänen pelimesoppinsa on lyhytjänteinen. Hänen markkina-arvonsa on määritelmällisesti niitä piirteitä jotka viehättävät naisia seksuaalisesti lyhytjänteisesti. Niiden pitkäjänteisestä toimimisesta ei ole väliä koska hän panostaa pelkkiin yhden yön yritelmiin. Pitkäjänteisen parisuhteen kannalta voidaan sanoa että Laasasen markkina-arvo imitoi ominaisuuksia sen sijaan että nämä attribuutit olisivat todellisia. (Lyhytjänteisesti ne tietysti ovat olemassa ihan konkreettisesti.) Tämänlainen tilanne johtaa väistämättä siihen että pitkällä aikavälillä nainen esineelistetään. Vaikka periaatteessa markkina-arvoa voi olla hyvä miettiä ensitreffeillä (minäkin olen tehnyt niin, pukeutunut coolisti ja sillai), niin ainoaksi panostusmuodoksi jäätyä naiset ovat pelkkä kohde, "saalistettava" nautinnon toteuttamisen välikappaleina, joiden ajatuksilla ja tunteilla ei ole merkitystä.

Omakohtaisesti uskallan sanoa että lyhytjänteiset yritykset ovat ainakin kaltaiselleni tuhoisia. Syy on se, että niitä tekee vakavalla mielellä ideaalit mielessään. Omassa pubertoinnissani merkittävää oli kaksi piirrettä (a) se alkoi hyvin myöhään (b) halut olivat ennen muita asiaankuuluvia piirteitä. Tästä seurasi tilanne, jossa saman ikäiset olivat jo tottuneita. Heillä oli useampia tyttökavereita taustalla. Itsellä oli halut, mutta ulkonäkö ei antanut tähän mahdollisuuksia. Tässä vaiheessa oli helppo ottaa itseensä. Mutta tämä oli helppoa kestää, koska ne olivat vain ulkonäköä. "Olen ruma" ei ole kovin merkittävä attribuutti. Ja tämä onkin helppo projisoida naisten pinnallisuudeksi.

Myöhemmin minulla oli enemmän yritelmiä. Niitä kuvasi tietty lyhytaikaisuus. Ne kestivät viikon pari. Nämä olivat se raastavampi puoli. Koska näitä viikon kokeiluja sai, oli selvää että ulkonäkö ei ollut enää voimakkain este. Syynä olikin siksi persoonallisuus. Tätä on vaikeampi ohittaa ja projisoida. Toinenhan ei hylkää sinun ulkonäköpiirrettäsi vaan sinun ytimesi, luonteesi ja persoonasi. Siksi päädyinkin siihen että en yksinkertaisesti kestä viikon yritelmiä, ja keksin perusstrategiakseni sen, että pelotan maksimaalisen määrän naisia pois jo ensitreffeiltä. Keksin "pahuuspokerin" jossa esille nousivat juuri pahimmat piirteeni. Jos toinen kesti ne, loppu oli vain iloista yllätystä.

Tämä toki esti hyvin useat toiset treffit ja lisäsi yhden treffien epäonnistumiskäyrän rakettimoottorilla taivaisiin. Mutta nämä eivät olleet tuhoisia psyykelle, koska ne olivat pinnallisia. Niissä ei syntynyt emotionaalista sidosta jonka katkeaminen olisi pakottanut jälleen kerran kokemaan sen tosiasian omasta paskuudestaan (joka ei liene kyseenalainen tai yllätys ainakaan kenellekään blogini vakilukijalle. Mutta tässä pätee se laki joka on "Kummeli" -elokuvassa "olen kenties homo, mutta ei sitä tarvitse tulla minulle kertomaan!"). Strategian yllättävänä sivutuotteena oli se, että yllättäen jostain syystä menetelmä toimi paremmin kuin ihannetreffikumppanin leikkiminen ; kenties Zahavin haittaperiaatteen, kenties seksuaalisen antagonian, kenties ihmisten yleisen rehellisyyden kunnioittamisen vuoksi.
1: Vaihtoehtona olisi kenties se, että aito minä olisi aidosti haluttava, mutta tämä nyt on aivan helvetin epäuskottava lähtökohta. Etenkin kun ongelmana oli juuri se, että ihmiset saivat tietää vähän ja juoksukirkuivat karkuun samalla kun heidän äitinsä kertoivat juoruja siitä että olen psykopaatti. (Psykopaatit ovat sosiaalisesti taitavampia. Oikea sana on kyynistynyt.)

Oman näkemykseni mukaan ongelmana onkin juuri romanttisen parisuhteen utooppisuus yhdistettynä seksin ylikorostamiseen. Ne molemmat tarjoavat ihanteen jotka eivät toteudu.

Itse näkisin että rakkauden ideaalista olisikin tyystin tuhottava koko käsite unconditional love. Sellaista asiaa ei olekaan. Tosiasiassa parisuhde on aina vaivaa vaativa ja yllättävän vittumainen toimenpide, joka on kuitenkin jostain omituisista ja määrittelemättömistä syistä sen arvoista. Markus Kajo onkin kuvannut tätä mukavasti vertaamalla naista kastanjanpaahtovaunuihin. Se paahtaa hyviä kastanjoita jotka tuoksuvat ja maistuvat. Kastanjoiden alla on kuitenkin hehkuva pätsi ja alla pyörät. Nainen on vähän kuin nuo kärryt. Paitsi että naisissa ei ole pyöriä.

Koska olen konservatiivinen, en voi ymmärtää Laasasen maailmaa. Ja koska en ole kristitty tai traditionalisti, Hännikäinenkin näyttää oudolta. En siis ole samaa mieltä kummankaan em. (herras?)miehen kanssa. Näkisin että Hännikäisen kohdalla ongelmana on utopia ja Laasasen kohdalla hedonismi. Todellisuus on taas tässä kohden enemmänkin Nietzscheläinen.

Konservativistisen halveeraamis-optimismin ongelma

Konservatiivin ongelma on hyvin samantapainen kuin mitä löytyy kristinuskosta. Kristinuskossa on nimittäin Jumala joka on Rakkaus. Tämän armoa korostetaan. Kuitenkin ongelmatilanteissa tilanne näyttää omituiselta ; Uskonnottomana sitä saa kuulla että Jumala ei sittenkään rakasta ehdoitta (unconditional love) vaan hän on pohjimmiltaan mielipidejuntta. Tämä on se hyvä puoli kristinuskossa. Se opettaa että edes "suurin rakkaus" ei ole ehdoton. Kaikkivaltiaan rakkauden luonne kertoo että ehdotonta rakkautta ei ole, ainakaan hyveellisessä muodossa. Kristinuskon kaunis piirre on myös siinä että sillä on realistinen ihmiskuva. Ihminen on raadollinen perisynnin turmelema kasa paskaa. Epäonnistuva luuska. Tämä on kaunis piirre koska se opettaa sietämään epäonnistumisia ja kompromisseja.

Kristinuskon ruma piirre taas on siinä että se tarjoaa ratkaisuksi utopiaa. Toki virallisen teologian mukaan siinä on asiat tässäkin kohden kunnossa ; Oikeaoppisuus on sen määritelmissä mahdotona ja jokainen ihminen on syntinen. Näin ollen kristittynä oleminen ei tarkoita sitä että et olisi kasa paskaa jonka kanssa eläminen vaatii sietämistä, vaan saat vain anteeksi. Tätä pitkämielisyyttä on viisasta odottaa parisuhteessakin. Niin itseltä kuin toisiltakin. Kuitenkin käytännön tasolla kristinuskossa konservatiivit selittävät että he eivät hyväksy seuraamuksia joita konservatiivien sääntöjen lakiin laittamisesta johtuu. He eivät ymmärrä että ihminen ei muutu ihanteen mukaiseksi sillä että he kantavat ideologian leimaa. Ihminen ei ole oikeaoppinen. Konservatiivien ja naisten suhdetta on jo kokeiltu ja rehellisesi sanoen se ei toiminut hyvin. Syy on synti. Synnin teko taas johtuu siitä että synnitön elämä ei onnistu ihmiseltä. Konservatiiveilla on siis liian ruusuinen ihmiskuva. He uskovat että ihminen tottelee hallintaa, että liha seuraa kuria, ja että ihanteet tekevät ihmiset hyveellisiksi.

Ideologioissa on joka ikisessä se ongelma, että ne teeskentelevät välittämistä. Mutta koska niiden jäsenten lukumäärä ylittää Dunbarin luvun, se ei voi olla aitoa. Ihmiset eivät ole oikeasti naruttuneet siihen että he välittäisivävt kovinkaan monesta ihmisestä aidosti. Se, mitä laajemmille kansanjoukoille tarjotaan on ideaali. Esimerkiksi kristittyjen yksilöiden rakkaus on varsin etäistä ja viileää ; Se näkyy vahvasti siinä että ideologiasta tulee määrittelevin piirre. Ateisti saa kuulla että Jumalakaan ei heitä rakasta, joka ateistille kuulotaa lähinnä oman tunteen kertomiselta. Rakkaus on ehdollista ja kliinistä. Kristittyjen välinen rakkaus on etäistä. Aito sosiaalisuus puuttuu ja kristinusko ja muut Dunbarin lukua suuremmat yhteisöt eivät voi tarjota aitoa välittämistä.

Uskomiseen uskominen on pinnallisesti lämminhenkistä ajattelua jossa uskonto antaa toivoa ja auttaa yhteiskuntarauhan ylläpitämisessä, huolimatta siitä onko Jumala olemassa tai ei. Kuitenkin käytännössä se toimii samalla argumenttina siitä että uskonnottomat olisivat huonompia kansalaisia ja surkeampia ihmisiä. Ja tämän kautta tulee oikeutetuksi hyökätä heitä vastaan. Syntyy konflikti. Ei siksi että ihanne. Vaan siksi että ihanne kohtaa ihmisluonteen joka on sellainen että konservatiivit ovat negatiivisuudessaan vasta puolitiessä.

Tämä on nähdäkseni myös "hyysäämispolitiikan" syvin ongelma. Yhteiskunnan ajatellaan hoitavan syrjäytymistä. Kuitenkin valtio on nii suuri että se ei voi välittää, se voi yleisesti ottaen tarjota vain byrokratiaa. Valtio esittää toki esimerkiksi arvostavansa ja välittävänsä, mutta se kykenee käytännössä tarjoamaan vain toimeentulotuen kaltaista rahamäärää tilille kerran kuussa ja vastaavia. ; Valtion rakkaus ja sen viileys maksimoituu sodassa ja autoliikenteessä. Sitä nimittäin puhutaan että valtiolle ihmisen elämän arvo olisi jotenkin korkein arvo. Se ei ole tätä. Sillä sotaan voidaan lähdettää miehiä. Kuolleista voidaan tehdä sotilaallisia ennakkoarvioita. Kuolleet ovat valtiolle tilastoja, jotain johon voidaan saivarrella sitä että se ei ole murha tai itsemurha jos valtio yrittää pitää sotilaita mahdollisimman paljon hengissä ja että sotilas ei itse halua kuolla. Ruumis on omaisille ruumis. Sodassa kuollaan eikä ole ihme että kristinusko on kenttäpiispan välityksellä mukana tappotantereella. Sama tapahtuu autoliikenteessä. Jokainen joka astuu autoon tekee pienen murhan, tappaa murto-osaihmisen. Tilastolliset kuolemat osoittavat että on konditionaaleja. Ei siis voida leikkiä mitään ihannetta jota ei ole.

Ei pidä luottaa ainoaankaan yli Dunbarin luvun ylittävään järjestön välittävän. Ne minimoivat tilastollisia konflikteja, eivät mitään muuta. Ideologia tai itsenäinen maa ei rakenna rakastavaa ilmapiiriä. Ei vaikka lakiin tai Pyhään Kirjaan painaisi. Se voisi onnistua jos meillä ei olisi ihmisaivoja joissa sosiaalisuus on jakoa meihin ja muihin ja jossa jako meihin on kooltaan rajallinen. Siedettävien ihmisten kohdalla toimitaan helposti kylmästi, ollaan ihmisiä mielipiteidensä vuoksi lokeroivia. Epäluulo ja sen lieveilmiö viha on sensijaan ehdotonta Näin ateistille on helppoa ja mieluisaa sanoa että Jumalakaan ei sinua rakasta. (Teknisesti he kyllä väittävät että Jumala rakastaa ja haluaa pelastaa, mutta se uskomisehto kertoo että kaikkivaltias voisi kyllä pelastaa ilman uskoakin. Mutta ei tee.)

Konservatiivisen kristillisen maailmankuvan perusongelma on teokratian perusongelma. He tarjoavat ideaalit joita ihmiset eivät voi seurata. Ja kun tästä seuraa ongelmia, niin ajatus on että tottelematon ihminen ei ollut "aidosti uskova" tai "riittävästi uskossa". Teokratioissa tämä sovelletaan ihmisjoukkoihin ja perushenkenä on se, että jos luodaan itse helvetti, niin tämän tuomat ongelmat yritetään ratkaista tarjoamalla lisää sitä samaa millä se ongelma on tullut alkujaan. Teokratiat kestävätkin pieniä ja keskisuuria katastrofeja, ja perseilyt ja ongelmat vain vahvistavat uskoa siihen että teokratiaa ei ole harjoitettu tarpeeksi.

Laasasmaisen nautinto-kyynisyyden ongelma

Laasasen kohdalla ongelmana on se, että se tunnustaa ongelman mutta ei tee sille mitään. Sen sijaan ytimeen nousee siinä maksimaalinen pärjääminen. Tämä luonnollisesti kulminoi kaikkia niitä ongelmia joita asiassa on in first place. Schopenhauerilainen ongelmien minimoiminen on pessimistinen elämäntapa joka estää saavutuksia. Näin ollen downshiftaamisen seurauksena olisi syytä totuttaa askeesiin. Mutta Laasanen ei tee sitä. Tämä taas pahentaa tilannetta. Sillä ladatessaan itseensä yhden illan suhteita keräävän pelimiehen ominaisuuksia, ihminen lataa itsensä täyteen odotuksia. Tämä on utopia, joka tuskin tulee onnistumaan. Markkina-arvon kohentelulla on rajansa, ja viimeistään korkea ikä johtaa siihen että Casanovan pää menee jostain nuoresta kurtisaanista niin sekaisin että tämä leikkii tämän tunteilla ja Casanovan ainoaksi kostoksi jää se, että hän ostaa papukaijan, opettaa sen sanomaan "Charpillon [se pään sekoittanut huora] on suurempi huora kuin äitinsä" ja palauttaa se eläinkauppaan jatkomyytäväksi.

Ei ole ihmeellistä että jos ihminen ottaa tähtäimeen lyhytjänteisen seksinharjoittamisen, että tästä seuraa pitkän tähtäimen katoaminen. Pelimies näkee toimintansa temppuina jotka manipuloivat naista. Nainen on siis tavallaan voitettava omien nautintojen välineeksi. Tätä korostaa Laasasen läpinegatiivinen kuva naisista. (Vaikka seksuaalihierarkiassa on eroja myös sen takia että markkina-arvoltaan korkeassa statuksessa olevat miehet eivät kieltäydy seksistä jolloin nainen jäisi joko ilman tai hakisi sitä matalamman markkina-arvon mieheltä.) Tämä muuttaa myös suhteen itseen. Oma identiteetti ja persoona lieventyy ominaisuuksista tiettyjen piirteiden imitoimiseen. Oma itseys liedentyy, ja ihminen kelpaa tekemällä temppuja. Mutta vain hetken. Tämä tila on sitten vain saavutettava aina ja uudestaan. Tämä muistuttaa hieman huumeidenkäyttäjien maailmaa, jossa tähtäin on aina vain parin seuraavan annoksen mittainen. Pelimies joutuu aina ja toistuvasti valloittamaan tilansa.

Nietzscheläinen kyynisen optimistinen ratkaisu

Nietzscheläinen ratkaisu korostaa että tuska ja saavutukset kuuluvat yhteen. Ihmisille on opetettava että parisuhde on paikoitellen käsittämättömän vittumaista. Sitä voi mennä hedonistin sormi suuhun jos on vaikeaa tehtävää pelaamassa pleikkarilla ja on juuri onnistumassa kun sinut käsketään kuorimaan pari kiloa perunoita. Tehtävä menee pieleen ja päädyt perunateatteriin. (Näin kävi minulle eilen ja kyllä se ärsytti yhden ja kymmenen välillä sen 1 verran juuri ja juuri. Mutta minun mittarin pykälikkö onkin toisaalta ihan kauhea, olen aina vihainen ja 10 on katastrofaalinen ärsytys.) Tämä ei ole välttämättä sitä mitä romanttisissa komedioissa korostetaan. ; Vakavimpiakin ongelmia tietysti tulee. Itse asiassa parisuhteeseen tulee väistämättä konflikteja. Vaikka jotkut utopistit selittävät että valta ei ole nollasummapeliä, niin intressit menevät joskus väistämättä ristiin. Ja näitä ristiriitoja tulee vakavasti esimerkiksi sukulaisia koskevissa asioissa jotka ovat monille monta kertaa pleikkaripeliä tärkeämpiä. (Kyllä se silti vähän kihisti eikä romanttiseen komediaan päätyisi se minun peliajatus kyllä.)

Jokainen joka esittää romanttista ideaalia parisuhteesta pitäisi kohdata vain huvittunut nauru. Sellainen nauru jota kohdistetaan puhuville eläimille. Sillä tämänlaiset ihmiset ovat hoopoja juuri sellaisella huvittavalla tavalla mitä voi kuvitella Tarzanin ajattelevan Cheetah -simpanssista ja tämän jutuista joita Tarzan kaiken tietämäni mukaan ymmärtää koska osaa apinoiden kieltä. Samoin jos joku selittää jossain että rakkaus tarkoittaa sitä että kelpaat sellaisena kuin olet, heille pitää nauraa koska vaivannäköähän siinä pitää tehdä.

Sitä vaivaa on niin perkeleesti. Mutta jotenkin se on sen arvoista. Puoliso joka on hoopo höpöttäjä voi olla ärsyttävä tampio, mutta sen seuraaminen voi olla hupaisaa. (Kuten minun eukko asiasta ilmaisi : Traumakäyttäytymistäni on joskus ahdistavaa seurata, mutta minun höpötyksiä on sentään mukava kuunnella. Ja olen kätevä jos pitää raivota toimimattomista asiakaspalveluista ja vastaavista kun kohteliaisuus ei ole toiminut.) Se on vähän kuin seuraisi nurkissa pyörivää puhuvaa oravaa. Ei pidä odottaa liikaa ja ottaa hyvällä se mitä saa, kunhan muistaa pitää itsestään puolen koska ei pidä luulla että puoliso olisi väistämättä niin hyvä että tarvetta tälle ei olisi.

Naimisiin mennessäkään ei ole syytä puhua ikuisuuksista. Sillä rakkaus on pohjimmiltaan aina ehdollista, eikä ole paskempaa tapaa aloittaa yhteinen taival kuin kertoa ilmiselvä vale. (Ihminen ei edes elä niin kauan!)

Karkeasti sanoen kaikki konseptit joissa on sellaine konsepti kuin ehdoton rakkaus tai rakastava suurikokoinen yhteisö, joka hyväksyy ihmisen sellaisena kuin on, ovat yksinkertaisesti ongelmia. (Ne eivä ole olotiloja. Ne voidaan murskata, tuhota ja niille voidaan nauraa. Ne voidaan tehdä epäuskottaviksi.) koska vaikka ne tuovat optimismia ja hyvää mieltä, ne kuitenkin kohtaavat ihmisluonteen. Ne rakentavat mahdottomia odotuksia tarjoamatta keinoja tämän saavuttamiseen. Ne tarjoavat oikeasti epätodellisen ihanteen joka ei pohjimmiltaan johda kuin epäonnistumiseen. Siksi että parisuhteessa olevien luulot karisevat. Ja siksi että pakkoselibaattejen eivät.