"Count Up" -blogissa käsiteltiin esimerkiksi armoa ja ihmisen kelpaavuutta. Apuna oli erilaiset ihmiselämän anekdootit. Itse kommentoin että näistä kasvatuskertomuksista on itselleni aina jostain syystä enimmäkseen ongelmia ; "Esimerkiksi kun joku sanoo että "olen tärkeä, olen arvokas" jostain pompahtaa välittömästi kysymys että eikö tuollainen ole sitä perisyntiä halveksivaa "suruttoman elämää"? Ja jos ei, niin vihjaako se, että vain uskon kauttako voi saada onnea ja voimia lisää? Tämä mylly ei yleensä johda mihinkään hyvään."
Mielessäni on siis selkeästi jonkinlainen automaattinen kyseenalaistusmylly joka epäilee eikä perustu luottamukseen. Tämä vie tietysti voiman tarinoiden sosiaalisesta puolesta. Kuitenkin pelkän lähdekriittisyyden ja ihmiskriittisyyden voimasta ei selkeästi ole kysymys.
Nimittäin kun Markus Kajo yritti rakentaa optimistisia maailmoja, mielikuvitukseen, huomasin että minun on ihan yrittämälläkin yrittämällä mahdotonta rakentaa sellaista. Markus Kajo ehdotti lähtökohdaksi mukavia asioita.
"Yksi kiva leikki on sellainen, että rakentelee mielessään ensin unelmiensa talon ja sitten siihen ympärille niin kivan maiseman ja niin ihanan paikan kuin vain keksii.Voi esimerkiksi ajatella, että se oma talo on hirsipuinen, jossa on jänniä torneja, erkkereitä, salakäytäviä, suloisia lasikuisteja ja katetuita parvekkeita, ja sisäpihoja joilla on puutarhoja ja pikku lampia ja suihkulähteitä, ja bambit käyskentelevät ja juovat lähteestä, ja niissä kuvitelmissa ne bambit eivät esmes koskaan piere tai sonni, vaan ovat täysin runollisia & kehkeytyneitä!"
Niin minun mielikuvissa kävi vääjäämättä karusti. Kommentoinkin suoralta kädeltä kokemukseni yrittämisestä.
"Toisilla se optimismi pelaa. Itsellä on vähän sellainen synkempi mieli. Eli vaikka yrittäisi aluksi olla positiivinen niin olisi se negatiivinen siellä kuten se sinisilmäinen jääkarhu jota ei saa ajatella mutta jota ei juuri siksi voi olla ajattelematta. Niinpä kun yritin ajatella sitä esimerkin taloa, tuli mieleeni vääjäämättä "Hiiriä ja Ihmisiä" -kirja. Siinäkin kuvitellaan talo. Siinähän on se Lenny joka on periaatteessa miltei ihan hyvä mutta yksinkertaisuutensa vuoksi hankala tyyppi. Siksipä tämän kaveri pyytää häntä katsomaan kaunista maisemaa. Että siihen laitetaan pystyyn talo jossa he ovat tämän Lennyn kanssa yhdessä elävät mukavasti. Sitten Lenny katsoo ja se ase laukeaa. Tälläisiäkin voi toki miettiä, sairaalassa. Tulee ainakin vauhdikkaampaa kun on ammuskelukohtauksia ja takaa-ajoja. Ei ole tylsää, jos bambi ei voikaan piereskellä kun on ummetus. Ei voi, kunnes painetta on riittävästi ja padot aukeavat."
Kysymys on siis karummasta ajatteluprosessoinnista. Kysymys ei ole siitä minkälaiseksi todellisuuden oletan tai siitä että generoisin mielikuvituksessa vaihtoehtoisia maailmoja. Homma vain menee niin että jos asiat ovat liian hyvin, niin minun täytyy lähteä kaivamaan esille jotain muuta. Että jokin on pakko olla pielessä. "Ei tarjoa ilmaisia lountaita edes oma mielikuvitus omissa fantasioissa" -asenteella.
Mieli vaan ikään kuin automaattisesti kaivaa negatiivisia assosiaatioita. (Ja jos yrittää olla kaivamatta niitä, niin tunnetusti siinä vaiheessa vasta etsiikin.) Tässä yleissivistys auttaa kovasti. Olen ilmeisesti lukenut ja muutoin päähäni tunkenut paljon materiaalia joissa on sellaisia leimoja kuin "Steinbeckin "Hiiriä ja ihmisiä" -kirjassa George ampuu kaveriaan, jäniksistä pitävää hoopoa jättiä, Lennietä, päähän takaapäin samalla kun käskee tämän kuvittelemaan kivaa taloa ja jäniksiä. Tätä sitten käytät ihan varmasti kun on riittävän ahdistava asetelma. Ihan varmasti keskelle vitsiä tunget sen." Ja tallettaa nämä asiat muistin perukalle, valmiiksi korvamerkittyinä niin että ihan hyppäävät esiin heti kun on vihje asiaan liittyen.
Onneksi sentään se bambin halkeaminen voidaan nähdä koomiseksi. Pessimismi ei sentään syö huumoria maailmasta. Täysin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti