Lapset kasvattavat

Perinteisen näkemyksen mukaan aikuiset kasvattavat lapsia. Kuitenkin kun asioita seuraa, näyttää enemmänkin siltä että lapset nimenomaan kasvattavat aikuisia. Tämä toistuu jonkin verran niissä puheissa joita vanhemmat kertovat siitä miten lapset ovat muuttaneet heitä. Prioriteetit menevät uusiksi. Tarinoiden henki on suunnilleen se, että lapsi on parasta ja kauheinta mitä aikuiselle ihmiselle voi tapahtua.

Itselläni ei ole lapsia, eikä tavoitteenani ole sellaisia hankkiakaan. (Kauas se minusta.) Kuitenkin tällä asialla voidaan nähdä hyvinkin korkealentoisia vaikutuksia.

Alustus ; Ensin parisuhteesta.

Sen vuoksi aloitan Jukka Hankamäestä. Hän on kirjoittanut "Enkelirakkaus" -nimisen homoseksuaalisuutta käsittelevän teoksen. (Hankamäki avaa teoksensa sisältöä tiivistelmänomaisesti netissäkin.) Hän on fenomenologi ja homoseksuaali. Ja hän näkee että homoseksuaalisuudella on oleellinen osa filosofian teossa. "...useita henkisen elämän muotoja, kuten tieteitä, taiteita, kirjallisuutta ja filosofiaa, leimaavat samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteenkuuluvuuteen perustuva homososiaalisuus, homoeroottisuus ja homoseksuaalisuus." ... "ihmisen henkiset pyrkimykset ovat perimmältään homoseksuaalisia tai vähintäänkin homososiaalisia, sillä merkitykset opitaan kokemuksellisesti ja koska samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan paremmin kehollisen ja kokemuksellisen samankaltaisuutensa vuoksi." ... "esimerkiksi yliopistolaitoksen patriarkaalista historiaa ja feministien toisilleen osoittamaa solidaarisuutta. Näin voidaan luoda merkityksenteoreettinen, historiallinen ja psykologinen selitys sille vulgaarille ja intuitiiviselle käsitykselle, jonka mukaan filosofiaa on tavattu pitää ”henkisenä homoiluna”."

Tässä kohden on kenties hyvä havaita että Hankamäen maailmassa on tehty hieman sama mitä queer -teoriassa, jossa sukupuoli on jaettu sukupuoleen ja seksuaali-identiteettiin. Hankamäki ei selkeästi puhu killuttimista ja seksiaktioista, vaan nimenomaan siitä että ymmärtämisessä on ytimessä samanlaisuuden kokemus. Tieteessä tätä voisi pitää vertaisarviointina. Tämä Hankamäen homososiaalisuus itse asiassa muistuttaa facebookin kohdalla esiintuomaani "liudennettua ystävyyttä". Siinä jokin samaksi koettu attribuutti, kuten sosioekonominen status (kommunistit ovat proletaareja) tai sukupuoli (kaikkia feministinaisia yhdistää sisaruus) tai mikä tahansa vastaava.

Nähdäkseni heteroseksuaalinen parisuhde opettaa, tai ainakin itselleni on opettanut, nimenomaan sen että on kestettävä hyvin syvärakenteista ja monisyistä erilaisuutta. Näin ollen "heteronormatiivisuus" tarkoittaakin monin paikoin juuri sitä että on tultava toimeen erilaisuuden kanssa. Fenomenologinen samastumiskokemus ja yhteyden kokemus etääntyy tästä tilanteesta. Itse asiassa juuri tämä on suunnilleen se, mitä Hankamäki sanoo. Ainut eromme onkin oikeastaan siinä että hän on fenomenologi joka arvottaa yhteys-ymmärtämisen korkeimmaksi henkiseksi hyveeksi. Minä taas en ole fenomenologian kannattaja enkä pidä tätä kovinkaan hyvänä asiana. Itse asiassa minun silmissäni suunnilleen kaikki pahuus johtuu tästä (sanotaanko nyt konsistenttiuden vuoksi) ... homonormatiivisuudesta.

Tämä johtaa siihen että toiseus ei ole minulle aivan sitä mitä se on esimerkiksi feministeille. Heillähän ytimessä on homonormatiivinen nainen & naiseus joka sitten ilmenee sisäänpäinlämpiävänä sisaruutena. Heidän maailmassaan toiseus on poistyönnettävä vastenmielinen asia. Minulle itselleni toisenlaisuus itsessään ei ole ongelma, siitä tehdään ongelma sillä että homonormatiivisuus tuomitsee toisenlaisuuden toiseuteen. Syntyy sisäpiiri ja ulkopiiri. Ulkopiirissä on kylmää, sisällä ei. Ja tämä kontrasti on se ongelma joka toiseuteen liittyy. Feministinen sisaruus ei siis ole ratkaisu vaan osa ongelmaa.

Heteroseksuaalisten maskullinisten äijämiesten kliseissä toistuvat tarinat "naisesta jonain käsittämättömänä". Freudin tunnelmissa mies ei ikään kuin voi ymmärtää mitä naisen päässä liikkuu. Tämän käsittämättömyyden kanssa sitten jaetaan talo ja eletään.

Parisuhde pakottaa kuitenkin tulemaan toimeen tämänlaisessa tilanteessa. Tämä estää homonormatiivisuutta. Tämä johtaa Hannu Raittilan ajatukseen jossa heterous on erilaisuutta ja sen sietämistä, homous taas samankaltaisuutta ja sen tuottamaa yhdenmukaisuuden painetta. Homous taantuu samaan jengiin kuulumiseen kun taas heterous viittaakin moniarvoisuuteen. Ja tämä moniarvoisuus mahdollistaa itsekasvun ; Siinä on Jonkin joka pakottaa epämukavuusalueelle, jossa selkääntaputtelevien samanmielisten kädet eivät tarjoa lohtua. Hankamäki itse toki on vähemmistöä, joten hän ei saa osakseen selkääntaputtelua. Hankamäessä voidaan nähdä jopa nyrpeyttä tästä ; Hän näkee miten feministit selkääntaputtelijat johtavat siihen että ansiot eivät paina niin paljon kuin tämä luokitteluun käytetty homonormatiivisuusattribuutti "Merkityksenteorian rakentamisessa samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen kokemusmaailman ja yhteisymmärryksen varaan olisi kuitenkin hyvät lähtökohdat kreikkalaisen antiikin mukaiseen filosofiseen elämään, ja käsittelen aihetta lähemmin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Mikäli joku feministi olisi kirjoittanut tämän teoksen, hänet nostettaisiin todennäköisesti pylvään nokkaan ja juurelle tuotaisiin laakeriseppele, mutta minun ollessani kirjan kirjoittaja teokseni tuomitaan lähes katoamaan."

Perheen aloittamisesta perheen perustamiseen

Klassisen kaavan mukaan parisuhde kypsyy lapseen. (Tavalla ja etenkin sillä toisella.) Tämä johtaa siihen että suhde vastuuseen muuttuu. Yksinään eläessä ja etenkin kahden aikuisen taloudessa on vakautta. "Douple Income No Kids" on oikeasti erinomainen tapa kasata resursseja joita voi käyttää turvallisesti vaikkapa itsen kehittämiseen. Kumppanin mukanaolo tuo pientä turvaa työttömyyttä ja muuta vastaavaa tulojen heilahtelua vastaan. Lapsi vie vapaa-aikaa ja varoja. Näin ollen lapsi on riski, taloudellisessa mielessä. Jokainen lapsi vie "turvapuskurista" rahoja. Pankrotti tulee helpommin kun on lisäsuita. Tämä ei ole tapa syyttää lasta (paitsi ehkä minun lapsuuden perheessä jossa se oli) vaan taloudellinen realiteetti.

Perheen kohdalla on hyvä huomata että seksuaalisuus on heterolle vahva motivaatio suojella ja sietää erilaisuutta. Epämukavuusalueelle olisi itse asiassa vaikeaa lähteä ilman tämänlaista voimakasta pakotetta. Kyllä heterot ovat viettien vietävissä siinä missä homoseksuaalikin ovat. Lapsi on tässä tietysti äärimmäinen. Sillä lapset ovat sietämättömiä huutajia joiden järjenjuoksu on, etenkin aluksi, jossain spanielin luokkaa. (Osa tuntuu tosin jäävän tälle tasolle myös aikuisina.) Tämä vaatii hyviä hermoja ja typeryyden (itse asiassa eräässä mielessä nimenomaan erilaisuuden, toiseuden) sietoa.

Vastuu on kuitenkin raskas, kuten tuossa vähän aikaisemmin kirjoitinkin. Hankamäki näkee että perhe rapistaa ajattelua. "Yksi syy siihen, miksi en voi toimia yliopistoissa, on heteroseksuaalisen valtakulttuurin ja homoseksuaalisen filosofian välisessä sodassa. Yliopistojen filosofianlaitokset ovat pragmatistien ja naturalistien hallussa. Pragmatismi ja naturalismi edustavat heteroideologiaa, jonka mukaisesti perheenisät ja -äidit ahnehtivat virkoja ja rahaa elättääkseen perheensä. Filosofian alkuperäiset sivistykselliset motiivit on laiminlyöty, ja oikeassa olemisensa naturalistit osoittavat yksinkertaisesti: voittamalla." Tämä varmisteluasenne johtaa helposti juuri siihen että laskelmoidaan. Lopputulos on helposti se, mitä Hankamäki sanoo ; "heteroseksuaalisen arvomaailman ja symboliuniversumin mukainen elämä, jonka tuloksena ihmiset alistavat pyrkimyksensä lajinsäilytyksellisille tarkoitusperille. Tämä johtaa valtakonflikteihin ja tuottaa vallan takuumieheksi ontologisen jumalaoletuksen. Ontologista jumalaoletusta vahvistaa heteromiehille tyypillinen oidipuskompleksi, joka perustuu miesten kilpailuun naisista. Ontologisen jumalaoletuksen myötä todellisuus on halkaistu kahtia heteroseksuaalisen elämäntavan malleissa. Islam ja kristinusko ovat syntyneet oikeuttamaan heteroseksuaalista arvouniversumia ja lajinsäilytysstrategiaa."

Pragmatismi johtaa varmisteluun jossa valta on ytimessä. Tämä taas näkyy mielestäni pahimmillaan juuri feministisissä ja muissa sosiaalisissa teorioissa joissa on homonormatiivinen attribuutti. On selvää että tässä ääripäässä on dualismi. Mutta kuten aikaisemmin esitin, syynä onkin se, että vallantavoittelussa tärkeintä ei ole yksilön attribuutit. Typerinkin katujunkkari tietää että kunnon pelotteluun tarvitaan vähintään kaksi. Pitää olla jengi. Vallan varmistaminen onnistuu jos ja vain jos on tiimi. Tästä syntyy homonormatiivinen ulottuvuus : Sisäpiiri jolle ollaan kilttejä ja ulkopiiri jota vastaan taistellaan. Taistellaan, koska häviö on lapsilta pois.

Toisessa ääripäässä on tietysti dualismi, joka ilmenee äärimmäisessä muodossaan "ontologisena jumalatodistuksena lieveilmiöineen". Tämä muistuttaa minusta kuitenkin lähinnä siitä että miltei kaikissa asioissa ääripäät ovat itse asiassa pahoja. Aristoteelinen kultainen keskitie on yllättävän usein se aidosti fiksuin vaihtoehto. (Peliteoreetikotkin suosivat sekastrategioita melkoisen usein.) Homonormatiivisen monismin ja heteronormatiivisen dualismin välillä on jotain hyvää. Ja se ei valitettavasti ole se ihmiselle lajityypillinen sisäänpäinlämpiävä ulkopuolta kiusaava "liudennettu ystävyys" jossa monismi on sisäpiirille ja dualismi ulkopuolisille.

Tässä mielessä lapsi on mielenkiintoinen. Sillä lapsi on tulokas. Lapsi ei tavallaan ole mistään kotoisin. Lapsi otetaan sisään. Tässä mielessä lapset kasvattavat, parhaimmillaan. Mutta eivät välttämättä ja väistämättä.