 |
| Hyvää Joulua piritorilta! Olkoon aukiolla Wappu ikuinen. |
Toisaalta elokuvasta saa irti yhden hyvän pointin. Joulu on synkronoitua vapaa-aikaa. Tämän huomion jälkeen voidaan jatkaa siihen että joulusta voidaan unohtaa hengelliset piirteet ja itse asiassa se voidaan riisua jopa ulkoisista puitteista, eli lahjat, koristeet ja ruuat. Ja silti se voidaan nähdä hyvin tärkeäksi. Sillä joulu on sosiaalista. ; Mika Sipura esimerkiksi miettii sitä, miltä tuntuu kun on koulussa jossa oppilaita ei yhteinen sosiaalinen juhla kiinnosta. "Pari minuuttia ennen tilaisuuden alkua kuulin muutaman ensimmäisen vuoden opiskelijatytön keskustelun käytävästä. "Mä lähen ainaki himaa." "Mut mitä jos siitä tulee poissaolo?" "No hei mihin ne sen sit laittas!" Niin, luulen kunkin laittavan sen omaan kätköönsä. Minä taidan tallentaa sen aavistuksen loukkaantuneeseen sydämeeni. Tutkiskelen sitä sitten kun jaksan. Jos jaksan." Ymmärrän tunteen. Sosiaalisuudessa poistuminen nähdään usein vihjeenä. "Ette kelpaa mulle" -eksklusiivisuutena. Kuitenkin ymmärrän myös oppilaita. Yhteisöön ei ole niin suurta sidosta että olisi ehdottoman innostavaa olla mukana.
Ja nyt. Lupaan että en kerro enempää joulusta. Joulusta jota en vietä. Joulusta jonka viettäisin töissä - jos voisin. Joulusta jota en vietä mitenkään. Tai vietän sen kuin se olisi normaali pidennetty viikonloppu. Vältän jopa tietoisesti sosiaalisia kontakteja tavallista enemmän. Skippaan joulun. ; Nyt kun tämä jouluasia on lakaistu maton alle, voin siirtyä siihen miten Allan käsitteli "komediassaan" sosiaalisuutta, joka oli itse asiassa vain koristeltu jouluun liityvällä muotoseikoilla. Joulu on kulissi ja sosiaalisuus ydin. Tämä olisi minustakin miltei kaunis joulun sanoma. (Mutta se mutatoituu aika kamalaksi minun käsissäni. Anteeksi tavan mukaan. Kenties poissaoloni on lahja teille, hyvät sukulaiset ja ystävät ; En häiritse, häiriköi tai kiusaa. Saatte ns. joulurauhan.)
Ei kysymys ole moraalin rappiosta, vaan ihmismääristä.
Moni puhuu tässä kohden arvoista, yhteisöllisyyden murenemisesta ja hedonismista. Itse puhun kuitenkin enemmänkin ihmismääristä. Nykykouluissa on yksinkertaisesti niin monta oppilasta, että yhteishenki koko koulun sisälle on hyvin vaikeaa rakentaa. Se vaatisi jo jotain koulupuvun ja yhteisen symbolin kumartelun kaltaista ulkoista liimaa. Tämä on oleellista, koska nykykouluissa sävy on inklusiivinen ; Koska eliittikouluttuminen ei ole tällä hetkellä "maan tapa" (joskin merkkejä tälläisestä trendistä on jo hieman ilmassa) Ainut yhdistävä tekijä on asuinpaikka. Koska koulussa on helposti 300 oppilasta, ja samassa koulussa käydään hyvin erilaisilta taustoilta, ei samastumispintaa juuri ole. Pienissä määrissä tämä opettaisi suvaitsevaisuutta. Mutta hieman isommissa ryhmissä tämä on vain sekavuutta ja johtaa ryhmäpaineen kasvuun.
Sillä näen että kysymyksessä on "sukupolvikysymys ja geografiakysymys". Ihmiset jotka kannustavat yhteisöllisyyteen ovat peräisin kohtuu pienistä yhteisöistä tai toimivat sellaisten parissa. Ytimessä on Dunbarin luku ; Ihminen ei jaksa pitää yllä sosiaalisuutta kovinkaan moneen ihmiseen. Arvioitujen ylärajojen kohdalla keikkuu esimerkiksi 150 ihmistä. Se on hyvä nyrkkisääntö siitä että tätä suuremmat yhteisöt pitävät "ryhmän koheesiota" yllä ryhmäpaineella. ; Kaupunkikulttuurissa tämä ongelma on hoidettu vapaalla liikkuvuudella ja alakultturisoitumisella. Eli on erilaisia sirpalemaisia ryhmiä jotka tekevät juttuja keskenään. Voit siirtyä ryhmästä toiseen tarvittaessa. Näiden ryhmien koko on "mukavan suuri" ja tästä harrastuksen tai muun vastaavan ympärille rakentuneesta paikasta tulee ikään kuin "oma heimo". Koulut ovat suljettuja yhteisöjä. Liikkuvuus on hidastettua.
Ihmismäärästä voidaan rakentaa sotatanner tai piiloutumispaikka.
Tässä kohden ymmärrystä voi saada hieman lukemalla "Takkiraudan" käsityksiä "amokista", jonka hän liittää kouluampumisiin. "Ne tapahtuvat joko pakkoyhteisöissä, kuten peruskoulussa, tai julkisen sektorin työpaikassa, kuten juuri postilaitoksessa, ja USA:n asevoimissa on tapahtunut samanlaisia rypäsmurhia. Ja pääsääntöisesti kaikki tällaiset rypäsmurhat tapahtuvat pienyhteisöissä - pikkukaupungeissa, maaseudulla tai taajamissa, missä kaikki tuntevat toisensa ja missä on tiukka sosiaalinen kontrolli - ja hyvin tiukka ja julma nokkimisjärjestys - missä nokkimisjärjestyksen pohjille joutunut ei voi paeta kiusaajiaan omalla ajallaan." Kaupungin hän näkee suojaavana voimana "amok-murhia ei tapahdu suurkaupungeissa. Suurkaupungeissa ihminen on ensisijaisesti yksilö - täysin omillaan, oman onnensa nojassa, ja oman onnensa seppä, ja hän on täysin anonyymi. Moni entinen koulukiusattu tai muun mobbauksen kohteeksi joutunut on kokenut muuton suurkaupungin juurettomuuteen valtavana helpotuksena, sillä suurkaupungeissa jokainen joutuu - tai pääsee - valitsemaan itse viiteryhmänsä. Mutta pienyhteisössä ei pääse." En vain tässä puhu murhista ja kiusaamisesta tai muusta vastaavasta. (Ihme!) En myöskään täysin kannata Takkiraudan tiukkaa linjaa - itse asiassa lievennän sitä pitkin matkaa - mutta siinä on silti tärkeitä oivalluksia.
Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää. Mutta kaupunki on tavallaan "käänteinen facebook". Facebookissa on siinäkin kysymys Dunbarin luvun paisumisesta, jota pidän pahana. Mutta niissä on oleellinen ero, joka tekee kaupunkikulttuurista paljon paremman paikan. Sillä tosielämässä kaupungissa näkyy vain naama. Sinä olet yksilönä anonyymi. Ulkoiset piirteet näkyvät, sisin ei. Kaupungissa jaetaan vain kuori. Sen sijaan facebookissa esille tulee enemmän se, mitä sinä olet. Kysymys on siis hieman sama mikä Nolanin Batmanissä ; Bruce Wayne on vain keulakuva, representaatio, kun batman taas on se, mikä heijastelee oikeaa persoonaa. Internetin tragedia onkin siinä, että sitä pidetään aivan turhaan epätotena illuusiona. Internet on kuitenkin reaalista joka tarjoaa illuusion anonyymiteetista. Kaupunkikulttuuri taas on vain antaa meistä pelkkiä representaatioita ja rakentaa illuusion "oikeasta elämästä ja oikeista ihmisistä". Kadulla kulkiessamme emme paljasta itseämme samalla tavalla kuin netissä ; Koska koemme sen aitona, ja netissä anonymiteetti ja virtuaalisuus suojelee. Emme koe paljastavamme itseämme joten teemme juuri sen koska emme osaa varoa. ; Syvällisestä tuntemisesta lähtien voidaan sanoa että esimerkiksi tästä blogista voi helposti kuka tahansa lukea sellaisia tietoja ja ajatuksia jotka ovat olleet melko vähäisesti tunnettuja jopa perheeni ja ystävieni parissa.
Toisin sanoen kaupungissa on kysymys suojaamisesta. Sananvapauden aikana on itse asiassa vaikeaa huomata sitä, miten elämä on itse asiassa pääasiassa kohteliaisuusjärjestelmiä. Ja nämä ovat pääasiassa sitä, missä saa sanoa mitäkin. Kaupunkilaista ajattelutapaa kattaa se, että kaikilla on oikeus sanoa mitä haluaa jossain, mutta ei kaikkialla. Kaupunkilaisuutta pidetään egoismina ja suunapäänä "sananvapauden nimessä loukkaamisella". Mutta tosiasiassa suurin osa kaupunkikulttuurista on sitä että joku pahastuu ties mistä. Joku osallistuttaa Jeesuslauluun. Jonkun näkemys loukkaa vakaumusta. Erimielisyyden kesto on se, joka on "urbaanissa keskustelussa" aika oleellista.
Takkiraudan huomautus ei siis koske mielestäni pelkästään kiusattuja, vaan se koskee koko urbaania elämänmuotoa. Kaupungissa elämisen kulttuuri on sosiaalisuudeltaan aivan erilaista kuin pienempien pitäjien. Sosiaalisuus on aivan eri luonteista. ; Moni korostaa että sosiaalisuuden muutos johtuu sukupolvikysymyksestä jossa arvot ovat turmeltuneet. Tai maantiedekysymyksestä, jossa elitistikaupunkilaisjupit etääntyvät Kansasta kun elävät hedonistista kulutuskulttuuria elitistisessä norsunluutornissaan. ; Kumpikaan edellämainituista ei selitä asiaa. Ne liittyvät kuitenkin asiaan. Eivät tosin sillä tavalla kuin yleensä tykätään mainostaa.
Poliittinen korrektius ja kauhea rähinä ~ Suvaitsevaisuus julistamisena ja taitona olla kunnioittavasti hiljaa?
Näen että yhteishengessä on Allenin ja Sipuran tapaan ajettu "inklusiivista linjaa", jossa ollaan yhdessä erilaisia. Tässä ollaan sosiaalisia ja suvaitsevaisia. Tämä ei itse asiassa ole sellaisenaan kovinkaan paha asia. Se on ystävällistä ja herttaista. Sipura ja Allen ovat ihmisläheisiä ja kaikkea muuta kuin ilkeitä ihmisiä. Sen vaihtoehtona on eksklusiivisuus, joka on aina jollain tavalla joko konfliktinhakuista, syrjivää tai ainakin "poliittista korrektiutta" jossa vakaumukset ja soihtukulkueet ja muu mukava yhteiselo kielletään.
Kuitenkin käytännössä isot yhteisöt menettävät tässä kohden merkitystään ; Ne liudentuvat. Ryhmään kun kuuluu ihan ventovieraita, sellaisiakin joilla on "ihan kamalia mielipiteitä". Ryhmien suurentuessa poliittinen korrektius alkaakin helposti tunkemaan esille, siis jos ihmisten mukavuutta ajatellaan. Pitää noudattaa tapoja, jotta erimielisiä ei ihan hirveästi loukattaisi. ; Suuret yhteisöt joutuvat hallitsemaan tätä. Kun kaikki tuntevat toisensa on tilanen erilainen koska asioita ei katsota niin vahvasti ideologioina ja identiteettisymboleina vaan ihmisinä. (Siksi alakulttuurit viehättävät niitäkin kaupunkilaisia jotka ovat "niin yksilöä, niin yksilöä".)
Siksi vanhemman polven ja syrjäseutujen ihmiset korostavat usein yhteisöä. He ovat peräisin kohtuu pienistä yhteisöistä. Siellä ei ole hirveästi ihmisiä. "Oman arjen kohdattujen ihmisten määrässä" Dunbarin luku ei ylity. Tässä kohden menneisyydessä on tietyllä tavalla oltu suojatumpia ; Eikä syitä tarvitse etsiä kaukaa. (Se on internet. Olemme siellä jo. Minä kun kirjoitan. Sinä kun luet tai downloadaat tätä.) Esko Valtaojan "Kaiken käsikirjassa" on kohta jossa hän korostaa sitä miten ennen tietoa ei ollut samassa määrin liikkeellä. Oli lähikirjasto ja yksi tietosanakirja. Silloin maailma tiivistyi helposti yhteen totuuteen. Tämä selittää osaltaan sen, miksi yhteisöllisyyttä korostavassa patriotismissa ei ole kysymys Suomesta vaan "nurkasta" ; Kysymys on elämäntavasta joka on hyvin erilaista kuin kaupungissa. (Itse asiassa tähän liittyen jopa asumismuoto ja asuinalue voi merkitä yllättävän paljon.)
Nykyään internet takaa että Dunbarin luku ylittyy helposti. Erilainen hyppää peliin ja laajentaa "sosiaalisuuskenttää". Arkielämässä muutoin ihmisvilinään tottomaton nurkkakuntainen joka ei ole tottunut "monikulttuuriseen suvaitsevaisuuteen" ei hoida sosiaalisuutta kuten "foininkialaiset kauppiaat" vaan kuten "sotaisat uskonveljet". (Vain heittomerkeissä olevat nimitykset ovat provokatiivisia, idea niiden takana ei ole. Eli ennen kuin raivostut, lue linkin takainen. Sen jälkeen voit rauhoittua.)
Nurkkakuntalaisuus toimii jos sisäänvedettävä porukka on kooltaan pienehkö. Kun se kasvaa, alkavat kurinpitotoimenpiteet. Nurkkakuntalaisuudesta luopuminen taas vaatii suvaitsevaisuuden uudelleenmäärittymistä ; Se ei olekaan enää sitä että kaikki kertova omiaan yhdessä, vaan muuttuu sensuristiseksi ; Mietitään mitä sanotaan muille. Pahastumiskulttuuri eroaa ; Nurkkakuntaisilla pahastumista kohdistetaan "muihin" ja Kosmopoliiteilla pahastuminen kohdistetaan kohteliaisuussääntöjen rikkojiin (koska heille avautuminen kuuluu vain alakulttuuriin jossa helposti ollaan yllättävän samanmielisiä, ihan siksi että erilaiset ovat jo hypänneet toiseen alakulttuuriin. Koska voivat.) Iso yhteiskunta rakentaa tabuja, tavalla tai toisella. "kosmopoliitit" (Foininkialaiset kauppiaat) vain tekevät tämän eri lähtökohdilla kuin "nurkkakuntaiset" (sotaisat uskonveljet).
Lopuksi:
En siis ihmettele että "amok" -tappotyyli on peräisin pikkupaikoista, joissa elinpiirissä 150 ihmistä on kuitenkin myös ylittynyt. En siis demonisoi pienyhteisöjä vaan sitä, että pienyhteisöjen ei anneta olla sirpaleisia vaan niitä koherentisoidaan. Isommat pienkulttuurit jotka noudattavat "nurkkakuntastrategiaa" kiusaavat helposti, koska muuten tällä strategialla isompi (mutta silti yllättävän pieni) ihmismassa on käsittämätön.
Allanin jouluhenki toimiikin vain pienyhteisössä. Mutta Allanin kunniaksi ; Se tapahtui juuri pikkukaupunkilähiöalueella jossa pihanhoitopiiri oli se toimeen aktivoiva ja kaikkia sitova voima. Toisaalta elokuvan alkupuoli näytti rehellisesti sitä miten joulunvietosta poikkeaminen aikaansai ongelmia lähiössä, esimerkiksi pikkupojat masinoivat aika rajuja kiusaamisia. Kenties Allan olisi, jos olisi jatkanut jouluttomalla tiellään, olisikin johtanut hänen elokuvahahmonsa kohti jotain iloista jouluteurastuskomediaa. Tälläinen voi tuntua tietysti kamalalta. Mutta kun komedian lähtökohtana on se, että kulmakunnasta ilmentyy paheksuntaa ja kiusaamista sen vuoksi että ihminen haluaa omalla vapaa-ajallaan tehdä jotain muuta kuin mitä vapautta korostavat Amerikkalaiset haluavat yhteisöllisyyden nimeen, tämä ei olisi loppujen lopuksi ollut niin kovin räväkkä lopetus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti