Kristityn persoona, identiteetti ja kristillinen toiminta

"Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria" kuvaa identiteetistä ja sen suhteesta persoonaan jotain hyvin olennaista : "identiteetti on käsite, jota käytetään täsmälleen väärin. Se ei tarkoita sisimpää, vaan se on julki huudettu mainos. Todellinen minä on aina yksityinen ja intiimi, ja sen kuuluukin olla osittain salattu. Identiteetti ei ole missään tekemisissä persoonallisuuden kanssa, vaan se on joukkotunnus, jäsenkirja, propagandaväline, liehuva lippu, tapa vittuilla. Identiteetillä ja persoonalla ei ole enää mitään tekemistä toistensa kanssa, jos koskaan olikaan. Valmiiksi nimikoituja muodikkaita identiteettejä myydään ja vaihdetaan apteekin hyllyltä." Myös identiteetin suhde arvoihin on hänestä hyvin erilainen kuin miten se nähdään "Milton Rokeach jatkoi uraansa sosiaalipsykologina laatimalla erotteluja, joissa hän selvitti, että  asenteet ovat keinotekoisia ja niitä voidaan helposti vaihtaa ja muuttaa, mutta arvot ovat perustavanlaatuisia. Asenteita voi olla tuhansia, mutta perusarvoja voidaan erottaa korkeintaan 10-12 kappaletta. Asenteista ei löydy identiteettiä, mutta arvot ovat identiteetin kannalta keskeisiä." Eli maailmankuva ja identiteetti ei rakenna arvoja, vaan arvomaailma omalta osaltaan rakentaa identiteetin.

Miksi Te aina
tarjoatte minulle 
hirteen menoa?

Tämänlainen tilanne tulee väistämättä vastaan. Esimerkiksi teksti "Not that kind of Christian" kuvastaa juuri sitä tunnetta jossa oma persoona ei vastaa sitä identiteettikuvaa joka syntyy kun joku kuulee että edustat tiettyä identiteettileimaa ; "I’m a Christian.  But wait, I’m not that kind of Christian. I’ve felt it and said it dozens of times. Have you? You know, when someone finds out you are a Christian and you feel like you must clarify, or worse, apologize?" Kristittynä olemiseen liittyykin väärintulkinnan mahdollisuus. Näitä kutsutaan stereotypioiksi tai ennakkoluuloiksi. Ja ne liittyvät juuri siihen että identiteetti ei ole sama kuin persoona. Ulkopuolinen näkee vain identiteetin ja oikea ihminen on aina erilainen kuin tämä. ; Tilanne on epäsymmetrinen. Kaikki tieto ei ole molemmilla puolilla samaa ja tarkistettavaa.

"Tieteen kuvalehti (5/2005)" kuvaa tätä tilannetta sivulla 61 : "Useimmat tiedostavat, millaisia odotuksia ja asenteita tietoihin ja taitoihin kohdistuu, ja siksi omia kykyjä arvioidaan niitä vasten. Ihmisten on kuitenkin vaikeaa ymmärtää toistensa ajatuksia ja tekoja ja niiden vaikuttimia syvällisesti. Siksi muiden ajatukset ja teot arvioidaan kautta linjan tavalla tai toisella huonommiksi kuin omat." Tästä seuraa muun muassa Lake Wobegon effect, se, että valtaosa ihmisistä kokee olevansa keskivertoa parempia (Esimerkiksi 80% autoilevista ihmisistä ihmisistä kokee kuuluvansa parhaaseen kolmasosaan kuskeista.) Tämä tietysti vahvistuu "Bias -ilmiöllä tarkoitetaan tiedon vääristymistä, koska ihmisellä on taipumus ottaa huomioon enemmän omaa käsitystä tukevia tekijöitä kuin sitä kyseenalaistavia seikkoja." Siksi Tieteen Kuvalehden artikkeli onkin nimetty otsikolla "Suuruudenhulluus on hyvää itsepetosta". Hyöty tyulee esimerkiksi siitä että ihminen saa voimavaroja vaikeissa oloissa sinnittelyyn "Aivojen koon kasvun ja henkisten kykyjen kehittymisen ansiosta varhaiset ihmiset pystyivät ennakoimaan omien tekojensa seurauksia. 1,7-1,8 miljoonaa vuotta sitten eläneelle pystyihmisellekin savannin ylittäminen oli todellisten ja kuviteltujen vaarojen sävyttämä retki, jolla saattoi menettää henkensä. Ajatteleva ihminen ei selviydy hengenvaarallisessa ympäristössä jos hänellä ei ole itseluottamusta."

Tämä kuvastaa hyvin sitä että hyvä itsetuntemus, jossa illuusioita omista kyvyistä ei ole, on liitoksissa pessimismiin. Samalla tästä voidaan vetää Kahenmanin päätöksentekoon liittyviin tutkimuksiin joissa huomataan että ihmisellä automaattisesti aivojen heuristiikkaan (~tiedonhakuun/datan tulkintaan liittyvä prosessointi) kuuluu kaksi osaa. On intuitiivinen "Systeemi 1" joka harjoittaa nopeaa mutta paikoin virheitä tekevää asioiden tulkintaa, on hyvinkin vahvasti liitoksissa stereotyyppiseen ajatteluun, ennakkoluuloihin ja assimilointiin (siihen että ihminen vahvistaa omia ennakkokäsityksiään ja hylkää sen kritiikin helposti) ja liialliseen luulemiseen omista kyvyistä. Se toinen heuristiikan osa, eiautomaattivaihteella oleva, järkeilevä - ja esimerkiksi tieteellisessä ajattelussa tarvittava - "Systeemi 2" taas on työläs ja sen kanssa eläminen on usein vaikeaa.

Tämä liittyy oleellisesti identiteettiin. Sillä se toimii molempiin suuntiin. Kun meillä on kristitty joka korostaa olevansa jotain muuta kuin "sellainen kristitty", hän on tiedostanut että tilanteeseen liittyy konflikti. Kristillisyys on identiteetti joka synnyttää toisissa sterotyyppisiä vaikutelmia. Tämä ei vastaa omaa ihmisyyttä. Samalla "ei tämänlainen kristitty" kokee itsensä paremmaksi ja hänen kuvansa kristillisyydestä on valoisampi kuin mitä se oikeasti on. Ja siksi hän ohittaa kritiikin helpommin viittaamalla asialliseenkin kritiikkiin sillä että se koskee "niitä toisia kristittyjä", jotka eivät ikään kuin ole "aitoja kristittyjä". Tämän molemminsuuntaisen tilanteen kautta konfliktit tavallaan maksimoituvat. ; Tämä on ihmislajille tyypillistä. Meille tärkeää on jako "meihin ja muihin" ja sosiaalisuutemmekin on tämän sävyttämää.

Identiteetti on sosiaalisuuteen liittyvä mainos. Ja kuten kaikki mainokset, se on vähintään osittain illusionaarinen.

Lisäksi identiteetti liitetään usein toimintaan. Ei ole tavatonta ajatella että kristityllä on kristityt arvot ja että hän tekee kristittyjä tekoja. Kuitenkin jokainen näistä kolmesta osiosta on suurelta osin toisistaan riippumattomia. Ja tämä on yksi syy sille, miksi hyvin usein selitys siitä että "en ole sellainen kristitty" on irrelevantti. Se kyllä kertoo todellisuudessa siitä että ihminen ei kannata niitä arvoja ja tekoja joita "ne tietyt" (keitä ne tästä kyseisestä kristitystä riippuen sitten ovat) kristityt tekevät. Kuitenkin usein kristinuskon kritiikki ei ole pohjimmiltaan identiteettiin kohdistuvaa. Ne kohdistuvat tekoihin.
1: Esimerkiksi oma leppoisten kristittyjen eli leppoiston kritiikistäni koostuu heidän passiivisuudestaan ; Näen että usein ylikorostetaan fundamentalistien kauheutta ja vähätellään leppoiston merkitystä. Kritiikkini ydin on siinä että "Leppoisto" koostuu pääosin sääliöistä jotka eivät hyväksy fundamentalistien toimia mutta eivät nosta sormeaankaan thedäkseen sille mitään. Kirkossa on siis kaksi pääsuuntausta, joista toinen on aktivistinen ja aggressiifinen fundamentalismi jossa ihmiset tekevät mihin uskovat. Ja se toinen puoli joka ei rajoita edellistä mitenkään vaan nysvää moniarvoisuudesta moniarvoisuuden vuoksi. Tekemättä jättäminen on teko samalla tavalla kuin valitsematta jättäminen on valinta. Tämä noudattaa koulukiusaamisen logiikkaa jossa olen suurimman merkityksen antanut sivustakatsojille jotka eivät puutu asioihin vaikka voisivat. Ja siksi marginaali voi tehdä mitä haluaa ja uhrit jäävät suojatta. Vain fundamentalisteilta löytyy puolustushenkeä, mutta valitettavasti he ovat itse toimijoita tässä, joten heiltä on turha odottaa mitään. Mutta niin on niistä humaaneista "emme ole fundamentalisteja" -kristityistä. Jotka ovat vain suoja fundamentalisteille, jotka kritiikin koittaessa menevät passiivisen massan taakse selittämällä että olemme kristillinen valtio jossa suurin osa on kristittyjä ja että ei kristinuskoa saa pilkata. Vaikka kysymys onkin vain näistä räyhäkkeistä. Passiivinen siipi toimii suojana heille, ja korostaa että nämäkin saavat uskoa miten haluavat.

Karkeasti sanoen toiminta vain liitetään (vähintään osittain stereotyyppisesti) kristittyihin. "Christian is as (worst) christians does" -hengessä. Ateisti ei ole kristitty, joten hän näkee helposti vain toiminnan ja identiteettiliitoksen ja tekee tästä (mahdollisesti hätäisen päätelmän) koko kristillisyydestä. Tämä ei johdu sivistymättömyydestä vaan siitä että käytännössä joka ikinen ihminen tekee näin.

Identiteetin ja toiminnan välinenkin suhde voi saada valoa "Tekno-Kekon mielekkäästä maailmanhistoriasta", jossa hän käsittelee "mustapaitoja". Tämä on erinomainen, koska tässä musta paita on selkeä tyylipuhdas identiteetti. Ja se liitetään aktivismiin, eli toimintaan. Tekno-Kekko kuvaa että teoilla on ehdottomasti identiteettiin liittyvä puoli "Ennen vanhaan kuka tahansa ei päässytkään natsiksi. Vaatimustaso oli kova ja yleisö odotti asiasta oikeita näyttöjä, sellaisia kuin presidentti Ståhlbergin muiluttamista itärajalle, punikkien pöksyjen repimistä torilla, ja osallistumista taisteluihin Francon riveissä" mutta kuitenkin samalla teot ovat identiteetille hieman sama kuin identiteetti oli persoonalle. Eli niillä on yhteinen pohja, mutta ei useinkaan yhteyttä. Esimerkiksi mustapaitojen kanssa erimieliset kommunistit käyttivät mustia paitoja ja osallistuivat paraateihin. "Koska kommunistit eivät saaneet järjestää poliittisia mielenilmauksia, jotka ovat valtiollisen toiminnan hienovaraisin ja täysijärkisin osallistumisen muoto, he kaikessa ystävyydessä menivät mukaan IKL:n marsseihin. Tärkeintä oli näyttäytyä julkisella paikalla, koska blogeja ja Facebookia ei ollut käytettävissä. Lippujen väri oli sivuseikka, pääasia että sellaisia oli."

Kenties maksimaalinen identiteetin ja toiminnan välinen ero on se, että identiteetti on usein jotain jonka jokin toinen antaa sinulle. Identiteetti on mainos ja se on ihmisen julkisuuskuva. Näin ollen identiteetti, toisin kuin persoona, ei ole täysin ihmisen itsensä hallinnassa. "Löperönä nykyaikana natsiksi pääsee tekemättä mitään kunnianhimoista. Riittää että syö makkaraa, katsoo jääkiekkoa, tanssii mies-naisparissa, on huolissaan sananvapauden toteutumisesta, tai äänestää euroviisukarsinnoissa Stigiä, joka tepastelee lavalla flanellipaidassa ja lippalakissa. Se onneton joka tekee näin, on automaattisesti persu, natsi, rasisti ja homofoobikko. Ainakin jos kysytään facebook-kuuluisuuksilta, jotka ovat ymmärtäneet oikein sosiaalisen median mahdollisuudet modernin vaikuttajayksilön toimenkuvassa: se on tehnyt mahdolliseksi harjoittaa silmitöntä vouhotusta 23 tuntia vuorokaudessa. Viimeinen jäljelle jäänyt tunti käytetään siihen, että uhotaan muuttaa Ruotsiin. Mitään ei tapahdu."

Tämä taas liittyy siihen, että nykyään ihmiset yhdistävät tiedostamisen samaksi kuin aktivismi. Eli jos kirjoittaa facebookstatuksia lisää tietoisuutta. Ja  tiedostaminen itsessään muka jotenkin ratkaisisi ongelmia. Tässä yritetään tietysti vaikuttaa identiteetin kautta ihmisten arvoihin, joka on - kuten aiemmin tässä blogauksessa esitinkin - melko omituinen luulo. Väärä identiteetti koetaan nimittäin usein loukkaavana. Ja kristittykin voi pahastua siitä että joutuu jatkuvasti perustelemaan että on kyllä kristitty mutta ei sellainen. Ja tämä ei ainakaan vähennä konflikteja. Taipumus siihen että toisen asiallinenkin kritiikki nähdään osana vääristelyä kasvaa, ei suinkaan vähene, tämälaisen "tiedostamisen" kautta.

Ateistienkin on tietysti helppoa löytää tästä vaihtoehto. Brotheruksen "uusateismi olkiukkona" kun kuvastaa sitä, miten tekokunnioitusta voidaan käyttää käsien pesun menetelmänä. "Stephens aloittaa näennäisen kunnioittavalla puheella vanhoista ateisteista kuten Xenophanes, Marx, Nietzsche ja Freud. Nämä kuulemma lähestyivät "jumalien kaatamisen vaikeaa tehtävää" asianmukaisella nöyryydellä, vakavuudella ja moraalilla ja Marxin kirjoittama Hegel-kritiikki on Stephensin mukaan edelleen paras ikinä kirjoitettu ateismin puolustus. Uusi ateismi sen sijaan on hänen mielestään ylilyövää, ylimielistä, epähienoa ja heppoisesti argumentoitua - ilman että hän toisi esille yhtäkään ateistien esittämää spesifiä argumenttia. Kuulemme että uusateistit ovat sensaatiohakuisia mediapellejä, epäfilosofisia ja historiaa tuntemattomia ja että uusi ateismi on ohimenevä villitys, kevyttä viihdettä, jolle tulevat polvet naureskelevat ja joka uppoaa kansaan vain koska kansa on niin sivistymätöntä. Uuden ateismin maailmankuva Stephensin mukaan on kylmä ja lohduton eikä tarjoa - toisin kuin Marx - mitään mallia onnelliselle elämälle ja yhteiskunnalle. Stephens menee jopa niin pitkälle että keksii vielä uusateismillekin uuden termin: hän haluaa kutsua sitä pikku ateismiksi erotuksena oikeasta (vanhasta) ateismista ja sen edustajia pikkuisiksi. Mitäs tuollaiseen vuodatukseen oikein voisi sanoa? No esimerkiksi että kaikki 2000-luvun ateismiteokset argumentoivat huomattavasti laadukkaammin, monipuolisemmin ja filosofisemmin jumalien olemassaoloa vastaan kuin mikään Marxin teos, että ateismin ja uskontojen filosofia ja historia ovat laajasti käsiteltyjä esimerkiksi Hitchensin ja Dennetin teoksissa ja että jumalien olemassaoloa vastaan esitetyt argumentit ovat päteviä riippumatta siitä missä määrin ne tarjoavat malleja elämälle ja yhteiskunnalle. Lisäksi voidaan todeta, että uskonnollisilla ateismin vastustajilla näyttää 2010-luvulla olevan kunnon perusteet yhtä vähissä kuin kreationisteilla kun he joutuvat turvautumaan valheellisiin olkinukkeihin ja lapselliseen nimittelyyn kritiikissään sen sijaan että keskustelisivat itse ateistien esittämien perusteiden oikeellisuudesta."

Kristittyihin tämä kikka on helppo soveltaa. Sillä moni uskonnotonkin käyttää rakennetta jossa kritisoidaan fundamentalisteja mutta kunnioitetaan muita kristittyjä. Tämä tulee kuitenkin esiin aina vain siinä yhteydessä kun haukutaan niitä tiettyjä kristittyjä. "Ei koske kaikkia kristittyjä" -leima onkin itse asiassa monesti kritiikki-immunisointi joka tehdään sitä varten että joku pahastuu kun kuvaus ei heistä osu kristittyihin. Se, että kehuu kohteliaasti valtaosaa kristittyjä ei siis ole oikeasti kristittyjen hyväksymistä vaan jotain aivan muuta. Tekokunnioitus joka ei toimi muuna kuin käsien pesuna joka korostaa että "ei minulla ole tässä asennevammaa kun kehun tässä alkuun joitain kristittyjä" ei ole kovin kaunis asia. Sillä jos sen uskoo, on lähes taattua että mukana on asennevammoja. Toki, meillä kaikilla on niitä. Minullakin. ; Tämän tiedostaminen tekee minut surulliseksi, rajallisuuden ja järkevyysrajojen kohtaaminen myös iskee kovasti itsetuntooni - ja kovan egoni ja temperamenttini vuoksi kombinaatio tekee minut vihaiseksi. Onnellisuus ja viisaus ovat tosiaan monesti vaihtoehtoisia. Filosofina valinta näiden kahden väliltä ei edes pitäisi olla mikään kysymys. Ellei filosofiaa sitten määritetä muuksi kuin "viisauden rakastamiseksi".