Mutkimus käsitteli mediakriittisyyttä, medianlukutaitoa. Tämä teema voidaan nähdä osana lähdekriittisyyden käsittelyä. Ideana on se, että tiedon luotettavuutta tulee voida jotenkin arvioida. Huonolla lähdekriittisyydellä voidaan valita erikoisia lähteitä ja sitten asioista ei oikein tule mitään.
Tästä voisi ottaa hauskahkon esimerkin roolipelien maailmasta. Mythopoeiassa kun nostettiin esiin Rebecca Brownin kirja "Jeesus Kristus vapautti vangitut". Hän kritisoi roolipelejä automaattisesti pahana. Se oli saatananpalvontaa. Samassa kirjassa kerrottiin vakavasti kohtaamisesta ihmissuden kanssa. Kirja on Suomessa hyvin paljon myyty, ja sen lainauksiin törmää yhä jopa netissä. Tämä kertoo omalta osaltaan siitä, miten lähdekritiikittömiä tämän vakavasti otetut tahot ovat. Heillä on toki sanomisilleen lähde, joten teknisesti "he eivät sano sitä vaan Brown". Mutta jostain syystä he ovat tietenkin juuri tämän lähteen valinneet.
Yhtenä periaatteena on Mutkimuksessa mainittu "on the other hand" -periaate, jossa pyritään ottamaan molemmat puolet huomioon. Journaliikassa tätä on perinteisesti tavoiteltu. Denialismin kohdalla tästä on tullut tavallaan ongelma. Syy on se, että jos samanarvoiseksi nostetaan vaikka humanistis -tieteellinen roolipelitutkimus ja Brownin kirja, ja sitten ne esitetään "on the other hand" -periaatteella, voi helposti käydä niin että ne näyttävät yhtä hyviltä. Tätä on käytettykin. Esimerkiksi rokotevastustajilla ei ole vastaavia todisteita kannastaan kuin lääketieteellä, ja silti muutama aktiivi sai itselleen paljon palstatilaa. Myös tupakakteollisuuden aikanaan käymä taistelu tupakan syöpäriskittömyydestä sai kovasti huomiota, joka oli tarpeetonta ja jopa ihmisten terveydelle haitallista. Silloinhan esitettiin esimerkiksi että syöpään helpommin sairastuvat vain nauttivat tupakasta enemmän.
Toisin sanoen "both sides should hear" on itse asiassa näissä tapauksissa juuri huonojen kantojen puolella. Tosin jos kuunnellaan vain yhtä puolta, sorrutaan helposti cherry -pickingiin, eli aineistosta valitaan vain mielisät ja eitoivotut jätetään irrelevanttina syrjään. Tältä kannalta aineiston valinta ja arviointi vaatii näkemystä, eli taitoa nähdä onko lähde huono vai hyvä. Ongelma on tietysti siinä että tämä lähteen hyvyyden ja huonouden arviointi ei tapahdu missään tietotyhjiössä.
Tähän ääripäässä voisi sanoa että valikoiminen olisi aina vallankäyttöä. Tämän valinnan kautta voidaan päätyä vaikka seuraavaan: "Vladimir Zarevin kannalle, joka kirjoitti, että muistot ovat sepitelmiä itsestämme. Jollakin periaatteellahan nekin valikoituvat." Demokratia muuttuu tässä kohden pelkäksi joukkovallaksi. Ja Brownin kirjan hylkääminen epätasa -arvoistavaksi.
Usea lähdekriittisyystapa keskittyy tieteellisyyteen tavalla joka korostaa vertaisarviointia. Onko julkaisu julkaistu "Naturessa", vai jossain vähemmän arvostetussa lehdessä, vai "Jallussa". Blogit eivät yleisesti ole kovin korkealle luokiteltuja. Mutta mitä minun muka tulisi sanoa opettajalle, jonka joku oppilaspolo tekee esitelmiä esimerkiksi tähän blogiin asiallisesti viitaten? Että pitäisikö laittaa samalle tasolle jonkun "kävin kaupassa" -blogin kanssa?
Kysymys on tietenkin pohjimmiltaan siitä mitä tieto on, ja voidaanko sitä lähestyä. Jos voidaan, sen löytämiseen liittyy juuri ne asiat joita lähdekriittisyydessäkin tulisi katsoa. Koska tämä kysymys on vaikea, on lähdekritiikki - ja mediakritiikkikin - vähintään yhtä vaikeaa. Sillä tiedon luotettavuuden lisäksi mukaan astuu myöskanavan luotettavuus.
Entä sitten muoto? Onko tieto sarjakuvana alempaa kastia kuin tekstimuotoinen? Mitä esimerkiksi Marina Orlovasta tulisi sanoa? Hänhän esittää etymologiaa "Hot for words" -kanavalla YouTubessa. (Älkää kysykö miten tämänkin tiedän..) Itseäni tissit häiritsevät - tai oikeastaan eivät sinällään häiritse, mutta keskittymiseen ne vaikuttavat - mutta on tietysti aina mielenkiintoista kuulla esimerkiksi englannin sanan dick alkuperästä. Muoto ja sisältö tuntuvat osaltaan molemmat relevanteilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti