Enemmän kuin mahdotonta

Hyvin usein ihmiset ajattelevat että ihmisen itsekontrolli päihittää eläimellisen mielen helpostikin. Tai tarkemmin sanoen; Ideana ihmiset hyväksyvät sen aika helposti, mutta käytännössä korostetaan itsekontrollia ja järkeistämistä. Tämä näkyy äärimmäisen vahvasti siinä miten fobioista kärsiviä yritetään usein auttaa ; Kaveri sanoo että siinä ei ole mitään vaaraa tai pelättävää. Miekkailussa joku voi esimerkiksi kysyä säpsyltä ihmiseltä loukkaantuneena, että eikö toinen luota. Tämä ei kuitenkaan ole yleensä kovinkaan toimiva ratkaisu. ; Väitelause on kenties sinänsä totta, mutta pelkääjä tai säpsy tietää asian jo valmiiksi.

Daniel Kahneman kuvaa tähän liittyvää psykologiaa kirjassa "Thinking, Fast and Slow".  Hän taustoittaa ihmisten riskinarviointiin liittyviä "lajityypillisiä vaikeuksia" ja kertoo niitä kuvastavan ja heijastavan anekdootin elämästään. (Anekdootti ei ole argumentti vaan se tuo argumentin helposti ymmärrettäväksi, korrelaatiot ovat monista kuivia ja tylsiä ja vaikeita.) Hän kuvaa tässä elämäänsä jota hän vietti Israelissa. Hän työskenteli ja asui maassa vuosien 2001 ja 2004 välillä. Sinä aikana Israelissa oli 23 itsemurhapommitusta ja 236 niihin liittyvää kuolemaa. : Kahneman korostaa, että riski joutua tälläisen iskun kohteeksi oli todella pieni verrattuna auto-onnettomuuksien määrään. Liikenteessä oli 1.3 miljoonaa bussilla ajavaa yhdessä päivässä (ja terrorit olivat jaottuneet useammalle vuodelle, eivät yhdelle päivälle!) Silti ihmiset käyttäytyivät hyvinkin pelokkaasti. Busseilla ajamista yritettiin välttää. Ja siellä olevat ihmiset yrittivät katsoa vaatteissa olevia kuhmuja ja muita missä voisi olla pommi. ; Tämä ei vielä kenties olisi ongelmallista, koska marginaalisen todennäköisyyden välttäminen pienentää riskiä. Mutta tosiasiassa ihmiset tekivät tekoja jotka lisäsivät heidän onnettomuusalttiuttaan.

Itse asiassa Kahneman itse toimi juuri tällä tavalla. "I did not have much occasion to travel on buses, as I was driwing a rented car, but I was chagrined to discover that my behavior was also affected. I found that I did not like to stop next to a bus at a red light, and I drowe away more quickly than usual when the light changes. I was ashamed of myself, because of course I know better. I knew that the risk was truly negligible, and that any effect at all of my actions would assign an inordinately high "decision weight" to a minuscule probability. In fact I was more likely to be injured in a driwing accident than by stopping near a bus." Itse asiassa bussien tarkkailu ja nopea valoista lähteminen voidaan nähdä turvallisuusriskinä, kun ympäristön tarkkailu keskittyy marginaaliseen riskiin ja tätä kautta torjuu muuta havainnointia vähemmäksi. Ja samassa yhteydessä valoista lähdetään pikaisemmin. Tämä lisää auto-onnettomuusriskiä.

Kahneman kuvaa, että tilanne ei silti muuttunut tiedostamisella ; Kahneman korostaa että intuitiivinen ja automaattinen aivojen pikaheuristiikka (system 1) on vahva ja järkevä aikaa vievä mutta laadukkaampi aivojen tiedonhakulaitos (system2) ei voi vain ohittaa sitä. "The emotional arousal is associative, automatic, and uncontrolled, and it produces an impulse for protective action. System 2 may "know" that the propability is low, but this knowledge does not eliminate the self-generated discomfort and the wish to avoid it. System 1 cannot be turned off." Tässä kohden terrorismin pelko perustuu samantapaiseen ajatteluprosessiin kuin lottovoitosta haaveilu; "Buying a ticket is immediatelly rewarded by pleasant fantasies, just as avoiding a bus was immediatelly rewarded by relief from fear. In both cases, the actual probability is inconsequential; only possibility matters."

Tästä voidaankin sitten hypähtää Pascalin vaa-an kautta teologian puolelle. Pascalhan korostaa argumentissaan juuri sitä että vaikka Jumalan olemassaolo olisi kuinka epätodennäköistä, uskominen olisi kannattavaa. Pascal tosin oli siinä määrin fiksumpi kuin Kahneman, että hän perusti laskelmansa voiton odotusarvoon. Mielenkiintoista tässä argumentissa on se, että se ei itse asiassa ole Jumalatodistus vaan varmisteluargumentti joka perustuu voiton mahdollisuuteen ei sen todennäköisyyteen. ; Luultavasti uskontoon liittyykin ainakin pieneltä osaltaan samantapainen ajattelu mikä Pascalilla oli mielessään. (Joskin Pascal itse ei ollut niitä jotka olisivat tämänlaisia argumentteja pitäneet vakuuttavina ; Hän yritti enemmänkin lähestyä maallistuneita sen ajan herrasmiehiä ajattelutavalla joka oli heille tuttu.)

Ja omalla kohdallani olen huomannut, että uskovaisten kanssa olemisessa on samantapainen ongelma kuin Kahnemanilla bussien kanssa ; Koska minulla on muutaman uskovan yksilön ja tahon kanssa ollut varsin dramaattisia vaikeuksia, on tästä tullut mahdollisuusskenaario mielessäni. Tiedän järjen tasolla, että uskovaisia on monenlaisia ja että heistä valtaosan kanssa ei ole riskiä. Mutta silti jokainen on varmistettava etukäteen. Olen siis hieman kuten Israelilaiset bussilla-ajelijat jotka ajattelivat kanssamatkustajistaan vain sitä, että onko heillä pommeja takkiensa alla. Tälläinen kyräily ei tietysti ole hyväksi sosiaalisille suhteille ja tyypillisin seuraus tästä kyräilystä onkin sosiaaliset ongelmat. Jotka taas vahvistavat vahvistusharhan kautta sitä että uskovaisten kanssa on odotettavissa ongelmia.

Hupaisinta tässä on tosiaan se, että aivan oikeasti minä tiedän että asia on näin. Systeemi 2 on varsin perillä. I know better. Se ei vain käytännössä vaikuta käytökseeni juurikaan koska en saa sammutettua Systeemi 1:tä. Siksi olenkin tavallisesti aina niiden "vakiouskisten" kanssa. Niiden jotka ovat jo kestäneet ja tottuneet tapoihini. Tavallaan yritänkin lisätä tätä puolta elämässäni - ja se johtaa siihen että hankkiudun puolitietoisesti vaikeuksiin. (Yritän siedätyshoitaa ongelmaani, kasvattaa itseäni siitä ulos.) Yritän toki hallita systeemi 2:sellani systeemi 1:sen minuun syöttämiä impulsseja, ja itse asiassa onnistun tässä yllättävän usein vähintään kohtuullisesti.  Eli yritän siedätyshoitaa ajatustapaani. Ja ajaudun siksi tilanteisiin joissa on "ruutitynnyrin henkeä". Se ei räjähdä jos ei ole kipinöitä. Mutta tämä vaatii taatusti kärsivällisyyttä ja rauhallisuutta. Sillä jos uskovainen toimii yhtään (siis yhtään) väärin ja alkaa vaikkapa tungettelemaan, tilanne saattaa eskaloitua yllättävälläkin tasolla. (Ja se taas vaikuttaa vahvistusharhan kautta oletukseeni uskovaisista.) Siksi minulta fiksuinta voisi olla tilanteiden välttely. Mutta minä en tunnetusti välttele ongelmia ja pelkoja. Olen pelkuri, mutta en enää oikeastaan edes tunne paon mahdollisuutta. (Minä ajan autolla bussia päin varuiksi, jotta siellä kenties oleva terroristi kompastuu ja pommiattentaatti epäonnistuu. Mitä rohkeutta!)

Kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että minulla on hyvinkin tarkasti jakautunut suhde uskontoon. En pelkää Jumalaa tai uskontoa, vaan uskovaisia ihmisiä. Onglemia ei tule jos keskustelu on asiassa, ja perustuu argumenttikikkailuun sen sijaan että yritettäisiin lähestyä emotionaalisin tai sosiaalisin keinoin. Se, minkä uskova kenties tarkoittaa tunnelman keventäjäksi on sama kuin menisi piirroselokuvahärän eteen punainen nenäliina perstaskusta heiluen. (Oikeat härät eivät punaiseta väristä intoudu. Siksi piirroshahmo. Niillä on oma logiikkansa.) Toisin sanoen minut saa kenties kristityksi tai uskovaksi, mutta käytännössä ei minkään seurakunnan jäseneksi. Vihastuminen kertoo kognitiivisesta dissonanssista, joka vallitsevalla temperamentillani laukeaa aggressiona eikä pakona. Mutta tämä ei kerro juuri mitään suhteestani uskoon, vaan sitäkin enemmän suhteestani uskovaisiin ihmisiin. ~ Tämän seurauksena olen parempi abstraktimpana uskontobloggerina kuin kommentteihin vastaajana tai henkilökohtaisemmassa uskontokeskustelussa.