Virallisen näkemyksen mukaan kirkkomme on liberaali ja moniarvoinen. Sen sisällä sitten vain on osio joka on konservatiivista ja fundamentaalia. Tässä keskustelussa uusateismi laitetaan yleensä tämä konservatiivin fundamentalismin vastinpariksi ja liberaali suvaitseva kirkko on sitten ikään kuin kompromissi, Aristoteelinen keskitie, näiden kohkaavien ääripäiden välillä.
Olen itsekin jonkin verran kannattanut tätä näkemystä. Olen tarkastellut kirkon argumentaatiota sen sanamuotojen kautta. Ja näin olen jakanut kirkon "karkeasti kahtia" tarkastelukohteisiin joissa on jatkumo jonka toisessa ääripäässä on fundamentalismi ja toisessa päässä kristillinen leppoisto. Perusargumentaationi on ollut, että käytännössä toimia seuratessa on huomattavissa että fundamentalismi on aktiivista. He nostavat omat kantansa ja puolustavat niitä. Leppoisto taas kohkaa moniarvoisuudesta eikä siksi suostu ajamaan fundamentalismin vastapoolin asioita. Ja niitä jotka oikeasti ajaisivat esimerkiksi homojen avioliittoa ei yksinkertaisesti ole. On vain homoseksuaalisuusavioliiton vastustajia että niitä jotka sanovat että asiasta voi keskustella. Käytännössä ukaan ei ole ajamassa kirkon sisällä asiaa eteenpäin.
Ei siis ihme jos asiat eivät muutu.
Kari Enqvist lähestyy tätä asiaa hieman eri tavlla kirjassa "Uskomaton matka uskovien maailmaan". Hän ei tarkastele kirkkoa filosofisina luokkakuntina kuten minä. Sen sijaan hän jakaa sen asenteisiin. Tässä hän huomaa että on kolmea perusasennetta (joissa on eri voimakkuuksia). On taantumuksellisia jotka haluavat palauttaa kirkkoa takaperin, eli esimerkiksi poistaa naispappeuden - joita kutsuvat joskus jopa halveksivasti naispapittariksi. On konservatiiveja jotka haluavat vain että kirkko pysyy samana. Ja liberaaleja uudistusmielisiä.
Enqvistin huomiona onkin se, että tosiasiassa kirkon ydin on konservatiivinen. Vanhoilliset ovat niitä jotka tavallisesti määritellään konservatiiveiksi käytetyssä retoriikassa. Ja siksi hämärtyy se, että tosiasiassa liberaaleja ei juurikaan ole. Uudistusmieliset pastorit ovat hyvin harvinaisia ja niistä kuullaan enemmän huhuja. Paljon puhuttu, ei juuri koskaan nähty. On siis oikeastaan väärin puhua että kirkko olisi liberaali. ; Konservatiivin tapa on nimittäin enemmän sitä että jos vanhoillisen usko on jotain johon nojataan ja joka on kovaa kiveä, on heille usko jokin villainen johon kääriydytään, mutta johon ei nojata. Konservatiivi ei lähinnä pidä konfliktista ja pyrkii lakaisemaan kiistat maton alle. Sillä näin asiat säilyvät huomenna samanlaisina kuin tänään.
Tämä on tietysti suuri ero siihen, mitä muu maailma on. Täällä Etelä-Suomessa nuoret liberaalit ovat eronneet kirkosta jopa minua järkyttävän paljon. (Itse kannatan sitä että jaloilla äänestämällä pakotetaan konservatiivinen kirkko muutoksiin. Koska ei se asioita katsoen selkeästi muutu pelkällä "keskustelulla". En kannata sitä että erotaan niin isoissa määrin että se muuttuu verenimennäksi jossa kirkolta estetään toimintamahdollisuus.) Kirkko esittää olevansa liberaali, mutta tosiasiassa se on konservatiivi joka on uudelleenmääritellyt konservativismin vanhoillisuudeksi. ; Karkeasti sanoen liberaalit haluaisivat muuttaa asioita mutta kirkon "Liberaalit" haluavat pitää asiat juuri niin kuin ne nyt ovat.
Enqvist näkeekin että tässä on takana myös mielenkiintoinen strategia. Kirkonkin näkemyksessä ateisteja, uskonnottomia ja muita esitetään kuin he olisivat kaikki äksyjä ja aggressiivisia. (Kuitenkin jos tätä samaa harjotietaan kirkosta saamme kuulla huolestuttavia kysymyksiä että "et kai usko että kaikki uskovat ovat tälläisiä?" ja tätä pidetään erittäin vakavana virheenä joka johtuu uskonnon tuntemattomuudesta.) Enqvist näkeekin tämän retorisena keinona jolla kirkko esitetään juuri maltillisena kultaisena keskitienä.
Enqvist esittää fundamentalistejen puolelta kätevän tavan jolla ateistit lokeroidaan. Hän nostaa esille keskustelunsa Puolimatkan kanssa. Puolimatka edustaa uskonnollista evidentialismia eli jossa Jumala on tieteen kysymys. Kun häneltä pyydetään falsifiointikriteereitä, hän on heittänyt takaisin vastapallona että "millä falsifioisit ateismisi". Enqvistin kommentti tähän on se, että hän ei ole uskonasioissa evidentialisti. Eli hänelle riittää se, että ID ei onnistu tekemään tieteellistä tutkimusohjelmaa. Enqvist ei itse asiassa esitä että ID olisi tieteen ulkopuolinen a priorisesti vaan että se on sitä a posteriorisesti ; Tiede ei määritelmällisesti kiellä tutkimasta Jumalaa. Jumalaa ei suoraan rajata mahdottomaksi tutkimusohjelma-aiheeksi. Mutta metodiikka jota ID käyttää ja esimerkiksi heidän todennäköisyyslaskelmatapansa, eivät yksinkertaisesti ole tieteellisiä. Niissä on siis pohjimmiltaan vain kasa tiedevirheitä ja päättelyvirheitä. Ja tämä epäonnistuminen riittää. Jos Jumalasta ei ole evidentialistista tutkimusohjelmaa eikä kysymystä voida ratkaista, lopputulos on mielipidekysymys. Puolimatkan kysymys onkin jotain jonka oikeastaan vain fundamentalistiuskova voi esittää ateismista ; Ateismi lokeroidaan varsin omituisesti ja sitä kuvataan "naturalismi" - "skientismi" -leimoilla joiden käyttätapa kertoo että ne ovat lähempänä vastustajan olkiukottamista kuin mitään kunnon asiallista suhtautumista tai keskustelua.
Puolimatka on toki äärilinjan mies. Mutta kirkko tekee hieman samaa. Itsekin olen ihmetellyt sitä motivaatiota joka tuntuu paistavan kaikessa ateismin käsittelyssä kirkon taholta. Että miksi he tiivistävät tälläiseen aggressiiviseen luokkaan. Luokkaan jota ei tunnu kuvaavan yksikään yksilö, saati että sitä kuvaisi jokin ihmisryhmä. Olen uskonut että syynä on ollut liika tutustuminen fundamentalismiin tai se että fundamentalistit ovat ainoita jotka ovat kiinnostuneita ateismista. Kuitenkin näyttää siltä että ateismia moittii moni hyvinkin leppostolainen uskovainen, ja täsmälleen samat olkiukot näyttävät silti säilyvän. Uskon suoraan sanoen että takana on se, että leppoistoa kiinnostaa vain työpaikan säilyminen. (Palkkapussin säilyttäminen on konservatiivin kaiken ennallaanpysymisen yksi muutosvastarintavoima että konservatiivisen asennoitumisen odotettavissa oleva seuraus.) Ei oikeastaan pidä ihmetellä jos ihmiset eivät halua ihan hirveästi kritisoida työpaikkaansa joka maksaa heille kohtuu hyvää palkkaa ammattitaidosta josta on niin vähän hyötyä muilla elämän alueilla, että se on suunnilleen se ainut työ mitä ihminen voi käytännössä tehdä. (Jopa uskonnonopettajana pitäisi olla jotenkin pro-kirkko.)
Toisin sanoen kirkon retoriikassa on tuplakikka joka yrittää vedota ihmisten asenteisiin ; Tässä on kaksi osaa konservatiivi määritellään liberaaliksi kun se on kirkon toimija. Ja liberaali muutosta haluava määritellään vanhoilliseksi kun se on ateistinen toimija. Konservatiivit ovat siksi pohjimmiltaan vanhoillisten puolella. He ovat vähän kuten koulunpihan koulukiusaamisen seuraajia. He näkevät tapahtumat ja hiljaa toivovat että heidän oma elämänsä menee juuri kuten aiemminkin. He ovat sääliöitä. Eli niitä jotka ovat mielestäni pohjimmiltaan ja raskaimmin syyllisiä koulukiusaamisten jatkumiseen. ; Näin ollen minun on hyvin vaikeaa nähdä tässä leppoistossa oikein mitään positiivisia piirteitä. Sitä esitetään maltillisena ja liberaalina. Kuitenkin se on pääasiassa joukko laiskuuttaan pahoja ihmisiä ; Heidän arvonsa saattavat olla jopa kohdallaan, ja pahuudeksi heidän hommansa tekeekin juuri tämä. Vanhoillinen on tavallaan eettinen ; Hän tekee minkä oikeaksi kokee. Laiskuus näkemänsä pahaksi kokemansa edessä taas on juuri sitä synnin ydintä.
Kirkkokritiiki on siis väärin kohdennettua. (Tai ainakaan se ei aja niitä asioita joita itse haluaisin ajaa.) Kirkon pahuus kumpuaa sen pseudoliberaalista ytimestä. Siitä joka valitettavasti myös edustaa sen enemmistöä. Ja vaikka homoilta onkin Enqvistin puheissa näyte siitä että "virtahevot voivat joskus juosta nopeasti" olen itse tässä Enqvistiä pessimistisempi. Sillä homoilta sai aikaan vain pikaisia lupauksia ja lausutoja. Lausuntoja joissa liberaalikonservatiivit sanoivat että he eivät pidä tästä vallitsevasta tilasta ja lupasivat muutosta. Muutosta joka seuraa jos ei lähde kirkosta. Kuitenkin jo vuosia ennen tätä homoiltaa tämä em. aihe oli vaivannut eikä muutosta silloinkaan tapahtunut. Mutta pettymyksekseni on pakko sanoa että ei tapahtunut sen jälkeenkään. Kirkolle on annettu monta vuotta aikaa muuttaa asia. Ei ole muuttanut. Näin ollen lupaukset muutoksesta ja muuttumusen mahdollisuudesta olivat vahvasti liioiteltuja. Pseudoliberaalit konservatiivipapit siis vain valehtelivat mediassa ja koijasivat ihmisiä jotta kaikki pysyisi ennallaan. Ja jokainen joka tämän uskoi, pelasi heidän pussiinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti