keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Too concerned.

"The trouble with the world is that the stupid are cocksure and the intelligent are full of doubt."
(Bertrand Russell)

Miekkailussa ja kaikessa itsepuolustuksen harjoittelussa on mukana paljon ruumiillista kuntoa vaativia asioita: On voimaa, kestävyyttä ja tarkkuutta. Sitä onko harjoitellut niin paljon että on riittävän voimakas, notkea ja tarkka tekemään asioita.

Mutta mukana on paljon myös psyykkisiä elementtejä. Toki moni yhdistää itsepuolustuksen harjoitteluun väkivaltaisuuden. Tämä on kuitenkin hieman valju väitös, koska tosiasiassa tilanne on simuloitu hyvin erilaiseksi verrattuna "siihen oikeaan väkivaltaan".

Eräässä mielessä voisi sanoa laajemmin että toiselle annetaan lupa tehdä tiettyjä asioita omalle ruumiilliselle koskemattomuudelle ja saadaan itse lupa tehdä jotain. Epäonnistuminen on joko omaa syytä tai sitten se määräytyy ulkopuolelta, kun harjoitellaan jotain tiettyä tekniikkaa. Tällöin roolit ovat selvät, voittaja ja häviäjä tiedetään jo ennalta.

Mentaliteetti on laajempaa. Luonne vaikuttaa siihen miten toimii. Hyvä tekniikka on toki tietyissä rajoissa, joten taitavat miekkailijat toimivat motorisesti konsistentisti. Mutta virheet paljastavat jotain. Ihmiset tekevät itselleen tyypillisiä virheitä. Osa on toki vain sattuman tuottamia tottumuksia. Mutta osa johtuu siitä että ihmisellä on jonkinlainen luonne.

Esimerkiksi kävin tänään Windsorin kanssa pientä keskustelua minulle tyypillisistä virheistä.

Isoimpia ongelmia minulla on niiden asioiden kanssa, jotka johtuvat perusluonteestani. Ja Windsor korosti näihin keskittymistä. Hän kysyi "miksi teen niin ja niin". Oma vastaukseni "Because I'm stupid and clumsy." oli väärä. Vastaus oli "You are too concerned".

Tämä sai minut miettimään moniakin asioita jotka johtuvat tästä.

Olen yksinkertaisesti pingottaja, jolla kaikella on merkitys, ja minun täytyy tietää, osata ja hallita kaikki elementit heti ja aina, ja kulutan voimavaroja ja aikaa siihen että muistan ne nopeasti. Oppimisen kannalta tehokkainta on ottaa yksi elementti kerralla mukaan. Kun teen tekniikkaa, olen samalla huolissani että toiselle ei vain varmasti käy mitään - ja teen tätä yli sen mikä on järkevää, ja tämän vuoksi uhraan tasapainoa kun katson missä toinen on. Asentoni ovat jäykkiä, koska keskityn niihin liikaa. Kun harjoittelen soolona lyöntejä, katson ympärille että siihen ei kävele kukaan vaikka ketään ei olisi metrien säteellä. Ja kun kohtaan liikkuvia kohteita, hätkyn pois tieltä ("flinch"), mikä ei ole fiksua, mutta on luonnollista koska tämä on luontainen reaktio jotka tulevat usein esille, jos on hermostunut ja ikään kuin "valmiiksi nuoralla".

Tässä kohden "luonne joka määrää virheet" liittyy vahvasti tunteisiin. Siksi, itsereflektioksi itselle ja kyylättäväksi uteliaille, liitän mukaan Paul Ekmanin tunnekäsittelystä karkean taulukon. Hänhän oli innostunut evoluutiosta ja siksi katsoi tunteita adaptaation kautta. Tämä on sinänsä optimistinen lähestymistapa, että siinä tunteista on hyötyä. Pessimistihän voisi nähdä tunteet riesana. Tästä saadaan seuraava taulukko: Yllä olevista tunteista monet ovat mukana miekkailussa. (Hekuma ehkä vähiten.) Kiinnostavaa on se, että olen "yllätys" -sarakkeessa. Sen lähellä ovat "pelko" ja "kiinnostus". "Säpsyys" on osittain turvattomuutta johtaa helposti kontrollin hakun. Tätä kautta hankitaan helposti tietoa. Tätä kautta en ole oikeastaan "tutkija" - enkä edes varovainen suojaa hakeva pelkuri - vaan enemmänkin "kokonaislaatuinen orientoituja".

On tavallaan kieroa että minun täytyy oppia ottamaan chillisti. Sillä tietynlainen "hikipingottaminen" on oikeastaan se voimavara tai ominaisuus, joka tätä blogiakin on suoltanut.
Toki tämä ei ole kaikki olennainen virheistä. Toinen perusvirhetyyppini on jotain jota kutsun nimellä "German mistakes", joissa jokin harjoitus muistuttaa hieman jotain jota tehdään saksalaisessa tyylissä, ja sitten teen liikaa sen mukaan. "Posta di donna" taipuu etenkin herpaantuessa "Zornhutiksi". Ja kun tehdään "parry posta frontaleen" josta jatketaan vastahyökkäyksellä päähän sivuaskeleen kanssa, teen suoraan "krumphaun" (joka pitäisi tosin tehdä käsille, eli siitä tulee vääristynyt versio.) Nämä ovat eräällä tavalla lihasmuistiroskaa. Ne saa harjoittelemalla pois, tai parasta olisi tietysti saada ne halutessaan esiin ja pois, mikä ei itse asiassa ole mahdotonta.

Tyhjät haudat kolisevat koviten.

Jouduin hieman erikoiseen tilanteeseen, kun minun piti selittää pääsiäisen ideaa muutamalle ulkomaalaistaustaiselle, jotka olivat eri uskonnon piirissä. Syynä oli se, että perjantai on vapaapäivä. Ja he halusivat tietää miksi ihmeessä heillä on vapaapäivä. Minun roolikseni jäi tämä, koska olen se "goofy guy", jolta tulee kaikkea joka on "both informative and silly".

Tämä alla oleva on suunnilleen se, minkä kehittelin luovasti ex tempore ja tankeroenglannilla. Enjoy.

Aloitin sen lauseella että pääsiäisenä iloitsemme syyttömän kidutusteloituksesta. Tämä voi kenties kuulostaa joltain joka on varsin morbid, mutta että sellaisia me eurooppalaiset olemme. Yrittämässä nähdä edes jotain hyvää kaikissa pahoissakin asioissa. Siksi olemme tehneet kidutuksesta jotenkin iloittavaa sitä kautta että kyseessä on sovitus.

Kidutettu ei ole syyllinen, vaan syytön eli emme tee "kauniin näkemistä rumassa" "helpoimman kautta" ja selitä että kidutus oli jotenkin ansaittu, se ei siis ole rangaistus. Ja mikä oudointa, tuomittu ottaa roolinsa vapaaehtoisesti. Hän olisi voinut estää tapahtuman. Siksi hän tekee tavallaan avustetun itsemurhan. Ja kuten käy aina, kun syytön tuomitaan : Aito rikollinen pääsee pälkähästä.

Jutun teologinen juju on siinä että aito rikollinen olet sinä. Siksi tästä kidutuksesta iloitaan. Ja koska egomme niin sanoo, tätä kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi, emmekä ihmettele että miten ihmeessä tälläinen on sitä, mitä kaikkihyvä Jumala voisi tehdä. Toki kidutus ja kuolema ovat siitä outoja että ne ovat väliaikaisia. Siksi syyttömänä teloitetun kuolema kestää vain vähän aikaa.

Toki pääsiäinen olisi tässä muodossaan kovin raskas, joten olemme itse asiassa jakaneet juhlan kahtia. Perjantaina surraan kidutusta ja kuolemaa ja sunnuntaina iloitaan ylösnousemuksesta. Ja moni pyrkii pitämään nämä erillään. Mutta laajempi ymmärrys tulee siitä että ymmärtää että ei ole yhtä ilman toista. Tätä kautta perjantaina on mukana sunnuntaita ja voidaan sanoa että iloitsemme kidutuksesta. Ja sunnuntaina myös hieman suremme sitä että olemme syyllisiä.

I hope they asked a second opnion.

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Intus ut libet, foris ut moris est.

Ennen kuin luet tätä juttua pidemmälle, on syytä muistuttaa että minä en ole erityisen kristillisyyden vastainen. Minulle tulee ihan hyviä fiiliksiä vaikka entisen kristillisen lähetystyöntekijän - joka ei suinkaan ole mikään "uskostaan luopunut" sellainen - jutuista. Ja toisaalta olen esimerkiksi elämässäni ainoastaan yhden kerran ostanut harjoitusmiekan toiselle kuin itselleni. Hän on Steven, kristitty sparrikaveri, jonka kanssa koen huitovani "hyvässä hengessä". Tiesin että "lelu meni hyvälle miehelle". Tämä ei ole pieni asia : En ole tehnyt vastaavaa edes pienelle sisarelleni.

Ja viimeksi tänään päädyin hihittelemään sille, miten minulla on yllättävän kristilliset arvot - en vain osta niitä tarinoita ja yliluonnollisuuksia ja tuonpuoleisuuslupailuja niiden takana. Vain tarinoille annetun painoarvon vuoksi vaikutan hyvinkin epäkristilliseltä.

Kuitenkin tällä asialla on toiset puolensa. Tästä esimerkkinä Tänään minulle melko sinnikkäästi kaikista pyynnöistä huolimatta kirjoitteleva fundamentalisti haastoi ("challenge") minut. Kyseessä ei ollut kaksintaistelu aamunkoitteessa kuolemaan, se olisikin voinut olla ihan siistiä. Haaste kehotti minua kuitenkin ja tietenkin vain katsomaan tiettyjä videoita "GodTubesta". (Äänikorttini on rikki, kuten on ollut jo jonkin aikaa, joten en voinut kuulla, vielä vähemmän ymmärtää. Tämä oli varmasti jonkinlainen yliluonnollinen merkki Jumalalta!) Viimeistään tässä vaiheessa on selvää että kyseessä on tavoitteellinen käännyttämistyö, vaikka olenkin kehottanut häntä tekemään jotain muuta. Kertonut että en ole mikään projekti. Pyytänyt että "Don't continue this or go away!" (Ystävyyden poisto profiilista ei riitä, koska kommentteja voidaan laittaa niihin jotka on jo aloitettu. Estot kierretään ja pyynnöt ohitetaan. Tälläistä panostusta ja mietintää voi omalla häröllä tavallaan vain kunnioittaa. Mutta...)

Hän ei välitä, jos loukkaannun. Koska uskonnottomuus on hänelle olemassaollessaankin loukkaus. Uskontokeskusteluun osallistuminen on sama kuin että "asia kiinnostaa", ja tämä antaa hänelle vapaat kädet.

Se, mitä minulle tulee mieleen alkaa siitä, mitä "Count Up" -blogissa kirjoiteltiin väittelystä ja sietämisestä. "Sanojen maailmassa väärinymmärrysten valta on suuri. Ennakkokäsityksemme ratkaisevat häkellyttävän paljon. Sen toteaa, jos todella haluaa ylittää rajoja. Sen tajuaa myös lukiessaan erilaisia nettikeskusteluja. Niissä sentään erimieliset edes joskus kurkistelevat pois omalta mukavuusalueeltaan. Silti ei ole ihme, jos keskusteluissa nurkkaan ajettu väsyy ja lähtee pois, omanmielistensä luo. Eikö koskaan opita ... Eilen jäin taas muistelemaan, millaista oli positiivinen keskustelu eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa Thaimaassa. Aggressiivisuutta koettiin todella harvoin, missään asiassa. Väittelyä vastaavasti vältettiin mahdollisuuksien mukaan. Nykyinen poliittinen kuohunta siellä osoittaa sen, että hampaankoloihin on kuitenkin jäänyt paljon kaikenlaista puhdistettavaa. Asioissa on puolensa ja puolensa."

Tästä alkuaskeleesta otin mukaan sen, miten sanapari "vihainen ateismi" yhdistetään moneen asiaan, kuten elokuviin. Ja miten ihmeessä silti toimii se, mistä Wilkins muistuttaa laittaessaan etumääreeksi "affirmation" (ääneen lausuminen). Miten se, mikä on ateisteille "ääneen tunnustamista" tarkoittaa uskovaiselle "vihaa". Tässä kohden kaikki voidaan yhdistää.

"Haastajani" sai minut miettimään libertiinejä. Sitä miten he olivat ateisteja, mutta miten kuitenkin uskovaiset pitävät heidän siitä puolestaan jota nykyateistit eivät kannata.

He olivat ateistisia, jos eivät ihan puhtaita ateisteja. Ja heillä oli ihanne, jossa korostui se, että tieto kuului heille. He olivat itse mitä halusivat ja olivat ulkoisesti yhteiskunnan tapojen mukaisia.

Yhtenä syynä tähän oli se, että heistä tieto kuului ylimyksille, he olivat aristokraatteja. Massojen ei siksi tarvinnut kuulla. Se on jopa haitallista, totuus voisi tyhmän rahvaan käsissä olla vaaraksi. Tieto oikeissa käsissä ja pois vääristä suojeli yhteisöä : Ihanteet unohdetaan, kun ne on sidottu rahvaan mielessä Jumalaan. Libertiineistä uskonto oli tyhmille ja alhaisille. Tämä libertiinien pelko "turmellukssta" on nykyisin uskovaisilla yleinen. Itse asiassa olen useamman kerran kohdannut uskovaisen, joka pitää periaatetta hyvänä ja viittaa että "vaikka [libertiini X] oli ateisti ja olen hänen kanssaan erimielinen, hänellä oli järkeä tässä asiassa". Osa on suoraan kehunut tätä vaikenemisasennetta. Lievempi mutta suurempi osa toki vain kannustaa miettimään uskonsa menettäviä, ja aprikoi mikä eikristittyä ylipäätään motivoi.

Vaientamisstrategiat ovat yleisiä. Yleensä niissä on taustaideana pelata "kruuna minä voitan - klaava sinä häviät" -peliä, jossa vastustaja "haastetaan". Hän ei voi muuta kuin toimia mieleisesti, kääntyä ja luopua omastaan, tai hävitä pelin ehdoilla. Tämä tarkoittaa samalla sitä että kyseessä ei ole "reilu peli" tai "kunnon argumentointi". Sitä harrastavat ovat auttamattomasti epäreiluja.

Tästä löytyy paljon esimerkkejä, Esimerkiksi Leinivaara irvii "Tapautui tosielämässä" -pohjalta sille miten ateistin olemassaolo riittää loukkaukseksi. Moni on tälläistä.

Mutta yksi fiksuimmin tehdyistä löytyy "Eksaktin Elämän Utopiasta", jossa ollaan "muissa maailmoissa". Siellä toimii nimimerkki "Etsijä" , joka tosin vaikuttaa siltä että hän on "löytänyt" ja yrittää jotenkin pitää siitä kiinni. Hän teki sitä mitä kunnon asian sijasta ihmisiin jutun siirtävä tekee. Hän uteli siellä motiiveista sävyyn jossa on takana retorisen kyselyn sävy. "Mistä lähtökohdasta käsin tarkastelet tätä uskontojen ja tieteen välistä kuilua? Onko tavoitteesi vain pistää uskontoja halvalla? Jos, niin miksi ihmeessä?" Kun vastaukseksi tulee se, että henkilö on ateisti/igteisti ja että tähän on päädytty tietoteoreettisista syistä, vastaus on jotain joka vahvistaa kysymyksen retorisen luonteen. "Tuosta lähtökohdasta käsin kai uskovissa on vain joku mielenhäiriö, jonka takia he uskovat taruolentoihin. Ei kai sellaiselle ihmiselle ole järkevää rationaalisesti perustella miksi taruolentoon uskominen on harhaista. Miksi ihmeessä olet siis kiinnostunut teologiasta?"

Kysymys on sinänsä outo, koska jos näkemys on tietoteoreettinen, (1) Oma kannanotto ja sen perustelu ei ole väistämättä samaa kuin yritys vakuuttaa vastapuoli. Ja jos näin ei olisi, pätisi silti se että (2) Koko asia ei ole kannanotto uskovien mielenterveyteen. Tietoteoria ei ole täysin sama, identtinen, mielenterveyden kanssa. Se, että jokin asia on tietoteoreettisesti huono ei tarkoita sitä että siihen uskoisi vain typerys. Kenties jokin ei ole vain tullut mieleen. Ja itse asiassa keskustelulla ajatukset ovat muuntuneet ennenkin. Tätä kautta myös kääntyminen argumentoinnilla olisi mahdollista. - Voidaan siis jopa sanoa että ehkä jo se että jos joku keskustelee rationaalisesti, tämä tarkoittaa sitä että ei pidä uskovaista hulluna.
1: Mielenkiintoinen kysymys tässä on tietysti se, että samaa logiikkaa voitaisiin soveltaa uskovaisiin. Tällöin se, että uskovainen väittää että hänellä on vahvat todisteet Jumalasta, ja että ateismi on irrationaalista, tarkoittaa samalla sitä että uskova halveksii ateisteja. Ja että ei pidä näitä kykeneväisinä rationaaliseen argumentaatioon. - Itse asiassa on mahdollista että etsijä on tehnyt projektion vastustajiinsa. Hän näkee omat syntinsä itsensä ulkopuolella. Olisin kuitenkin varovainen tälläisten johtopäätösten teossa. Yhtenä syynä tähän varovaisuuteen on ihan yksinkertaisesti se, että jos erimielisyys tuomitaan "vastustajan pilkkaamiseksi", katoaa mukana koko argumentaation perinne. Sillä tieteessä, tietoteoriassa ja filosofiassa on varsin tavallista esittää jokin asia epärationaalisena. Jos tämä on samalla loukkaus tämän asian kannattajaa kohtaan, ei mistään asiasta voisi ns. debatoida koskaan missään ikinä.

Se, että jokin asia on epärationaalinen/epätieteellinen/tai muuten vaan perusteeton tms. ovat varsin tavallisia aiheita. Mutta kaikissa aiheissa ihmistä ei vedetä aiheeseen. Selvästi uskonnossa on tässä kohden jotain poikkeuksellista.

Ydin on mielestäni seuraavassa "Akrasiaksen" kommentissa : "Ehkäpä kyse on paljolti siitä, että keskustelu, jonka olisi tarkoitus tapahtua faktojen tasolla, tapahtuukin toisen osapuolen toimesta vallan/statuksen ja arvojen tasolla" ... "Vastaavasti evoluutioprosessin ja -historian tunnustaminen kääntyy tiettyjen uskovaisten mielessä arvoväittämiksi "kaikki on sallittua", "elämässä ei ole mitään mieltä", "ihminen on vain pahainen elukka", jne. Evoluution vastustaminen lienee täten osaltaan arvojen signaloimista. Näissä seikoissa saattaa piillä avain siihen miksi aihepiiriin liittyvät faktakysymyksetkin otetaan niin henkilökohtaisesti ja tunteikkaasti." Tästä tuli itselleni nostalginen olo. Nimittäin Kognitiotieteen tieteenfilosofian opintopisteitä istuessani Otto Lappi kertoi että suuri syy evoluutio-kreationismikeskusteluun on juuri se, että evoluutio vastaa sellaisiin kysymyksiin kuin "mistä ihmiset ovat tulleet" ja jotka ovat perinteisesti olleet uskontojen tehtävänä. Ja näihin selityksiin on liitetty arvoja ja elämäntapoja, jopa ihmisen koko identiteetti. Tätä kautta näiden uskontojen antamien tarinoiden haastaminen haastaa ihmisen kyseenalaistamaan koko rakenteen. Myös itsensä.

Uskova joka haastaa itsensä kokee itsensä loukatuksi. Hänen ylpeyttänsä loukataan - ksoka nöyryyttä voi yrittää loukata, mutta tässä ei voida onnistua. Hän kokee että loukkaantuminen on peräisin ateistista ja kertoo jotain ateistin tunteista. Tästä voi seurata vaikkapa retorisia kysymyksiä.

Laajemmin sanoen tämä liittyy ateistien hiljentämiseen keskittyvään stategiaan. Usein uskovaiset aktiivisesti hakeutuvat julistamistyöhän. Tämä on keskusteluhaaste. Tässä kysytään vaikkapa "oletko uskossa". Jos kerrot että et ole uskossa, sinua vaaditaan ja vaaditaan keskustelemaan. Tätä kutsutaan "perustelujen vaatimiseksi". Jos et reagoi sinut leimataan. Kuuluu jopa "tärkeitä kysymyksiä ei mieti", "pinnallinen"... Älykkyys kyseenalaistetaan ja vaivannäkö oletetaan olemattomaksi. Uskonnottomuus johtuu tässä vaiheessa "älyllisestä laiskuudesta". Jos taas keskustelet, niin silloin ihmetellään "miksi aiheella pitäisi olla väliä ateisteille?" Voidaan jopa kyseenalaistaa että ei olekaan "ateisti" tai muu uskonnoton. Taakse oletetaan viha Jumalaa kohtaan, joka taas vaatii vihan kohteen olemassaolon. Tai sitten tehdään niin kuin "Etsijä" ja yhdistetään oma loukkaantuminen retoriseen kysymykseen piilotetuksi syytökseksi kiusanteosta ja ad hominemista.

Tämä on itse asiassa yleinen ja läpitunkeva asia. Uskovaiset ovat tässä suhteessa usein suvaitsevaisia ja edustavat "en ole ensimmäisenä sanomassa kanssauskovalle että he uskovat väärin". Minulle riittäisi vain se, että sanoisivat että nämä toimivat niin. Tästä seuraa se, että jotkut haasteet pysyvät lyhyinä.

Ja vahvistaa vihollisuutta ja poteronkaivuuta. Huomasin tämän asenteen jo kauan aikaa sitten. Siksi kirjoitin Geocitiesin mukana edesmenneen "evonkeliumin" alkusivun alkuun tärkeimmän. Sitaatin Richard Weinin "Not a Free Lunch But a Box of Chocolates"ista : "Critics of Intelligent Design pseudoscience are faced with a dilemma. If they discuss it in polite, academic terms, the Intelligent Design propagandists use this as evidence that their arguments are receiving serious attention from scholars, suggesting this implies there must be some merit in their arguments. If critics simply ignore Intelligent Design arguments, the propagandists imply this is because critics cannot answer them. My solution to this dilemma is to thoroughly refute the arguments, while making it clear that I do so without according those arguments any respect at all." Kun mainitset sanan "uskonto" etkä edusta oikeaoppisuutta, joudut epäreiluun ja epäkunnioittavaan Häviöpeliin, jossa ei erilaisia "haasteita" säästellä.

Ensimmäinen asia joka on ymmärrettävä, on se että jos olet erimielinen, olet jo tuomittu. Tärkeää on vain se, millä tavalla tämä tapahtuu. Tätä kautta on selvää että ateistejen affirmaatiovaatimuksille on tilausta. Ongelma on vain siinä, että valtaosa uskovaisista on hyvää porukkaa. Ateistin tai muun vastaavan on vain vaikeaa nähdä niitä, koska ne kunnon tyypit ovat hiljaa - ja suvaitsevat myös sitä ärsyttävää.

Ja nekin jotka jäävät jäljelle ovat vain ärsyttäviä. Minuakin "haasteillaan" pommittava syyllistyy lähinnä tylsistyttävyyteen, kliseisyyteen ja yleiseen ärsyttävyyteen - sekä tyylittömyyteen kun hänen haasteensa ei tarkoittanutkaan kaksintaistelua aamunkoitteessa kuolemaan asti. Hän luultavasti tekee asian hyvästä sydämestä ja tarkoittaa ja haluaa minun parastani. Ongelma on siinä, että kaikki yllä oleva ilkeily tehdään vedoten juuri tähän. Minun ja heidän eronsa onkin siinä että minä olen parempi. En nimittäin kehittele tuollaisia eettisiä satuja to back up my naughty and mean doings. Tämä ei ehkä ole paljon. Mutta se on kuitenkin sitä aivan helvetisti.

Nykyajan ateisti ei siksi ole libertinisti. Hän on kasvanut siitä ohi. Hiljentyminen olisi kuitenkin eräällä tavalla viisasta. Sillä aivan liian monet uskovaiset ovat niin aggressivisia ja suvaitsemattomia, ja muut ovat hiljaa sallien heidän toimintansa, että se on paras mahdollinen ratkaisu. Moni kuitenkin jollain tavalla uskoo että rationaalinen keskustelu uskovaisten kanssa on mahdollista, koska he sellaista yrittävät. He eivät ole ylenkatseellisia libertiinejä, joiden ylpeys pitää tavaran itsellä. Uskovaiset taas eivät pidä affirmaatiosta ja pitävät sitä loukkaavana, joten heiltä löytyy tätä libertiinejen ominaisuutta.

Omalla kohdallani vaikeutena on kuitenkin runsas epäonnistuminen juuri tässä aiheessa - joka epäonnistumisen tasossaan ja pettymyksissään ylittää vahvasti aivan kaikki muut aiheet. On tunnustettava että joskus olen debatoinut vain hioakseni taitojani, leikitellyt turhankin monimutkaisilla jutuilla vain koska minulla on tylsää. Ja joskus vain naureskellakseni. Ateisteistakin löytyy vastaavaa asennetta. Tämä tarkoittaa sitä että pelkkä keskustelun käyminenkään ei vielä tarkoita kunnioitusta. On ehkä hyvä muistaa että kunnioitus on yleensä kaksisuuntainen prosessi : Yksisuuntaisena sitä on pirun vaikeaa pitää yllä kovin kauaa, koska olemme kaikki sosiaalisia olentoja joille toisen ihmisen kohtaaminenkin merkitse jotain.
Otsikon teksti on libertiinien eräs tunnuslauseen tapainen "sisäisesti vapaa, ulkoisesti tapojen mukainen". Libertiineille, aikansa ateisteille, tämä oli ihanne. Nykyateisti tai "uskonnoton" kohtaa tämän ulkopuolelta tulevana vaatimuksena.

Pirunnyrkki.

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Kokemuksen aitous.

Neurocritic -blogissa otti esiin Fabienne Picardin raportin. Epileptisen kohtauksen aikana ihmiset kokivat vakuuttavasti, että heidän tuntemiaan ihmisiä kokoontui heidän ympärilleen. Aistittu läheisyys on toki muutenkin tunnettu ja yleinen ilmiö tässä kohden. Erikoista oli että kokemus oli melko tarkka ; Kokijat tunnistivat hahmot tietyiksi yksilöiksi. Kun epilepsiaa hoidettiin, potilaat eivät kokeneet läheisyyskokemuksia. Läheisyys- ja läsnäolokokemukset ovat sellaisia että niitä on aikaansaatu esimerkiksi Michael Persingerin "Godhelmet" -testissä.

On mielenkiintoista miettiä, miten tälläiset asiat liittyvät siihen mitä niihin yhdistetään. Esimerkiksi kauhuelokuvissa esiintyy vastaavantapaisia tapahtumia. On kuitenkin melko löyhäranteista sanoa että nämä kokemukset olisivat juttujen takana. Ehkä takana onkin vain tarinankerronta, joka ei vaadi omakohtaista kokemusta sen kaltaisista asioista. Kummitusjuttuja toki voi syntyä jos kokee läsnäoloa, mutta tämä ei ole välttämätöntä.

Samankaltainen asia liittyy tietysti myös hengellisyyteen. Esimerkiksi mystiikan ystävät muistuttavat, että transsendentti kokemus ei ole läsnäolokokemus. Itse kannatan ajatusta jossa kaikki transsendentit kokemukset eivät ehkä ole läsnäolokokemuksia, mutta osa kenties on. Tätä kautta nämä asiat valaisevat jotain. Jos ihmisellä on tuollaisia läsnäolokokemuksia, ja spesifi kohde sattuu olemaan kuollut sukulainen, on hän helposti vakuuttunut henkimaailmasta. Tämä voi selittää jos he olisivat vahvasti kummituksiin uskovia. Heidän oma kokemuksensahan on vahvasti näyttänyt että kuolleet vierailevat. (Osa kokemusta oli juuri se että se tuntuu vahvalta ja aidolta kokemukselta, eikä miltään harhalta.)

Toisaalta aivotutkimuksen kysymykset asettavat tavallaan kyseenalaiseksi muutkin kokemukset. Sillä emme tiedä kaikkea, mutta voimme yleistää tietämästämme. Toki induktioissa on aina erehtymisen riski, mutta voidaan aivan perustellusti sanoa että aivoista voi löytyä mitä ihmeellisempiä toimintoja, jotka antavat ties minkälaisia aidontuntuisia kokemuksia. Ja ehkä muokkaamme käytöksellämme niitä esiin vielä lisää. Tätä kautta kokeellinen aineisto ikään kuin "sallii varovaisesti yleistää". Muunlaisia kuin aivoperäisiä kokemuksia ei sen sijaan ole kokeissa saatu, joten ne ovat luonteeltaan perin extraordinary. Niille ei "salita varovaista yleistystä".

Moni kokee että tämä on ilkeää. Mutta tämä on sitä itse asiassa vähemmän kuin voisi luulla. Rakennan tästä yhteyden kertomalla pienen tarinan UFO:ista ja ihmissusista. Kun asuin Järvenpäässä joskus 1990 -luvulla, siellä joku Jamppalainen näki illalla tupakoidessaan lentävän lautasen. Hän ilmoitti tästä lehdistölle ja sai huvittunutta huomiota. Tästä seurasi iso määrä havaintoja "lentävistä lautasista". Useimmalle niistä ei löytynyt (1) selitystä (2) fyysistä todistetta siitä että takana olisi muuta kuin sanojansa kertomus. Tähän tuli muutos, sillä kiinni saadusta avaruusolennosta tehtiin "löytöpalkkio". Uutisten loppukevennykseenkin päätyi tyyppi, joka huvittuneesti kertoi viihdyttävänsä avaruuden muukalaisia tenniksellä, jos vain kohtaisi. Lienee turhaa mainita että olennot jäivät löytymättä.

Toinen juttu taas tulee Rebecca Brown. Hänen (muun muassa roolipelejä tuomitsevassa kirjassa) on muun muassa kohtaaminen ihmissuden kanssa. Hän siis kiven kovaan väittää nähneensä sellaisen ihan oikeasti, konkreettisesti ja selvin- ja tervein päin. Tämä tekee koko kirjasta ja henkilöstä varsin epäuskottavan. Ihmissusi tuntuu uskomattomalta. Tätä kautta joku voisi sanoa että "kulttuurimme on natsi", eli jos näet aidon ihmissuden, et saa kertoa siitä tai joudut naurunalaiseksi tai mielisairaalaan. Tätä kautta vaikka ihmissudet olisivat totta, asia jäisi tutkimatta. Tässä on kuitenkin mukana jakamisen ja koettelun meininki. Ei riitä että "moni näkee UFOja" ja kertoo tästä tarinoita.

Brown saisi sanomansa aivan eri tasolla esiin, jos hän olisi Jumalan mahdillaan ryhtynyt saatanallisia voimia vastaan taistelevaksi rankkuriksi jaa napannut tämän ihmissuden kiinni. Näin "ihmissusisteja" ei suinkaan "vainota ja vaienneta". Samantapainen perusteluvastuu kuuluu tietysti muillekin.

Ei riitä että kokemus tuntuu aidolta ja vakuuttavalta, olipa kyseessä sitten tuttujen hahmojen näkeminen, Brown tai Jamppalainen pienisieväilijä. Asia täytyy jotenkin saada näiden kokemusten ulkopuolelle. Siksi, kun facebookista bannaamani henkilö jolle tunnun olevan kovasti jonkinlainen projekti, esitti seuraavaa : "Just few hours ago when I was here at home alone slicing carrots, God's spirit just touched me powerfully and I needed to lie down and just let His love come over me. That's so awesome and I would like you to experience that!! It was totally real! That was strong experience, not any religious crap!" kerroin hänelle että hän leikkii havaitsemisen eri merkityksillä. Hallusinaatio on toki havainto, mutta ei sellainen jota "paatunut skientistiskeptikko" haluaa. Uskonnollinen kokemus on mitä luultavammin aito ja vahva, mutta niinhän on tiettyjen ihmishahmojen läsnäolon kokeminen epilepsian yhteydessäkin. Mainitsin että haluaisin jotain vakuuttavampaa. Selitin että "I don't know are atheists blind or are religious people hallucinating. And I just don't know any real critical test how we could show which one is true and which false. If you get any stuff through peer review in a scientific journal, I could be extremely intrested. Otherwise ... Not really."
1: Mieleni teki linkittää Braithwaiten kirjoitelmaan "What is pseudoscience", jossa kerrotaan esimerkiksi että "Anekdootit todisteena" ja "spesiaalivaatimukset siitä että täytyy hyväksyä eitieteellinen todistamistapa" ovat tärkeässä roolissa. Jätin välistä, haluan vain ihmisestä eroon.

Vaikutus ja funktio.

Lauri Järvilehto kirjoitti ihmemies MacGyveristä. MacGyver on yleisosaaja, joka säätää. Järvilehto kertoo miten MacGyver käyttää lateraalista ajattelua. Siinä asiat ikään kuin puretaan ja uudelleenkootaan. "Out of box", mutta järkevästi.

Siinä missä Holmes on looginen, MacGyverin maailma on Järvilehdon mukaan sellainen että logiikan rajat ylittyvät. Lateraalinen ajattelu mahdollistaa monipuolisen ja yllättävän ongelmien ratkaisun. "Lateraalinen ajattelu tarkoittaa reunoille suuntaavaa ajattelua - siis toisin kuin looginen ajattelu, joka toimii olemassa olevien viitekehysten puitteissa. Kuten Sokrates osoitti, logiikka ei opeta meille mitään uutta. Kaikki logiikan lopputulemat ovat jo ikään kuin sisäänkietoutuneet loogisiin argumentteihin. Kun looginen viitekehys ja ennakko-olettamat on valittu, on tulos aina väistämättä sama. Logiikka on yksi tehokkaimmista päättelytavoista. Mutta olemme usein sitoutuneet sellaisiin ennakko-olettamiin, joiden tähden ratkaisua käsillä olevaan ongelmaan ei ole löydettävissä logiikan keinoin." Tämä on toki tuttua, kun muistetaan presuppositionalismi. Etenkin pseudotieteiden parissa on suosittua että tiedetään ikään kuin valmiiksi miten asiat ovat, ja tämän jälkeen sovitetaan tosiasiat siihen. Kuten Duhemin-Quinen teesi muistuttaa, tämä on aina mahdollista. Ad hoc -oletukset voidaan aina rakentaa tukemaan järjestelmää. Ja toisaalta esimerkiksi Imre Lakatos pitää tämänkaltaista olennaisena kun hän erottaa hyvän tutkimusohjelman huonosta : Hyvä tutkimusohjelma etenee, huono rakentaa "protective beltiä", selityksiä sille miksi se voi silti olla oikeassa.

MacGyver on kuitenkin varsin säännönmukainen. Hänen "out of box" -ajattelunsa on hyvin tietynlaista. Sen toimivuus perustuu hyvin yksinkertaisesti siihen että usein esineen toiminta, tarkoitus ja funktio ovat yhteiskunnan säätämiä : Zen -filosofiassa tätä tuodaan esiin vaikkapa kertomalla miten viuhkaa voi käyttää tarjottimena. Ja ninjat taas ovat tunnetusti keksineet tapoja tehdä arkisista esineistä tappavia aseita. Syömäpuikon funktio muuttuu.

MacGyverin lateraalinen ajattelu ei ole pelkkää irrationalismia juuri siksi että se nojaa vahvasti sille oivallukselle, että esinen toiminto on sinällään keinotekoinen valinta. Kaikilla asioilla on vaikutuksia, ja MacGyver pyrkii näkemään nämä. Esimerkiksi erään jakson alussa hän seikkailee kartan avulla. Kartta toimii paperina, sen sisään piilotetaan metalliputki ja näin rakennetaan ase jonka olemassaolosta toinen ei ole tietoinen, sen avulla saadaan avain oven toiselta puolelta, ja lopuksi sillä tukitaan kuumailmapallossa oleva reikä.

MacGyver on tavallaan oivaltanut sen, että esineen vaikutus ja teleologinen funktio ovat astetta verran eri asia. Asioilla on eri vaikutuksia, ja joskus on jopa vaikeaa sanoa onko se esineen tarkoitettu vaikutus vai ei. Näiden erotteluun voidaan tarvita tietoa, esimerkiksi esineen rakentajan esineeseen kohdistetuista tavoitteista. Usein se, että joku näkee että esineessä on hyvin tarkkarajainen funktio, näkee asian kulttuurisen sopimuksen kautta. Joskus on vaikeaa nähdä onko jokin asia vain sivutuote, eli jotain vain tapahtuu.

Tämä huomio on olennainen biologiassa. Eläimillä on monenlaisia toimintoja. Tässä keskitytään aina jonkinlaisiin vaikutuksiin. Tämä nähdään muutamalla tavalla:
1: Kreationistit näkevät vaikutuksessa teleologiaa. Eli he olettavat että sen takana on tavoite. Vaikutus ja funktio kertoo suunnittelusta.
2: Vaikutus nähdään adaptaation kautta, jolloin kyseessä on designoidi. Eli asia on vain vaikutus, joiden takana on luonnonvalinta eikä ohjelmoiva ja rakentava äly.
___2.1: Teleomentalistit katsovat että on hyvä puhua funktioista, kunhan muistaa että kyseessä on metafora.
___2.2: Teleonaturalistit taas pyrkivät siistimään kieltä näistä jäänteistä.

Evoluution kannalta luonnonvalinta on siitä mielenkiintoinen, että se on "miltei toimintoon viittaava". Tämä ei kuitenkaan ole 1:1. Luonnonvalinta voi jopa ajaa kohti surkastumia, jos jostain toiminnosta on haittaa. Ja muutoinkin se, että tehdään jotain, ei vielä riitä. Tosiasiassa luonnonvalinta katsoo vaikutusta: Kun asia on näin, kuollaanko useammin vai harvemmin. Vaikutuksilla ympäristöön ja sisäiseen maailmaan vain sattuu olemaan tässä vahvahko yhteys.

Evoluutio ei myöskään rakentele mitään "valmiita funktioita pitkän tähtäimen suunnitelmalla". Päin vastoin, se on juuri kuten Ihmemies MacGyver, joka on tyypillisesti tilanteessa jossa käytettävissä on rajallinen määrä asioita joita yhdistelemällä ja muokkaamalla hyvin pienissä määrin asiat on tehtävä. Tinkering on evoluutiossa hyvin olennaista, ja se jättääkin jälkiä. (Siksi esimerkiksi rakkomme on sellainen, kuin olisimme nelijalkaisia eläimiä jotka on nostettu pystyyn.) On jotain, ja siitä tehdään pienellä muokkauksella jotain muuta. Jos yhteys selviämiseen on, luonnonvalinta hoitaa sen, mitä ihmemies MacGyver hoitaa päänsä sisällä.

Toki adaptaatioitakin on kritisoitu. Itse asiassa Gould muistutti että "Panglossian paradigma" olettaa että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Tästä syntyy helposti sellaista ajattelua että meillä on nenä jotta lasit pysyisivät silmillä. Eli vaikutus yhdistetään funktioon liian heppoisesti, ilman riittävää koettelua ja testausta. Jännittävää kyllä, juuri sama ongelma on myös kreationismissa. Gould korosti että luonnonvalinta on mahdollinen selitys, mutta tämä vaatii tarkkaa analyysiä, jossa otetaan huomioon muun muassa ympäristö. Gould korosti että jos ajatellaan että evoluutio "adaptoi" funktioita, niin siinä ajatellaan taustalle aktiivinen voima ja prosessi. Tätä kautta sille syntyy teleologinen tausta, aivan turhaan. Eliminointi ei pyri tuottamaan adaptaatiota, vaan adaptaatio on pikemminkin eliminoitumisen sivutuote. Luonnonvalinta on passiivinen seuraus siitä että ominaisuuksilla on vaikutuksia, jotka korreloivat kuolemisen kanssa, ja juuri nämä ominaisuudet katoavat.

Toisin sanoen ymmärtääkseen evoluutioteorian sisällön, on mentävä vielä askelta eteenpäin MacGyverin alkuun viitoittamalla tiellä.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Varoasento

Elokuvissa veitsitaistelijat pitävät veistä usein suorana edessä ja kaukana itsestään. Sitä pyöritetään siinä ikään kuin se olisi pistomiekka tai vastaava. Tämä on toki sinänsä tärkeä asento, että se pitää veitsen maksimietäisyydellä itsestä. Ongelmana tässä asennossa on vain se, että tavoitteena olisi se, että tilanne loppuu siihen eikä ala siitä.

Syynä on se, että jos veitsi on kaukana ruumiista, sen taakse ei saada paljoa nopeutta tai voimaa. Lisäksi asento on sellainen että toinen saa kädestä helposti kiinni. Ja kun käsi on suorana, se on suorana ja jännittyneenä, jolloin siitä on erittäin helppo tehdä käsilukkoja.

Siksi tarkkaavainen huomaakin että vaikka monissa lajeissa varoasennoissa veitsi on kohtuu kaukana ruumiista, ne ovat hieman alhaalla tai tämä jännittyneisyys ja maksimiulottuvuus on korjattu. Iskemisessä käsi siirtyy tälläiseen "hyperjännittyneeseen tilaan". Katan harjoittamisessa tämä on se, jota kutsutaan tekniikkaan sitoutumiseksi. Kun ollaan tälläisessä tilassa, tekniikka on viety loppuun asti. Näissäkään tämä ei ole jäämisen paikka.

Opin tämän periaatteen itse asiassa vartijakurssilla, jossa käsiteltiin voimankäyttöä. Normaali ihminen nimittäin pamputtaa siten, että iskun ajatellaan loppuvan siihen kun se osuu toiselle. Tällöin pamppu jää eteen ja tähän ihmisellä on yksi normaali reaktio. Pysäytetään käsi ja napataan väline omaan käyttöön. Tämä ei välttämättä ole se, jota halutaan. Siksi voimankäytössäkin pitäisi aina lopettaa aina "kauas".

Miekkailussakin on järkevää pitää miekkaa takana tai pään yläpuolella. Syynä on se, että näissä miekka ei ole suoraan toisen miekan ja oman ruumiin välissä. Olennaista on se, että kun vihollinen liikkuu, myös sinä liikut. Eli samaan tapaan kuin jalkapallosyötössä ei syötetä siihen missä kaveri on nyt, vaan sinne missä kaveri on sen pallon vaatiman parin sekunnin päästä, tässäkin olennaista on se, missä miekka on siinä vaiheessa kun toisen isku tulee. Torjuntaan saadaan voimaa kun se lähtee kaukaa, kuten vaikka pään päältä.

Itselläni on kuitenkin tapanani unohtaa tämä heti kun välineet jätetään pois. Kädet tahtovat mennä automaattisesti eteen. Siitä niihin voidaan tarttua ja viedä syrjään. Onnekseni tapani suhtautua kohtaamaan väkivaltaan perustuu siihen että toisen toimintaa siirretään syrjään samalla kun itse liikutaan, ja tavoite on päästä "torjunnan kautta sivustaan", jolloin toisen oma käsi ja muu vastaava rajoittaa toimintaa. Josta voin hyvällä tuurilla jatkaa lukotuksiin, jotka taas päättyvät siten että käteni ovat suhteellisen lähellä itseä niin että ikään kuin painan ruumiillani esimerkiksi käsiä alas, kädet vain pitävät paketin paikallaan.

Tämä on tietysti tekosyy, sillä tämäkin toimisi paremmin erilaisesta varoasennosta. Toki myös monissa suojauksissa kädet ovat edessä. Mutta kun katsoo vaikkapa nyrkkeilijöitä, heidän kätensä eivät ole tikkusuorassa edessä, vaan koukussa. Tähän on hyvä syy.

Tyhjän pannun ihme : Pääsiäismunakokkelia.

"There is something about yourself that you don't know. Something that you will deny even exists, until it's too late to do anything about it. It's the only reason you get up in the morning. The only reason you suffer the shitty puss, the blood, the sweat and the tears. This is because you want people to know how good, attractive, generous, funny, wild and clever you really are. Fear or revere me, but please, think I'm special. We share an addiction. We're approval junkies. We're all in it for the slap on the back and the gold watch. The hip-hip-hoo-fuckin' rah. Look at the clever boy with the badge, polishing his trophy. Shine on you crazy diamond, because we're just monkeys wrapped in suits, begging for the approval of others."
("Revolver")


Sisareni blogiin tullut kommentti herätti tiettyjä kysymyksiä. Häntä oltiin syytetty kaupallisuudesta ja pinnallisuudesta. Sisareni tietysti koristeli ovelasti reagoinnin tähän laittamalla alkuun kuvan korillisesta maalattuja pääsiäismunia. Kuori on maalattu, mutta sisällä ei ole mitään. Mutta toisaalta kuorissa on se koko jutun ydin. Sisareni blogi edustaa suhteellisen "normaalia suositun blogin kaavaa". Blogilistan huipullahan on aina käsityö-, ruuanlaitto-, muoti- ja ihmissuhdeblogeja. Esimerkiksi filosofiablogit ovat paljon vähemmän suosittuja. Päästäksesi suosituksi on siis osattava kirjoittaa juuri tietyistä aiheista.

Ja selvästi sisareni blogilla on selvästi tietynlainen malli. Se ei ehkä ole "mietitty" tai "ennalta suunniteltu". Mutta voisi olla vaikeaa kuvitella sen tekstejä tänne tai tämän paikan tekstejä sinne. Blogi hakee "kauneutta" ja "arjen ihmeitä". Ja tekee tämän hakemalla sitä sieltä mistä se on "helppoa", eli tekemällä, kuvaamalla, esittelemällä ja ostelemalla asioita jotka ovat sieviä. Sellaisia asioita joista lähes kaikki ihmiset pitävät, koska se on helppoa.

Sisareni blogi on värimaailmaansa kautta pastellinen ja hempeä. Se ei loukkaa ketään : Itse asiassa se vain esittelee asioita sanomatta että kokemus olisi pakko jakaa. Minä taas etsin "kauneutta" kaikesta rujosta, ja minulle estetiikan huipennus on hyvin tehty tekniikka - ja sen kauenus tulee osittain puutteen kautta. Siitä nimittäin puuttuu jotain, se veri ja suolenpätkät. Ja tämä tekee siitä hyvin, hyvin, kaunista. (Kuin se, että yllätystarkastetun seksimaanikon matkalaukusta ei löydykään käytettyä bordellilippua.) Blogini värimaailma on epäluettavan tummasävyinen ja räikeä. Ja siinä sivussa murskataan näkemyksiä ja tässä pyritään argumentoimaan, joka taas johtaa siihen että takana on jonkinlainen odotus siitä että jokin tapa olisi "niiq huonompi". Tässä on pieni pakotteen maku.

Suosiomme ovat tietysti erilaisia.

Ollaksesi suosittu, on lisäksi oltava tietyllä tavalla kulttuurin hegemonioiden mukainen. Itseäni on ihmetyttänyt se, miten paljon sellaisia ihmisiä, joille konventio on automaattisesti paha asia. - Paradoksaalisesti tämä "pakkovastarannankiiskeys" on itsessään eräänlainen alakulttuurin konventio, ja vahva sellainen. Tästä mieleeni tulee vahvasti "Absoluuttinen Nollapiste" -bändin kappale "Jos sanoo että tekee".Siinä kun on kohta "Jos sanoo että tekee mitä haluaa ; Se ei meinaa että kaikki mitä tehdä haluaa ; On jotenkin epäsovinnaista ; Ollen jopa nukkuessaan omaperäinen. / Niin paljon toisinajattelijoita on jo ; Ettei siihen sekaan enää mahdukaan ; Perinteisesti ajattelemaan. ; Ei erotu värikäs toisestaan." Tälläinen "toisinajattelijuusleima" halutaan vahvasti tietyissä piireissä. Sillä haetaan kunnioitusta "omasta sisäpiiristä", intelligenttejen parista, fiksujen ja filmaattisten mielipide itsestä on se, joka kiinnostaa.

Kaupallisuuteen liittyy tietysti tuote -esittely. Toki sisareltani löytyy niitä. Tässä on malliesimerkki saippuoista. Niiden tehtävänä on kuitenkin jokin muu syy kuin suora "buy stuff". Se tiivistyy siihen mitä katson koko blogin ideaksi. Puolustuspuheessaan sisareni nakutteli että: "Menee aamulla töihin, josta en saa enää suurempaa tyydytystä. Tulee kotiin viideltä. Tekee ruokaa. Siivoaa. Kun ilon aiheet versovat tällä hetkellä kesäkukan siemenistä tai sisutustyynyistä. Tekeekö se minusta huonon ihmisen? Kenties pinnallisen?" Kysymys on minusta olennainen. Itse olen itse asiassa ollut tyytyväinen, kun olen katsonut mitkä aiheet tekevät blogeista suositun. Ihmiset eivät elä missään eskapistisessa kulutusunelmassa, vaan hakevat asioita varsin arkisista ja pienistä asioista. He tietävät mikä on "todella merkittävää". Esimerkiksi uskonto tai analyyttinen filosofia ei pärjää villasukille tai toisille ihmisille. (Syömisen ja muun vastaavan aineellisen arvoa vähättelevät ne "filosofit", jotka ovat varmoja seuraavasta ateriastaan.)

Ja hemmetin hyvä niin.

Tähän verrattuna vaikkapa joku minun filosofiablogi ei edes pese kenenkään astioita, tai opeta ketään keittämään hyvää kahvia. Eikä sitä lukiessa tule aina edes hyvää mieltä, koska se ei "edes onnistu" ; Se ehkä yrittää tehdä kyynisen optimismin sävyttämää maailmaa jossa synkeä ei ole enää ongelma vaan olotila, jonka kanssa on tultava toimeen ja josta on nähtävä niissä oleva hyvä - ja miten elämä on silti täynnä pettymyksiä kun ihmiset ovat toistuvasti parempia kuin odotit. Mutta se kuitenkin muuttuu aina välistä rypemiseksi jossa paha on ongelma jossa ratkaisemattomuus tarkoittaa samaa kuin lupaa rypeä siinä. Minä jos joku tiedän, miten vaikeaa on olla "lapsellisen naiivi" nykymaailmassa. Positiivinen asenne on hankalaa.

Hegemonia on siitä erikoinen asia, että se sopii hyvin kuvaamaan totalitaarista maailmaa, jossa on dogma jota on noudatettava - jossa ihmisille tarjotaan jotain jota ulkopuolinen maailma haluaa ja heidän käsketään pitämään siitä tai sitten noudattamaan sitä vastoin omaatuntoaan. Toisaalta siihen sopii myynti, jossa ihmisille sekä tarjotaan sitä mistä nämä itse pitävät. Ja mainonta jossa ihmiset yritetään saada pitämään jostain josta nämä eivät välttämättä muutoin pidä. Ja demokratia jossa enemmistön käsiäänestys määrää miten yhteiskunta makaa ja petaa. Suosituksi pääsee kun on "kiva" ja/tai "pinnallinen". Naistenlehdissä olevat suositut naiset on editoitu pinnaksi, he edustavat myytävää ja ostettavaa ideaalia. Jotain jota ihmisten uskotaan haluavan, ja jotain jota ihmiset uskovat muiden odottavan heidän haluavan. Hegemoniavastustusdiskurssissa on kuitenkin vielä näiden lisäksi yksi ulottuvuus, jonka haluaisin ehdottomasti ja korostetusti mainita : Sen taka -ajatus on usein se, että "massat" ovat tyhmiä. Eli että muut ihmiset ovat suurimmassa määrin ääliöitä. Tämä diskurssi ei kuitenkaan aseta puhujaa itseään osaksi ihmiskuntaa, joka olisi arvokas realistinen nöyryyden oppitunti. Sen sijaan sillä usein korostetaan omaa erinomaisuutta suhteessa muihin.

Tämä diskurssi on itse asiassa sävyltään hirvittävän toiseuttava.

Haluaisin kuitenkin heittää hieman murikkaa veteen. Minä en kirjoita blogia lukijoiden saamiseksi. Aihepiirini ja kirjoitus sekä reagointitapani ovat sellaisia että (terveet) ihmiset eivät hurmaannu ympärilleni levittävän ihannoitavan ja kosmismystisen säkenöivän karismani voimasta. Kirjoitan ensisijassa itseni vuoksi. Minua asiaan vetää siis ensisijassa egoni. Ja aivan kuten elokuva "Revolver" sen esittää, ego on pahin vihollisemme, joka asuu meidän omassa päässämme ja teeskentelee olevansa enemmän kuin ystäväsi, se uskottelee että se olet sinä. ("The greatest con, that he ever pulled ... was making you believe ... that he is you.") Ystävät ovat lähellä mutta viholliset lähempänä. Miksi tämä "yleinen hegemoniavastaisuuteni" tekee siis minusta? Aivan. Pinnallisen. Tavaan sanan teille analfabeeteille ignoramuksille: "Peeiiänänaaäläliiäsen".
Minun hegemoniani on niin vahva, että se tavallaan teeskentelee että sitä ei ole olemassakaan.
Omasta lapsuudestani muistan sen, että sisareni oli silloinkin tällä tavalla "tavallinen". Mutta hänellä oli yleensä aika erikoisia kavereita. Minä taas olin varsinainen friikki outolintu, mutta minun ystäväpiirini oli varsin tavanomaista. Sisareni ei siis vaatinut mitään "konventionaalisuutta" tai "muodin mukana menemistä", vaan teki sitä koska piti siitä ihan itse.

lauantai 27. maaliskuuta 2010

Jalat ristissä.

Jos minun olisi joskus pakko kirjoittaa miekkailun oppikirja, aloittaisin sen kävelystä. Siitä on hyvä alkaa, ja siihen aina palataan. Luultavasti aloittaisin sen kevyesti. Pistäisin kuvaan ison raavaan ja karvaisen miehen pinkissä tutuhameessa (balettimekko). (Mielikuvituksettomien avuksi on esimerkiksi balettikirjan kansi, tosin naisella) Tämä kumartaisi baletillisesti oikeaoppisesti jalat ristissä ja nostaisi hameenhelmoja. Kirjoittaisin alle tekstin "Don't do that. This is grose!" Vieressä olisi toinen kuva, jossa olisi sama äijä samassa tutuhameessa, ja siinä hänellä olisi hyvä stance, jossa ei ole jalat ollenkaan ristissä. Alla olisi jotain siihen malliin "This is so beautiful!"

Se opettaisi olennaisen asian. Nimittäin ennen kuin ruvetaan miettimään edes sitä että miten tehdään kävelyä sellaisilla perustermeillä kuten "passare", "tornare", "acressere" tai "discresse". Tai mietitään jalkatyöhön liittyviä kääntymisasioita kuten "Volta Stabile" tai "Mezza Volta" tai "Tutta Volta", kannattaa miettiä ihan sitä että jalat ovat tasapainon ja voiman lähde.

Jos jalat ovat ristissä, tasapaino on huono. Ja jotta jalat päätyvät ristiin, ne helposti kulkevat toistensa läheltä, jolloin tasapaino on vielä huonompi. Tämä tarkoittaa sitä että annat toiselle tilaa kaataa. Tai liikkua siten että joudut korjaamaan asentoa pysyäksesi pystyssä. Tai jopa siten että seurataksesi toisen liikettä, joudut kaatumaan. Hyvässä asennossa ei siksi olla jalat ristissä.

Perusasnnossahan on aina toinen jalka edessä ja toinen taaempana. Paino on toisella jalalla, joka voi olla kumpi tahansa. Tukijalan jalka on koukussa ja toinen suorassa. Ideana on yksinkertaisesti se, että jos olet liikkumassa vasemmalle, vasen jalka liikkuu ensin. Ja jos olet menossa oikealle, oikea jalka liikkuu ensin. Tämä tarkoittaa sitä että jos vasen jalka on takana ja olet menossa vasemmalle, askel tapahtuu siten että ensin taaimmainen jalka astuu ja vasta tämän jälkeen etummainen jalka astuu. Ja jos vasen jalka on edessä, astuu se tietysti ensin. Sillä onko matka etuvasemmalle vai takavasemmalle, ei ole väliä siihen astutaanko etujalalla vai takajalalla.

Nimittely.

Koulukiusaamisessa on yleistä keksiä erilaisia haukkumanimiä. Pilkkanimistä tulee helposti jopa kutsumanimiä, jolloin pilkasta on hyvin vaikeaa päästä eroon. Vaikka sanonta sanookin että "Ei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä", niin haukkumanimillä on vaikutusta. Ne ovat sosiaalinen muuri, ja ne osoittavat ryhmärajojen paikat. Kiusatun kaverit joutuvat myös helposti kiusatuiksi.

Pilkkaaminen on aikuisillakin yllättävän yleistä. Laajemmin katsoen ad hominem on myös aina pilkkaamista. Se on eräänlaista haukkumanimillä kutsumista, sitä että ihmisen näkemyksen arvo kiistetään siksi että hän edustaa jotain, sen sijaan että katsottaisiin onko hän oikeassa vai väärässä.

Erikoista tässä on se, että sen rakenteessa ei vaadita loukkaantumista tai tarkoitusta loukata. Esimerkiksi jos ollaan erimielisiä ATK -asioista ja toisen lausuma on että "Työtön pummi ei voi ymmärtää tietotekniikasta mitään" on kyseessä asiaton argumentaatio. Ja tässä kohden on irrelevanttia (1) onko työtön pummi oikeassa (2) loukkaantuuko työtön pummi asiasta (3) tarkoittaako lausuja lausunnon loukkaavana tai (3) onko keskustelukumppani edes työtön pummi vai ei. Siinä keskustellaan henkilöstä eikä asiasta.
1: Yksi yleisimmistä tavoista pilkata on natsikortti. Ongelmana on tietysti se, että jotkut ovat oikeasti natseja. Ja natsin kutsuminen natsiksi ei ole pilkkaa, vaan sosiologinen kannanotto. On olennaista huomata ero lauseen "kansallissosialistit ovat natseja" ja "kansallissosialistit ovat natseja, joten kansallissosialistien varoittelut maahanmuuton riskeistä ovat automaattisesti vääriä." Natsi voi olla oikeassa jopa tälläisissä asioissa, vaikka hän taatusti onkin mahdollisesti vahavsti ideologiansa sumentama tässä kohden. Ideana keskustelussa on kuitenkin keskittyä siihen onko natsi väärässä ja jos on, miksi on väärässä. Tämä on yleinen perustelun kulttuuri. Sen ulkopuolella on vain ideologioita ja "namecallingia".

Ad hominem on ad hominem vaikka siihen ei reagoisi. Ja tässä reagoinnissa on kaksi puolta. On hyvä olla paksunahkainen, jotta ei loukkaannu kaikesta. Sillä jokainen joka loukkaantuu, loukkaantuu siksi, että hänen ylpeyttään on loukattu. Nöyryyttä ei voi loukata. Toisaalta jos nimittely satuttaa, se kertoo siitä että ihmiselle on jokin asia vielä tärkeää, hän ei siis elä arvottomassa nihilismissä. Se, että loukkaantuu kertoo siitä että ihminen välittää jostain. Tärkeintä on ymmärtää että ad hominem on aina jonkinlainen epäkunnioituksen osoitus sanojaltaan. Jos toisen ylpeys huononee, tämä ei tee hänen rikoksestaan pienempää, vaan kenties jopa vakavamman, koska siinä satutetaan asian sijasta ihmistä vain jotta voitaisiin kokea voitonhuuma väittelyssä ja/tai muu oma paremmuuden ja "enemmän oikeassa olemisen" tunne elämässä.

Nimittely on yllättävän yleistä, eikä se jää koulujen pihoille. Otan tästä esimerkiksi tapauksen, joka minulla oli muutama päivä sitten. Sain facebook -kaverikutsun. Saan niitä toki melko usein. Yleensä syy on se, että henkilöt saavat lisää jäseniä erilaisiin naksuttelupeleihin, joissa usea liittynyt kaveri lisää "bittitestosteronitasoa", eli tekee hahmoista kovempia.

Tässä tapauksessa kyseessä oli fundamentalistikristitty, joka oli sydämessään huolestunut minusta. (Get a known reputation as active sceptic and these just start to pop up from nowhere.) Ja otti minut tätä kautta jonkinlaiseksi projektiksi. Kestin miltei kaksi päivää, ja tämän jälkeen seppuku tylsällä voiveitsellä alkoi tuntumaan mukavammalta vaihtoehdolta kuin yhden hänen lähettämänsä rivin lukeminen. Jouduin nimittäin koko ajan kommentoimaan siitä miten hänen lauseissaan on ad hominem -rakennetta. Hänestä se oli vain minun mielipide asiasta, ja että hän ei tarkoittanut sitä loukkaukseksi.

Esimerkiksi hän kommentoi sitä miten nykymaailmassa ihmiset ovat huolestuttavissa määrin kiinnostuneita "ihmisten viisaudesta", "maallisesta viisaudesta" ja muusta vastaavasta. Että taivaallinen auktoriteetti on parempi viisauden lähde. Kommenteissa oli esimerkiksi se, että hän oli luopunut yliopistounelmista ja vastaavista koska sielun pelastus on aina tärkeämpi kuin akateeminen viisaus. Juttuja sävytti se, miten minun kiinnostuksen kohteeni irrelevantisoitiin. (Niinkin asiallisella argumentilla kuin auktoriteettiin vetoamisella - "mulla on parempi auktoriteetti kun sulla" - mutta argumenttivirheetkin on tietysti sitä maallista ja akateemista viisautta.) Olennaista oli se henki, että ensin pilkataan asioita joita minä pidän kiinnostavina ja tärkeinä, irrelevantisoidaan ne. Ja tämän jälkeen vaaditaan kunnioitusta ja mielenkiintoa hänen tärkeisiin asioihin.

Maininnat epäkunnioituksen kokemuksesta eivät menneet läpi. Vastareagointi oli vain sitä että olin joko yliherkkö tai sitten sydämessäni vastustan koko asiaa, joka kertoo siitä miten todellinen ja voimakas viekottelija Saatana on. Tämä on yksi nihilointistrategia: Eli jos olen samaa mieltä, tämä todistaa Jumalan mahdista. Jos taas olen hiljaa ja sivussa, olen ignorantti typerys joka ei tiedä mikä on tärkeää. Ja jos olen erimielinen, se todistaa Saatanan mahdin. Tällä tavalla saadaan helposti generoitua se piirre jonka "Ylioppilaslehti 5/2010" sisällytti yliopistossa tapahtuvan kiusaamisjutun kohdalle. "Kiusattu kokee että ei voi vaikuttaa asiaan mitenkään."

Faceboolstalkanneen uskovaisen ideana oli selvästi se, että kelpaan potentiaalisena käännynnäisenä sellaisenaan - ja minä saan hyväksyntää jos ja vain jos mukaudun juuri hänen malliinsa. Muuten minulle oli varattu retoriikassa "typerän väärässäolijan rooli". Hän oli oikeassa oleva opettaja jonka ei tarvitse kyseenalaistaa vaan opettaa Totuus. Minä taas sain valita olinko "uppiniskainen numeroa pyörittävä tylsä munapää" vai "kuuliainen ja älykäs uusi Herran karitsa". Henkilö oli harvinaisen pitkäjänteinen ja jouduin käyttämään koko julmuus ja ilkeysrepertuaarini yhdistettynä facebookin tarjoamaan maagiseen kykyyn lopettaa ystävyysketjut. (On selvää että tämä ei lähentänyt minua Jeesukseen, vaan aivan varman taatusti loitonsi.)

En ole kokemuksieni kanssa yksin. Esimerkiksi teologiaan keskittyneessä "Insight" -blogissa kerrotaan "ulkopuolisen" kohtaamisesta "evankeelisen sisäpiirin" kanssa. Asenne on se, että teologisia erimielisyyksiä ei hyväksytä, koska evankeelikoilla on ennakkokäsitys siitä että juuri he tietävät Jumalan ja mitä Jumala haluaa ja odottaa ja että erimieliset ovat siksi väärässä. Blogissa kirjoitettiin kohtaamisesta näin: "The manipulation (and self-absorption) was palpable. I was astonished that even after I had made my statements he went ahead undaunted. I felt disrespected (and ignored...or disregarded). It was all about getting me to come to his church. All about him. Of course it was for God, of whom the pastor knows very well."

Laajemmin vastaava nimillä kutsuminen on universaalia. Tästä on hauska ottaa esimerkiksi ateistit. John Wilkins, joka on minun tapaani agnostikko, on kirjoittanut siitä miten viime vuosina suosiota saanut ateismin muoto on nimetty "vihaisiksi ateisteiksi" tai "militanteiksi ateisteiksi". Ateismia ei kuitenkaan kuvaa se, mikä "militanttiin" kuuluu määritelmällisesti. Eikä vihakaan ole oikea sana. Olennaista onkin, että "angry atheist"... tavara on pilkkanimikokoelma, jonka näiden ateistejen vastustajat ovat kehittäneet jotta nimi olisi pahan kuuloinen ja loukkaava. Niitä käytetään yleisesti, ja niistä tulee "miltei virallisia termejä". Koulukiusaajien tapaan pilkkanimi yhdistää ja sillä tunnistetaan "oma jengi". Jos joku käyttää sanaparia "angry atheist" fundamentalisti tietää että tämä sanoja on samalla puolella kuin hän ja on siksi ajamassa Hyvää Asiaa.

Yleensä liikkeet määrittelevät itsensä tai ne ovat muuten toimivia, kuvailevia. Wilkins korostaa sitä että jos käytetään kuvailevia määritelmiä määritelmässä kahta asiaa. "we need a term for them that is both descriptive and true." Kuvaileva ja tosi. Nykyisen ateismin laajaa kirjoa ei kuvaa vihaisuus : Moni toki loukkaantuu esimerkiksi ateistejen bussikampanjamainoksista. Mutta tämä kertoo vastaanottajasta. Aivan samoin kuin se, jos kadulla on uskonnollisen lapunjakaja, jonka lähelle tuleminen ja lapun tyrkkääminen vituttaa : Tämä ärsytys ei kerro että lapunjakaja olisi vihainen tai militantti. Hän vain jakaa asiaa jota itse ptää tärkeänä. "Innokas" olisi oikeampi ja kohteliaampi sana. Itse asiassa tämä loukkaantuminen kertoo enemmän siitä lapun vastaanottajasta. Jos ateismin sanominen ääneen on "vihaista", on fundamentalismi, sori nyt vaan rehellisyydestäni, raivohulluutta.
1: En usko että näin on, kummankaan kohdalla. Eli en usko että ateisti on vihainen tai fundamentalisti raivohullu. Itse asiassa olen melko varma että facebookstalkerkin yritti vain ohjata minua sydämessään oikeaksi näkemälleen tielle. Hänen perustelutapansa oli vain sitä mitä fundamentalisien yleensä: Rakennetaan leiri ja ad hominemitetaan ulkopuoli huonommaksi: Vääräuskoiset ovat pahoja, eivät ymmärrä mikä on tärkeää ja vähän tärkeää, he ovat tyhmiä kun uskovat maallista viisautta, heillä ei ole moraalista kompassia ja he ovat lisäksi helvetin onnettomiakin. Tälläistä vain on hemmetin raskasta sietää, jos ei satu olemaan siinä "samassa jengissä". Siksi jo ajatus siitä että tuollaista kontaktia harrastavaan liittää edes facebookpinnallisen "friend" -leiman, on minulle nyt varsin vastemielinen.

Miten se vanha lasten osaama hokema sanoikaan? "Se joka toista haukkuu, on ite!" Tässä oppitunti minulle ja muille.

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Vanhan taistelutaidon esiinkaivuu.

Eurooppalaisessa miekkailussa olennaista on se, että se on "kuollut perinne". Siinä missä esimerkiksi Karatella on katkeamaton perinne, jota opetetaan opettajalta oppilaille, ja se on tätä kautta muodoiltaan melko pysyvä, eurooppalaista miekkailua rekonstruoidaan. Tätä kautta jotkin asiat voivat myös muuttua ajan kanssa.

Tässä on tietysti olennaista tietää jotain siitä, miten tuota perinnettä esillekaivetaan. Olisihan periaatteessa ihan mahdollista että joku keksii että ritareissa on karismaa, jolla voidaan myydä omakeksimiä liikkeitä. Guy Windsor itse on korostanut sitä miten "I don't make this shit out". Tämä on toki muutakin kuin myyntiargumentti.

Itse asiassa apuja tulee monestakin suunnasta.

Ehkä selvin asia ovat vanhat manuaalit. Niissähän on kuvia yhdistettynä tekstiin ja niissä kuvataan liikesarjoja ja yksittäisiä tekniikoita. Tämä onkin hyvin ymmärrettävä tapa. Ja tiedetään että jos kuvat ja jonkun opettajan toimet eivät sopisi yhteen, olisi hän keksinyt jutut päästään. Siksi meillekin näytetään yllättävän usein referenssit suoraan Fiore dei Liberin "Flos Duellatorumiin", josta yksi "tiedeyhteisön skannauksista tehty uusintapainos" jököttää miekkailukoulussa omalla kunniapaikallaan, valmiina vaikka minunkin selattavaksi. (Ja Guy suostuu tekemään vakavatasoista opetustyötä vain tästä kirjasta, koska hän osaa siihen tarvittavaa kieltä ja on keskittynyt siihen riittävän kauan.) Mutta tämä ei ole kaikki.

Tekniikoista saadaan tietoa myös keskiajalla kuolleista ruumiista. Ruumiit kertovat kieltä kahdella tavalla:
1: Ensinnäkin taisteluvälineiden käyttö on fyysistä ja raskasta ja jättää jälkiä ruumiiseen. Esimerkiksi englantilaisten jousimiesten käsivarsien luut olivat muuntuneet tietynlaisiksi, koska he jännittivät jatkuvasti raskasta pitkää jousta. Tämä kertoo siitä mitä he ovat tehneet ja mitkä luut ovat rasittuneet ja kuluneet.
2: Toisaalta myös kuolleet ruumiit vammoineen kertovat omaa kieltään. Luoti jättää erilaisen jäljen kuin nuoli tai kirveenterä. Tätä kautta tiedetään millä on lyöty ja minnekin. Tästä saadaan tietoa.

Myös löydetyt aseet kertovat asioita. Tässäkin on kaksi osaa:
1: (Etenkin ehjien) esineiden muoto kertoo käyttötavasta. Piikkimäisellä ja pyöreällä miekanterällä tuskin on viillelty kovin paljoa. (Vaikka elokuvantekijät eivät tätä näytä ymmärtävän.) Samoin kaikilla muillakin aseilla on erilaisia muoto -osia jotka tukevat jotain käyttöä ja ovat huonoja jossain muussa.
2: Myös kulumat, reiät ja halkeamat kertovat asioita. Esimerkiksi kilvissä voi olla keihäänpistojen torjunnasta jääneitä lommoja, jotka näyttävät erilaiselta kuin jos niitä olisi viilletty miekalla tai murjottu kirveellä. Samoin miekanterään jää erilaisia lovia ja nittejä sitä mukaa miten ne kohtaavat vihollisen aseita. Esimerkiksi miekkailun harrastajaa voi varsin paljonkin kiinnostaa onko keskiaikaisen soturin aseessa lovia terässä vai lappeella, ja ovatko ne kärkiosassa vai kahvan lähellä. Tämä kertoo jotain olennaista erilaisista hyökkäämis- ja puolustamistavoista.

Samoin tietoa löytyy muista asiakirjoista. Esimerkiksi miekan lappeella lyömisestä tiedetään sen takia että se oli juridisesti tärkeä asia. Esimerkiksi monissa maissa oli niin että jos joku tappoi toisen, hän lähti maanpakoon. Ja hänen perheensä kirjoitti kirjeen kuninkaalle. Tässä selitettiin miksi murha oli virhetulkinta. Jos kuningas armahti, pakolainen saattoi palata kotiin. Näitä aneluita on säilynyt melko paljon, ja yksi toistuva selitys on ollut että toinen on lyönyt miekan lappeella. Tämä on ehkä hieman makaaberia ajankuvaa, mutta se on siihen aikaan ollut vain "miehistä leikkiä". (Onhan Leckühnerin messer -opissakin kerrottu siitä miten vastustajaa voi läimäyttää lappeella jos tätä ei halua tappaa.) Tätä kautta jos jotakuta on lyöty miekan lappeella ja tämä on saanut aivotärähdyksen ja kuollut, kyseessä ei ollut murha vaan "miehisessä harmittomassa huvittelussa ja leikissä käynut valitettava tapaturma".
1: Tähän liittyy myös toinen outo yksityiskohta. Universaalisti, kulttuurista riippumatta, miekkojen kahvat ovat aina hieman soikeita. Syy on se, että näin se istuu mukavasti käteen. Siksi jopa halpiskaupasta ostetut bokkenitkin ovat kahvaosalta soikeita. Myös eurooppalaisissa pitkissä miekoissa soikea kahva on tavallinen. On kuitenkin löydetty myös sellaisia miekkoja joiden kahva on pyöreä. Tämänkaltaiset miekat tehtiin sillä silmällä että niitä voitiin käyttää myös kisailuun jossa lyödään lappeella. Tämä ei ole niin outoa, kun muistaa että herrasmiehellä oli usein koreileva ja epäkäytännöllinen miekka sitä varten että voi kaupungilla käyskennellä ja näyttää miten rikas ja hienostunut herra on. Näillä voitiin toki lyödä ihmistä halki, mutta sotaan ja taisteluun otettiin kuitenkin "kunnon karskit ja koruttomat" miekat, joita kehtasi vähän tahalleen lommouttaakin.

Tietenkin tässä tulee uutta tietoa. Näin käy kun ei opetella pelkkää perinteen toisentamista vaan juttua joudutaan hakemaan kunnioitettavan ja perinteitä kunnioitettavan sensein sijasta kilvensirpaleista ja tomuisista luista.

Harrastajan kannalta on tietysti kätevää, että tätä kaikkea kaivelutyötä ei tarvitse tehdä itse. Ajattelu ja kaivelutyö on ulkoistettu, ja sen parissa tehdään työtä ihan "akateemisessakin maailmassa", esimerkiksi historiantutkimuksessa.

SikaSikaSikaSikaSika....

Ylioppilaslehden numerossa 5/2010 oli haastateltu Elina Loisaa jutussa "Röyhkimys" . Hän oli tehnyt kirjan jossa on seksuaalisesti vapautunut nainen ja homo. Artikkelin mukaan kirjan heteroseksuaalit miehet vaikuttavat hölmöiltä. "Hahmon Loisa loi osittain siksi, että häntä ovat aina kyllästyttäneet sellaiset elokuvien ja kirjojen naiset, joiden seksuaalista holtittomuutta selitetään traumalla tai itsetunto -ongelmilla. "Naisten seksikäyttäytyminen kuvataan usein negatiivisesti. Se on joko terapiakeino tai itsetuhoista toimintaa. Miehet saavat porsastella ja sekoilla ilman selittelyä".

Yllä oleva on osittain totta. Kirjoissa ja tosimaailmassakin naisten ja miesten seksuaalisuuteen suhtaudutaan eri tavoin. Naiset nähdään rikkonaisina. Miehet taas nähdään hormoniensa vieminä. Mutta itse asiassa kumpaakaan näistä ei sinällään hyväksytä. Naista säälitään ja miehelle nauretaan. Molemmat ovat tavallaan toiseuttamiskeinoja. Naurun kannalta on ehkä syytä ottaa esimerkiksi komediasarja "Huonosti käyttäytyvät miehet". Siinä hahmot ovat varsin nimensä mukaisia. Hahmot ovat hassuja. Mutta heitä ei arvosteta, vaan pidetään nimen omaan "porsaina". Suhtautuminen on itse asiassa hyvin samanlaista kuin mitä "Pokka pitää" -komediasarjassa suhtaudutaan teeskentelevään ja yläluokkaista elämää yrittävään ja tavoittelevaan Hyacinth Bucket -hahmoon. Nauru ei ole useinkaan hyväksymistä. Myöskään Uuno Turhapuro ei ole mikään ihannoitu hahmo, hänelle nauretaan ja ehkä hieman sympataankin - samoin kuin käy Hyacinthille. Tästä on kuitenkin pitkä matka "hyväksymiseen". Aivan kuten seksuaalisesti vilkkaan naisen rikkinäiseksi luokittelu ei ole sympatiseeraavaa myötätuntoa vaan nimen omaan toiseuttavaa sääliä.
1: Sama on tietysti myös "Pekka Puupäässä". Justiina kaulimineen on hyväksyttävä ja koominen "jalat maassa" -hahmo, jonka Pekan harmiton haihattelu ikään kuin oikeuttaa. Jos Pekka toimisi samoin, hän olisi kertomuksessa helposti julma tyranni. Kuitenkin Justiina ei ole ihanne, hän on itse asiassa enemmän naurettu naishahmo kuin jokin "naisen malli". Haluaisin kuitenkin muistuttaa tässä "Mutkimusta" lainaten sitä mikä on kotona tapahtuvassa väkivallassa oleellista. Hänestä siinä "Väkivallan käyttäjä turhaan selittää omaa osuuttaan toisen käytöksellä."

Tästä päästään siihen, mitä muuta samainen ylioppilaslehti sisälsi. Johanna Laitinen kirjoitti kolumnin "Tosielämän kauniit ja rohkeat." Hän nosti esiin sen, miten lehtimiehet ja muut vastaavat tahot torppaavat termin "rohkeus" erikoisiin asioihin "Rohkean titteli on varattu kelteisillään lehdessä poseeraavalle sutjakalle ja pystyrintaiselle naiselle, base -hyppyjä harrastavalle miehelle, perheen vuoksi kansanedustajan uran jättäneelle naiselle ja kettupuuhkaan kääriytyvälle rokkarimiehelle." Sukupuolinormien rikkominen ei ole tämän sisältöä. Miehen tulee olla isosti miehinen jotta voisi saada kutsumanimen "rohkea". Laitinen korostaa miten "mieshupakot" ovat hyvä asia. Esimerkiksi Jari Sarasvuo osaa innostua ja saada tunteikkaita purkauksia, jotka elehtivät, ylilyövät, ovat tunteellisia ja jotka loukkaantuvat ja katuvat välistä julkisesti koko prosessia. Tätä kautta rohkeus muuttuu Laitisella muotoon "sovinnaisuuden rikkominen".
1: En ole asiasta kovasti erimielinen. Tosin ihmettelen hieman sitä että Laitinen vihjaisi että tämä olisi sama asia kuin ne asiat joita nykyään pidetään pelottomina. Sillä sanoissa on usein myös perinteen taakkaa. Esimerkiksi alastonkuvauksella on ollut vahvaa sensuuria Suomessakin. - Itse asiassa alastomuudella on nykyäänkin kovia ikärajoja, ja saa olla aika rankkaa väkivaltaa että saa saman K18 -leiman, jonka seksin kuvaus saa. Tässä mielessä esimerkiksi poseeraus on ollut joskus aikaisemmin rohkeaa. Tässä suhteessa tilanne on hieman sama, kuin väittäisi että radioiden säätiedotukset sisältäisivät maakeskistä maailmankuvaa, kun "auringon noususta" puhutaan hyvinkin usein. Fraasi on tarttunut aikaisemmin, ja se on luultavasti aikanaan ollut aikansa kuva. Käytetty muoto kertoo siksi ehkä enemmän menneestä kuin nykyisestä.

Otan vielä kolmannen kohdan samaisesta ylioppilaslehdestä. Keskustelupuolella on tullut mielikuvituksellisen nerokkaan "Nimetön palautteenantaja" -nimimerkin takaa kirjoitettu kommentti joka on otsikoitu "Sinkkumiehiltäkin saa munaa." Tässä paheksutaan ylioppilaslehdessä ollutta "Panin täällä" -sarjaa, jossa on ollut erilaisia seksuaalisia aktioita jotka on tehty jossain erikoisessa paikassa tai tavalla. (Esimerkiksi yhdessä kuvattiin miten henkilö harrasti seksiä poikaystävänsä kanssa. Tarina oli sanamuodoiltaan sellainen että oli ikään kuin itsestäänselvästi kuvitteli että kyseessä on heteropari. Vasta allekirjoitus "Tapio" sisälsi pakotteen normaalin sukupuolijakauman kumoukselle.) Paheksunnan aiheena oli se, että "Siitä on tullut itsekehupalsta etenkin naisille jotka ovat pokanneet varattuja miehiä. Tulen todella surulliseksi lukiessani näitä tarinoita. Miten itsekkäitä naiset voivat olla?"..."Entä vaimo ja lapset? Eivät he tarinaan kuulu. Mielestäni tuollainen nainen ei ole mikään seksuaalisuuttaan vapaasti toteuttava sankaritar, vaan pelkkää tuhoa ja tuskaa ympärilleen kylvävä reikä". Hän vertaa kertomista retosteluun siihen että kehuisi pahoinpitelyillä tai vanhusten huijaamisella. Toki seksi on siitä erikoinen asia, että siinä on yleensä kaksi osallistujaa ja molemmat ovat mukana vapaaehtoisesti tietäen mitä ovat tekemässä. Tätä kautta on löydettävissä isoja ja eettisesti relevantin oloisia epäanalogioita näihin esimerkkeihin. Mutta se kuitenkin kertoo yhdestä asiasta: Ylioppilaslehti, kuten monet muutkin lehdet, kuvaavat tälläisiä seksuaalisia seikkailijoita varsin ymmärtäväisesti, jopa niin positiivisesti että "retostelu" -sanakaan ei ole välttämättä yliampuva.
1: Nämä naiset tosin toimivat juuri kuten elokuvien James Bond. Yllättävää onkin se, että esimerkiksi vanhoilliset uskonnolliset tahot ovat usein varsin konsistentteja: He kauhistelevat Bondin aviorikoksia samaan tapaan kuin "panin täällä" -palstan tarinoita ja vastaavia ylioppilaslehdessä. Sen sijaan on tahoja joille sukupuolella on väliä. Ja he ovat joko sovinisteja tai telaketjufeministejä. Osa uskoo että "miehen osa" on ikään kuin levittää siementä ja heille Bond on sallittu sankari - joka selityksissä esimerkiksi kompensoi raskaat työt raskaalla huvilla ja kun on kuolemanvaarassa, niin on huvitkin vaarallisia ja lyhytjänteisiä. Toisille taas mies "porsastelee" ja tätä voidaan pitää pahansävyisenä. Mutta nainen joka tekee saman, on ihan piristävä seksuaalisesti vapautunut ja itseään toteuttava sankari, aktiivinen "Kissojen Kissa".
Vesa-Matti Loirin "Vesku Show" on jo aika vanha sketsisarja. Sen yksi teema oli puistonpenkkisketsi, jossa on nainen ja mies. Mies sanoo jotain joka joko on härskiä tai sitten nainen tulkitsee sen sellaiseksi. Lopulta nainen lyö miestä päähän käsilaukulla, sanoen otsikon tekstin. Tämä oli pirun hauskaa. Jos mies löisi sanomalehdellä naista joka joko yrittää iskeä tai sanoo jotain joka voidaan tulkita sellaiseksi, se ei olisi jostain syystä "yhtä hauskaa". Tälläinen ero sen mukaan kuka lyö ketä viittaa oikeaan sukupuolten väliseen epätasa -arvoon.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Sillanpääasema.

"He ryntäsi yks kerrallaan, vaan heistä joka mies
Sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.
Käsillä tätä karhua ei voitu kukistaa,
Mies lähimmäinen luodilla hänt' aina varjoaa,
Mut Ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo pettävi;
Nyt Sandels tuli, huomasi kuin Tuuva taisteli.
"Hyv' on" hän huusi, "kestä vaan viel' aikaa hetkinen,
Äl' yli päästä Piruja, sä poika urhoinen!
Niin Suomalainen taistelee, se vast’ on soturi,
Avuksi hälle rientäkää, tuo meidät pelasti.""
(Johan Ludvig Runeberg, "Vänrikki Stoolin tarinat")


Suomalaiseen yleissivistykseen kuuluu tieto Runebergin "Vänrikki Stoolin tarinoissa" olevasta Sven Tuuvan sankaritarusta. Karhumainen mutta tyhmä poika on rohkea ja vahva ja pitää puoliaan yksin useita vastaan pienellä sillalla. Lopulta Tuuva kuolee luodista, joka osuu jaoon rintaan tyhmän otsan sijasta.
1: Outi Hupaniittu kirjoitti "Tiede 12/2008" -lehdessä jutun siitä miten tätä tarinaa on liitetty oikeisiin taisteluihin hieman tarkoitushakuisesti. Oscar Rancken yhdisti Tuuvan Johan Zacharias Bång nimiseen sotilaaseen. Taistelu yhdistettiin Koljonvirran taisteluun. Hupaniitty korostaa sitä miten jopa Rannecken vain "toteaa Bångin olleen samanlainen sotilas kuin Tuuva. Hän ei väitä, että kyseessä olisi sama henkilö. Tämän päätelmän tekivät myöhemmät polvet, jotka lukivat runoa niin kuin halusivat." Toki Bångin tiedetään puolustaneen siltaa vähän aikaa yksin, jotta hänen toverinsa ehtivät avuksi.
___1.1: Hupaniitty kertoo myös miten tarinoita sillalla massoja vastaan taistelevista yksinäisistä sotilaista on tavattu Pohjanmaalla, ja tätä voidaan pitää tarinan kirjassaolemisen yhtenä syynä. Ja että yhteys löytyy esimerkiksi "Horatius Coclesista, joka vuonna 507 ennen ajanlaskun alkua taisteli Tiberjoen sillalla etruskeja vastaan."

Vastaavia asioita tunnetaan toki muualtakin.

Vuonna 1066 käytiin "Stamfordin sillan taistelu". (Jonka katsotaan päättäneen viikinkiajan.) Sakseja johti englannin kuningas Harald Godwininpoika, ja heitä vastaan taistelivat norjalaiset Harald Ankaran johdolla. Norjalaiset yllätettiin: Kerrotaan että monet norjalaiset olivat kuumuuden vuoksi riisuneet rengaspanssarinsa ja kypäränsä. Toki saksit olivat tehneet valtaisan urakan, joten aivan freesejä hekään eivät olleet. Tästäkin taistelusta kerrotaan tarinaa siitä miten norjalaisilla oli yksi taistelija, joka piti kirveen kanssa siltaa hallussaan suuria joukkoja vastaan. Hän kuoli siihen että häntä tökättiin keihäällä sillan alta siltaparrujen välistä olevasta rei'ästä.

Pierre de Bayardin kerrotaan puolustaneen siltaa yksin. Hän puolustautui yksin 200 espanjalaista vastaan Gariglianon sillalla. Hän toki osallistui lukuisiin tärkeisiin taisteluihin. Hän kuoli arkebuusinluotiin. (Arkebuusi on tuliase, joka oli muskettia kevyempi : Musketti oli niin järeä että se tuettiin erilliseen tukihaarukkaan. Arkebuusi oli yleisnimi pitkäpiippuiselle käsiaseelle.)

Tosiasiassa sillalla taistelu massoja vastaan on mahdollista. Jos taistellaan useita vastaan, on tärkeää katsoa vain sitä miten moni mahtuu mukavasti samanaikaisesti ympärille. Yhdelle reunalle kasautuneet tai muuten ahtaalla olevat voivat toimia rajoitetummin ja tätä kautta he haittaavat toisiaan. Muutoin joukkoja vastaan taistellessa tulisi miettiä miten sen muuttaa "sarjaksi kaksintaisteluita". Silta on tässä kätevä. Kun muistetaan että siltaa ollaan puolustamassa, tiedetään että selän taakse on vain yksi reitti. Ja se kulkee ohi. Sillalle mahtuu vain hyvin rajallinen määrä väkeä - jos väkeä tulee liikaa, he tönivät toisiaan ja ovat toistensa tiellä. Ja kun olet puolustamassa siltaa, muut rynnistävät sinua päin, jolloin he tulevat aktiivisesti sinun alueellesi. (Ja jos olet jo voittanut muutaman, on näiden ruumiit heidän tiellään, he joutuvat ylittämään ne, kun puolustajan taas ei tarvitse kulkea - muuthan sitä hänen asettaan päin kävelevät!) Tätä kautta silta ikään kuin automaattisesti muuttaa tilanteen sellaiseksi että tarvitsee taistella vain yhtä vastaan ja yhteen suuntaan kerrallaan. Voittosarjassa tarvitaan toki taitoa ja tuuria, sekä sitä että olkalihakset eivät "hapetu parissa minuutissa"..

Ongelmana tässä ovat tietenkin pitkän kantaman aseet : Esimerkiksi nuolia voi ampua vastarannalta, ja tämä pahasti vaikeuttaa yksin puolustamista. Ehkä siksi kuolintavat tarinoissakin ovat vähemmän kaukaa haettuja kuin voisi luulla. Keihäs on paljon pidempi kuin kirves, ja luodit lentävät kauempaa kuin miekalla voi lyödä.

Siksi ei välttämättä ole sattumaa että niin monissa taisteluissa on juuri silta. Avoimella maalla vastaavan tasoinen suoritus vastaavan kokoisessa joukkojen epäsuhdassa ei olisi mitenkään järkevästi mahdollista. Silloilla käydään toki myös paljon taisteluja, koska ne ovat usein ainoita tapoja päästä alueelta A alueelle B nopeasti ja sujuvasti, ilman kiertoa tai rämpimistä. Toisaalta silta on myös symboli, siististi ymmärrettävä rajapaikka ja "me-muut" -jaon paikka. (Siksi yhteyttä hakeva on sillanrakentaja, ja joku joka vaikeuttaa elämäänsä "polttaa siltoja takanaan"..) Ja jos yksi mies puolustaisi koko itärajaa, se ei kuulostaisi lainkaan "järkevältä". Silta sopii tätä kautta tarinallisistakin syistä tapahtumapaikaksi.

Rajat ja sumu.

"Even the most successful analogies in the history of science breakdown at some point. Analogies are a valuable guide as to what facts we may expect, but are never final evidence as to what we shall discover. A guide whose reliability is certain to give out at some point must obviously be accepted with caution. We can never feel certain of a conclusion which rests only on analogy and we must always look for more direct proof"
(Thouless)


Kun puhutaan jostain ilmiöstä, tarkkuutta pidetään hyvänä asiana. Esimerkiksi peittävän lain mallin mukaan selitys on sitä selitysvoimaisempi, mitä tarkemman ja pienemmän alueen se rajaa sisäänsä ja mitä tarkemmin ja laajemmin se rajaa asioita ulos. Myös määritelmissä korostetaan usein tarkkuuden tärkeyttä: Yksi syy suuren hienostosanojen määrään esimerkiksi tieteenalojen sisällä ei ole halu tuottaa jargonia, vaan se että niiden kautta asioita voidaan tarkastella niin että ne sekoittuvat vähemmän toisiin asioihin. Näin toinen ei puhu aidanseipäistä, toinen aidasta ja kolmas aitalangasta samalla nimellä.

Tätä kautta voidaan ajatella asiaa informaationkin kautta. Tieto on sidottu epätodennäköisyyteen : Tästä voisi vetää ajatukset siihen että mitä pienempi ala, sitä epätodennäköisempi siihen on osua.

Analogian ongelmana on helposti se, että se kattaa hyvin suuren ja epämääräisen alueen. Esimerkiksi jos otetaan kuvassa oleva yksinkertainen ruudukko, jossa jokainen vaakarivi ja sarake kuvaa jotain erilaista ominaisuutta. Tätä kautta voidaan muutamalla (3 + 3 )ominaisuudella saada määritelmillä saada 9 erillistä ruudukkoa ja niitä voidaan käsitellä erikseen ja tarkastella mitä korrelaatioita esimerkiksi ruudun A ja I välillä on. Analogioiden kohdalla määritelmä korostaa samanlaisuutta, jolloin E:n kanssa mukaan tulee neljä ylimääräistäkin ruutua. H ja D sisältävät toki keskenään epäanalogioita : Nehän ovat eri vaakariveillä ja pystyriveillä. Kuitenkin jos analogiaksi otetaan E, ne "menevät yhteen".

Tämä ei tarkoita sitä että analogiat olisivat huonoja: Nehän kuitenkin rajaavat jotain asioita. Kuitenkin tässä mukaan tulee kysymys siitä "miten paljon epäanalogioita on kestettävä". Laajasti sanoen, mitä enemmän katsotaan sitä että jokin on samalla tavalla ja epäanalogioita pidetään "irrelevantteina", sitä isomman alueen analogia kattaa, mutta se menettää samalla informatiivisuuttaan.

Osittain tämän vuoksi osa on jopa sitä mieltä että analogiaa saisi käyttää vain tukimenetelmänä, yhdessä muiden kanssa, ei yksin itsessään. Muut korostavat analogian käytön tarkkuutta ja sitä miten sen avulla voidaan rakentaa käteviä yhteyksiä kokeilua varten, jolloin analogioista muodostetaan määritelmällisiä malleja. Erilaisissa taikauskoissa analogia ihman tälläistä itsekriittisyyttä sen sijaan usein keskiössä.

Itse uskon että analogiat ovat käteviä, mutta niitä on todella helppo käyttää huonosti.
Tässä analogiat eivät tarkoita näkökulmien vertauskuvia, vaan mallintavia vertauskuvia joissa korostetaan ilmiöiden rakennetta.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Tekniikkakasasta systeemi.

Yleisesti ottaen treenataan erilaisia yksittäisiä tekniikoita. Nämä kuitenkin liittyvät yhteen. Tästä yksi esimerkki voisi olla vaikkapa se, miten Fiore dei Liberin "Flos Duellatorum" opettaa pitkään miekkaan yhden tekniikkasovelluksen ratsastusosiossa. Jos joku katsoo että hänellä ei ole hevosta, joten se ei kiinnosta, ikään kuin menettäisi hevosettoman taistelun kohdalta jotain olennaista. Tätä kautta tekniikat nivoutuvat ikään kuin "viitteinä".

Usein niitä yhdistää myös jokin sisäinen logiikka. Esimerkiksi aikidossa haetaan tasapainon järkyttämistä tietyllä logiikalla. Ja tämän logiikan sisällä vain on lukuisia ja taas lukuisia yksittäisiä tekniikoita. Laajempi periaate kattaa kasan yksittäisiä juttuja, joten yksittäiset tekniikat ikään kuin ovat yksittäistapauksia jotka avaavat ymmärrystä tästä laajemmasta osaamisesta. ("Tekniikkaponi" ja "aito osaaja" ovat eri asioita, joskin jo tekniikkaponin asema vaatii yllättävän määrän harjoittelua..)

Erikoinen mutta esimerkin kannalta arki -ihmisenkin tajuttava ja tätä kautta asiaa valaiseva logiikka löytyy vanhasta "I.33" -manuaalista, jossa munkit opettavat swashbucklingia.

Kirjan tekniikoilla on hyvin erikoinen rakenne. Koko kirjan kattaa muutama perustoimintatapa jonka yksittäisiä sovelluksia kaikki kirjassa on. Hyvä puoli on se, että niitä on vain muutamia. Huono puoli on se, että ne voivat paikoin olla varsin mutkikkaita oppia, kun niissä on erikoisia miekanpyörityksiä.

Kaikki tekniikat ovat tiettyjä liikeratoja. Toinen yhdistävä teema on se, että kaikissa toinen houkutellaan lyömään - siinä hengessä että "Tässä on minun miekka ja kilpi." Toisen lähelle mennään niin että tämä saadaan reagoimaan ja sitten tähän isketään ovela vastatekniikka. Toinen siis ikään kuin pakotetaan lyömään ja tähän reagoidaan.

Kirjassa tekniikat rakentavat lisäksi toisen ideaalin, jota voisi kutsua sanalla "suppenevan tyylin". Kirjan ideana on se, että alkutiloja on hyvin monenlaisia. Eri lähtöasennosta toinen voi tehdä vain tiettyjä asioita. Nämä tuntien voidaan aina tehdä jotain. Kirjan ratkaisu on se, että toinen saadaan vastatekniikoilla pakotettua hyvin rajattuun lopputilaan, josta heidät voidaan voittaa tekemällä tietyt asiat. Eli ikään kuin opetellaan miten "tuossa tilassa voitan". Ja sitten opetellaan muutama perustekniikka jolla (likimain mikä tahansa) toisen lähtötilasta mahdollinen toiminta saadaan ohjattua tuohon tilaan jossa tilanne osataan hoitaa. ~ Hyvin ankarasti karkeistaen : Jos osataan voittaa yhdellä tavalla, tämä riittää ja muu osaaminen on sitä että tilanne saadaan ajettua siihen.

Ehkä tämä tieto saa katsomaan yksittäisiäkin tekniikoita aivan uudella silmällä:

Paristot, aivot ja arvot.

Read Montaguen kirja "Miksi valita tämä kirja?" käsittelee valitsemisprosessia. Sen lähtökohta on hieman erikoinen: Siinä missä usein korostetaan että aivot ovat erityisen fiksut, Montague korostaa sitä että aivot toimivat ikään kuin pattereilla. Siksi sen ei kannata tuhlata energiaa turhaan. Aivot ovat rakentuneet niin että kaikki eivät kuole koko ajan nälkään. Myös "virtapiikkien" kaltaisia haitallisia asioita vältetään. Tämän vuoksi
käyttääksemme arvokkaan energiamme tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, sen sijaan että aivot ratkaisisivat erityisen mutkikkaita ongelmia.

Tästä tulee tietysti tuttua tavaraa kaikille jotka ovat tutustuneet aivojen tiedonhakuun ja ongelmanratkaisuheuristiikkoihin : Iso energiankulutus täsmälleen oikeaan vastaukseen ei ole hengissä selviämisen kannalta yhtä olennainen kuin se että päätyy riittävän hyvään ratkaisuun nopeasti.

Montague korostaa sitä että vahvistusoppiminen on hyvin tärkeä ja vahva asia. Tämä yhdistää (1) tavoitteet, (2) ohjaussignaalit eli palautteen ja (3) arvottamisen. Aivot pyrkivät tavoitteisiin, ja samalla tutkailee maailmaa että miten asiat toteutuvat. Samalla koetellaan erilaisia malleja maailmasta. Onnistuminen antaa palkkioita ja epäonnistuminen sanktioita. Näin ihmisen aivot aktivoivat ja kannustavat aktuaalisiin valintoihin. Montague korostaa miten evoluutio on asentanut arvojärjestelmä, joka ohjaa ihmisiä tekemään eloonjäämistä edistäviä valintoja. Ruokaan, juomaan ja seksiin keskittyvät ovat varhaisia, mutta muunkinlaisia on. Aivojen heuristiikka edistää fittnessiä - ja tätä kautta esimerkiksi eloonjäämistä - tarjoamalla "palkintoja" ja "rangaistuksia". Ajattelun synty on ymmärrettävissä koska sen avulla on mahdollista tehokkaasti ennakoida asioita. Ja oppiminen tarjoaa joustavuutta (ikään kuin esimerkiksi linnuilla jotka voivat siirtyä uuteen ympäristöön ja oppia lentämään täällä sokkona harjoituksella. Vain yhteen paikkaan sitoutunut valmis systeemi ei olisi läheskään yhtä hyödyllinen.)

Toisaalta aivot ovat vain varsin hyvät eivätkä täydelliset, joten ajatustavat voivat muuttua. Ideologia voi esimerkiksi vääristää riskiarviointeja, ihminen tekee minkä luulee olevan edullista, mutta maailman malli on väärä ja on varsin kyseenalaista että tälläisellä väärällä ja valheellisella mallilla voitaisiin saavuttaa onnistumisia. Ideologia siis muuttaa ja muokkaa aivojen rakenteita, ja seurauksena henkilö voi toimia kuten lahkolainen joka tekee itsemurhan koska uskoo että palkinnoksi tulee korkeampi henkinen elämä.

Montague korostaa asioita behaviorismin makuisesti. Uskonto ja jopa taiteet voivat saada vahvistusta. Taiteen luominen ja muut vastaavat asiat tuntuvat samalta kuin ruoasta ja seksistä saatavat asiat. Ja huumeetkin vetoavat koska ne ikään kuin iskevät suoraan ohjaukseen, palkkio- ja rangaistusjärjestelmään.

Mielenkiintoista on tietenkin se, että tavoite on aina eräänlainen arvo. Evoluutio on siis varsin tutkittavissa oleva ja pätevä selitys sille miksi meillä on tietynlaisia arvoja ja arvotustapoja. Miksi ihmislaji haluaa tälläisiä asioita eikä muita. Tältä kantilta tiede siis lähestyy etiikan aiheita : Toki kysymykseen jää se että onko tämä lajinmukainen käytös samaa kuin "se mitä pitää tehdä". Is - ought -ongelma ikään kuin torppaa suoran linkin tässä kohdassa. Voidaan siis vain rakentaa tieteen kanssa koherentti selitys etiikalle jossa etiikalla on tietty sisältö. Mutta mukana on yhä samanlainen hyppy kuin muissakin moraalin selitystavoissa.

On mielenkiintoista miettiä missä määrin ne ovat synnynnäisiä ja opittuja. On varsin uskottavaa että monet tavoitteet voidaan yhdistää suoraan evoluutioon : Nälkä ohjaa valintoja kohti yksilön elämää. Joissain kohdissa asia ei ole yhtä yksinkertainen : Ihminen on K -strategisti, joka tuottaa vähän jälkeläisiä mutta hoitaa niitä kauan. Tässä tilanteessa luonnonvalinta kannustaa parisuhteessa pysymiseen, josta voi tulla sivutuotteena vaikka murhetta siitä jos se iänikuinen partneri vaikka lähteekin. Toisaalta myös kulttuuri voi kannustaa aivan samaan yksiavioisuuteen ja tämä opitaan jo kotona, ja lopputulos on sama. Montague lähestyykin tätä kysymystä esimerkiksi ultimaattumipelin kohdalla : Kulttuurisidonnaisuuden suuruus ja vaikutus ovat tässä sekä tärkeitä että sellaisia että niitä yritetään tutkia.

Erikoista on että analogiana käytetään melko paljon taloutta. Klassisessa talousteoriassahan ihminen arvioi ostosten utiliteetin ja maksaa vain sen verran. Tässä kaikki nähdään rationalismin värittämänä. Montaguen näkemys ei kuitenkaan ole aivan 1:1 tämän kanssa, koska valinnassa korostetaan helppoutta, nopeutta ja ratkaisuun kuluvan energian käyttöä. Eli kaikki toimivat rationaalisesti mutta epäonnistuen. Yleensä ottaen tälläinen näkemys jossa koko maailma nähdään hyötylaskelmana on mielenkiintoinen ja varmasti jossain määrin tosikin. Montaguen maailmassa valinnan luonne on samaa kuin "pienienerginen kannattavuusanalyysi tunnetulla vajaalla informaatiolla ja malleilla" sekä arvot liittyvät vain siihen mitä riskianalyysissä laitetaan riskiksi ja voitoksi. Varmasti jossain määrin näin onkin. Yleensä Montagueta kuitenkin moititaan siitä että hän näkee vain tämän yhden asian.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Dojutsu ja "lethal weapon".

Itsepuolustuslajeihin suhtautumisen voi karkeasti sanoen jakaa kahtia. On niitä jotka katsovat että sieltä löydetään itsensä ja kasvatetaan luonnetta. Ja toiset katsovat että siellä opitaan väkivaltaa. Itse asiassa tämä jako ei ole vain itsepuolustuksen ulkopuolisten kanta. Niitä molempia kannatetaan myös harrastajien puolella.

Tämä yllä oleva jako löytyy Japanistakin - ja siellä se on melko vahva.

Sieltä peräisin olevat itsepuolustuslajit jaetaan karkeasti do -lajeihin, joissa kasvetaan ihmisenä. Ja jutsu -lajeihin joissa on keskitytty siihen että opitaan konkreettinen taito jolla voidaan tehdä halutessa erilaisia asioita todellisessa maailmassa. Do -lajien suosio kasvoi kun Japani modernisoitui. Vanha sodankäynnin taito muuttui turhaksi. Moni tyyli syntyi muuta kautta. Esimerkiksi budo -lajien nimi sisältää sanan "do" jotta tiedetään että se on tälläistä. Myös aikido ja kendo ovat tälläisiä. Näistä on olemassa myös versioita jotka keskittyvät suoraan kykyyn tuottaa toimintaa. On kenjutsua, aikijutsua. Ja jopa bujutsu löytyy.

Itse haluaisin pistää tämän jaon "osittain" keinotekoiseksi. Tosiasiassa moni ihminen ei mene harrastamaan kendoa koska siellä kasvaa ihmisenä. Päin vastoin, löytyy paljonkin sellaisia jotka haluavat taistella (turvallisesti). He vetoavat toki puhetasolla myös henkiseen kasvuun - kun sillä täytyy perustella harrastus. Kysymys on suunnilleen samasta, kuin siitä kun jos teini selittää liikaa pelaamistaan sorminäppäryyden kehittymisellä. Toki tässä voi tulla näppärämmäksi, mutta tosiasiassa pelataan pelaamisen eikä itsekehityksen vuoksi. Julkinen salaisuus on, että itsepuolustusta mennään harrastamaan myös sen vuoksi että voidaan itsepuolustautua.

Toisaalta myös jutsulajit ovat nykyajan kulttuurissa hyvin "do" -maisia. Esimerkiksi ninjutsussa korostetaan henkisiäkin arvoja ja itsekasvatus on siellä tärkeässä roolissa. Ninjoihin on helppo liittää myös myyttejä ja mystiikkaa, ja tämä karismakin innostaa joitakuita harjoittelemaan.

Lisäksi etiikkaan pakottaa jo Suomen lakikin.

Ja itse asiassa lajin harrastajan kannalta tärkein "oma jengi ja lupa kuulua siihen ja paikan ansaitseminen siellä" liittyy mukaan kuvioiohin aivan tavallisesti. Räyhäämiseen suhtaudutaan yleisesti pahasti: Esimerkin tästä saa lukaisemalla vaikkapa Bujinkan Shinden -Dojon periaatteet. Ne tiivistyvät loppuun ideaaleiksi "Tiedä että sinnikkyys on, ennenkaikkea, vain lyhytaikaista. Tiedä että ihmisen polku on oikeus. Unohda ahneuden, mukavuuden ja erottelun (riippuvaisuuden) sydän. Ymmärrä surun ja katkeruuden olevan luonnonlakeja, ja ota yksinkertaisesti hyötyä järkähtämättömän sydämen valaistumisesta. Vakaalla sydämellä, älä eksy uskollisuuden ja lapsen hurskauden polulta, ja tavoittele syvällisesti sekä kirjallisuutta ja taistelutaitoja. Dôjôn sääntönä on pitää yllä olevat 5 lakia." Ja lajejen kohdalla näitä ideaaleja myös noudatetaan. Esimerkiksi tuntemani kickboxing -kouluttaja on antanut porttikieltoja taitojen väärinkäytön vuoksi.

Taistelu itsessään ei tietenkään opeta ja kasvata luonnetta. Tästä itse asiassa päästään suurempaan asiaan. On harha luulla että sota ja taistelu automaattisesti kasvattaisi ihmistä. Usein ihminen toki ajattelee että sodassa ollut saisi jotain kompensaatiota ja olisi jotenkin vahvempi. Mutta todellisuus ei ole tässä kohdin kovin reilu. Joskus se, mikä ei tapa rampauttaa. (Sekä konkreettisella että henkisellä tasolla.)

Soturi ei välttämättä ole samaa kuin eettinen ihminen. (Joku voisi pitää näitä jopa toisensa poissulkevina, ja tämä johtuu siitä että he ymmärtävät mitä sota tarkoittaa ja yhdistävät tämän kaikkiin sen sisällä toimiviin.) Jos esimerkiksi olet elänyt sodassa, olet luultavammin rikkonut mielesi kuin kasvanut ihmisenä. Se, että opettelet rikkomaan toisen ei kasvata ihmisenä. Sen sijaan se, että et riko toisia ihmisiä vaikka voisit, kasvattaa. Tätä kautta itsepuolustus kasvattaa luonnetta koska tapaat erilaisia ihmisiä ja treenaatte yhdessä ja toisiin luottaen.

Eurooppalainen miekkailu ei taatusti ole "do" eikä "jutsu", koska se ei ole japanilainen. Ja se sopii tähän luokitteluun harvinaisen huonosti. Se nimittäin sisältää melkoisen julmia tekniikoita, muun muassa potkut joita vaikkapa Fioren kirjassa esitetään ovat hyvin usein "potkuja kasseille". Taidot on tehty sotaa varten. Kuitenkin siellä on erityisen pakko toimia vastuullisesti.

Usein harjoittelumiekoista nimittäin kysellään siitä "ovatko ne teräviä". Tämä on itse asiassa jotain josta kuulee lähes aina kun harrastuksesta kertoo. Terävyys liitetään siihen onko harrastus turvallinen. Sillä terävä miekka on "lethal weapon". Tässä kuitenkin unohtuu yksi asia. Myös pesäpallomaila on "lethal weapon". Kaikki tietävät että jos joku lyö sinua pesäpallomailan kaltaisella kappaleella, siitä seuraa pahoja. Tämän jälkeen on helppo tajuta että tylsytetty harjoitusmiekka on sekin "lethal weapon". Siksi Windsor korostikin ensimmäisellä tunnilla sitä, miten miekan käsittelyssä ja sillä harjoittelussa on korostettava turvallisuutta. Sitä että me kaikki olemme älykkäitä, vastuuntuntoisia ja muutenkin "aikuisia" ihmisiä. (Ja kyllä, ne miekat on tylsytetty, kiitos vain.)

Miekkailun harrastajan on tässä kohden pakko olla eettinen, mutta juttua tehdään silti myös taidon vuoksi.