Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä että valtaosa ihmisistä tuntuu lähinnä puhuvilta eläimiltä. Tunnelmani ovat hieman sitä miten "Takkiraudassa" kommentoitiin Juice Leskisen älykkyyden kohdalla tekstissä "älykkyys vai onnellisuus" ja aiemmin tekstissä "Ulkopuolinen" ; Siellä kuvattiin miten Juice oli niin älykäs että hän vain harvoin kohtasi vertaisensa eli ns. kiinnostavan ihmisen. "Takkiraudassa" on (jossain päin jota en löytänyt) kuvattu tätä tunnetta samastumiskokemuksen kautta ; Hän otti sen miltä hänen oma osaamisensa tuntuu Suomi24 -ihmisiin tutustuessa. Ja miettii että miten neroille tavalliset ihmiset tuntuvat samanlaisilta. Puhuvilta eläimiltä. ~ Itse tosin korostan älykkyyden sijasta työtä. Kenties siksi että älykkyysosamääräni on melko korkea, ja tiedän miten vähän siitä on hyötyä. Ja ennen kaikkea siksi että tiedän että hyvinkin matalalla älykkyysosamäärällä voi päätyä akatemiatutkijaksi. Ja että tyhmä voi argumentoida paremmin kuin älykäs jos on vain nähnyt vaivaa. Minulle tuo 10 000 tuntia merkitsee enemmän kuin se, onko älykkyysosamäärä 90 vai 390. Tässä mielessä minulla on itsekunnioitusta.
Rehellisesti sanoen 10 000 tuntia hujahti jossain vaiheessa melko huomaamatta ohitse. Sen sijaan minulla alkoi ensimmäiset kriisit jossain 5500-6000 tunnin välimaastossa. (Estimaatti karkea koska en ole leimakortin kanssa puuhaillut. Väli on kuitenkin hyvin luotettava.) Karkeasti sanoen ennen tätä olin hyvinkin kiinnostunut keskustelusta. Sain siitä jotain. Kommunikaatio toi väistämättä jotain. Likimain jokaisella ihmisellä oli minulle jotain annettavaa. Tuossa vaiheessa iski kuitenkin vakava tylsistyminen.
Yllättävää kullä nimenomaan maisterit latistuivat tässä vaiheessa kaikista pahiten. ; Syynä on varmasti se, että maisterit opetetaan perusasioihin. He eivät tee perusasioissa virheitä. Heidän tietonsa saa kuitenkin paremmin reflektoituna ja ilman sosiaalisia ongelmia kirjoista. Tämä ei ole keskustelullisesti antoisaa. Sen sijaan tässä vaiheessa kiinnostuin enemmänkin ns. crankeista. He olivat toki sekaisin kuin seinäkello, mutta ainakin he olivat kiinnostavia. Heillä on myös sellainen jännittävä puoli, että he ovat monomaanisella pakkomielteisellä tavallaan erittäin harjaantuneita. Ja he tekevät mielenkiintoisia virheitä.
Tästä alkanut tapahtumaketju muutti tilanteen sellaiseksi, että jostain syystä ei enää kiinnostanut. Kaikki oli jo nähty. Ihmiset jotka kokevat olevansa uniikkeja toistavat kliseitä jotka on keskusteltu monta kertaa. Minulla oli eräässä vaiheessa syvä järkytys kun huomasin että en keskustele ihmisen kanssa, vaan yritän ohjailla tämän sanomisia niin että tiedän mitä hän sanoo seuraavassa viestissä ja sitä seuraavassa. Kykenin ennakoimaan debatin etenemistä pari-kolme viestiä eteenpäin jopa fiksumpien ihmisten kanssa. "Tyhmien" pari viestiä enemmän.
Sittemmin olen vähentänyt debatointia roimasti. Valtaosa ei enää tunnu mielekkäältä, kiinnostavalta tai oikein miltään muultakaan. Ne eivät anna minulle enää oikeastaan yhtään mitään paitsi harmaita hiuksia. Debateissa on vakava työmääräero, jossa minun pitää vääntää rautalankaa työläästi kun toinen heittelee kevyttä ja argumentatiivisesti höttöistä mutumielipiteilyä, ja huomauttelee kiitokseksi siitä että asiat kaikesta yrittämisestä ja ratapalkista johtumatta menevät yli hilseen kun "olen niin vaikea". (En edes ole! Olen helppo. Myös tiilikäteni on hyvin suoraviivainen ja ennustettavissa.)
Kokemuksena syntyy vajoava pettymys siitä että valtaosa ihmisistä ei oikeasti edes tajua miten hirvittävän huonoja he noin keskimäärin ovat. (Siis oikeasti. Se on sama kuin minut laittaisi korjaamaan autoja. Älkää hyvät ihmiset ajako sillä autolla!) Tyhmyys on tietysti ymmärrettävää ja jos sen ymmärtäisi asia olisi siedettävää. Pahinta onkin nimenomaan tämä tajuamattomuus aivan ilmiselvän laaduttomuuden edessä.
1: Syynä debatoinnista leikkatumiseen oli toki myös osittain turvallisuusnäkökulma. Kun kotipostilaatikkoon kannetaan tappouhkaus, jossa ei ole postimerkkiä eli joka siis tuodaan "tiedän missä asut" -hengellä kotiin asti, samalla kun tekijä kuitenkin jää anonyymiksi, rakentuu konkreettinen mutta tuntematon uhka jota ei voi käsitellä mieleen. Vaikka järki sanoo että tämä uhkaaja ei voi olla pelottavampi kuin se näpistyksestä napattu vaihtoehtokulttuurin edustaja joka kehuu keräävänsä puukkoringin ihan sinua varten, on tämänlainen uhkaaja sentään ymmärrettävissä ja tätä kautta se on vähemmän pelottava.
En usko että kukaan pystyy pelkällä innostuksella tekemään 10 000 tuntia harjoittelutyötä. Toki harjoittelematonta mekaanista itsetoistoa on mahdollista tehdä pakkomielteellä. Mutta tämä ei täytä kehittymisen ehtoja.
Mökkihöperyyteni oli kieltämättä tätä tasoa. Paitsi että minulla oli teräaseita ja jokapäiväistä harjoittelua. Paranoidia, ehe? Ei jos ne ovat oikeasti minun perässä! |
Tämä selittää myös kaksi asiaa. Ensimmäinen niistä on se, että vaikka minulla on itseluottamusta 10 000+ tuntini vuoksi, ei missään toisessa blogissa varmasti harjoiteta yhtä ikävää kielenkäyttöä blogin pitäjän persoonaa itseään kohtaan. (Olen toki häijy kaikille. Mutta erityisen häijy olen itselleni.) Tämä on oleellista. Se on toki yksi tapa luoda huumorintynkää, mutta olen tämän kohdalla tosissani. 10 000 tuntia on nimittäin tuottanut minulle paitsi luottamusta siihen että osaan, käsitystä siitä että muut ovat paskoja. Niin se on kyllä antanut myös vankan kokemuksen omasta rajallisuudesta.
Sillä kun esimerkiksi luen HS:än tekstin "Ihmisten heimolaisuus tappaa itsenäisen ajattelun" herää minussa epätoivo. Tarkalleen ottaen tämä epätoivo herää kolmessa vaiheessa itse itseään rakentaen. Ensimmäisessä vaiheessa on intuitiivisesti helpoin vaihe. Petyn ihmisten heimolaisuuteen. Toisessa vaiheessa huomaan että kirjoittaja on tekstissään sen luonteinen että hän ei itse koe tämän biasin koskevan häntä. Että kommunikaatio erilaisuuteen olisi avain. Eli vaikka hän on oikeassa heimohenkisyydestä hän ei huomaa heimohenkisyyttä itsessään. Tämä onkin bias -tutkimusten psykologian mukaista ; Kun ihmisille kerrotaan ryhmäpaineesta ja ajattelun tyypillisistä virheistä, ihminen huomaa tämän muissa ja kuvaa tätä siksi onnistuneena kuvauksena. Mutta hän katsoo että hän itse kuuluu siihen paremmin tiedostavaan osioon, siihen harvinaiseen eliittiin, joka kykenee näkemään tämän ongelman ja johon se ei tämän tiedostamisen vuoksi vaikuta. Itse en luota tiedostamiseen. Josta seuraa se syvin epätoivo. Nimittäin se, että tiedän tämän täsmälleen saman vaivaavan itseäni. Ja että olen tässä kohden luultavasti aivan täysin sokea sellaisella tavalla joka on ilmiselvä muille, kenties vain älykkäille mutta joillekuille kuitenkin. Mahdollisesti jopa kaikille.
Perusoppini 10 000 + tunnistani onkin se, että tärkein asia on tunnustaa itsellesi se, että olet helvetin tyhmä. (Siis juuri sinä.) Ja tajuta että tästä huolimatta toiset ihmiset ovat vielä paljon paljon tyhmempiä kuin toiset. Tyhmyydessä on portaat jossa yksin ei ole kukaan ihminen - on toinen vain tyhmempi toista. Siksi jos erot ovat liian suuria, ei kannata ollenkaan lähteä pätemään ihmisille. Se vain turhauttaa kun kaiken joutuu vääntämään ensin rautalangasta ja sitten ratapalkista. Moni aloitteleva kokee sosiaalisen pätemisen ihanana, jonkinlaisen voittotilana. Minulle pätemistila on liian helposti hankittavissa eikä se siksi anna mitään ; Voitto tuntuu samalta kuin voitto paralympialaisissa. (Voittaa, kenties, mutta on silti vammainen.) Dumppaankin valtaosan debatista syrjään aggressiivisesti ja määrätietoisesti välittömästi jos toisen tylsyys on tullut selväksi. Siviilissä ja kasvokkain en debatoi, vaan pelleilen. Sillä eläminen on kenties tyhmää mutta juuri tämä tekee siitä helvetin hauskaa. Oma ja toisten tyhmyys voi olla humoristista rakentavalla tavalla. Perseily kuuluu ihmisyyteen. (Ei kuitenkaan argumentointiin. Ei, ei - eiiii!)
Lisäksi on hyvä korostaa että tapani kokea ihmiset huonoina on miltei antiteesi kristinuskolle.
1: Kristinuskossa on toki perisynti. Mutta se tuntuu olevan pääasiassa moraalinen rappeutuma. Teologiassa on Descartesin ajoista lähtien (ja ennen sitäkin, mutta hän teki siitä koko teologiansa kovan ytimen) korostettu ihmisjärjen oikeenosuvuutta. Kristinuskon ihminen on moraalisesti kävelytukea tarvitseva viettihirviö joka vaatii kuria. Mutta hänen järkensä leikkaa ja tämä on se väline jolla käytös suitsitaan synnistä.
2: Itse näen päinvastoin, että ihminen on kehittynyt selviämään elossa, ei tekemään oikeita tieteellisiä päätelmiä. Ja ihminen on kehittnyt selviämään nimenomaan laumaeläimenä, peräti ylisosiaalisena sellaisena. Näin ollen ihmiset puhaltavat yhteen hiileen enemmän kuin voisi luulla ja epäeettisyyskokemus syntyy enemmänkin siihen liittyvästä tarkemmasta itsekritiikistä. ; Sen sijaan ihmisten perustelukeskeinen ajattelu on keskimäärin aivan kammottavalla tolalla. Tämä ei ole ihme kun muistaa että ihmisen ajatteluhäiriöt johtuvat usein Kahnemanin "system 1" (aka euiharjoiteltu intuitio) oikoessa. Tässä sosiaaliset seikat, ennakkoluulot ja valmiit ennakkoasenteet ovat keskiössä. "System 2" vaatii jotain vähän poikkeuksellista, se ei pyöri odotusarvoisesti päällä. Sosiaalisuus vahvistaa esimerkiksi ryhmäpaineen kautta ajatteuamme nimenomaan huonoon suuntaan.
Koska haluan laatua, olen joutunut tekemään omituisen ratkaisun. Tämä blogi on harjoitusalusta. Eikä mikä tahansa harjoitusalusta. Vaan juuri sellainen johon joissain itämaisissa lajeissa mennään pariharjoittelun jälkeen. ; Ideana on juuri se, että itsepuolustuslaji on taito. Jossain vaiheessa ollaan niin hyviä että samantasoista harjoitusparia on vaikeaa löytää. Tällöin otetaan käyttöön stabiili puinen alusta jossa on pystyssä tikkuja. Taistelulajimestari sitten harjoittelee tämän puun kanssa ja kuvittelee mitä erityisen taitava vihollinen voisi tehdä.
Tämä ratkaisu on tarkoittanut sitä että blogissani on melko usein kahdenlaisia artikkeleita. Ja nämä artikkelityypit ovat sellaisia, että ne eivät tule ihmisille helposti mieleen. Näin ollen näitä artikkeleita tuskin koskaan nähdään sellaisina.
1: On artikkeleita joissa kuvaan asiaa jota en oikeasti kannata. Tavallisestihan artikkeleissa on rakenne jossa on joko esitetty se mitä mieltä itse on. Tai jossa kritisoidaan jotain kohdetta siten että osoitetaan miksi se on väärässä. Olen kuitenkin ottanut mukaan artikkeleita joissa on nimenomaan sellainen kanta jota en kannata. Olen halunnut tehdä näille hyvän casen. Eli että niiden puolustukset olisivat mahdollisimman hyviä. Toki ne eivät aina ole, ja rehellisesti sanoen joskus syy on se, että minulla on jokin hyvä ellei peräti ohittamaton syy olla erimielinen. Ideana on kuitenkin horjuttaa omaa sisäänpäinlämpiävyyttäni. Ja jos tämä tuntuu sofistien touhulta ja epäeettiseltä, niin voinen puolustautua vain sillä että hyvän casen rakentaminen on minulle kunniakysymys. Eli en hyväksy epäonnistumista koska se tarkoittaisi että joutuisin tunnustamaan että en ole kovin ovela. Vaikka en kenties olekaan, niin egoni taistelee taatusti tätä vastaan. Näin saan horjutettua omaa kuortani, jota taatusti on. (Koska kaikilla on.)
2: Teen riskinottoartikkeleita. Siis sellaisia joissa en vain kerro mitä mieltä olen, vaan yritän kehittää juttuja eteenpäin. Tässä on mahdollisuus osua uusiin ideoihin. Ongelmana on vain se, että yleensä uudet ideat ovat aika paskoja elleivät vielä huonompia. Karkeasti sanoen jokainen tällä hetkellä oleva ajattelujärjestelmä ja maailmankuva - mukaanlukien New Age-horoskooppihörhöt - ovat sen verran reflektoituja ja debateissa koeteltuja saivarteluja, että niiden muuttaminen on helposti muuttamista (vielä) huonompaan suuntaan. Ihan sen takia että pahimmat virheet on jo tullut vastaan ja niitä osataan vältellä.
+ : Toki enimmäkseen artikkelit kuvaavat mitä todella ajattelen. Eli ne ovat klassiseen blogitekstiin tai mielipidekirjoitukseen tai filosofiseen argumentaatioon osuvia. Mutta näitä kahta päätyyppiä on. Ja koska perustanani on rakentaa nekin hyvin, niin puolustan joka ikistä artikkeliani verevästi. Ikään kuin luottaisin että niissä ei ole virhettä.
Lopputuloksena tästä on lisääntynyt virheiden tekeminen. Kehittyminen - eli harjoittelun kautta saatava positiivinen taitotason muutos - vaatii sitä että ei ole aina turvallisuusalueellaan toistamassa samaa. Riskinotto ja kehittyminen kuuluvat yhteen. Näin ollen, koska en koe olevani valmis, tiedostan tekeväni virheitä. Ja huomaan toivovani että teen niitä kohtuullisen paljon.
Ja kaiken kaikkiaan siksi alkuun laittamani kommentti on täsmälleen osuva. Se ei ole vitsi. Se kuvaa sitä että tämä blogi on loppujen lopuksi joko sitä että puran tuskaisuuttani suljetussa internettilassa rääkymiseen. Tai sitten teen jotain joka aikaansaa itsessäni tätä rääkymistä. Tämä blogi ei synny pohjimmiltaan innostuksesta vaan pääosin tuskasta. Ja se, että vain 90% tuskasta johtuu itsestä ja 10% on muista ja muihin kanavoitavissa on se syy jolla kaltaseni egoistinen rotjake edes viitsii motivoitua. ; Valitettavasti tästä syystä joudun joskus kirjaamaan myös ihan oikeita mielipiteitäni. Niitä joiden perusluonne on tietty riskittömyys ja se, että joku toinen on kirjoittanut sen asian jossain paremmin, ymmärrettävämmin ja humoristisemmin. Niitä joiden kautta en kärsi kognitiivisesta dissonanssista, eli joiden kohdalla olen vähemmän ahdistunut. Tämä onnellisuus taas johtaa pysähtymiseen ja laadun kasvun loppumiseen.
4 kommenttia:
10 000 tunnin urakan luoma toiseus ei varmaankaan ole sinulle uutta, vai toisenlaista kuin aiemmin.
Perusteltujen ajatusten ja päätelmien kirjoittaminen blogimuodossa tai jossain muussa on minusta arvo sinänsä.
Btw, se että omia argumentteja ei ole pätevästi kumottu ei tee niistä ylivertaisia. Monet fiksut ihmiset eivät vain "jaksa" vastata dialogilla, asioihin joihin pätevästi voisivat. So blogistin on oltava valmiina siihen että "musta joutsen" on ollut puskassa levolla, muttei ole vielä näyttäytynyt.
"Selittävät oppia, selittävät zeniä
ja ovat yhä ylpeitä syntyperästään;
kuullessaan halveksivan lauseen
eivät saa sanaa suustaan.
Ellet tiedä miten kysytään ja vastataan
häviät paholaiselle etkä koskaan näe valoa": Ikkyuu
En ole ajatellut asiaa "toiseuden" kautta, koska en koe sitä sosiaaliseksi sanan oikeassa merkityksessä. Sosiaalisuus liittyy asiaan lähinnä korjattavana ongelmana.
Turhaumasta tiedän että epäkiinnostavaa ei huvita vastailla. Näin ollen se, että ei ole tullut puskasta vasta-argumenttia ei kerrä välttämättä erinomaisuudesta vaan siitä että on niin turha, väärä ja tylsä että ei ole edes väärässä.
Tämä taas liittyy "vaivannäkö=kunnioitus" -teemaan. Crankien kanssa oppi, että moni ei kritisoi kun näkee lapsellisena (mitä onkin). Osa pitää lapsellisena eikä tiedä miksi eikä argumentoi siksi. Jälkimmäinen on dogmaattisuutta (vaikka mielipide olisi oikeassakin). Ensimmäinen laiskuutta ja epäkunnioittavuutta kun ei jaksa nähdä vaivaa.
Laiskuus ja epäkunnioittavuus kompetenssilla on kuitenkin aina mahdollista. Crankit on yleensä huomiohuoria ja mukaan meneminen on vähän kuin heidän pussiinsa pelaisi. (Dawkins ei tunnetustu debatoi kreationistien kanssa.)
Itse asiassa tuo huomautuksesi toiseudesta sai minut miettimään sitä miksi se ei tunnu samalta.
Ehkä se on se, että kasvokkain sosiaalisuus on minulle pääasiassa eettistä. Ja tässä toiseus tulee poisrajaamisesta. Ja yhteys on usein mahdotonta "koska periaate". Eli pohjalla oleva ratkaisematon näkemysero on riidan perimmäinen syy. Etiikka määrittyy eri tavalla ja koska sosiaalisempi kommunikaatio on eettistä eikä argumentatiivista, tämä johtaa toiseuteen. Debattimaailmassa on erimielisyyttä, jossa sentään uskon että ihmiset voivat olla samalla sivulla (En usko älykkyyden painavan "niin paljon". Se toki painaa jonkin verran, mutta ei ole ehdoton riippakivi ja rasite. Katson että osaamattomuus on laiskuutta tai kiinnostus-arvostuksen puutetta.) Emme kenties saavuta totuutta, mutta pääsemme samalle sivulle. Ja emme kenties ihan ymmärrä toisiamme mutta pääsemme samalle sivulle. Koska debatti on argumentaatio eikä etiikkakysymys.
Sosiaalisessa toiseudessa on kamppailua sen välillä onko uhri vai kusipää. Ja tästä syntyy aivan erilainen sävy.
Toinenkin syy tuli spekulatiiviseen mieleeni ; Ehkä se on se, että yhteisöissä on tapana hankkia koheesiota maailmankuvan kautta. Eli maantieto ohjaa ihmisiä tiettyyn ajatteluun. ; Lähellä on vain rajallinen määrä ihmisiä, mutta kuitenkin näitä ihmisiä on määrällisesti niin paljon (Yli Dunbarin luku) että ei enää voida käsitellä kaikkia yksilöinä, ja tässä vaiheessa syteemi hankkii koheesiota juuri normeilla ja dogmilla.
Netissä teoreettinen yleisö on helvetin paljon suurempi, mutta aito kommunikaatioon osallistuva yleisö on hyvinkin paljon pienempi.
Lähetä kommentti