Ennen ei ymmärretty skitsofreniaa tai muita mielenterveysongelmia. Harhoja ei ajateltu aistien ja järjen toimintahäiriöinä. Ajateltiin että ihmiset kokevat todellisuutta.
Tässä kohden on luontevaa tietenkin nähdä mielenterveysongelmat demonien riivauksena ja vastaavana. Tämä on tavallaan järkevää. Samoin näitä henkiä tavattiin eksorsistisissa rituaaleissa piinata jotta possessoinut henki välttäisi kärsimystä ja poistuisi valloittamastaan ruumiista.
Sanoisin muuten, että asialle on luultavasti olemassa luonnontieteellinen selitys, mutta koska sellaisen toteaminen ääneen on naturalismia ja ateismin tuputusta ja loukkaa toisinajattelijoita, ollen sensuristinen uskonnonvapautta vastaan oleva ajatus, voin sanoa että jossain mielessä esimerkiksi aistiharhainen ihminen on järkevää laittaa ihmeparannusrukouskeskukseen vierailuun.
Jos päässä on jokin vieras tietoisuus, niin kannattaa mennä karismaattiseen seurakuntakokoukseen rukoilemaan Jumalaa, niin sen hermot pettävät ja se lähtee kotiinsa! Tehokkuus vaikuttaa tältä käsin itse asiassa perinjuurin uskottavalta!
Aina ei kannata jumittaa naturalismiin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielenterveys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielenterveys. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 1. lokakuuta 2017
maanantai 5. joulukuuta 2016
Erityisen tavallista
Nykyaikana on hienoa että panostetaan ihmisten arvostamiseen. Yritetään edes tulla toimeen, edes joskus. Tästä on seurannut uudenlaista tapakultturisoitumista. Jos ennen oli "kultaisen käytöksen kirja" niin nykyään täytyy tietää kaikenlaisia. Koska muuten ei tule toimeen vaikka yrittäisi asennoitua. Pitää ennen kaikkea osata oikeita sanoja.
Opin uudehkoa "Me Naiset" -lehteä lukiessa että ei saa sanoa "vammainen lapsi", vaan pitää sanoa "erityislapsi". Haastattelussa nainen kertoo miten erityislapsi oli niin erityinen että piti käydä jatkuvasti metsässä itkemässä.
Tämänlainen kohteliaisuushaku on kätevää. Jos esimerkiksi joku tulee sanomaan että minun juttuni vaikuttavat hourulasta tulleen pöpin jutuilta, tulee joku kohteliaasti ojentamaan tätä pilkkaajaani. Kertoo, että täytyy puhua mielenterveyskuntoutujista.
Opin uudehkoa "Me Naiset" -lehteä lukiessa että ei saa sanoa "vammainen lapsi", vaan pitää sanoa "erityislapsi". Haastattelussa nainen kertoo miten erityislapsi oli niin erityinen että piti käydä jatkuvasti metsässä itkemässä.
Tämänlainen kohteliaisuushaku on kätevää. Jos esimerkiksi joku tulee sanomaan että minun juttuni vaikuttavat hourulasta tulleen pöpin jutuilta, tulee joku kohteliaasti ojentamaan tätä pilkkaajaani. Kertoo, että täytyy puhua mielenterveyskuntoutujista.
tiistai 1. marraskuuta 2016
Liian terve Jeesukseksi
Alan olemaan riittävän hyvässä kunnossa terapiaan, joten en enää tarvitse sitä. Ja tämä ei ole vitsi. Monissa mielenterveydellisissä ongelmissa on sivutuotteena joko se että ei tiedosteta omaa tilaa tai sitten sille ei jaksa tehdä mitään. Depressiivisyys on jälkimmäistä. (Sitä on jopa niin että monesti ja monissa asioissa depressiivisten näkemys asioidentilasta on tilastotieteelisesti osuvampi kuin terveillä ihmisillä.)
Viimeiset puoli vuotta on itse asiassa mennyt aika kivasti, eikä ole mikään fluke. ; Kohdallani ei enää tulisi sellaista tuettua terapiaa, vaan joutuisin ns. maksamaan itse vähän kuin ne psykoterapiaa harrastelevat kuplassa elävät pikkurikkaat jotka hiovat mielensä yksityiskohtia ja joilla on varaa maksaa tämänlaisesta.
Olin itse asiassa motivoitunut käymään terapiassa kun satuin hieman alkoholipäissäni ärähtämään ihmiselle. Vierailin sellaisessa peruskiukustumisessa joka oli itselleni pitkään arkea. (Masennus voi ilmetä ärtyisyytenä. Tämänlaista masennusta voi olla vaikeampi tunnistaa.) Tämä oli mielestäni hyvä tapa, ottaen huomioon että lähtötilanteessa se oli enemmän itsetuhoista. Vitutan useampia ihmisiä, mutta he eivät sentään kuole. (Tai kuolevat, mutta eivät vitutukseen. Jos vitutukseen voisi kuolla olisin ollut jo kauan haudassa.)
Omalla kohdalla aika on varmasti tehnyt oman osansa. Toisaalta koen että tärkein muutos on koskenut aika metaisia tilanteita. Minulla on ylipäätään ollut taipumuksia tiettyihin dissosiatiivisiin piirteisiin. (Joka on yleistä "jos on käynyt kaikenlaista".) Nämä ovat hyvin erikoisia. Esimerkiksi kun olin Kiteellä teurastuskurssilla ei teurastaminen tuntunut miltään. Mutta sen sijaan se että se ei tuntunut miltään tuntui ikävältä.
Minulla on ollut vihaisuuteen liittyen tiettyä kaunaisuutta. Tai sitä että en edes tiedä mitä anteeksiantaminen tarkoittaa vaikka yrittäisinkin. Kysymys on osittain periaatepäätöksestä mutta vain osittain. Takana on kenties osaltaan the actor-observer biasia, eli koen omat virheeni sattumina, ympäristön tuotoksina tai vahinkoina kun taas muiden teot ovat vahvemmin onnistumisen ja tavoittellisuuden seurauksia. Mutta vain osittain. Osittain kysymys on siitä että ei minulla yksinkertaisesti ole ruuveja tähän. (Tarkotitaako "annan anteeksi" muutakin kuin sitä että "tahdon kotiin"? Ei.)
Nykymaailmassa hyvälle uhrille kuitenkin annetaan tiettyjä velvoitteita. Ja hyvyyden nimissä pitäisi antaa anteeksi ellei olisi jotain perusteita uskoa että anteeksipyytäjällä on ketunhäntä kainalossa ja paluu vanhoihin tapoihin on odotettavissa. Lisäksi armon merkitystä etiikan ja yksilön hyvinvoinnin kohdalla korostetaan. Sanotaan jopa että armeliaisuus kenties päästäisi irti näistä kokemuksista. Eli kaunan vuoksi en pääsisi irti vaan olisin tätä kautta tavallaan myös todennäköisesti tuomittu siihen masennukseenkin.
En ole taipunut tähän koska en kykene edes sisäistämään mitään ajatusta jostain armeliaisuudesta. Ja tämä kyvyttömyys on tietenkin tuonut niitä metatason tunteita jotka itse siinä asiassa eivät ole. ; Minulle asiat ovat nyt helppoja koska minun ei tarvitse pelätä minä päivänä sekoan. Ei tarvitse hautoa. Sen kun koen kaunaa ja vihaa vapaasti. Voin tappaa heidät sinä päivänä kun aidosti haluan heidät julmasti päiviltä. Siihen päivään asti voin miettiä muita asioita, ja paradoksaalisesti tämä "lupa tappaa" on tarkoittanut sitä että mietin muita asioita kuin kaunaa ja listimisfantasioita.
maanantai 23. marraskuuta 2015
Toisinajattelu sairautena
Mielenterveysongelmia on katalogisoitu (DSM-IV) ja tässä yhteydessä on ollut keskustelua siitä että toisinajattelusta tehtäisiin mielenterveysongelma. Olin sellaisella itseriittoisella tavalla huvittunut koska diagnoosi vaati tiettyjä tunnuspiirteitä. "the manual identifies a new mental illness called “oppositional defiant disorder” or ODD. Defined as an “ongoing pattern of disobedient, hostile and defiant behavior,” symptoms include questioning authority, negativity, defiance, argumentativeness, and being easily annoyed". Toisaalta ehdotuksia on ollut muihinkin sellaisiin piirteisiin joita pidetään enemmän "persoonallisuuden piirteinä" kuin ongelmina "...include arrogance, narcissism, above-average creativity, cynicism, and antisocial behavior. In the past, these were called “personality traits,” but now they’re diseases. And there are treatments available." Sama ilmiö koski myös sitä että uskonnollisesta fundamentalismista tehtäisiin sairaus.
Tässä kohden on syytä puhua medikalisaatiosta. Siitä miten erilaisille asioille annetaan määritelmä, sairauden piirre ja niihin sitten hoito. Jossain määrin mielenterveyden kohdalla onkin haasteena se, että mikä ylipäätään on sairaus.
Tavallisesti "hulluus" tulee arkikielisessä keskustelussa vastaan hieman erikoisissa yhteyksissä. Jopa Richard Dawkinsin tyyliset ihmiset väärinkäyttävät lääketieteen "deluusio" -sanaa yhteydessä joka on enemmän arkikielinen kuin tieteellinen. Tällöin usein korostuu se, että henkilöllä on epätosia uskomuksia. Esimerkiksi moni ateisti voi aivan suoraan naureskella että uskovainen on mielipiteensä vuoksi automaattisesti jotenkin "pihalla" ja "pöpi".
Kenties uskomukset ovat epätosia ja niiden todistaminen on äärimmäisen ei-argumentoitavissa. (Näin näyttää kovasti olevan.) Mutta tosiasiassa tämänlainen luokitus on usein enemmän maailmankuvallista. Se muistuttaa jossain määrin sitä kuinka kerettiläisiä on tuomittu. Tätä on tosin tehty avoimesti uskonnon nimissä eikä keksimällä tekosyitä. Toki tämä medikalisointi on nykyaikaa siinäkin mielessä, että ateismia tupataan psykologisoimaan vaikka puhumalla "erämaakausista" tai "äitihaavoista". Ja viittaamalla siihen miten ateismi johtuu Jumalavihasta tai autismista. Nämä ovat merkkejä siitä että uskonnollinen ja maailmankuvallinen vallankäyttö hakee kielensä siitä mikä nähdään vaikuttavaksi. Kuten lääketieteestä.
Medikalisointi tunnetaan toki myös kommunistien Venäjällä jossa usko siitä että kommunismi ei ole tosi luokiteltiin yhdeksi skitsofrenian alatyypiksi. Tämä on hyvä muistutus siitä että vaikka uskonto on usein tekosyy toisten tallaamiseen, tosiasiassa uskonto on syy tallaamiseen lähinnä siksi että uskonnoilla on ollut valtaa. Jos uskonto korvataan lääketieteellä niin sitten ihmiset tallaavat tämän avulla. Siksi psykologia ja lääketiede ovat korvanneet monin paikoin uskonnollisen tallaamisen niin että jopa uskonnollisten motiivien sävyttämä tallaaminen joudutaan kuvailemaan medikalisoidulla kielellä.
Tässä prosessissa usein korostuukin yllättävän vähän käytäntö. Se, joka taas valtaosin vaikuttaa psykologiassa. Psykoottinen deluusio näkyy siten että epätosi uskomus tai ajattelutapa estää elämän. Jos mieli on tilassa jossa henkilö ei kykene pitämään huolta itsestään, on häntä syytä auttaa. Ja tätä on syytä tehdä siitä huolimatta ovatko uskomukset tosia vai eivät.
Siksi onkin syytä huomata että kenties toisinajattelun takana on huomio siitä että se tekee elämisestä hyvin vaikeaa. Ihminen on sosiaalinen eläin ellei peräti megasosiaalinen eläin. Ja antiautoritaarinen non-konformisti kärsii jossain määrin. Kysymys onkin siitä että mikä lasketaan merkittäväksi ongelmaksi ja mikä vähäpätöiseksi ja toissijaiseksi onglemaksi. ; Tästä hyvänä muistutuksena on se, että menneisyydessä homoseksuaalisuutta pidettiin mielenterveyden häiriönä ja tätä seurasi erikoinen vaihe jossa "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" oli ongelma. ; Ilman diagnoosia ei voi saada apua jos kokee elämänsä hankalaksi homoseksuaalisuutensta - tai vaikka nonkonformistisuutensa vuoksi.
Siksi onkin syytä katsoa sitä että onko ongelma potilaan itsensä elämässä selviämisen kannalta relevantti. Voidaanko ongelmaan puuttua ilman diagnoosia. Ja mitä hoito on. On eri asia lähettää "uudentyyppinen skitsofreenikko" lobotomiaan tai eheytymään Siperiaan kuin antaa tälle pilleri nautittavaksi pari kertaa päivässä jolla tämän luonne tasaantuu.
Onkin mielenkiintoista muistaa että se, että käytöstä voidaan muuttaa jollain lääkityksellä ei tarkoita että kyseessä on sairaus ja muutos on lääkettä. Mutta tämä on monessa kohdin perimmiltään eettinen kysymys jossa määritellään terve ja sairas. Esimerkiksi jos nonkonformismi määritellään sairaudeksi, on syytä miettiä (a) syntyykö siitä ongelmia normaalissa elämässä (b) voidaanko ongelmat korjata lääkityksellä ja (c) mitä tämä hoito on.
Mutta tämä on tietenkin vaikeaa koska oikeasti mielenterveysongelmissa on valtava stigma. Ja suuressa määrin suuttumus vaikka fundamentalismin mielenterveysongelmaistamisessa ei oikeasti ole siitä että onko nonkonformismi ongelma joka on parannettavissa. Vaan siinä että "hulluja halveksitaan yhteiskunnassa noin yleensä". Mielenterveysongelmat eivät ole hyviä työnsaannissa ja niistä voi tulla pakkokerrottava este joka häiritsee omaa elämää. Tai sitten jotain jota pitää salailla.
Tässä kohden on syytä puhua medikalisaatiosta. Siitä miten erilaisille asioille annetaan määritelmä, sairauden piirre ja niihin sitten hoito. Jossain määrin mielenterveyden kohdalla onkin haasteena se, että mikä ylipäätään on sairaus.
Tavallisesti "hulluus" tulee arkikielisessä keskustelussa vastaan hieman erikoisissa yhteyksissä. Jopa Richard Dawkinsin tyyliset ihmiset väärinkäyttävät lääketieteen "deluusio" -sanaa yhteydessä joka on enemmän arkikielinen kuin tieteellinen. Tällöin usein korostuu se, että henkilöllä on epätosia uskomuksia. Esimerkiksi moni ateisti voi aivan suoraan naureskella että uskovainen on mielipiteensä vuoksi automaattisesti jotenkin "pihalla" ja "pöpi".
Kenties uskomukset ovat epätosia ja niiden todistaminen on äärimmäisen ei-argumentoitavissa. (Näin näyttää kovasti olevan.) Mutta tosiasiassa tämänlainen luokitus on usein enemmän maailmankuvallista. Se muistuttaa jossain määrin sitä kuinka kerettiläisiä on tuomittu. Tätä on tosin tehty avoimesti uskonnon nimissä eikä keksimällä tekosyitä. Toki tämä medikalisointi on nykyaikaa siinäkin mielessä, että ateismia tupataan psykologisoimaan vaikka puhumalla "erämaakausista" tai "äitihaavoista". Ja viittaamalla siihen miten ateismi johtuu Jumalavihasta tai autismista. Nämä ovat merkkejä siitä että uskonnollinen ja maailmankuvallinen vallankäyttö hakee kielensä siitä mikä nähdään vaikuttavaksi. Kuten lääketieteestä.
Medikalisointi tunnetaan toki myös kommunistien Venäjällä jossa usko siitä että kommunismi ei ole tosi luokiteltiin yhdeksi skitsofrenian alatyypiksi. Tämä on hyvä muistutus siitä että vaikka uskonto on usein tekosyy toisten tallaamiseen, tosiasiassa uskonto on syy tallaamiseen lähinnä siksi että uskonnoilla on ollut valtaa. Jos uskonto korvataan lääketieteellä niin sitten ihmiset tallaavat tämän avulla. Siksi psykologia ja lääketiede ovat korvanneet monin paikoin uskonnollisen tallaamisen niin että jopa uskonnollisten motiivien sävyttämä tallaaminen joudutaan kuvailemaan medikalisoidulla kielellä.
Tässä prosessissa usein korostuukin yllättävän vähän käytäntö. Se, joka taas valtaosin vaikuttaa psykologiassa. Psykoottinen deluusio näkyy siten että epätosi uskomus tai ajattelutapa estää elämän. Jos mieli on tilassa jossa henkilö ei kykene pitämään huolta itsestään, on häntä syytä auttaa. Ja tätä on syytä tehdä siitä huolimatta ovatko uskomukset tosia vai eivät.
Siksi onkin syytä huomata että kenties toisinajattelun takana on huomio siitä että se tekee elämisestä hyvin vaikeaa. Ihminen on sosiaalinen eläin ellei peräti megasosiaalinen eläin. Ja antiautoritaarinen non-konformisti kärsii jossain määrin. Kysymys onkin siitä että mikä lasketaan merkittäväksi ongelmaksi ja mikä vähäpätöiseksi ja toissijaiseksi onglemaksi. ; Tästä hyvänä muistutuksena on se, että menneisyydessä homoseksuaalisuutta pidettiin mielenterveyden häiriönä ja tätä seurasi erikoinen vaihe jossa "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" oli ongelma. ; Ilman diagnoosia ei voi saada apua jos kokee elämänsä hankalaksi homoseksuaalisuutensta - tai vaikka nonkonformistisuutensa vuoksi.
Siksi onkin syytä katsoa sitä että onko ongelma potilaan itsensä elämässä selviämisen kannalta relevantti. Voidaanko ongelmaan puuttua ilman diagnoosia. Ja mitä hoito on. On eri asia lähettää "uudentyyppinen skitsofreenikko" lobotomiaan tai eheytymään Siperiaan kuin antaa tälle pilleri nautittavaksi pari kertaa päivässä jolla tämän luonne tasaantuu.
Onkin mielenkiintoista muistaa että se, että käytöstä voidaan muuttaa jollain lääkityksellä ei tarkoita että kyseessä on sairaus ja muutos on lääkettä. Mutta tämä on monessa kohdin perimmiltään eettinen kysymys jossa määritellään terve ja sairas. Esimerkiksi jos nonkonformismi määritellään sairaudeksi, on syytä miettiä (a) syntyykö siitä ongelmia normaalissa elämässä (b) voidaanko ongelmat korjata lääkityksellä ja (c) mitä tämä hoito on.
Mutta tämä on tietenkin vaikeaa koska oikeasti mielenterveysongelmissa on valtava stigma. Ja suuressa määrin suuttumus vaikka fundamentalismin mielenterveysongelmaistamisessa ei oikeasti ole siitä että onko nonkonformismi ongelma joka on parannettavissa. Vaan siinä että "hulluja halveksitaan yhteiskunnassa noin yleensä". Mielenterveysongelmat eivät ole hyviä työnsaannissa ja niistä voi tulla pakkokerrottava este joka häiritsee omaa elämää. Tai sitten jotain jota pitää salailla.
maanantai 13. heinäkuuta 2015
Mielen ja mielekkyyden käsittelystä
Masennuslääkitys herätti nuorena aikuisena ihmetykseni. Eräässä mielessä kysymys on siitä että se on (a) kemiallinen lääke joka on "vain kemiaa" ja (b) se vaikuttaa subjektiiviseen tapaamme jolla maailma koetaan.
Tämä oli varsin kouriintuntuva kysymys joka kertoo siitä että kemia vaikuttaa mieleen. Sitä on usein esitetty että maailmassa olisi objektiivisia ja subjektiviisia asioita. Ja että tunteet ja ihmisen mielen salaiset tunteet ovat subjektiivisia. Kemia taas olisi objektiivista. Kuitenkin tässä luonnontiede varsin tehokkaasti astuu maailmaan jota pidetään ytimeltään subjektiivisena.
Kysymystä voi tietenkin heikentää huomattavasti. Voidaan esimerkiksi ottaa denialistinen asenne ja korostaa että masennuslääkkeet toimivat yhtä tehokkaasti kuin placebo. Tämä voi toki selittää sen että kemia ei vaikuta mieleen. Mutta placeboon viitatessa viitataan kuitenkin siihen että olisi jokin mieli johon voidaan vaikuttaa. Ja placebon kohdalla tiedettäisiin miten siihen voidaan vaikuttaa. Kysymys on edelleen siinä että miten tämänlaisia asioita voidaan esittää tietoina tai faktoina.
Ja kun tämä portti aukeaa, aukeaa jättimäinen portti ties mihin. Kun skientistejä moititaan esitetään että olisi objektiivinen tosiasia että ihmiset kaipaavat merkitystä. Tämän merkityksen sisältö ja sen vaikutus ja siihen liittyvät vaatimukset ilmaistaan yleistetyssä muodossa. "Tiede ei täytä ihmisen kaipuuta ikuisuuteen ja ilman tätä hän ei voi olla aidosti onnellinen". "Ihminen saavuttaa mielenrauhan meditoimalla". "Kun ihminen löytää uskonnin hänestä tulee oma itsensä." "Miksi etsit kaukaa ZEN -munkkia löytääksesi jotain joka on koko ajan sisälläsi."
Kaipaus ja kaikki muutkin asiat on määritelty subjektiivisiksi. Mutta kuitenkin tätä esitetään lajityypillisenä taipumuksena. Asia viedään usein jopa niin pitkälle että selitetään että ihminen on homo religiosus, eli uskonnollisuus olisi jokaisen ihmisen lajityypillinen ominaisuus. Näitä asiantiloja käytetään kuin ne olisivat ehdottomia tosiasioita. Subjektiivisuus ei siis olisikaan yksityistä vaan se voitaisiin tietää.
Ja tosiasiassa ihmiset elävät usein juuri niin kuin toisen sisimmästä olisi jotain muuta kuin arvailuja. Sitä ajatellaan että toisen ilmeistä voidaan päätellä onko hän surullinen. Lukiossa eräs minun ystäväni selitti minulle että hän näki että valehtelin hänelle tunteistani. (Selitin että asia ei haitannut minua, silmäni olivat sanoneet toista. Kyseessä oli naisasiat, joten en jatka tästä sen pidemmälle.) Selvästi hän tiesi minun tilastani jotain sellaista jota en ollut hänelle suullisesti kertonut ja tämän pohjalta hän tiesi mieleni sisällöstä jotain sellaista että voimme olla yksimieliset siitä että valehtelin asiasta. Ihmiset olettavat että lahjojen antaminen tuo hyvää mieltä. Subjektiivisuus siis paitsi mitataan ilmeistä niin siihen voidaan myös vaikuttaa.
Usein tätä hämärretään vaatimalla täydellistä tietoa. Tämänlainen absoluuttisuus ei kuitenkaan ole koskaan tieteen asia yhtään missään. Loogisen positivismin mukaan mikään induktio ei ole täydellisesti ja ehdottoman lopullisesti todistettu. Kuitenkin me luotamme gravitaatioteoriaan varsin pätevänä teoriana vaikka se onkin rakenteeltaan nimenomaan induktiivinen kaavalla kuvattu säännönmukaisuus, "luonnonlaki". Mielen kohdalla vaatimukset kuitenkin nostetaan mielellään kovaksi että ei tarvitsisi tunnustaa että omissa toimissa on syvällinen ristiriita. Tieto on yksinkertaisesti sitä että toiset asiat ovat todennäköisempiä kuin toiset eivät. Ja ihmiset kyllä kykenevät sattumaa paremmin erottamaan raivoisan ihmisen ystävällisestä.
Kun tämä on tiedostettu voidaan huomata, että kyseessä on enemmänkin "kaistanleveysongelma" kuin ongelma että havaitsemiseen liittyvät probleemat ja tietoisuuden ongelmat olisivat automaattisesti ja täysin objektiivisen tieteen ulottumattomissa oleva "kova ongelma". Kaikki muuttuu mahdolliseksi. Asioiden ymmärtämistä voi edes yrittää. Toiset ihmiset eivät olekaan ylitsepääsemätön mysteeri joiden armoille tulisi vain heittäytyä. Sen sijaan heidän kanssaan voi kommunikoida, heidän salajuoniaan voi ennakoida ja varoa. Ja tarvittaessa heitä voi manipuloida, kiduttaa tai heidän subjektiivisen tietoisuutensa voi jopa tuhota. Maailma on tällöin jotain muuta kuin ällistelyä toisen ylitsepääsemättömän toiseuden edessä. Osa tästä toiseudesta muuttuu lähinnä demonstraatioksi siitä miten vähän sitä tuleekaan itse yritettyä.
Tämä oli varsin kouriintuntuva kysymys joka kertoo siitä että kemia vaikuttaa mieleen. Sitä on usein esitetty että maailmassa olisi objektiivisia ja subjektiviisia asioita. Ja että tunteet ja ihmisen mielen salaiset tunteet ovat subjektiivisia. Kemia taas olisi objektiivista. Kuitenkin tässä luonnontiede varsin tehokkaasti astuu maailmaan jota pidetään ytimeltään subjektiivisena.
Kysymystä voi tietenkin heikentää huomattavasti. Voidaan esimerkiksi ottaa denialistinen asenne ja korostaa että masennuslääkkeet toimivat yhtä tehokkaasti kuin placebo. Tämä voi toki selittää sen että kemia ei vaikuta mieleen. Mutta placeboon viitatessa viitataan kuitenkin siihen että olisi jokin mieli johon voidaan vaikuttaa. Ja placebon kohdalla tiedettäisiin miten siihen voidaan vaikuttaa. Kysymys on edelleen siinä että miten tämänlaisia asioita voidaan esittää tietoina tai faktoina.
Ja kun tämä portti aukeaa, aukeaa jättimäinen portti ties mihin. Kun skientistejä moititaan esitetään että olisi objektiivinen tosiasia että ihmiset kaipaavat merkitystä. Tämän merkityksen sisältö ja sen vaikutus ja siihen liittyvät vaatimukset ilmaistaan yleistetyssä muodossa. "Tiede ei täytä ihmisen kaipuuta ikuisuuteen ja ilman tätä hän ei voi olla aidosti onnellinen". "Ihminen saavuttaa mielenrauhan meditoimalla". "Kun ihminen löytää uskonnin hänestä tulee oma itsensä." "Miksi etsit kaukaa ZEN -munkkia löytääksesi jotain joka on koko ajan sisälläsi."
Kaipaus ja kaikki muutkin asiat on määritelty subjektiivisiksi. Mutta kuitenkin tätä esitetään lajityypillisenä taipumuksena. Asia viedään usein jopa niin pitkälle että selitetään että ihminen on homo religiosus, eli uskonnollisuus olisi jokaisen ihmisen lajityypillinen ominaisuus. Näitä asiantiloja käytetään kuin ne olisivat ehdottomia tosiasioita. Subjektiivisuus ei siis olisikaan yksityistä vaan se voitaisiin tietää.
Ja tosiasiassa ihmiset elävät usein juuri niin kuin toisen sisimmästä olisi jotain muuta kuin arvailuja. Sitä ajatellaan että toisen ilmeistä voidaan päätellä onko hän surullinen. Lukiossa eräs minun ystäväni selitti minulle että hän näki että valehtelin hänelle tunteistani. (Selitin että asia ei haitannut minua, silmäni olivat sanoneet toista. Kyseessä oli naisasiat, joten en jatka tästä sen pidemmälle.) Selvästi hän tiesi minun tilastani jotain sellaista jota en ollut hänelle suullisesti kertonut ja tämän pohjalta hän tiesi mieleni sisällöstä jotain sellaista että voimme olla yksimieliset siitä että valehtelin asiasta. Ihmiset olettavat että lahjojen antaminen tuo hyvää mieltä. Subjektiivisuus siis paitsi mitataan ilmeistä niin siihen voidaan myös vaikuttaa.
Usein tätä hämärretään vaatimalla täydellistä tietoa. Tämänlainen absoluuttisuus ei kuitenkaan ole koskaan tieteen asia yhtään missään. Loogisen positivismin mukaan mikään induktio ei ole täydellisesti ja ehdottoman lopullisesti todistettu. Kuitenkin me luotamme gravitaatioteoriaan varsin pätevänä teoriana vaikka se onkin rakenteeltaan nimenomaan induktiivinen kaavalla kuvattu säännönmukaisuus, "luonnonlaki". Mielen kohdalla vaatimukset kuitenkin nostetaan mielellään kovaksi että ei tarvitsisi tunnustaa että omissa toimissa on syvällinen ristiriita. Tieto on yksinkertaisesti sitä että toiset asiat ovat todennäköisempiä kuin toiset eivät. Ja ihmiset kyllä kykenevät sattumaa paremmin erottamaan raivoisan ihmisen ystävällisestä.
Kun tämä on tiedostettu voidaan huomata, että kyseessä on enemmänkin "kaistanleveysongelma" kuin ongelma että havaitsemiseen liittyvät probleemat ja tietoisuuden ongelmat olisivat automaattisesti ja täysin objektiivisen tieteen ulottumattomissa oleva "kova ongelma". Kaikki muuttuu mahdolliseksi. Asioiden ymmärtämistä voi edes yrittää. Toiset ihmiset eivät olekaan ylitsepääsemätön mysteeri joiden armoille tulisi vain heittäytyä. Sen sijaan heidän kanssaan voi kommunikoida, heidän salajuoniaan voi ennakoida ja varoa. Ja tarvittaessa heitä voi manipuloida, kiduttaa tai heidän subjektiivisen tietoisuutensa voi jopa tuhota. Maailma on tällöin jotain muuta kuin ällistelyä toisen ylitsepääsemättömän toiseuden edessä. Osa tästä toiseudesta muuttuu lähinnä demonstraatioksi siitä miten vähän sitä tuleekaan itse yritettyä.
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Loman tarpeesta lomalla tarvitsemiseen
Olen ollut lomalla. Lomallaoleminen on ajatuksena mukavaa. Suurin osa ihmisistä ajattelee ja suunnittelee lomaa töissäollessaan. Loma on lähempänä kuin eläke. Nyt, ollessani lomalla, minulla on kuitenkin hankalaa. Työ tuo elämään jonkinlaista rytmiä. Vapaallaolo lähinnä tuhoaa valveillaolorytmini (sen vähän jota muutenkaan on). Saan jopa vähemmän aikaiseksi, kuin töissäollessani. Ja olen muutoinkin vähemmän luova. Kaiken lisäksi päässäni alkaa pyörimään kaikenlaista paskaa. Pysähtyminen ei ole hyvä vaihtoehto, ainakaan niille joiden mielenterveys ja oman itsen hallinta ja pään sisällön arvostus on yhtä omituisilla tolilla kuin minulla. (En liene hullu sanan täydessä mielessä, mutta ei sitä oikein miksikään terveydeksikään voi sanoa.) Lomalla en turhaudu, kuten töissä tai aktiivisessa muiden ihmisten kohtaamisessa voi helposti käydä. Lomalla kärsin toisesta ongelmastani, tylsistymisestä ja sen mukanaantuomasta tylsistymisen estämisestä omaan itseen ja oman pään sisäiseen maailmaan käpertymällä.
Loma kaipaa lisää raatamista.
Tätä voisi kuvata jopa lomallaolemisen paradoksiksi. Sitä voisi luulla että jos olemme vapaita valitsemaan sen miten käytämme aikamme - sen sijaan että joku määrittäisi työpaikan, projektin tai ainakin tekemiseen käytetyn ajan - voisimme vapaasti tavoitella sitä mikä tekee elämästä merkityksellistä ja onnellista. Jostain syystä asia ei kuitenkaan näytä olevan näin. Vapaalla degeneroidun katsomaan televisiota. Lomaminäni muuttuu jonkinlaiseksi zombieksi. Nopeasti. Tämän seurauksena minulla on tylsää. Se on jotenkin pahempaa kuin se, että töissä jokin asia ärsyttää tai kiireyttää.
Olen kenties äärimmäinen tapaus. Tunnen itseni sen verran hyvin että haluaisin tehdä töitä joulunakin. Mutta tosiasiassa Mihaly Csikszentmihalyi -niminen psykologi on tutkinut ihmisten onnellisuutta ja huomannut että ihminen tarvitsee keskittymistä ja haasteita saavuttaakseen flow -tilan. Ja näitä kokemuksia tarvitaan kokonaisonnellisuuden kannalta. Näin ollen ei ole yllättävää jos ihminen luulee tulevansa onnelliseksi vapaalla, mutta ei oikeasti tule. Csikszentmihalyi onkin tutkimuksissaan huomannut että työssä ollessaan ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin vapaa-ajallaan. Vaikka töissäollessaan he ajattelevat lomaa parannuksena. Hän on kutsunut tätä työn paradoksiksi. Se on hyvä esimerkki siitä mihin kognitiotieteilijät ovat tottuneet ; Väärintoivomme (miswanting) asioita. Se mitä luulemme haluavamme ei välttämättä johda siihen että olemme tyytyväisiä.
Jotta en liian vahvasti eläisi tätä todeksi, olenkin pakottanut itseni tekemään asioita. Olen järjestänyt itselleni distraktioita. Ja olen ymmärtänyt prosessissa sen verran, että tämä on kenties se syy miksi ihmiset hankkivat niitä lomamökkejä. Niillähän tehdään kaikkia melko kammottavia töitä. Puusee -järjestelyt ovat käytännössä kaikilta osa-alueiltaan epämiellyttävämpiä kuin arjessa koettu vesivessa. Mökeillä raadetaan yllättäviä määriä. Ja tämä kaikki hyttystensyötävänäoleminen on kauheaa. Mutta sitä tarvitaan koska jos loma olisi pelkkää ongennarun kastelua iltahämärässä, loma olisi psykologisessa mielessä liian haasteeton ja sitten loma menisi pilalle. Onneksi esimerkiksi filosofia tarjoaa minulle loppumattoman haasteen. (Ja mikä parasta : Sen voi ottaa kaikkialle mukaan, toisin kuin biologian kenttäkokeiden tekemisen.)
Raataminen on distraktio.
Olen tunnetusti tietyllä tavalla urautuva. Joku voisi sanoa että äkkipikaisen ailahtavuuteni tasapainoksi olen hankkinut niitä tasapainottavia ongelmia. Olen kaunainen, äärimmäisen kaunainen ja jossain määrin addiktoituva. Lisäksi vaikka en yleensä ole hyvä sitomaan merkitystä ihmissuhteisiin, silloin kun se onnistuu ne ovat valitettavankin pysyviä.
Kun mieleen jämähtää jokin, siitä on hyvin vaikeaa päästä irti. Tämä on ollut haasteena entisissä tyttöystävien kanssa. Ne kun ovat, ymmärrettävistä syistä, jotain jossa ei ole ns. toivoa. Jossain määrin sama koskee tietenkin kaikkia muitakin päähän pälkähtäviä pakkomielteitä. Potentiaalisesti kohdallani myös suisidaalisia ajatuksia, joita minulla silloin tällöin on. Niitä vastan taistelu on hyvin vaikeaa.
Psychology Todayssa oli tähän liittyen erikoinen artikkeli. Se käsitteli nimenomaan sitä miten (mahdollisimman) tehokkaasti lopettaa jonkun romanttinen tai seksuaalinen ajattelu. (Tämä on jotain jota höpöoptimistit eivät opeta. Opimme heiltä miten aina on toivoa. Ja miten rakkaista pitää pitää kiinni ja luottaa että asiat menevät paremmiksi. Tosimaailmassa joskus tämänlaisten harrastaminen tekee stalkeriksi joka ansaitsee korkeintaan lähestymiskiellon. Tai enemmän.) Artikkeli opettaa että normaali ajatus siitä että vain lopettaa ei toimi. Se on vain keino luoda "sinisilmäisiä jääkarhuja". "Just telling yourself to stop thinking about that person doesn’t help. Daniel Wegner and his colleagues have shown that attempted thought suppression actually has the opposite effect-you end up experiencing more of the thoughts you tried to suppress." Sen sijaan distraktio on hyödykästä "Instead of suppressing your thoughts, try changing their focus instead. The best advice is to actively focus your thoughts in a different direction". Olen elänyt tämän periaatteen todeksi. Erityisesti ajatuksen korvaaminen kilpailevalla ajattelulla on tehokasta "when they tried instead to change the focus of their thoughts—and, specifically, to think about their current romantic partner—the results were very different." ... "And which was better at stopping thoughts about an attractive other person? Thoughts about love. In other words, love was more powerful than sex."
Ainut ongelma
Kun distraktiomenettelyn aloittaa, siitä tulee helposti rutiini jota ei voi lopettaa. Moni taustaongelma voi unohtua ajan kanssa, mutta osa niistä on pysyviä. Kenties distraktio estää niiden kohdalla käsittelyn. Kaikkia asioita ei voi unohtaa. Toisaalta jos menettely tuo elämään haasteita, se tuo elämään onnellisuutta ja se poistaa negatiivisten asioiden tuomat ongelmat. Joten tavallaan asioiden käsittelemisen kohdalla kysymys onkin : Why bother? Elämäntaparatkaisuni päivittää loputonta tyhjänpäiväistä tekstivirtaa. Se on vähemmän huono kuin moni muu vaihtoehto.
Loma kaipaa lisää raatamista.
Tätä voisi kuvata jopa lomallaolemisen paradoksiksi. Sitä voisi luulla että jos olemme vapaita valitsemaan sen miten käytämme aikamme - sen sijaan että joku määrittäisi työpaikan, projektin tai ainakin tekemiseen käytetyn ajan - voisimme vapaasti tavoitella sitä mikä tekee elämästä merkityksellistä ja onnellista. Jostain syystä asia ei kuitenkaan näytä olevan näin. Vapaalla degeneroidun katsomaan televisiota. Lomaminäni muuttuu jonkinlaiseksi zombieksi. Nopeasti. Tämän seurauksena minulla on tylsää. Se on jotenkin pahempaa kuin se, että töissä jokin asia ärsyttää tai kiireyttää.
Olen kenties äärimmäinen tapaus. Tunnen itseni sen verran hyvin että haluaisin tehdä töitä joulunakin. Mutta tosiasiassa Mihaly Csikszentmihalyi -niminen psykologi on tutkinut ihmisten onnellisuutta ja huomannut että ihminen tarvitsee keskittymistä ja haasteita saavuttaakseen flow -tilan. Ja näitä kokemuksia tarvitaan kokonaisonnellisuuden kannalta. Näin ollen ei ole yllättävää jos ihminen luulee tulevansa onnelliseksi vapaalla, mutta ei oikeasti tule. Csikszentmihalyi onkin tutkimuksissaan huomannut että työssä ollessaan ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin vapaa-ajallaan. Vaikka töissäollessaan he ajattelevat lomaa parannuksena. Hän on kutsunut tätä työn paradoksiksi. Se on hyvä esimerkki siitä mihin kognitiotieteilijät ovat tottuneet ; Väärintoivomme (miswanting) asioita. Se mitä luulemme haluavamme ei välttämättä johda siihen että olemme tyytyväisiä.
Jotta en liian vahvasti eläisi tätä todeksi, olenkin pakottanut itseni tekemään asioita. Olen järjestänyt itselleni distraktioita. Ja olen ymmärtänyt prosessissa sen verran, että tämä on kenties se syy miksi ihmiset hankkivat niitä lomamökkejä. Niillähän tehdään kaikkia melko kammottavia töitä. Puusee -järjestelyt ovat käytännössä kaikilta osa-alueiltaan epämiellyttävämpiä kuin arjessa koettu vesivessa. Mökeillä raadetaan yllättäviä määriä. Ja tämä kaikki hyttystensyötävänäoleminen on kauheaa. Mutta sitä tarvitaan koska jos loma olisi pelkkää ongennarun kastelua iltahämärässä, loma olisi psykologisessa mielessä liian haasteeton ja sitten loma menisi pilalle. Onneksi esimerkiksi filosofia tarjoaa minulle loppumattoman haasteen. (Ja mikä parasta : Sen voi ottaa kaikkialle mukaan, toisin kuin biologian kenttäkokeiden tekemisen.)
Raataminen on distraktio.
Olen tunnetusti tietyllä tavalla urautuva. Joku voisi sanoa että äkkipikaisen ailahtavuuteni tasapainoksi olen hankkinut niitä tasapainottavia ongelmia. Olen kaunainen, äärimmäisen kaunainen ja jossain määrin addiktoituva. Lisäksi vaikka en yleensä ole hyvä sitomaan merkitystä ihmissuhteisiin, silloin kun se onnistuu ne ovat valitettavankin pysyviä.
Kun mieleen jämähtää jokin, siitä on hyvin vaikeaa päästä irti. Tämä on ollut haasteena entisissä tyttöystävien kanssa. Ne kun ovat, ymmärrettävistä syistä, jotain jossa ei ole ns. toivoa. Jossain määrin sama koskee tietenkin kaikkia muitakin päähän pälkähtäviä pakkomielteitä. Potentiaalisesti kohdallani myös suisidaalisia ajatuksia, joita minulla silloin tällöin on. Niitä vastan taistelu on hyvin vaikeaa.
Psychology Todayssa oli tähän liittyen erikoinen artikkeli. Se käsitteli nimenomaan sitä miten (mahdollisimman) tehokkaasti lopettaa jonkun romanttinen tai seksuaalinen ajattelu. (Tämä on jotain jota höpöoptimistit eivät opeta. Opimme heiltä miten aina on toivoa. Ja miten rakkaista pitää pitää kiinni ja luottaa että asiat menevät paremmiksi. Tosimaailmassa joskus tämänlaisten harrastaminen tekee stalkeriksi joka ansaitsee korkeintaan lähestymiskiellon. Tai enemmän.) Artikkeli opettaa että normaali ajatus siitä että vain lopettaa ei toimi. Se on vain keino luoda "sinisilmäisiä jääkarhuja". "Just telling yourself to stop thinking about that person doesn’t help. Daniel Wegner and his colleagues have shown that attempted thought suppression actually has the opposite effect-you end up experiencing more of the thoughts you tried to suppress." Sen sijaan distraktio on hyödykästä "Instead of suppressing your thoughts, try changing their focus instead. The best advice is to actively focus your thoughts in a different direction". Olen elänyt tämän periaatteen todeksi. Erityisesti ajatuksen korvaaminen kilpailevalla ajattelulla on tehokasta "when they tried instead to change the focus of their thoughts—and, specifically, to think about their current romantic partner—the results were very different." ... "And which was better at stopping thoughts about an attractive other person? Thoughts about love. In other words, love was more powerful than sex."
Ainut ongelma
Kun distraktiomenettelyn aloittaa, siitä tulee helposti rutiini jota ei voi lopettaa. Moni taustaongelma voi unohtua ajan kanssa, mutta osa niistä on pysyviä. Kenties distraktio estää niiden kohdalla käsittelyn. Kaikkia asioita ei voi unohtaa. Toisaalta jos menettely tuo elämään haasteita, se tuo elämään onnellisuutta ja se poistaa negatiivisten asioiden tuomat ongelmat. Joten tavallaan asioiden käsittelemisen kohdalla kysymys onkin : Why bother? Elämäntaparatkaisuni päivittää loputonta tyhjänpäiväistä tekstivirtaa. Se on vähemmän huono kuin moni muu vaihtoehto.
torstai 2. heinäkuuta 2015
Eutanasiaa masennukseen
Iltalehdessä oli uutisoitu siitä miten 24 -vuotiaalle masennuspotilaalle on myönnetty eutanasia. "Laura kertoo belgialaismedialle kärsineensä koko elämänsä ajan itsetuhoisista ajatuksista. Masennuksen lisäksi naisella ei ole muita sairauksia, jotka olisivat eteneviä tai hengenvaarallisia. Laura on ollut hoidettavana psykiatrisessa laitoksessa 21-vuotiaasta saakka ja hän kertoo yrittäneensä aiemmin useita kertoja itsemurhaa." Uutinen on otsikoitu masennuksen kautta.
Tämä otsikointivalinta on kiinnostava. Sillä moni eutanasiaa kannattava kannattaa sitä vain somaattisiin sairauksiin. Eli fyysinen syy on se jolla saa eutanasian. Tämä on hyvin mielenkiintoinen jaottelu. Se vihjaa siihen suuntaan että mielenterveyspotilaita ei nähdä täsyinä päätäntävaltaisina ihmisinä. Eli siinä missä joku syöpä riuduttaa ruumista, eikä siksi koske ihmisen vapaaseen tahtoon tai itsemääräämisoikeuteen, mielenterveysongelma iskee mieleen eikä päätöstä tekevä ihminen ikään kuin ole oma itsensä. Tai ei ole muutoin päätäntävaltainen vaan vertautuu lapseen jolla on huoltaja joka päättää hänen puolestaan.
Tämä tematiikka itse asiassa kattaa kaiken eutanasiakeskustelun. Myös ei-masentuneiden itsemurhan.
Ossi Ojutkangas otti tämän mainitun eutanasiatapauksen käsittelyyn. Hän näkee eutanasian
1: Medikalisaationa joka on paradoksaalisessa suhteessa medikalisaatioon koska sitä tarvitaan kun lääketiede on epäonnistunut; "On erikoista, että eutanasia ikään kun "ratkaisee" masennuksen, vaikka aivan yhtä hyvin voitaisiin tulkita asia niin, että siihen turvautuminen on osoitus lääketieteen totaalisesta epäonnistumisesta kyseisen potilaan tapauksessa." Tämä on itse asiassa mielenkiintoinen kysymys. Se tosin vaatii epäonnistumisen määritelmän. Eutanasia on teknisesti ottaen jotain joka toimii. Kun ihminen juo aineen, hän kuolee ja kärsimykset päättyvät. Kysymys on siitä että onko kuoleminen epäonnistuminen? Tämä kysymys on oleellinen koska monien vaivojen hoidossa voidaan joutua vaihtamaan lääkitystä. Esimerkiksi jos vanhat antibiootit eivät ole toimineet, niin tehdään erityisiä uusia toimenpiteitä sairaalabakteerin vuoksi. Eikä tämä ole medikalisaation epäonnistuminen koska keinoja on jäljellä. Paradoksi onnistuu siis olettamalla eutanasiatilanne epäonnistumiseksi ja kuolema pahaksi epäonnistumiseksi. Valitettavasti tämä kuolemavastenmielisyys on enemmän sitä mitä pitäisi perustella jos eutanasiaa haluaa vastustaa. Tässä enemmänkin oletetaan niitä peruskysymyksiä joista pitäisi argumentoida.
2: Hän näkee sen yhteiskunnallisena luokitteluna jossa kansalaisia jaotellaan toivottaviin ja eitoivottaviin; "se johtaa ihmisten jakamiseen niihin joita rohkaistaan jatkamaan elämää ja niihin joita kannustetaan kuolemaan. Kumpaan ryhmään veikkaat vammaisten ja varsinkin kehitysvammaisten päätyvän?" Huoli on jossain määrin aiheellinen. Teoriassa esimerkiksi vanhukset ja vammaiset voivat joutua tämänlaiseen tilanteeseen. Nuori masennuspotilas kuitenkin demonstroi tätä tilaa mahdollisimman huonosti. (Ja muutenkin tämä tilanne vaatii enemmän tarkkailua, raportointia, valvontaa ja eutanasian suoritusprosessiin puuttumista kuin eutanasian täyskieltoa.) Nuori ja terve hyvä veronmaksaja suorastaan väkisinkannustetaan elämiseen. (Believe me, I know that one.) Masennuspotilaita otetaan haltuun ja vahditaan että he eivät voisi tehdä itsemurhaa. Tätä illusionaarista optimismihötöä kuunneltuaan lähinnä taatusti haluaa ampua itsensä. (Ja sen ei-faktoihin-sidottua toiveikasta optimismihötöä hönkivän kahdesti.) Itse asiassa nuori, nainen ja masennuspotilas on herättänyt kohua juuri sen takia että yleisten arvojen kannalta hän on niitä ihmisiä joita hyvinkin vahvasti kannusteaan elämään. Paheksunta on tässä kulmassa erikoista.
3: Ojutkangas liittää asian "utilitarismiin" "Kiinnostavaa tässä on se, että eutanasia esitetään ikään kuin ratkaisuna henkilön masennukseen, viimeisenä "lääkkeenä" joka ratkaisee ongelman – kärsimyksen. Mielestäni tämä on osoitus siitä kuinka länsimaat muuttuvat yhä enemmän utilitaristiseen suuntaan. Utilitarismissa keskitytään kärsimyksen vähentämiseen ja nautinnon maksimointiin." (Oikeasti tuo on hedonismia eikä utilitarismia. Utilitarismissa haetaan maksimaalista hyötyä. Ja tämä hyöty voi olla lähes mitä tahansa. Kommenteissa Ojutkangas korostaa että hän tarkoittaa Peter Singerin utilitarismia. Joten asia saa mennä, sillä tässä partikulaarissa utilitarismin kulmassa hedonistiset arvot ovat ne joita tavoitellaan.) Utilitarismissa teemana on yleinen hyöty tai maksimaalisen nautinnon tavoittelu. Utilitarismissa vähemmistö voidaan uhrata yleisen hyvän edessä.
Kaikkia Ojutkankaan mainittuja kulmia voidaan kuvata objektisoiviksi. Eutanasiaa tekevä ihminen ei ikään kuin itse tee eutanasiaa. Hän on kohde jollekin. Ihminen ei siis itse halua tehdä itsemurhaa avustetusti vaan hänet on ajettu siihen ("...vuosien sairaalahoito laitostuttaa kenet tahansa. Noissa olosuhteissa voi totisesti kuolema alkaa näyttämään houkuttelevalta vaihtoehdolta.") Tämä vaatii sitä että eutanasiaa haluavan tai sellaista tekevän autonomisuus kiistetään käytännössä täysin. He ovat vain kohteita. Eivät toimijoita. Jos he haluavat jotain tämä halu on illuusio. Tai sitten esimerkiksi masennus on vienyt itsemääräämisoikeuden ja halu on irrelevantti koska mielenterveyspotilas on ikään kuin jonkun muun holhouksen alla.
On kiinnostavaa miten Ojutkangas hieman pahastui kun mainitsin itsemääräämisoikeudesta. Hän sanoi että hän ei ottanut sitä esille. Tämä oli tietenkin kategorinen argumentin mitätöintiyritys. Mutta se nostaa esiin nimen omaan sen filosofisen teeman että miksi hän ei ole puhunut itsemääräämisoikeuden menettämisestä. Ja miksi tällä ei ole väliä. Kysymyksen siitä miksi eutanasiaa hakevan itsemääräämisoikeus ei ole relevantti kysymys.
Eutanasiakysymys on ytimeltään kysymys siitä onko eutanasian tekijä autonominen vai ei.
Kirjoitin aikaisemmin itsemurhan filosofiasta huomion. Se oli oikeastaan aika yksinkertainen. Itsemurhaa vastustavat argumentit ovat anti-individualistisia. Individualistista itsemurhan vastustusta ei voida tehdä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä että jokainen itsemurhaa vastustava argumentti tekee oletuksia siitä että individualismi on tässä kohden väärä lähestymistapa. Jos siitä ei puhu ääneen, se on piilo-oletus.
Eutanasian kohdalla kyseessä ei ole individualismi vaan itsemääräämisoikeuden kieltäminen. Eutanasiaa vastustavat argumentit objektisoivat eutanasian kohteen passiiviseksi kohteeksi jota säälitään. Tämä on sen piilo-oletus. Itsemääräämisoikeudesta on siksi joko puhuttava tai sitten se on vaiettu hävettävä tosiasia jota ei haluta ottaa esille. Sillä heti jos eutanasian kohteen näkee omaa tahtoaan toteuttavana toimijana - eikä jonain tahdottomana ja avuttomana yhteiskunnan eugeniikkaprosessin kohteena - kaikki tietämäni eutanasiaa vastustavat argumentit katoavat kuin savuna ilmaan.
Eutanasiaa ei voi vastustaa ilman että vaatii että itsetuhoiselta otetaan itsemääräämisoikeus pois. Eutanasiaa vastustaessa käytännössä kategorisesti muutetaan eutanasiaa tekeviä ilman ainuttakaan poikkeusta manipuloiduiksi uhreiksi joilla ei ole edes yhtä prosenttia vapaata tahtoa. Eutanasian tekijästä tehdään näin vain objekti jolle tapahtuu jotain yhteiskunnallisia virtaumia ja johon voidaan kohdistaa sääliä. (Sitä mitä kunnon keskiluokkainen mamma tekee kun haluaa kokea ylemmyydentunnetta, sellaista joka on sallittua ja jopa ihannoitua.) Tällä näkökulmalla eutanasiasta saa toki vastenmielisen. Onko sen ihmiskuva sitten faktuaalinen ja todenmukainen? Jos vastustaa eutanasiaa kovinkaan vahvasti, niin sen täytyy olla todenmukainen. Itse pidän sitä hyvin epäuskottavana.
Siksi onkin hieman ironista että Ojutkangas yrittää mekanisoida eutanasian ihmiskohtelun korostamalla että medikalisaatio jotenkin objektisoi kohteensa. Sillä voidakseen määrätä että tuo masennuspotilas ei voi aidosti haluta tehdä itsemurhaa - mikä on aika hyvin tehty jos tapaukseen on tutustuttu vain jonkun lehtiartikkelin kautta - hän joutuu itse objektisoimaan ja olettamaan että eutanasiaa haluava ei tosiasiassa enää ole ihminen vaan on jotenkin menettänyt vapaan tahtonsa "laitostumiseen" tai muuhun vastaavaan.
Tämä otsikointivalinta on kiinnostava. Sillä moni eutanasiaa kannattava kannattaa sitä vain somaattisiin sairauksiin. Eli fyysinen syy on se jolla saa eutanasian. Tämä on hyvin mielenkiintoinen jaottelu. Se vihjaa siihen suuntaan että mielenterveyspotilaita ei nähdä täsyinä päätäntävaltaisina ihmisinä. Eli siinä missä joku syöpä riuduttaa ruumista, eikä siksi koske ihmisen vapaaseen tahtoon tai itsemääräämisoikeuteen, mielenterveysongelma iskee mieleen eikä päätöstä tekevä ihminen ikään kuin ole oma itsensä. Tai ei ole muutoin päätäntävaltainen vaan vertautuu lapseen jolla on huoltaja joka päättää hänen puolestaan.
Tämä tematiikka itse asiassa kattaa kaiken eutanasiakeskustelun. Myös ei-masentuneiden itsemurhan.
Ossi Ojutkangas otti tämän mainitun eutanasiatapauksen käsittelyyn. Hän näkee eutanasian
1: Medikalisaationa joka on paradoksaalisessa suhteessa medikalisaatioon koska sitä tarvitaan kun lääketiede on epäonnistunut; "On erikoista, että eutanasia ikään kun "ratkaisee" masennuksen, vaikka aivan yhtä hyvin voitaisiin tulkita asia niin, että siihen turvautuminen on osoitus lääketieteen totaalisesta epäonnistumisesta kyseisen potilaan tapauksessa." Tämä on itse asiassa mielenkiintoinen kysymys. Se tosin vaatii epäonnistumisen määritelmän. Eutanasia on teknisesti ottaen jotain joka toimii. Kun ihminen juo aineen, hän kuolee ja kärsimykset päättyvät. Kysymys on siitä että onko kuoleminen epäonnistuminen? Tämä kysymys on oleellinen koska monien vaivojen hoidossa voidaan joutua vaihtamaan lääkitystä. Esimerkiksi jos vanhat antibiootit eivät ole toimineet, niin tehdään erityisiä uusia toimenpiteitä sairaalabakteerin vuoksi. Eikä tämä ole medikalisaation epäonnistuminen koska keinoja on jäljellä. Paradoksi onnistuu siis olettamalla eutanasiatilanne epäonnistumiseksi ja kuolema pahaksi epäonnistumiseksi. Valitettavasti tämä kuolemavastenmielisyys on enemmän sitä mitä pitäisi perustella jos eutanasiaa haluaa vastustaa. Tässä enemmänkin oletetaan niitä peruskysymyksiä joista pitäisi argumentoida.
2: Hän näkee sen yhteiskunnallisena luokitteluna jossa kansalaisia jaotellaan toivottaviin ja eitoivottaviin; "se johtaa ihmisten jakamiseen niihin joita rohkaistaan jatkamaan elämää ja niihin joita kannustetaan kuolemaan. Kumpaan ryhmään veikkaat vammaisten ja varsinkin kehitysvammaisten päätyvän?" Huoli on jossain määrin aiheellinen. Teoriassa esimerkiksi vanhukset ja vammaiset voivat joutua tämänlaiseen tilanteeseen. Nuori masennuspotilas kuitenkin demonstroi tätä tilaa mahdollisimman huonosti. (Ja muutenkin tämä tilanne vaatii enemmän tarkkailua, raportointia, valvontaa ja eutanasian suoritusprosessiin puuttumista kuin eutanasian täyskieltoa.) Nuori ja terve hyvä veronmaksaja suorastaan väkisinkannustetaan elämiseen. (Believe me, I know that one.) Masennuspotilaita otetaan haltuun ja vahditaan että he eivät voisi tehdä itsemurhaa. Tätä illusionaarista optimismihötöä kuunneltuaan lähinnä taatusti haluaa ampua itsensä. (Ja sen ei-faktoihin-sidottua toiveikasta optimismihötöä hönkivän kahdesti.) Itse asiassa nuori, nainen ja masennuspotilas on herättänyt kohua juuri sen takia että yleisten arvojen kannalta hän on niitä ihmisiä joita hyvinkin vahvasti kannusteaan elämään. Paheksunta on tässä kulmassa erikoista.
3: Ojutkangas liittää asian "utilitarismiin" "Kiinnostavaa tässä on se, että eutanasia esitetään ikään kuin ratkaisuna henkilön masennukseen, viimeisenä "lääkkeenä" joka ratkaisee ongelman – kärsimyksen. Mielestäni tämä on osoitus siitä kuinka länsimaat muuttuvat yhä enemmän utilitaristiseen suuntaan. Utilitarismissa keskitytään kärsimyksen vähentämiseen ja nautinnon maksimointiin." (Oikeasti tuo on hedonismia eikä utilitarismia. Utilitarismissa haetaan maksimaalista hyötyä. Ja tämä hyöty voi olla lähes mitä tahansa. Kommenteissa Ojutkangas korostaa että hän tarkoittaa Peter Singerin utilitarismia. Joten asia saa mennä, sillä tässä partikulaarissa utilitarismin kulmassa hedonistiset arvot ovat ne joita tavoitellaan.) Utilitarismissa teemana on yleinen hyöty tai maksimaalisen nautinnon tavoittelu. Utilitarismissa vähemmistö voidaan uhrata yleisen hyvän edessä.
Kaikkia Ojutkankaan mainittuja kulmia voidaan kuvata objektisoiviksi. Eutanasiaa tekevä ihminen ei ikään kuin itse tee eutanasiaa. Hän on kohde jollekin. Ihminen ei siis itse halua tehdä itsemurhaa avustetusti vaan hänet on ajettu siihen ("...vuosien sairaalahoito laitostuttaa kenet tahansa. Noissa olosuhteissa voi totisesti kuolema alkaa näyttämään houkuttelevalta vaihtoehdolta.") Tämä vaatii sitä että eutanasiaa haluavan tai sellaista tekevän autonomisuus kiistetään käytännössä täysin. He ovat vain kohteita. Eivät toimijoita. Jos he haluavat jotain tämä halu on illuusio. Tai sitten esimerkiksi masennus on vienyt itsemääräämisoikeuden ja halu on irrelevantti koska mielenterveyspotilas on ikään kuin jonkun muun holhouksen alla.
On kiinnostavaa miten Ojutkangas hieman pahastui kun mainitsin itsemääräämisoikeudesta. Hän sanoi että hän ei ottanut sitä esille. Tämä oli tietenkin kategorinen argumentin mitätöintiyritys. Mutta se nostaa esiin nimen omaan sen filosofisen teeman että miksi hän ei ole puhunut itsemääräämisoikeuden menettämisestä. Ja miksi tällä ei ole väliä. Kysymyksen siitä miksi eutanasiaa hakevan itsemääräämisoikeus ei ole relevantti kysymys.
Eutanasiakysymys on ytimeltään kysymys siitä onko eutanasian tekijä autonominen vai ei.
Kirjoitin aikaisemmin itsemurhan filosofiasta huomion. Se oli oikeastaan aika yksinkertainen. Itsemurhaa vastustavat argumentit ovat anti-individualistisia. Individualistista itsemurhan vastustusta ei voida tehdä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä että jokainen itsemurhaa vastustava argumentti tekee oletuksia siitä että individualismi on tässä kohden väärä lähestymistapa. Jos siitä ei puhu ääneen, se on piilo-oletus.
Eutanasian kohdalla kyseessä ei ole individualismi vaan itsemääräämisoikeuden kieltäminen. Eutanasiaa vastustavat argumentit objektisoivat eutanasian kohteen passiiviseksi kohteeksi jota säälitään. Tämä on sen piilo-oletus. Itsemääräämisoikeudesta on siksi joko puhuttava tai sitten se on vaiettu hävettävä tosiasia jota ei haluta ottaa esille. Sillä heti jos eutanasian kohteen näkee omaa tahtoaan toteuttavana toimijana - eikä jonain tahdottomana ja avuttomana yhteiskunnan eugeniikkaprosessin kohteena - kaikki tietämäni eutanasiaa vastustavat argumentit katoavat kuin savuna ilmaan.
Eutanasiaa ei voi vastustaa ilman että vaatii että itsetuhoiselta otetaan itsemääräämisoikeus pois. Eutanasiaa vastustaessa käytännössä kategorisesti muutetaan eutanasiaa tekeviä ilman ainuttakaan poikkeusta manipuloiduiksi uhreiksi joilla ei ole edes yhtä prosenttia vapaata tahtoa. Eutanasian tekijästä tehdään näin vain objekti jolle tapahtuu jotain yhteiskunnallisia virtaumia ja johon voidaan kohdistaa sääliä. (Sitä mitä kunnon keskiluokkainen mamma tekee kun haluaa kokea ylemmyydentunnetta, sellaista joka on sallittua ja jopa ihannoitua.) Tällä näkökulmalla eutanasiasta saa toki vastenmielisen. Onko sen ihmiskuva sitten faktuaalinen ja todenmukainen? Jos vastustaa eutanasiaa kovinkaan vahvasti, niin sen täytyy olla todenmukainen. Itse pidän sitä hyvin epäuskottavana.
Siksi onkin hieman ironista että Ojutkangas yrittää mekanisoida eutanasian ihmiskohtelun korostamalla että medikalisaatio jotenkin objektisoi kohteensa. Sillä voidakseen määrätä että tuo masennuspotilas ei voi aidosti haluta tehdä itsemurhaa - mikä on aika hyvin tehty jos tapaukseen on tutustuttu vain jonkun lehtiartikkelin kautta - hän joutuu itse objektisoimaan ja olettamaan että eutanasiaa haluava ei tosiasiassa enää ole ihminen vaan on jotenkin menettänyt vapaan tahtonsa "laitostumiseen" tai muuhun vastaavaan.
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Komorbiditeetti
Nykyajan arvokeskustelu, etenkin esimerkiksi homoseksuaalejen avioliiton kaltaiset konseptit ovat muuttuneet juridisiksi kysymyksiksi. Tämä on hyvin erikoinen asia. Koska laki ja etiikka ovat lähinnä löyhästi linkittyneitä. Voidaan toki nähdä että demokratiassa lait jossain määrin heijastelevat sitä mitä pidetään ja ei pidetä eettisenä. Mutta tiukassa mielessä voidaan nähdä että esimerkiksi tupakan ja viinan kohdalla kysymys ei ole siitä onko eettistä juoda viinaa vaan siitä onko ihmisellä tästä huolimatta oikeus juoda viinaa.
Tämä yhteys arvokeskustelun ja juridiikan välillä on vahva ja jossain määrin huvittava. Sillä siinä missä papit sentään joko valehtelevat, esittävät, vihjaavat tai todella yrittävät, edustaa etiikkaa, juristi taas edustaa lähinnä systematisoitua byrokratiaa. Jos vitsien paha pappi on kaksinaismoralisti, on vitsien kiero juristi erinomainen juristi.
Tästä yhteydestä voidaan ottaa hauska esimerkki. Timo "elämän koulu" Lehtonen sotii jo hävittyä sotaa ja ruoskii kuollutta hevosta. Eli puhuu homojen avioliitosta. Hän korostaa että homot saavat jo mennä naimisiin (naisen kanssa). Ja että laki kohtelee kaikkia samalla tavalla. Hän tiivistää että hänestä on epäeettistä että homot eivät mene naimisiin. Ja nostaa tässä esille pedofiilit. Hän siis käyttää kahta homojen avioliittolakia vastustavaa kliseisintä konventiota. Käytetty argumentti on erikoinen. Mutta ei sillä että se olisi luova tai uusi. Vaan sillä että se on virheellinen, mutta silti todella toistettu.
Sen peruslähtökohta on triviaalilla tavalla tosi.
1: On nimittäin teknisesti totta että homoseksuaalit miehet voivat mennä naimisiin haluamansa naisen kanssa. Tässä mielessä laki on sama kaikille. Avioliittolaki ei siis ole siinä mielessä syrjivä. Samassa mielessä kuin rotusegregaatio ei olisi syrjivä koska siinäkin jokainen saa mennä naimisiin kenen tahansa oman rotuisensa kanssa.
2: Toisaalta korostetaan homoseksuaalisuuden ja pedofilian välistä yhteyttä. Molemmat nähdään ilmeisesti perversioina ja jos kannattaa yhtä niin pitää kannattaa myös toista. Homoseksuaalisuus olisi siis jotenkin oleellisesti samanlainen pedofilian ja insestin kanssa.
Lehtosen juttu on toisaalta siinä mielessä kiinnostava ja oleellinen että se alleviivaa jotain hyvin tärkeää. Kun puhutaan siitä miksi heterot menevät naimisiin on se jotenkin perusteltava. Jos heterot menevät naimisiin mutta vaikka homot eivät, on tämä ero jotenkin perusteltava. Ja kuten pedofiliaesimerkki demonstroi, sillä on jotain tämänlaisia perusteita. Heteroliittojen kannattajakin joutuu selittämään miksi se ei ole analoginen parafilioiden kanssa.
Homoseksuaalit joutuvat tietenkin kertomaan jotain vastaavaa ja tämä on epäanalogisuuden demonstroimista. Tämä hieman pehmentää lähestymistavan kahta tärkeintä ongelmaa:
1: Kun puhutaan homoseksuaalejen avioliitosta on omituista siirtää aihe jonnekin ihan toiseen. Jos aiheena on homoseksuaalisuus on tavattu että puhutaan tästä aiheesat. Filosofiassa tunnetaan red herring -niminen päättelyvirhe, jossa virhe on siinä että lakataan puhumasta aiheesta ja puhutaan jostain muusta. Strategisessa mielessä tempun ydinmehu on juuri siinä että kun puhutaan jostain epämiellyttävästä joka tuottaa tuloksia josta ei pidä niin osa kokee että on näppärää siirtää keskustelu johonkin toiseen aiheeseen. Jos aiheena on homoseksuaalisuus ja se saavatko he mennä naimisiin on todella omituista vaatia että puhutaan mummojen eläkerahoista tai zoofiliasta. Suurin osa lienee sitä mieltä että pedofilia on paha. Itse asiassa Oinosen koira-analogia toimii jos ja vain jos "pian mennään naimisiin koirien kanssa" on ärsyttävä. Jos pitää zoofiliasta niin rinnastus olisi vain statement of fact. Ollakseen argumentti, zoofilian pitäisi olla karsea vaihtoehto. Ja se onkin.
2: Slippery Slope -argumentointitapa, jota Lehtonen soveltaa, on siitä ikävä että se on enemmän pelottelu kuin argumentointitapa. Toki joskus voidaan nähdä että tilanteet eskaloituvat vähä vähältä. Joskus asian välillä on syy-yhteys. Slippery slope ei perustukaan niinkään siihen että siinä olisi looginen ristiriita, vaan siitä että se harvemmin on argumentti. Yhteys joko on tai ei ole ja käytetty argumentti ei niinkään todista että yhteys on kuin väittää sellaisen olevan olemassa. Se ei ole argumentatiivisesti sisällyksekäs mutta se vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin kuin se olisi. Ja tämä tekee siitä huonon tempun.
Tämä painotus on tarpeen. Sillä jos puhutaan siitä että homot saavat avioliiton ei tarvitse argumentoida miksi homoseksuaalisuus on erilaista kuin pedofilia. Sillä se on keskustelun kannalta turhaa. Kuten olen analysoinut, logiikan kannalta väite siitä että "jos kannattaa homoseksuaalisuutta olisi pakote kannattamaan myös pedofiliaa jne" on non sequitur. Eli päättelyvirhe joka perustuu siihen että johtopäätös ei olekaan se mitä sen väitetään olevan. (Mikä on eri asia kuin suora looginen ristiriita. Tämä demonstroi sitä miten ristiriidan puute ei tee argumenttivirheetöntä tai edes huonosti perusteltua, kuten jokainen "kehäpäätelmän" tunteva tietää.)
Mutta kuten demonstroin voi silti olla jossain määrin tarpeen argumentoida miksi homoseksuaaleissa on jotain sellaista mitä vaikka zoofiileissä ei ole. Ja tässä on hyvä katsoa juridiikkaa. Sillä kun aiheena on homoseksuaalejen avioliittolaki, voidaan löytää oleellisia epäanalogioita. Ja koska aihe on juridiikkaa, niistä tulee tätä kautta oleellisempia kuin se että mitä mieltä itse kunkin uskonto on siitä onko asia eettistä vai syntiä.
Perimmiltään kyseessä on se että ketkä katsotaan todellisiksi itsemäärääviksi kansalaisiksi.
1: Nykyaikana lain mukaan lapsilla on hyvin vähän autenttista tai millään tavalla sisällöllistä päätäntävaltaa. Heidän vanhempansa saavat päättää mitä he syövät, mihin uskontoon heidät laitetaan. He eivät saa äänestää, he eivät saa juoda alkoholia jne. Avioliittoon meneminen on siis osa tätä yleistä "täysivaltaisen kansalaisuuden teemaa". Ja homoseksuaalien avioliiton kohdalla ei kyseenalaisteta tätä doktriinia. Se on merkittävä niin tupakasta seksin katsomiseen internetissä. Joten kyseessä on nyky-yhteiskunnan eräs vahvimmista arvokannanotoista. Tämä tekee epäanalogiasta juridisesti aivan käsittämättömän merkityksellisen.
2: Jos mietitään zoofiliaa, siinäkin itse asiassa on kyse siitä että eläintä ei koeta mielekkääksi omavaltaiseksi päättäjäksi. Juridisessa mielessä lapsi ja eläin ovat tässä kohden samanlaisia.
3: Toisaalta on koko parafilian käsite. Homoseksuaalisuus, kuten sadomasokismikin, ovat aikaisemmin määritelty parafilioiksi. Mutta nykyään näin ei tehdä. Parafilia on jotain joka on kenties määrittelykysymys. Mutta juridisessa mielessä ero on valtavan suuri. Homoseksuaalisuuden ja esimerkiksi pedofilian välillä on tätä kautta käsittämättömän suuri juridinen ero. Ja jossain mielessä voidaan ajatella että juridiikka on "demokraattisen arvokeskustelun arvokannanottokasa". (Jonka perusteella osa on esittänyt että Suomen laki olisi jotenkin kristillinen. "Suomi on kristitty maa" ei sanoisi muutoin oikein mitään merkityksellistä...) Parafilia on kenties metaeettisesti ontto ja mielivaltainen (itsekin edustan kantaa jossa perversio erotetaan seksuaalisesta suuntauksesta sillä että jälkimmäisellä on riittävän vahva lobbauskoneisto). Juridisella ja yhteiskunnallisella tasolla se on kuitenkin äärimmäisen vahva ja oleellinen epäanalogia.
Bonuskorttina on syytä ottaa komorbiditeetti.
Otin esiin komorbiditeetin siltä kannalta että se on merkittävä jos mietitään yhteyksiä erilaisten negatiivisten asioiden välillä. Zoofilian ja pedofilian kohdalla on syytä huomata että niissä on eräs hyvin omituinen lisäero jota homoseksuaalien kohdalla ei ole huomattu. Nimittäin korrelaatioita muihin mielenterveyden häiriöihin. Pedofiili on tavallisemmin myös jotain muuta kuin pelkästään pedofiili. Toisin sanoen pedofilialla on komorbiditeetti.
Tämä yhteys antaa vihjeen siitä että siihen liittyy eihaluttuja lieveilmiöitä. Jotka taas oikeuttavat juuri sitä red herringin ja slippery slopen tyylisten argumenttien käyttämistä. Homojen kohdalla on turhaa puhua siitä että pian ne raiskaavat kaikki meidän lapset. (Homoseksuaali päivähoidossa synnyttää tämänlaista pelottelua. Samoin kuin jokainen heteroseksuaali mies leikkimässä ei omien lasten kanssa herättää pedofiiliantureita melko lailla tyhjästä.) Tämä alleviivaa sitä että se on jotenkin oleellisemmin "mielenterveydellinen probleema". Homoseksuaalisuutta kohdellaan kuin sillä olisi vahva komorbiditeetti ja siksi siitä odotetusti seuraisi jotain. Tämä on logiikan kannalta mahdollista mutta tosiasiat eivät tue sitä. Itse asiassa tämä on oleellinen, sillä pedofilialla on jotain hyvin erilaista kuin homoseksuaalisuudella.
Tämä toki tekee asiaan lisää sillä jo aikaisemmin valitsemallani linjalla. Jos katsotaan täysvaltaista itsemääräämistä niin meidän yhteiskunnassamme uskonnollinen vakaumus, edes tyhmä sellainen, ei vie itsemääräämisoikeutta. Mutta mielenterveysongelmien kohdalla voi käydä hyvinkin toisin. Mielenterveyspuolen ongelmissa ihmisen vapaa kansalaisuus otetaan mielellään haltuun. Otetaan esimerkiksi haltuun ja estetään tappamasta itseä.
1: Miksi on luotu kristillinen yhteiskunta jossa ei-kristitty de facto monin paikoin savustetaan niin ikävään tilanteeseen että ainut konkreettinen vaihtoehto on itsemurha ja sitten otetaan heidät talteen jotta he eivät voi tappaa itseään? Missä on kristittyjen sadismin yläraja? Kidutettu ei saa kidutusta loppumaan edes itsemurhalla...
Toki tämän eettinen oikeutus voidaan kyseenalaistaa. (Kuten tuossa juuri aiemmin teinkin.) Mutta kun puhutaan lainsäädännöstä - ja homoseksuaalien avioliittolaissahan on kyse goddamit juridiikasta, systemaattisest byrokratiasta - tämänlaiset erot ovat oleellisia kriteeriattribuutteja. Kysymys ei lain kannalta ole yhtään samanlaisesta asiasta joten kyseessä on, paitsi epäanalogia, niin nimenomaan oleellinen epäanalogia.
Yhteenveto
Parhaimmillaan slippery slope todistaa että jos kannatat homojen avioliittolakia ei ole välttämättä ristiriitaa siihen että voisit kannattaa myös pedofiliaa tai monen ihmisen avioliittoa. Mutta tämä "ei välttämättä ole ristiriitaa" ei ole kiinnostava - itse asiassa se on looginen päättelyvirhe - jos sitä esitetään muodossa "jos kannatat asiaa A on väistämätön seuraus että kannatat myös asiaa B tai oled idiootti". Tämä ei ole kiinnostava keskusteluaihe.
Toki ei ole merkittävää keskustella siitä mikä muutenkin pätee. Jos ennen lakia ja lain muutoksen jälkeen laki on jotain jonka määrittelemiä asioita sovelletaan kaikkiin ja tämä sama pysyy lain muutoksen jälkeen, (homoseksuaalit saavat mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa), on typerää viitata siihen kun keskustelun aiheena on se muutetaanko asiaa vai ei. Kun ennen ja jälkeen lain muutoksen laki koskee kaikkia ei lainmuutos muuta tätä asiaa. Joten miksi käyttää sitä argumenttina joka perustelee miksi yksi mutta ei toinen? Ei miksikään!
1: Lainmuutoksen jälkeen heteroseksuaalit saavat mennä naimisiin myös oman sukupuolensa edustajan kanssa, heilläkin on samat oikeudet, joskin heidän tämä uusi oikeutensa on heidän kannaltaan yhtä triviaali kuin se että homoseksuaali saa nykyään mennä naimisiin eri sukupuolta edustavan kanssa. Tässä valossa voi miettiä että miksi homot eivät arvosta tai välitä siitä että homot saavat nykyään mennä naimisiin. Sen jälkeen voi ymmärtää miksi on sangen omituista että Lehtosen teemana oli että "ihmiset eivät ymmärrä" että homot saavat jo nyt ennen lainmuutoksen toimeenpanoa, mennä naimisiin... Lehtonen on tässä aika vihjeetön ja hän itse ei näytä ymmärtävän asiaa kovin syvällisesti. Homot eivät kyseenalaista sitä että he saavat mennä naimisiin eri sukupuolta olevien kanssa joten on outoa että Lehtonen ottaa asian esille "väärinkäsityksenä". Kuka tässä on väärinkäsittänyt mitään? Hän itse ei nähtävästi ymmärrä että homoseksuaalit haluavat avioon samaa sukupuolta olevan kanssa ja tämä on se ainut kulma jolla avioliitto heitä kiinnostaa. Lehtosta vaivaakin niin syvä vihjeettömyys yhdessä juridiseen saivarteluun että asennetta voisi kutsua "ällö mega autismiksi", paitsi että se loukkaisi autisteja kaikkialla maailmassa. Sillä autistia ja Lehtosta erottaa se, että autistit voivat olla älyllisyydessään kunnioitettavia ihmisiä.
Koska heteroseksuaalien laki on sallittu, on heidän tehtävä jotain samaa kuin mitä olen tässä tehnyt. Kertoa perusteita miksi yhdet mutta ei toiset. Jos pitää homoseksuaalien avioliittoa pahana asiana, se olisi syytä perustella. Tämä voi olla mahdollista. Mutta ei tämäntapaisilla argumenteilla mitä siihen on käytetty.
Tämä yhteys arvokeskustelun ja juridiikan välillä on vahva ja jossain määrin huvittava. Sillä siinä missä papit sentään joko valehtelevat, esittävät, vihjaavat tai todella yrittävät, edustaa etiikkaa, juristi taas edustaa lähinnä systematisoitua byrokratiaa. Jos vitsien paha pappi on kaksinaismoralisti, on vitsien kiero juristi erinomainen juristi.
Tästä yhteydestä voidaan ottaa hauska esimerkki. Timo "elämän koulu" Lehtonen sotii jo hävittyä sotaa ja ruoskii kuollutta hevosta. Eli puhuu homojen avioliitosta. Hän korostaa että homot saavat jo mennä naimisiin (naisen kanssa). Ja että laki kohtelee kaikkia samalla tavalla. Hän tiivistää että hänestä on epäeettistä että homot eivät mene naimisiin. Ja nostaa tässä esille pedofiilit. Hän siis käyttää kahta homojen avioliittolakia vastustavaa kliseisintä konventiota. Käytetty argumentti on erikoinen. Mutta ei sillä että se olisi luova tai uusi. Vaan sillä että se on virheellinen, mutta silti todella toistettu.
Sen peruslähtökohta on triviaalilla tavalla tosi.
1: On nimittäin teknisesti totta että homoseksuaalit miehet voivat mennä naimisiin haluamansa naisen kanssa. Tässä mielessä laki on sama kaikille. Avioliittolaki ei siis ole siinä mielessä syrjivä. Samassa mielessä kuin rotusegregaatio ei olisi syrjivä koska siinäkin jokainen saa mennä naimisiin kenen tahansa oman rotuisensa kanssa.
2: Toisaalta korostetaan homoseksuaalisuuden ja pedofilian välistä yhteyttä. Molemmat nähdään ilmeisesti perversioina ja jos kannattaa yhtä niin pitää kannattaa myös toista. Homoseksuaalisuus olisi siis jotenkin oleellisesti samanlainen pedofilian ja insestin kanssa.
Lehtosen juttu on toisaalta siinä mielessä kiinnostava ja oleellinen että se alleviivaa jotain hyvin tärkeää. Kun puhutaan siitä miksi heterot menevät naimisiin on se jotenkin perusteltava. Jos heterot menevät naimisiin mutta vaikka homot eivät, on tämä ero jotenkin perusteltava. Ja kuten pedofiliaesimerkki demonstroi, sillä on jotain tämänlaisia perusteita. Heteroliittojen kannattajakin joutuu selittämään miksi se ei ole analoginen parafilioiden kanssa.
Homoseksuaalit joutuvat tietenkin kertomaan jotain vastaavaa ja tämä on epäanalogisuuden demonstroimista. Tämä hieman pehmentää lähestymistavan kahta tärkeintä ongelmaa:
1: Kun puhutaan homoseksuaalejen avioliitosta on omituista siirtää aihe jonnekin ihan toiseen. Jos aiheena on homoseksuaalisuus on tavattu että puhutaan tästä aiheesat. Filosofiassa tunnetaan red herring -niminen päättelyvirhe, jossa virhe on siinä että lakataan puhumasta aiheesta ja puhutaan jostain muusta. Strategisessa mielessä tempun ydinmehu on juuri siinä että kun puhutaan jostain epämiellyttävästä joka tuottaa tuloksia josta ei pidä niin osa kokee että on näppärää siirtää keskustelu johonkin toiseen aiheeseen. Jos aiheena on homoseksuaalisuus ja se saavatko he mennä naimisiin on todella omituista vaatia että puhutaan mummojen eläkerahoista tai zoofiliasta. Suurin osa lienee sitä mieltä että pedofilia on paha. Itse asiassa Oinosen koira-analogia toimii jos ja vain jos "pian mennään naimisiin koirien kanssa" on ärsyttävä. Jos pitää zoofiliasta niin rinnastus olisi vain statement of fact. Ollakseen argumentti, zoofilian pitäisi olla karsea vaihtoehto. Ja se onkin.
2: Slippery Slope -argumentointitapa, jota Lehtonen soveltaa, on siitä ikävä että se on enemmän pelottelu kuin argumentointitapa. Toki joskus voidaan nähdä että tilanteet eskaloituvat vähä vähältä. Joskus asian välillä on syy-yhteys. Slippery slope ei perustukaan niinkään siihen että siinä olisi looginen ristiriita, vaan siitä että se harvemmin on argumentti. Yhteys joko on tai ei ole ja käytetty argumentti ei niinkään todista että yhteys on kuin väittää sellaisen olevan olemassa. Se ei ole argumentatiivisesti sisällyksekäs mutta se vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin kuin se olisi. Ja tämä tekee siitä huonon tempun.
Tämä painotus on tarpeen. Sillä jos puhutaan siitä että homot saavat avioliiton ei tarvitse argumentoida miksi homoseksuaalisuus on erilaista kuin pedofilia. Sillä se on keskustelun kannalta turhaa. Kuten olen analysoinut, logiikan kannalta väite siitä että "jos kannattaa homoseksuaalisuutta olisi pakote kannattamaan myös pedofiliaa jne" on non sequitur. Eli päättelyvirhe joka perustuu siihen että johtopäätös ei olekaan se mitä sen väitetään olevan. (Mikä on eri asia kuin suora looginen ristiriita. Tämä demonstroi sitä miten ristiriidan puute ei tee argumenttivirheetöntä tai edes huonosti perusteltua, kuten jokainen "kehäpäätelmän" tunteva tietää.)
Mutta kuten demonstroin voi silti olla jossain määrin tarpeen argumentoida miksi homoseksuaaleissa on jotain sellaista mitä vaikka zoofiileissä ei ole. Ja tässä on hyvä katsoa juridiikkaa. Sillä kun aiheena on homoseksuaalejen avioliittolaki, voidaan löytää oleellisia epäanalogioita. Ja koska aihe on juridiikkaa, niistä tulee tätä kautta oleellisempia kuin se että mitä mieltä itse kunkin uskonto on siitä onko asia eettistä vai syntiä.
Perimmiltään kyseessä on se että ketkä katsotaan todellisiksi itsemäärääviksi kansalaisiksi.
1: Nykyaikana lain mukaan lapsilla on hyvin vähän autenttista tai millään tavalla sisällöllistä päätäntävaltaa. Heidän vanhempansa saavat päättää mitä he syövät, mihin uskontoon heidät laitetaan. He eivät saa äänestää, he eivät saa juoda alkoholia jne. Avioliittoon meneminen on siis osa tätä yleistä "täysivaltaisen kansalaisuuden teemaa". Ja homoseksuaalien avioliiton kohdalla ei kyseenalaisteta tätä doktriinia. Se on merkittävä niin tupakasta seksin katsomiseen internetissä. Joten kyseessä on nyky-yhteiskunnan eräs vahvimmista arvokannanotoista. Tämä tekee epäanalogiasta juridisesti aivan käsittämättömän merkityksellisen.
2: Jos mietitään zoofiliaa, siinäkin itse asiassa on kyse siitä että eläintä ei koeta mielekkääksi omavaltaiseksi päättäjäksi. Juridisessa mielessä lapsi ja eläin ovat tässä kohden samanlaisia.
3: Toisaalta on koko parafilian käsite. Homoseksuaalisuus, kuten sadomasokismikin, ovat aikaisemmin määritelty parafilioiksi. Mutta nykyään näin ei tehdä. Parafilia on jotain joka on kenties määrittelykysymys. Mutta juridisessa mielessä ero on valtavan suuri. Homoseksuaalisuuden ja esimerkiksi pedofilian välillä on tätä kautta käsittämättömän suuri juridinen ero. Ja jossain mielessä voidaan ajatella että juridiikka on "demokraattisen arvokeskustelun arvokannanottokasa". (Jonka perusteella osa on esittänyt että Suomen laki olisi jotenkin kristillinen. "Suomi on kristitty maa" ei sanoisi muutoin oikein mitään merkityksellistä...) Parafilia on kenties metaeettisesti ontto ja mielivaltainen (itsekin edustan kantaa jossa perversio erotetaan seksuaalisesta suuntauksesta sillä että jälkimmäisellä on riittävän vahva lobbauskoneisto). Juridisella ja yhteiskunnallisella tasolla se on kuitenkin äärimmäisen vahva ja oleellinen epäanalogia.
Bonuskorttina on syytä ottaa komorbiditeetti.
Otin esiin komorbiditeetin siltä kannalta että se on merkittävä jos mietitään yhteyksiä erilaisten negatiivisten asioiden välillä. Zoofilian ja pedofilian kohdalla on syytä huomata että niissä on eräs hyvin omituinen lisäero jota homoseksuaalien kohdalla ei ole huomattu. Nimittäin korrelaatioita muihin mielenterveyden häiriöihin. Pedofiili on tavallisemmin myös jotain muuta kuin pelkästään pedofiili. Toisin sanoen pedofilialla on komorbiditeetti.
Tämä yhteys antaa vihjeen siitä että siihen liittyy eihaluttuja lieveilmiöitä. Jotka taas oikeuttavat juuri sitä red herringin ja slippery slopen tyylisten argumenttien käyttämistä. Homojen kohdalla on turhaa puhua siitä että pian ne raiskaavat kaikki meidän lapset. (Homoseksuaali päivähoidossa synnyttää tämänlaista pelottelua. Samoin kuin jokainen heteroseksuaali mies leikkimässä ei omien lasten kanssa herättää pedofiiliantureita melko lailla tyhjästä.) Tämä alleviivaa sitä että se on jotenkin oleellisemmin "mielenterveydellinen probleema". Homoseksuaalisuutta kohdellaan kuin sillä olisi vahva komorbiditeetti ja siksi siitä odotetusti seuraisi jotain. Tämä on logiikan kannalta mahdollista mutta tosiasiat eivät tue sitä. Itse asiassa tämä on oleellinen, sillä pedofilialla on jotain hyvin erilaista kuin homoseksuaalisuudella.
Tämä toki tekee asiaan lisää sillä jo aikaisemmin valitsemallani linjalla. Jos katsotaan täysvaltaista itsemääräämistä niin meidän yhteiskunnassamme uskonnollinen vakaumus, edes tyhmä sellainen, ei vie itsemääräämisoikeutta. Mutta mielenterveysongelmien kohdalla voi käydä hyvinkin toisin. Mielenterveyspuolen ongelmissa ihmisen vapaa kansalaisuus otetaan mielellään haltuun. Otetaan esimerkiksi haltuun ja estetään tappamasta itseä.
1: Miksi on luotu kristillinen yhteiskunta jossa ei-kristitty de facto monin paikoin savustetaan niin ikävään tilanteeseen että ainut konkreettinen vaihtoehto on itsemurha ja sitten otetaan heidät talteen jotta he eivät voi tappaa itseään? Missä on kristittyjen sadismin yläraja? Kidutettu ei saa kidutusta loppumaan edes itsemurhalla...
Toki tämän eettinen oikeutus voidaan kyseenalaistaa. (Kuten tuossa juuri aiemmin teinkin.) Mutta kun puhutaan lainsäädännöstä - ja homoseksuaalien avioliittolaissahan on kyse goddamit juridiikasta, systemaattisest byrokratiasta - tämänlaiset erot ovat oleellisia kriteeriattribuutteja. Kysymys ei lain kannalta ole yhtään samanlaisesta asiasta joten kyseessä on, paitsi epäanalogia, niin nimenomaan oleellinen epäanalogia.
Yhteenveto
Parhaimmillaan slippery slope todistaa että jos kannatat homojen avioliittolakia ei ole välttämättä ristiriitaa siihen että voisit kannattaa myös pedofiliaa tai monen ihmisen avioliittoa. Mutta tämä "ei välttämättä ole ristiriitaa" ei ole kiinnostava - itse asiassa se on looginen päättelyvirhe - jos sitä esitetään muodossa "jos kannatat asiaa A on väistämätön seuraus että kannatat myös asiaa B tai oled idiootti". Tämä ei ole kiinnostava keskusteluaihe.
Toki ei ole merkittävää keskustella siitä mikä muutenkin pätee. Jos ennen lakia ja lain muutoksen jälkeen laki on jotain jonka määrittelemiä asioita sovelletaan kaikkiin ja tämä sama pysyy lain muutoksen jälkeen, (homoseksuaalit saavat mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa), on typerää viitata siihen kun keskustelun aiheena on se muutetaanko asiaa vai ei. Kun ennen ja jälkeen lain muutoksen laki koskee kaikkia ei lainmuutos muuta tätä asiaa. Joten miksi käyttää sitä argumenttina joka perustelee miksi yksi mutta ei toinen? Ei miksikään!
1: Lainmuutoksen jälkeen heteroseksuaalit saavat mennä naimisiin myös oman sukupuolensa edustajan kanssa, heilläkin on samat oikeudet, joskin heidän tämä uusi oikeutensa on heidän kannaltaan yhtä triviaali kuin se että homoseksuaali saa nykyään mennä naimisiin eri sukupuolta edustavan kanssa. Tässä valossa voi miettiä että miksi homot eivät arvosta tai välitä siitä että homot saavat nykyään mennä naimisiin. Sen jälkeen voi ymmärtää miksi on sangen omituista että Lehtosen teemana oli että "ihmiset eivät ymmärrä" että homot saavat jo nyt ennen lainmuutoksen toimeenpanoa, mennä naimisiin... Lehtonen on tässä aika vihjeetön ja hän itse ei näytä ymmärtävän asiaa kovin syvällisesti. Homot eivät kyseenalaista sitä että he saavat mennä naimisiin eri sukupuolta olevien kanssa joten on outoa että Lehtonen ottaa asian esille "väärinkäsityksenä". Kuka tässä on väärinkäsittänyt mitään? Hän itse ei nähtävästi ymmärrä että homoseksuaalit haluavat avioon samaa sukupuolta olevan kanssa ja tämä on se ainut kulma jolla avioliitto heitä kiinnostaa. Lehtosta vaivaakin niin syvä vihjeettömyys yhdessä juridiseen saivarteluun että asennetta voisi kutsua "ällö mega autismiksi", paitsi että se loukkaisi autisteja kaikkialla maailmassa. Sillä autistia ja Lehtosta erottaa se, että autistit voivat olla älyllisyydessään kunnioitettavia ihmisiä.
Koska heteroseksuaalien laki on sallittu, on heidän tehtävä jotain samaa kuin mitä olen tässä tehnyt. Kertoa perusteita miksi yhdet mutta ei toiset. Jos pitää homoseksuaalien avioliittoa pahana asiana, se olisi syytä perustella. Tämä voi olla mahdollista. Mutta ei tämäntapaisilla argumenteilla mitä siihen on käytetty.
torstai 7. toukokuuta 2015
Miten suhtautua elokuvien väkivaltaisiin "hulluihin" tai "vammaisiin"?
Katsoin vuonna 2013 ilmestyneen "Stoker" -elokuvan. Sen keskiössä on erikoisella tavalla havaitseva tyttö. Tarina alkaa jonain joka saattaisi olla vain tapahtumienkuvausta hautajaisten jälkeen. Mutta pian on selvää että kyseessä on murhamysteeri. Joka sitten saavuttaa elokuvan loppupuolella keskushenkilön väkivaltaiseen hahmonkehitykseen.
Elokuvan sankarittaren(?) mielentilaksi on usein arvailtu autismia. Ja tähän liittyen sitä on voinut olla luontevaa rinnastaa "ZEN" -elokuvaan. (Jonka olen myös nähnyt) Jälkimmäinen on kung-fu -elokuva jonka sankarina on autistinen tyttö joka oppii taistelutaitoja. (Mikä on sinällään poikkuksellista elokuvissa. Autistit elokuvissa ratkovat superälyllään kasinoita ja salakoodeja.) Siinä autisti on heikko ja vammainen mutta kuitenkin kompetentti taistelija. Ja elokuvan lopussa on jopa - todennäköisesti autistille merkityksetön - melodramaattinen loppulauselma jossa korostetaan että he eivät ole yksin ja heitä rakastetaan. Kyseessä on jonkinlainen vammaisen glorifiointi. "Stoker" on tässä luonnollisesti poliittisesti epäkorrekti. Autisti joka varustautuu kynällä joka päätyy kiusaajahahmon käteen. Autisti joka lopuksi ampuu poliisin. Se lietsoo varmasti jotain siitä ennakkoluulosta jossa erilainen on vaarallinen, uhkaava ja väkivaltainen.
Toisaalta "Stoker" -elokuva ei itse asiassa kerro että vika olisi nimenomaan autismi. Elokuva pelaa muutenkin odotuksilla varsin omituisesti. Ja joku muu voisi laittaa vaihtoehdoksi jonkinlaisen itseensäkäpertyvän skitsofrenian. Tai elokuvaklassikko psykopatian. Etenkin poliisinampumiskohtauksessa tuntuu olevan sanavalmis ja tilannetajuinen nainen. Esiin voi ottaa esimerkiksi seuraavat:
* Selvästi sairaus on liitoksissa sankarittaren isän veljeen. (Joka mahdollisesti, mutta ei välttämättä, voi olla hänen biologinen isänsä.) Ja hän luo kirjeissään tarinoita siitä miten hän on ollut eri maissa ympäri maailmaa. Mutta kirjeet ovat kuitenkin peräisin samasta mielenterveyshoitolasta. Hän selvästi lähettää kirjeitä nimenomaan sankarittarelle. Hänellä on jonkinlainen pakkomielle ja kirjeet kertovat jostain syvästä yhteydestä vaikka hän ei ole koskaan tavannut tätä. Tämä ei vaikuta autismilta, vaan joko siltä että tarina luodaan kirjeen lukijalle jotta tätä voidaan hallita karismaattisella epätotuudella. Tai sitten vaihtoehtoisesti hän todella uskoo olevansa näissä maissa ja uskoo fantasioiohinsa. Mikä ei kyllä vaikuta autismilta.
* Isän veli myös murhaa avaintodistajia. Ne osoittavat selvää tilannetajua. Sitä että tiedetään mitä toinen tietää ja jossa heitä myös ohjaillaan. Ei vaikuta autismilta. Ei etenkään yhdistettynä äidin iskemiseen ja siihen liittyvään sosiaalisuuteen. Ja patsasteluun aurinkolaseissa ja muissa vastaavissa niin että hän olisi jotenkin cool.
* Erikoisuuden seksuaalinen luonne on melko ilmiselvä. Tässä on symbolisia yhteyksiä kohtauksissa joissa hämähäkit kävelevät jalkaa pitkin mekon alle. Mutta viimeistään sekstaaminen-muuttuu-raiskaukseksi-ja-itsepuolustuksesta-murhaksi -kohtausta seuranneessa suihkumasturboinnissa käy viimeistään täysin selväksi että tappamisessa on seksuaalinen komponentti. Tätä korostaa myös edesmenneen isän halu laittaa tyttöä metsästämään. Isä ei pitänyt metsästämisestä mutta tyttö piti. Ja isä selitti että joskus on syytä tehdä jotain pahaa jotta ei tee jotain vielä pahempaa. Saaliiden täyttäminen oli myös tärkeää.
Hahmo ei tosin tässä ole kovin koherentti ja on vaikeaa sanoa onko mitään tiettyä mihin sitä edes on liitetty. Elokuvan alussa kliseiden läpipursuama "autismi" -leima miltei huutaa itseään mutta lopussa on hyvin vaikeaa nähdä sitä missään. Elokuvanteko ei kuitenkaan ole psykiatriaa ; Esimerkiksi tarinan lopetus on omituinen. Sillä kun sankaritar ampuu setänsä joka on kuristamassa sankarittaren äitiä, poliisi olisi varmasti tyytyväinen lopputulokseen. Murhatut ruumiit voitaisiin laittaa sedän kontolle. Koska, no, nehän tosiasiassa olivat hänen surmatekojaan oikeastikin. Psykopaatti voisi laskelmoida vain selviävänsä tilanteesta. Lopussa kuitenkin murhataan murhaamisen vuoksi. Sillä tästä tulee ankarampi tarina.
Mainitsin kuitenkin skitsofrenian ja psykopatian tarkoituksella. Elokuvissa niihin on tavattu liittää väkivaltaisuutta. Nämäkin ovat tarpeettomia stereotypioita. (Esimerkiksi skitsofreenikoiden väkivaltaisuus ei ole mikään tosiasia.) Mutta niiden kohdalla ei asiasta pahastuta. Autisteilla on selvästi jonkinlainen "erikoissuojelu" kulttuurissamme. Sen vuoksi nimenomaan autistinen väkivaltainen sankari koetaan jotenkin oleellisesti loukkaavampana kuin väkivaltainen skitsofreenikko.
Siinä mielessä on kenties rakentavaakin luoda autismivihjeitä väkivaltaiseen hahmoon. Sellainen kun rikkoo konventioita ja pakottaa reagoimaan jotenkin. Joku voi ahdistua tästä seuraavasta kognitiivisesta dissonanssista. Ja osa voi moralisoida. Näille reagoinneille on tilaa. Se ei kuitenkaan minusta ole kaikki. Asiaa on ainakin helpompi lähestyä näin kuin iskeä siihen että olemme kenties kaikki liiankin turtuneita väkivaltaisiin psykopaatteihin ja skitsofreenikoihin niin että emme enää edes tajua pahastua heidän puolestaan.
lauantai 2. toukokuuta 2015
Onttoja ihmisiä (hollow man)
Törmäsin ajatukseen jonka mukaan mielenterveysongelmia koskeva nolostuminen on itse asiassa jotain joka vaatii yliluonnollisen tai supernaturaalin elementin. Tarkalleen ottaen lausunto meni "Mikä vittu siinä oikeasti on, että jengi pitää "mielensairauksia" jotenkin kumman mystisinä verrattuna "ruumiin sairauksiin"? Ovatko ihmiset oikeasti niin saatanan tyhmiä ja/tai taikauskoisia, että luulevat, että meillä ihmisillä on jokin fyysisestä ruumiista riippumaton "sielu" joka voi jotenkin "sairastua"?!? No jos ei, niin miksi helvetissä jengi pitää masennusta tai skitsofreniaa yhtään ihmeempänä tai hävettävämpänä sairautena kuin tulehtunutta umpisuolta tai diabetesta? Häh?" Näkemys on mielestäni siinä mielessä hyvä, että mielenterveysongelmia todellakin hävetään, usein aiheettomasti. Mutta asia on mielestäni kiinnostavampi ja monisyisempi kuin esitetty.
Ensinnäkin : Medikalisaatio on sielukonseptista etääntymistä.
On selvää että mielenterveydellisten ongelmien mukana jopa sävyjä jossa moraali on medikalisoitu, eli pahuus on mielenterevydellinen häiriö. Epäluonnollinen ja ei-mielenterve on tällöin pahuutta ja tämä ikään kuin tieteellistää moralismin ja näin voidaan paeta niistä ongelmista joita moralismi ymmärrettävästi tuo harjoittajalleen.
1: Hieman aiheen sivustasta esimerköiden : Moraalin medikalisointi on tuttua myös siinä että homoseksuaalisusu on tuomittu sekä epäterveeksi tilaksi, eräänlaiseksi hulluudeksi. Ja sitten toisaalta sitä on esitty jopa rangaistavaksi. Tälläisessä tilanteessa ei oikein auta muu kuin viitata "Mestari" Jussi Halla-ahoon. Hän kun on sanonut homokeskustelussa siitä miten asian tulisi olla niin että moittijoiden tulisi päättää onko homoseksuaalisuus rikos vai sairaus. Että molempia ei voi saada. Hän irrottautuu tästä medikalisoinnin näkökulmasta ja korostaa että jos homoseksuaalisuus on sairaus ja hulluutta, niin silloin ihmisiä pitää auttaa eikä laittaa linnaan.
Medikalisointi on monessa paikassa korvannut sieluun liittyvät vetoomukset. Ja tässä mielessä on osuvaa nähdä analogisuutta näiden kahden välillä. Mutta käytännössä medikalisaatiota käytetään nimenomaan siten että on koettu tarvetta irrottautua sielukonseptista. Tämä on voitu tehdä kahdella tavalla
1: On todellakin hylätty sielu mutta ei moralismia. Ja tällöin ei haetakaan apua pastorilta vaan psykiatrilta.
2: Sieluun viittaaminen nähdään uskonnolliseksi ja uskonto nähdään "subjektiiviseksi" ja "maailmankuvalliseksi" joten asioita ei totella. Tiedettä sen sijaan ei yleensä kauheasti halveksita ja sitä pidetään objektiivisena. Joten jos sielun konvertoi ja manipuloi siten että puhuukin sen sijaan mielenterveystermein on se kätevämpi vallankäytön väline.
Toiseksikin : Mielenterveysasioiden erikoistaminen ei ole ristiriidassa (ontologisen) naturalismin kanssa.
Jos kantana on se, että kun mielenterveys on biologista, aivojen isoissa rakenteissa, kehon umpierityksessä tai hermoston muistirakenteissa jne. olevaa toimintaa, niin se ei tarkoita että niitä ei voitaisi kohdella erikoisella tavalla.
Itse asiassa myös häpeän tunne on biologista jos kaikki muutkin emootiot ovat biologista. Ja häpeän tunne ei selvästi ole ristiriidassa naturalismin kanssa. (Tässä käytän naturalismi -sanaa paljon. Viittaan tässä aina nimenomaan ontologiseen naturalismiin, siihen että todellisuus on kauttaaltaan fysikaalinen.) Mutta vielä oleellisempaa on se, että vaikka voidaan löytää analogisuutta sen kanssa että on vikaa aivoissa kuin että on vikaa varpaassa. Kuitenkin näiden kahden välillä on väistämättä jotain epäanalogisuuksia. Jos ei muussa kuin vaivan lokaatiossa. Epäanalogisuus tarkoittaa sitä että on tilaa luoda ristiriidattomia näkemyksiä joissa nämä asiat lokeroidaan eri lokeroon ja kohdellaan eri tavalla.
Nähdäkseni oleellinen epäanalogia varvaskivun ja vaikka masennuksen välillä on identiteetti. Nykyaikana identiteettiä korostetaan hirvittävästi. Postmodernistit puhuvat maailmankuvista, intresseistä. Eksistentialistit olemisesta ja tulemisesta. Kun puhutaan uskonnosta, etnisyydestä, rodusta, alakulttuurista, kuulumisesta... ollaan käsittelemässä ihmisten identiteettiä. Yleinen kanta tuntuu olevan se, että ei ole relevanttia kuluttaa päiviään siitä että keskustellaan pikkuvarpaistamme ja niiden eroista. Mutta vakaumusasiat ja maailmankuvat ovat jotenkin syviä ja tärkeitä. Siksi filosofit pohtivat jälkimmäisiä mutta esimerkiksi pikkuvarpaan filosofiaa tutkitaan hämmästyttävän vähän. Vaikka jossain mielessä pikkuvarvas on "todellisempi ja objektiivisempi" kuin vaikka "aito kristillisyys".
Ja identiteetti ei ole mikään yksi asia. Käytämme käsitettä paljon ja kaikilla on siitä jonkinlainen käsitys. Mutta se miten sitä käytetään on hyvinkin hajanaista. Voimme viitata identiteetillä (a) sosiaaliseen kategoriaan, jolloin tarkastellaan esimerkiksi ryhmään kuulumisen sääntöjä ja tarkastellaan attribuutteja (ominaisuusksia, käyttäytymistä) jotka määrittävät tämän kategorian (b) Jotain johon ihminen liittää itsensä niin että kokee asiasta ylpeyttä ja kuuluvuudentunnetta ja (c) jonain jota ihminen aidosti ja pohjimmiltaan on.
Eli identiteetti voidaan joskus nähdä jonain jonka päättävät muut (a), jonain joka päätetään itse (b) ja jonain jota ihminen ilmentää (c). Tässä identiteetti voi olla kuori, joka on enemmänkin liehuva lippu jolla ihminen mainostaa itseään (a+b) tai jotain joka on olemassa riippumatta siitä mitä ihminen oikeasti tekee ja toimii (c).
Koska mielenterveys koskee sitä mitä mieltä olemme asioista on selvää että se on sidoksissa käytökseen ja toimintaan. Näin ollen mielenterveys voi vaikuttaa tai vaikeuttaa sitä miten kuulumme ulkoiseen identiteettiin (a+b). Psykopaatilla voi olla vaikeuksia olla lempeyttä korostavassa uskonnossa. Ongelmaa kiristää se, että jos elämme naturalistisessa maailmassa niin tosiasiassa me olemme aivomme ja muu elimistömme. Joten itse asiassa naturalistisessa maailmankuvassa mielenterveysongelma voi olla sielua helpommin sidottavissa siihen että mielenterveysongelma todella iskee siihen mitä ihminen syvimmiltään on. Sielu voi olla hairahtuva, ja mielenterveysongelma voidaan nähdä syntinä jota sielu tekee eikä jotain jota sielu on. Mutta naturalismin kanssa asia voi olla jopa vaikeampi. (Toki ei ole naturalismin kanssa ristiriidassa nojata analogiaan umpisuolentulehduksen kanssa. Mutta selvästi ei ole naturalismin kanssa ristiriidassa esittää että mielenterveysongelma on nolo asia.)
Tämä konsepti voidaan sitoa moralismiin varsin helposti. Merkittävää on huomata, että jos kannattaa ajatusta jossa "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä" korostetaan usein nimenomaan sitä että syvä minuus (c -tyypin identiteetti) on erillinen kuin tekomme (a+b -tyypin identiteetit).
1: Toisaalta voidaan ajatella niinkin että synninteko on osa sielun olemusta. Silloin sielua voidaan rangaista Helvetillä. Jokainen tekee tällöin syntiä ja rakkaus tulee armosta. Ja kun armo pesee synnin emme enää vihaa tätä. Kun paha teko on pesty armolla ei enää vihata syntiä ja voidaan rakastaa syntistäkin.
Eräänlaista moralismia löytyy toki myös jumalattomistakin paikoista. Jos otetaan Sartren eksistentialismi, hän korosti mauvaise-foita, huonoa uskoa. Siinä ihminen tekee jotain epäautenttista. Hän piti tätä suurena paheena. Toisin sanoen hänellä huonoa ihmisyyttä oli se jos ulkoiset piirteet (a+b -tyypin identiteetit) olivat yhteensopimattomia syvän aidon itsen (c -tyypin identiteetti) kanssa.
Omia ajatuksia
Minä taas näen asian yksinkertaisesti niin että identiteetti on vain mainos joka ei kosketa syvintä itseämmme. Se on pelkkä ulkoinen kuori. Mutta tosiasia on myös se, että syvä minuus tämän takana on vain abstrakti ajatus. Kun kohtaamme toisen ihmisen, kohtaamme tämän käyttäytymisen ja ne mielikuvat ja vaikutelmat joita tällä on omissa aivoissamme. Emme voi kiertää tätä. Olemme identiteetteinemme hieman kuin appelsiini josta riisutaan pois kaikki vuorovaikutukset. Pois riisutaan väri joka on fotoneiden kanssa reagoimista. Pois riisutaan paino joka vuorovaikuttaa gravitaation kanssa. Kaikki mikä vuorovaikuttaa reagoimalla kemiallisesti poistetaan yhtälöstä. Ja kun kaikki nämä aistihavainnot riisutaan niin mikä on se järkevä appelsiinius näiden konseptien takana? Itse näen että siellä ei ole mitään ihmiselle mielekästä tai käsitettävää. Ihmiselle mielekäs "appelsiinius" on yksinkertaisesti rinnastettavissa appelsiinin määritelmään. Eli siihen että siihen on liitetty attribuutteja ja kriteeriattribuutteja.
Toisin sanoen identiteetti on minulle illuusio, mutta sen takana ei ole oikeastaan mitään konkreettista. Siksi katson että on hyvin vaikeaa - ellei mahdotonta - sanoa että "rakastan ihmistä mutta vihaan kaikkea sitä mitä hän ajattelee, tekee ja toimii". Jos vihaat syntiä vihaat myös syntistä. Ja jos pyrit erottelemaan identiteetin ja ihmisen ja selität että "ei saa sekoittaa asiaa ja ihmistä" olet tekemässä jotain hyvin kummallista. Sellaista joka on niin väärin että vihaan tälläisen tekijää nimenomaan ihmisenä. Koska mitä ihmistä minä voin rakastaa näiden takana? Mikä on tämä absoluuttisesti rakastettava ihminen? Miksi olisin viehättynyt siitä että jollakulla on kiva aineenvaihdunta. (Joka sekin itse asiassa on vuorovaikutusta ja kemiallisia reaktioita, joten edes tämä ei kelpaisi vastaukseksi, sekin on liian konkreettinen ollakseen se rakastettu ideaali -ihminen ominaisuuksiensa ja paskamaisuuksiensa takana.)
Toisaalta kun mielenterveys joka tapauksessa on medikalisoitu jollain tavalla heti kun sitä pidetään biologisena - fysikaalisen vaivan hoitaminen naturalistisin keinoin on ainakin teoriassa mahdollista - niin voidaan huomata että tosiasiassa me monesti häpeämme fysikaalisiakin vikoja. Liian monelle kehitysvamma on häpeä. Minä häpeän sitä että olen puolisokea. (En todellakaan ole jousiampuja.) Mutta en käytä silmälaseja jokin estää minua näyttämästä heikkouksiani julkisesti. Joka on häpeää fysikaalisesta vaivasta joka ei ole mielenterveydellinen. Monille kömpelyys taas saattaa aiheuttaa sivutuotteena noloja tilanteita. Selvästi analogiassa on sekin heikkous että näemme että kenties joku häpeää fyysisiäkin vikoja. Joten miksikäs ei mielenterveysongelmienkin kohdalla.
Toki on hyvä huomata että kenties häpeään ei kuitenkaan olisi mitään moraalista syytä. Kenties nolous johtuu siitä että esimerkiksi kehitysvammaisia kiusataan ja halveksitaan asiattomasti. Samoin mielenterveyshäiriöt saattavat olla pilkan paikka. Ja joskus ihmisillä on ylpeys ja halu tehdä asiat itse. Ja silloin omaan helvettiin ei tarvita edes muita ihmisiä. Tämä ei kenties ole hyväksi. Mutta että kyseessä olisi automaattisesti implisiittinen usko "supernaturaaliin" koska tämä häpeä olisi ristiriidassa naturalismin kanssa? Hell fucking no.
torstai 16. huhtikuuta 2015
Tuuliviirihörhöt
Kristityt kertovat usein ja mielellään kääntymiskertomuksia. Olenkin kertonut tästä tarinaperinteestä. Niissä kuvataan aika ennen kristittynä oloa. Mielisairaus, masennus, ahdistus ja alkoholismi ovat tässä tärkeitä viitattavia. Sillä ne kertovat miten paljon parempi uusi maailmankuva on. Lisäksi henkenä on se, että jos on muuttanut maailmankuvaansa on avomielinen ja ymmärtää vastapuolen näkemykset joten kääntynyt on ikään kuin molempien puolien kokemusasiantuntija. Siksipä ei ole ihme että "Mahdollisuus Muutokseen" -tyyliset kristilliset kampanjat ovat suosittuja. Niitä kerrotaan ja niihin pitäisi suhtautua kunnioittaen.
Siksi olikin mielenkiintoista katsoa evankeelisten kristittyjen reagointeja. Vesa Linja-aho kirjoitti blogiinsa tarinan jossa kertoi ajastaan entisenä kristittynä. Tämä tarina oli lisäksi siitä kiinnostava että se tuettiin blogin ulkopuolisella aineistolla. Linkit näyttävät esimerkiksi ajasta jolloin Linja-aho oli ollut kristillisdemokraattien ehdokkaana. Toisin sanoen hän on tehnyt sen, mitä Pekka Reinikainen ja Matti Leisola eivät ole tehneet omien kääntymiskertomustensa kohdalla. Heistä molemmat ovat kertoneet menneisyydestään ateiteina. Mutta jostain syystä heillä ei ole tukea tätä tarinaa ainoallakaan lehteen kirjoitetulla mielipidekirjoituskella ja vastaavalla. Ateismikausi pitää vain uskoa, samassa syssyssä kuin täytyy uskoa se että heidät molemmat vakuutti supertieteellinen 1980 -luvun nuoren maan kreationismi. (Moderni kreationismi on paljon tätä parempaa. On aivan oikeasti järkyttävää tiedostaa että minkälainen jopa nykykreationistien mielestä idioottimainen argumentisto on ollut se heidät vakuuttava.)
Kiinnostavaa tässä oli tietenkin se, miten uskovaiset reagoivat. Tyypillinen kommentti on seuraava ; "artikkeli ei sisältänyt mitään järkevää: artikkelin kirjoittaja tyypillinen mielenterveysongelmainen (myöntää blogissaan sen itsekin). Kuin tuuliviiri joka jo seuraavissa vaaleissa saattaa hyvinkin olla vihaamansa puolueen ehdokkaana - riippuu ihan lääkityksen määrästä / tehosta, heh" Nyt he tietävät miltä minusta tuntuu kun kuuntelen heidän kääntymiskertomuskiaan. Eivät ne miltään argumentilta tai vakuuttavalta kuulosta. Ymmärrän reaktion. Kun joku kertoo olleensa juoppo ja ahdistunut, näen elämäntaidottoman tuuliviirin joka vaihtaa päihteen toiseen. Että uskaltaako sinne tilaisuuteen tullakaan jos vieressä ollut entinen LSD -nisti saa flashbackin ja luulee minun olevan appelsiini ja alkaa kuorimaan. HEH.
Toisaalta he kertovat myös siitä että miten he toivovat itseään kohdeltavan. Sillä kristittyjen - ei esimerkiksi ateistien - normistossa on kultaisen säännön ajatus siitä että kristitty toimii muita kohtaan kuten toivoisi itseään kohdeltavan. Joten selkeästi he toivovat että heitä kohdellaan tuolla vastaavalla asenteella. Kristityt toimivat aina ja kaikkialla tätä sääntöä noudattaen ja tällä tavalla heitä on reilusti kohdeltava. Se on minun ohjenuorani. Minä en sitä kultaista sääntöä ole dogmeihin laittanut.
keskiviikko 15. huhtikuuta 2015
Pieni ajatus : Epäjonneutumisesta
Äänestyskäyttäytymisessä on korostettu "Jonnet ei äänestä" -asennetta. Ihmiset ovat kannustaneet minunlaistani ihmistä äänestämään. Mikä kertoo muutamasta asiasta (a) he luottavat demokratiaan (b) he haluaisivat minunkin luottavan demokratian nykytilaan ja (c) pitävät minua sen verran täysipäisenä että minulle kannattaa tunkea asioita jotka liittyvät poliittiseen päätöksentekoon. Näistä statementeista osa on kauniita ja vain viimeinen on läpitunkemattoman outo.
Olen myös nähnyt Päivi Räsäs -meemikuvaa. Siinä on kellokaulainen Päivi Räsäsen kuva joka sanoo että "Älä äänestä, minun kannattajani äänestävät." Ja on korostettu että äänestäminen (a) antaa luvan valittaa ja (b) äänestämättä jättäminen on ääni sille ihmiselle jota vähiten kannattaa.
Koska olen minä, reagointini eivät ole terveitä. Jos joku yrittää kannustaa minua johokin tiettyyn käytösmalliin, koen vastahakoisuutta. Joka ilmenee joskus hieman omituisilla ja mahdollisesti mielisairailla tavoilla. Niin myös tässä tapauksessa. Tartuin väitteisiin ajatuskokeina ja rakensin niille vastaesimerkin.
Itse asiassa vastaesimerkin jonka väärässäolo olisi syytä argumentoida minulle jotta en toteuttaisi sitä. Eli ei riitä että sanoo että kaikki allaoleva on hevonpaskaa. (Jota se todennäköisesti on.) Olisi lisäksi kerrottava miksi. Ja sen jälkeen on ikään kuin pakko uudelleenarvioida tiettyjä äänestykseen liitettyjä kliseitä.
Nyt kun minulle on sanottu että jos en anna ääntäni vaaleissa niin se ääni menee Päivi Räsäselle. Itse en taas oikein luota järjestelmään ja pidän äänestämistä absurdina. Kuulemma myös jos ei äänestä niin ei saa valittaa. Vaikka luulisi että äänestäminen vaatisi systeemiin luottamista ja legitimoisi äänestysjärjestelmän nykymuodossaan. Siksi olen päättänyt äänestää Päivi Räsästä. Tästä seuraa asioita:
1: En tiedä mitään mikä yhtä vahvasti demonstroisi sitä miten vähän luotan siihen että yksittäisellä äänelläni on mitään merkitystä tai sisältöä. Se, että äänestän voi todellakin olla ultimaattinen keskisormennäyttö järjestelmälle. Äänestämättömyys on kenties vain laiskaa. Mutta se, että äänestää Räsästä on osoitus siitä että demonstroi miten vähän omalla aktiolla on oikeasti vaikutusta yhtään mihinkään.
1: Ääneni menee. Saan siis valittaa. Aina kun selitetään valitusoikeuden leimaamisesta, ei tätä ehtoa mitenkään jatkomääritetä. Ei esitetä ketä äänestämällä valitusoikeus todella validoituu. Puhutaan vain äänestyksestä. Joten jos äänestän Päivi Räsästä saan jotenkin oleellisesti enemmän valittaa huonosta politiikasta kuin jos en olisi äänestänyt ketään? Ja näin todella olisi vaikka äänestämättä jättäminen voidaan nähdä prosessin validiteetin kyseenalaistamiseksi.
3: Jos lähtökohtana on se, että äänestämättömuus tarkoittaa äänen menemistä Päivi Räsäselle (eli sille jota luultavasti vähiten kannattaa) niin mitä äänestykseni muuttaa? Jos se ei muuta mitään, miksi tuntuu jotenkin siltä että on merkittävästi pahempi että äänestän Räsästä kuin jätän äänestämättä ketään? Jos äänestämättömyys on sama kuin huonoimman ehdokkaan äänestäminen, tilanteiden pitäisi olla identtinen. Jos tilanne on pahempi Räsäsen äänestyksen jälkeen, ilmoilla olisi ei-verrannollisuus.
Heilutan keskisormeani matkallani siihen omituisimpaan vessakoppiin jossa on littanat reiät ja ylettömän karkea vessapaperi.
 |
| Päivi Räsänen. Rehellinen poliitikko. Sanoo mitä tarkoittaa. Tarkoittaa mitä ajattelee. Mikä on ainutlaatuista. Joskin myös valitettavaa. |
Koska olen minä, reagointini eivät ole terveitä. Jos joku yrittää kannustaa minua johokin tiettyyn käytösmalliin, koen vastahakoisuutta. Joka ilmenee joskus hieman omituisilla ja mahdollisesti mielisairailla tavoilla. Niin myös tässä tapauksessa. Tartuin väitteisiin ajatuskokeina ja rakensin niille vastaesimerkin.
Itse asiassa vastaesimerkin jonka väärässäolo olisi syytä argumentoida minulle jotta en toteuttaisi sitä. Eli ei riitä että sanoo että kaikki allaoleva on hevonpaskaa. (Jota se todennäköisesti on.) Olisi lisäksi kerrottava miksi. Ja sen jälkeen on ikään kuin pakko uudelleenarvioida tiettyjä äänestykseen liitettyjä kliseitä.
Nyt kun minulle on sanottu että jos en anna ääntäni vaaleissa niin se ääni menee Päivi Räsäselle. Itse en taas oikein luota järjestelmään ja pidän äänestämistä absurdina. Kuulemma myös jos ei äänestä niin ei saa valittaa. Vaikka luulisi että äänestäminen vaatisi systeemiin luottamista ja legitimoisi äänestysjärjestelmän nykymuodossaan. Siksi olen päättänyt äänestää Päivi Räsästä. Tästä seuraa asioita:
1: En tiedä mitään mikä yhtä vahvasti demonstroisi sitä miten vähän luotan siihen että yksittäisellä äänelläni on mitään merkitystä tai sisältöä. Se, että äänestän voi todellakin olla ultimaattinen keskisormennäyttö järjestelmälle. Äänestämättömyys on kenties vain laiskaa. Mutta se, että äänestää Räsästä on osoitus siitä että demonstroi miten vähän omalla aktiolla on oikeasti vaikutusta yhtään mihinkään.
1: Ääneni menee. Saan siis valittaa. Aina kun selitetään valitusoikeuden leimaamisesta, ei tätä ehtoa mitenkään jatkomääritetä. Ei esitetä ketä äänestämällä valitusoikeus todella validoituu. Puhutaan vain äänestyksestä. Joten jos äänestän Päivi Räsästä saan jotenkin oleellisesti enemmän valittaa huonosta politiikasta kuin jos en olisi äänestänyt ketään? Ja näin todella olisi vaikka äänestämättä jättäminen voidaan nähdä prosessin validiteetin kyseenalaistamiseksi.
3: Jos lähtökohtana on se, että äänestämättömuus tarkoittaa äänen menemistä Päivi Räsäselle (eli sille jota luultavasti vähiten kannattaa) niin mitä äänestykseni muuttaa? Jos se ei muuta mitään, miksi tuntuu jotenkin siltä että on merkittävästi pahempi että äänestän Räsästä kuin jätän äänestämättä ketään? Jos äänestämättömyys on sama kuin huonoimman ehdokkaan äänestäminen, tilanteiden pitäisi olla identtinen. Jos tilanne on pahempi Räsäsen äänestyksen jälkeen, ilmoilla olisi ei-verrannollisuus.
Heilutan keskisormeani matkallani siihen omituisimpaan vessakoppiin jossa on littanat reiät ja ylettömän karkea vessapaperi.
maanantai 26. tammikuuta 2015
Oravan Tao ; Mikä on ei-kannattavan blogaamiseni salaisuus?
Blogaaminen voi teoriassa olla taloudellisesti kannattavaa. Osa suosittujen blogien pitäjistä ohjeistaakin tähän. Nämä ovat periaatteessa hyviä. Kuten ohjeita siitä että pitää kirjoittaa aiheesta johon on omaa näkemystä että ei tarvitse pumpata aiheita lukijoilta. Päivitysrytmiikastakin saa tehtyä periaatteessa taiteenlajin. Kuitenkin näissä helposti unohtuu että ollakseen taloudellisesti menestynyt, blogi tarvitsee muutakin. Sen on valittava suositut aiheet. Ja lisäksi sen on kirjoitettava aiheista jotka on helppo tuotteistaa. Siksi elämäntapablogit ja muotiblogit ovat hyviä.
Minä taas kirjoitan hyvin taloudellisesti ei-kannattavaa blogia.
Sellaista joka noudattaa lähinnä yhtä annettua ohjetta. Sitä omaan persoonaan nojaamista. Se ei kuitenkaan ole kovin suosiota lisäävä tekijä. Sillä vaikka kaikki suosituimmat blogit olisivatkin persoonavetoisia, niin minun persoonani ei ole sitä tyyppiä joka on kovin kannattava. Moni ajattelee että ärsyttävyys vetää, mutta tosiasiassa se vain ärsyttää. Provosoituminen ei ole innostumista.
Asiaa voidaan lähestyä Jukka Hankamäen huomioilla. Hän on katsonut "Uuden Suomen" menestyneitä blogauksia. Ja tässä hänkin panostaa aiheeseen. "Pikainen sisällönanalyysi osoittaa, että suosituimpiin päätyy todennäköisimmin silloin, kun ottaa kantaa johonkin kolmesta asiasta: 1. Homoseksuaalisuuteen 2. Uskontoon 3. Perussuomalaisuuteen Nämä kiihottavat kansaa." Tässä kohden toimin jossain määrin oikein. Mutta Hankamäellä on vähemmän ilmiselvä lisähuomio joka on mielestäni vielä oleellisempi "Lyhyen ajan suositumpien joukossa pysyy, kun puolustaa tai edustaa homoseksuaalisuutta, arvostelee kristinuskoa (tai kehuu islamia) ja kritisoi perussuomalaisuutta. Julkisuuden kirjoitukselle takaa tällöin tuomitsevien kommenttien runsaus. Mukilointi on kuitenkin pian tehty. Pitkäaikaisesti listalla pysyy, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, puolustaa kristillisiä arvoja ja kehuu perussuomalaisten menestystä, toisin sanoen on patakonservatiivi. Julkisuuden varmistaa tällöin mielipiteiden kanavoituminen poliittiseksi kannatukseksi, joka on yleensäkin pitempiaikaista."
Tämä on hyvin kiinnostava huomio sikäli että se vihjaa siihen että aiheen lisäksi oikeat mielipiteet ratkaisevat. Syynä on osittain se, että yleistä mielipidettä kirjoittavia on paljon. Ja vähemmistöä - tai poliittisesti epäkorrektimmaksi miellettyä - näkemystä vastaan syntyy pysyvämpi asiakaskunta. Sillä kun omaa kantaa edustaa vain muutama, samanmieliset kokoontuvat. Ja pääsee myös samalla vahvemmin vihollisen silmätikuksi.
Tässä kohden on hyvä huomata että minun ongelmani on tietty linjattomuus. Minulla on itse asiassa tarkemmin katsoen hyvin tavanomaisia mielipiteitä. Olen enemmänkin persoonaltani ja ilmiasultani ekstreemi. Näkemykseni ovat hyvinkin valtavirtaisia. Ja tämä näkyy tekstien luvussa. Blogausten luetuksitulluuden suuruusluokka ei ole mitenkään vakio. En tiedä kuinka monta nollaa lukijamäärässä on. (Ja tämä tietysti koskee numeroita, joskin sen voi ymmärtää myös lukijoitani halveksuvaksi sanaleikiksi.) Olen kuitenkin liian satunnainen suhteessa poliittisessa keskustelussa vedettyihin linjoihin. En ole kaiken kaikkiaan riittävän "puolella" ja "vastaan". Ja kirjoitan satunnaisistakin aiheista joten minulta tuskin tulee koherentisti ja tasaisesti sellaista aineistoa jolla voisi luoda viholliskuvaa tai samanmielisten joukkoa. Lisäksi tapani reagoida kommentointiin on varsin etäännyttävä.
Itse asiassa mitä tarkemmin asiaa katson, yllättääkin enemmänkin se että miten lukijoita on sekin määrä mitä on.
Olen tullut siihen tulokseen että lukijoita on yksinkertaisesti sen vuoksi että olen blogienkirjoittamiselle hieman samaa mitä Nicholas Cage on elokuvanäyttelylle. Let's face it. Nicholas Cage on hullu. Hän tekee tempauksia, ottaa omituisia rooleja, näyttelee ne hyvin omintakeisesti. Nichlolas Cage ei tee sitä mitä elokuvanäyttelijän olisi hyvä tehdä. Eli ottaa osaa vain hyviin elokuviin ja saada itselle nimeä, mainetta ja Oscareita. Tai jotka jotenkin muuten edistävät uraa. Vaikkapa antamalla kuvan siitä että henkilö on luottonäyttelijä juuri tietynlaisiin rooleihin, jolloin ei toki pääse arvostetuksi ja tulee leimatuksi yksipuoliseksi näyttelijäksi, mutta joka kuitenkin takaa vakaan leivän.
Nicholas Cage ei kuitenkaan nimenomaan tee näin. Hän on omalla tavallaan hyvin menestynyt. Mutta hänen menestystään kuvaa hyvin vahvasti se, että hän ei aina onnistu. Itse asiassa hän näyttää onnistuvan yllättävän harvoin, mutta menestyvän tästä huolimatta. On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi hän valitsee niitä rooleja kuin valitsee. Mutta selvää on että hän kuitenkin aina heittäytyy näihin rooleihin. Kyseessä ei ole edes maineentavoittelu. Cagen tempauksista puuttuu tarkoitushakuisuus. Osa julkkiksista hakee medianäkyvyyttä leikkaamalla tukkaansa, ottamalla silikonirintoja, ottamalla niitä pois, lihomalla, laihduttamalla tai tekemällä jotain extreemiä.
Mutta Nicholas Cage tuntuu tekevän ... no sitä mitä hän tuppaa tekemäänkin ... jostain muusta syystä. Siinä missä monien julkkisten vastaavat tempaukset tuntuvat typerehtimiseltä, pinnalliselta menokulttuurilta tai laskelmoiduilta mediasuosiotempuilta. Cage vaikuttaa sen sijaan jotenkin toteuttavan itseään näiden ylilyövien tai vain strategisesti huonojen peliliikkeidensä kautta. Hän tekee niitä paitsi siksi että voi, niin myös siksi että hän jotenkin ilmentää itseään näiden kautta. Jossain mielessä hän on eläin.
Mutta ei sillä pinnallisella tavalla. Vaan enemmän jollain sellaisella joka kenties lähestyy Zhuangzin taolaista ajattelua. Tämä kiinalainen filosofi kun korosti luonnollisuutta hyvin erikoisella tavalla. Sellaisella joka ei tuo mieleen länsimaisessa mielessä helposti syntyvään assosiaatiota rauhasta ja harmoniasta. Vaan jossa korostuu se, miten tieto on suurta ja ihmisen käsityskyky pieni mutta olemassaoleva. Zhuangzi käytti myös ahkerasti erilaisia shokkitaktiikoita ja huumoria. Sellaisia jotka harvemmin osuvat yhteen tärkeän filosofian mielikuvan, saati itämaisen filosofian, kanssa. Tämä räväkkyys johti seimerkiksi siihen että väittely ja riitely olivat Zhuangzin argumentoidessa toisiaan lähellä. Häntä pidetään jopa anarkistisen ajattelun historian kannalta merkittävänä hahmona.
En tavallisesti nosta omaa häntääni, mutta tässä kohden uskaltaisin sanoa että jos en kenties ole yhtä rohkean autenttinen kuin Cage tai yhtä merkittävä ajattelija kuin Zhuangzi, niin kuitenkin tämä tietty eilaskelmoitu luonnollinen hulluus meidän välillämme on analogista. (En muuten usko että kukaan meistä kolmesta mainitusta olisi osannut kaavoittaa itseään johonkin korkeampaan ideaaliin joka jäsentäisi jokaisen toimintamme. Emme ole autenttisia sillä että tiedämme mitä olemme, vaan tavallaan juuri sillä että emme tiedä. Paljastamme ikään kuin mysteeriä itsellemmekin samalla kun muut joutuvat ... no, enimmäkseen elämään tekojemme seurausten kanssa.) Siksi täällä ei vierailla nautiskellen miellyttävästä persoonasta, mutta ei kuitenkaan kohdella aivan täysin pellenäkään. Suunnilleen siksi minulla on enemmän kuin yksi lukija (itseni).
Muutenhan tämä blogi olisikin ihan paska.
Minä taas kirjoitan hyvin taloudellisesti ei-kannattavaa blogia.
Sellaista joka noudattaa lähinnä yhtä annettua ohjetta. Sitä omaan persoonaan nojaamista. Se ei kuitenkaan ole kovin suosiota lisäävä tekijä. Sillä vaikka kaikki suosituimmat blogit olisivatkin persoonavetoisia, niin minun persoonani ei ole sitä tyyppiä joka on kovin kannattava. Moni ajattelee että ärsyttävyys vetää, mutta tosiasiassa se vain ärsyttää. Provosoituminen ei ole innostumista.
Asiaa voidaan lähestyä Jukka Hankamäen huomioilla. Hän on katsonut "Uuden Suomen" menestyneitä blogauksia. Ja tässä hänkin panostaa aiheeseen. "Pikainen sisällönanalyysi osoittaa, että suosituimpiin päätyy todennäköisimmin silloin, kun ottaa kantaa johonkin kolmesta asiasta: 1. Homoseksuaalisuuteen 2. Uskontoon 3. Perussuomalaisuuteen Nämä kiihottavat kansaa." Tässä kohden toimin jossain määrin oikein. Mutta Hankamäellä on vähemmän ilmiselvä lisähuomio joka on mielestäni vielä oleellisempi "Lyhyen ajan suositumpien joukossa pysyy, kun puolustaa tai edustaa homoseksuaalisuutta, arvostelee kristinuskoa (tai kehuu islamia) ja kritisoi perussuomalaisuutta. Julkisuuden kirjoitukselle takaa tällöin tuomitsevien kommenttien runsaus. Mukilointi on kuitenkin pian tehty. Pitkäaikaisesti listalla pysyy, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, puolustaa kristillisiä arvoja ja kehuu perussuomalaisten menestystä, toisin sanoen on patakonservatiivi. Julkisuuden varmistaa tällöin mielipiteiden kanavoituminen poliittiseksi kannatukseksi, joka on yleensäkin pitempiaikaista."
Tämä on hyvin kiinnostava huomio sikäli että se vihjaa siihen että aiheen lisäksi oikeat mielipiteet ratkaisevat. Syynä on osittain se, että yleistä mielipidettä kirjoittavia on paljon. Ja vähemmistöä - tai poliittisesti epäkorrektimmaksi miellettyä - näkemystä vastaan syntyy pysyvämpi asiakaskunta. Sillä kun omaa kantaa edustaa vain muutama, samanmieliset kokoontuvat. Ja pääsee myös samalla vahvemmin vihollisen silmätikuksi.
Tässä kohden on hyvä huomata että minun ongelmani on tietty linjattomuus. Minulla on itse asiassa tarkemmin katsoen hyvin tavanomaisia mielipiteitä. Olen enemmänkin persoonaltani ja ilmiasultani ekstreemi. Näkemykseni ovat hyvinkin valtavirtaisia. Ja tämä näkyy tekstien luvussa. Blogausten luetuksitulluuden suuruusluokka ei ole mitenkään vakio. En tiedä kuinka monta nollaa lukijamäärässä on. (Ja tämä tietysti koskee numeroita, joskin sen voi ymmärtää myös lukijoitani halveksuvaksi sanaleikiksi.) Olen kuitenkin liian satunnainen suhteessa poliittisessa keskustelussa vedettyihin linjoihin. En ole kaiken kaikkiaan riittävän "puolella" ja "vastaan". Ja kirjoitan satunnaisistakin aiheista joten minulta tuskin tulee koherentisti ja tasaisesti sellaista aineistoa jolla voisi luoda viholliskuvaa tai samanmielisten joukkoa. Lisäksi tapani reagoida kommentointiin on varsin etäännyttävä.
Itse asiassa mitä tarkemmin asiaa katson, yllättääkin enemmänkin se että miten lukijoita on sekin määrä mitä on.
Olen tullut siihen tulokseen että lukijoita on yksinkertaisesti sen vuoksi että olen blogienkirjoittamiselle hieman samaa mitä Nicholas Cage on elokuvanäyttelylle. Let's face it. Nicholas Cage on hullu. Hän tekee tempauksia, ottaa omituisia rooleja, näyttelee ne hyvin omintakeisesti. Nichlolas Cage ei tee sitä mitä elokuvanäyttelijän olisi hyvä tehdä. Eli ottaa osaa vain hyviin elokuviin ja saada itselle nimeä, mainetta ja Oscareita. Tai jotka jotenkin muuten edistävät uraa. Vaikkapa antamalla kuvan siitä että henkilö on luottonäyttelijä juuri tietynlaisiin rooleihin, jolloin ei toki pääse arvostetuksi ja tulee leimatuksi yksipuoliseksi näyttelijäksi, mutta joka kuitenkin takaa vakaan leivän.
Nicholas Cage ei kuitenkaan nimenomaan tee näin. Hän on omalla tavallaan hyvin menestynyt. Mutta hänen menestystään kuvaa hyvin vahvasti se, että hän ei aina onnistu. Itse asiassa hän näyttää onnistuvan yllättävän harvoin, mutta menestyvän tästä huolimatta. On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi hän valitsee niitä rooleja kuin valitsee. Mutta selvää on että hän kuitenkin aina heittäytyy näihin rooleihin. Kyseessä ei ole edes maineentavoittelu. Cagen tempauksista puuttuu tarkoitushakuisuus. Osa julkkiksista hakee medianäkyvyyttä leikkaamalla tukkaansa, ottamalla silikonirintoja, ottamalla niitä pois, lihomalla, laihduttamalla tai tekemällä jotain extreemiä.
Mutta Nicholas Cage tuntuu tekevän ... no sitä mitä hän tuppaa tekemäänkin ... jostain muusta syystä. Siinä missä monien julkkisten vastaavat tempaukset tuntuvat typerehtimiseltä, pinnalliselta menokulttuurilta tai laskelmoiduilta mediasuosiotempuilta. Cage vaikuttaa sen sijaan jotenkin toteuttavan itseään näiden ylilyövien tai vain strategisesti huonojen peliliikkeidensä kautta. Hän tekee niitä paitsi siksi että voi, niin myös siksi että hän jotenkin ilmentää itseään näiden kautta. Jossain mielessä hän on eläin.
Mutta ei sillä pinnallisella tavalla. Vaan enemmän jollain sellaisella joka kenties lähestyy Zhuangzin taolaista ajattelua. Tämä kiinalainen filosofi kun korosti luonnollisuutta hyvin erikoisella tavalla. Sellaisella joka ei tuo mieleen länsimaisessa mielessä helposti syntyvään assosiaatiota rauhasta ja harmoniasta. Vaan jossa korostuu se, miten tieto on suurta ja ihmisen käsityskyky pieni mutta olemassaoleva. Zhuangzi käytti myös ahkerasti erilaisia shokkitaktiikoita ja huumoria. Sellaisia jotka harvemmin osuvat yhteen tärkeän filosofian mielikuvan, saati itämaisen filosofian, kanssa. Tämä räväkkyys johti seimerkiksi siihen että väittely ja riitely olivat Zhuangzin argumentoidessa toisiaan lähellä. Häntä pidetään jopa anarkistisen ajattelun historian kannalta merkittävänä hahmona.
En tavallisesti nosta omaa häntääni, mutta tässä kohden uskaltaisin sanoa että jos en kenties ole yhtä rohkean autenttinen kuin Cage tai yhtä merkittävä ajattelija kuin Zhuangzi, niin kuitenkin tämä tietty eilaskelmoitu luonnollinen hulluus meidän välillämme on analogista. (En muuten usko että kukaan meistä kolmesta mainitusta olisi osannut kaavoittaa itseään johonkin korkeampaan ideaaliin joka jäsentäisi jokaisen toimintamme. Emme ole autenttisia sillä että tiedämme mitä olemme, vaan tavallaan juuri sillä että emme tiedä. Paljastamme ikään kuin mysteeriä itsellemmekin samalla kun muut joutuvat ... no, enimmäkseen elämään tekojemme seurausten kanssa.) Siksi täällä ei vierailla nautiskellen miellyttävästä persoonasta, mutta ei kuitenkaan kohdella aivan täysin pellenäkään. Suunnilleen siksi minulla on enemmän kuin yksi lukija (itseni).
Muutenhan tämä blogi olisikin ihan paska.
maanantai 12. tammikuuta 2015
Sarjatulella leikkimisestä ; Ei mitään tekemistä meidän kanssamme
 |
| On jännittävää miten uskonnonopetus on nykyaikana tärkeää. Taitoa tarvitaan maailman ymmärtämisen sijasta pääasiassa internetpätemisessä pärjäämiseen ja vihollisuuksiin. Sillä tärkeintä on varustautua tavoilla joilla voi syyttää erimielisiä ja puolustautua itse samalla kaikelta siltä mitä vastaan tulee. Mukaan lukien kaikki ne nolot jutut joita oman porukan jäsenet tekevät ihan vain sen takia että heillä on varusteet ja voimakas halu ja tarve myös käyttää niitä... |
Tämä on tavallista. Ideologiat kytkevät itseään usein irti historiastaan negatiivisten asioiden kohdalla. Islamistit pesevät vastuutaan siitä mitä heidän ideologiansa kannattajat ovat aikaansaanut historiallisina aikoina ja nykypäivänä. (Noitavainot eivät voi olla kristillinen ilmiö, koska kulttuuri ei silloin ajanut politiikaltaan kristinuskon ihanteita vaikka kirkolla oli suuri valta politiikkaan. Sen sijaan tieteen edistys johtuu siitä että politiikka oli kristinuskon vallassa.) Kuitenkin tavallaan jo tarve puolustautua kertoo kaiken. On jotain josta puolustautua. Jos ongelmaa ei olisi ei olisi mitään noloja inkvisiitioita tai ryöstäviä ja raiskaavia ristiritareita. Tai muslimiterroristeja. Tai aborttiklinikoille iskeviä.
Asia on kuitenkin hieman mutkikkaampi. Ja siksi tarvitsen pidemmän blogauksen. Olisi yksioikoista tuomita noin suoraan. Sillä tosiasiassa historia eroaa nykyajasta siten että asiat ovat erilaisia. Ja tosiasiassa monesti yhteyksiä halutaan luoda väkisin, koska sillä on hyvä leimata. Asia on erityisen tärkeää sillä vaikka muslimiterroria on aika paljon, niin tekijät ovat silti marginaalinen fragmentti kyseisestä ryhmästä. Ja siksi vaikka korrelaatioissa olisi perääkin, syntyy tämänlaisesta tilanteesta helposti ongelmia jos niistä tehdään vaikkapa profilointityökalu. (Joka kriminologiasta irrallaan muuttuu arkijärjellä käytetyksi syyttäväksi sormeksi jonka metodinen perusteltavuus on vieläkin heikompi.)
Siksi onkin hyvä miettiä miten voidaan erottaa väärin syytetty ja oikein syytetty. Esitän oman vastaukseni. Joka perustuu siihen että syytetty itse kertoo asian. Mutta tekee tämän hieman eri tavalla kuin hän luulee. Tässä ei luoteta ihmisten rehellisyyteen vaan siihen että ihmiset ovat mitä ovat ja toimivat ryhmän ja identiteettinsä kautta odotettavilla tavoilla.
Sinäkin, kristittyni.
Asenne on hyvin inhimillinen. Mutta tunnistettava. Siinä itse asiassa yhdistyy kaksi toimintamallia jotka ovat molemmat kaksoisstandardeja.
1: Ensinnäkin se ilmiselvä. Me haluamme että muut tukevat meitä ja ovat ystävällisiä. Mutta jos meidän oman ideologiamme kautta tulee jotain epämiellyttävää, haluamme lähinnä pestä kätemme siitä. Muiden täytyy pitää omat ekstremistinsä kurissa silloin kun olemme itse uhreja, mutta jos omaan ideologiaan kuuluu vastaavia niin tärkeintä on pestä omat kädet.
2: Toinen taas on se, että kohtelemme niitä jotka ovat eri identiteettiä kuin omamme aivan eri tavalla kuin niitä joiden kohdalla sanomme että he eivät kuulu millään tavalla meihin. Kristityt esimerkiksi voivat helposti moittia ateistejen ärsyttäviä siipiä ja vastustaa heitä kovasanaisesti. Mutta siinä tapauksessa että joku joka ei kristittyjen mukaan ole kristinopin mukaista tekee vastaavia, kristityt eivät vasusta näitä vaikka nämä nimellisesti olisivat aivan eri porukkaa. Tässä vaiheessa pitää jälleen hyökätä sen "ateistisen porukan" kimppuun ja syyttää liiasta leimaamisesta. Mikä itse asiassa paljastaa että tosiasiassa se ääriryhmä jakaa kristillisen identiteetin. No True Scotsman johon liittyy asenne-ero kertoo että se on oikeasti valehtelua. Riippumatta siitä tehdäänkö irtipesu uskonnollisella dogmatiikalla tai sosiologisella analyysillä. Koska jos ne ekstremistit todella eivät olisi kristittyjä niin kyllähän heitä kohdeltaisiin kuten muitakin ei-kristittyjä.
Onkin jännittävää huomata miten viime päivien tapahtumat ovat paljastaneet miten ymmärrettäviä jumalanpilkkaan liittyvät lausumat ateisteilta ovat. Kristityt sanovat aivan samoja asioita. Olen sinänsä hämmästynyt että olen ajatellut että nämä lausunnot ovat jotain varsin kauheaa. Uusateistithan ovat hirveitä kusipäitä. Heidän asenteensa on aivan pihalla. He ovat pahoja ja ällöttäviä. Joten siinä tapauksessa valtaosa tällä hetkellä puhutusta on sitten aivan kammottavaa.
Mutta palataan islamiin.
Identiteetin paljastuminen ekstremismiin puuttumattomuuden kautta on mielestäni varsin hyvä indikaattori. Siksi positiivisena asiana islamista voidaan ottaa Abdennour Bidar. Hän on muslimi ja hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja islamista. Hän kirjoitti ns. avoimen kirjeen jonka sävy oli siinä että islam tarvitsee vahvasti reformia. Sillä se on tuottanut sisältään hirviömäisiä liikkeitä. Hän ei pese käsiään ja selitä sitä tosiasiaa että valtaosa muslimeista oikeasti halveksuu esimerkiksi "Charlie Hebdo" -lehden iskuja. Vaan sitä tosiasiaa että tämä ei ole mikään syy olla puuttumatta asiaan. Se, että vain irtautuu vastuusta ei riitä. Sen sijaan häns sanoi että islamismin maineen on vienyt osio joka on kasvanut islamista sisältä. "The Root Of This Evil That Today Steals Your Face Is Within Yourself; The Monster Emerged From Within You." Tämä on jotain jossa muslimejen käsketään kantaa vastuu omista äärisuuntauksistaan. Tässä muslimi puolustaa ei-muslimeja ja korostaa että muslimien pitäisi toimia paremmin. Tämä on asenne ja toimintamalli jota olen toivonut, vaatinut ja haastanut kristityiltä. Tämä on ainut sallittu malli uskonnolliseen fundamentalismiin, sen "ei oikeita kristittyjä/muslimeja tms." sijasta. Onnistumiset ovat olleet harmittavan laimeita.
Kuitenkin sitten on huomattava että melko harva on lähtenyt Bidarin tielle. Aloitan laimeammasta. Jaakko Hämeen-Anttila on ottanut kantaa iskuihin. Hän ei ole psykologi vaan islamintutkija. Ja hänen kommenttinsa on kuitenkin lähempänä diagnoosia kuin filosofista ideologia-analyysiä. (Mikä on tosin mielestäni kannustettavaa. Se minkä kognitiivisesta uskontotieteestä oppii nopeasti on se että ideologiasisältön teologisesti korrekti taso ei juurikaan näy uskovaisten elämässä. Suuri osa toiminnasta perustuu ryhmän asenteisiin, tapaperinteisiin ja esitietoisiin prosesseihin ja vastaaviin.) Hän mainitsee toki tosiasian, saman minkä Bidarkin varmasti tiedostaa. "Heillä ei ole mitään valtakirjaa tai mandaattia edustaa islamia, he eivät edusta valtavirtaa." Mutta tapa ja asenne jolla hän sitä käyttää on aivan erilainen. "Häiriintynyt ihminen, joka on väkivallantekoihin altis, useimmiten pyrkii hakeutumaan johonkin ideologiaan. Kyse ei ole siitä, että terveet, tasapainoiset ihmiset yhtäkkiä ideologian pohjalta lähtisivät ammuskelemaan ihmisiä. Häiriintyneet ihmiset ampuvat ihmisiä, mutta kaipaavat siihen itselleen legitimaation." Ymmärrän että on tärkeää heiluttaa No True Scotsmania, mutta jos katsotaan käytännön tasoa on melkolailla irrelevanttia muuttaako islam mielipuoleksi vai liittyvätkö mielipuolet islamiin. Uskontokritiikki on tarpeen. Jos ryhmä ja ideologia on jotain joka tarjoaa legitimaation ja tämä on jotain jota murhaajat kaipaavat niin eikö olisi tehtävä kaikki voitava jotta uskonnon sosiaalinen hierarkia ja muut asiat hoidettaisiin sillä tavalla että tämä vaikeutuisi mahdollisimman paljon. Hän kuitenkin muistaa vastustaa itse tekoja. "Hämeen-Anttila muistuttaa, että Charlie Hebdo -lehteä vastaan tehdyn hyökkäyksen ovat tuominneet ympäri islamilaista maailmaa niin uskonnolliset ja poliittiset johtajat kuin tavalliset kansalaisetkin." Kun väkivalta erotetaan sananvapauskysymyksestä ja paheksutaan itse aktiota on lausunto kuitenkin kohtuullisen terve. Kykenen sympatiseeraamaan Hämeen-Anttilaa. Hän itse asiassa edustaa sitä mitä keskiverto kristitty edustaa aina kun puhutaan länsimaisesta kristillisestä perinteestä. Hän edustaa asennetta jota itse kohtaan jos puhun vaikka omakohtaisista kokemuksistani saatanapaniikkiin liittyen. Avun sijasta tärkeintä näyttää olevan sen selittäminen että on loukkaavaa että loukataan kristittyjä jostain jota eikristityt ovat tehneet. Itse en kuitenkaan pidä heitä ei-kristittyinä vaan äärikristittyinä. Nämä itse katsovat olevansa uskon syvimmässä ytimessä, niitä jotka ovat harvinaisen vahvasti tässä uskossa. Jossain määrin voitaisiin kenties pistää riitaa puoliksi ja selittää että nämä ovat kapinallisia kristittyjä tai kerettiläisiä kristittyjä. Ei-kristityiksi heitä on vaikeaa saada. Etenkin kun heihin suhtaudutaan väistellen. Eli asenteella jota aitojen ei-kristittyjen kanssa ei kohdata.
Mutta sitten onkin kenties tarvetta katsoa jatkumolta vielä yksi kohta. Helsingin Muslimien Yhdyskunnan johtaja, Hamza Peltola, esitti lausumiaan IltaLehdessä. Hän otti toki esiin itse tekojen paheksunnan. "Puheenjohtaja Hamza Peltolan mukaan muslimeille on raskasta, että koko yhteisö kyseenalaistetaan iskujen takia. Pariisin iskuista epäillyt veljekset ovat radikaaleja islamisteja." Tämä on toki tuttua. Jokainen lestadiolaispedofiliakohu pitää sisällään samanlaista voivottelua. Itse suosisin että yhteisön johtajien suojelu ja asioiden piilottelut otettaisiin valvontaan. Niin että sama ei voisi toistua enää ikinä. (Heidän kohdallaan kohuahan on herättänyt juuri se että yhteisössä on tiedetty mutta asia on jätetty viemättä eteenpäin koska teologiassa on tietynlaisia anteeksiannon ja armon käsityksiä joiden avulla tekijä saa anteeksi, toisin kuin anteeksiantamaton uhri joka on huono ja sydämetön kristitty.) Peltola ottaa kuitenkin erikoisia kierroksia. "Kun elämme sivistysvaltioissa ja tiedämme mikä saattaa aiheuttaa joissakin uskontokunnissa reaktioita, niin miksi niitä halutaan aiheuttaa tahallaan sananvapauden nimissä? Kuka hyötyy siitä, että pilkataan toisen uskonnon asioita? Se on tulella leikkimistä" Niin, sivistysvaltiossa ajatellaan että seuraukset eivät ole jotain jonka edessä on eettistä antaa periksi. Pahuutta vastaan voidaan jopa sotia. Se on se arvopohja jonka rohkeutta sivistysvaltioissa on osattu arvostaa. (Peltolan lausunto on vähän kuin Päivi Räsäsen "pride-provokaatio" -lausunto olisi jotenkin käynyt ottamassa lisävoimaa "Häjyt" -elokuvasta. Jossa selitetään että pontikassa on kaupan päälle vakuutus. Palovakuutus. Ei pala ravinteli niin helposti. Tämä on hyvin lähellä sitä että ei vain ymmärretä tekijän provosoitumisen syitä vaan siitä että häntä sympataan ja reaktiota pidetään jopa odotettavissa olevana.) Peltola ottaa lisäksi No True Scotsmaniin kierroksen jonka vastineet kristityissä vaativat melko kahelien moonshine-eteläjunttien salaliittokonservatiivien tarinoissa. (Sellaisissa joissa todella tekee mieli lähteä Hämeen-Anttilan tielle ja ottaa ideologia-analyysin sijasta diagnoosi ja lääkitysasiat puheeksi.) "Peltola ei usko, että kaikki muslimien teoiksi väitetyt terrori-iskut olisivat todella heidän tekemiään. Hän ei esimerkiksi usko, että WTC:n terrori-iskujen taustalla olisivat muslimit. - Iskujen taustalla on isommat poliittiset agendat. Terroriteot saattavat olla lavastettuja, ja niiden tarkoitus on mustamaalata ja saada oikeutus vastatoimille" Hän on jo hyvin kaukana Bidarin ihanteista.
Tähän kai pakko tottua ja kasvaa.
Muistan kun Jokelan ampumiset muuttivat uskontokeskustelua Suomessa. Fundamentalistikristityt olivat riemurinnoin etsimässä vähäisiäkin ideologisia kytköksiä tekoon. "Luonnollisen valitsijan manifesti" muuntui evolutionistiateistien haukkumaleluksi. Sitä joutui oikeasti puolustamaan sellaisilla argumenteilla että Pekka-Ericin ateismi oli aivan yhtä ateismin mukaista kuin humanistijärjestön johtajan ateismi. Tämä oli suuren riemuilun aikaa. Muutoinkin teolle haettiin yksinkertaisia selityksiä joissa vaikuttavana asiana oli tietenkin juuri se asia josta asian ymmärtäjä muutenkin aina kohkasi kaikkialla. Opin tästä jotain.
Sitten asiat muuttuivat kun kristillisyydestä ilmeisen paljon vaikutteita saanut Breivik kävi saaressa. Sama rumba alkoi tällöinkin. Joskin kohkaajat edustivat hieman eri ideologiaa. Olin tästä hyvin pahoillani. Selvää oli että nyt kristityt ja oikeistolaiset pitivät kytköksiä ilmiselvästi irrelevantteina kun taas heidän vastustajilleen ideologia oli tärkein selitys. Breivikin yhteydet olivat naurettavia. Tässä viitattiin dogmatiikkaan analyysitarkkuudella joka Auvisen kohdalla olisivat paljastaneet että hänen ideologiansa eivät pitäneet sisällään mitään syvällistä evoluutiopsykologiaa joka noudattaisi tämän hetken tietoa esimerkiksi populaatiogenetiikasta. (Tämä analyysi ei Auvisen kohdalla ollut tärkeää koska otsikossa oli luonnollinen valitsija joka tuo mielikuvia luonnonvalintaan.)
Jostain syystä näyttää siltä että ihmiset noin yleensä ottaen toimivat siten että jos pahantekijä on oman identiteetin piiristä pahantekijä on mielenvikainen. Mutta jos se on vastustajan piiristä on syyllinen ideologia. Tämä nyrkkisääntö auttaakin sitten analysoimaan sitä kuka todella on ja ei ole todellinen ateisti/kristitty/islamisti. Jos yhteys kiistetään mutta pahantekijän tekoon ei tartuta, se on todennäköisesti nimenomaan nimenomaan sitä aitoa ja ehtaa omaa ideologiaa. Jos tärkeintä on vastuusta irtautuminen eikä pahuuden vastustaminen niin se kertoo että tekoa ei ehkä hyväksytä mutta yhteys on niin luja ja ärsyttävä että siitä täytyy irtautua. Ja jos ääritekojen epämiellyttävää viestiä tuova on paha ja vahingoittava koska hän hyökkää yhteisöä vastaan irrelevantilla yksittäistapauksella on selvää että tässä ei vastusteta pahaa vaan pahasta kertojaa. Ja tämänlaiseen sortuu vain ja ainostaan ihminen joka aidosti on nimenomaan sitä samaa jengiä tämän tekijän kanssa.
Tämä pelaa toki kaikkiin suuntiin. Tässä hengessä liberaalikin voi pureksia esimerkiksi seuraavaa ; "Miksi Anders Behring Breivikin tapauksessa syyllisiä etsittiin kissojen ja koirien kanssa ja hänen kytköksiään niin äärioikeistoon, ääriuskovaisiin kuin laitaoikeistoonkin kuin uusnatseihin ia ties mihin sekoboltseihin etsittiin kissojen ja koirien kansssa, mutta kun mitään ei löytynyt, hänet oltiin valmis leimaamaan "mielisairaaksi"? Mutta kun islamilaiset terroristit parta päristen huutavat allahu akhbar ja muita tuon uskonnon iskulauseita, niin heti alkaa hirveä parku ja poru ja selittely siitä, etteivät nuo terroriteot mitenkään liity islamiin." Vastaus on : Tavallaan samasta syystä kun tietyille ihmisille oli hyvin olemattomalla informaatiolla ilmiselvää että Breivikillä ei voinut olla mitään relevanttia yhteyttä em. ideologioihin. Tyypit vaan ovat erejä. Siksi nytkin sananvapauden puolesta on näyttävästi marssinut sellaisia vaikutusvaltaisia henkilöitä joiden taustalla ei ole kovin vakuuttavaa sananvapauden kannattamista.
Kirjoittaja on hämmästynyt siitä miten moni on kärsinyt ns. fatwakateudesta. Ateisteja on moitittu että eivät uskalla kritisoida kuin leppoisia kristittyjä kun eivät joudu vaaraan. Liberaaleja sekä vasemmistolaisia on syytetty siitä että he eivät voi nähdä islamin virheitä koska kognitiivinen dissonanssi. Charlie Hebdo oli suurelta osiltaan vasemmistolais-ateistinen lehti. Silti nämä ihmiset eivät selitä että lehteä ei ole olemassa. Mutta eivät kuitenkaan myönnä erehtymistään. Itse olen toki kauan huomauttanut että islamkritiikki on ateisteilla, vasemmistolaisilla ja liberaaleilla hyvinkin yleistä. Oikeistokristityt sen sijaan ovat peittäneet silmät tältä ja keskittyneet ateistejen ja muiden kerettiläisten haukkumiseen.
lauantai 6. joulukuuta 2014
Silinteri ; Eli hullusta hatuntekijästä ja vähän muustakin
Itselleni oma silinterini toi mieleen enemmän hullun hatuntekijän kuin klassisen arvokkaan liikemiehen. Materiaalivalinnalla, sekä tekijän taidoilla - puhumattakaan itsekriittisen rehellisistä arvioista tekijän mielenterveydestä - on luonnollisesti vaikutusta tämän arvion tekemiseen. Mutta hullun hatuntekijän kohdalla on pakko korostaa että nykyisin hatuissa on jotain arjesta irtauttavaa, kenties jopa karnevalistista. Historiallisesti katsoen miehillä on kuitenkin yleensä ollut hattumuotia. Hattu on kuulunut arvokkaaseen pukeutumiseen.
Nyrkkisääntönä voikin sanoa että nykyään hullut tekevät hattuja. Ennen hullut valmistivat niitä. "Liisa Ihmemaassa" ei ole syy miksi otan hullun hatutekijän keskiöön. "Mad as a hatter" -sanonta nimittäin on vanhempi kuin kyseinen teos. Ja se perustui ihmisten havaintoihin maailmasta. Ihmiset eivät ole menneinä aikoina olleet tyhmiä. Tai siis oikeastaan ovat, mutta eivät sen kummemmin kuin modernit nykyihmisetkään. Syynä oli se, että hatuntekijät joutuivat työnsä puolesta käyttämään paljon elohopeaa. Ja tämä yliannostus johti erilaisiin oireisiin ; Näkökentän hämärtyminen, kuurous, hermosolujen tuhoutuminen, vapina ja muut vastaavat vaikuttivat käytökseen, järjenlahjoihin ja mielenterveyteen. Sivutuotteena oli usein myös Korsakoffin oireyhtymä, jossa muistin huonous pistää ihmisen konfabuloimaan hyvin vakavasti.
1: Vastaavasti voi olla hyvä tässä yhteydessä mainita että puheet "crazy cat lady" -konsepti on mielenkiintoinen koska on vaikeaa sanoa onko kissan kanssa erakoituminen syy vai seuraus. On totta että hullut ihmiset kärsivät usein sosiaalisia seurauksia. Kissa sen sijaan ei tuomitse. Ja kissa selviää omillaan itsellisemmin kuin koira, joten se voi sopia joidenkin mielenterveysongelmien kanssa yhteen vähemmän katastrofaalisesi. Toisaalta kissojen ulosteista voi saada toksoplasmoosin, kun Toxoplasma gondii -alkueläin siirtyy ihmiseen. Tämä taas vaikuttaa mielenterveyspuoleen ja käyttäytymiseen.
2: Sen sijaan "batshit insane" ei ole syntynyt oivalluksesta. Ihmisten pötypuheiden puhumiseen on yleisesti liitetty kakkavertauksia. Suomessakin puhutaan hevonpaskasta, mutta ulkomailla myös häränpaska (bullshit) kelpaa vertailukohdaksi. Ja lepakonkakka on ollut vain yksi vaihtoehto muiden ohessa. Toisaalta tunnetiloissa on käytetty sellaisia ilmauksia kuin "to go apeshit" ja "to go batshit". Käsitteen synty on siis etymologinen ja siihen ei liity lääketiedettä. Siitä huolimatta että joskus lepakon guanossa on sientä (Histoplasma capsulatum) joka taas aikaansaa mielenterveydellisiä ongelmia. Yhteys voisi olla mutta ilmeisesti ihmiset eivät ole olleet niin usein lepakoiden ja vain lepakoiden kanssa lähitekemisissä jotta yhteyttä olisi huomattu.
Suomen itsenäisyyteen tämä kaikki liittyy taas oleellisesti. Montaakin kautta.
1: Esimerkiksi puheet "hulluista suomalaisista" ovat yllättävän yleisiä. Heini Kilpamäen "Suomalaisen tyhmyyden ylistys" tietää kertoa että Sven Tuuvasta lähtien Suomessa on arvostettu myös tyhmiä sankaruuteen kykenevinä. Tyhmyyttä on pidetty jopa osana kansanluonnetta. Ja tämän näkemyksen näyttävät jakavan myös ulkomaalaiset ; Jos joku ihmettelee miksi venäläinen huutelee rajan yli "tsuhna, tsuhna", on taustasanana juuri tyhmyyteen viittaava sana. Tämä opettaa uusia puolia Extreme Duudosoneista. ; Emme kenties ole sen tyhmempiä kuin muutkaan mutta olemme ottaneet hulluuden ja tyhmyyden osaksi identiteettiämme. Se muuntuu miltei mutkattomuudeksi, perusasioiden mukaan elämiseksi. Ja muiksi hyviksi asioiksi. Sekä mahdollisesti myös suureksi määräksi perussuomalaisten parhaita sloganeita. (Kuin myös muiden puolueiden mutta he ovat identiteetiltään muita vahvemmin juuri suomalaisuuteen sitoutuva puolue.)
2: Toisaalta on hyvä muistaa että vaikka kaikki arvostavat älykkyyttä, viisautta ja sivistystä, on kansakunnan hyvyyttä mitattava sitä kautta miten se kohtelee kaikista heikoimpia. Siksi se että hullu hatuntekijä juhlii suomalaisuutta on paljon merkityksellisempi ja paljon enemmän maan hyvyydestä kertova aktio kuin se että joku sikarikas shampanjaporho juhlii ökybileissä toisia kansakunnan suurmenestyjiä kätellen. Se, että rikkaimmilla, älykkäimmillä, menestyneimmillä ja muilla menee hyvin ei ole mikään saavutus. Suomen olisi helppoa tehdä se. Mutta sen sijaan hullun hatuntekijän kiitos on ikään kuin ansaittava. Siihen ei riitä se että läimii itseään ja teräväolkapäisiä kavereitaan yhteisvoimin selkään, kaveripiirissä.
Siksi on hienoa juhlistaa maatamme silinteri päässä. Tehkää tekin omanne! Toimikaa siten, että 97 vuosi on pyöreä vuosi. Että juhlikaa huuli pyöreänä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)