Lueskelin vanhoja "Aku Ankka" -lehtiä jostain 1970 -luvun loppupuolelta. Eräässä lehdessä (jonka tarkka numero on kannettomuuden vuoksi kadoksissa) esiintyy tarina Mikki Hiirestä ja Hessu Hoposta, jotka ovat pyöräilemässä "maailman katolla". Reissullaan he törmäävät kylään, jossa uhrataan lepytykseksi ruokaa. Aina iltaisin heti pimeän aluksi vuorilta kuuluu kammottavaa huutoa, ja siksi ruokaa ladotaan alttarille, ja huuto loppuu. Näin on tehty kauan.
Mikki ei rationalistina tietenkään usko tähän jumaluuteen ja lähtee ottamaan asiasta selvää. Tutkimuksen perusteella löytyykin erityinen putkimainen kallio, joka huutaa kun lämpötila muuttuu ja ilma lähtee tämän vuoksi virtaamaan. Siksi huuto kuuluu aina juuri pimeän koittaessa.
Mikki tukkii kallion, joten äänet loppuvat lopullisesti. Kun kyläläisille kerrotaan äänen syy, nämä lopettavat uhraamisen. Vuoristossa on kuitenkin karhuja, jotka ovat aikaisemmin syöneet ruokauhrit. Nyt ne ovat nälkäisiä ja kiusaavat kyläläisiä. Siksi sarjakuva loppuukin siihen että kyläläiset uhraavat suoraan näille karhuille.
Tietyssä määrin kun puhutaan kaikesta taikauskosta, on takana hieman samantapaisesta asiasta. Rituaalin tai näkemyksen takana on usein jotain joka tapahtuu "ihan oikeasti" -sarjakuvan maailman vuoristossa vuoren huuto oli totta, vaikka tosimaailmassa se olisikin varsin outo. Tapahtumien yhteyteen liitetään helposti yhtäläisyysmerkki. Tässä tehdään helposti kahdentyyppistä argumenttivirhettä: Post hoc ergo propter hoc - jossa ajatellaan että kun jokin asia tapahtui jonkun jälkeen, se johtuu siitä - ja cum hoc ergo propter hoc, jossa se että asiat tapahtuvat samanaikaisesti tarkoittaisi että niillä on yhteys. Nämä molemmat sopivat sarjakuvan tarinassa siihen, miten ruokauhrin laittamisella ja äänen loppumisella nähtiin syy - yhteys. Jokainen kyläläinen uskoi että ääni loppui koska ruoka meni alttarille. Rituaalintekijöillä tämä tietysti vahvisti sitä että koskaan ei tehty toisin - huutajan ääni haluttiin loppuvaksi.
Jokainen rituaali vahvisti väärää käsitystä emootiotasolla: Jokainen kyläläinen oli omakorvaisesti kokenut tämän näkemyksen toistuvasti, elämänkokemuksen kautta.
Kuitenkin samalla on hyvä muistaa että rituaalin hyödyllä on pragmaattinenkin taso. Rituaalin takana voi olla todellisuudesta irrallinen tarinataso, joka liitetään ad hoc -selityksellä varsinaiseen selitykseen. Eli rituaalin nähtiin lepyttävän huutajaa. Kuitenkaan tämän tarinan kumoaminen ei tarkoita samaa kuin rituaalin lopettamisen kannattaminen, koska rituaali voi tehdä jotain muuta, kuten ruokkia karhuja.
Näiden erottaminen toisistaan ei ole kovin helppo tehtävä - siihen tarvitaan Mikki Hiirtä ja erinäisiä kokeita ja uskallusta testata taustatarinaa - eli sitä huutajaa on lähdettävä rohkeasti etsimään. Taustatarinat on asetettava testaukselle, eikä niitä pidä suojella.
Siltikin korrelaatioissa on aina myös erehtymisen riskiä. Etenkin jos induktioita ja tutkimuksia tehdään verifiointi mielessä, käy helposti juuri niin kuin kyläläisille. Mikin näkemys oli fallibilistisempi, hän tutki taustaselitystä ja kumosi sen. Kuitenkin jos Mikki ei olisi löytänyt kalliota, kyläläisten näkemys olisi todennäköisesti säilynyt. Cum hoc ergo propter hoc ja post hoc ergo propter hoc on helpointa nähdä virhepäätelmiksi vasta sen jälkeen kun kumoava tieto on saatu. Siihen asti ne voivat vaikuttaa todennäköisiltä. Korrelaatiohan ei - esimerkiksi induktion ongelman vuoksi - välttämättä sisällytä kaikkea totuutta ja eliminoi kaikkea epätotta, vaan se enemmänkin laajentaa ja laaduntaa tietoa (Tiedämme enemmän ja tarkemmin, mutta emme välttämättä virheettömästi).
Silti Mikkikään ei osannut odottaa karhujen tuloa. Eli taustatarina ja tapahtuman kuvaus ovat tältä osin toisistaan erillisiä.
Paradigmanmuutos taustatarinassa ei välttämättä muuta käytännön tasoa, sitä miten kannattaa toimia, mihinkään. Sarjakuvassa opittiin kaksi asiaa (1) äänet tulivat ilmanpaineesta jota ei tarvitse lepyttää (2) karhut tulee ruokkia. Ja lopputulos oli käytännön tasolla identtinen. Alttarille on laitettava ruokaa iltaisin. Muutos oli merkittävä jos ja vain jos on kiinnostunut siitä epämuodikkaasta asiasta joita kutsutaan joko vahvalla nimellä "totuus" tai sitä jota kutsutaan hieman laimeammalla nimellä "tieto".
Kirjoittaja ihmettelee miten joku uskaltaa pitää sarjakuvia erittäin typeränä ajanvietteenä, josta ei voi oppia mitään paitsi kapitalistisia arvoja ja sielun turmellusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti