Rawstoryssa kerrottiin miten ateistejen erilaisia näkemyksiä oli luokiteltu. Tämä on siitä mielenkiintoinen, että itse asiassa ateismin sijaan luokiteltiin astetta laajempaa uskonnottomuutta. Ja näiden tilastollisia yleisyyksiä otettiin myös esiin. Tuloksissa selviää muun muassa se, että kaikki stereotyypitykset joissa ateistit luokitellaan ovat karkeasti sanoen väärässä. "Research revealed that atheists range across “a normal distribution of personality types,” and that the aggressive, confrontational stereotype of atheism only applies to a sliver of the people who identify as non-believers." Yleisin suuntaus ei myöskään ollut mikään militantti ateismi vaan jotain aivan muuta. "Intellectual Atheist/Agnostics were the largest group among those surveyed, people the report defined as “individuals who proactively seek to educate themselves through intellectual association, and proactively acquire knowledge on various topics relating to ontology (the search for Truth) and non-belief." Eli jos intuitiona on ollut että ateistit ovat pinnallisia, materialistisia tai nihilistisiä ja että pääveto on vihata kristinuskoa, niin intuitiosi kertovat enemmän sinusta kuin ateismista.
Näitä tutkimuksesta irronneita luokituksia on sitten helposti listattuna muualla. Lista lienee hyödyllinen. Siitä saa ajatuksia siitä miten ateismia ja siihen liittyviä asioita ja ilmiöitä tulee kutsua.
* "Intellectual Atheist/Agnostics (IAA). Members of this group tend to seek intellectual pursuits and pursue truth." Eli ihmiset jotka etsivät älyllisiä haasteita ja etsivät totuutta.
* "Activist Atheist/Agnostics (AAA). Most community oriented and often involved in other progressive causes." Eli suomeksi ihmiset jotka ovat tunkemassa sosiaalisesti erilaisiin hyväntekeväisyysaiheisiin laajemmin.
* "Seeker Agnostics (SA). Are interested in philosophical questions but find themselves unable to definitely know much about the existence or nonexistence of the divine." Tämä blogi.
* "Antitheists. They see religion as a destructive force in society." Jonkun toisen blogi. Mutta melko harva tajuaa tätä tämän blogin tai minkään muunkaan etäisestikään uskontokriittisen asian kohdalla.
* "Non-theists. People who have always been apathetic or uninterested in religion." Ei vois vähempää kiinnostaa. Se hiljainen porukka jota ei näy missään ja jonka monet luulevat olemassaolemattomaksi. Katso myös : Homo religiosus -ihmiskuvan falsifioijat. Ei tämä blogi vaikka blogisti sitä toivookin.
* "Ritual Atheist/Agnostics (RAA). “Find utility in tradition and ritual” like yoga or a family Chanukah celebration." Käsite joka on Suomessa muuntunut "kulttuurikristityksi" ja johon suhtaudutaan positiivisesti. Koska sitä ei itse asiassa mielletä ateismiksi. Tässä kohden on jännittävää huomata että kulttuurikristitty on jotain joka jossain määrin vastaa Timo Eskolan ajatuksia kirjassa "Ateistit alttarilla". Luultavasti paremmin kuin Spongin kannattajat, joita kirja pääasiassa käsittelee. Valitettavasti tämän sivuseuraus on se, että jos ateisti käyttäytyy hyvin hän ei ole ateisti koska hänet on määritelty kulttuurikristityksi, jonkinlaiseksi ei-ateistiksi. Hieman sama strategia kuin niillä jotka selittävät että kirkkoon kuuluva teisti ei ole kristitty jos on "passiivisluterilainen". Hieman likainen mutta toimiva temppu.
Toki näissä sirpaleissa voi toivoa jonkinlaista yhteennivomista. Että kai ateismissa on sentään jostain kysymys. Tässä kohden toive näyttää olevan enimmäkseen se, että saadaan oikeutus omien asennevammojen ja stereotypioiden heittelylle. Mutta tosiasiassa näitä yleistyksiä kaipaaville on kuitenkin tarjolla pientä helpotusta. Stephen Law on blogissaan määritellyt sellaisen hyvin nykyaikaan sopivan sekulaarin ateismin suuntauksen joka osuu nykyaikaan. Määritelmä on toki hieman hakusessa mutta se on ateistilta ateisteille -kuvaus joka osuu kohtuullisen hyvin ateisteihin.
1: Toisin kuin ne "militantti" -sanan hokemiseen perustuvat kuvaukset joita kristityt kierrättävät joissa ei ymmärretä ateismin sisältöä, vaan osataan sanoa että Dawkins on militantti, ja sitten määritellään militantti sellaiseksi mitä Dawkins ei ole. Eikä tajuta että tämä ei ole argumentti vaan jokin joka osoittaa että argumentin käyttäjä on asiantuntematon, idiootti ja vielä tämän lisäksi vittupääkin. Kun ei osaa, ei ymmärrä ja on asenteellsesti vialla, ei pidä sekoittaa tältä pohjalta tapahtuvasta syyttelystä suuttumista militanttiuteen. Se on normaalia ihmisyyttä että ei niellä kaikkea valehtelevaa paskapuhetta jota omalle naamalle heitellään. Että kiva kun tulit haukkumaan, haluan kuulla ystävällisesti lisää tästä teidän Jeesuskristuksesta. Niin ei tule tapahtumaan. Eikä se olisi eettistäkään että annettaisiin tapahtua.
Lawn määritelmässä ateistiset sekulaarihumanistien määritelmässä erikoista on se, miten ehtoina ei ole militanttius. Eikä edes naturalismi. "The 2009 Philpapers survey of the opinions of professional philosophers and graduate students revealed that less than 15% of professional philosophers and graduate students are theists. Yet only a little less than half of them sign up to naturalism. That leaves around 35% who are neither theists nor naturalists." Yleensä naturalismi on se sana johon ateismi liitetään. Mutta se ei selvästi pidä paikkaansa. (Itse toki olen paatunut naturalisti, metodologinen naturalisti.) Sen sijaan tunnuspiirteet olivat jotain aivan muuta:
* "place particular emphasis on the role of science and reason." Joka on tieteeseen luottamista. Ei edes skientismiä tai naturalismia. Tämä erottaa heidät totuusrelativisteista joille tiedekin on maailmankuvallista ja totuusasiat uskonto-maailmankuvakysymyksiä.
* "atheists. They do not sign up to belief in a god or gods." Joka on tietysti melko oleellista Lawn näkökulmassa jossa ollaan nimenomaan ateistisia sekulaarihumanisteja. Moni on tässä toki hieman pettynyt ja ajaa sitä että tämä pitäisi korvata jollain uskonnottomalla, kuten sillä että ei uskota ihmeisiin tai yliluonnollisiin ilmiöihin.
* "Suppose that this is very probably the only life we have." Joka olisi mahdollista teisteilläkin. Mutta vain hyvin harvassa uskonnossa tämänlaista suositaan kyllä. Ateisteissa vaihtoehtoa tälle ei tosin taida juurikaan olla.
* "believe in the existence and importance of moral value." Joka erottaa heidät moraalirelativisteista ja nihilisteistä.
* "emphasize our individual moral autonomy and responsibility." Vastaus metaeettiseen kysymykseen siitä mitä moraali on ja mistä se tulee. Vertautuu siis siihen kun monet teistit määrittävät että moraalin on oltava ikuista ja muuttumatonta ja ihmisistä riippumatonta ja sitten päättelevät että tälläisen olisi pakko tulla Jumalalta. Kun etiikka määritellään eri tavalla, se selittyy eri tavalla ja metaetiikkaongelma ratkeaa. Eli melko ilmiselvä seuraus edellisestä.
* "secularists in the sense that they favour an open, democratic society and believe the State should take neutral stance on religion." Tämä ei ole antiteismiä. Paitsi jos antiteismi tarkoittaa sitä että ei halua tulla osallistutteua uskonnonharjoitukseen omaatuntoaan vastaan esimekriksi sen vuoksi että sitä on keksitty kutsua kulttuuriksi ja väitetään että jokin joka on kulttuuria ei voisi olla mitenkään pätkääkään uskontoa. Tai jos antiteismiä on se että ei pidä että kansalaisen olisi pakko olla kristitty koska eletään kristityssä maassa ja ateismi on lain mukaan rankaisematon rikos jota esiintyy huonommilla kakkosluokan kansalaisilla.
* "believe that we can enjoy significant, meaningful lives even if there is no is a God, and whether or not we happen to be religious." Joka on uskovaiselle outrage, törkeää itsekkyyttä ja sitä että ihminen ylpeilee ja sneeraa asettamalla itsensä Jumalan asemaan. Aivan kuten tämä lausunto ateisteista ei olisi sitten yhtään ideologisesti omahyväinen.
Itse asiassa Lawn listasta voi huomata sen, että se on varsin maltillinen. Sitä vaivaa vähän sama kuin itseäni. (Minullahan ei oikeasti ole juurikaan mitään yliampuvia tai radikaalin törkeitä mielipiteitä. Minä olen vain aggressiivinen paska muotoillessani niitä.) Niissä ei ole mitään provokatiivista tai hirveän rajua. Kuitenkin samalla niitä katsoessa voi huomata miten sekä konservatiivinen kristillinen oikeisto vihaa tuontyylisiä asioita. Ja miten tukea ei tulla saamaan siitä relativismia korostavasta humanistisista suuntauksista jotka yleensä tukevat niitä joita uskonto tallaa. Relativismi kun on muuntunut monille suvaitsevaisuuden ja eettisyyden synonyymeiksi. Joten tämänlainen lista on heillekin sortava ja väärin. Joten tuolla eiradikaalilla listauksella saadaan kaikkien vihoja päälle. On ymmärrettävää miksi militantti -sanaa heitetään. Mutta selitys ei tulekaan ateisteista vaan kaikista muista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste totuusrelativismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste totuusrelativismi. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
torstai 14. elokuuta 2014
Valehtelijoita, Huijareita ja muita Ylpeitä Amerikkalaisia
(John Marston, "Red Dead Redemption")
Olen viime päivinä pelannut "Red Dead Redemption" -peliä. Sen pelisysteemi on sen verran vaikea, että puolisoni on vinoillut minulle siitä, että hän tietää mistä pelin nimi tulee. Siitä kun kuolee, ja saa ruutuun punaiseksi väritettyjä kuvia. Eteneminen on ollut hitaahkoa, mutta tällä hetkellä koen pelanneeni sitä riittävästi sanoakseni siitä jotain.
"Cracked" pitää peliä esimerkkinä naisvihasta. Tulkinta on ymmärrettävä. Pelissä on todellakin esimerkiksi daameja hädässä, joka sitten oikeasti vain haluavatkin ryöstää sinulta hevosen ja ratsastaa sillä tiehensä. Mutta mielestäni syy ei ole sovinismi. Vaan jokin aivan muu.
 |
| Jotkin outoudet, kuten ilmassa leijuva postilaukku jonka läpi voi ratsastaa ovat kuitenkin glitchejä. |
Syynä onse konsepti josta hipsterit puhuvat koko ajan, mutta jota harvemmin ymmärtää kukaan. Kysymys on kenties keskustelluimmasta ja vaikeimmasta yksittäisestestä perustyylistä. Ironiasta. Sanokaa minua westernpeliä puoleen väliin jurnuttaneeksi köppäkynneksi, mutta jokainen yksittäinen tehtävä, sivutehtävä ja valtaosa yksittäisistä randomencountereistakin noudattavat yhtä ja samaa kaavaa. Se ei ole pelkästään ironista, vaan ironista hyvin tarkalla, spesifillä ja äärimmäisen klassisella tavalla. Dictionary.com kuvaa tätä "Situational Irony" tilannetta varsin hyvällä määritelmällä : "Irony involving a situation in which actions have an effect that is opposite from what was intended, so that the outcome is contrary to what was expected."
Siksi pelissä on esimerkiksi sivutehtävä jossa yrität auttaa vanhaa naista pääsemään naimisiin, ja saat selville että hänen kaipailemansa mies on ollut jo vuosia haudassa. Siksi kun aviomies haluaa sinun poimivan kukkia, päädyt teelle mökkiin jossa on vain tämä vanha mies ja tämän loppuun asti mätänemässä oleva vaimo. Siksi kun tien sivussa nainen pyytää apua ja sanoo että tarvitsee kyytiä, hän varastaa hevosesi. Damsel ei ollutkaan in distress, vaan odotuksiasi hyväksikäyttävä aktiivinen toimija. (En kykene näkemään tätä naisvihana, vaan näen että suuri osa naisten tasa-arvoasiaa on monissa tapauksissa juuri sitä että tunnustetaan että naiset paitsi ovat kusipäitä niin myös voivat toimia kusipäisesti kuten miehet ovat tavanneet keskenään tehdä. Ei tälläistä voi oikeuttaa välinearvona jollekin muulle vaan itseisarvona.) Suurimmassa osassa tehtävistä on jonkinlainen twitch.
John Marston onkin siitä erikoinen tapaus, että hän elää jossain määrin postmodernissa maailmassa. Konventiot eivät toimi. Mutta siellä missä neuvot ei auta, kartta kuitenkin pätee ja tuulista on lähinnä ulkona. John Marston selvästi ymmärtää tämän maailman luonteen.
Hän on itse asiassa varsin filosofinen hahmo, jopa yllättävän filosofinen ottaen huomioon että kyseessä on ns. "hiekkalaatikkopeli". Ja niiden kohdalla filosofisuus on vaikeampaa kuin lineaarisessa kerronnassa, jossa tarinan ja dialogin voi asettaa selkeästi tiettyyn kohtauskeen joka on ennen yhtä asiaa ja toisen jälkeen. ; Toki esimerkiksi aivan alkuun laittamani lainaus voisi olla buddhalaisuudesta, mutta sekin kuvaa kyllä lähinnä maailman ironisuutta. Sellaista voi odottaa ihmiseltä joka seuraa esimerkiksi unelmiaan ja Californiaa jalan tavoittelevaa elämäntapataiteilija Samia. Joka, kuten arvata saattaa, muuttuu ensin matkan edetessä hulluksi ja sitten kuolleeksi. Sam onkin yritteliäs ihminen jolla on visio, jonka eteen hän tekee työtä ja jonka eteen hän riskeeraa ja panostaa paljon. Ja sitten tämä visio on jotain, jota hän paitsi ei saavuta, mutta jonka hän myös menettää ennen loppuaan. Ja silti sen tavoittelu on tuhonnut aivan kaiken. (Perheen ja mielenterveyden menetyksen kenties kestää. Mutta mitä tapahtui Samin huuliharpulle?)
John Marston elää tämän hämmentävän maailman sankarina. Ja siksi ei pidä ihmetellä että hän sanookin lukuisissa tilanteissa lauseen "If you say so." Se on samalla kohtelias siinä mielessä että hän ei aktiivisesti debatoi omituisia ihmisiä ja tilanteita kohtaan. Mutta siinä on kuitenkin myös annos aivan klassista skeptismiä. Tämä skeptisyys näkyy toki hitusen esimerkiksi aiemmin esilletuomassani kukkienkeruutehtävässä. Vaikka hän tietää sen mitä vanha ukko ei, eli että hänen rakas vaimonsa on varsin vainaa, hän ei paljasta tätä julmaa salaisuutta vaan kieltäytyy "vaimon tekemästä piirakasta" sanomalla kohteliaasti "I gotta go; I have an appointment with planet Earth." Melko alleviivaavaa ja vihjaavaa. (Jos olisin englanninkielinen sanoisin "blatant".) Maailmalla on kuitenkin perimmäinen luonne.
Tämä näkyy siinä miten Marston kohtelee ihmistä jota hän auttaa ja joka on tärkeässä osassa tarinaa. Mies jonka kanssa Marston työskentelee on käärmeöljykauppias Nigel West Dickens. Kirjaimellisesti että kuvainnollisesti käärmeöljykauppias. Marston kuvaa huijaria varsin kovasanaisesti eikä oikein ota vakavasti sitä kuinka monet ovat ihastuneet moderniin lääketieteeseen, etenkin kun sairastuneet kuitenkin saavat toivoa. Mutta toivo ja hyvät intentiot ovatkin tässä maailmassa se pahin asia.
Kaiken kaikkiaan pelin maailma on "jollain tavalla monikulttuurinen". Marston on itse asiassa jossain mielessä jotain joka yleistyi laajemmin vasta 1960 -luvulla kun antropologi Clifford Geertz käsitteli heimoja muunakin kuin kuriositeettina. Tämä oli siitä tärkeä muutos että esimerkiksi vieraan kulttuurin uskontoja voitiin katsoa maailmankatsomuksina eikä pelkästään hassuina taikauskoina jotka olivat triviaaleja ja typeriä, jotain josta saa hauskoja knoppeja. Mutta joka lähinnä demonstroi oman kulttuurimme vähemmän primitiivisiä ja ylivertaisia piirteitä. Mielestäni onkin hyvä huomata että meidänkin kulttuurissamme on odotuksia ja ihanteita jotka eivät vastaa todellisuutta vaikka uskommekin niihin ja olemme jäsentäneet ne maailmankuvaksi ja vaikka olemme nivoneet niihin paljon kulttuurisia työtunteja.
Marston on toisaalta minulle vielä miellyttävämpi hahmo sen takia että hän ei sentään pidä kaikkia totuuksia yhtä pätevinä. Se, että kulttuurien uskonnot, kannat yliluonnollisesta - joku minua häijympi sanoo tähän jopa että kaikki luonnontieteiden ulkopuolella oleva, mutta olen tässä hitusen joustavampi ja sallin monet humanistiset ja pehmeätkin tieteet vielä mukaan - ovat kaikki melko huonosti perusteltuja ja tätä kautta niitä tuleekin kohdella samanarvoisina muiden kulttuurien uskomusjärjestelmien kanssa. : Mutta että se, että hellimme perustelemattomia asioita ja odotamme maailmasta asioita jotka eivät siinä tapahdu, ne ovat yhtä hyviä ei todellakaan tarkoita samaa kuin se, että joka ikinen asia olisi tämänlainen heikosti perusteltu asia. (Tai vähintään se ei ole yhtä huonosti perusteltu asia. Kaikki uskomukset voivat todellakin olla huonoja. Mutta eivät yhtä huonoja.) Oma varmuus jostain asiasta voi tietysti johtaa tuntemukseen siitä että jos tämä asia pettää, niin sitten pettää koko maailma.
Mutta Marston on sitten tämän asetelmansa vuoksi siinä tilanteessa että hän joutuu tiedostamaan että vaikka papparaisen elämä pyörii vaimon ympärillä, vaimo on silti objektiivisesti ruumis. Ja tässä kohden hänen eettinen ratkaisunsa on miettiä se, tuleeko tämä objektiivinen tosiasia myös paljastaa ukolle jonka henkilökohtainen illuusio todellakin romahtaa tämän yhden pienen asian pettäessä.
Ehkä minunkin pitäisi debatoida vähemmän ja ottaa enemmän tapaamisia planeetta maan kanssa?
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
Yksi pieni elefantti posliinikaupassa
Hyvin tunnetussa elefanttivertauksessa joukko sokeita törmää elefanttiin. Yksi törmää korvaan ja kuvailee elefanttia purjeeksi. Toinen kohtaa jalan ja selittää norsun olevan pylväs. Yksi ottaa hännästä ja selittää miten norsu on köysi. Ja neljäs ottaa kärsästä ja selittää että norsu on kuin vesiletkua ... Tämän vertauksen tarkoituksena on toimia pluralistisena argumentinkorvikkeena joka kannustaa avomielisyyteen. Se muistuttaa että muiden näkökulmista voi olla hyötyä, jotta kykenee katsomaan laatikon ulkopuolelta ja ymmärtämään maailmaa.
Valitettavasti tämä käsitetään usein siten että avomielisyys tarkoittaisi totuusrelativismia, eli näkemystä jossa totuus on sellainen kuin se nähdään. Että maailma on yksinkertaisesti niin kompleksi että se voi näyttäytyä ihmisille monella eri tavalla ja että nämä kaikki ovat oikein. Norsuvertauksesta kuitenkin huomataan että mitä tämä tarkoittaisi oikeasti ; Ei totuusrelativismia vaan sitä että jokainen edellämainituista sokeista oli itse asiassa väärässä. Ei tarvitse olla paatunut foudationalisti - joka uskoo että ympärillämme on yksi ja yhteinen todellisuus joka on yksi ja tietty ja jossa elämme kaikki - nähdäkseen että ihmiset voivat olla monella erilaisella tavalla väärässä. ; Perspektiivien pluralismi on siis toki mahdollista. Eli että samat havainnot voitaisiin tulkita hyväksyttävästi monella eri tavalla. Mutta että se johtuu vain siitä että asiaa on tutkittu vajaasti tai huonosti. Perspektiivien pluralismi ei tarkoita siksi että kaikki olisivat oikeassa, vaan että joku - mahdollisesti jopa kaikki - ovat väärässä. Tulkinnanvaraisuus on samaa kuin puutteellinen tutkimus. Silloin pitäisi tutkia lisää.
Paatunut naturalisti sanoisi että norsuvertaus opettaisi varovaisuuteen ; Oikea norsu vaatii tarkempaa tutkimusta. Että ei pidä tyytyä yksittäiseen havaintoon vaan että norsua pitää tarkastella kunnolla. Pelkkä törmäys ei anna riittävää empiriistä aineistoa. Ja kenties norsuja ei pidäkään tarkastella sokeiden kautta. Naturalisti voisi johtaa norsuvertauksen skeptismin myös esimerkiksi enkelihavaintoihin ; Mitä muutakaan nekään ovat olleet kuin yksinkertaisia "sokean törmäyksiä" ; Niistä ei siis pidä tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Sillä jos norsujen kaltaiset tavalliset objektit voivat tuottaa norsutarinan monia väärintulkintoja, niin miten paljon joku tätä vähemmän tuttu ja eksoottisempi asia voi vääntää...
Tarkalleen ottaen norsuvertaus joka kehottaa ajattelemaan oman laatikon ulkopuolelta kohtaakin sen, että hyvin harva miettii vertausta laatikon ulkopuolelta. Norsuvertauksesta on itse asiassa tullut jonkinlainen laatikko itsestään. Heti jos sitä miettii tämän laatikon (virallisen opetuksen) ulkopuolelta huomaa että siitä löytyy myös vakava puute ; Kaikki sokeat törmäävät juuri norsuun. Vertaus ei käsittele sitä että joku sokea törmäisikin norsun ruokaan joka on norsun lähellä. Tällöin hän voisi selittää että norsu on piikikäs ja joustava. Joku toinen voisi törmätä norsun lähellä olevaan ämpäriin ja kolmas tarttua norsun jalassa olevaan kettinkiin tai tätä ympäröivään aitaukseen. Neljäs sokea onkin oikeasti vain sienissä ja hallusinoi olemattomia.
Norsuvertauksessa koko olennainen voima tulee siitä että jokainen osuu norsuun ja kuvaa norsun erilaisia puolia vajaana, ei kokonaisuutena.
Toki tarinaa ei pidä ottaa liian tosissaan. Ajatuskokeiden yleinen idea on että se esittää yksinkertaistetun asian jotta eri asioita voidaan verrata ; Usein ideana onkin juuri se että etiikkaa punnitaan huolellisesti ja että out of box on vain kysymyksen kiertämistä. Näin esimerkiksi kysymys jossa mietitään että syödäkkö lento-onnettomuudessa kuolleita ystäviä vai kuolla nälkään ei ansaitse ratkaisuksi "out of box" -ratkaisua jossa Jumala antaa sataa taivaasta öylättileipiä ja ehtoollisviiniä niille jotka eivät konkreettisempaan kannibalismiin vajoa.
Nämä tämän tarinan puutteet ovat kuitenkin niin tietynlaisia, että niitä voidaan jopa pitää ideologisina vajeina. Se, että tarina on juuri tällä tavalla puutteellinen kertoo niistä ongelmista joita postmodernilla ajattelulla on ylipäätään. Tarinassa ne virheet on vain helpompi nähdä. (Joka tekee siitä uudella tavalla kätevän vertauksen.) Kun puhutaan aksioomista ja päätelmistä, jo hieno sana saattaa hämmästyttää sivuraiteille eikä perusteluissa olevia aukkoja siksi huomaa. (Yleensä ei pidä pelästyä "hienoja sanoja". Ne ovat vain kirjaimia. Niillä on sisältö. Mitä eksaktimpi, sitä tarkemmin ja paremmin niitä voi otta raivelista. Hienot sanat ovat siksi joskus jopa vähemmän pelottavia ja epämääräisiä kuin arkisesti käytetyt sanat!) Postmoderni ajattelu kun sanoo että "jokainen perspektiivi on arvokas". Että ymmärrys kokonaisuudesta vaatii kaiken arvostamista.
En yksinkertaisesti usko näin. Saaviin törmänneen sokean kuvaus elefantista ei yksinkertaisesti ole yhtä relevantti kuin korvaan törmänneen. "Elefantin kokonaiskuvan" selvittämiseksi on tehtävä tarkka kartoitus siitä miten eri asiat liittyvät toisiinsa. : Nämä unohtuvat postmodernissa maailmankuvassa. Siksi norsuvertauksesta onkin tullut jotain hyvin omituista. Jotain jolla perustellaan enemmänkin omaa maailmankuvaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, mitä vertauskessa tapahtuisi jos korvaan törmännyt oikeuttaisi että hänen perspektiivinsä ja maailmankuvansa oikeuttaisi pitämään norsua purjeenkaltaisena ja että tätä kritisoivat erimieliset olisivat häijyjä ja epäkunnioittavia. Että tätä perspektiviiä pitää kunnioittaa. Ja mahdollisesti tätä purjeenkaltaisuutta pitäisi peräti julistaa kadulla ja pitää tolppana norsua pitäviä kerettiläisinä.
1: Postmodernismita ja "samat havainnot - eri tulkinnat" -sloganeita huutelevat ovatkin keskimäärin varsin epäavomielisiä ; Avomielisyys on lähinnä sitä että se oma fiksoitu perspektiivi halutaan oikeuttaa yhtenä Totuutena ja koko Totuutena, mitään pois jättämättä. He ovat "science stoppereita", tiedetoppareita, joista jokin asia on by definition mielipide tai että lisätutkimus joka kritisoi jotain maailmankuvaa on sulkusilmäistä ja "maailmankuvallista". Eikä sitä tarvitse ottaa huomioon jos se omasta mielestä on kerettiläiseen mielipiteeseen johtavaa.
John Wilkins onkin tähän sopivasti miettinyt eläinten luokittelua. Hänen juttunsa lähtee liikkeelle yksinkertaisesta vitsijulisteesta jossa alkuaineiden jaksollinen järjestelmä on muokattu siten että se käsittelee hyönteisiä. Tämä on luokittelevaa tietoa ja yhdenlainen perspektiivi todellisuuteen joka käsittelee sellaisia oikeasti olemassaolevia asioita kuin kovakuoriaiset. Wilkins huomauttaa että elementtitaulukko ei kuitenkaan sovi käsiteltävään aineistoon. "The answer is that elements are, and taxa aren’t, a series. That is, elements fill every available spot on a timeless sequence, whereas organisms (and other historical objects, like institutions, cultures, and planets) do not. So a periodic table works for elements. It doesn’t work for historical taxa." Luokittelujen eron tärkeys konkretisoituu tässä samaan tapaan kuin se, miten Linné ihastui lajien kohdalle sopivaan hierarkiseen jäsentämiseen ja yritti sovittaa sitä esimerkiksi kiviin, ja tässähän se ei onnistunut.
Tämä muistuttaa että luokittelu ei ole oikeastaan koskaan puhtaasti analogista. Analogioiden käyttäminen ilman rajoitteita tarkoittaa juuri sitä että miltei mikä vain perspektiivi kävisi. Oikeasti analogioita on käytettävä huolellisesti ja varovaisesti ; Se, mikä luokitteluperustelu sopii kohteen kuvaamiseen ei ole mielipidekysymys. Toiset luokittelut ovat väkinäisempiä ja kohteensa ominaisuuskirjoon kokonaisuutena vaikeammin sovitettavia kuin toiset taas eivät.
Valitettavasti tämä käsitetään usein siten että avomielisyys tarkoittaisi totuusrelativismia, eli näkemystä jossa totuus on sellainen kuin se nähdään. Että maailma on yksinkertaisesti niin kompleksi että se voi näyttäytyä ihmisille monella eri tavalla ja että nämä kaikki ovat oikein. Norsuvertauksesta kuitenkin huomataan että mitä tämä tarkoittaisi oikeasti ; Ei totuusrelativismia vaan sitä että jokainen edellämainituista sokeista oli itse asiassa väärässä. Ei tarvitse olla paatunut foudationalisti - joka uskoo että ympärillämme on yksi ja yhteinen todellisuus joka on yksi ja tietty ja jossa elämme kaikki - nähdäkseen että ihmiset voivat olla monella erilaisella tavalla väärässä. ; Perspektiivien pluralismi on siis toki mahdollista. Eli että samat havainnot voitaisiin tulkita hyväksyttävästi monella eri tavalla. Mutta että se johtuu vain siitä että asiaa on tutkittu vajaasti tai huonosti. Perspektiivien pluralismi ei tarkoita siksi että kaikki olisivat oikeassa, vaan että joku - mahdollisesti jopa kaikki - ovat väärässä. Tulkinnanvaraisuus on samaa kuin puutteellinen tutkimus. Silloin pitäisi tutkia lisää.
Paatunut naturalisti sanoisi että norsuvertaus opettaisi varovaisuuteen ; Oikea norsu vaatii tarkempaa tutkimusta. Että ei pidä tyytyä yksittäiseen havaintoon vaan että norsua pitää tarkastella kunnolla. Pelkkä törmäys ei anna riittävää empiriistä aineistoa. Ja kenties norsuja ei pidäkään tarkastella sokeiden kautta. Naturalisti voisi johtaa norsuvertauksen skeptismin myös esimerkiksi enkelihavaintoihin ; Mitä muutakaan nekään ovat olleet kuin yksinkertaisia "sokean törmäyksiä" ; Niistä ei siis pidä tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Sillä jos norsujen kaltaiset tavalliset objektit voivat tuottaa norsutarinan monia väärintulkintoja, niin miten paljon joku tätä vähemmän tuttu ja eksoottisempi asia voi vääntää...
Tarkalleen ottaen norsuvertaus joka kehottaa ajattelemaan oman laatikon ulkopuolelta kohtaakin sen, että hyvin harva miettii vertausta laatikon ulkopuolelta. Norsuvertauksesta on itse asiassa tullut jonkinlainen laatikko itsestään. Heti jos sitä miettii tämän laatikon (virallisen opetuksen) ulkopuolelta huomaa että siitä löytyy myös vakava puute ; Kaikki sokeat törmäävät juuri norsuun. Vertaus ei käsittele sitä että joku sokea törmäisikin norsun ruokaan joka on norsun lähellä. Tällöin hän voisi selittää että norsu on piikikäs ja joustava. Joku toinen voisi törmätä norsun lähellä olevaan ämpäriin ja kolmas tarttua norsun jalassa olevaan kettinkiin tai tätä ympäröivään aitaukseen. Neljäs sokea onkin oikeasti vain sienissä ja hallusinoi olemattomia.
Norsuvertauksessa koko olennainen voima tulee siitä että jokainen osuu norsuun ja kuvaa norsun erilaisia puolia vajaana, ei kokonaisuutena.
Toki tarinaa ei pidä ottaa liian tosissaan. Ajatuskokeiden yleinen idea on että se esittää yksinkertaistetun asian jotta eri asioita voidaan verrata ; Usein ideana onkin juuri se että etiikkaa punnitaan huolellisesti ja että out of box on vain kysymyksen kiertämistä. Näin esimerkiksi kysymys jossa mietitään että syödäkkö lento-onnettomuudessa kuolleita ystäviä vai kuolla nälkään ei ansaitse ratkaisuksi "out of box" -ratkaisua jossa Jumala antaa sataa taivaasta öylättileipiä ja ehtoollisviiniä niille jotka eivät konkreettisempaan kannibalismiin vajoa.
Nämä tämän tarinan puutteet ovat kuitenkin niin tietynlaisia, että niitä voidaan jopa pitää ideologisina vajeina. Se, että tarina on juuri tällä tavalla puutteellinen kertoo niistä ongelmista joita postmodernilla ajattelulla on ylipäätään. Tarinassa ne virheet on vain helpompi nähdä. (Joka tekee siitä uudella tavalla kätevän vertauksen.) Kun puhutaan aksioomista ja päätelmistä, jo hieno sana saattaa hämmästyttää sivuraiteille eikä perusteluissa olevia aukkoja siksi huomaa. (Yleensä ei pidä pelästyä "hienoja sanoja". Ne ovat vain kirjaimia. Niillä on sisältö. Mitä eksaktimpi, sitä tarkemmin ja paremmin niitä voi otta raivelista. Hienot sanat ovat siksi joskus jopa vähemmän pelottavia ja epämääräisiä kuin arkisesti käytetyt sanat!) Postmoderni ajattelu kun sanoo että "jokainen perspektiivi on arvokas". Että ymmärrys kokonaisuudesta vaatii kaiken arvostamista.
1: Postmodernismita ja "samat havainnot - eri tulkinnat" -sloganeita huutelevat ovatkin keskimäärin varsin epäavomielisiä ; Avomielisyys on lähinnä sitä että se oma fiksoitu perspektiivi halutaan oikeuttaa yhtenä Totuutena ja koko Totuutena, mitään pois jättämättä. He ovat "science stoppereita", tiedetoppareita, joista jokin asia on by definition mielipide tai että lisätutkimus joka kritisoi jotain maailmankuvaa on sulkusilmäistä ja "maailmankuvallista". Eikä sitä tarvitse ottaa huomioon jos se omasta mielestä on kerettiläiseen mielipiteeseen johtavaa.
John Wilkins onkin tähän sopivasti miettinyt eläinten luokittelua. Hänen juttunsa lähtee liikkeelle yksinkertaisesta vitsijulisteesta jossa alkuaineiden jaksollinen järjestelmä on muokattu siten että se käsittelee hyönteisiä. Tämä on luokittelevaa tietoa ja yhdenlainen perspektiivi todellisuuteen joka käsittelee sellaisia oikeasti olemassaolevia asioita kuin kovakuoriaiset. Wilkins huomauttaa että elementtitaulukko ei kuitenkaan sovi käsiteltävään aineistoon. "The answer is that elements are, and taxa aren’t, a series. That is, elements fill every available spot on a timeless sequence, whereas organisms (and other historical objects, like institutions, cultures, and planets) do not. So a periodic table works for elements. It doesn’t work for historical taxa." Luokittelujen eron tärkeys konkretisoituu tässä samaan tapaan kuin se, miten Linné ihastui lajien kohdalle sopivaan hierarkiseen jäsentämiseen ja yritti sovittaa sitä esimerkiksi kiviin, ja tässähän se ei onnistunut.
Tämä muistuttaa että luokittelu ei ole oikeastaan koskaan puhtaasti analogista. Analogioiden käyttäminen ilman rajoitteita tarkoittaa juuri sitä että miltei mikä vain perspektiivi kävisi. Oikeasti analogioita on käytettävä huolellisesti ja varovaisesti ; Se, mikä luokitteluperustelu sopii kohteen kuvaamiseen ei ole mielipidekysymys. Toiset luokittelut ovat väkinäisempiä ja kohteensa ominaisuuskirjoon kokonaisuutena vaikeammin sovitettavia kuin toiset taas eivät.
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Totuudenmetsästäjät.
"When confronting something which may be either a windmill or an evil giant, what question should you be asking?
- There are some who ask "If we don't do nothing and that is an evil giant, can we afford to be wrong?" These people consider themselves to be brave and vigilant.
- Some ask "If we attack it wrongly, can we afford to pay to replace windmill?" These people consider themselves cautious and pragmatic.
- Still others ask "With the cost of being wrong so high in either case, shouldn't we always definitively answer the 'windmill vs. evil giant' question before we act?" These people consider themselves objective and wise.
- But only a tiny few will ask "Isn't the fact that we're giving equal consideration to the existence of evil giants and windmills a warning sign of insanity in ourselves?" It's hard to find out what these people consider themselves, because they never get invited to parties."
(Robert T. Balder, "Partially Clips".)
Kun puhutaan totuuden etsimisestä, on pakko puhua kielenkäytöstä. Syitä tähän on monia. Pääasiassa syy on siinä, että vaikka oltaisiin epiirikkoja, niin tutkimustulokset on kuitenkin esitettävä kielellisessä muodossa. Ja jos voimme esittää sen loogisesti, tällä on jokin semanttinen rakenne.
1: Korrespondenssiteorian mukaan jokin väite on tosi, jos sitä vastaava tosiasia on olemassa, toisin sanoen jos kyseinen väite vastaa asioiden todellista tilaa. Toisin sanoen, jos yhteys sanan ja todellisuuden välillä on, lause on tosi. Tämä näkemys on erittäin lähellä sitä, miten totuutta ajatellaan arkielämässä. Sen ongelmana on se, että meillä ei ole mitään varsinaista keinoa selvittää totuutta: Koska emme voi löytää totuutta sellaisenaan aistihavainnoissamme, ilman että oletamme ne tosiksi, jää epäselväksi, miten objektiiviseen totuuteen päästään sitten käsiksi, jotta sitä voitaisiin sitten verrata kieleen. Tähän kritiikkiin voidaan liittää ajatus siitä, että havainnotkin ovat teoriapitoisia: Kun esimerkiksi näen kissan, tähän liittyy teoria silmän toiminnasta ja valon käytöksestä ja sen suhteesta ympäröivään todellisuuteen. Korrespondenssiteoriat tekevät metafyysisen sitoumuksen muun muassa olioiden olemassaoloon.
2: Koherenssiteorian mukaan väite on tosi, jos se on yhteensopiva muiden totuuksien kanssa. Tällöin käsitteistä muodostuu eräänlainen käsiteverkko. Tässä näkemyksessä ei tarvitse tietää "objektiivista totuutta", eli "omistaa tietoa valmiiksi ja verrata siihen", vaan voidaan katsoa syntyykö eri näkemysten kanssa ristiriitaa. Käsitteiden merkitys johtuu toisista käsitteistä. Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa esimerkiksi sanojen kaksoismerkityksiin: Sanalla on paitsi ulkomuoto, myös konteksti. Esimerkiksi englannin kielen lause "Buffalo buffalo Buffalo buffalo buffalo buffalo Buffalo buffalo" on järkevä lause: Syynä on se, että sama sana tarkoittaa eri asiaa paikannimenä, eläinlajina, verbinä ja niin edespäin. Siksi se, että käytetään ensin käytetään sanaa jossain tarkoituksessa ja samaa ulkomuotoa toisessa, kyseessä ei ole koherenssiteoria, vaan manipulaatio. Jos esimerkiksi käyttää lausetta "evoluutio on vain teoria" , ja tätä pitää heikkoutena, joutuu käyttämään kahta eri teoria -sanan merkitystä. Evoluutio on "teoria" siinä muodossa mitä tieteessä pidetään ylipäätään tutkittavana asiana, se on eräänlainen kehusana. Sama sana arkikielessä ja toisissa yhteyksissä taas tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "arvaus". Tämä näkemys ei siksi ole "koherenssia", vaan "merkityksen vaihtamista." Koherenssiteoriassa ei siis saa vaihtaa määritelmää, vaan samassa yhteydessä käytetyn merkkijonon täytyy olla samalla tavalla määritelty.
3: Deflationistiset näkemykset taas pitävät koko totuuden käsitettä tarpeettomana. Sitä ei tarvita. Heistä "aurinko paistaa" ja "on totta, että aurinko paistaa" on sama asia.
4: Pragmatistisessa näkemyksessä totuus on sellainen näkemys, joka antaa etua. Ne mahdollistavat menestyksellisen toiminnan. Totuus on tässä muodossaan ikään kuin luottamusta ja "sellaista jonka puolesta kannattaa lyödä vetoa". Eli kun jotakin asiaa sanotaan todeksi, se tarkoittaa se tulee todennäköisesti säilymään tulevaisuudessa.
5: Totuusrelativistien mukaan ei ole mitään totuutta, jota voitaisiin lähestyä. Tiede ja totuuksien lausuminen ja etsiminen on mieletöntä, ja ne tiivistyvät vain "vallankäytöksi ja sosiaaliseksi peliksi" (Mikäli nyt voidaan sen piirissä sanoa että näitäkään asioita on olemassa.)
Oma kannattamani näkemys on eräänlainen yhdistelmä. Se perustuu konsilienssiin, ja teorioiden yhdistämiseen. Se perustuu melko voimakkaasti Duhemin-Quinen teesin ympärille: Havainnot ovat teoriapitoisia, ja kun käsiteverkkoon tulee ristiriita, se voidaan periaatteessa korjata monella tavalla muita käsitteitä muuttamalla. Kuitenkaan kaikki muutostavat eivät ole yhtä käytännöllisiä: Toiset korjaukset vaativat pienempiä ja vähäisempiä muutoksia. Toiset käsitteet taas ovat sellaisia että niiden muuttaminen vaatii isomman muutoksen monemmassa kohdassa. Muutokset tulisi painottaa niin, että kokonaisuus muuttuu mahdollisimman vähän. Toisin sanoen: Se eroaa pelkästä teorioiden suhteesta toiseen siten, että toiset muutokset ovat parempia, eräässä mielessä "todennäköisempiä tai ainakin tarkempiin tuloksiin johtavia" kuin toiset. Mikä tahansa verkonmuutos "ei ole yhtä totta/yhtä hyvä ja tehokas". Tässä on takana koherenssiteorian sanojen yhdistämistä ja pragmaattista näkemystä.
Sen piirissä on todellakin niin kuin alussa siteeraamassani sarjakuvassa: Kun kaksi vaihtoehtoa ovat harkinnassa, kaikki eivät ole yhtä hyviä. Siksi vuorenhuiput ja kissat ja vaikkapa gravitaatio ovat "hyviä teorioita", jotka ovat "niin totta kuin voi" - ne ovat olennaisia verkossa, ja niitä käsitellään johdonmukaisesti samalla tavalla "tai tulee ongelmia". Niiden muuttelu aikaansaisi niin suuren muutoksen verkkoon, että olisi kohtuutonta vaatia niistä luopumista muuten kuin erittäin, erittäin vahvojen syiden vuoksi. Jos jokin on ristiriidassa kissa tai gravitaatioteorian kanssa, se on luultavimmin mittausvirhe. Toisista asioista taas voidaan luopua helposti. Ja osa on sen verran merkityksettömiä tai muuten epävarmuuden alla, että niistä voidaan olla montaa mieltä. Toisten asioiden kannattaminen on siksi viisasta, ja jotkut vaihtoehdot ovat suorastaan typeriä. Yksinkertaisesti niiden olettaminen pakottaisi muuttamaan kokonaisuutta ja sen käsittelyä todella paljon.
- There are some who ask "If we don't do nothing and that is an evil giant, can we afford to be wrong?" These people consider themselves to be brave and vigilant.
- Some ask "If we attack it wrongly, can we afford to pay to replace windmill?" These people consider themselves cautious and pragmatic.
- Still others ask "With the cost of being wrong so high in either case, shouldn't we always definitively answer the 'windmill vs. evil giant' question before we act?" These people consider themselves objective and wise.
- But only a tiny few will ask "Isn't the fact that we're giving equal consideration to the existence of evil giants and windmills a warning sign of insanity in ourselves?" It's hard to find out what these people consider themselves, because they never get invited to parties."
(Robert T. Balder, "Partially Clips".)
Kun puhutaan totuuden etsimisestä, on pakko puhua kielenkäytöstä. Syitä tähän on monia. Pääasiassa syy on siinä, että vaikka oltaisiin epiirikkoja, niin tutkimustulokset on kuitenkin esitettävä kielellisessä muodossa. Ja jos voimme esittää sen loogisesti, tällä on jokin semanttinen rakenne.
1: Korrespondenssiteorian mukaan jokin väite on tosi, jos sitä vastaava tosiasia on olemassa, toisin sanoen jos kyseinen väite vastaa asioiden todellista tilaa. Toisin sanoen, jos yhteys sanan ja todellisuuden välillä on, lause on tosi. Tämä näkemys on erittäin lähellä sitä, miten totuutta ajatellaan arkielämässä. Sen ongelmana on se, että meillä ei ole mitään varsinaista keinoa selvittää totuutta: Koska emme voi löytää totuutta sellaisenaan aistihavainnoissamme, ilman että oletamme ne tosiksi, jää epäselväksi, miten objektiiviseen totuuteen päästään sitten käsiksi, jotta sitä voitaisiin sitten verrata kieleen. Tähän kritiikkiin voidaan liittää ajatus siitä, että havainnotkin ovat teoriapitoisia: Kun esimerkiksi näen kissan, tähän liittyy teoria silmän toiminnasta ja valon käytöksestä ja sen suhteesta ympäröivään todellisuuteen. Korrespondenssiteoriat tekevät metafyysisen sitoumuksen muun muassa olioiden olemassaoloon.
2: Koherenssiteorian mukaan väite on tosi, jos se on yhteensopiva muiden totuuksien kanssa. Tällöin käsitteistä muodostuu eräänlainen käsiteverkko. Tässä näkemyksessä ei tarvitse tietää "objektiivista totuutta", eli "omistaa tietoa valmiiksi ja verrata siihen", vaan voidaan katsoa syntyykö eri näkemysten kanssa ristiriitaa. Käsitteiden merkitys johtuu toisista käsitteistä. Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa esimerkiksi sanojen kaksoismerkityksiin: Sanalla on paitsi ulkomuoto, myös konteksti. Esimerkiksi englannin kielen lause "Buffalo buffalo Buffalo buffalo buffalo buffalo Buffalo buffalo" on järkevä lause: Syynä on se, että sama sana tarkoittaa eri asiaa paikannimenä, eläinlajina, verbinä ja niin edespäin. Siksi se, että käytetään ensin käytetään sanaa jossain tarkoituksessa ja samaa ulkomuotoa toisessa, kyseessä ei ole koherenssiteoria, vaan manipulaatio. Jos esimerkiksi käyttää lausetta "evoluutio on vain teoria" , ja tätä pitää heikkoutena, joutuu käyttämään kahta eri teoria -sanan merkitystä. Evoluutio on "teoria" siinä muodossa mitä tieteessä pidetään ylipäätään tutkittavana asiana, se on eräänlainen kehusana. Sama sana arkikielessä ja toisissa yhteyksissä taas tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "arvaus". Tämä näkemys ei siksi ole "koherenssia", vaan "merkityksen vaihtamista." Koherenssiteoriassa ei siis saa vaihtaa määritelmää, vaan samassa yhteydessä käytetyn merkkijonon täytyy olla samalla tavalla määritelty.
3: Deflationistiset näkemykset taas pitävät koko totuuden käsitettä tarpeettomana. Sitä ei tarvita. Heistä "aurinko paistaa" ja "on totta, että aurinko paistaa" on sama asia.
4: Pragmatistisessa näkemyksessä totuus on sellainen näkemys, joka antaa etua. Ne mahdollistavat menestyksellisen toiminnan. Totuus on tässä muodossaan ikään kuin luottamusta ja "sellaista jonka puolesta kannattaa lyödä vetoa". Eli kun jotakin asiaa sanotaan todeksi, se tarkoittaa se tulee todennäköisesti säilymään tulevaisuudessa.
5: Totuusrelativistien mukaan ei ole mitään totuutta, jota voitaisiin lähestyä. Tiede ja totuuksien lausuminen ja etsiminen on mieletöntä, ja ne tiivistyvät vain "vallankäytöksi ja sosiaaliseksi peliksi" (Mikäli nyt voidaan sen piirissä sanoa että näitäkään asioita on olemassa.)
Oma kannattamani näkemys on eräänlainen yhdistelmä. Se perustuu konsilienssiin, ja teorioiden yhdistämiseen. Se perustuu melko voimakkaasti Duhemin-Quinen teesin ympärille: Havainnot ovat teoriapitoisia, ja kun käsiteverkkoon tulee ristiriita, se voidaan periaatteessa korjata monella tavalla muita käsitteitä muuttamalla. Kuitenkaan kaikki muutostavat eivät ole yhtä käytännöllisiä: Toiset korjaukset vaativat pienempiä ja vähäisempiä muutoksia. Toiset käsitteet taas ovat sellaisia että niiden muuttaminen vaatii isomman muutoksen monemmassa kohdassa. Muutokset tulisi painottaa niin, että kokonaisuus muuttuu mahdollisimman vähän. Toisin sanoen: Se eroaa pelkästä teorioiden suhteesta toiseen siten, että toiset muutokset ovat parempia, eräässä mielessä "todennäköisempiä tai ainakin tarkempiin tuloksiin johtavia" kuin toiset. Mikä tahansa verkonmuutos "ei ole yhtä totta/yhtä hyvä ja tehokas". Tässä on takana koherenssiteorian sanojen yhdistämistä ja pragmaattista näkemystä.
Sen piirissä on todellakin niin kuin alussa siteeraamassani sarjakuvassa: Kun kaksi vaihtoehtoa ovat harkinnassa, kaikki eivät ole yhtä hyviä. Siksi vuorenhuiput ja kissat ja vaikkapa gravitaatio ovat "hyviä teorioita", jotka ovat "niin totta kuin voi" - ne ovat olennaisia verkossa, ja niitä käsitellään johdonmukaisesti samalla tavalla "tai tulee ongelmia". Niiden muuttelu aikaansaisi niin suuren muutoksen verkkoon, että olisi kohtuutonta vaatia niistä luopumista muuten kuin erittäin, erittäin vahvojen syiden vuoksi. Jos jokin on ristiriidassa kissa tai gravitaatioteorian kanssa, se on luultavimmin mittausvirhe. Toisista asioista taas voidaan luopua helposti. Ja osa on sen verran merkityksettömiä tai muuten epävarmuuden alla, että niistä voidaan olla montaa mieltä. Toisten asioiden kannattaminen on siksi viisasta, ja jotkut vaihtoehdot ovat suorastaan typeriä. Yksinkertaisesti niiden olettaminen pakottaisi muuttamaan kokonaisuutta ja sen käsittelyä todella paljon.
torstai 29. tammikuuta 2009
Samat havainnot, eri tulkinnat.
Filosofiassa ongelmana on totuuden tavoittelu. Totuus itsessään on poissulkeva: Se, että jokin asia on jotenkin tarkoittaa että se ei ole jotain muuta. Toisaalta tavoitellaan mahdollisimman montaa eri näkökulmaa, koska niitä tarvitaan jos ei muuten niin kritiikin kohteeksi, jotta ne saadaan poissuljettua. Aina tämä ei ole mahdollista ja silloin samoista havainnoista saadaan tehtyä erilaisia tulkintoja. Niiden luonne ja niihin suhtautuminen voidaan tehdä monella tavalla.
1: Abduktiivinen päättely on Peircen kehittämä logiikan näkemys, jossa samat alkuehdot voidaan selittää usealla eri tavalla. Tätä on kuvattu esimerkillä, jossa henkilö tulee sisään märkänä. Selitys voi olla sade, hajonnut paloposti, kukkienkasteluonnettomuus, naapurin vesipyssyllä varustettu pikkupoika tai moni muu ilmiö. Tässä on olennaista kuintenkin se, että asiaa voidaan lähestyä hankkimalla lisätietoa. Eri tulkinnat voidaan karsia eri todennäköisyyksille, jolloin ne ovat hieman eri hyviä, tai sitten analyysillä saadaan osa esimerkiksi falsifioitua tai verifioitua, jolloin näkemys tarkentuu. Abduktiivinen päättely ei ole deduktiivisesti pätevää; Johtopäätös ei seuraa premisseistä väistämättä, vaan se voi olla epätosi vaikka kaikki esitetyt premissit olisivat tosia. Johtopäätös on kuitenkin yleensä "riittävän hyvä" ja käytännön syistä -eli siitä että emme ole kaikkitietäviä- tieteellisiä selityksiä ja teorioita puolustetaan usein abduktiivisesti. Paradigmanmuutokseen tämä logiikan näkemys suhtautuu siten, että tiedon täsmentyminen johtaa vaihtoehtojen yleistymiseen ja karsiutumiseen.
2: Multimetodologia taas sallii erilaisia tutkimusmalleja. Eli esimerkiksi kemiassa voidaan tutkia eri metodeilla kuin fysiikassa. Samoin laadullista ja määrällistä tutkimusta voidaan käyttää datan analysointiin. Tässä näkemyksessä (kuten ei edeltävissä, mutta jälkimmäisissä muuttuu) ei vielä olla reduktionismia vastaan (joskin sitä ei ole pakko seurata) koska esimerkiksi naistutkimuksen voidaan katsoa selvittävän miten naiset kokevat tasa-arvotilanteen ja toiset taas mittaavat miten hyvin se toteutuu. Tämä näkemys on foundationalistinen, eli se luottaa siihen että kaikkien eri tutkimusalojen valottama maailma on sama, koska kaikki tarkkailevat yhteistä universumia, ja sen piirissä voidaankin saavuttaa kokonainen tieteellinen totuus. Eri tutkimustavat valottavat eri näkökantoja samasta totuudesta. Tässä näkemyksessä paradigmanmuutos kertoo siitä että todellisuutta onnistutaan karkeistamaan tai totuutta lähestymään.
3: Perspektiivien pluralismissa sallitaan erilaisia logiikoita, mutta niiden holtitonta sekakäyttöä ei kannateta. Tässä näkemyksessä erilaiset katsomustavat ovat eri logiikoilla toimivia ja tämän vuoksi yhteismitattomia. Kielipelin tapaan ne noudattavat omia sääntöjään, ja tärkeää on se, miten hyvin se noudattaa omaa säännöstöään. Tällöin eri katsomustapojen erot johtuvat siitä että käytetään eri logiikoita, ja ne ovat yhtä mahdollisia keskenään. Yksittäisen systeemin onnistumista voidaan tässä mallissa vertailla sen kautta, miten hyvin ja laajasti
ne toteuttavat sisäisen logiikkansa. Tämä näkemys suosii konsistentteja, eli yhteensopivia mahdollisimman sidottujen päättelysäännön antamien tulosten kanssa ja koherentteja eli ristiriidattomia itsensä kanssa, laajoja asiakokonaisuuksia täten selittäviä. Kuitenkin tässä on olennaista huomata se, että jos toinen looginen kokonaisuus tekee asian perinpohjaisemmin, se ei välttämättä vaadi sen kumoamista. Syy voi olla tutkimuksen vähyys. Esimerkiksi fysiikan tutkimuslogiikassa oli aikaisemmin ristiriita sähkömagnetismin ja Galileon suhteellisuusperiaatteen kanssa, mutta Einstein onnistui rakentamaan tästä ehyemmän korjaamalla ristiriidan ne yhdistävällä suhteellisuusteorialla. Siksi esimerkiksi selitysverkon ristiriidat kertovat vain että jotain tulee muuttaa. Toinen olennainen huomio on se, että kritiikki ei tässä (eikä seuraavissa versioissa) enää onnistu pelkästään siten että löydetään jotain joka on "mahdollisesti ristiriidassa sen kanssa". Esimerkiksi toisen ulkopuolisen logiikan mukaan jokin näkemys voi olla väärin, mutta ratkaisevaa onkin vain se, miten sisäisesti ehyt tulkintatapa on. Tässä näkemyksessä paradigmanmuutos on siis logiikan sisäinen kehittyminen.
4: Tieteellinen pluralismi taas on sitä mieltä että samat havainnot voidaan selittää monella eri tavalla. Siksi jopa yhteensopimattomia osia tulee hyväksyä. Tieteen ei tarvitse olla konsistentti, vaan se saa olla ristiriitainen. Koherentilla kuvalla ei tällöin ole merkitystä. Tämän piirissä ei ole yhtenäistä tieteellistä metodia, ja tämän vuoksi esimerkiksi eri tulkinnat voivat johtua vaikkapa eri maailmankuvista. Jos näiden vertailu keskenään olisi mahdollista, olisi jälleen yksi tieteellinen metodi, jolloin tieteellinen pluralismi rikkoisi omaa perusperiaatettaan vastaan. Esimerkiksi toinen maailmankuva voi sanoa että se on hyvä koska se jättää moraaliasiat tutkimuksen ulkopuolelle ja toinen sanoa että se toinen on parempi, koska se ottaa olennaisen moraalielementin mukaan tutkimukseen. Tosiasiassa näitä ei voida vertailla. Etenkään kun erilaisia logiikoita voidaan soveltaa eri tilanteissa melko vapaasti: Niissähän saa ihan luvan kanssa olla keskenään epäkonsistentteja piirteitä. Tärkeintä on vapaa ja laaja tutkimus, jota tieteellisen pluralismin kannattajat pitävät monenlaisten innovaatioiden ja yhteiskunnan kehityksen lähteenä. Tutkimusten rajoittaminen estää uusien juttujen luomisen. Jos tässä näkemyksessä on jotain, joka erottaa sen seuraavasta mallista, se on se, että tutkimuksen hedelmällisyys voi eri koulukunnissa olla erilaista: Ne jotka tuottavat enemmän tutkimusta ja innovaatioita ovat ehkä parempia. Tosin tämäkään ei ole mikään syy kieltää niitä jotka tuottavat tutkimusta ja innovaatioita vähemmän. Paradigmanmuutos voi siksi myös kuvata jotenkin teorian paremmuutta, mutta niihin ei tarvitse panostaa: Tavoite ei ole eri näkemysten kumoaminen ja rajoittaminen vaan mahdollisimman laajalla kentällä toimiminen. Paradigmanmuutos tapahtuu jos tapahtuu, eikä sen ole pakko tapahtua.
5: Totuusrelativismissa näkemyksessä ei ole mitään totuutta jota voitaisiin lähestyä. Mikä tahansa juttu on aivan yhtä hyvä. Esimerkiksi keskenään ristiriitaisia logiikoita voidaan soveltaa aivan luvallisesti eri tilanteissa. Paradigmanmuutos on tässä näkemyksessä pelkkä muodinvaihdokseen vertautuva kuva. Se kertoo vain siitä mitä sen ajan ihmiset ja tiedemiehet ja heidän valtapelinsä ja suosiosuhteensa ovat sillä hetkellä.
Tärkeää on tietenkin huomata, että näissä on hienoista sisäistä vaihtelua, eikä esimerkiksi abduktiivisen logiikan kannattaja välttämättä usko että aivan kaikki paradigmanmuutokset olisivat vain logiikasta johtuvia. Se kuitenkin keskittää näkökantansa siihen "miten pitäisi" tehdä tiedettä sen sijaan "miten sitä tehdään" käytännössä, jolloin tällä ei ole niin paljoa väliä.
Toinen merkittävä huomio on se, että jos joku esittää kannattavansa näitä näkemyksiä, hän ei voi samanaikaisesti väittää että jonkun olisi luovuttava näkemyksestä tai että jokin näkemys kumoutuu vain sillä, että hän keksii jonkun vaihtoehtoisen tavan tulkita samat havainnot. Jokaisen näiden ideahan on se, että niitä voi olla erilaisia ja ne voivat olla yhtä hyviä. Siksi vaihtoehtotulkinnan keksiminen antaa ehkä itselle ehkä luvan ajatella toisin kuin muut, mutta se ei voi pakottaa muita ajattelemaan samoin kuin itse.
1: Abduktiivinen päättely on Peircen kehittämä logiikan näkemys, jossa samat alkuehdot voidaan selittää usealla eri tavalla. Tätä on kuvattu esimerkillä, jossa henkilö tulee sisään märkänä. Selitys voi olla sade, hajonnut paloposti, kukkienkasteluonnettomuus, naapurin vesipyssyllä varustettu pikkupoika tai moni muu ilmiö. Tässä on olennaista kuintenkin se, että asiaa voidaan lähestyä hankkimalla lisätietoa. Eri tulkinnat voidaan karsia eri todennäköisyyksille, jolloin ne ovat hieman eri hyviä, tai sitten analyysillä saadaan osa esimerkiksi falsifioitua tai verifioitua, jolloin näkemys tarkentuu. Abduktiivinen päättely ei ole deduktiivisesti pätevää; Johtopäätös ei seuraa premisseistä väistämättä, vaan se voi olla epätosi vaikka kaikki esitetyt premissit olisivat tosia. Johtopäätös on kuitenkin yleensä "riittävän hyvä" ja käytännön syistä -eli siitä että emme ole kaikkitietäviä- tieteellisiä selityksiä ja teorioita puolustetaan usein abduktiivisesti. Paradigmanmuutokseen tämä logiikan näkemys suhtautuu siten, että tiedon täsmentyminen johtaa vaihtoehtojen yleistymiseen ja karsiutumiseen.
2: Multimetodologia taas sallii erilaisia tutkimusmalleja. Eli esimerkiksi kemiassa voidaan tutkia eri metodeilla kuin fysiikassa. Samoin laadullista ja määrällistä tutkimusta voidaan käyttää datan analysointiin. Tässä näkemyksessä (kuten ei edeltävissä, mutta jälkimmäisissä muuttuu) ei vielä olla reduktionismia vastaan (joskin sitä ei ole pakko seurata) koska esimerkiksi naistutkimuksen voidaan katsoa selvittävän miten naiset kokevat tasa-arvotilanteen ja toiset taas mittaavat miten hyvin se toteutuu. Tämä näkemys on foundationalistinen, eli se luottaa siihen että kaikkien eri tutkimusalojen valottama maailma on sama, koska kaikki tarkkailevat yhteistä universumia, ja sen piirissä voidaankin saavuttaa kokonainen tieteellinen totuus. Eri tutkimustavat valottavat eri näkökantoja samasta totuudesta. Tässä näkemyksessä paradigmanmuutos kertoo siitä että todellisuutta onnistutaan karkeistamaan tai totuutta lähestymään.
3: Perspektiivien pluralismissa sallitaan erilaisia logiikoita, mutta niiden holtitonta sekakäyttöä ei kannateta. Tässä näkemyksessä erilaiset katsomustavat ovat eri logiikoilla toimivia ja tämän vuoksi yhteismitattomia. Kielipelin tapaan ne noudattavat omia sääntöjään, ja tärkeää on se, miten hyvin se noudattaa omaa säännöstöään. Tällöin eri katsomustapojen erot johtuvat siitä että käytetään eri logiikoita, ja ne ovat yhtä mahdollisia keskenään. Yksittäisen systeemin onnistumista voidaan tässä mallissa vertailla sen kautta, miten hyvin ja laajasti
ne toteuttavat sisäisen logiikkansa. Tämä näkemys suosii konsistentteja, eli yhteensopivia mahdollisimman sidottujen päättelysäännön antamien tulosten kanssa ja koherentteja eli ristiriidattomia itsensä kanssa, laajoja asiakokonaisuuksia täten selittäviä. Kuitenkin tässä on olennaista huomata se, että jos toinen looginen kokonaisuus tekee asian perinpohjaisemmin, se ei välttämättä vaadi sen kumoamista. Syy voi olla tutkimuksen vähyys. Esimerkiksi fysiikan tutkimuslogiikassa oli aikaisemmin ristiriita sähkömagnetismin ja Galileon suhteellisuusperiaatteen kanssa, mutta Einstein onnistui rakentamaan tästä ehyemmän korjaamalla ristiriidan ne yhdistävällä suhteellisuusteorialla. Siksi esimerkiksi selitysverkon ristiriidat kertovat vain että jotain tulee muuttaa. Toinen olennainen huomio on se, että kritiikki ei tässä (eikä seuraavissa versioissa) enää onnistu pelkästään siten että löydetään jotain joka on "mahdollisesti ristiriidassa sen kanssa". Esimerkiksi toisen ulkopuolisen logiikan mukaan jokin näkemys voi olla väärin, mutta ratkaisevaa onkin vain se, miten sisäisesti ehyt tulkintatapa on. Tässä näkemyksessä paradigmanmuutos on siis logiikan sisäinen kehittyminen.
4: Tieteellinen pluralismi taas on sitä mieltä että samat havainnot voidaan selittää monella eri tavalla. Siksi jopa yhteensopimattomia osia tulee hyväksyä. Tieteen ei tarvitse olla konsistentti, vaan se saa olla ristiriitainen. Koherentilla kuvalla ei tällöin ole merkitystä. Tämän piirissä ei ole yhtenäistä tieteellistä metodia, ja tämän vuoksi esimerkiksi eri tulkinnat voivat johtua vaikkapa eri maailmankuvista. Jos näiden vertailu keskenään olisi mahdollista, olisi jälleen yksi tieteellinen metodi, jolloin tieteellinen pluralismi rikkoisi omaa perusperiaatettaan vastaan. Esimerkiksi toinen maailmankuva voi sanoa että se on hyvä koska se jättää moraaliasiat tutkimuksen ulkopuolelle ja toinen sanoa että se toinen on parempi, koska se ottaa olennaisen moraalielementin mukaan tutkimukseen. Tosiasiassa näitä ei voida vertailla. Etenkään kun erilaisia logiikoita voidaan soveltaa eri tilanteissa melko vapaasti: Niissähän saa ihan luvan kanssa olla keskenään epäkonsistentteja piirteitä. Tärkeintä on vapaa ja laaja tutkimus, jota tieteellisen pluralismin kannattajat pitävät monenlaisten innovaatioiden ja yhteiskunnan kehityksen lähteenä. Tutkimusten rajoittaminen estää uusien juttujen luomisen. Jos tässä näkemyksessä on jotain, joka erottaa sen seuraavasta mallista, se on se, että tutkimuksen hedelmällisyys voi eri koulukunnissa olla erilaista: Ne jotka tuottavat enemmän tutkimusta ja innovaatioita ovat ehkä parempia. Tosin tämäkään ei ole mikään syy kieltää niitä jotka tuottavat tutkimusta ja innovaatioita vähemmän. Paradigmanmuutos voi siksi myös kuvata jotenkin teorian paremmuutta, mutta niihin ei tarvitse panostaa: Tavoite ei ole eri näkemysten kumoaminen ja rajoittaminen vaan mahdollisimman laajalla kentällä toimiminen. Paradigmanmuutos tapahtuu jos tapahtuu, eikä sen ole pakko tapahtua.
5: Totuusrelativismissa näkemyksessä ei ole mitään totuutta jota voitaisiin lähestyä. Mikä tahansa juttu on aivan yhtä hyvä. Esimerkiksi keskenään ristiriitaisia logiikoita voidaan soveltaa aivan luvallisesti eri tilanteissa. Paradigmanmuutos on tässä näkemyksessä pelkkä muodinvaihdokseen vertautuva kuva. Se kertoo vain siitä mitä sen ajan ihmiset ja tiedemiehet ja heidän valtapelinsä ja suosiosuhteensa ovat sillä hetkellä.
Tärkeää on tietenkin huomata, että näissä on hienoista sisäistä vaihtelua, eikä esimerkiksi abduktiivisen logiikan kannattaja välttämättä usko että aivan kaikki paradigmanmuutokset olisivat vain logiikasta johtuvia. Se kuitenkin keskittää näkökantansa siihen "miten pitäisi" tehdä tiedettä sen sijaan "miten sitä tehdään" käytännössä, jolloin tällä ei ole niin paljoa väliä.
Toinen merkittävä huomio on se, että jos joku esittää kannattavansa näitä näkemyksiä, hän ei voi samanaikaisesti väittää että jonkun olisi luovuttava näkemyksestä tai että jokin näkemys kumoutuu vain sillä, että hän keksii jonkun vaihtoehtoisen tavan tulkita samat havainnot. Jokaisen näiden ideahan on se, että niitä voi olla erilaisia ja ne voivat olla yhtä hyviä. Siksi vaihtoehtotulkinnan keksiminen antaa ehkä itselle ehkä luvan ajatella toisin kuin muut, mutta se ei voi pakottaa muita ajattelemaan samoin kuin itse.
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Yhtä ja eriä.
"kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, toiset ovat kuitenkin tasa-arvoisempia kuin toiset."
(George Orwell, "Eläinten vallankumous")
Pääasiassa kaikissa selitysmalleissa, kuten holismissa tai reduktionismissa ajatellaan että tieto kehittyy kun ilmiöt yksinkertaistetaan Asiat johtuvat toisista asioista, ja näiden määrä pyritään minimoimaan : Kun niistä poistetaan elementtejä, niistä tulee selitysvoimaisempia. Toisin sanoen se keskittyy ajatukseen, jossa ainut mitä poistetaan on selitysten kompleksisuus. Näistä on tapana tulla fysikalistisia, koska esimerkiksi lämpötilaa nähdään luotettavampana elementtinä kuin esimerkiksi ihmisen kokemusta luonnonhengistä, jolloin jos jotain poistetaan, ne ovat yleensä jälkimmäisiä.
Nämä näkemykset eivät tarkoita, että olisi jotenkin pakko ajatella että olisi vain yksi tiedonhankintamenettelytapa. Itse asiassa jopa ontologiset naturalistit ovat sitä mieltä että kemia on hyödyllinen karkeistus : Ja vaikka olisi niin tiukka että olettaisi että kemia redusoituu fysiikkaan täysin, he hyväksyvät että on OK, että kemialla on oma tutkimustapa joka ei ole identtinen fysiikan tutkimuksen kanssa. (Eikä biologin tarvitse laittaa hirveä hiukkaskiihdyttimeen tai liottaa sitä koeputkessa voidakseen tehdä tästä esimerkiksi etologista tutkimusta.) Samoin on tietysti biologin ja vaikkapa ihmistieteiden alueella. Tätä voi rinnastaa siihen, että toinen katsoo mikroskoopilla ja toinen kaukoputkella, ja molemmat ovat hyväksyttyjä tapoja. Näin ollen nämä näkemykset eivät ole ristiriidassa pluralistisen näkemyksen kanssa. Reduktionistikin voi siis ajatella että on hyvä ihmistieteissä tutkitaan eri menetelmillä kuin fysiikassa, ja että tätä ei tarvitse purkaa. Heistä tulosten olisi kuitenkin hyvä olla konsistentteja, eli esimerkiksi ihmistieteet eivät olisi ristiriidassa muiden tieteiden kanssa. Näin kokonaisuudesta syntyy mahdollisimman ristiriidaton, yhtenäinen, koherentti.
Nämä näkemykset ovat ristiriidassa ainoastaan totuusrelativististen kannanottojen kanssa. Tämän näkemyksen mukaan kun ei ole olemassa mitään universaaleja, absoluuttisia totuuksia, joita voitaisiin edes periaatteessa lähestyä, vaan totuus on aina suhteessa johonkin viitekehykseen, kuten kieleen tai kulttuuriin. Tiede on heille aina suunnilleen sama asia kuin poliittinen valtapeli.
Näiden näkemysten välinen ristiriita on oikeastaan hyvin vanha. Sofistit kannattivat sen tapaista ajattelua. Heistä on nostettava esiin Protagoras, joka opetti sillä periaatteella, että sillä saadaan kulttuurista etua. Hän ei ole aivan puhdas esimerkki relativismista, koska hän oli fallibilisti, jonka mielestä joitain asioita voidaan osoittaa vääräksi. Kuitenkin häntä voidaan pitää relativistina koska hän kannatti "Measure Doctrineä", jonka mukaan jokainen arviointi on oikeassa. Tästä seuraa toki sellaisia erikoisuuksia, kuten se että jos joku arvioi että Measure Doctrine on väärässä, on tämäkin vaihtoehto hyväksyttävä. Toisaalta jos joku arvioi tämän arvion vääräksi, se olisi osoitettava vääräksi, joten tästä päädytään aika erikoiseen kehään. Tämä on hyvin samantapainen kuin Derridan paradoksi.
Olennaisin ero näiden kahden näkemyksen välillä on oikeastaan se, että mikä on ihmistieteiden suhde maailmaan ja mikä on fysiikan suhde toisiinsa:
1: Konsilienssiin (Eri tieteissä puhutaan samoista asioista eri näkökulmista, jolloin yhden tieteenalueen tuloksien käyttö toisissa yhteyksissä on vahvuutta) ja foundationalismiin (on olemassa yksi kaikille sama universumi jota tarkastellaan.) pohjaava näkemys, joka siis luottaa "yhteiseen universumiin josta voidaan joko saada objektiivisia tosiasioita tai jossa niitä ylipäätään voidaan lähestyä" mielestä ihmistieteiden perusteella ei saa esimerkiksi jonkun maan uskonnollisiin uskomuksiin vedoten väittää että olisi järkevää uskoa vaikkapa materian tyhjästä syntymiseen sillä perusteella että sen tarinoissa joku vaikkapa monistaa ruokaa. Eli ihmistieteitä sovelletaan siksi että luonnontieteellinen metodi ei sellaisenaan toimi (ei voida katsoa mikroskoopilla vaan on käytettävä kaukoputkea.) ja kun fysiikka on "luotettavammalla pohjalla" jos se ja ihmistieteiden tulokset ovat ristiriidassa fysiikan kysymyksissä, ihmistieteet häviävät. Tämän näkemyksen voisi tiivistää esimerkiksi seuraavaan sitaattiin, joka on peräisin Anto Leikolan kirjasta "Kätilösammakon arvoitus": "Osoittaa tietenkin rohkeutta julistaa, että jokin yleisesti hyväksytty oppi on väärä. Mutta todellinen tieteellinen edistys vaatii uusien ajatusten lisäksi myös niiden osoittamista todeksi tai ainakin paremmiksi kuin vanhat käsitykset."
2: Sen sijaan eri näkemysten samanarvoisuuteen uskovat subjektiivisiin näkemyksiin, jolloin uskontojen pohjalta on aivan oikein tehdä väitteitä materian säilymislain rikkoutumisesta. Heidän kannanottonsa kaikkiin kysymyksiin on seuraava "kaikki erilaisia - kaikki tasa -arvoisia." Valehtelu ja väärä tieto on tavallaan mahdottomuus, jos joku sen vain hyväksyy. Asiat korkeintaan vain joko sopivat yhteen joidenkin kulttuuristen näkemysten kanssa tai eivät, mutta yhtä hyvin voidaan sanoa että kulttuuri on väärä kuin että tuo asia on väärä.
Onkin hyvä huomata, että on olemassa myös eräänlaisia "pseudorelativisteja" eli henkilöitä, jotka ainoastaan väittävät että he kannattavat eri näkökulmia ja pitävät niitä samanarvoisina. Ei ole yhtään tavatonta törmätä henkilöön, jonka mielestä esimerkiksi kaikki ymmärtävät vaikkapa taidetta yhtä hyvin ja jonka mielestä "kaikki tulkinnat ovat oikein", mutta muistuttaa kuitenkin että henkilö, joka etsii taiteesta yhteiskunnallisia, kulttuurisia, filosofisia tai historiallisia kannanottoja ja viittauksia olisi "sellainen joka vain luulee ymmärtäneensä ne". Samoin toimii henkilö, jonka mielestä jokin pseudotieteenä esitetty on vain "erilainen näkemys" ja olisi "yhtä hyvänä vaihtoehtoisen tieteenfilosofian edustajana" otettava käsittelyyn, mutta joka toisaalla muistuttaa siitä kuinka se "rajoittunut nykytieteen näkemys" tulee joskus korvautumaan tällä "uudella hienolla tulkinnalla, joka on selvästi parempi". Näissä tapauksissahan henkilö samanaikaisesti väittää että kyseessä ovat erilaiset tulkintametodit, joita ei voida arvioida keskenään ja jotka ovat tulkintoina yhtä hyviä JA että näiden välissä on samanaikaisesti jonkinlaine selvä ja arvoitava paremmuussuhde. Näille argumentaatio on toisaalla puhdasta valtapeliä mielipideasioista (kun puhtaan siitä näkemyksestä josta he eivät pidä ja puolustetaan sitä) ja toisaalla täysin objektiivista (kun puhutaan siitä heidän kannattamastaan näkemyksestä ja sen tulevaisuudesta). Näin "toiseudessa elävän" puolen, eli sen puolen jota ei itse kannateta, kritiikkiä tulee tukea ja "ensimmäisyydessä olevaa" eli sitä mitä he itse kannattavat tulee esittää vain sitä tukevia kannanottoja. Tämänkaltainen toimintastrategia on kaikille pseudotieteille tyypillistä: Ajatusta tuetaan esimerkiksi sillä väitteellä että tiedemaailma vainoaa heitä. He väittävät esimerkiksi että on epäreilua vaatia heiltä tutkimustuloksia, kun tiedemaailma vainoaa heitä, eikä eri näkökantojen tasa -arvoisuuden hyväksymä selitys siitä että vainon sijasta heidän tutkimukset eivät vain täyty tieteellisyyden ehtoja, ei ole lainkaan hyväksyttävissä.
(George Orwell, "Eläinten vallankumous")
Pääasiassa kaikissa selitysmalleissa, kuten holismissa tai reduktionismissa ajatellaan että tieto kehittyy kun ilmiöt yksinkertaistetaan Asiat johtuvat toisista asioista, ja näiden määrä pyritään minimoimaan : Kun niistä poistetaan elementtejä, niistä tulee selitysvoimaisempia. Toisin sanoen se keskittyy ajatukseen, jossa ainut mitä poistetaan on selitysten kompleksisuus. Näistä on tapana tulla fysikalistisia, koska esimerkiksi lämpötilaa nähdään luotettavampana elementtinä kuin esimerkiksi ihmisen kokemusta luonnonhengistä, jolloin jos jotain poistetaan, ne ovat yleensä jälkimmäisiä.
Nämä näkemykset eivät tarkoita, että olisi jotenkin pakko ajatella että olisi vain yksi tiedonhankintamenettelytapa. Itse asiassa jopa ontologiset naturalistit ovat sitä mieltä että kemia on hyödyllinen karkeistus : Ja vaikka olisi niin tiukka että olettaisi että kemia redusoituu fysiikkaan täysin, he hyväksyvät että on OK, että kemialla on oma tutkimustapa joka ei ole identtinen fysiikan tutkimuksen kanssa. (Eikä biologin tarvitse laittaa hirveä hiukkaskiihdyttimeen tai liottaa sitä koeputkessa voidakseen tehdä tästä esimerkiksi etologista tutkimusta.) Samoin on tietysti biologin ja vaikkapa ihmistieteiden alueella. Tätä voi rinnastaa siihen, että toinen katsoo mikroskoopilla ja toinen kaukoputkella, ja molemmat ovat hyväksyttyjä tapoja. Näin ollen nämä näkemykset eivät ole ristiriidassa pluralistisen näkemyksen kanssa. Reduktionistikin voi siis ajatella että on hyvä ihmistieteissä tutkitaan eri menetelmillä kuin fysiikassa, ja että tätä ei tarvitse purkaa. Heistä tulosten olisi kuitenkin hyvä olla konsistentteja, eli esimerkiksi ihmistieteet eivät olisi ristiriidassa muiden tieteiden kanssa. Näin kokonaisuudesta syntyy mahdollisimman ristiriidaton, yhtenäinen, koherentti.
Nämä näkemykset ovat ristiriidassa ainoastaan totuusrelativististen kannanottojen kanssa. Tämän näkemyksen mukaan kun ei ole olemassa mitään universaaleja, absoluuttisia totuuksia, joita voitaisiin edes periaatteessa lähestyä, vaan totuus on aina suhteessa johonkin viitekehykseen, kuten kieleen tai kulttuuriin. Tiede on heille aina suunnilleen sama asia kuin poliittinen valtapeli.
Näiden näkemysten välinen ristiriita on oikeastaan hyvin vanha. Sofistit kannattivat sen tapaista ajattelua. Heistä on nostettava esiin Protagoras, joka opetti sillä periaatteella, että sillä saadaan kulttuurista etua. Hän ei ole aivan puhdas esimerkki relativismista, koska hän oli fallibilisti, jonka mielestä joitain asioita voidaan osoittaa vääräksi. Kuitenkin häntä voidaan pitää relativistina koska hän kannatti "Measure Doctrineä", jonka mukaan jokainen arviointi on oikeassa. Tästä seuraa toki sellaisia erikoisuuksia, kuten se että jos joku arvioi että Measure Doctrine on väärässä, on tämäkin vaihtoehto hyväksyttävä. Toisaalta jos joku arvioi tämän arvion vääräksi, se olisi osoitettava vääräksi, joten tästä päädytään aika erikoiseen kehään. Tämä on hyvin samantapainen kuin Derridan paradoksi.
Olennaisin ero näiden kahden näkemyksen välillä on oikeastaan se, että mikä on ihmistieteiden suhde maailmaan ja mikä on fysiikan suhde toisiinsa:
1: Konsilienssiin (Eri tieteissä puhutaan samoista asioista eri näkökulmista, jolloin yhden tieteenalueen tuloksien käyttö toisissa yhteyksissä on vahvuutta) ja foundationalismiin (on olemassa yksi kaikille sama universumi jota tarkastellaan.) pohjaava näkemys, joka siis luottaa "yhteiseen universumiin josta voidaan joko saada objektiivisia tosiasioita tai jossa niitä ylipäätään voidaan lähestyä" mielestä ihmistieteiden perusteella ei saa esimerkiksi jonkun maan uskonnollisiin uskomuksiin vedoten väittää että olisi järkevää uskoa vaikkapa materian tyhjästä syntymiseen sillä perusteella että sen tarinoissa joku vaikkapa monistaa ruokaa. Eli ihmistieteitä sovelletaan siksi että luonnontieteellinen metodi ei sellaisenaan toimi (ei voida katsoa mikroskoopilla vaan on käytettävä kaukoputkea.) ja kun fysiikka on "luotettavammalla pohjalla" jos se ja ihmistieteiden tulokset ovat ristiriidassa fysiikan kysymyksissä, ihmistieteet häviävät. Tämän näkemyksen voisi tiivistää esimerkiksi seuraavaan sitaattiin, joka on peräisin Anto Leikolan kirjasta "Kätilösammakon arvoitus": "Osoittaa tietenkin rohkeutta julistaa, että jokin yleisesti hyväksytty oppi on väärä. Mutta todellinen tieteellinen edistys vaatii uusien ajatusten lisäksi myös niiden osoittamista todeksi tai ainakin paremmiksi kuin vanhat käsitykset."
2: Sen sijaan eri näkemysten samanarvoisuuteen uskovat subjektiivisiin näkemyksiin, jolloin uskontojen pohjalta on aivan oikein tehdä väitteitä materian säilymislain rikkoutumisesta. Heidän kannanottonsa kaikkiin kysymyksiin on seuraava "kaikki erilaisia - kaikki tasa -arvoisia." Valehtelu ja väärä tieto on tavallaan mahdottomuus, jos joku sen vain hyväksyy. Asiat korkeintaan vain joko sopivat yhteen joidenkin kulttuuristen näkemysten kanssa tai eivät, mutta yhtä hyvin voidaan sanoa että kulttuuri on väärä kuin että tuo asia on väärä.
Onkin hyvä huomata, että on olemassa myös eräänlaisia "pseudorelativisteja" eli henkilöitä, jotka ainoastaan väittävät että he kannattavat eri näkökulmia ja pitävät niitä samanarvoisina. Ei ole yhtään tavatonta törmätä henkilöön, jonka mielestä esimerkiksi kaikki ymmärtävät vaikkapa taidetta yhtä hyvin ja jonka mielestä "kaikki tulkinnat ovat oikein", mutta muistuttaa kuitenkin että henkilö, joka etsii taiteesta yhteiskunnallisia, kulttuurisia, filosofisia tai historiallisia kannanottoja ja viittauksia olisi "sellainen joka vain luulee ymmärtäneensä ne". Samoin toimii henkilö, jonka mielestä jokin pseudotieteenä esitetty on vain "erilainen näkemys" ja olisi "yhtä hyvänä vaihtoehtoisen tieteenfilosofian edustajana" otettava käsittelyyn, mutta joka toisaalla muistuttaa siitä kuinka se "rajoittunut nykytieteen näkemys" tulee joskus korvautumaan tällä "uudella hienolla tulkinnalla, joka on selvästi parempi". Näissä tapauksissahan henkilö samanaikaisesti väittää että kyseessä ovat erilaiset tulkintametodit, joita ei voida arvioida keskenään ja jotka ovat tulkintoina yhtä hyviä JA että näiden välissä on samanaikaisesti jonkinlaine selvä ja arvoitava paremmuussuhde. Näille argumentaatio on toisaalla puhdasta valtapeliä mielipideasioista (kun puhtaan siitä näkemyksestä josta he eivät pidä ja puolustetaan sitä) ja toisaalla täysin objektiivista (kun puhutaan siitä heidän kannattamastaan näkemyksestä ja sen tulevaisuudesta). Näin "toiseudessa elävän" puolen, eli sen puolen jota ei itse kannateta, kritiikkiä tulee tukea ja "ensimmäisyydessä olevaa" eli sitä mitä he itse kannattavat tulee esittää vain sitä tukevia kannanottoja. Tämänkaltainen toimintastrategia on kaikille pseudotieteille tyypillistä: Ajatusta tuetaan esimerkiksi sillä väitteellä että tiedemaailma vainoaa heitä. He väittävät esimerkiksi että on epäreilua vaatia heiltä tutkimustuloksia, kun tiedemaailma vainoaa heitä, eikä eri näkökantojen tasa -arvoisuuden hyväksymä selitys siitä että vainon sijasta heidän tutkimukset eivät vain täyty tieteellisyyden ehtoja, ei ole lainkaan hyväksyttävissä.
Harhoja ei ole?
New Age -henkiseen maailmankuvaan kuuluu melko olennaisena erilaisen negatiivisen poistaminen ja eräänlainen totuusrelativismi: Kaikki näkemykset ovat oikeita, toiset vain suvaitsevat toisia näkemyksiä huonommin. He korostavatkin sitä, että tämä on ratkaisevan tärkeää. Ja siksi vaikka pinnallisesti tuntuukin siltä, että New Agelle tyypillinen toiminta olisi ristiriitaista; Hehän samanaikaisesti "hyväksyvät kaikki näkemykset" mutta kuitenkin haukkuvat psykologiaa ja siinä etenkin aivotutkimusta ja lääketiedettä jossa eniten psykofarmasiaa. Kritiikin syy ei ole kuitenkaan niinkään "asian vuoksi" kuin "etiikan vuoksi". Tiedemaailma nähdään sen sisällä instituutiona, jonka olemassaolo vie muilta mahdollisuuksia.
Kuitenkin sen piirissä on yksi osa -alue, josta en pidä, koska siihen liittyy selviä vaaroja. Kysymyksessä on tietenkin harhojen osuus. Koska he ajattelevat että sivupersoona voi olla esimerkiksi henkitiedonantaja ja että tiedemaailma on paha, voi seurauksena olla esimerkiksi se, että paranoidista skitsofreniasta kärsivä ei mene lääkäriin saamaan hoitoa, vaan sen sijaan osallistuu esimerkiksi ryhmäistuntoihin. Tämän vuoksi nostan esiin kaksi melko suosittua New -Age -kannanottoa harhoihin. Tällä kertaa aiheena ei ole psykonautiikka tai "spirit molecylet" koska olen niihin liittyvistä asioista jo melko paljon kirjoitellut. Eiköhän kaikille ole jo tullut selväksi että en kannata "huumehia" ja että niiden perustelut ovat melko todistamattomalla pohjalla.
Nyt otan aiheeksi kaksi New Age näkemystä.
Ensimmäinen on Jyri Puhakan teesi; Tämä filosofihan esitti "Persoonan kieltäjät" -kirjassaan että aivotutkijat tekevät vallankaappausta. Kampanja ei ollut tieteellinen ja käytössä oli tutkimusten ja tulosten sijasta populismi ja medioiden käyttö. Puhakainen moitti fysikalismia ja etenkin siihen liittyvää reduktionismia. Lisäksi hän moitti erityisesti fyysikko Kari Enqvistiä näkemyksestä jossa maailmaa yritetään ymmärtää fysikaalisten rakenteiden kautta. Puhakaisesta Enqvist edusti uususkonto tiedejumaluuden pastoria. (Tämä on sinällään erikoista koska Puhakan teesi käsitteli psykologiaa ja psykiatriaa ja Enqvist taas on fyysikko, joka ei näitä alueita tutki. Hän ei ole edes aivotutkija.)
Puhakan keskeisin teesi oli kuitenkin se, että mitään mielen sairauksia ei ole olemassa; On vain erilaisia persoonia. Hänestä kyseessä oli vain erilaisia persoonia kohtaan kohdistettu vaino. Sairauden oireet ja ongelmat Puhakka selitti sitä kautta, että ne johtuivat sosiaalisesta eristämisestä ja hyväksynnän puutteesta, oikeampi tapa olisi hyväksyä "sairas" "erilailla terveeksi" ja että henkilöitä tulisi käsitellä persoonallisina toimijoina eikä ruumiillisina olentoina. Muu olisi tietenkin poliittista vallankäyttöä ja aiheetonta luokittelua. Puhakka oli itse asiassa kopioinut argumenttiensa sisällön suurelta osin Thomas Szaszin näkemyksiin. Hän esitti 1950 -luvulla, että aivotutkimus ei ole osoittautunut hyväksi mielisairauden mittariksi. Silloin ainoastaan kupan tiettyjen muotojen tiedettiin aikaansaavan persoonallisuuden muutoksia ja sairauksia. Hannu Lauerman "Huijaus" -kirja kommentoi tilannetta ironisesti muistuttamalla siitä että Puhakaisen kirjan ilmestymisvuotena Szasz esitti että erittäin monet mielen sairaudet, mukaan lukien psykoosit, olikin todistettu vakuuttavasti hermostollisperäisiksi. Tämä ei ole sinällään yllättävää, koska litiumin keksiminen tuotti siitä erikoisen tilanteen, että se toimi maanis-depressiota eli bipolaarista mielenhäiriötä eli kaksisuuntaista mielenhäiriötä kärsiville paremmin kuin terapia. Ja tässähän vaikutetaan juuri siihen miten ihminen kokee asiat tunteillaan, eli siihen subjektiivisista subjektiivisimpaan kokemusmaailmaan. Tämä ei toki ole suora todistus, mutta antaa vahvoja viitteitä siihen että tunteet, kokeminen ja ajattelu eivät ole mitään paranormaalia joka vain "ohjaisi lihaa" ja johon ei vaikuttaisi fysikaalinen maailma koska "mieli voittaa aineen".
Puhakan näkemyksessä on kuitenkin pohjaa sen verran, että teoriassa voidaan ajatella että psykoosi onkin uuden paremman havaitsemisen muoto, ja muut olisivat tästä näkökannasta vammaisia. Mutta toisaalta aivan yhtä perusteltua "rationaalista toimintaa" on esittää että kyseessä on nimen omaan harha. Ja tämä on tietenkin tilanne "ennen empiriisiä kokeita." Puhakan argumentinrakenne onkin itse asiassa erittäin tuttu teenlehdistä näkijöiden, noituuden tai avaruusolentojen puolestapuhujien ja muiden vastaavien toimesta. Heillä on jotain, jonka edessä "tiede vain on voimaton". Ja tämän vastustaminen on tietenkin ylpeyttä koska on erityisen vaatimatonta väittää omaavansa tälläisiä erikoiskykyjä. Tälläisissä kyvyissä on kuitenkin tietty ongelmallisuus, koska niissä on kehämäisyys: Henkimaailman tietäjän, hengellisen näkijän tai skitsofreenikon puolustajan muun vastaavan tahon sana on uskottava, koska näyn takana on aito kyky. Ja kyky on aito ja uskottava vain koska sen sanotaan niin olevan ja tästä tehdään premissi osaksi loogista johtopäätöstä, josta lopputulos on looginen seuraus.
Toinen taas on yleisesti levinnyt näkemys energiakentistä ja värähtelytasoista. Lauerman kirjassa tästä esiteltiin mainioita esimerkkejä. Esimerkiksi mainittiin Se! -lehdessä ollut haastattelu, jossa haastateltava perusteli sivupersoonien johtuvan kvantti -energioista. Nimeltä mainittiin pedagogiikan professori, jolla ei ollut kvanttifysiikan tutkimusta, ja joka omien sanojensa mukaan ei ollut missään sanonut sellaista että voitaisiin sanoa että "hän ottaa nää värähtelyt, joka ei oo enää ainetta... Joka on niin pientä. Ja siellä on nää värähtelytasot. Ja tää on ihan yliopistotavaraa eikä mun keksimää." Tämä kvanttifysiikan havainto siitä että aineella ja energialla on yhteys on suorastaan kliseen tasolle noussut kikka, jolla New Agelaiset perustelevat sielu-ruumisyhteyttä. Kuitenkin tämä on lähinnä analogian tasolle. Toki on selvää että aivot ovat fysikaalisia kappaleita, joissa vaikuttaa kvanttienergioita, mutta sama sopii tietysti kiviin ja tennispalloihinkin. Yleisesti ottaen puheet värähtelytasoista eivät perustu mittauksiin. Silti esimerkiksi "Self definded Healer_Guru_and_Super_Auctority_of_Higher_Knowledge" voi esittää että "Kosmisen tason energioissa osa suodattuu henkioppaiden kautta ja korkeimmat värähtelytasot tulevat henkiolentojen kautta." (Siteeraus Markku Leinoselta.) Värähtelytasoja luokitellaan, ja näkijöillä ei ole mielen sairautta, vaan heille määritellään parhaat värähtelytasot ja he ovat siksi paremmin kokevia. Mittauksia tästä ei tietenkään ole tehty, joten yhdistelmä on lähinnä keksitty. Värähtelyä on nimetty fysiikasta lainatuilla termeillä ja niiden välille väitetään yhteys jota ei ole todistettu; Värähtelytasoja ei voida mitata laitteistolla, ja värähtelyarvion taso tulee auktoriteetin suusta. Ja tämä auktoriteetti on auktoriteetti koska on itsensä sellaiseksi määritellyt.
Lisäksi tässä värähtelytasoihin perustuvassa luokittelussa on selvä ad hominem -sävy, koska erimieltä oleville vain määritellään huono värähtelytaso, eivätkä nämä voi puolustaa kunniaansa menemällä objektiiviseen värähtelytasojen mittaajaan. Näkijän mielestä "väärässä olevat" luokitellaankin "suoraan" henkisiltä kyvyiltään "vajaiksi". Tässä siis syyllistytään aivan samaan, kuin mistä he syyttävät muita: Vallankäytöllisellä asemalla syyllisteään toinen. Tämä on olennaista, kun muistetaan että New Agen harjoittaja ei saisi tälläistä tehdä. Tässähän ei itse asiassa hyökätä tiedenäkemystä vastaan -hehän käyttävät sen terminologiaa saadakseen tieteeliseltä kuulostavan säväyksen - vaan tietyn näkemyksen edustajan persoonaa vastaan.
Pinnallisesti tähän liittyvä argumentti on identtinen: He väittävät että heillä on kyky joka ylittää muiden tiedot ja tieteen rajoitukset. Molemmat myös kritisoivat tutkimuksia joissa näkyjä selitetään uniksi, hallusinaatioiksi, valemuistoiksi, sepitteeksi tai mielenhäiriöksi. Siksi varmaan moni New Agen kannattaja tukee innolla molempia. (Itse asiassa olen huomannut että jokainen kakkosversion ystävä ei ole Puhakaisen ystävä, mutta en ole vielä törmännyt ainoonkaan Puhakaisen kannattajaan joka ei olisi toisissa yhteyksissä tukenut toista versiota.) Kuitenkin ne ovat keskenään täysin ristiriidassa, koska Puhakaisen näkemyksessä sairaus ei ole neurologiaan tai fysiikkaan sidottavissa, kun taas värähtelytasojen hienous perustuu juuri tähän "namesdroppingiin" ja "termienviljelyyn" - ja jopa "lähdelistaukseen" jossa väitteen perään laitetaan pitkä listä lähteitä, jotka paljastuvat yleensä joko irrelevanteiksi, väärin ymmärretyiksi tai aatteen kannattajan populaarikirjoiksi, tai jopa argumentoijan omiksi populaarikirjoiksi- jonka seurauksena se ikään kuin näyttää tieteelliseltä ja lujasti fysiikkapohjaiselta. Ensimmäisen mukaan aivotutkimus, fysiikka tai luonnontiede ei voi huomata mitään yhteyttä jolla voisi erottaa psyykkisesti poikkeavan(joka tulkitaan sairaaksi tai näkijäksi) ja normaalin välillä. Mutta jälkimmäisen mukaan heidän välillään on olennainen fysiikkaan sidottu yhteys, värähtelytaso.
Kuitenkin sen piirissä on yksi osa -alue, josta en pidä, koska siihen liittyy selviä vaaroja. Kysymyksessä on tietenkin harhojen osuus. Koska he ajattelevat että sivupersoona voi olla esimerkiksi henkitiedonantaja ja että tiedemaailma on paha, voi seurauksena olla esimerkiksi se, että paranoidista skitsofreniasta kärsivä ei mene lääkäriin saamaan hoitoa, vaan sen sijaan osallistuu esimerkiksi ryhmäistuntoihin. Tämän vuoksi nostan esiin kaksi melko suosittua New -Age -kannanottoa harhoihin. Tällä kertaa aiheena ei ole psykonautiikka tai "spirit molecylet" koska olen niihin liittyvistä asioista jo melko paljon kirjoitellut. Eiköhän kaikille ole jo tullut selväksi että en kannata "huumehia" ja että niiden perustelut ovat melko todistamattomalla pohjalla.
Nyt otan aiheeksi kaksi New Age näkemystä.
Ensimmäinen on Jyri Puhakan teesi; Tämä filosofihan esitti "Persoonan kieltäjät" -kirjassaan että aivotutkijat tekevät vallankaappausta. Kampanja ei ollut tieteellinen ja käytössä oli tutkimusten ja tulosten sijasta populismi ja medioiden käyttö. Puhakainen moitti fysikalismia ja etenkin siihen liittyvää reduktionismia. Lisäksi hän moitti erityisesti fyysikko Kari Enqvistiä näkemyksestä jossa maailmaa yritetään ymmärtää fysikaalisten rakenteiden kautta. Puhakaisesta Enqvist edusti uususkonto tiedejumaluuden pastoria. (Tämä on sinällään erikoista koska Puhakan teesi käsitteli psykologiaa ja psykiatriaa ja Enqvist taas on fyysikko, joka ei näitä alueita tutki. Hän ei ole edes aivotutkija.)
Puhakan keskeisin teesi oli kuitenkin se, että mitään mielen sairauksia ei ole olemassa; On vain erilaisia persoonia. Hänestä kyseessä oli vain erilaisia persoonia kohtaan kohdistettu vaino. Sairauden oireet ja ongelmat Puhakka selitti sitä kautta, että ne johtuivat sosiaalisesta eristämisestä ja hyväksynnän puutteesta, oikeampi tapa olisi hyväksyä "sairas" "erilailla terveeksi" ja että henkilöitä tulisi käsitellä persoonallisina toimijoina eikä ruumiillisina olentoina. Muu olisi tietenkin poliittista vallankäyttöä ja aiheetonta luokittelua. Puhakka oli itse asiassa kopioinut argumenttiensa sisällön suurelta osin Thomas Szaszin näkemyksiin. Hän esitti 1950 -luvulla, että aivotutkimus ei ole osoittautunut hyväksi mielisairauden mittariksi. Silloin ainoastaan kupan tiettyjen muotojen tiedettiin aikaansaavan persoonallisuuden muutoksia ja sairauksia. Hannu Lauerman "Huijaus" -kirja kommentoi tilannetta ironisesti muistuttamalla siitä että Puhakaisen kirjan ilmestymisvuotena Szasz esitti että erittäin monet mielen sairaudet, mukaan lukien psykoosit, olikin todistettu vakuuttavasti hermostollisperäisiksi. Tämä ei ole sinällään yllättävää, koska litiumin keksiminen tuotti siitä erikoisen tilanteen, että se toimi maanis-depressiota eli bipolaarista mielenhäiriötä eli kaksisuuntaista mielenhäiriötä kärsiville paremmin kuin terapia. Ja tässähän vaikutetaan juuri siihen miten ihminen kokee asiat tunteillaan, eli siihen subjektiivisista subjektiivisimpaan kokemusmaailmaan. Tämä ei toki ole suora todistus, mutta antaa vahvoja viitteitä siihen että tunteet, kokeminen ja ajattelu eivät ole mitään paranormaalia joka vain "ohjaisi lihaa" ja johon ei vaikuttaisi fysikaalinen maailma koska "mieli voittaa aineen".
Puhakan näkemyksessä on kuitenkin pohjaa sen verran, että teoriassa voidaan ajatella että psykoosi onkin uuden paremman havaitsemisen muoto, ja muut olisivat tästä näkökannasta vammaisia. Mutta toisaalta aivan yhtä perusteltua "rationaalista toimintaa" on esittää että kyseessä on nimen omaan harha. Ja tämä on tietenkin tilanne "ennen empiriisiä kokeita." Puhakan argumentinrakenne onkin itse asiassa erittäin tuttu teenlehdistä näkijöiden, noituuden tai avaruusolentojen puolestapuhujien ja muiden vastaavien toimesta. Heillä on jotain, jonka edessä "tiede vain on voimaton". Ja tämän vastustaminen on tietenkin ylpeyttä koska on erityisen vaatimatonta väittää omaavansa tälläisiä erikoiskykyjä. Tälläisissä kyvyissä on kuitenkin tietty ongelmallisuus, koska niissä on kehämäisyys: Henkimaailman tietäjän, hengellisen näkijän tai skitsofreenikon puolustajan muun vastaavan tahon sana on uskottava, koska näyn takana on aito kyky. Ja kyky on aito ja uskottava vain koska sen sanotaan niin olevan ja tästä tehdään premissi osaksi loogista johtopäätöstä, josta lopputulos on looginen seuraus.
Toinen taas on yleisesti levinnyt näkemys energiakentistä ja värähtelytasoista. Lauerman kirjassa tästä esiteltiin mainioita esimerkkejä. Esimerkiksi mainittiin Se! -lehdessä ollut haastattelu, jossa haastateltava perusteli sivupersoonien johtuvan kvantti -energioista. Nimeltä mainittiin pedagogiikan professori, jolla ei ollut kvanttifysiikan tutkimusta, ja joka omien sanojensa mukaan ei ollut missään sanonut sellaista että voitaisiin sanoa että "hän ottaa nää värähtelyt, joka ei oo enää ainetta... Joka on niin pientä. Ja siellä on nää värähtelytasot. Ja tää on ihan yliopistotavaraa eikä mun keksimää." Tämä kvanttifysiikan havainto siitä että aineella ja energialla on yhteys on suorastaan kliseen tasolle noussut kikka, jolla New Agelaiset perustelevat sielu-ruumisyhteyttä. Kuitenkin tämä on lähinnä analogian tasolle. Toki on selvää että aivot ovat fysikaalisia kappaleita, joissa vaikuttaa kvanttienergioita, mutta sama sopii tietysti kiviin ja tennispalloihinkin. Yleisesti ottaen puheet värähtelytasoista eivät perustu mittauksiin. Silti esimerkiksi "Self definded Healer_Guru_and_Super_Auctority_of_Higher_Knowledge" voi esittää että "Kosmisen tason energioissa osa suodattuu henkioppaiden kautta ja korkeimmat värähtelytasot tulevat henkiolentojen kautta." (Siteeraus Markku Leinoselta.) Värähtelytasoja luokitellaan, ja näkijöillä ei ole mielen sairautta, vaan heille määritellään parhaat värähtelytasot ja he ovat siksi paremmin kokevia. Mittauksia tästä ei tietenkään ole tehty, joten yhdistelmä on lähinnä keksitty. Värähtelyä on nimetty fysiikasta lainatuilla termeillä ja niiden välille väitetään yhteys jota ei ole todistettu; Värähtelytasoja ei voida mitata laitteistolla, ja värähtelyarvion taso tulee auktoriteetin suusta. Ja tämä auktoriteetti on auktoriteetti koska on itsensä sellaiseksi määritellyt.
Lisäksi tässä värähtelytasoihin perustuvassa luokittelussa on selvä ad hominem -sävy, koska erimieltä oleville vain määritellään huono värähtelytaso, eivätkä nämä voi puolustaa kunniaansa menemällä objektiiviseen värähtelytasojen mittaajaan. Näkijän mielestä "väärässä olevat" luokitellaankin "suoraan" henkisiltä kyvyiltään "vajaiksi". Tässä siis syyllistytään aivan samaan, kuin mistä he syyttävät muita: Vallankäytöllisellä asemalla syyllisteään toinen. Tämä on olennaista, kun muistetaan että New Agen harjoittaja ei saisi tälläistä tehdä. Tässähän ei itse asiassa hyökätä tiedenäkemystä vastaan -hehän käyttävät sen terminologiaa saadakseen tieteeliseltä kuulostavan säväyksen - vaan tietyn näkemyksen edustajan persoonaa vastaan.
Pinnallisesti tähän liittyvä argumentti on identtinen: He väittävät että heillä on kyky joka ylittää muiden tiedot ja tieteen rajoitukset. Molemmat myös kritisoivat tutkimuksia joissa näkyjä selitetään uniksi, hallusinaatioiksi, valemuistoiksi, sepitteeksi tai mielenhäiriöksi. Siksi varmaan moni New Agen kannattaja tukee innolla molempia. (Itse asiassa olen huomannut että jokainen kakkosversion ystävä ei ole Puhakaisen ystävä, mutta en ole vielä törmännyt ainoonkaan Puhakaisen kannattajaan joka ei olisi toisissa yhteyksissä tukenut toista versiota.) Kuitenkin ne ovat keskenään täysin ristiriidassa, koska Puhakaisen näkemyksessä sairaus ei ole neurologiaan tai fysiikkaan sidottavissa, kun taas värähtelytasojen hienous perustuu juuri tähän "namesdroppingiin" ja "termienviljelyyn" - ja jopa "lähdelistaukseen" jossa väitteen perään laitetaan pitkä listä lähteitä, jotka paljastuvat yleensä joko irrelevanteiksi, väärin ymmärretyiksi tai aatteen kannattajan populaarikirjoiksi, tai jopa argumentoijan omiksi populaarikirjoiksi- jonka seurauksena se ikään kuin näyttää tieteelliseltä ja lujasti fysiikkapohjaiselta. Ensimmäisen mukaan aivotutkimus, fysiikka tai luonnontiede ei voi huomata mitään yhteyttä jolla voisi erottaa psyykkisesti poikkeavan(joka tulkitaan sairaaksi tai näkijäksi) ja normaalin välillä. Mutta jälkimmäisen mukaan heidän välillään on olennainen fysiikkaan sidottu yhteys, värähtelytaso.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)