Kyykyttäjät

"Pane se korvien taakse".
Nyt minulla on korvien takana
kaikenlaista suttua siinä määrin,
että se näyttää pikkuhiljaa aivan
illuminatin salajuonelta.

Joitain asioita ei voi selittää. Ne voi vain kokea. Yksi tälläinen on kyykytys. Täksi kutsun prosessia, jossa toinen ihminen latistetaan. Eikä millä tahansa tavalla. Vaan sillä tavalla, että hänet tuomitaan etukäteen ja annetaan hänen itsensä lähinnä valita se, mistä hänet tuomitaan. Eikä rangaistustakaan kerrota etukäteen, vaan se seuraa vähän kuin yllätyksenä. Siinä sitä ei voi kuin kiemurrella. Selvää on vain se, että toimipa miten tahansa, niin tuomitaan jotenkin ja jostain. Tästä voi saada kenties taukoa, mutta vain sen vuoksi että voisi ryömiä seuraavassa rangaistustoimessa.

Kaavaa voi selittää hieman yksityiskohdilla. Esimerkiksi jos on vieraana kyykyttäjä, ja ei ole joulukuusta, kyykyttäjä voi kysyä että eikä häntä ole arvostettu niin paljon että olisi viitsitty panostaa. Jos joulukuusi on, se on joko ruma tai edustaa vaikkapa pinnallista materialismia joka haaskaa luontoa.

Oikea kyykytystilanteen tajuaminen selittyy kuitenkin vasta sillä kun tajuaa että kuusi on vain yksi esine, ja että vastaava syyllistysmylly voidaan rakentaa miltei jokaisesta kodin esineestä. Ja että tosiasiassa myöt yksittäiset teot ovat jotain jotka etenkin ovat kyykytysprosessin ytimessä. Ja etenkin omat salaiset arvostusket ja tärkeänä pitämiset. Ja että esineet ovat interaktiossa keskenään, samoin kuin teot. Jolloin kokonaisuudessa on hirvittävä määrä kombinaatioita joista tämä syyllistyminen tulee. Niitä kaikkia ei voi edes arvailla. Sillä kyykyttäjä ei mieti niitä kaikkia. Hän napsii joukosta vain muutaman ja käyttää niitä. Etkä sinä voi tietää, mitä, milloin. Etenkin kun teot voivat "kostautua" vasta tulevaisuudessa.

Aihe on perheeni parissa tällä hetkellä relevantti. Ja rehellisesti sanoen, jos minut on kasvattanut mikään prosessi, se on nimenomaan kyykyttäminen. Koulukiusaaminen oli kenties traumatisoivaa ja joka rikkoi, mutta kyykyttäminen on se ahjo joka loi minut ominaisuuksineni. Kyykyttäminen ei siis tuhonnut minuuttani vaan se kasvoi sen ytimeen. ~  Jossain 12 vuotiaana tajusin että "rakkaus" on termi joka on tarkoitettu muille. Se koskettaa muiden elämää. Itselleni oli vain Peli. Peli jossa oli Ydinhahmo joka kyykytti ja jonka palkkio vastaanpyristämisestä oli vedota marttyyrimaisesti siihen että hän on uhrannut niin paljon.

Tässä Pelissä piti menestyä mutta ei liikaa. Maailma jossa "Nothing is true - everything is permitted" päti paremmin kuin missään. Tästä selvittiin eri strategioin. Eräs keskittyi siihen miten toimitaan Aina Oikein, ja joka irrelevantisoi omat halunsa ja toiveensa. Itse en päässyt irti haluamisesta, mutta opin että kaikki täytyy kätkeä. Muu peitetään paskanjauhannalla joka ei ole välttämättä niinkään suoraa valehtelua kuin enemmänkin sitä että tuotetaan häiriöinformaatiota jotta ei vahingossakaan livahtaisi aitoa asiaa. Perheessämme on opittu näiden lisäksi esimerkiksi miellyttämis-valehtelun strategia, jossa keskiössä on sanoa kaikille mitä nämä haluavat kuulla. ; Kun muutin kotoa minulla meni 4  vuotta siihen että mietin että miten ihmisten kanssa ollaan. Yht'äkkiä kaikkea itselle tärkeää ei tarvinnut salata ja piilottaa, ei tarvinnut pelätä että ne olisivat väärissä käsissä aseita. Tämä oli vierasta ja itse asiassa olen vieläkin sokaistunut tästä.

Joku voisi ajatella että tämä on ruikuttamista. Se ei ole. Sillä vaikka minulla onkin tällä hetkellä aiheeseen liittyvää stressipäänsärkyä, olen silti sitä mieltä että kyykyttäminen ei ole rikkonut minua vaan nimenomaan Luonut minut. Kysymys ei ole traumasta vaan maailmasta jossa eläminen on normia. En voi käsittää mitä normaali elämä on. Minulla on siitä vain kalpea aavistus.

Ja mitä tämä kyykyttäminen teki minusta? Minusta tuli erinomaisen hyvä ja sovelias uskontokeskusteluun. Sillä en tiedä mitään muuta aihetta jossa olisi niin paljon kyykyttämistä. Se, että olen uskonnoton suomalaisessa kristillisessä yhteiskunnassa tarkoittaa sitä, että saan tuntea oloni kotoisaksi. Sillä jos olet uskonnoton, huomaat yht'äkkiä eläväsi maailmassa jossa oleellista on nimenomaan kyykyttäminen. Ateistitkin toki pilkkaavat uskovaisia ääliöiksi ja typeryksiksi. Mutta uskovaisilla on jostain syystä tapa nimenomaan kyykyttämiseen.

Kaava menee siten että moraalisi kyseenalaistetaan, ja jos arvosi eivät ole kristillisiä, sinua syytetään pahuuden levittämisestä. Mutta jos arvosi ovat kristillisiä, kerrotaan että ne ovat kristilliset arvot ja että olet varastanut ne. Jos et debatoi tunustat olevasi idiootti. Jos debatoit, olet ilkeä. Jos et keskustele asioista olet ignorantti jota ei kiinnosta ottaa selvää mitä miljoonat ihmiset pitävät tärkeänä. Jos keskustelet asioista, olet elävä todiste siitä että jokainen ihminen on homo religiosus joka kokee jumalaikävää ja joita on siksi oikein pakottaa kulttuurin nimessä kaikkiin uskonnollisiin kissanristiäisiin. Ja jos tämän jälkeen kieltäydyt, olet vain epäsosiaalinen ja yhteisön vihollinen, kyvytön ihmisyyteen. Jos et ole lukenut, sinua haastetaan ja sanotaan että olet väärässä koska et ole opetellut termodynamiikkaa, evoluutioteoriaa, keskiaikaista teologiaa, jonkun tällä hetkellä muodissa olevan apologeetan argumentteja, informaatiomatematiikkaa... Ja jos opettelet nämä kaikki niin koristat sanomasi näennäisen yllättävillä knopeilla antiikin sankareista ja intellektuellikirjallisuuden viisauksista Seiskan antisankareihin kuin osoittaakseen olevansa vastustajiaan laaja-alaisempia - siis enemmän ja parempi. Joka on näsäviisastelua ja häijyyttä.

Enkä puhu mistään suomi24 -idiooteista. Puhun valtavirtakristityistä, jopa intellektuelleista. On nimittäin muotia että hengellisistä asioista pitää olla kohteliaasti kiinnostunut. Nämä samat ihmiset sitten moittiat luonnontutkijan mieltä kylmäksi, kalseaksi, tylsäksi ja joksikin josta puuttuu elämän henkäys ja kiinnostavuuden kipinä. Samat ihmsiet jotka halveksivat ajattelutapaasi vaativat sinua kunnioittamaan omaansa. He kutsuvat retkelle. Retkelle jossa he ovat mukavuusalueellaan ja uskonnottomalle on tarjolla vain ja ainoastaan kyykytystä.
1: Esimerkiksi tänään kuulin maisterismiehen selittävän että koska meillä on Suomi joka on kristillinen maa, on sen arvot kristilliset. Ja siksi jos et ole kristitty vaan uskonnoton, kannatat ihmisoikeuksien romauttamista. Ja että itse asiassa sinulle ei silloin pidä antaa mitään ihmisoikeuksia kun olet niitä vastaan. Tämä on arkipäivää. "Hengellisyys on ihmisläheistä, mukavaa, kiinnostavaa, elähdyttävää, eettistä" -hokijat eivät selkeästi ole päivääkään kokeilleet. Kenties he käyvät uskonnottomien tilaisuuksissa ja saaneet kivoja kokemuksia? Kenties uskonnottomat eivät kyykytä heitä. Eli kontrastipintana ei voi sanoa kuin että sen pahempi uskovaisille.

Maailmaa kalvaakin harha. Harha siitä että uskovaiset olisivat kuin "Maija Poppasen" samastuttavista hahmoista heijastettuja. Kuitenkin tosielämässä he näyttävät enemmänkin "Amanda ja lasten kapina" -elokuvan pahishahmoista repäistyinä. Eikä aina voida puhua edes siitä että elokuva olisi karrikatyyri heistä, vaan että he ovat karrikatyyri näistä hahmoista. En ymmärrä mistä tämä harha saa voimansa, mutta ainakin valtionkirkkomme ja hengelliset ihmiset tuntuvat kertovan tarinaa ikään kuin totena ympärilleen. Minulle tämä kertoo lähinnä heidän itsereflektion puutteestaan. Ja sen ei rehellisesti sanoen pitäisi olla minun ongelmani. (Mutta se on, koska itsereflektion puute estää juuri sen tajuamisen että sen ei pitäisi olla.)

Karkeasti ottaen, uskonto näyttää harmittomalta vain jos se on tätä tylsää rituaalistoa joka on luovuudessaan niin matalaa, että sitä voi harkita koulunäytelmissä käymistä - sillä vaikka ne eivät ole korkeakulttuuria niissä on sentään jotain uutta kulmaa eikä vain vanhaa klisettä kliseesanamuodoilla. Avartuvuus ja irrottautuminen on jokin ihme lumesana joka esiintyy uskovaisten puheissa. En ymmärrä miten tätä voisi edes saavuttaa. Sillä heti kun tekohymy-muototasolta, eli esityksen katsomistasolta, siirrytään syvemmälle. Niin tiedät milloin se alkaa. Siellä on tarjolla vain väkivaltaa. Ja se ei ole aina edes sitä henkis-hengellistä väkivaltaa.
1: Jos et ole maineesi suosittelema ja olet uskonnoton, suosittelen itsepuolustuslajien syvää harjoittelua. Saatat tarvita niitä. Sinua vähitään uhataan sillä jossain vaiheessa. Riippumatta siitä että yrität olla tahdikas. Sillä tahdikas uskonnoton on uskovaisille lähinnä haaste. Jokin josta täytyy ennakkokäsitysrumbansa mukaan tehdä joko uskovainen tai vihainen. Tässä kyykytys on vakiometodi, josta sitten kovennetaan jos toinen ei välitä siitä. Sattuu esimerkiksi nauttimaan tai huvittumaan iloiseksi kyykytysympäristössä. Kun ryhmäpaine ei riko ihmisen psyykeä se on uskovaiselle kamala paikka.

Tämä mielessäni ihmettelen pettyneenä Kari Enqvistin "Uskomaton matka uskovien maailmaan". Sillä se ei ole matka. Minulle matka on sitä että ei jäädä katsomaan pintaa. Pinta ei ole julkinen rituaali, jotka ovat yleensä tylsistyttäviä ja nukuttavia. (Ne ovat kuin koulun pakkobalettiesitys, paitsi että baletit nojaavat yleensä alansa huipputeksteihin kun kirkkojen sunnuntaisaarnat kyhätään kaikkea muuta kuin klassikkomateriaalista. Korkeakulttuurin ja matalakuttuurin välinen ero on nähdäkseni tässä, nähdyn panostuksen määrässä ja laadussa. Ero on hieman sama kuin siinä että kivien potkiminen ei ole kulttuuria, jalkapallo on.) Enqvist tuntuu kokeilevan erilaisia muotorituaaleja josta hän palaa omaan sisäiseen maailmaansa. Näin syntyy kohtelias pintasilokuva kristillisyydestä, islamista ja muista.

Itse koen että asioita pääsee kokemaan vasta rivien takaa.
1: Esimerkiksi lapsena ollessani helluntaiseurakunnan leirillä, opin että uskonnonvapauden nimissä lapsia on OK valvottaa ja päästää nukkumaan vasta myöhään rituaalirukousten jälkeen. Samoin opin, että joku voi kieriä lattialla pelottavasti tavalla joka muistuttaa psykoosia ja jossa huudetaan ja toistetaan "Jeesus Jeesus Jeesusta" ja leirin pitäjät pitävät tätä kauniina esimerkkinä onnistumisesta. Tätä ei voi selittää ennen kuin sen on nähnyt omin pikku silmin, väsyneenä.
2: Et ole ymmärtänyt mitään Jehovan Todistajista ennen kuin sävyltään asiapitoisen ja rauhallisen ja tiedepitoisen evoluutiodebatin jälkeen kaksi miestä kävelee talostasi pois mitään sanomatta kuin robotit. Robotit jotka eivät edes suostu keskustelemaan kanssasi koska olet luopio. Saat statuksen joka on varattu vain liikkeen jäsenille. Statuksen joka on siitä kummaisa koska et ole ollut koskaan jäsen. Status joka on siitä ymmärrettävä että olet ollut näiden robottiherroiksi muuntuneiden kanssa tuttuja jo pidemmän aikaa, ja että he ovat läheisiä, melkeinpä ystäviä. (Joka ei ole minun maailmassani vähän.)
3: Kun kansankirkossa opettava nainen soittaa naisystäväsi vanhemmille siitä että heidän tyttärensä on saatananpalvoja vain siksi että tämä auttaa itsemurhaa hautovaa nuorta naista joka sattuu pelaamaan roolipelejä. Se tarjoaa mielenkiintoisen puolen maailmaa jossa henkilö voi samanaikaisesti toimia opettajan ja papin arvovallalla mutta jonka vastuu on vain huolestuneen yksityishenkilön jota ei saa sekoittaa "teologiminään". Se tarjoaa vähän nähdyn ja harvoin korostetun puolen kansankirkkoa.

Karkeasti ottaen uskonelämässä on vain kaksi tarjottavaa puolta. Matalakulttuuri, tylsä pinnallinen rituaalisto joka kiinnostaa minua yhtä vähän kuin jalkapallo. Ja se kyykytyspuoli. Vaikka uskonto ei ole ristiriidassa etiikan kanssa, eikä valtaosa kristityistä Jos uskonto pitää nostaa etiikkakeskustelussa esiin, siellä ei ole mitään etiikkaa. ; Hyvä tunnustuksellinen kristitty on samanlainen epäolento kuin vapaasti ajatteleva vapaa-ajattelija. Vapaa-ajattelu ei ole itsessään oksymoroni koska ajattelu voi olla vapaata, eli vapaus ja ajattelu eivät ole keskenään ristiriidassa. Mutta silti vapaa-ajattelijat, tai siis ne jotka identifioituvat tämänlaisiksi, tuppaavat ajattelemaan aika tunkkaisesti vain tietyllä tavalla. Hyvä tunnustuksellinen kristitty on vastavassa tilanteessa. Hyvä uskovainen on myytti josta kuulee usein mutta jota ei koskaan missään kohtaa.

Uskonelämästä voi saada hyvää jos kuuluu sisäpiiriin. Se on kuin jalkapallo-ottelu niille jotka pitävät jalkapallosta. Ja niille jotka eivät pidä, se on vastenmielistä irrationaalista pallon perässä juoksemista jota koriostaa jotkut vitun metelitorvet ja kyykkyyn-ylös aaltorytmit. Joka on todella tyhmää jos ei ole sisäpiirissä. Kuitenkin uskonnollista osallistumista arvostetaan mielenkiintoisena. On ilmiselvää että nämä kokeilijat ovat hengellisiä. Sillä muutoin nautittavuus olisi mahdotonta. Tarjolla on ulkopuolisille vain kokemus joka on parhaimmillaan ulkopuolisuuden kokemus. Ja tavallisesti sitä että joku kyykyttää. Tämä jokin on aina yksilö, joka ei mukamas edusta virallista kantaa. Mutta tosiasia on että kukaan ei tee asialle mitään. Joten hän on se ainut käytännön ääni joka uskonnolla on. Virallinen ääni katsoo muualle, epäeettisesti, kylmästi, ilmeettömästi. Syyttää tapahtuneesta ääriliikkeitä. Koska he ovat niin itsetyytyväisiä siihen poiskatseluun.

Teknisesti asia ei tietysti ole aivan noin synkeä. Sillä oikeasti valtaosa uskovaisista on ihmisiä. He kykenevät muuhunkin kuin kyykyttämiseen. Mutta he eivät (a) korosta uskovaisuuttaan, eli heidän kristillisyyttään tai muuta vakaumustaan ei tiedosta koska he eivät nosta toimivansa sen lippujen alla (b) he eivät itse asiassa ole "vakaumuksellisten kristittyjen" mielestä kristittyjä ollenkaan. Vastaava koskee tietysti ateistejakin. Esimerkiksi vapaa-ajattelijatiukkapipojen mukanaolo on vähän kuin fundamentalistien yliedustus kristillisyyspuheessa. Heistä puhutaan aina, vaikka muutakin on. Kuitenkin tosiasiassa ateistilinjaman tiukkuutta ja vakavuutta kuvannee hyvin se, että suunnilleen Ateismin Suomen Airueina nähdyt Valtaoja ja Enqvist ovat analyysikykyisille agnostikkoja. Peräti agnostikkoja jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia (he näyttävät tyyliltä ja sisällöltä samoilta vain sokeille.) Enqvist on uskonnoton ja Valtaoja agnostikko.

Tämä ei poista sitä ongelmaa, että uskonnon ongelmat ovat relevantteja. Relevantteja aina jos sanaa "uskonto" tarvitsee mainita. Jo sen sanan ilmeneminen kertoo että minä saan tuntea oloni kotoisaksi.

Reptilianinsuomut voivat tippua
silmistä ja korvista, kun saa
ilkeilypaskaa silmät korvat täyteen.
Minulle se on vain nahanluontia.
Teen sitä usein, sillä haluan että
pysyn terässä.

Tässä kohden minua huvittaakin se, että Arvon Krisityt aivan oikeasti kuvittelevat että heidän sneeraamisensa, kikkailunsa, ja sosiaalisuusmanipulointinsa - ja kutsunsa siihen että asia pitäisi ratkaista käymällä heidän ehdoillaan heidän tilaisuuksissaan - vaikuttavat mitenkään. Sillä kun näen heidät näen että he kuvittelevat olevansa vaikuttavia. Mutta he ovat vain ilkeitä. Ja siinäkin he ovat surkeita. Heillä ei ole kykyjä joka vastaisi heidän kieroutunutta sydäntään. He ovat korkeintaan adoptoineet kyykyttämisen. Minä taas olen syntynyt siinä. Ne hetket kun ensi kerran aikuisena näin muuta kuin kyykyttämistä, se vain sokaisi minut. Kyykyttäminen on jotain jonka minä hallitsen. Uskovaiset ovat hieman kuin niitä pikkupahiksia jotka kuvittelevat olevansa "helvetin kovia". Mutta joilla ei lähinnä ole mitään käsitystäkään siitä miten synkkä ja paha maailma voi olla. Siksi "aidosti koville" nämä pikkupahikset ovat vain räkänokkia joita pitää sietää koska löysät rauhan ajat sattuvat kasvattamaan tälläisiä pseudopahiksia. Pahiksia jotka ovat sellaisia kuin ovat lähinnä siksi että heillä ei ole kokemusta. Tuska voisi opettaa, mutta nykymaailma tarjoaa sitä vain osalle.

Mutta tosiasia on se, että tämä ei ole valittamista. Jos uskontokeskustelu ei olisi tätä, minunlaiseni ihminen etsisi jotain muuta. Joku voi ihmetellä että mikä on se syy joka motivoi minua. Se on paine. Jos joku ei tule hieromaan termodynamiikka-informaatioteoriahaasteita, niin sitähän voisi laiskistua. Ilman kyykyttämistä minä en olisi "kiinnostunut kaikista asioista". Tätä blogia tuskin olisi. Tai sitten jos se olisi, se käsittelisi jotain ihan toista aihetta. Ja se ominaisuus joka tässä aihepiirissä olisi, olisi nimenomaan se, että sen parissa ihmisiä kyykytettäisiin. Sillä se on se asia jonka minä ymmärrän ja osaan. Se on se maailma jonka kanssa tulen toimeen. Se on se maailma joka ei tunnu ihmeelliseltä, oudolta ja pelottavalta.

Tosin, näin vanhempana, huomaan kasvavani erilleen tästä kyykytyskulttuurista. Olen eräässä mielessä oppinut siihen että minulla on väliä. Kaikkea ei tarvitse salata. Tässä maailmassa salaisuuksien vuotaminen ei ole pelottavaa, koska jos joku uskaltaa käyttää niitä aseena, niin sen pahempi heille. Tässä maailmassa ei ole sitä pelkoa tai toisen mielipiteestä välittämistä joka kuvaa kyykytyselämää. Muiden mielipiteistä ei enää tarvitse välittää tai arvostaa. On vapauttavaa sanoa että tietyt ihmiset eivät ole vain erilaisia, vaan he ovat turhia ja epäkiinnostavia, jotain joiden elämä ja kuolema eivät kiinnosta pätkääkään. Ja joiden kannattamat instituutiot ovat aivan yhtä epäkiinnostavia ja omaan elämään kuulumattomia. Osia joidenkin muiden elämää. Asioita joiden peräti toivot olevan mahdollisimman kaukana ja mahdollisimman lopullisesti. Tässä maailmassa kyykyttäminen aikaansaa tosin huvittuneisuuden sijasta vihaa ja aggressiota. Tässä maailmassa kyykytystä yrittääkin jo välttää. Sitä ei halua esimerkiksi kutsua kotiinsa. Sen luokse ei halua mennä kyläilemään. Moni voi kokea että tämä on oman itsen rapauttamista. Minä kutsun sitä vapautumiseksi ja kasvamiseksi. ~ Siksi tämä blogaus koskee elämääni päivä päivältä vähemmän. Jokainen kyykytys vie minua peräti siitä etäämmälle.

Olen päivä päivältä onnellisempi. Se ei ole kenties paljon se. Mutta tässä tiessä painaakin suunta. Sillä uskonnolliset kokemukset ja tutustuminen voivat viedä syvälle traumamaailmaan. Ja sieltä poismönkiminen on urakka jota ei päivässä toteuteta. Uskovainen kykenee kyykyttämisellä ja muulla lieveilmiöillä tekemään päivässä tuhoja joiden korjaamiseen vaaditaan kuukausia terapiaa. (Jota tämä uskovainen ei tietysti maksa, ei senttiäkään heiltä heru.)