Suomi ei ole sosiaalinen maa

Sosialismia pidetään monesti asiana joka on samanaikaisesti sekä ongelma, että jotain joka ei ole Suomen tapa. Tässä on taustalla ajatus jonka perusteella kansakunnalla on jokin pysyvä eetos. Ilman tämänlaista megatason oletusta kansakunta koostuu ihmisistä ja demokratiassa jossa on mielipiteenvapaus ei ole ylipäätään mitään komentajaa joka sanoo että Suomi ei ole sosialistinen maa.

Joskus tämä saattaa kuulemani mukaan lipsahtaa freudilaisesti muotoon ; Suomi ei ole sosiaalinen maa. Ja tässä on jotain hyvin oleellista.

Mutta on tavallaan kuvaavaa että jos puhtaan ”lännestä” tai spesifimmin ”suomalaisista arvoista” niiden taakse tunnutaan olettavan jotain hyvinkin pysyvää. Ja tämä pysyvä on sitten jotain sen tyylistä joka näkyy historiassa kun ihmiset puhuvat Ruotsi-Suomesta silloin kun pitää puhua vain Ruotsista. Kansallisvaltioiden kohdalla on rakennettu vahva eetos jonka mukaan ne ovat ikään kuin ennakoivasti olleet olemassa ikuisesti.

Samalla kun katsoo kansakuntien historioista ja valtioiden ja valtakuntien rajoja käsitteleviä aikajanoja, on aika selvää että valtiot ovat kaikkea muuta kuin stabiileja. Mutta niiden ajatellaan jotenkin vain olleen jotenkin käpertyneenä kasaan.

Samoin käy kun katsotaan niinsanottuja kristillisiä arvoja. Kun oikeasti katsotaan historiaa, niin jos otetaan jokin arvo jota nykyään mainostetaan kristillisyytenä, sen tarkastelu historian, siis oikean historian eikä narraatioiden kautta, niin nämä arvot vaikuttavat hyvinkin kyseenalaisilta. Kun esimerkiksi nykyajan kristitty pyytää ideologialleen spesiaalistatusta muiden yli, kuten sen parissa niin usein tykätään tehdä, siinä selitetään että esimerkiksi suomalaisten naisten tulisi katsoa islamilaisiin maihin ja kiittää yhteiskuntaamme siitä että heillä on asiat hyvin. Mutta sitten kun katsotaan historiaa ja naisten asemaa, voidaankin huomata että kristityt eivät ole kovasti alkaneet vuonna 313 jkr taistelemaan esim. naisten oikeuksien puolesta.

Kun kehutaan modernia länsimaista demokratiaa ja sen naisten oikeuksia, tajutaan että kristityt olivat hyvin pitkään kuningaskuntia – ja rippeitä tästä monarkisuudesta näkyy yhä nykyäänkin. Demokratia ja suurin osa kristilliseksi kehuttujen ajatusfilosofioiden ja konseptien taustat ovat pakanallisesta antiikin kreaikasta. Ja ovat kristikunnissa hyvin myöhäisiä. Silti kristinusko, joka siis on ideologiana ollut kauan taustalla vakiona, on jotenkin selittämässä muutosta. Yleensä jos jokin muuttuu niin se mitä ei pidetä syy-seuraussuhteellisena on nimenomaan se muuttuja joka on pysynyt vakiona tämän muutoksen aikana.

Samoin, vaikka eilen kuulinkin vastenmieliseltä humalaiselta maahanmuuttokriittiseltä bussissa, ei ole ollut mitään sellaista yhtenäisyyden aikaa jossa olisi jotenkin ymmärretty jotkin arvot ilmiselviksi siten että niistä ei tarvitse keskustella. Saati että ne olisivat juuri samoja arvoja kuin nykyään. EI ole mitään sellaista vanhaa hyvää aikaa jona ei olisi käyty jotain ”kulttuurisotaa”. Mutta koska historiantajuttomuus on vallalla – niin vallalla että moniin tai edes yhteen ihmiseen menee vakavasti läpi Tapio Puolimatkan selitys jonka mukaan homoseksuaalisuus ajoi kristikunnan tuhoon jotenkin erityisen taannehtivasti kun kristityt olivat olleet pääuskonto 300 -luvun puolelta eteenpäin. Tämä vaatisi vähintään sen tunnustamisen että alkukristityt olisivat sitten kannattaneet nykyisten kristillisten perusarvojen sijaan tärkeimpänä perusarvonaan homostelevia orgioita. Koska mitenkään muuten homoseksuaalisuuden suosiota ei saa aikoihin jotka olivat ajamassa Rooman valtakuntaa tuhoon. Kristinusko selittäisi tuhon aaltoa itse asiassa ajoituksellisesti paremmin. Aina voidaan katsoa ja huomata, että kappas. 1700 -luku. Arvoista on debatteja. Kristityt antavat uskontonsa perusteella filosofisia moraalisia oikeutuksia orjuudelle.

Moni voisi sanoa että ihmiset ovat tuolloin olleet syntisiä. Mutta tämä ohittaa täysin sen, että jos puhutaan kristillisestä kulttuurista, puhtuaan pragmaattisesta konseptista. Jos yksilöt ja jopa valtiot voivat kristillisyydessä seurata pahuuden arvoja, niin mikä onkaan se käytännöllinen syy niille uskonnoille. Yhteiskunnan rakenteisiin nojaavat yhteiskuntafilosofiset ja poliittiset kannanotot uskonnon merkittävästä roolista moraalisen selkärangan antajina oikeuttuvat jos ja vain jos uskonnon ikuiset arvot ovat jotain joita yhteiskunta ohjaa sovellettavaksi yhteiskunnassa.

Valitettavasti historiantajuttomuutta lietsotaan tietynlaisella arvofilosofialla. Cuck Philosophyssä oli hauska kuvaus siitä, miten arvojen absolutisointi on rakentanut samanlaista historiantajuttomuutta aina. Jos otetaan diktatuurinen monarkia, jossa kuningas käyttää valtaa alamaisiinsa ja rakentaa oikeutuksen tähän raamatullisilla vertauksilla joissa universumilla on yksi johtaja, Jumala ja Kuningas on hänen analoginsa. Ja että samanlainen ilmiselvä ja kyseenalaistamaton valta on asetettu ihmisoikeuksille. Jopa niin pitkälle, että nykyajan yhteiskuntafilosofiaa voi olla vaikeaa tai mahdotonta käsittää ilman ihmisoikeuksia. Aivan kuin oli mahdotonta kuvata keskiaikaista yhteiskuntaa ilman kuninkuutta ja muuta valtahierarkiaa. Cuck Philosophyn mukaan syy on se, että tavallaan molempien takana on hyvin samanlainen ajatus siitä miten tietyt objektiiviset asiat ovat ikuisia ja itsessään järkeviä. Self evident.

Ytimessä on ajatus siitä että ihmisoikeudet ovat vain suora seurannainen siitä että on oikeudenmukaisuuden konsepti. Mikä on erikoinen ajatus koska ihmisoikeudet ovat itse asiassa 1700 -lukulainen innovaatio kun taas oikeudesta ja oikeudenmukaisuudesta on filosofioitu kirjallisesti suunnilleen koko se aika kun kirjoitusta on tehty. Hammurabin lait, Raamattu ja antiikin kreikka. Jopa muinaiset roomalaiset. Kristinuskon ja ihmisoikeuksien suhde onkin tässä mielessä hyvin haastava.

Esimerkiksi vähän aikaa sitten Piispa Jolkkonen selitti että uskonnonvapaus on kristillistä taustaa. Tässä Jolkkonen viittasi antiikkiin ja hänellä meni sukset ristiin antiikintutkija Nissinin kanssa. Jolkkonen yritti luoda uskonnonvapautta viitaten siihen miten religio -sanaa on käytetty. Haasteena on tietenkin se, että uskonto on käsitteenäkin kaikkea muuta kuin pysyvä. Esimerkiksi teetai -blogi keskittyi siihen että se mitä uskonnolla on eri aikoina tarkoitettu on sekin muuttunut hyvinkin dramaattisesti. Tässäkin korostuu se, että vaikka uskontoa ja muita asioita määritellään absoluutista käsin niin ne muuttuvat. Ja tämä hukkuu jos ajatuksena on että määritelmät, ilmiöt ja asiat ovat ikuisia.

Teetaissa mietittiin onko "uskonnonvapaus" paras mahdollinen termi kuvaamaan sitä, mitä antiikissa jonkun mielestä oli ja jonkun mielestä ei. Uskontotieteessä on pitkään pohdittu, miksi projisoisimme modernin käsitteen menneisyyteen ja miksi se saattaisi olla ongelmallista. Heillä yksi ratkaisuehdotus on se, ettei puhuttaisi uskonnosta vaan spesifimmin esimerkiksi jumaliin liittyvistä käsityksistä, rituaaleista tai mikä nyt sitten onkaan spesifi kiinnostuksen kohde. ;

Kun asiaan alkaa kiinnittämään huomiota niin tämä sama ongelma tulee esiin hyvin monessa yhteydessä. Esim. perhe on käsite, jonka kaikki ymmärrämme intuitiivisesti. Mutta mikä on lopulta perheen kaikenkattava määritelmä? Antiikin roomalaisperhe oli hyvin erilainen kuin vaikka nykysuomalainen. Silti voimme tutkia millainen oli roomalainen "familia" ja miten tämä toimi antiikissa, millaisia merkityksiä sillä oli jne. jne. Kunhan ymmärrämme ettei tule projisoida modernia käsitystä menneeseen.

Cuck philosophyssä asia hoidetaan aika nokkelalla tavalla. Ongelma ensinnäkin tiedostetaan ja huomioidaan. Menetelmä eroaa vahvasti Jolkkosen tavasta, joka koostui auktoriteettiin vetoamiseen ja siihen miten antiikintutkijan tulisi olla nöyrä. Ilmeisesti piispallisen auktoriteetin edessä.

Kun oikeudenmukaisuutta on perinteisesti lähestytty, sitä on haluttu sitoa universumin kudelmaan. On ikään kuin objektiivinen moraalinen järjestys jota maallisten lakien on mukailtava jotta ne olisivat oikeutta. Tämä on se viitekehys ja asenne joka vaikuttaa siinä kun kuvittelemme kristinuskolla olevan tiukasti määritellyt arvot joista ei olla erimielisiä ja jotka ovat olleet itsestäänselvyyksiä kautta historian niin että joskus on ollut kristillinen kulta-aika jona kaikki ovat ymmärtäneet nämä itsestäänselvät terveen järjen ja universumin oikeudenmukaisuuden arvot. Koska objektiivinen on muuttumatonta, ikuista ja samaa nyt ja eilen, tulee ongelmia jos ne heivaavatkin ajassa edestakaisin kuin tuuliviiri. Joten ei ihme että monen on helppoa sulkea silmänsä historialta ja kuvitella että todellisuus on mukaillut sitä omaa suosikkiteoriaa.

Cuck philosophyssa korostettiin että arvoja on usein kuvattu sosiaalisen koheesion kautta jolloin oikeudet ovat määräytyneet siinä missä sosiaalisessa suhteessa ja asemassa joku on suhteessa muihin. Tällöin esimerkiksi roomassa ei maanomistusoikeus ollut filosofialtaan aivan samanlaista kuin nykyään. Nykyään ajatellaan että yksilöillä on omistusoikeus. Mutta omistuskysymys roomassa oli enemmän sosiaalisen koheesion ylläpitämisen kysymys. Käytännössä erot tietenkin ovat aika pieniä koska tietyt tyypit ovat dominoineet tiettyjä maa-alueita.

Kristinuskon sieluun keskittyminen on voinut kuitenkin vaikuttaa arvojen subjektioimisessa sillä ajatellessaan että jokaisella yksilöllä on sielu, joka on yhteydessä Jumalaan on jokaisella absoluuttinen arvo itsenään eikä vain vaikutuksiensa kautta. Näin yhteiskuntaan vaikuttaminen, valta ja sosiaalisuus, väheni ja näkökulma meni yleisestä kohti yksityistä. Kiinnostavaa kyllä koska taitamattomilla, pahoilla ja huonoillakin ihmisillä on sielu, kristinuskon filosofia erotti oikeuden sekä yksilön ominaisuuksista että yhteisön hyödyistä. Ja loi perustan filosofialle joka varmasti näkyy siinä että nykyään moni kristitty ajattelee että ilman kristinuskoa ei voi olla mitään moraalia. Ei ihme jos heidän oikeudenmukaisuusfilosofiansa kiistää yksilön tai yhteiskunnan hyödyn ja korostaa filosofiaa absoluuttisesta ihmisarvosta.

Tässä prosessissa ajatus maailman järjestyksestä on modifioitu astetta vahvemmin persoonalliseksi; Harmonian ja järjestyksen sijaan vedotaan Jumalan tahtoon. Harmonia ei siksi vaikuta monesta riittävältä moraalin perustalta koska he ovat tottuneet että moraali on harmonian takana oleva taustasyy. Toki joku voisi torpata tätä ja palauttaa esiin ajatuksia siitä, että kenties harmonia on tavoite ja mieli on vain keino jota tarvitaan tähän päämäärään pääsemiseksi jolloin Jumalan tahto on vähemmän tärkeä.  Että harmonia olisi itseisarvo ja Jumalan tahdolla vain välinearvo.

Kristinuskon sielunäkemys on kuitenkin johtanut ihmisen essentialisoimiseen. Eli kaikki ihmiset ovat arvokkaita koska heillä on yhteinen attribuutti, sielullisuus. On ikään kuin abstrakti ihmisyys jolla on arvo riippumatta ihmisen ajatuksista, teoista, mielipiteistä ja elintoiminnoista. Sieluhan elää kuoleman jälkeenkin. Tämä on toiminut keinona selittää ”rakastan syntistä mutta vihaan syntiä” ajatteluun jossa on hyvin vaikeaa nähdä miten se hyvyys sovelletaan käytännössä. Kun se kohde on abstrakti sielu jonka suorat ja tieteelliset vaikutukset yhteiskunnallisessa elämässä ovat vähäiset jos sitäkään. Mitään lujaa ydintä vaikka lain toteuttamiseen ei tätä kautta ole helppoa saada.

Koska oikeudenmukaisuutta oli kuitekin totuttu katsomaan tahdon kautta ja yksilöillä on omatunto ja sielu, oli tavallaan luontevaa korostaa sitä että jokaisella yksilöllä olisi oikeus tiettyihin oikeuksiin. Omistusoikeus alkaa tässä vaiheessa tuntumaan oikeutuksiltaan hyvinkin tutulta. Vaikkakin pragmaattinen ero siinä että joku omistaa vaikkapa esineitä hallinnoi niitä on todennäköisesti käytännön tasolla hyvinkin samantapaista kuin se on ollut kivikaudellakin. Retoriset muutokset ovat sinänsä kiehtovia mutta niiden vaikutukset voivat olla vähäisiä.

Siksi onkin kiehtovaa että jos ennen kuninkaan valta oikeutti hallinnoinnin alamaisten yli koska raamattu antoi analogian, kuvasi objektiiviseen moraaliin nojaavat kritistityt ihmisoikeusfilosofiassaan uskonnollista jargonia. Locke taas oikeutti yksilön oikeuksia selittämällä miten ihmiset ovat Jumalan omaisuutta ja on siksi antanut meille erottamattomia oikeuksia joita mikään, edes kuninkaan valta, ei voi riistää pois. Eikä ihminen itsekään voi esimerkiksi myydä sananvapauttaan.

Samalla korostui se, että ihmisoikeusfilosofia ja yksilöiden oikeudet voidaan selittää sillä että jokin muu kuin kristinusko oli vaikuttamassa. Perinteinen feodaalinen ja muu vanha maailma muuntui kapitalistisemmaksi. Ja tässä yhteydessä tapahtui niin että hyvin monissa paikoin tapahtui yksityistämistä. Yhteisöllisiä viljelymaita ja muita vähennettiin dramaattisesti. Jolloin entistä suurempi osa ihmisistä, erityisesti tavallista rehtiä työtä tekevä enemmistö, oli entistä vahvemmin sellainen joka ei työskentele yhdessä yhteisillä mailla ja hanki elantoa itselleen ja auta läheisiä ja saa apua läheisiltä tarvittaessa. Yksilöt omistivat alueita jotta saisivat tuottoa. Viljelyn funktio ei ollutkaan omasta maasta eläminen ja ruoantuotanto vaan kaikki oli välineellistä uudelle itseisarvolle ja päätavoitteelle, rahalle. Yhteisillä mailla eläneet eivät enää eläneet omasta työstään vaan he muuttuivat omaisuudettomiksi ja heidän oli työskenneltävä palkan eteen. Tämä oli aika dramaattinen käytännön muutos. ; Työntekijän kannalta jos hän ennen oli ollut osa yhteisöä ja jopa fysikaalista yhteistä maata, ja työskenteli yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen, oli nyt tilanteessa jossa hän kilpaili muita työntekijöitä vastaan ja ansaitsi rahaa itselleen. Tämä korostaa sitä että atomisoitu ihmiskuva on tässä työfilosofiassa kätevä. Joten ei ihme että tässä vaiheessa moraali oli yhä vähemmän Jumalan maailmanjärjestystä ja yhä vahvemmin sitä, että yhteiskunta oli sosiaalisen sopimuksen tuotos.

Yhteiskuntasopimus heijasteli atomisoitunutta ihmiskuvaa ja sitä kautta erilaista oikeudenmukaisuusfilosofiaa jolla oli erilaiset ja uudenlaiset taustakäsitteet. Käytäntö ja filosofia olivat molemmat omalla tavallaan uusia. ; Kilpailua korostava kapitalismi tosiaan voikin sanoa hyvällä sydämellä että se ei ”tasapäistä”. Sen oikeussysteemi usein puhuu yhteiskunnasta ja velvollisuuksista. Mutta ne ovat aina jotenkin jännitteisiä. Siksi todellisuus huolimattomalle näyttäytyykin ristiriitaisena; Suomessa on uskonnonvapaus mutta suomalaisen tulee olla kristitty. Suomi on demokratia jossa on mukana sosialistisia puolueita mutta suomi ei ole eikä voi olla sosialistinen maa. Takana on se, että kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen muutoksen jälkeen meillä on maa joka ei ole sosiaalinen. Ja tätä voi olla vaikeaa huomata koska filosofisessa jargonissa on kuitenkin keskiaikainen ja tätä vanehmpi fossiilisto joka pulpahtelee esiin kristillisessä filofofiassa. Jossa modernina aikana voi olla aivan järkevää siteerata jotain Tuomas Akvinolaista.

Uskonnollinen ja kapitalistinen twisti oikeudenmukaisuuteen liittyvässä retoriikassa on tärkeä. Koska se johtaa ymmärtämään siihen miksi puhutaan erottamattomista oikeuksista. Takana on yksinkertaisesti teoria siitä että moraali ja oikeudet ovat absoluuttisia, ikuisia ja muuttumattomia. Eivätkä ne ole mitään jota löydetään empiirisesti. Unalienable right joka on Self evident on siis jotain joka ei vaadi löytämistä tai todistamista. Tästä taustasta on helppoa ymmärtää miten moni pelkää arvojen relativistisoitumista ja selittää että ilman Jumalaa on vain kaaos ja arvotyhjiö. Itse sanoisin että heitä kiinnostaa filosofinen  teoria joka tunnustaa olevansa ei-empiirinen ja ei-looginen. Heillä menee kartta ja maasto sekaisin. ; Jos he selittävät Jumalalla miten emme elä julmuudessa ja kaaoksessa, ja heidän teoriansa hylkää, he kuvittelevat että sitten me alamme elämään kaaoksessa. Selitysmalli ja oikeutus muuttuvat heidän mielessään vähän liiankin vahvasti yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Onkin kiinnostavampaa katsoa että miten itse oikeutan ihmisoikeudet ja lait. NE eivät ole absoluuttisia tai itsestään järkeviä. Sen sijaan ne voivat olla kontekstiin sidottuja ja korjaamisen tarpeessa. Ja niitä opitaan koko ajan. Näen että oikeudenmukaisuuden ajatukset ovat yksinkertaisesti peräisin siitä että olemme hypersosiaalisia eläimiä. Laumassa elämisen pelisääntöjä jotka ovat osittain lajinmukaisia ja osittain kehitettyjä asioita jotka ylläpitävät toimintoja joita pidämme arvossa. Oikeudenmukaisuusteorioiden tuleekin siksi enemmänkin selittää havaittua ja ohjata suunnittelua kuin olla hyvä vain jos se on ikuinen ja absoluuttinen.

En näe ihmisoikeuksia absoluuttisena ja ikuisena ja muuttumattomana asiana. Lait ovat juuri sellaisia kuin ne demokraattisissa maissa erityisen selvästi ovat. Niitä voidaan purkaa. Norminpurkutalkoot ja kananbiksen vapauttamiset ovat kaikki muuttamisprosessin tuloksia. Aivan kuten meillä on uskonnonvapaus koska se on lakiin sovittu. Ja tämä tekee niistä tavallaan hienoja. Sillä lait ovat tässä vähän kuin empiirinen tiede. Eli fiksuja juuri siksi että ne eivät ole ikuisia, muuttumattomia ja itsestäänselvyyksiä. ; Katsoin esimerkiksi Netflixistä pikakuva -sarjasta jakson joka käsitteli merirosvouden historiaa. Siinä kuvattiin miten merirosvous vaikutti kansainväliseen oikeuteen. Jakso oli narratoitu hienosti. Selvisi esimerkiksi että kun Kapteeni Kidd palkattiin aluksi metsästämään merirosvoja, hän sitten vain päätti itse ryhtyä merirosvoksi koska se oli taloudellisesti kannattavampaa. Hän kuitenkin sitten meni haittaamaan kansainvälisiä maiden välisiä suhteita ryöstämällä brittien liittolaisten laivasta suuren saaliin. Ja siksi oli diplomaattinen tarve tuomita hänet. Tätä kautta rakennettiin lainsäädäntöä jossa muun maan kansalaista voitiin tuomita toisessakin maassa ja merellä tehdyistä rikoksista. Yhden ihmisen yksi tekeminen ja siihen liittyvä käytänne oli pohjana kansainväliselle oikeudelle yllättävänkin paljon. Ja tämän rakennelman perusteella sitten esimerkiksi voitiin tuomita natsi Adolf Eichmann. Koska se katsottiin näppäräksi.

Ja tämä antaa kristilliselle yhteiskunnalle paljon toivoa. Jos mietimme mitä olen pitkin matkaa nostanut esiin; Monet käytännön ongelmat ovat hyvinkin ikiaikaisia. Mutta sanojen määritelmäsisällöt ja perusarvot elävät ajassa. Olen usein mielelläni selittänyt miten kristillinen kulttuuri sai seksuaalimoralistisen normistonsa pitkälti kuppaepidemian vuoksi juuri siksi että se, että yhteiskunta ymmärtää täsmentää, editoida ja muuttaa sääntöjään tilanteen mukaan antaa toivoa sille että se myös säilyy. Kuppaepidemian aikana on ollut typerää olla se tyyppi joka selittää miten elämäntapaan aiemmin on kuulunut hauskempi ja mukavampi seksuaalielämä. Samalla logiikalla kondomin keksimisen jälkeen monia rajoitteita voidaan pitää hauskuutta rajoittavina ja jos ei typerinä niin ainakin liiallisuuteen menevinä.

Politiikka on yhteisten asioiden tekemistä. Ja me joudumme opettelemaan ja kokeilemaan aivan kaiken. Siksi muutokset oikeudenmukaisuuden sisällössä ja filosofiassa ovat aivan yhtä odotettavia kuin muutokset miekanteko ja panssarinteon historiassa tai paradigmanmuutokset ja tutkimusohjelmat luonnontieteissä. Absoluutti on ongelma. Asiat ovat hyvin niin kauan kun yhteiskunta ei ole dogmaattisen hirmuvallan alla jossa kaikki jakavat yhteiset arvot kysenealaistamattomina ilmiselvyyksinä, kykenemättöminä vastaamaan muuttuvan maailman uusiin ongelmiin ja tilanteisiin. Kykenemättöminä korjaamaan – tai antamaan toivoa korjattavuudesta – niille joiden osa ja rooli vallitsevassa systeemissä ei ole ideaali.

---

Viitteet:

Ollie Bye, ”History of the World: Every Year”

Cuck Philosophy, ”The Problem With Human Rights” 

Teetai, ”Oliko antiikissa uskonnonvapautta?”

Majastina Kahlos, ”Uskonnoista uskontoon - Pakanat jakristityt myöhäisantiikin murroksessa”

Netflix dokumentti ”Pikakuva” Jakso: ”Merirosvot”

Luonnon haaskaamisesta - ja hieman hapenkin

Linkola käsitteli maahanmuuttokritiikkiä ekologian lähtökohdasta. Hän antoi haastattelun jonka mukaan väestönkasvu on ongelma ja että joidenkin populaatioiden tulisi vain antaa kuolla. Se olisi luonnollista. Eli Linkolan kirjoissa hyvää. "Muistan lapsuudestani, kun käpytikkojen kanta oli kasvanut Suomessa niin paljon, että syntyi suurvaellus kohti länttä. Saaristomeren myrskyissä kuoli tuhansittain käpytikkoja, ja rannat olivat niitä täynnä. Siitä lähtien olen ymmärtänyt, että se on ihan oikein. Jäljelle jäänyt käpytikkakanta oli kohtuullinen ja pystyi jatkamaan elämää. Afrikkalaisten liikehdintä on vastaavanlaista kuolinvaellusta."

Kun puhutaan väestön liikakasvusta, kukaan ei myönnä, että juuri hän olisi tätä liikakasvua. Se on aina joku muu ihminen. Sen vuoksi Linkola puhuu väestön liikakasvusta katsoen ihmisiä joiden soisi hukkuvan välimereen. Mutta sen sijaan hän ei mieti sitä, että hän itse on antanut tämän haastattelun länsimaisessa sairaalassa 84 vuoden ikäisenä. Länsimaisessa sairaalassa eläminen se vasta resursseja kuluttaakin. Siinä sitä on lysti lukea miten "Kaikki materiaalinen kehitysapu pitäisi ottaa heti pois Afrikan mailta. Ainoastaan kondomeja saisi jakaa. Kun ihmiset lähtevät Afrikasta, heitä ollaan pelastamassa Välimerellä. Tulee kyynel silmään, kun ajattelee toiminnan järjettömyyttä. Se olisi luonnollista, että edes pieni ylijäämä hukkuisi Välimereen. Mutta sitäkään ei anneta tapahtua."

Tämä lausunto sai paljon suosiota erilaisten maahanmuuttokriittisten tahojen puolella. Merkittävää on, että moni maahanmuuttokriitikko on kristitty. Ja kristinuskoon on liitetty hyvin vahvoja väitteitä. Väitteitä siitä, että kristinusko on yhteiskunnassamme oleellisen absoluuttisen ihmisarvon takana. Ei-kristillisyys liitetään tämän arvon hylkäämiseen. Ja näin varoitellaan esimerkiksi siitä miten ateisti voisi vain mennä ja tappaa ihmisiä. Tai olla välittämättä ihmisoikeuksista ja hyväntekeväisyydestä.

Kuitenkin kun katsotaan yhteiskuntaamme, niin vain hyvin harva on itse asiassa absoluuttisen ihmisarvon kannalla. Ihmisarvo ja oikeus elämään ei ole absoluuttinen tai ehdoton. Maahanmuuttokritiikissä korostuu se, että oman maan kansalaisia – kuten Linkolaa – tulisi pitää hengissä. Kuolemantuomioita kannattava taas ajaa rikollisuutta kriteeriksi jolla absoluuttinen elossaolo-oikeus jonka varaan kaikki muut oikeudet rakentuvat, voidaan poistaa. Sodassakin saa evankelis-luterilaisen kirkon tukeman kenttäpiispan mukaan tappaa. Tämä vain tahtoo unohtua kun huomio keskittyy abortteihin, ei-vielä-tietoisiin ihmisiin kohdistuvassa keskustelussa. Jossa on sitten on siinä niitä kriteerejä siihen mikä ylipäätään kelpaa ihmiseksi joten ei siinäkään mitään absoluuttista ihmisyyttä ole.

Toisin sanoen oikeus elämään ei ole absoluutti vaan sidoksissa siihen minkä maan juridisen kansalaisen jalkovälistä olet tupsahtanut maailmaan. Joka taas on määritelmällisesti ja automaattisesti etninen tai jopa rodullinen kysymys. Ja niin sairaalamme elättävät myös Pentti Linkolaa. Sen sijaan, että antaisimme ihmiselle mahdollisuuden elää sitten sen valitsemansa luonnonvalinnan ehdoilla.

Tästä päästään siihen kysymykseen, että onko ihmisoikeus abstraktio jolla ei ole mitään moraalista sisältöä tai velvoitteita. Toisin sanoen; Muuttaako ihmisoikeuden omaaminen yhtään mitään. Tässä pääongelmana on se, että valtio on usein se toimija joka varmistaa ihmisoikeuksien toteutumisen. Ja se ei ole aina kiinnostunut puolustamaan näitä. Ei varsinkaan kaikille.

Hannah Arendt onkin tähän liittyen kuvannut totalitarismin ja ihmisoikeuksien suhdetta; Kun valtio suojelee kansalaisiaan, syntyy tilanteita joissa ihmisillä ei käytännössä ole ihmisoikeuksia sen vuoksi että heillä ei ole valtiota joka suojelisi heitä. Toisin sanoen; He ovat ulkopuolisia joko juridisesti siten että he ovat eläneet muualla. Tai sitten he ovat oman maan kansalaisia jotka on määritelty ”valtion vihollisiksi”. Väärinajattelijoita voidaan tämän jälkeen rangaista ja vangita. Arendtin mukaan jos ihmisoikeudet ovat abstraktio joiden kohdalla ei voida mennä jokin tahon luo ja hakea näitä oikeuksia, niitä ei käytännössä ole olemassakaan. Toisin sanoen ihmisoikeus joka on abstraktion tasolla ei ole mikään ihmisoikeus. Arendt menee jopa siihen, että jos jollekin ihmisoikeudelle ei ole takaajaa ja puolustajaa, joku vallanhimoinen julma yksilö ja taho helposti käyttää tätä hyväkseen. Eli jos ihmisoikeuksia ei erikseen puolusteta, niitä todennäköisesti myös rikotaan.

Tässä mielessä ihmisoikeudet ovat jännittävä asia. Virallisesti papereissa on tehty erilaisia kansainvälisiä sopimuksia jotka takaavat ihmisarvon vaikkapa sotavangeille. Ja sinulle ja minulle. On YK:n ihmisoikeusjulistuksia ja yleviä kristillisiä periaatteita. Nämä on nähty universaaleiksi. Ne ovat olemassa siten että ihmisillä on se. Ne ovat olemassa paperilla ja juhlapuheissa. Mutta vain osa ihmisistä saa oikeasti jonkin tahon ajamaan näitä omalla kohdallaan. Usein tämä on valtio. Yhteiskuntafilosofit jaottelevatkin tämän vuoksi oikeudet formaaliksi oikeuksiksi (formal rights) ja efektiivisiksi oikeuksiksi (effective rights).

Tämä jaottelu auttaa varmasti ymmärtämään sitä miten ihminen voi oikealla kädellään julistaa että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo. Ja toisella kädellä he voivat iloita siitä että mahdollisimman moni pakolainen hukkuu välimereen. ; Ihmisillä on abstrakti formaali oikeus elämään. Mutta kenenkään ei tarvitse suojella tai vahtia tai tehdä mitään. Joten kuolemia ei tarvitse yrittää ehkäistä. Ei, vaikka Linkolan puheet ihmiskunnasta ja sen kuolemisesta koskevat ekologianäkökulmasta kaikkia. Myös niitä suomalaisia lapsia joiden tehtävänä olisi kuolla pois luonnon puolesta. Joka ei olisi Linkolan luontonäkökulmasta julmaa.

Carl Schmitt näki että politiikassa on kysymyksessä siitä että keitä katsotaan ystäviksi ja keitä katsotaan vihollisiksi. Ja että poliittisiin vihollisiin suhtaudutaan hyvinkin tietyllä tavalla. oki poliittinen vihollinen voidaan haluta tappaa ja surmata tai hakata aktiivisesti. Mutta itse asiassa poliittinen vihollinen on sellainen että tämän tuhoutumista voidaan katsoa suruiten. Mutta tekemättä mitään. Tässä mielessä poliittisille vihollisien kanssa voidaan olla jopa ystäviä. Mutta heidän kuitenkin voidaan antaa tuhoutua. Tämä on taatusti hyvä mekanismi kun kuvataan sitä miten absoluuttisen ihmisarvon ja kristinuskon erinomaisen eettisyyden puolustaja suhtautuu välimereen hukkuviin pakolaisiin. Heille kysymys on siitä että he tekevät ”kipeän ratkaisun” koska ”ei ole varaa toimia koko maailman sosiaalitoimistona”. Tämä ei perustu vihaan ja ihmiset kokevat tämän enemmänkin ”pragmaattisuutena” ja ”käytännönläheisyytenä”. Linkolaakaan ei nähdä näissä piireissä eetikkona ja moralistina – joka hän on. Häntä pidetään ”käytännöllisenä suomalaisena joka tiedostaa realiteetit”.

Achilles Mbemben "Necropolitics" kuvaa tätä valtion suvereeniuden näkökulmasta. Hän korostaa että perimiltään suvereenius koskee käytännössä yhtä kysymystä. Sitä kenet saa tappaa, syrjäyttää marginaaliin, ajaa lainsuojattomaksi tai jättää heitteelle. Tässä tappaminen ei välttämättä tarkoita samaa kuin teloituspartiot - joskin joskus asiat ilmenevät juuri niiden kautta. Mukaan lasketaan myös se, että se saa myös jättää auttamatta. Tätä kautta valtion suvereenius voi tarkoittaa juuri sitä että kaupunki sulkee muurinsa maahan pyrkivän edessä ja antaa tämän kuolla nälkään tai janoon porttiensa ulkopuolelle. Tai sitä että se ei auta omia köyhiään vaan antaa näiden kerjätä ja häiritä omia kansalaisiaan. ; Mbemben ajatus on siitä erikoinen että me usein arvostamme esimerkiksi itsenäistä valtiota ja sen suvereeniutta. Mutta tämä arvo on tätä kautta itse asiassa suoraan absoluuttista ihmisoikeutta vastaan. Ainakin jos puhutaan sellaisista oikeuksista joilla on mitään väliä. Eli sellaisia joita totellaan, toteutetaan, noudatetaan ja tavoitellaan. "The ultimate expression of sovereignty resides, to a large degree, in the power and the capacity to dictate who may live and who must die”.

Ajatus ei ole mitekään erikoinen. Onhan esimerkiksi Max Weber kuvannut valtiota järjestelmänä jolla on legitimoitu väkivaltakoneisto. Sillä on keinot sisäiseen väkivaltaan omia kansalaisiaan kohtaan (poliisi) ja ulkoisia ihmisiä kohtaan (armeija). Tässä maailmassa valtiossa joko on poliisi tai armeija tai sitten ei voida merkittävästi puhua valtiosta. Ainakaan ennen kuin alueella on jonkin toisen alueen armeija ja poliisi. Max Weber puhuu sitten tämän lisäksi yhteiskuntarakenteita tukevista ideologioista ja niiden tärkeydestä. Etenkin uskonnosta. Ne koetaan tosiasioiksi vaikka ne ovat etiikkaa. Tämä perinne voidaan vetää Platonin ajatuksiin joissa tunnetaan jalon valheen idea. Kansalaisia voidaan ohjata yhteiskuntaa tukevilla propagandoilla vaikka tämä propaganda ei olisi tottakaan. Tässä mielessä voidaan ymmärtää miten Linkolan etiikkapuhe jota oikeutetaan puheilla luonnonvalinnasta tuntuu ”konkretialta”.

On syytä muistaa, että luonnonvalinnan kannalta suomalaisten lasten sairaanhoito syö resursseja. Samoin vanhustenhoito. Jos näihin sovelletaan Linkolan ajatusta luonnonvalinnasta, konkretiaa kehuvien lausunnot muuttuvat. Nämä lausunnot olisivat kauhistus kristitylle. Joka näkee miten tämä on sitä ”evolutionismia” joka turmelee moraalin ja tuhoaa absoluuttisen ihmisarvon kuin Pekka-Eric Auvisen ”Luonnollisen valitsijan manifestissa”. Tämä vihjaa siitä että tosiasiassa argumentti ei vakuuta vaan se keihin se kohdistuu ja keihin ei. Luonnonvastainen ja resursseja tuhlaava suomalaisten vanhusten pelastus lääketieteellä nähdään aktiivimurhaksi vaikka kyseessä olisi vain se, että katsotaan sivusta kun heidän annetaan kuolla. Toisin sanoen oikeus elämään ei ole sama kaikilla. Reaalisen ihmisarvon kriteerinä on kansalaisuus. Tässä mielessä voi olla turvallista kuulla Teemu Laajasalon suuta että ateistit ovat ”etnisesti luterilaisia”.

Meille opetetaan että me olemme syntyneet tasa-arvoisina. Mutta seuraavaksi opimme, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Poliittisille vihollisille annetaan abstraktit oikeudet joita ei voi mitenkään konkretisoida. Ja näin heidän tuhoutumistaan voidaan katsoa sivusta, ikään kuin säälien ja ylläpitäen mielikuvaa siitä että olemme hyviä ihmisiä. Koska sisäinen tunne ihmisoikeuksista täyttää mielemme niin vahvasti että emme tiedosta, että poliittiset viholliset ja totalitarismin ydin ei ole siinä että vihaamme ja raivoamme jotain kohdetta vastaan. Se on siinä että katsomme sivusta kun he tuhoutuvat.

Tässä kohden absoluuttinen ihmisarvo ei ole kovin merkittävä asia. Moraali on enimmäkseen rikkaitten luksusta. Ja länsimaissa jopa minunlaiseni renttu kykenee elämään moneen historian aikaan ja nykyajan maantieteeseen sovitettuna todellista luksuselämää. Playstationia ja kaljaa riittää. Ja luksuselämää elävillä on paljon menetettävää. Siksi ei ole mukavaa olla koko maailman sosiaalitoimistona kun voi vaan antaa ongelman passivisesti kuolla jossain kaukana ilman että tästä tulee hirveitä tunneaaltoja itseen. Kun ei ole esimerkiksi oma lapsi se joka hukkuu sinne välimereen. Jos olisi, niin sitten olisi itku ja hammasten kiristys. Koska se oma lapsi on jotenkin tasa-arvoisempi kuin muut. Koska rikkailla luksuseläjillä on valtion tuki tai omaa varaa puolustaa oikeuksiaan.

Itsekään en toki teeskentele että uskoisin johonkin absoluuttiseen ihmisarvoon. Jos esimerkiksi joku lyö minua, luopuu minun silmissään pysyvästi oikeudestaan fyysiseen koskemattomuuteen. Kaikilla on varmasti joitain sellaisia kriteereitä joiden perusteella olemme valmiita tappamaan jonkun. Ja vielä useammin ja löyhemmillä kriteereillä olemme valmiit antamaan jonkun passiivisesti kuolla. Absoluuttinen ihmisarvo on illuusio. Ja on turhaa kuvitella että olisi jokin kristinusko, humanismi tai muu ismi joka olisi tuonut maailmaan sellaisen ja joka puolustaisi sen jatkuvuutta. Ei. Se on vain rikkaiden luksuseläjien illuusio. Absoluuttiseen ihmisarvoon ei käytännön tasolla ole sitoutunut oikein kukaan. Ja tämän tajuamisen jälkeen voi kenties ajatella että kenties aika monen kalastajan pitäisi luonnonvalinnan voimasta hukkua kotijärveensä ja kierrättyä sen kalapopulaation biomassaksi.

---

Lähteet:
Helsingin Sanomat, ”Pentti Linkola: Rajat pitäisi sulkea ja kehitysapu lakkauttaa” (16.8.2017)
Hannah Arendt, ”Origins of Totalitarianism” (1951)
Carl Schmitt, ”The Concept of the Political” (1932)
Achille Mbembe, ”Necropolitics” (2003)
Max Weber, ”Politics as a Vocation” (1919)
Platon ”Πολιτεία” [Suom. ”Valtio”]

Pragmatismi vai kompensaatio?

Tuttavani oli taloudellisissa vaikeuksissa. Syynä on se, että nykyajan työttömyyskorvaus ei tunnu elävän maailmassa jossa ihmisillä on muitakin kuluja kuin vuokra. Tähän normaaliin sometuskailuun ilmestyi perin juurin erikoista kommentointia. Innokas kertoi, että "mä en tykkää siitä että ihmiset valittaa vaikka saa ilmaista rahaa. Monessa maassa ei ole sosiaaliturvaa ollenkaan". Tätä sävytettiin eettisellä teorialla "ite nään sosiaaliturvan bonuksena" Mukana oli myös kehoitus "vedä ittes jojoon".

En pidä tämänlaisista ihmisistä. On aivan erityislaatuista hienoutta kun ihminen pyytää toista tekemään itsemurhan rahaongelmien vuoksi. Ja olettaa että hänen näkemyksensä etiikasta, esimerkiksi siitä onko hänestä "sosiaaliturva bonus" vai ei painaisi jotain jossain jonain perusteluna. Ja se, että käyttää "mä en tykkää" -tyylistä banaalisuomea ei ainakaan auta luomaan parempaa kuvaa ihmisen muustakaan kognitiosta.

Muistutinkin että tosiasiassa kun katsotaan montaa maata ja historiaa niin moni asia on toisin. Se, että jokin on toisin ei ole kovin vahva argumentti. Tai jos on niin kommentoija itse on pulassa. Kivaa että yhteiskunnassamme on niin suvaitsevainen ilmapiiri ja lainsäädäntö että kaiken maailman psykopaatteja ei vaan saisi haastaa kaksintaisteluun ja tappaa. Kuten vanhoina aikoina. Monien "poliittisesta korrektiudesta" valittavien tulisikin muistaa että heidän itsensä hengittämisoikeus on jossain määrin "vain bonus". Eivätkä he tavallaan osaa olla kiitollisia. Itselleni ei tulisi mieleenkään moittia suomen oikeusjärjestelmää ja yksilönsuojaa. Se kun pitää minut ja tuon jojoonvetämissomeilijan elossa, Olen sillä lailla naurettava pehmo. Ja lisäksi - tai ennen kaikkea - olen sen verran egoistinen, että en halua taistella kaksintaistelua kuolemaan monta kertaa vuorokaudessa.

Taustalla on kuitenkin syvempikin keskusteluteema.

Taakse voidaan nähdä toisenlainen erimielisyys. Voidaan nimittäin nähdä että useille sosiaaliturva ja muut vastaavat asiat ovat ehdollisia tietyistä syistä. Taustalla on ajatus ansaitsemisesta tai potentiaalisesta ansaitsemisesta. Toisin sanoen työttömyyskorvauksen idea on se, että ihminen maksaa työtä tehdessään veroa ja tätä käytetään ikään kuin "vakuutusmaksuna" jos hän sattuukin jäämään työttömäksi. Työttömyyskorvauksen taakse nähdään siis joko ajatus entisistä jo tehdyistä ansioista tai ajatus siitä että tulevaisuudessa kykenee tuottamaan ansioita niin että yhteiskunta hyötyy. Näin työtöntä kannattaa elättää, kyseessä on investointi joka maksaa itsensä takaisin sitten kun työtön pääsee taas jaloilleen ja alkaa maksamaan veroja. (Tai vähintään tämä toimii tilastollisesti jos ei jokaisen yksilön kohdalla toteudukaan.)

Voidaankin nähdä että tässä on vahva ansaitsemisen teema. Tätä vastaan asetetaan usein absoluuttinen ihmisarvo. Tämä on monesta suosittu ja hyveellinen ajatus. Tässä sosiaaliturvaa annetaan jotta ihmiset tulisivat toimeen ilman työtä. Ihmisiä elätetään jotta he eläisivät. Jos ihmisyys on arvokas asia ja absoluuttisesti arvokas, ei raha ole tällöin jokin jota olisi eettisesti sopivaa edes miettiä. Jos ihmisen arvo on ääretön, hänen pelastamisensa on perusteltavissa vaikka tästä tulisikin tappiota valtion kassaan. ; Tässä mallissa eläkemummo joka ei ole elämänsä aikana tienannut voi ansaita sairaalahoitonsa vaikka hän todennäköisesti ei työllisty ja tuota veroilla rahoja takaisin. Tässä mielessä voidaankin huomata missä asioissa harjoitetaan ehdollista ja ehdotonta auttamista. Nämä voidaan liittää suoraan siihen onko ihminen konsistentisti absoluuttisen ihmisarvon puolesta tai vastaan.

Tässä mielessä kysymykset ovat tietenkin hankalia ; Rehellisesti sanoen en ole tavannut vielä tahoa joka oikeasti noudattaisi absoluuttista ihmisarvoa kovinkaan pitkälle. Jopa kristinuskossa jokainen on arvokas mutta pelastumisella on ehto, oikea vakaumus.

Tästä hyvän kuvan saa lukemalla Jukka Hankamäkeä.

Hänen sinällän mielenkiintoinen blogauksensa abortista on kiehtova. Siinä on toki joitain hyvin helposti spotattavia virheitä, mutta ne ovat sentään kiinnostavia virheitä. Hän vetoaa absoluuttiseen ihmisarvoon "Mikäli ihmisarvo hyväksytään lähtökohdaksi, abortteja ei voitaisi oikeuttaa. Ongelma voitaisiin ehkä kiertää kaventamalla ihmisarvon alaa, mutta myös se vaikuttaa vaikealta. Mihin ihmisarvoisuuden raja voitaisiin vetää? Ihmisarvon käsite ei ole käsitteellis-aprioristen ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluuttinen – ihmisarvoahan ei saisi eikä voisi kiistää." mutta toisaalta sitten kuitenkin menee ehdolliseen ihmisarvoon ja puhuu tuomitsemisesta ja ansaitsemisesta. "Voidaan ajatella, että tuomitun täytyy kärsiä rangaistus, joten kuolemantuomioita vastustavien mielenosoittajien äänenpainoja vaimentaa tuomiovallan vaakakupissa oleva punnus, joka nojaa aritmeettisen oikeuden tasapainoon. Sikiö puolestaan ei ole ehtinyt tehdä moraalista pahaa, joten kuolemanrangaistus elämän aluksi tuntuu kohtuuttomalta. Tosiasiassa kyse onkin puolustuskyvyttömän elämän lopettamisesta, josta vastuu lankeaa päätöksen tekijöille, toteuttajille ja oikeuttajille."
1: Hän heittää absoluuttisen ihmisarvon kohdalla kategoriavirheen ; Ihmisarvo on absoluuttinen mutta on silläkin jotkin ehdot. Sillä esimerkiksi kivillä ei ole ihmisarvoa. Näin ollen abortoitavan sikiön määritteleminen ei-vielä-ihmiseksi onnistuu. (Sperma ja munasolukin on "potentiaalinen ihminen" jonkin syy-seurauslogiikan kautta. Ja jos liennytyksiin lähtee niin vaatii se munasolu ja solupallokin tietyn kontekstin jotta syy-seurausketju menee syntyneeseen lapseen asti.) Näin vaikkapa Gazzanigan hermoston rakennepuutosten kautta perustellulle ihmisyyden määrittelemiselle tietoisuuden kautta on jotain jolle jää tilaa. Ihmisillä on absoluuttinen ihmisarvo, joka siis 
2: Kuolemantuomion kohdalla hän puhuu aritmeettisesta oikeudesta joka sisältää ehtoja jotka sitten muka jotenkin rajoittavat niitä ehdottomuuksia jotka eivät ole käsitteellis-aprioristisien ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluttinen. Joka on tietenkin hyvin erikoista. (Loogisesti kokonaisuus on vähän kuin kolmikulmainen ympyrä.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten absoluuttista ihmisarvoa ei noudateta, esimerkiksi kuolemantuomittujen kohdalla.

Ei tämä koske vain sosiaaliturvaa ja aborttia.

Kun mietitään teemaa laajemmin voidaan huomata että sosiaaliturvan ja abortin lisäksi on monia muitakin asioita joihin tämä sama teema menee. Yleisimmät itse asiassa koskevat rikoksista vangitsemisia, sairaanhoidon oikeuttamisia ja muita vastaavia asioita. Omia sävyjä mukaan saa puhuttaessa maahanmuuttajien vastaanottamisesta.

Mutta itse menen vankilaan, vierailemaan suoraan vankilaan, käymättä lähtöruudun kautta. Sillä itse olen hylännyt absoluuttisen ihmisarvon. Tässä mielessä jopa suhtautumiseni lakiin on varsin kyyninen. Kun moni katsoo lakia hän katsoo sitä kategorisesti ; On vain asioita jotka on määritelty rikoksiksi ja asioita joita ei ole määritelty rikoksiksi. Itse näen rangaistuksen enemmänkin relatiivisena hintana. Näin ollen esimerkiksi murha ei ole Suomen lain mukaan estetty ja kielletty vaan se on toiminta josta joutuu maksamaan tietyn mittaisen vankilatuomion. Toisin sanoen vankilaanmenokysymys muuttuu kysymyksestä "saako niin tehdä" muotoon "onko sen tekeminen vankilatuomion arvoista".

Sen lisäksi minulla on "yleiseen hyötyyn" viittaava ajattelu joka on utilitarismin ja pragmatismin ristisiitos. Sellainen joka on hyvin vieras tunteellisille kompensationaristeille. ; Parhaiten tämä ero näkyy siinä, että moni haluaa että vankilarangaistukset ovat, paitsi pitkiä ja valvottuja, niin myös tuskallisia ja ikäviä. Toisin sanoen takana on ajatus siitä että rangaistuksen olisi oltava jotenkin sellainen että se kompensoi aikaansaadun vahingon (compensation). Oma näkemykseni on sen sijaan suojelukeskeinen (protection). Näin ollen vankilarangaistuksia voi olla syytä pidentää. Mutta on irrelevanttia onko se vankilassa olevalle tuskallista vai ei. Rangaistuksen tehtävänä on pitää rikollinen luonteenlaatu - eli ihmisjoukko joista moni rikollinen aktio "on sen arvoista" - lukkojen takana niin että me vähemmän ansiota eri asioissa näkevät voivat elää turvassa. Tässä mielessä on ihan oikeasti tavallaan yksi ja sama pelaako vanki playstationia kaikki päivät vai elääkö mutakuopassa kirput seuranaan. ; Osaltaan tämä näkökulma toki sallii myös sen että vanki saataisiin kannattavaksi osaksi yhteisöä, jolloin paapova terapointi voisi olla periaatteessa hyväksyttävä asia.

Sama voidaan laittaa aluksi mainitsemaani sosiaaliturvaan. Jos kompensaatiokeskeinen ajattelee sitä että joku makaa kotona laiskana, on pragmaattinen kyyninen suojelunäkökulmani sitä mieltä että tosiasiassa sosiaaliturva maksetaan juuri jotta ihmiset passivoituisivat. Sillä jos ihmiset eivät tule toimeen, he ryhtyvät kapinoimaan. Tästä seuraa ryöstelyä ja väkivaltaa. Ja kapinoita. Ja jopa vallankumouksia. Historia on täynnä tilanteita joissa elannon tuottavan työn saaminen on ollut vaikeaa eikä valtio ole riittävissä määrin panostanut köyhyysongelmaan. Tässä käy helposti niin että yhteiskuntajärjestys romahtaa, väkivaltaisuudet yltävät. Ja joskus vallanpitäjätkin pääsevät eroon monista asioista, esimerkiksi päistään. Niitä ei mitenkään helposti kasvateta takaisin edes modernilla teknologialla, tiettävästi. Ei edes rikkaille. Saati keskituloisille sosiaalipummeista sosiaalisessa mediassa itkeville.

Tässä mielessä ero tunnepitoisen kostonhimoisen kompensaationäköökulman ja suojelua koskevan näkökulman välinen ero on jotain jotka voidaan laittaa jossain tilanteissa synteesiin. Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" on itselleni tärkeä kirja joka käsittelee peliteorian ja evoluution ja altruismin suhdetta. Siinä korostettiin että monissa paikoin yhteistyö on sellaista että yhteisyötä luova järjestelmä kutsuu ns. "loisimaan". Kannattavin strategia on hyötyä systeemistä ja muiden avusta pistämättä rikkaa ristiin. Tätä estetään ns. ylikompensaatiolla. Nashin tasapainotila yhtälössä muuttuu kun uhri uhraakin hirveitä tappioita itselleen tuottaen ihan vain että voisi rangaista rikollista. (Moni rankaisu vaatiikin aikaa ja työtä ja tässä mielessä playstationilla passivoitu vanki on varsin helppo ja halpa verrattuna vankiin jota hakkaamaan on palkattu erityinen pieksemisen asiantuntija.) Ylikompensaatio, se että rangaistaan hirvittävän kovaan suhteessa menetettyyn tappioon, on jotain joka ei ole täydellistä kompensaatiota. Mutta kiukuntunne tuntuu kuitenkin lietsovan sekä ylikompensaatiota että kompensaatiota korostavaa arvokeskustelua.

Lopuksi;

Toki oma näkemykseni on hieman mutkikkaampi kuin kuvattu. Olen tunnetusti kostonhimoinen ihminen. Mutta tässä kohden muistutan että minun kompensaationäkökulmani eivät ole yhteiskuntaa koskevia vaan henkilökohtaisia. En haluaisi että yhteiskunta menisi lainkaan minun ja kaunan kohteeni väliin. Moni kysyykin minulta että enkö haluaisi tuskallisia ja pitkiä tuomioita vaikka sellaisille jotka pedofilioisivat pieniä sisariani tai sukulaisiani. Olen kahden vaiheilla sen kanssa pitäisikö heille vastata että tosiasiassa haluaisin heille mahdollisimman lyhyet tuomiot...

Tyttöjen ympärileikkaus naisten asialla?

Naisten ympärileikkausta on pidetty absoluuttisena pahana. Jonain joka on sellaista että sitä ei voi hyväksyä oikein missään muodossa. (Toisin kuin poikien ympärileikkaus joka paitsi ei ole barbaarista niin on myös laillista.) ; "Medical News Today" kuvasi sitä miten naisten ympärileikkaukseen voidaan suhtautua. Se on äärimmäisen yleistä monissa osin maailmaa. Esimerkiksi Somaliassa vain 3% tytöistä ja naisista ei ole ympärileikattu. Tämä on tietenkin suuri huolenaihe monille länsimaalaisille.

Kuitenkin samalla naisten ympärileikkaukselle on myös puolustuspuheita. Länsimaisessa kulttuuripiirissä vaikuttavat Dr. Kavita Shah Arora ja Allen J. Jacobs esittivät, että naisten ympärileikkaukseen tulisi suhtautua siten että osa niistä hyväksyttäisiin.; Kevyimmät naisten ympärileikkauksen muodot kun ovat hyvin lähellä poikien ympärileikkaamista. Tässä he esimerkiksi haluaisivat että ympärileikkauksesta käytettäisiin kevyemmissä muodoissa lievempää nimeä. Jos ihmiset yleensä suosivat ankaraa nimeä "Female genital mutilation (FGM)", pitäisi niitä kutsua "female genital alterations (FGAs)".

Tätä puolustetaan asenteilla jotka ovat tuttuja niistä näkökulmista joissa korostetaan että on hassua jos ollaan suvaitsemattomia suvaitsemattomuutta kohtaan. Sillä kulttuurisena argumenttina on että naisten ympärileikkauksen vastaustaminen kategorisesti ja aina on "Culturally insensitive and supremacist and discriminatory towards women." Koska monissa kulttuureissa ympärileikkaus liittyy siihen että tytön katsotaan heijastavan kulttuurinsa hyviä arvoja ja olevan tätä kautta esimerkiksi hyvä aviopuoliso. Ympärileikkaus liittyy naiseuteen, kauneuteen ja sosiaaliseen hyväksyttävyyteen. "As a cultural rite, it signifies a means of making girls and women physically, aesthetically or socially acceptable to men."

On kyllä yleisesti ottaen tunnettua että eetikot ovat usein melko hirveitä. Etiikassahan on yleensä kysymys käsiteanalyysistä jossa jostain premisseistä johdetaan erilaisia johtopäätöksiä. Näin ollen tämäkin argumentti voidaan nähdä käsitteiden välisiä suhteita selventävänä. Mutta on kuitenkin selvää että sillä on poliittinenkin ulottuvuus.

Itsestäni kiinnostavaa on huomata että usein kulttuurin vakiintuneita arvoja pidetään hyvin suuressa arvossa. Uskonnot ja kulttuurit hamuavat usein yhtenäiskulttuurihenkisyyttä. Ja tässä voidaan luoda iskulauseita joissa "vähemmistö pilkkaa enemmistön arvoja". Samalla tuetaan dogmejaan heiluttelevia uskontoinstituutioita jotka sitten edustavat näiden arvojen "muistipankkia".

Tässä kulttuurissa syntyy tietenkin ajatuksia siitä että suvaitsemattoman tulisi suvaita suvaitsemattomuutta. Ja että kysymys on vain uskonnonvapaudesta ja arvoista. Että itse asiassa esimerkiksi homojen avioliittoon pääseminen romuttaa avioliittoinstituution merkityksen ja arvon. Eikä huomata että tosiasiassa tässä väitetään että sosiaalisesta hyväksyttävyydestä, esteettisyydestä, kauneudesta ja jopa mieheydestä ja naiseudesta on tehty ehdollisia.

Itse näkisin päinvastoin niin että ihmisarvoa ja ruumiillista koskemattomuutta koskevat asiat eivät ole ansioita vaan itseisarvoja. Näin ollen esimerkiksi ihmisarvoa ei voisi menettää. Se olisi ansaitsematonta ihmisarvoa (dignity) moni sekoittaa tämän välineillä tavoiteltaviin arvoihin jotka on ansaittava ja johon liittyy kunniaa (honour). Tässä näkökulmassa naisen ympärileikkaamattomuus ei itse asiassa tuhoa mitään ihmisarvoa, kunhan vaan paljastaa että ympärileikkauskulttuurissa ihmisarvo on ehdollista. Se naisen arvon romahtaminen joka syntyy ympärileikkauksen kieltämisellä ei ole ympärileikkauksen ansiosta syntynyttä. Vaan syntyy siitä että kyseinen kulttuuri riistää arvon naisilta joille sitä ei ole tehty. Ja tätä yrittäessään se riistää jotain jota ei saisi edes yrittää riistää. Eli sen pahempi kulttuurille.

Onko kuolleiden kuvaaminen eettistä?

Viime päivinä valokuva kuolleesta Syyrialaisesta lapsesta on muuttunut ikoniseksi. Hän ei kiinnostanut ihmisiä elävänä, mutta kuolemansa jälkeen hänestä on tullut eräänlainen Phan Thị Kim Phúc (se vietnamin sodan sivutuotteena napalmilla poltettu tyttö siitä palkitusta valokuvasta). Hänen kuvaansa levitetään paljon.

Tämänlainen kuvamateriaali on selvästi tehokasta. On yksinkertaisemmin helpompaa levittää tunteita valokuvamateriaalin kuin vaikka lukujen ja tilastojen kautta. Kuvaa onkin käytetty oikeuttamaan ihmisten auttamista.

Onko tämänlaisen materiaalin levittäminen eettistä?

Kuvamateriaalin hienous ei kuitenkaan ole ilmiselvää. Tässä aiheessa melko toistunut näkökulma voi olla se, että kuvamateriaali on kuitenkin jotenkin häiriintynyttä tai häiritsevää. Kuvilla onkin kieltämättä shokkiarvoa. On kuitenkin hyvä miettiä onko todella tarpeen sensuroida kuvia vain siksi että lapset tai herkät aikuiset eivät ns. kestä todellisuutta. En arvosta tämänlaista "kukkahattuilua" kovin vahvasti.

Kuitenkin kuvaamisessa voidaan nähdä jotain tyylittömyyttäkin. Tästä on hyvä ottaa esimerkkikuvapari. Siinä käsitellään Fabienne Cherisman kuolemaa. Poliisi oli ampunut hänet kuolleeksi pikkurikoksen vuoksi. Ensimmäisessä kuvassa kuvataaan pelkästään kuollut. Ja se näyttää kompositioltaan vaikuttavalta. Se dokumentoi ja kertoo tarinan ja kehottaa ihmisiä vaikuttamaan. Nämä kaikki voidaan nähdä arvoiksi. Toisessa kuvassa kuvaa on rajattu niin että ruumista valokuvaavat valokuvaajatkin näkyvät. Ja tässä tulee sellainen olo kuin korppikotkat olisivat löytäneet tuoreen raadon.

Onkin selvää että Syyrialaisen kuolleen lapsen kuva pyörii ja saa suosiota ja se paitsi lähettää viestiä myös ruokkii positiivista suhtautumista sosiaalipornoon. Ja tukee sitä että tätä sosiaalipornoa tukevaa toimintaa on myös jatkossa. Kuvalla voidaan oikeasti saada aikaan positiviisia ja vaikuttavia muutoksia. Ja tämä asenneilmapiiriin vaikuttaminen voidaan nähdä yhdeksi osaksi aktiivista lehtimiestoimintaa. (Joskin osa kannattaa enemmän dokumentoi-raportoi-objektiivista kulmaa siinäkin joten mikään ilmiselvästi positiivinen asia se että uutisen tekee poliittiseksi statementiksi ei ole.)

Tämän lisäksi mukana on helposti asioita jotka sitten eivät ole niin hyviä. Immanuel Kant voisi puhua tässä jotain ihmisten välineellistämisestä tai esineellistämisestä. Kuollut ei edes voi puolustautua tälläisiä aktioita vastaan. Yleensä sivistystä onkin mitattu myös sitä kautta miten kuolleita kohdellaan. Kuolleiden käsittelyyn on asetettu usein tiukkojakin ehtoja. Tässä mielessä se asenne jolla valokuvaaja ottaa kuvan on eettis-esteettinen ulottuvuus. (Jonka läsnäoloa tai poissaoloa voi olla mahdotonta nähdä pelkästään siitä miltä se otettu kuva näyttää.)

Itse otin asian esiin hyvin omituisesta syystä

Syyrialaisen kuolleen lapsen kuvasta on tullut jokin josta monet selvästi ahdistuvat. Osa ahdistuu aidosti. Osa kenties vain teeskentelee ahdistuneensa. Itse mietin asiaa kuitenkin ensin sitä kautta että olin jotenkin ärsyyntynyt kuvan olemassaolosta. Enkä kokenut sympatiantunteita joita terveellä ihmisellä pitäisi.

Tiedostin että tässä kohden minussa on tapahtunut jokin muutos. Suhtautumiseni eri asioihin ovat muuttuneet vuosien varrella. Esimerkiksi kauhuelokuvat tehoavat minuun nykyisin paremmin kuin ennen. Toisaalta olen taas sitten turtunut monenlaisiin asioihin. Nuorempana jokainen puolialaston tissivalokuva oli vaikuttava. Olipa se sitten korkeakulttuuritaidetta tai mitä muuta tahansa. Nykyisin olen jo sen verran tottunut ja turtunut puolialastomuuteen ja alastomuuteen että todennäköisesti voisin kulkea alastonrannalla melko coolina.

Tiedostin että kuolleiden kuvia on tungettu tajuntaan. Ja olen toki muutenkin nähnyt kuolleita niin ihmisissä kuin eläimissäkin. Sen jälkeen kun on nähnyt junan alle muussautuneen ihmisen lähietäisyydeltä ja on käynyt "aktiivitutustumassa" teurastamossa sitä on tottunut tiettyihin asioihin. Uutiset tuottavat kauhistelukuvastoa jatkuvasti. Ja olen turtunut siihen. Ja rehellisesti sanoen. Kun tälläisen materiaalin ylitarjonta turruttaa mielen niin että ei enää oikeastaan välitä koko asioista jotka tuottavat sivutuotteenaan mahdollisuuden dokumentoida tuollaista kuva-aineistoa, on kokonaisuudessa jotain hyvin kyseenalaista. Tissejen kanssa ylitarjonta voi kenties vähentää asiatonta seksismiä mutta kuolleiden kanssa vastaavia hyötyjä on vaikeaa kuvitella.

Toki kykenin jossain määrin kokemaan väärinkäytön tunteita

Onkin kenties hieman omituista että sain itsestäni pahan olon vasta kun tajusin että kuollut ei voi antaa lupaa kuvatuksi tulemiselle. Olen itse nuorempana vältellyt kameraa kohtuu aktiivisesti. Ja noin yleensä pidän kohteliaana että itseä koskevan kuvamateriaalin käyttöön pyydetään lupa vaikka kuvan otto ja levittäminen olisi tehty julkisilla paikoilla eli levittäminen olisi laillista. (Luvan todennäköisesti saisi. Etenkin jos kuvassa minulla olisi tyhmä ilme. Sellaisena haluan itseni levittää lehtien kautta.) Luvan saamisessa on jotain tyylikästä.

Toki joskus on syytä ohittaa luvansaanti. Esimerkiksi joku kiiluvasilmäinen paparazzi voi valokuvata murhan ja olisi omituista että murhaajan pitäisi antaa lupa tälläisen kuvamateriaalin levittämiseen. Tällöin kyseessä on kuitenkin se, että tekijä olisi jotenkin väärintekijä. Minun on vaikeaa nähdä Syyrialaista hukkunutta lasta tämänlaisena.

Sosiaalinen syntymä

Kognitiivisessa uskontotieteessä on ihmetelty ns. syntymisrituaaleja. Niitä on hyvin monissa kulttuureissa. Niiden sisältö vaihtelee ; Esimerkiksi juutalaisten ympärileikkaus eroaa hyvin paljon luterilaisten lapsikasteesta. Mutta niitä kaikkia yhdistää sama erikoinen teema.

Usein niissä nimellisesti juhlitaan biologista syntymää. Lapsi myös määritellään syntyneeksi. Mutta käytännössä heitä kohdellaan kuin he eivät olisi jotenkin todella syntyneitä. Ja ne suoritetaan yllättävän pitkän ajan päästä syntymästä. Ei seuraavana päivänä tai mahdollisimman pian.

Tässäkin yksityiskohdat muotoutuvat kulttuurin mukana. Kristillisessäkin kulttuurissa tämä voi näkyä siinä ajattelussa että kastamaton lapsi olisi jotenkin vailla kaikille ihmisille kuuluvaa Jumalan rakkautta ja armoa ja olisi siksi muuttuva vaikka kummitukseksi. Moderni kummituksia kumartelematon luterilainen sanoo tämän saman modernimmin siten että syyttää ateisteja lapsen heitteellejätöstä.

Tämä kulma on siitä erikoinen että se on aika vahva. Usein sitä toki kierrellään asiaankuuluvalla teologisella korrektiudella. Mutta ilmiö näkyy käyttäytymisessä. ; Onkin erikoista miten uskonnonvapautta ja jokaisen ihmisen absoluuttista ihmisarvoa kunnioittava kristittykin käyttäytyy täsmälleen samalla tavalla. (Usein edes akateeminen koulutus ei estä tätä.)

Onkin arveltu että tämä asenne johtuu siitä että kaste- tai vastaava tilaisuus on sosiaalinen tilaisuus jossa lapsi esitellään yhteisölle. Yhteisö taas on kaverisuhteiden solmimista. Näin ollen ihminen syntyisi täysivaltaiseksi kansalaiseksi. Kasteessa ei siis juhlita biologista syntymää vaan sosiaalista syntymää.

Ja tämän taustalle voidaan nähdä jopa evoluutio ; Olemme sopeutuneet menneisiin aikoihin, evoluutio ei ole riittävän nopeaa jotta kaikki modernin ajan kotkotukset olisivat ehtineet muokata sopeutumia nykytilanteeseen sopivaksi. Menneisyydessä on ollut voimakas lapsikuolleisuus. Joten sosiaalinen syntymä on varattu vain niille jotka eivät ole kuolleet. Tälläisiin vauvakuolemiin on kenties tervettäkin suhtautua siten että siinä ei kuollut jotenkin "oikea oikea" ihminen.

Ihmisoikeuksista, ihmisvelvollisuuksista ja negatiivisesta vapaudesta ihmisyyteen

Ihmiset puhuvat melko runsaasti ihmisoikeuksista. Erityisen omituista on se, että joskus arvokeskusteluissa törmää jopa siihen että keskustelu siirtyy siihen onko jokin asia ihmisoikeus vai vain oikeus. Jossain määrin kyseessä on vain valta joka on annettu tietyille instituutioille. Ihmisoikeus voidaan nähdä jonain jota perustellaan filosofisella ihmisarvolla ja joka legitimoidaan näiden instituutioiden kautta.

Mutta jotain yleisiä teemoja voidaan kuitenkin nähdä. Ja voidaan nähdä, vaikka keskustelut menevätkin helposti vääntöön siitä että onko homojen avioliittoon meneminen ihmisoikeus, tai onko lapsen oikeus isään ja äitiin ihmisoikeus YK:n sääntöjen mukaan. Tai siihen onko vangeille annettava äänioikeus tai heidän ihmisoikeuksiaan rikotaan.

Yllättävä nyrkkisääntö on siinä että perinteisesti kun puhutaan oikeuksista, käsitellään useimmiten sellaisia aiheita jotka on näppärää kuvata positiivisina vapauksina joita annetaan ihmisille valittaviksi. Ihmisarvojen kohdalla kysymys on kuitenkin usein kysymys negatiivisista vapauksista tai velvollisuuksista. Eli jos ihmisoikeudet käskevät että ihmisillä on ruumiillinen koskemattomuus, se tarkoittaa itse asiassa sitä että monet väkivallanteot ovat kiellettyjä ja on velvollista noudattaa näitä velvollisuuksia ja käskyjä.

Tässä mielessä voidaan huomata että esimerkiksi "Raamatun" kymmenen käskyä ovat itse asiassa monilta kohdiltaan vahvasti nimenomaan ihmisoikeuslakeja. Huomio on kiinnostava koska kouluaikanamme opettajamme ajatteli haastaa ihmisiä positiiviseen ajatteluun. Ja siinä kiellot piti kuvata ilman ei -sanaa, positiivisen kautta. Se oli hyvin vaikeaa. Saman sisällön kuvaaminen kieltoina oli näppärämpää. Ihmisillä on negatiivinen vapaus ruumiillisesta vahingoittumisesta ja velvollisuus totella tätä käskyä.

Tässä mielessä vapaus valita jokin uskonto voi olla ihmisoikeuskysymys kun taas vapaus olla vaikka kristitty on sitten "vain" oikeus. Sääntö on toki nyrkkisäännönomainen. (Jo senkin takia että jotta voidaan tunnistaa piirteet jotka yhdistävät ihmisoikeuksia pitää ensin olla jokin yksimielisyys siitä mitkä ovat ihmisoikeuksia. Erimielisyys tässä voi muuttaa tuloksia.)

On kuitenkin oleellista huomata että ihmisoikeudet ovat yleensä jonkinlaista "paskamaisuuden rajoittamista". Toki on hyvä huomata että jos ajatellaan velvollisuutta auttaa haavoittunutta, kysymys on jo positiivisesta velvollisuudesta jossa pitää tehdä jotain. Kysymys ei ole enää kiellosta tehdä jotain vaan velvollisuudesta tehdä jotain. (Kyseessä on kuitenkin nyrkkisääntö.)

Yksilön vai yhteisön velvollisuus ja oikeus?

Se, mitä ihmisoikeus sitten tarkoittaa on aivan toinen asia. "Raamatun" tapa on ollut hyvin yksilökeskeinen. Kymmenen käskyä sitoo yksilöitä. Tämä toki sopii melko hyvin kristilliseen ajatukseen jossa pelastus ei ole kollektiivista vaan yksilön asia. Siinä näkökulmassa on luontevaa ajatella että yksilöillä on oikeus ja velvollisuus noudattaa ihmisoikeuksia. Näin ollen oikeudet ja velvollisuudet säädetään yhteiskunnassa mutta yksilöiden velvollisuus on totella niitä.

Modernina aikana tästä ajatuksesta on suurelta osalta luovuttu. Sen sijaan on ajateltu että ihmisoikeudet ovat velvollisuuksia joita tavoitellaan yhteiskunnan säädöksin. Toisin sanoen yhteiskunta pitää tehdä sellaiseksi että ihmisoikeusrikokset olisivat epätodennäköisiä. Tässä ei luoteta kansalaiseen vaan siihen että koulutus, opastus, rankaisu ja ties mitkä muut keinot otetaan käyttöön jotta ihmiset noudattaisivat ihmisoikeuksien säätämiä asioita muutenkin kuin velvollisuudentunnostaan. ; Ihmisoikeuksien valvominen on tässä instituution asia. Siinä esimerkiksi rangaistaan rikollisia ja muuten ohjataan niin että tehdään yhteiskunta joka takaa ihmisille pääsyn resursseihin joita koetaan elämisen arvoiseksi. Ja pois niistä jotka haittaavat sitä.

Näkökantaeronmuutos on aika oleellinen.

USA on omituinen maa. Siellä tehtiin abortti lailliseksi, mutta monissa paikoissa tilanteet on hoidettu niin että aborttiklinikoita on hyvin vähän ja niihin on todella vaikeaa päästä. Joten käytännössä vaikka kukaan ei ole estämässä aborttia, niin sitä ei saa tehtyä. Samoin tuoreen avioliittokäytänteenmuutoksen kohdalla on ollut niin että laki antaa oikeuden, mutta sitä voi olla vaikeaa leimata kun etenkin pienillä paikkakunnilla on vähän pappeja ja he voivat vakaumussyistä kieltäytyä.

En nyt sano että abortti tai homoseksuaalin häät ovat ihmisoikeus. Mutta sen sijaan esitän että ajatuskokeen vuoksi voidaan olettaa näin. Mitä tämänlainen käytänne tarkoittaa jos ihmisoikeuksia ajatellaan yksilöiden ja instituutioiden tasolla? Jos ajatellaan asiaa yksilötasolla, niin yksilöiden oikeuksia ei rikota. Ihmisillä on oikeus aborttiin eikä kukaan estä sitä. Institutionaalisella tasolla ihmisoikeusrikos kuitenkin tapahtuu koska systeemi on koodattu sellaiseksi että lain suomia oikeuksia ei pääse käyttämään.

Suomessa tämä kategoriaero on relevantti toisaalla. Monien paikkakuntien ateistejen avioliitto on kätevä keino muistuttaa että naimisiinmenoasiassa ateistit ovat toisen luokan kansalaisia. Oikeus avioliittoon ja perheen perustamiseen on tavallisesti liitetty ihmisten perusoikeuksiin, ellei peräti ihmisoikeuksiin. Perhe ja lisääntyminen ja niihin kajoaminen on eugeniikan jälkeen koettu erityisen suojeltavaksi asiaksi. (Ja avioliitto on joidenkuiden mukaan perheen ja lisääntymisyksikön juridinen kirjaaminen tähän liittyvien perintöoikeuksien ja vastaavien kuittaamiseksi byrokratiasta.)

En mene sanomaan että byrokratiamyllyyn pääseminen olisi ihmisoikeus. (Onko se "negatiivinen vapaus" ja jos on niin mistä? "Vapaus sinkkuudesta?") Mutta jotain oleellista ajateltavaa tästä kenties kuitenkin saa.

Mites olisi "Lakialoite yksityishenkilöiden poikkeuksellisen vahvojen voimankäyttötilanteiden oikeuttamisesta"?

Muistan kun törmäsin kerran junassa vanhempaan naiseen, joka selitti miten ennen lehdissä levitettiin väkivallantekijöiden ja raiskaajien tiedot. Hän huvitteli - siis oikeasti huvittuneena - jopa sillä miten otsikoissa oli ollut "Karhu pani Oravaa" -tyylisiä otsikoita. (Sukunimet eläinten nimiä.) Hän oli mainio ihminen. Sittemmin journalistit ovat päättäneet että väkivaltarikollisia ja pedofiileja ei usein tuoda nimellä ja naamalla julkisuuteen. Tällä yritetään välttää lynkkaamismentaliteettia. Eli tavoitteena on ennaltaehkäistä tulevia väkivaltarikoksia. Nykyään suosiota ovat kuitenkin saaneet paikat/julkaisut joissa tämäntapaisia tietoja jaetaan. Sitä myydään tiedostamisen nimellä. Mutta pelottavinta näissä on oikeastaan se, että kun näiden julkaisuja ei ole virallistettu ja valvottu, voi journalistisen tarkkuuden kanssa olla vähän miten sattuu. Ja tällöin mukaan saattaa tulla ihmisiä jotka eivät ole oikeasti pedofiileja. Ja tämän riski on se minua huolestuttavin yksityiskohta.

Kauhistelun erikoisia puolia on tosin muuallakin. Viime päivinä on puhuttu siitä miten kolmeen lapsen raiskaukseen ja murhaan syyllistynyt on vapautumassa. Näissä keskusteluissa on noussut jopa esille "kaksoisstandardi". Kuitenkin näen että tässä ongelmana on se, mikä usein on näissä "kaksoistandardi" -keskusteluissa. Tosiasiassa syvin ongelma on se, että laki on sama kaikille. Kun taas normaali ihminen näkee että rangaistukset ovat vääränlaisia (yleensä liian lieviä) heidän omaan oikeustajuunsa nähden. Näin ollen "kaksoisstandardi" voi olla vaikka se, että saat pidemmän tuomion piratoimalla ahkerasti jonkun taiteilijan levyjä, kuin hakkaamalla tämän em. taiteilijan sairaalakuntoon. Asia tuntuu epäreilulta, mutta takana on kuitenkin konsistentti lainsäädäntö joka on sitten sama kaikille. Se, voiko "oikeustajutestejä" pitää vakavasti voi olla kahta mieltä. (Tai oikeasti, vain yhtä.) Se onko laki reilu on irrallinen siitä onko laki sisäisesti ehyt ja ristiriidaton. Ihmisille näin ei ole. Laki ilmeisesti on jonkinlainen ihanne jonka ajatellaan karkeasti ottaen säätävän sen mikä itsestä tuntuu reilulta. (Mitä tuohon uskomukseen voi sanoa. Good luck with that!)

Pedofiilit ovat rikollisia jotka todella kaivavat ihmisiä jostain oikein syvältä. Ja rehellisesti sanoen, I totally get that point. Monilla ihmisillä tuntuu kuitenkin olevan hyvin heikko kyky erottaa moraalista vihaa koston oikeutuksesta. (En ole varma onko heidän "moraalinen kompassinsa" rikki vai luottavatko he liikaa "moraaliseen kompassiinsa" jotka ovatkin vain tunteilua ja kohkaamista.) Moni ajattelee että pedofiileihin kohdistuva moraalinen raivo olisi oikeudenmukaisuutta. Minä kykenen näkemään eron (tavallisten) raivontuntemusteni ja tekoon oikeuttavan (korkean) kynnyksen välillä. On tietysti ero lynkkaamisesta fantasioinnin ja lynkkauspartion välillä. Mutta kun asiasta keskustellaan ikään kuin vakavasti otettavana vaihtoehtona, on jokin oleellinen moraalinen kynnys monilla pelottavan alentunut. Ja minä pelkään jossain määrin heitä enemmän kuin pedofiileja. (Toki ehkä siksi että en ole lapsi eikä itselläni ole sellaisia.)

Lynkkaaja Hannu Kiuru -paradoksissa

Tässä kaikessa sotkussa tuntuu tapahtuvan virhe johon törmäsin Hannu Kiurulla hänen tuoreessa blogauksessaan. Hän blogasi asiasta joka on hyvin vanha. "Journal of Medical Ethics -lehdessä julkaistun artikkelin mukaan vastasyntyneet eivät ole vielä "oikeita ihmisiä" eikä heillä ole "moraalista oikeutta elämään." ... "Artikkelin ovat kirjoittaneet Oxfordin yliopistoon kytköksissä olevat Alberto Giublini ja Francesca Minerva, joiden mukaan vanhemmilla pitäisi olla oikeus antaa lapsensa surmattavaksi, jos lapsi syntyy yllättäen vammaisena."
1: Itse asiassa kirjoitin aiheesta omaan blogiini vuonna 2012. Tein siitä logiikkapohjaisemman lähestymistavan, joka itse asiassa korosti sitä että "kysymys on premisseistä". Kiurun analyysiä lukiessa korostuu se, että hän esittää johtopäätöksiä eikä päättelyketjuja. Joka taas on oma pinnallisuuden määritelmäni. Asia on tärkeä siinä mielessä että artikkelia lukeva voi huomata että temppuna on abortin argumenttejen laajentaminen. Joten eetikko voi oikeasti tuon tuloksen pohjalta päätellä sellaisen erikoisen asian että jos jälkiabortti on pahasta niin se on argumentti myös aborttia vastaan. Tämä taas miellyttää monia kristittyjä aivan taatusti.

Hannu puhuu kristillisestä näkökulmasta, arvoiden johtopäätöstä omilla premisseillään. Tämä on hieman hassua mutta tavallista. Siihen on syytä antaa jonkin verran tilaa. On tosin hyvä tiedostaa että mistä on kysymys. Mutta arvokeskustelussa on kysymys hyvin usein nimenomaan erilaisista moraalilähtökohdista, joten asia ei ole virhe sanan vahvimmassa mielessä. Hieman hupsua se toki on. Kun sentään käsitellään tiettyä tutkimusta ja kaikkea. Osa meistä elää vielä todellisuudessa jossa kaipaillaan ajatusta jossa kritiikin kohteen tunteminen olisi kritisoinnin minimivaatimus. Tässä omalähtökohtakeskeisessä painotuksessa se ei ole välttämätöntä.

Kiuru puhuu ihmisarvosta "Kristinusko on aina pitänyt elämää pyhänä. Kyse on Jumalan antamasta lahjasta tai pikemminkin lainasta. Meille on annettu elämä elettäväksi alusta loppuun. Elämän pituus vaihtelee, mutta vain Jumalalla on oikeus päättää, milloin laina-aika on täysi. Hän on mitannut jokaiselle elämän pituuden, pannut määräajan, jota ihminen ei voi ylittää. Alittaa (ikävä) kyllä voi." Tämä on ironista, kun nostetaan huomioon Kiurun taannoinen tempaus minun kanssani. Mutta ironia ei ole tärkeää. Tärkeää on tiedostaa että Hannu Kiurulla on statement jonka mukaan ihmiselämä on pyhää. Kun kysymykset ovat "Mistä asiantuntijat mahtavat hakea oikeutuksensa määritellä, ketkä ovat oikeita ihmisiä? Mitä tarkoittaa moraalinen oikeus elämään?" hän puhuu absoluuttisesta ihmisarvosta. Siitä että moraalinen oikeus elämään on tavallaan siinä että on syntynyt. Että siinä ei ole ehtoja.

Mutta valitettavasti ilmoille nousee se, että tämä eettinen tutkimus on saanut tappouhkauksia. Tämä onkin totta ja osa kohukiemuraa. Hannu Kiurun suhtautuminen näihin tappouhkauksiin on jännittävä "En yhtään ihmettele tappouhkauksia. Asiantuntijaparat saisivat näin maistaa omaa lääkettään. Asennevamma kun on paljon pelottavampi vammautumisen muoto kuin kehitysvamma. Niille, jotka tekevät pahaa pienille ihmislapsille, pitäisi Jeesuksen mukaan laittaa myllynkivi kaulaan."  Ymmärrettävää. Ja tästä saadaan statement jonka mukaan ihmisen hengen riisto, lynkkaaminen, on joskus oikeutettua.

Valitettavasti tappouhkailu on lynkkaamisen legitimoinnissa oleellisessa osassa. Ja ihminen joka esittää että elämällä ei ole ehtoja, ei voi sanoa että teloittaminen, kuolemantuomio tai lynkkaaminen voivat olla koskaan oikeutettuja. (Koska niissä henki riistetään ehdoin.) Siksi ihminen joka elämän arvoa pyhittäen lähtee kirjoittamaan tappouhkailuja ja lynkkailemaan esittävät ultimaattumia ja statementia jonka mukaan elämän arvo on ansaittava joillain kriteeriattribuuteilla. Kuten "ei-pedofiili" ja "ei etiikan premissejä tavanomaisesta poiketen julkistava tutkija". (Hyvään kansalaisuuteen on sitten liitetty erilaisia instrumentalistisia attribuutteja aivan tavallisesti. Kysymys liittyy kuitenkin vain löyhästi ihmisen elämän arvoon. Tosin ilman ansaittua kansalaisuutta absoluuttisen arvokas elämä on helposti viheliäinen. Tähän kulmaan uskovaiset puuttuvat yllättävän harvoin. Kenties siksi että heistä moni näyttää komppaavan siihen liittyviä ajatuksia paljonkin.) Nuo ovat toki hyviä ja humaaneja ihanteita jokaisen noudatettavaksi. Mutta sävy on liian pitkälle menevä.

Tämä ei tietenkään yllätä. Kirjoitin hyvin kauan aikaa sitten tekstin jossa huomasin että vaikka abortissa ollaan "pro life" niin samooissa piireissä kuolemanrangaistusta kannatetaan. Ja tarkastelu huomasi itse asiassa että molemmat nähtiin rangaistuskontekstissa. Aborttia ei siis tavallaan kielletä elämän arvon takia sanan filosofisessa määritteissä. (Tai ainakaan oikeudenmukaisuusasiat eivät seuraa tätä koherentisti.) Lapsi on synnin palkka. Kun elää haureudessa pitää kärsiä seurauksista.

Näkisin että Hannu Kiuru -paradoksin reflektointi on edessä jokaisella lynkkausfantasioijalla. (Siis myös itselläni joskus, pakko tunnustaa. Mikä tuskin yllättää kovin montaa ihmistä. Olen niitä tyyppejä joiden emootiomaailmassa koulukiusaajia ei pidä ymmärtää vaan heidät täytyy yksinkertaisesti tappaa.) Jos elämä on niin arvokas ja pyhä asia, että sen puolustamiseksi ollaan valmiita tappamaan, ollaan varsin erikoisilla linjoilla. Ollaan, vaikka ideologia puoltaisi miten.