Jakaumista ja selityksistä

Tieteenteossa käsitellään monesti jakaumia. Jakaumat ovat monenlaisia. Niistä tutuin on varmasti suora lineaarinen suora korrelaatio. Siinä asioiden välillä on suora yhteys, joka on helposti tajuttava, havaittava ja vakion suuruinen. Korrelaation sanominen korrelaatioksi on näiden asioiden välisen suhteen kuvaus. (Jota voidaan sitten yrittää erilaisilla keinoilla jatkoargumentoida ja sitoa syy-seurausasioihin.)

On esimerkiksi hyödyllistä tiedostaa Poisson-jakauma, koska se kuvaa toisistaan riippumattomia tapahtumia joilla on vakioitu todennäköisyys. Monille tuttu Gaussin kellokäyrä/normaalikäyrä on tässä yhteydessä hyvä mainita. Samoin on syytä tunnistaa monenlaisia käppyröitä, eksponentiaalisesti kasvavia ja muita vastaavia.

Usein jakauman kuvaus onkin se mitä tehdään. Moni kokee että selityksissä olisi jotain metafyysisempää tai syvällisempää. Mutta hyvin usein kyse ei ole sen kummemmasta. Osa onkin sitä mieltä että näistä puuttuu "ymmärrys".
1: Itse taas näen että "ymmärrys" on vaikeamääritteinen asia jonka relevanttius on ylipäätään harvinaisen yliarvostettua silloinkin kun sitä on käsitteellistetty ; Usein tässä taustalla on temppuja joissa esimerkiksi ensin valitetaan että kvanttifysiikka ei ymmärrä joitain asioita, sitten niillä kuitenkin yritetään ymmärtää jotain asioita ja sitten tämä ymmärrys tarkoittaa maailmankuvallisuutta. Siksi aina kun kuulee "kvantti" sanan filosofiaan taipuvaiselta on oltava varovainen. Myös tämän blogauksen yhteydessä. Vetäkää varmistimet!

Tässä tekstissä nostan esiin tavallaan hauskan ilmiön johon liittyy mielestäni innostavan näköisiä jakaumia. (Visuaalisesti miellyttäviä omituisia käppyröitä.)

Se näyttää hyvin erikoiselta. Sitä käytetään sellaisissa tilanteissa joissa jakaumassa on paljon satunnaisuutta, mutta ne eivät kuitenkaan ole toisistaan täysin riippumattomia. Esimerkiksi tälläisistä käyvät esimerkiksi itsemurhat, jotka ovat sellaisia että ne synnyttävät matkintaa. Siksi itsemurhat ovat pääasiassa satunnaisia, mutta niissä on kuitenkin klusteroitumista. Vastaavaa jakaumaa tarvitaan myös rikosten ennustamisessa ja tulivuorenpurkausten käsittelyssä.

Hawkes process tuottaa jakaumia joissa on ehdollinen intensiteetti. Tämänlaiset asiat ovat hankalia jos pitää arvioida asioiden muuttumista lyhyellä aikavälillä. Purskaukset kasvavat ja niitä pitää syystäkin tärkeinä syy-seuraussuhteina. Mutta tosiasiassa pieni poikkeama normaalista keskivertotilasta heilauttaa tulosta lyhytaikaisesti paljon pois keskiarvosta. Tässä käytetään kaavaa
λ=μ+k₀Σwe^-w(t-ti) Jossa μ kuvaa satunnaiselementtiä, k₀ kertoo että tämä kasvaa asian tapahtuessa ja loppuosa sitten kuvaa sitä miten ja millä ehdoin tämä bonus säilyy (eli muutos katoaa mitä kauemmas mennään edellisen kerran tapahtumisesta). Kun luvut säädetään sopivasti saadaan tapahtumat sopimaan lukuihin. Ja tätä voidaan pitää ilmiön kuvauksena. Tässä onkin kiistatta takana jotain jota joku voisi kenties nähdä ymmärrykseksi. Esimerkiksi ymmärrykseksi siitä miten voimakkaasti ja pitkäjänteisesti itsemurhat vaikuttavat itsemurhatilastoissa. Tai rikostilastoihin. Tai terrorismitilastoihin. Tai maanjäristyksiin. Ja moneen muuhun vastaavaan asiaan...

"Make sense" vs. selittäminen

Luin joskus 2000 -luvun alkupuolen tiedettä popularisoivasta kirjasta (kirjan aiheena sattuma ja kaaosteoria) siitä miten kissapetojen väritys selittyy. Raidat ja pilkut syntyvät samanlaisilla säännöillä, niissä on vain pieniä eroja säätöarvoissa. Teorian innoittamana myös kirjan kansissa oli muistaakseni tiikeriraitaa. Samaan teoriaan voi törmätä uudemmassa John Barrowin kirjassa "100 Essential Things You Didn't Know You Didn't Know: Math Explains Your World". Taustalla on se, että pintakuviointia ei ole säädetty tarkasti ja informaatiotavaativasti, sen sijaan eläimissä on pigmentin vaihtuvuutta koskevia aktivoitujia ja inhibiittoreita jotka toimivat esimerkiksi solunjakautumisen yhteydessä. Näiden interaktio määrää miten kaukana ja harvoin pilkut ovat. Ja kokonaisuuteen syntyy tätä kautta pintakuviointeja, yleensä raitoja ja pilkkuja.

Tällä mekanismilla syntyy jotain joka selittää miksi tietyn eläinlajin yksilöt ovat pilkullisia tavoilla joissa on yksilöllisiä eroja. Ja selittää miten evoluutio on voinut synnyttää raidat ja pilkut eläimiin ilman että takana on hyvin mutkikasta pintakuviointia joka mutkikkaasti ja informaatiota vaativalla tavalla syntyisi. (Tähän liittyvä itseorganisaatio on sitä miten hämmentävän monimutkaiselta näyttävät muodot syntyvät hyvin yksinkertaisilla säännöillä.) Ja toisaaltaJa toisaalta sama sääntö toimii siten että raidat voivat muuttua täpliksi kun aktivoitumisen ja eston rytmiikkaa muutetaan ja miten esimerkiksi kohtuu lähisukuisilla kissapedoilla osilla on raitoja ja osilla on pilkkuja.

Barrow viittasi tässä yhteydessä Rudyard Kiplingin tarinaan siitä miten leopardi sai täplänsä. Satu "How the Leopard got It's Spots" selittää asian seuraavalla tavalla "Then the Ethiopian put his five fingers close together (there was plenty of black left on his new skin still) and pressed them all over the Leopard, and wherever the five fingers touched they left five little black marks, all close together. You can see them on any Leopard's skin you like, Best Beloved. Sometimes the fingers slipped and the marks got a little blurred; but if you look closely at any Leopard now you will see that there are always five spots - off five fat black finger-tips."

Tieteenfilosofisesti kysymys on kuvaava ja opettavainen. Sillä jossain mielessä Kiplingin selitys on tietenkin satu jota kukaan ei ota vakavasti. Mutta se on samalla kuitenkin jossain määrin vakuuttava. Jossain mielessä Kiplingin tarina toimii siksi että se intuitiivisesti jotenkin "tuntuu järkevältä" jopa silloin kun se ei tunnu uskottavalta tai hyvältä teorialta. "It make sense". (Viittaan tässä esimerkiksi McGrathin näkemyksiin teologiasta jossa uskonto ei selitä asioita mutta "make sense".) ; Toisaalta evolutiivinen malli ei selitä miksi leopardilla on juuri viiden pilkun rykelmiä eikä vaikka tiikerinraitoja. Tässä mielessä säätöarvoteoria ei selitä tätä spesifiä yksityiskohtaa kuin sattumalla. Satu sen sijaan kertoo miksi asia on juuri sillä tavalla eikä muulla tavalla.

Tämä sopivuus ei tarkoita kuitenkaan samaa kuin tieteellisyys. (Mikä ei yllätä ketään.) Esimerkiksi falsifioituvuusperiaatetta Kiplingin tarinalla ei ole.
Sellainen on sitten olemassa säätöarvoihin perustuvassa teoriassa. Näistä esitetään helpoin jopa Barrow'n kirjassa "The waves create separate peaks and throughs as they spread around the large and roughly cylinderical body of the cheetah, but when they spread to the thin cylinderical tail, they were much closer together and merged to create the appearance of stripes. This tendency gives a very intresting mathematical 'theorem' that follows from the behaviour of the colour concentration waves on animal bodies : Animals with spots can have striped tails, but striped animals cannot have spotted tails." Eli toisin sanoen väritystä koskeva teoria ennustaa että eläimillä joilla on pilkkuja voi olla raidallinen tai pilkullinen häntä. Mutta raidallisilla eläimillä ei voi olla pilkullisia häntiä.

Toinen oleellinen asia on mekaniikka. Kiplingin "teoria" selittää sormista ja väristä, mutta ei siitä miten tämä väri on tarttunut ja säilynyt eläinlajilla sukupolvesta toiseen. Tämänlainen mekaaninen selitys onkin tärkeää. Sillä ilman sitä tarina on vain "just so story" ; Ytimessä on enemmän se että keksitään jotain joka "voi olla" ja joka kuvaa maailmaa siten kun sitä havaitaan. Se ei luo mitään koeteltavaa teoriaa ja koettele sitten tätä ja katso toimiiko se. 

Opetus on siitä kiinnostava että Intelligent Design -teorioissa usein selitetään että mekaaninen selitys on pahaa naturalismia. Ja että heillä on vaihtoehtoinen selitysmalli. Kuitenkin tämä vaihtoehtoinen selitysmalli on "just so story" joka "make sense". Kaikki yritykset siirtää sitä tieteelliseen suuntaan torjutaan "pahana naturalismina". Jos ottaa ID -teorian monet selitysmallit vakavasti, niissä ongelmia väistellään selittämällä että noiden vaatimusten takana on maailmankuvallisuus, niin huomaa että niiden antama tila on sellaista että Kiplingin sadussa oleva teleologian sävyttämä teoria vaillaa mekanistista selitystä muuttuu yhä enemmän ja enemmän sellaiseksi että se voisikin olla vaihtoehtoinen tieteellinen teoria. (Sitä voi miltei kuulla miten kreationisti ilkkuisi sillä miten evoluutioteoria ei selitä miksi leopardilla on viisi pilkkua rinnakkain, juuri ihmissormien lukumäärä. Jumalahan voi antaa tälläisen spesivin kuvion ihmisille tunnistettavaksi ja tämä tiettyys olisi ikään kuin design-signaali. Miltei.)

Toki maailmankuvallisuus ei tässä tarkoitakaan tätä ; Se on lähinnä jotain jota käytetään ID:ssä ei tässä kohdassa onnistuta täyttämään sen ehtoja ja siksi niitä ei haluta pitää tärkeinä kriteereinä. Noin karkeasti. Aina kun ID puhuu tieteellisyydestä hän viittaa todennäköisyyksiin eikä pidä niitä rajoittavina. Aina kun kriteeri on maailmankuvallinen, se on tunnustus epäonnistumisesta tässä kohdassa..

Randi-teologiaa

Skeptikko James Randi on kommentoinut lukuisiin pseudotiedeasioihin. Hän ei ole niitä ihmisiä jotka yleisesti aktiivisesti ottaisivat uskontoa erityisen huomion kohteeksi, mutta kevyesti usutettuna hän selvästi astuu sillekin alueelle.

Eräässä haastattelussa hän kertoi että hän näkee että uskonto on syntynyt selitystarpeesta. Kun ihmiset eivät tiedä jotain he haluavat ymmärtää miten asia toimii. Ja kun asia ei toimi kuten pääsäännöt ja teoriat kertovat he haluavat ymmärtää miksi poikkeukset tapahtuvat. Ja selityksessä helpoin tapa on kyhätä vaikka teorioita sateenjumalista, ja näin ei tarvitse miettiä miten ilmaa painavampi vesi aina vaan putoaa ylhäältä.

Nähdäkseni tämä on hyvin suosittu näkemys. Ja jostain syystä sitä pidetään jonain joka korostaa että uskonto on taikauskoa. Kuitenkin tämä näkökulma korostaa sitä että Jumalat tarjoavat selitysmalleja. Ja nämä selitysmallit eivät kaikki suinkaan ole a priori tutkimuksen ja havaitsemisen ulkopuolella. Zeun puuhailut ihmisnaisten kanssa ovat havaittavissa, ja näin voidaan saada havaintoja salamoinnin taustoista. Niistä vain ei saada havaintoja joten ne keräävät suojakseen erilaisia ad hoc kyhäelmiä niin että ne tulevat toimeen ilman näitä tukevia havaintoja.

Tämä selitysmalli ei tee uskonnosta tyhmää vaan sanoo että ne ovat ajasta jälkeenjääneitä selitysmalleja. Epäonnistuneita tutkimusohjelmia. Ja vastaavia. Tätä kautta uskontoon pitäisi antaa myötämielisempi asenne. (Paitsi etiikan kannalta, koska no, monet uskovaiset ovat paskiaisia ja he ansaitsevat tämän vuoksi sen että heitä kohdellaan sellaisina.)

Olen toki itsekin huomannut että useissa uskonnollisissa asioissa ongelmana on juurii se, että vaaditaan selitystä sellaiselle joka selittyy sattumalla. Eli ei suostuta hyväksymään sitä että joku voittaa lotossa tai kohtaa onnea tai epäonnea elämässä. Asiaa ei lähestytä jakaumina ja todennäköisyyksinä. Vaan vaaditaan selitystä sille miksi juuri se tietty tyyppi voitti lotossa ja toinen sairastui syöpään, eikä joku toinen (vaikka toisinpäin). Tämänlaista ei pidä lähestyä järjettömyytenä vaan jonain jossa vaaditaan liikaakin järkeä maailmasta joka ei ole järjellä rakentunut tai ainakaan järkeväksi muodostunut.

Mallintamisesta ja selittämisestä

Moni, mukaanlukien minä itse, pitävät tieteellistä mallintamista ja selittämistä käytännössä samana asiana. Tässä on usein henkenä ns. peittävän lain malli. Tällöin selittäminen on sitä että havaintoaineisto selittää miksi asiat ovat niin kuin nähdään, mutta eivät ole jollain toisella tavalla.

Jotkut, kuten Pierre Duhem, ovat kuitenkin jakaneet selittämisen ja mallintamisen erikseen. Duhem jakoi teoriat selittäviin (explanatory) ja kuvaileviin (representative). Hänen kantansa oli siitä kiinnostava että yleensä on korostettu selittämistä ja ymmärtämistä, jopa niin vahvasti että kuvailu olisi jotain heikompaa. Duhem kuitenkin esitti että fysikaalisten teorioiden tulisi olla nimenomaan pelkästään luokittelevaa tietoa. Tällöin hyvä fysiikka olisi nimenomaan kuvailevaa. Noustakseen selittäväksi jouduttaisiin tekemään jotain josta Duhem ei pitänyt. Eli ottamaan puhtaasti metafyysisiä kannanottoja teoriaan. Duhemin mukaan se, mitä suurin osa maallikoista haluaa ja vaatii teorioilta ovat itse asiassa turhia. Selitysmallinrakentamisesta voi olla filosofisia hyötyjä fysikaalisille teorioille vain heuristisessa mielessä. Eli jos teoria helpottaa hypoteesinmuodostusta - tuo mieleen uusia testirakennelmia.

Moni voisi ajatella että Duhem olisi instrumentalisti. Siinäkin korostetaan sitä että tieteessä luodaan luokittelujärjestelmiä. Duhem kuitenkin kannusti enemmänkin jatkuvuuden henkeä. Mikä ei ole yllättävää koska hän keskittyi suuresti esimerkiksi osoittamaan sitä miten tieteellisillä teorioilla ja ajatuksilla on ollut taustaa keskiajan filosofiassa. Toisaalta tämä on järkevää jos ajatellaan että teoriat saavat sisältönsä kontekstista. Ja että teoriat täsmentyvät kun niissä olevia pukkeja, virheitä ja poikkeustapauksia huomioidaan ja teorioita korjaillaan niiden valossa. Jossain määrin ajatus tiedon kumuloitumisesta voidaankin liittää ajatukseen esimerkiksi aatehistoriasta.

Ajatus on itselleni hieman vieras. Joskin olen ollut etenkin kvanttifysiikan kohdalla taipuvainen ajattelemaan että kun kvanttifysiikkaa halutaan ymmärtää, niin silloin pitää katsoa kaavoja. Moni kuitenkin vaatii maailmankuvallisia tulkintoja ja kvanttifysiikan vaikutukset esimerkiksi maailmankuviin innostavat. Olen hyvin vastahankainen tälle. Sanallistamiset, kuvaukset ja merkitykset ovat arvokkaita vain siinä mielessä että ne voivat tuoda kvanttifyysikoille uusia koejärjestelmiä koskevia ideoita. Se, mitä vaaditaan kun vaaditaan ymmärtämistä selviää kun katsotaan ihmisten tarjoamia vastausyrityksiä. Niissä on kysymys nimenomaan siitä että kytkös tieteeseen ja järkeen heikkenee, mutta yhteys tunteisiin ja mielikuvitukseen kasvavat. ; On selvää että prosessi usein leviää niin että mallintavan vertauskuvan sijaan ymmärrys on sitä että rakennetaan jonkinlainen näkökulmien vertauskuva jonka sitten vain halutaan olevan myös Totta "sellaisella ontologis-metafyysisellä tasolla".

Lottoparadoksi

Itse en lottoa koska katson voiton odotusarvoja ja päättelen tästä että lotto on tyhmyysverotusta joka on erityisesti kohdistettu ihmisiin jotka ovat huonoja matematiikassa.

Mutta kuvitellaan, silti että olisin empiristi joka arvostaa parasta mahdollista selitysmallia. Eli sitä että jos jokin malli on todennäköisempi kuin toinen, niin se on sitten tosi kunnes toisin todistetaan. Tässä nollahypoteesina hylätään "mahdolliset maailmat" ja muut vastaavat logiikasta tutut loogiset mahdollisuudet ja muut "mahdolliset vaihtoehdot" jos niiden todennäköisyys on pienempi kuin muiden. (Tätä ei ole vaikeaa kuvitella. Tämä on aivan järkevä konsepti.)

Kun tällä mindsetillä käyn ostamassa lottokupongin, ja sitten minulla on maksamisen jälkeen omistuksessa tämä lipuke ennen kuin arvonta on suoritettu. (Tämä on se vaikeasti kuviteltava kohta.)

Mikäli seuraan periaatetta, kädessäni on häviävä lippu. Koska vain hyvin pieni todennäköisyys lipukkeista voittaa, on paras mahdollinen selitysmalli se, että kädessäni oleva lottokuponki on häviävä. Kaikista kiinnostavinta on että tämä teoria on falsifioitavissa arvonnan jälkeen, joten tämä on myös empiirisesti varmennettavissa.

Ostaako empiristi siis koskaan lottokuponkia?

Ultimaattisesta selityksestä

Filosofit ovat olleet kiinnostuneita selittämisestä. Ensimmäinen joka vakavasti tutki asiaa oli Aristoteles. "Toinen analytiikka" kertoo melko oleellisen ajatuksen siitä minkälainen lopullinen selitys on ja voi olla. Hän luokitteli selitystyypit muutamiin luokkiin.
1: Argumentti voi olla kehäinen, eli A selittää B:n ja B selittää A:n. Aristoteles ei ollut tyytyväinen tähän selitysmalliin. Hänestä mikään ei voisi selittää itseään. Ja kehäisessä ajattelussa olisi mahdollista ajatella että A koska A.
2:  Toisaalta selitysketju voisi jatkua ikuisesti. Aristoteles ei pitänyt tästä koska se olisi keskeneräisyyteen pakottamista. Perusta tiedolle jäisi väistämättä puuttumaan. Ikuinen regressio ei viehättänyt.
3: Siksi Aristoteles esittikin että selityksen olisi oltava äärellinen mutta ei kehäinen. Hän huomasi että jäljelle jäisi kaksi vaihtoehtoa:
   3.1: Käsille voisi jäädä malli jossa perustalla olisi todistamaton faktana otettu premissi (brute fact). Aristoteles piti tämänlaista perustelemattomuutta vajavaisena ja huonona. Perustelu joka seisoisi tämänlaisilla savijaloilla ei Aristoteleen mielestä voisi tukea muitakaan tosiasioita.
   3.2: Aristoteles vaatikin että hyvä juuri olisi loogisesti väistämätön totuus, sellainen jolla ei olisi mitään vaihtoehtoja.

Piru vie, kun käy mielen
päälle tämmöiset...

Sittemmin Aristoteleen ajatuksiin on tullut ongelmia. Metafysiikattomuutta tavoittelevat suuntaukset ovat epäonnistuneet. Loogisen positivismin kukistuminen vaiensi viimeisetkin unelmat. Moni voisi jopa esittää että Aristoteleen väistämättömät totuudet olisivat jotain jotka olisivat niin epämääräisiä että niissä ei olisi informatiivisuutta. Asia joka on kyseenalaistamattomissa ja joka sopii joka ikiseen mahdolliseen vaihtoehtoon ei ole kovin vakuuttava.

Siksi käsille onkin jäänyt käytännössä Agrippan trilemma. Ja suuri osa tieteenfilosofiasta on näiden ongelmien hallintaa.
1: Foundationalistit luottavat siihen että on sallittua ottaa perustalle maailmankuvallinen perustelematon oletus (brute fact).
2: Koherentistit luottavat että kehäisyys voidaan hyväksyä vaikkapa siten että induktioita ei voi täydellisesti todistaa joten ne voivat joissain olosuhteissa falsifioitua.
3: Ja osa kannattaa sen tyylistä ajatusta että esimerkiksi matematiikassa on hyväksyttävää että se on ikuisesti kesken ; Gödelin epätäydellisyysperiaate ei siis olisi matemaattisen selityksen puute. Ja samaa periaatetta voitaisiin kenties soveltaa myös empiirisiin tieteisiin.

Toki vastaavaa on käynyt muullekin Aristoteleen sanomalle. Hän esimerkiksi esitti että maailma on hylomorfinen, ainetta ja ilmiötä (stuff+structure). Tämä sopii hyvin arkijärjen tapaan nähdä maailma ; Me koemme että näemme pöytiä ja sitten näille tapahtuu asioita. Empirian maailmassa on kuitenkin keskitytty korrelaatioihin. Pöytä havaitaan koska se vaikuttaa fotoneihin ja tämä muutos voidaan havaita jollain apparaatilla kuten kameralla tai silmällä. Toisin sanoen kaikki mitä tiedämme on jossain määrin jotain muuta kuin havaittu fakta. Havaitsemme ilmiöitä.

Ongelmaa voi demonstroida.

Mietitäänpä asiaa hieman
analyyttisesti ja rationaalisesti,
lattiamatolla istuen.

Jos lähestymme ultimaattista olemassaoloa ja lopullista selitystä, on kenties luontevin tapa etsiä tätä kysymyksestä jota pidän pseudo-ongelmana. Siinä epistemologia ja ontologia törmäävät juuri sellaisella ärsyttävän lopullisella tavalla jota ultimaattinen selitys kaipaa. Eli kysymys universumin synnystä ja siitä miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään. On kenties hauskaa ottaa lähtökohdaksi jokin joka kieltää maailmankuvallisuuden. Foundationalistiset mallit rajoittava selitys voisi lähteä liikenteeseen vaikkapa seuraavalla tavalla

P1: Leibnizin riittävän syyn periaate (Principle of Sufficient Reason). Jokaiselle ilmiölle on syy, joka selittää sen ja jonka seuraus se on.
P2: Perusta-aksiooma (Axiom of Foundation) Yksikään syy ei selitä itseään.

Jos universumin alkua mietitään, voidaan huomata että voidaan sanoa että aivan ytimessä on kysymys siitä millä tavalla universumin on mahdollista olla. Tässä on kausaalisia rajoitteita ja osassa maailmankuvista vaihtoehtoja on enemmän kuin toisissa. Mikä herättää kysymyksen meta-vaihtoehdoista. Sille miksi jokin näistä vaihtoehtoisista tavoista miten universumi voi olla pätee eikä toinen on itsessään kysymys. Eli universumin alun selittäminen johtaa helposti kysymykseen siitä miksi universumin selitykseen sopiva mallisto on pätenyt eikä jokin muu.
* Emmekä voi vain sanoa että "no kun on", tai "mysteeri", koska se rikkoisi Premissiä 2 vastaan.
* Voimme yrittää jatkaa eteenpäin. Jos ajattelemme että on jokin perustava selitys joka selittää itsensä, se ei ole enää brute fact eikä riko P2:ta vastaan.
* Mutta tällöin selitys kohtaa ongemia koska se on ristiriidassa P1 kanssa.
* Mutta ehkä tälle löytyykin selitys. Silloin on madollista että tämä metaselitys on sama kuin sitä edeltävä selitys, se rikkoo perusta-aksioomaa vastaan.
* Ja jos se on eri, niin se törmää siihen että uusi kierros pyörähtää ja samat edeltäneet kysymykset ja ongelmat alkavat pätemään.
* On pakko kierähtää ikuiseen regressioon. ; Näillä kahdella premissillä päädytään umpikujaan tai on pakko hyväksyä se, että päättelyketju jatkuu ikuisesti. Koska sisäisesti ristiriitaiset päättelyt kielletään yleensä kategorisesti on selvää että tuo sinänsä uskottava premissipari johtaa hyvin syvään ongelmaan.

Sitä tahtoo jäädä
tyhjin tassuin tämänlaisissa.

Toisin sanoen jos tätä sovelletaan vaikka ajatukseen jossa antrooppinen periaate perustana selitetään universumia Jumalalla syntyy meta-antrooppinen periaate. Jos vaikka sallisimme selityksen jossa Jumala tuottaisi halutun universumin siksi että Hän haluaa että ihmiset ovat elossa, olisi mietittävä miksi tarjolla olisi juuri tämänlainen Jumala eikä jotain muuta. Ja miksi on olemassa Jumala sen sijaan että tätä ei olisi olemassa. Kun loogisesti mahdollinen vaihtoehto on ateistinen malli, miksi tämä ei ole toteutunut. Kun Jumalaa ei ole -väitelause ei ole sisäisesti ristiriitainen, miksi tämä tila ei ole toteutunut vaan sen sijaan onkin vallinnut luomista edeltävä tai muuten siihen seuraussuhteessa oleva tila jossa on Luoja sen sijaan että ei olisi mitään.

Loppukommentti.

Kerälläkin voi olla mukava
olla, itseriittoisesti, laiskotellen.

Tosiasiassa voimme lähestyä Agrippan trilemmaa muunlaisillakin premissipareilla. Tällöin on kiellettävä kaksi kolmesta ; kehäisyys, ikuinen regressio tai brute fact. Lopputulos on aina väistämättä samantapainen. On pakko hyväksyä se kolmas, se jota ei ole valittu. Tämä tarjoaa tiettyjä rajoitteita sille miten käsittelemme ultimaattisia selityksiä ja ihania täysiä maailmankuvia. "Selitä X" -tyyliset kannanotot voidaan jossain määrin suhteuttaa tähän huomioon.

Pikkumies sisältä

Daniel Dennettin "Intuition Pumps and Other Tools for Thinking" tuo esille klassisen homunculus -ongelman ; Homunculus -ajatus on mielenfilosofiassa erityisen relevantti preformationismin kohdalla. Tässä on kyseessä ajatus siitä että siittiösolussa oli sisällä kokonainen persoona.

Vähän kuin tämä,
mutta kiveksissä.

Tämän ongelmana on selityksen ajautuminen ikuiseen regressioon. Jos meidän pitää selittää miksi ihmisellä on tietoisuus, selitys pitääkin sisällään viittauksen tähän pikkumieheen jossa on sisällä tietoisuuden vaatimat ominaisuudet. Oikea kysymys onkin siinä että miten tämän pikkumiehen tietoisuus selitetään? Päästään äkkiä malliin jossa on sisäkkäin homunculuksia kuin maatuskanukkeja. Miehen kiveksissä on homunculuksia joiden kiveksissä on pienempiä homunculuksia. Ja näitä on sitten ihan pohjalle asti.

Dennettin esiintuoma asia on tietysti varsin kliseistä ja turtumukseen asti tuttua mielenfilosofian raainta ydintä. Mutta se jostain syystä kuitenkin herätti minussa mielleyhtymiä aivan muihin asioihin. Sellaisiin joita Dennett ei korostanut kirjassaan. Päällimmäinen tunteeni oli se, että itse asiassa tietoisuus ja mielen olemassaolo tuntuvat olevan sellainen piirre että sitä ei yleensä selitetä vaan jotenkin siirretään syrjään. Esimerkiksi kartesiolaisessa dualismissa on monien modernien nykyuskovaisten suosima ajatus siitä että ihmisellä on ruumis jolla ei ole tietoisuutta. Ja sitten on sielu jolla on. Ja tietoisuus on tässä sielussa. Tämä ei tosiasiassa selitä tietoisuutta vaan sanoo että meillä on tietoisuus koska meillä on sielu joka on tietoisuus. Ja tässä ei selitetä että miten sielun tietoisuus toimii tai sitä että miksi sielulla on tietoisuus. Sielun tietoisuutta ei selitetä, joten sielu siirtyy askeleen taaksepäin. (Toki sielun tietoisuuutta voidaan selittää Jumalalla joka on ... tietoinen.)

Oma teini-iän suosikkini, panpsykismi, on tässä kuitenkin kenties kamalin. Sehän siirtää tietoisuuden syrjään hokemalla kvantti-sanaa. (Kvantti -sanan hokemisella pääsee pitkälle.) Koko ajatus nojautuu vahvasti siihen että atomitason ilmiöillä nähdään piirteitä jotka ovat vahvasti analogisia tietoisuuden kanssa. Meillä siis on tietoisuus koska näillä atomitason ilmiöillä on tietoisuus. Kysymys on jälleen siitä että tietoisuuden selittäminen siirretään syrjään ja selitetään että ihminen on tietoinen koska hänessä on jotain joka on tietoista. On selvää että tämä on melko epätyydyttävää. Panpsykismi on toki sisäisesti koherentti ja sinänsä jännittävä ajatus. (Ja rehellisesti sanoen se on niitä malleja joiden toivoisin olevevan tosia, mutta joiden kohdalla en voi silti pitää uskottavuustasoa kovin korkeana.) Mutta siltä puuttuvat ne piirteet joita itse pidän relevantteina. (Minun "Pyhä Kolminaisuuteni" on konsilienssi, parsimonia ja tutkimusohjelman hedelmällisyys. Joista tärkeimmäksi valitsen konsilienssin koska jos se on kunnossa, ollaan väkisinkin otettu askel parsimonian suuntaan ja yhteys eri tieteenalojen kanssa helpottaa myös tutkimusohjelman hedelmällisyyttä.)

Dennettin ajatus on kuitenkin kiehtova. Koska hän itse asiassa modifioi homunculusongelmaa siten että regressio muuttaa luonnettaan. Hän nimittäin lähestyy asiaa siten että yhden "pikkumiehen" sijaan käytetään suurempaa delegaatiota, ongelma voidaan ratkaista. (Joku voisi tässä vaiheessa huutaa parsimoniaa. Ja se olisikin vakava ja tärkeä huomautus. Mutta tämä taso tulee korjattua tarkemmalla perehtymisellä. Dennettillä homunculuksia ei nimittäin vain monisteta, niille tehdään jotain muutakin.) Jos meillä on ajatus tietoisuuden hommia hoitavasta sisäisestä olennosta, voidaan ajatella että sen tehtävät voidaan jaotella muutamalle vähemmän fiksulle, yksinkertaisemmille ja tomppelimmalle, homunculuksille. Näiden tehtävät voidaan jakaa pienemmille alihomunculuksille joiden toimenpiteet ovat yksinkertaisempia ja toisteisempia. Kun tätä jaottelua jatketaan tarpeeksi, jäljellä on niin tylsää työtä ja yksinkertaisia toimintamalleja että ne voidaan korvata algoritmilla. Tai hermosolulla. Näiden ei tarvitse olla tietoisia.

Tämä on ns. periaatteellinen malli joka tarjoaa filosofisen kulman siihen miten tietoisuus voidaan selittää jollain eitietoisella ilman että takana olisi välttämättä mitään ristiriitaa tai argumenttirakenteeseen liittyvää ongelmaa. Siinä ei ole ikuista regressiota koska homunculukset eivät ole "vain sisäkkäin" vaan niiden perusluonteessa tapahtuu myös syvä muutos.

Argumenttia arvioidessa on toki syytä muistaa että filosofit jakavat "mahdottomia" sellaisiin ajatuksiin kuin "fyysisesti mahdoton" ja "loogisesti mahdoton". Dennett osoittaa että konsepti ei ole "loogisesti mahdoton", mutta ei tämän enempää. Hänen etunaan on vain se, että fysikalistista tietoisuutta moittivat ovat jostain syystä keskittyneet pääasiassa osoittamaan että miten tietoisuuskysymyksen ratkaisu olisi "loogisesti mahdoton", ja "fysikaalisesti mahdottoman" kohtaa on tarkasteltu hämmästyttävän vähän tässä mielessä. Jostain syystä heti kun aivotoiminta hyppää selitystapaan mukaan, ei naturalismia ollakaan kumoamassa.

Kiehtovinta tässä on se, että tämä lähestymistapa vaatii katsomaan kokonaisuutta. Tietoisuutta ei voida palautta pelkkään neuroniin, vaan tietoisuus syntyy vasta kun koko "delegaatio" on kasassa. Aivot eivät siis tee tietoisuutta osasissa eikä mielessä ole yhtä paikkaa jossa olisi tietoisuus. Tietoisuus on ikään kuin sivutuotteena, jonain joka syntyy ja toimii kun jotain muuta kuin tietoisuutta perimmiltään tekevät osaset toimivat samanaikaisesti, ikään kuin "yhteistyössä" (joskin itse ilman tietoisuutta).

---

Itselleni tuli tästä jopa hieman mieleen työ nykyaikana. Luddiitit pelkäsivät että teknologia korvaa työntekijät. Työnjako on jo tätä ennen pilkkonut siten että yhden alan ammattilainen oli korvautunut sillä että yksi ihminen teki vain yhtä pientä osaa koko toiminnasta. Ammattilainen teki kengän alusta loppuun, liukuhihnalla oleva työläinen saattoi koputtaa samanlaisia korkoja samalla tapaa samaan kohtaan samanlaisia kenkiä. Ja tämä nopeutti kengän tekemistä. Tämä oli kuitenkin niin yksinkertaista että ajatus siitä että työ voidaan korvata robotilla oli paljon mahdollisempi kuin jos pitäisi vain lennosta koneistaa koko suutarin työnkuva.

Miten Hitlerin näköinen kissa selitetään?

Jos kylään syntyy Hitlerin näköinen kissa, se on taatusti samantapainen merkki kuin se, että aamupalaksi tarkoitettuun paahtoleipään palavatkin Jeesuksen kasvot. Sen on oltava merkki. Se on merkki siitä että human intrest -journalisteilla on helppo työ hankkia hieman ylimääräistä rahaa ja mediajulkisuutta pienellä tai olemattomalla työpanoksella.

Ja luonnollisesti skientistien pitää selittää miten syntyy Hitlerin näköinen kissa. Tähän haasteeseen ajattelinkin tarttua. Sillä aikamme syvin mysteeri tarvitsee selvityksen. Eikä ole selvitysti ilman selvittäjää.

Kissojen värityksestä on olemassa tutkimusta. Ja klassisesti värit selitetään geenien kautta. Jokainen koululainen tietää että tumma väri dominoi vaaleaa väriä joka jää resessiiviseksi - eli juuri toisin päin kuin natseilla. Ja että väri on tätä kautta geneettistä. Mutta Hitlerkissan kohdalla tämä ei itse asiassa ole oleellinen tieto.

Sen sijaan on syytä katsoa Richard Robinsonin "Mosaicism" -tutkimusta. Sillä kuten kissanjalostajat tietävät, värillinen kissa ei ole rotu. Hitler, joka itse oli kovasti rotuoppien ystävä, voisi järkyttyä että häntä muistuttava kissa on itse asiassa jotain joka ei ole ollenkaan kissarotu klassisessa mielessä. Siis vaikka laikukkaat kissat tunnetaan nimellä kuten calico cat, sille ei ole myönnetty kissarodun asemaa.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään sellainen josta Hitlerin nykyseuraajat kommentoivat tunnettuun tyyliinsä silloin kun ihmisrotujen luokittelun relevanssia mitätöidään ja selitetään että rotu on ilmiönä enemmän kulttuurinen konstuktio kuin biologinen asia. Tällä kertaa juutalaiset eivät ole salajuonensa kanssa takana. Syynä on laikukkuuden syntymekanismi. Mekanismi jonka voi lukea vaikka suuren tutkijaryhmän tekemästä tutkimuksesta "Patterns of molecular genetic variation among cat breeds." vuodelta 2007. Tunnetusti jalkoväliasioista kiinnostuneet ranskalaiset ovat nimenneet kissatyypin nimellä chatte d'Espagne, eli espanjalainen naaraskissa. (Joka kyllä minun korviini kuulostaa pornoelokuvan nimeltä. Mutta toisaalta, niin kuulostaa ranskalaisten kiroilukin.) Tähän on syy. Suurin osa laikukkaista kissoista on naaraita. Ja jos ominaisuus jotenkin putkahtaa uroksiin, ne ovat yleensä steriilejä.

Syy on se, että hedelmöittymisen jälkeen solu ryhtyy jakautumaan. Ja melko pian alkionkehityksessä käy niin että toinen X -kromosomi sammuu solussa. Se tiivistyy ns. Barrin kappaleeksi jota kyseinen solu ei käytä. Tämän efekti on satunnainen. Ja kun tämä Barrin kappaleeksi puristuminen on tapahtunut, niin kaikki tästä kyseisestä solusta myöhemmin jakautuvat solut eivät uudelleenarvo mitään. Eli toisin sanoen sen läheiset solutkin muuttuvat samanlaisiksi. Tämä on jotain joka tapahtuu joka ikisellä naisella ja naaraksella. Mutta kirjavien kissojen (toisin kuin kolipäiden koirien) kohdalla syynä on se, että kissojen turkin väriä määrääviä geenejä on X -kromosomissa. ; Kirjavien kissojen kohdalla jännittävää onkin huomata miten saman kissapentueen jäsenet näyttävät usein samoja värejä. Mutta laikut ovat hyvinkin eri muotoisia. Jos kissat olisivat identtisiä kaksosia, niin tämä sama tapahtuisi niidenkin kohdalla. Niillä olisi samat värit mutta laikuissa erilaiset muodot ja kohdat.

Luonnollisesti kirjavuutta ei tässä muodossa oikein voi jalostaa rotuominaisuudeksikaan, koska samanväristenkin kirjavien kissojen jälkeläisissä voidaan jakaa X -kromosomi joka koodaa samaa väriä kahteen kertaan. Kirjavuus vaatii variaatiota ja peräti sellaista variaatiota jota on vaikeaa toistaa. Rotu joka koostuisi vain naaraista olisi sekin tietysti haastava rotu.

Toisin sanoen Hitler voisi pahastua siitä että häntä inkarnoidaan naiseen. Hitlerkissa onkin selkeästi feminiininen. Mutta sitten toisaalta voimme muistaa sen minkä "Kwai joen silta" meille opettaa vihellyksessään. Tai opettaisi jos sirkusvihellykseksi opittu laulu olisi jätetty sensuroimatta. Vihellyshän perustui sotilaiden oikeasti käyttämään lauluun jonka sanoma oli se, että Hitlerillä on vain yksi kives. Elokuvan ohjaaja ajatteli että tämä olisi hieman liian provokatiivista laulettuna, ja siksi kappale vain vihellettiin. Kenties lyriikatkin rusentuivat Barrin kappaleeksi. (Hitlerin kiveskysymys on tiettävästi urbaani legenda jonka todennäköisyyttä ei ole varmistettu. Mutta kyllä tuo vitsi kuuluu tuohon paikkaan.)

Ai halusit että miettisin miten todennäköistä olisi että syntyisi laikukas kissa jonka laikut ovat Hitlerin muodossa. Tässä mielessä kysymys on tavallaan turha. Tarkemmin ajatellen se on jopa typerä. Kaikki kirjavien kissojen värikombinaatiot ovat harvinaisia ja keskenään samanarvoisia siinä mielessä että niiden permutaatiot ovat todennäköisyyksiltään samanarvoisia. Se, että ilmiö selitetään tarvitsee vain sen että selittää miten kombinaatio ei ole ollenkaan omituinen. Ja itse asiassa. Kun kirjavia kissoja on hirveän monta, niin Hitlerkissan nouseminen on suorastaan väistämätöntä. Viimeinenkin selittämättömyys purkautuu kun pöytään isketään tunnettu vertaus. Kolmogorovin mukaan apina kirjoittaa koko Shakespearen tuotannon jos sille annetaan kirjoituskone, jotain jolle kirjoittaa, riittävästi aikaa - ja ilmeisesti myös taiteilutukirahaa. Meillä ei siis ole mitään pelättävää.

Ihmisen eläimellistäminen ; Miten eläinkokeiden ja lihansyönnin oikeuttamisen välillä on jännite?

Neurologien ja kognitiotieteen harjoittajissa on hyvin monenlaisia näkemyksiä. Silti nyrkkisääntönä voi sanoa että aivotutkijan ja kognitiotieteilijän voi usein erottaa toisistaan yhden teeman kautta. Sitä kautta miten he suhtautuvat Thomas Nagelin lepakkoa koskevaan argumenttiin ; Nyrkkisääntönä on se, että kognitiotieteilijät katsovat useimmiten, että tietoisuutta koskevaa reduktiota ei voida tehdä ja neurologit taas uskovat että reduktiota koskevat haasteet ovat lähinnä filosofisia, ja ovat käytännön tasolla ohitettavissa.
1: Toki tämä on vain nyrkkisääntö. Esimerkiksi itse olen saanut hivenen koulutusta nimenomaan kognitiotieteeseen. Ja se noin yleisesti ottaen viehättää itseäni enemmän kuin neurologia. Kuitenkin kannatan "kohtuudella" reduktiota. Mutta tämä on lähinnä korostus siitä että nyrkkisääntö on nyrkkisääntö. Kyllä minä olen tavannut dramaturgin joka kannattaa evoluutiopsykologiaakin. Vaikka yleensä dramaturgit kannattavat niitä mannermaisen filosofian muotoja joissa tämänlaista lähestymistapaa pidetään kauheana reduktiona eli määritelmällisesti vastenmielisenä lokerointina.
2: Olin taannoin rippusen ällistynyt kun Craig lähestyi eläinten ja ihmisten välisiä eroja neurologian kautta. Sillä tavallisesti uskovaiset ovat korostaneet ihmisen ja eläimen syvintä eroavaisuutta - tuota hitusen evoluutiodenialismilta vivahtavaa "me ei olla apinoita" -henkeä - hakemalla tukea nimenomaan Thomas Nagelin tyylisestä argumentaatiosta.

Antropomorfistetut
kostavat jänikset ovat
antropomorfistisia.

Perinteisesti Nagelin kantaa on lähestytty sitä kautta että eläimiä on inhimillistetty. Antropomorfismi onkin ihmiselle tyypillinen ajattelutapa. Ja se vaikuttaa hyvin vahvasti sellaisissakin asioissa joissa se ei ole kovin järkevää. Its asiassa moni sellainen asia jota "noin yleisesti pidetään taikauskona" johtuu juuri siitä että luonnonvoimia tai satunnaisia tapahtumia liitetään intentionaaliseen toimintaan jossa on vahvasti ihmisenkaltaisia sävyjä. Ja tämä on tietysti huono asia siinä mielessä että se on huoletonta ajattelua (vastakohtana huolelliselle ajattelulle). Siksi kannatan reduktiota "kohtuudella".

Monesti erilaisuutta korostetaan sitä kautta että ihmisten on ikään kuin oikeutettava lihansyönti. Uskonnollisessa puolessa kyseeseen tulee tietysti myös koirien käännyttämistyötä koskevat haasteet. Jos koiralla on sielu, miten se pelastetaan Jeesukselle julistamalla totuutta kun yhteistä kieltä ei löydy? (Paitsi se siankieli josta tehdään ruokaa perheelle ja koirakin saa osansa, that is.)

Kuitenkin sitten toisaalta eläimillä tehdään eläinkokeita. Niiden ytimessä on toki myös oikeuttamisen filosofia. Eläinten ihmsenkaltaisuutta yritetään jotenkin kiistää, koska eläimille tehdään jotain jota pidettäisiin ihmisille julmina. Mutta joka tapauksessa jotta näillä tutkimuksilla olisi mitään tieteellistä arvoa, niiden pitäisi kuitenkin kertoa jotain oleellista nimenomaan siitä mitä asiat tarkoittavat ihmisille. Tämä vaatii jonkinlaista reduktiota jossa meikkitestit varmistavat että jos eläin ei kärsi, niin sitten hienostorouvakin voi tunkea pakkelia naamaansa ilman huolen häivää.

Keskiaikainen jänis voi olla
asiasta hitusen erimielinen.
Kostonhimostaan huolimatta
(tai jopa sen vuoksi) se on
kuitenkin myös
antropomorfistettu jänis.

1: Edes meikkitestit, nuo koe-eläinten testauksen eniten kritisoitu osasto, ovat testejä joiden tavoitteena ei ole kiduttaa eläimiä, vaan tehdä meikkejä joista eläimet eivät kärsi. Mutta riski päinvastaiseen on, ja koe-eläinten testaamisessa henkenä on että eläin kärsii kuten ihminenkin kärsisi mutta olisi kuitenkin jotenkin vähäarvoisempi kuin se hienostorouva, olipa tämä sitten miten elitistinen snobi hienostorouva tahansa. Ja koska ihmiset ovat epätäydellisiä - siksi testejä ylipäätään tarvitaan - eläinten kärsimys syntyy sekundaarisesti sivutuotteena. Sitä ei tavoitella, mutta se kestetään koska "mieluummin ne kuin me".

Toisaalta jos ei voitaisi tietää että eläimet kärsivät aidosti, koe-eläimiä voitaisiin pitää huoletta. Niiden kärsimys ei ole aitoa. Ja tässä mielessä on ymmärrettävää miksi joku voi haluta käyttää koe-eläimiä. Argumenttina on silloin se, että eläimet reagoivat kuin ihmiset, mutta että heillä ei ole välttämättä samanlaista tietoisuutta. Nagelin reagointitapahan ei sano että lepakot eivät aistisi ja kokisi kuin ihmiset, vaan että emme voi tietää minkälainen se on. Osa esittää että tämä vihjaa että ero on olennainen ja ylittämätön ja joku vain että eroja ei ole, mutta että samat ongelmat ovat olemassa myös ihmisten kesken. Joka johtaa siihen että Nagelin esittämät ongelmat ovat itse asiassa tuttuja muun muassa niistä filosofisista ongelmista että "onko sinun näkemäsi punainen sama kuin minun". Voimme sanoa että mansikka on punainen, mutta aivot tulkitsisivat sen eri tavalla. Niin että minun aivoissani reaktio tuntuu samalta kuin sinun sinisesi. (Eli minun punainen ja vihreä olisivat vaihtaneet paikkaa keskenään. Eli kun näkisimme mansikan, viittaisimme molemmat että se on punainen. Ja joulukuusen kanssa että vihreä. Mutta kokemuksellisesti elämys olisi aivan erilainen.) Nagelin argumentti maksimoi maailmankuvallisuuden kysymyksessä. Se esittää ongelman ja sen jälkeen "voi olla" -hypyllä voi olla mitä mieltä vain. Ja koe-eläinkysymys ei enää olisi ollenkaan objektiivinen tieteen kysymys vaan tulkintakysymys, perimmiltään maailmankuvakysymys. Kysymys siitä ovatko eläimet samanlaisia vai erilaisia kuin ihmiset.

Toki eläinten tutkimisessa ongelmana on se, että tulkinta eläinten kivusta on usein jotain enemmän kuin pelkästään spontaania reagointia. M. Bekoffin "Animal emotions and animal sentience and why they matter" (2006) kuvaa miten eläimillä on tietoisia emotionaalisia reaktioita. Mutta jo tätä yksinkertaisemmat asiat vihjaavat että eläinten tietoisuus on astetta enemmän kuin reagointia. Ne oppivat ja ennakoivat ja niillä on tavoitteita. ; Esimerkiksi eläinten kyky oppia ja ennakoida kertoo että ne muistavat ja oppivat kipuärsykkeistä - jopa niinkin alkeelliset olennot kuin madot välttävät kipua opittuaan jotain. ; Ja itse asiassa tästä voidaankin päästä siihen, että tosiasiassa maailmankuvallisuuskysymyksiä voidaan todellakin kiertää. Todistusaineisto painottaa tulkintoja ja tätä kautta toiset tulkinnat ovat yksinkertaisesti parempia kuin toiset.
1: Täysin premissitöntä tiedettä ei ole, ja ajatus että vain loogisen positivismin toteutumisen kohdalla olisi kysymys "aidosta tieteestä" on hoopo. Nähdäkseni aina kun puhutaan tiedosta, puhutaan parhaasta tämän hetken tiedosta, joka ei ole täysin objektiivista mutta objektiviisempaa kuin ne muut. Ja näin "maailmankuvallisuus" -argumentteja ei oikeastaan tarvita. Paitsi jos ollaan jo hävitty keskustelu eikä haluta tunnustaa sitä.

Evoluutionäkökulma tietysti helposti eläimellistää ihmistä. (Kysymys ei ole antropomorfismista, vaan siitä mikä tuntuu erityisesti loukkaavan kreationisteja. Eli "me ei olla mitään apinoita" -henki.) Ja tälle onkin syytä. Sillä ihmisten kohdalla aivojen suhde tietoisuuteen on hämmästyttävä. Tätä kautta on saatu tietää juuri siitä miten tietyt leesiot vaikuttavat siihen miten ihmiset kokevat maailman. Ja jopa itsensä. Koska eläimillä on aivoissaan homologisia rakenteita, voidaan nähdä että eläinten kokemuksessa olisi samanlaisia piirteitä. Etenkin jos eläinten käytös muuttuu ja ne välttävät asioita samaan tapaan kuin ihmisilläkin. Ja jos niiden leesiot tai kirurgisesti tehdyt aivovammat muuttavat käytöstä eläimilläkin. (Tämä ei ole mitään "ateistis-darwinistista lähestymistä", kuten josks on moitittu. Sillä myös Intelligent Designissä ja julkis-teistisessä kreationismissa esitetään että ihmiset ja eläimet ovat hyvin samanlaisia rakenteiltaan koska Jumalalla on mielessä rakennesuunnitelmat ja tottakai samoja osia käytetään samoihin tarkoituksiin eri eläimillä. Itse asiassa maailmankuva näyttää tässä kysymyksessä olevan yllättävän pientä. Ainakin tässä teismi-ateismi -haarukassa)
1: Tulkintojen painotus pitää sisällään monelaisia lähestymistapoja. Muun muassa evolutiivinen etiologia on mahdollinen. Silloin tutkitaan miten läheistä sukua eläinlajit ovat toisilleen. Lähempänä olevat ovat todennäköisesti myös tietoisuudeltaan lähempänä. Emme siis ehkä tiedä millaista on olla lepakko, mutta jos pitää miettiä minkälaista on olla simpanssi, asiat ovat jo monta kertaluokkaa vähemmän ylivoimaisia.

Tulkintoja voi tietysti painottaa montaa muutakin kautta. Ja näiden kautta saadaan kokonaiskuva. (Hyvin Quinelainen asenne.) Eläinten ja ihmisten samanlaisuutta ja erilaisuutta onkin hyvä tutkia rinnakkain. Tässä klassisena lähtökohtana on itse asiassa ollut McKinneyn ja Bunneyn 1969 tekemä "Animal model of depression". He lähestyivät asiaa siten, että niinkin subjektiiviseen kokemusmaailmaan sidottu ilmiö kuin masennus ei ole täysin objektiivisen lähestymistavan ulkopuolella. Ja että nämä keinot toimivat myös eläimiä tutkittaessa. He korostivat että mallintaessa tulee lähestyä (1) Etiologisesti, eli katsomalla syy-seuraussuhteita. (2) Katsomalla oireita ja niiden klustereita, eli sitä miten asiat vaikuttavat käyttäytymiseen ja muuhun terveyteen. (3) Katsomalla fysiologista perustaa, kuten esimerkiksi aivojen rakennetta ja (4) Katsomalla miten ihmisillä oireita on hoidettu ja miten ne ovat toimineet.

Asioiden käsittely näitä kautta tuottaa esimerkiksi testejä joissa ihmisten masennusta parantava lääke voi olla keino jolla tutkitaan rottien tietoisuuden tasoa katsomalla miten se muuttaa niiden käyttäytymistä tilanteessa jossa muutoin on havaittavissa masennusoireita.
1: Jopa "tieteen lokeroivaa logiikkaa" eniten vihaavat fenomenologiaan hurahtaet eläintensuojeluihmiset tiedostavat että jos ketulla on haavoja ja sillä on stereotyyppistä käyttäytymistä se kärsii. Ja tämä on mielestäni ihan hyvä asia. Juuri tämänlaisia päätelmiä kaltaiseni "kylmät ja mekaaniset psykopaatit" ja "reduktiofiksoituneet fakki-idioottiskientistit" kannattavat. (Että kiitos vaan uusista lisänimistä. Kannan arvonimiäni kunnialla, kuin titteleitä.)

P. Willner taas lähestyi asiaa myöhemmin - vuonna 1986 "Validation criteria for animal models of human mental disorders" ja vuonna 1991 "Animal models of depression" - siten, että neuropsykiatria on tehokas väline, kunhan siinä muistetaan keskittyä ylläolevien lisäksi selitysvoimaan. Idean voi tiivistää lainaukseen "Firstly it must me established that homologous constructs are being studied in animals and people." ... "Secondly, it must be shown that a change at the level of construct being modeled is in fact central to the disorder" (Willner, 1986, s. 684) Laajemmin asiaa katsoen korostuu että Willner lähestyi eläinten ja ihmisten psyyken toiminnan selittämistä kahta kautta ;
1: Ennustavan selitysvoiman (predictive validity) kautta, eli siten miten hyvin käyttäytymisen muutoksia voidaan ennustaa ennen testaamista.
2: Mallintavan ja teoriaa rakentavan selitysvoiman (constructive validity) kautta. Tätä saadaan homologian kautta. Täytyy vain katsoa mitä tietoa aivojen rakenteesta on.

Kenties antropomorfistetut
kostajajänikset eivät ole
a priorisesti mahdoton konsepti.
(Vaan sen sijaan a posteriorisesti
aivan naurettava konsepti.)
Ja kenties he antavat meidän
ihmisten elää vaikka heidän
filosofinsa onkin kertonut että
he eivät voi tietää millaista on
olla ihminen. Ja että pitää
olla varovainen ettei lagomorfisteta
näitä kirkuvia lihanpaloja.
Koska ne vaan reagoivat eivätkä
tunne tietoisesti mitään tuskaa.

Nämä keinot kertovat että asiaa voidaan lähestyä. Ja kognitiotieteen filosofisesta ja varovaisesta luonteesta huolimatta olen tässä enemmän neurologien muodin puolella. Kenties tässä on takana maailmankuvallisuutta - kuten se, että vaikka en pidä ihmisistä ja olen huono heidän kanssaan, niin olen hyvinkin eläinrakas ja koen tunnistavani eläinten tuntemuksia (myös pelkoa ja arkuutta minua kohtaan silloin kun sitä ilmenee) vähintään kohtuullisen hyvin. Tällä ei kuitenkaan ole väliä, koska kysymys ei ole pelkästä tulkinnasta. Vaan asiaa voidaan nimenomaan lähestyä "skientistisillä keinoilla". Toki jos vaatimustasot asettaa ylikorkeaksi, voi estää ketä tahansa olemasta mitä tahansa mieltä (paitsi jossain abstraktissa ja läpeensä deduktiivisessa kuten matematiikassa). Mutta minä en ole näitä "not good enough (if you disagree with me)" -ihmisiä. (On syytäkin, koska koen että minussa on vielä rippunen itsekunnioitusta ja kunnioitettavuutta jäljellä.)

Erikoisin huomio onkin siinä, miten eläinkokeiden hyväksyminen ja lihansyönti kuuluvat jollain tavalla "ideologisesti yhteen". Ainakin jos vastustaa yhtä, vastustaa yleensä toistakin. Mutta melko usein jos hyväksyy lihansyönnin, hyväksyy helpommin muunkin eläinten välineellistämisen. Kuitenkin jos asiaa mietitään tarkemmin, niin jossain määrin nämä ovat toisiaan vastaan. Jos eläin ei koe tuskaa kuten ihminen, monet eläinkokeet muuttuvat turhiksi, joksikin jotka eivät painota episteemisiä argumentteja, painota tulkintoja tiedon kautta, suuntaan tai toiseen.

Pieni ajatus : Kuinka tieteellinen selitys ei ole aina sama kuin vastauksen hakeminen

Pidän multiversumiteoriaa enemmän rationalistisena kuin empiristisenä teoriana. Sen vahvuuksina on toki se, että se ei vetoa mihinkään kovin eksoottisiin konsepteihin. Kuitenkin se, että se jäsentelee tunnettua fysiikkaa ei vielä tee siitä samaa kuin fysikaalinen teoria.

Massimo Pigliucci on tähän ongelmaan liittyen kirjoittanut demarkaatio -ongelmasta. Ja hän on hyvin monella tavalla kanssani samaa mieltä. Hän korostaa Pierre Duhemin huomioita siitä että yksikään tieteellinen koe ei ole "puhdas yhden asian testaaminen" Havainnot ovat aina teoriapitoisia. : "... any given set of empirical data (say, from a particle accelerator experiment) doesn’t strictly speaking test the theory itself, but rather a complex web of notions that comprise the focal theory (say, the Standard Model), a number of corollary theories and assumptions needed to build it, as well as assumptions about the correct functionality of the measurement instrument, the way the data are analyzed, and so on." Ja miten Quine korosti että tosiasiassa kaikki, jopa käyttämämme logiikka, on osana tiedekeskustelua ; Erilaiset geometrian matemaattiset mallit kertovat että teorian sopivuudesta on voitava keskustella sen aksioomia myöten. Siis jos havainnot ovat teoriapitoisia, niin myös hyvät teoriat ovat havaintopitoisia. Tiukka jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon on hylättävä. "... scientific (or really, any) knowledge is the result of a complex web of interconnected beliefs, which include not just the elements mentioned by Duhem (i.e., those most closely connected to the theory under scrutiny), but also far removed notions about the world and how it works, up to and including mathematics and logic itself." Mikä ei tietenkään tarkoita sitä että kaikki kävisi tai että tiedettä ei voitaisi tehdä. Pikemminkin on tärkeää huomata, että testin kohde ei ole hypoteesi, teoria vaan tiedon kokonaisuus. "... scientific theories still can, and regularly are, tested. But if we are to speak precisely, what we are testing every time is our entire web of knowledge. If something goes wrong, the problem could in principle reside anywhere in the web. It is then up to clever and creative scientists to focus on the most likely culprits, eliminate the ones they can, and eventually reach a consensus as a community regarding the soundness of the theory being “tested.”"

Tällä on hyvin merkittäviä seurauksia nimenomaan multiversumimallissa. Pigliucci viittaa siihen miten monet kosmologit ovat hylänneet - kyllä aivan oikein mutta vääristä syistä - falsifiointiperiaatteen ja viittaavat siihen että multiversumimalli selittää hienosäätöongelman. Ja että tämä ongelman ratkaiseminen oikeuttaisi pelkästään laskelmien varassa olevan teoretisoinnin.

Eli sen, miksi universumi on sellainen että siinä voi olla elämää eikä muunlaista. Tämänlaatuinen ajattelu on hyvin klassista ja se sopii nimenomaan rationalistiseen ajattelutapaan, jossa logiikka on asioiden perimmäinen ydin ja jossa maailma voidaan selittää ikään kuin nojatuolista käsin. Pigliuccille, kuten minullekin, tämänlainen on "kiinnostavaa mutta silti oikomista". Ja tätä ei pidä katsoa hyvällä, sillä jos asiaa ei tiedosta se johtaa hyvin vakaviin ongelmiin "... the reasoning basically boils down to: we have this empirically unsubstantiated but nice theoretical complex (the multiverse) that would very nicely solve this nagging fine tuning problem, so we think the theoretical complex is on the mark. This is dangerously close to being circular reasoning. The fact, if it is a fact, that the idea of a multiverse may help us with cosmological fine tuning is not evidence or reason in favor of the multiverse itself. The latter needs to stand on its own."

On kuitenkin psykologisesti erittäin helppoa ajatella että jos meillä on ongelma ja siihen "voi olla" -ratkaisu, niin silloin on parempi pitää yllä huonoa teoriaa kuin ei teoriaa lainkaan. Ongelmana on vain se, että tämänlaiset "mahdollisuudet" ovat itse asiassa hyvinkin analogisia crank -sepustusten kanssa ; Sama on tyypillistä ihmisille jotka kannattavat vaikkapa kummituksia. Kummitukset muuttuvat "mahdollisiksi" heti kun selitetään muutama sana sähkömagneettisesta säteilystä tai vastaavasta. He tiedostavat että jos viittaa pelkkään "sieluun" niin ongelmana on se, miten tämä sielu sitten tunnistetaan sieluksi, ja miten tiedetään, että tälläinen konsepti on tunnistettavissa ja todellinen. ; Ongelman ratkaiseminen kunnolla vaatisi että teoria todellakin seisoo myös muussa osassa tiedeverkkoa. Toki kummitusten metsästäjät eivät ole jaksaneet tehdä tätä rationalisointia samalla tarkkuudella kuin multiversumimallin kannattajat.

Vielä astetta kauempana ovat siten Intelligent Design -teorian kannattajat joille perusrakenteena on juuri se, että etsitään "eliminatiivisesti" selityssuodattimella luonnonlainomaiset ja sattuman aikaansaannokset poistaen mitä ei ole selitetty. Ja tällä aukkojen Jumala -periaatteella sitten päädytään viittaamaan mysteeriin jossa on designin merkkejä. Heilläkin on usein ajatuksena että antrooppinen  periaate selittyy Jumalalla ja että tämä ei ehkä ole supertieteellinen teoria, mutta että "huonokin selitys on parempi kuin ei selitystä ollenkaan". He ovat vielä heikommilla kuin kummitusten metsästäjät. Sillä he etsivät sitä vastaustaan vaatimalla eksoottisia selityksiä. He oikovat sitten jo niin paljon, että eksyvät matkalla.

Tekosyyttelijät

"Ajattelun lopputulos tuskin voi olla täydellinen maailman empiriinen selittäminen. Ajattelun inspiraationa voi olla Totuus. Kannustimena perspiraatioon edellämainitun egoistinen ja pinnallinen versio, Halu Olla Oikeassa. Ajattelun lähtökohta sen sijaan on pelko, nälkä, himo ja halu lyödä kanssaihmisiä päähän tiiliskivellä."
(Tuomo Hämäläinen)

Rationaalisuus liitetään perinteisesti selittämiseen ja ymmärtämiseen. Argumentti ja perustelu ovat ikään kuin järjellisyyden perusmäärittelyjä. Perinteisessä kartesiolaisessa dualismissa ajateltiin että sielu on erillään ruumiista ja että sielulla oli kyky ajatella ja ohjata ruumista. Descartesin maailmassa kaikki alkoi epäilystä, jolla saavutettiin varmuus ajattelun olemassaolota. Ja siitä kiivittiin dualismin ja Jumalan avulla ajatukseen jossa aistit ja järki olisivat luotettavia. Ja rationaalisuus oli peräti kytköksissä äärimmäiseen transsendenttiin, Platonin ideamaailmaan.

Tämä on sitten johtanut siihen, että objektiivisuutta on pidetty emotiottomuutena ja jonain jossa "henki" ikään kuin irtautuu subjektiivisesta "lihasta". Tosiasiassa muisti tekee meille hieman kuten "Forrest Gumpille" aiemmassa tulkinnassani. On vaikeaa tietää milloin selitys on totuutta ja milloin se on tarinankerrontaa.

Oliver Sacks kertoo "Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" -teoksessa potilaskertomuksen joka kuvaa oikeaa neurologista häiriötilaa. Kuvaus "Herra Thompsonista" joka sairastaa Korsakovin oireyhtymää on melko raju. Karkeasti sanoen häneltä puuttuu muisti. "Herra Thompson" muistaa elämäänsä vain muutaman sekunnin taakse. Muisti ikään kuin painuu tyhjiöön. "Herra Thompson" ei kuitenkaan elä ällistyksessä. Päinvastoin, hän selittää todellisuutta ympärillään. Ulkopuolisista voi olla omituista, että "Herra Thompson" tunnistaa muutaman minuutin aikana Sacksin tusinaksi eri ihmistä. Kuitenkin Thompson itse ei näe että hän olisi ristiriitainen tai tietämätön. Hän ei myöskään teknisesti ottaen valehtele, eli hän on aivan varma siitä mitä hän tulkitsee.

Tämä ei ole ainutlaatuinen oireyhtymä. Esimerkiksi Antonin oireyhtymässä sokea ihminen ei tiedosta olevansa sokea. Vaikka hän ei osaa sanoa mitä hänen edessään on, eikä hän selvästi osaa reagoida näköärsykkeisiin edes väistämisreflekseillä, he sepittävät tekosyitä sille miksi he kaikesta huolimatta näkevät. Tässäkään kysymys ei ole valehtelusta, vaan siitä että aivot rakentavat selityksiä automaattisesti. Eikä aistinelimistö ole ainut. Antonio Damasio kertoo siitä, miten vakavat aivovammat voivat joskus johtaa (muunkin ruumiin) halvaantumiseen, joissa erikoisena piirteenä on se, että henkilö ei koskaan kykene tiedostamaan halvaantuneisuuttaan. Hän selittää miten hän voisi halutessaan liikkua.

Samoin ihmiset joiden aivokurkiainen on leikattu, esimerkiksi epilepsian vuoksi, ovat siitä erikoisia että he näkevät asioita joita he eivät tiedosta sitä tai osaa pukea näkemäänsä sanoiksi. Kuitenkin he reagoivat noihin näkemiinsä asioihin. Esimerkiksi jos heidän toiselle silmälleen näytetään hassuja kuvia, he voivat nauraa. Reaktiot selitetään sitten vaikka sillä että tutkijan laite on hauska. Samoin kauhukuvaston näyttäminen voi johtaa siihen että tutkijaa syytetään pelottavanoloiseksi. Mielenkiintoista on, että vaikka selitys on päälleliimattu, ei aivokurkiaisen katkaiseminen johda siihen, että ihmiset selittäisivät että he eivät tiedä miksi tekevät siten kuin tekevät.

Michael Gaszzaniga yhdistää selitystarpeen aivojen rakenteisiin. "Who's in charge?" -teoksessaan hän kertoo miten vasemman aivopuoliskon puolella olevaa eri aivoalueiden yhdysalueena toimivaa aivomoduulia Tulkitsijaksi. Tässä kohden merkittävää onkin tiedostaa, että vaikka kaikki ylläolevat olivat aivojen epänormaalia käytöstä, niin emme kuitenkaan kovin paljoa eroa "Herra Thompsonista". Meille rakentuu valemuistoja ja selitämme Kahnemanin systeemi 1 kautta tekemiämme esitietoisia ratkaisujamme ja puemme ne jälkikäteen selityksiksi.

Timothy Wilsonin "Stranger to ourselves" kuvaa miten valintoja tutkivassa aineistossa nousee esiin se, että valintoihin löytyy syy, vaikkapa se että suositaan oikeanpuoleisia kappaleita, mutta selitykseksi löytyy aina jokin muu syy. Tilanteet voivat olla "hassunhauskoja" kun samanlaisista sukkahousuista valitaan toinen ja selitetään valinnan syyksi jokin tämän sukkahousun ominaisuus. Vaikka siinä toisessa on täsmälleen sama ominaisuus.

Etenemme koska muistimme on lyhyempi kuin kehä jota kierrämme. Tämä tarkoittaa sitä että Descartesin cogito -oivallusta edeltävälle epäilylle on perusteita. Sen sijaan mielen ja ruumiin erottelu toisistaan, jako objektiiviseen ja tunteelliseen, on sekin yksinkertaisesti hylättävä. Samoin voimme heittää roskiin kaikki ajatukset jostain warrantista joka takaa että ihminen voi lähestyä tiedettä ja tietämistä klassisen positivismin mukaisella asenteella.

Pieni ajatus ; Kauhea kauhea evoluutiopsykologia

Ihmiset sanovat että evopsykologia automaattisesti mollaa ja haukkuu kasvatusta ja kulttuuria ja redusoi kaiken geeneihin. Sen menetelmiin ei moni jaksa edes tutustua koska eugeniikka! Ja se on lähtökohtaisesti väärin koska se on dogmaattinen ja perustuu väärään näkökulmaan. Ihmisen vapaus karsiutuu, koska ihmisen tulee olla eksistentiaalisesta näkökulmasta vuorovaikuttava ja perimmältään vapaa sillä tavalla, että kaikki kahleet ovat pelkästään sitä että ihminen uskoo niihin.

Sitten katsotaan tuoretta tutkimusta. Tutkimus tehty tämän hetken muodikkaalla metodilla. Koko genomin kattavassa tutkimuksessa yhdistettiin geenejä ja fenotyyppiä. Tutkimusaiheena koulutuksen ja geenien yhteys. Mittauksissa vertailtiin ihmisiä sen mukaan minkä määrän koulutusta he olivat käyyneet. Vertailtiin geenejä suhteessa tähän. Dataa murskattiin pirusti ja geenejä käytiin läpi huimasti.
* Löydettiin (3) tilastollisesti merkitsevästi ihmisten koulutustasoeroihin liittyvää geenisekvenssiä. Eli suomeksi ; Geeneillä on yhteys koulutukseen. Ei ole aivan merkityksetöntä minkälaiset geenit saat. Ne voivat auttaa opintielläkin.
* Samalla on hyvä huomata näiden kaikkien geneettisten vaikutusten yhteisvaikutus. Löydetyt geenit selittävät 0,02 prosenttia koulutuksen käymisestä. Suomeksi ; Niiden vaikutus on lähellä olematonta. Lopussa on tilaa muille selityksille kuten kasvatukselle, kulttuurille, sattumalle, vapaudelle tai vaikka Jumalalle.

Berkeley Science Review toki muistuttaa tämänlaisiin tutkimuksiin liittyvistä puolista. On helppo vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. (a) Geenien merkitys voi ylikorostua, vaikka se käytännössä selittää kuukauden verran opiskelua. (b) Geenien merkitys voi alikorostua, kun additiiviset efektit ja tietyissä olosuhteissa aktivoituvat vaikutukset eivät näy.

Nähdäkseni tämä on hyvä kuva siitä miten evoluutiopsykologia ja geenien ja käytöksen välisten yhteyksien etsiminen ylipäätään ei ole yhtä tiukasti tiettyihin teemoihin redusoiva kuin eksistentialismi joka suoralta kädeltä a priorisesti kieltää geenien vaikutuksen.

Toden näköiset kuvat

Todennäköisyys on monia viehättävä ja kiinnostava piirre matematiikassa. Esimerkiksi "NUM3ROT" -televisiosarja kerää suurimman osan matematiikan mainostamisestaan sanaa "propability" hokemalla. Tämä sanavalinta on hyvä, sillä jos puhuttaisiin todennäköisyyksien sijasta tilastollisuudesta, ihmiset haukottuisivat hengiltä. ; Toisaalta todennäköisyyteen vahvasti sidoksissa olevalla informaatiolla tuntuu olevan jopa maagisia ulottuvuuksia.

Todennäköisyys ilmestyi matemaatikkojen pariin vasta 1600 -luvulla uhkapeleihin liittyvien kysymysten kautta. ; Pascal ja Fermat kuitenkin nojasivat vanhempaan perinteeseen. Kehitys jonka he tekivät oli kuitenkin oleellisen suuri ja tärkeä.

Itse otan tässä matematiikan sijaan esimerkiksi Occamin partaveitsen. Se on paljon Pascalin ja Fermat'n todennäköisyysteoriaa aikaisempi malli. (Occamilainenhan eli vuosien ~1285-1349 välillä.) Mutta käytännössä se vaatii todennäköisyysarvioinnin jotta sitä ylipäätään voidaan tehdä. Todennäköisempi ja yksinkertaisempi asia on tosi. ; Occamin aikana yksinkertaisuus liitettiin käytännössä muuttujien määrään. Tämä on jossain määrin ymmärrettävää nykyisenkin todennäköisyyslaskennan mukaan, mutta yhteys ei ole näin suoraviivainen. Tässä mielessä voidaan sanoa että Occamin muuttujien määrään keskittyminen oli tavallaan alkeellinen todennäköisyyden teoria itsessään. Myöhemmin occamin partaveitsen sisältö on sitten muutettu vastaamaan myöhempiä todennäköisyyksiä ; Käytännössä todennäköisyysarvio tekee siitä paremman, kun ajatus lapsen syntymisestä isästä ja äidistä on tietojemme mukaan todennäköisempi kuin lapsen synty haikaralla. Siis vaikka vanhempia tarvitaan kaksi ja haikaraa vain yksi.

Occamin partaveitsi on oleellinen skeptismissä. Ja tähän liittyen olen ihmeissäni katsellut kreationisteja. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, koska katselen heitä paljon ja he herättävät minussa usein ihmetystä. Ja hilpeyttä. Ja hiustenraastantaa. Tässä syynä on se, että he toisaalta selittävät että occamin partaveitsi ei voi toimia. Silloin kun puhutaan ihmeparantumisista, enkelien näkemisistä ja vastaavista, he korostavat, että skeptikot vain a priorisesti olettavat että yliluonnollinen on epätodennäköistä ja käyttävät tätä väitettä todennäköisyyden korvikkeena ; Ja toisaalta he korostavat että todennäköisyysarvioita voidaan tehdä ja perustelevat miten evoluutio on epätodennäköinen ja miten Jumala vaatii vähemmän uskoa kuin evoluutio, koska kysymys on todennäköisyyksistä joita voidaan arvioida matemaattisesti ja empiirisesti. ; Tämä on tietysti oleellinen osa sitä, että kreationistien perusstrategiana on aina kaiken kaikkiaan korostaa maailmankuvallisuutta silloin kun pitää perustella casea luomiselle ja näille tulee kritiikkiä. Kun taas vastustajia kohdellaan tavalla jossa kysymys ei ole maailmankuvista vaan maailmankuvista riippumattomista tieteellisistä laeista.

Mutta tässä on itse asiassa takana enemmän. Mark Chu-Carroll kuvaa tätä selittämällään sitä miten Kolmogorov käsitteli informaatioteoriaa ja miksi tämä oli tärkeää. Todennäköisyys oli matemaattisesti ongelmallista ja sovellettuna se itse asiassa pahensi tilannetta. Uhkapelit ja vastaavat konkreettiset sovellukset tekivät todennäköisyydestä "konkreettisen" siinä mielessä että se ihastutti tavallista kansaa, mutta Chu-Carroll kuvaa että todennäköisyys oli pitkään matemaattisesti melko tylsä ala. Siinä ei tapahtunut mitään mielenkiintoista. "The way that I've talked about probability so far is mostly informal. That's the way that probability theory was treated for a long time. You defined probability spaces over collections of equal probability sets. You combined probability spaces by combining their events into other kinds of equally probable events. ; The problem with that should be obvious: it's circular. You want to define the probability of events; to do that, you need to start with equally probable events, which means that on some level, you already know the probabilities. If you don't know the probabilities, you can't talk about them. The reality is somewhat worse than that, because this way of looking at things completely falls apart when you start trying to think about infinite probability spaces!"

Matematikkojen innostus liittyy enemmän jonkin alan kehittymiseen, mutta tässä relevantimpaa onkin se, että ongelmat ovat tietysti liitoksissa filosofiseen ja argumentatiiviseen perinteeseen. (Sekä rationalistit että empiristit nojaavat hyvin usein laskelmiin, joten yhteys on suoraan sanoen ilmiselvä.) Ongelma on siinä, että joskus todennäköisyys voidaan arvioida maailmankuvariippumattomasti ja joskus ei. Toisinaan todennäköisyys on enemmän pelkkä väite kuin mikään argumentti. Se vain peitetään tieteelliseltä kuulostavalla "propability" -sanalla. Tällöin tapahtuu se, että on tilaa kreationistienkin tuoda tämäntyyppinen kritiikki esiin enkeli-ihmeissä occamin partaveistä kritisoidessaan. ; Sama ongelma on itse asiassa myös moderneissa Jumalateorioissa joissa arvioidaan Jumalan todennäköisyyttä. Esimerkiksi Swinburnen todennäköisyyslaskelmia vaivaa juuri tämä.

Kuitenkin joskus arvioita voidaan tehdä, ja nämä määritelmäkeskeisyydet eivät tässä tapauksessa ole valideja. Kuten Chu-Carroll esittää, todennäköisyysmatematiikka kehittyi Kolmogorovin ajatusten kautta. Ja tämäntapaisia huomioita voi käyttää apuna myös soveltamisessa - siitä huolimatta että teknisesti ottaen empirismi puhtaana ei ole matematiikkaa ja puhdas matematiikka ei ole empiiristä. Näin todennäköisyys on matemaattisesti(kin) mielenkiintoisempi. Ja tukkii jossain tilanteessa todennäköisyysarvion maailmankuvamaisuuden.

Itse korostan kuitenkin hieman erilaista kantaa. Teorioiden yksinkertaisuus on erikoisessa suhteessa todennäköisyyteen. Ja monesti se on arvioitavissa - ei absoluuttisen lopullisen tiedon, vaan hyvin perustellun uskomuksen mielessä. Eli se ei anna Totuutta, vaan sitä mitä kutsutaan Tiedoksi. (Näiden välinen ero on oleellinen, vaikka usein niitä käytetään synonyymeinä.)

Tähän todennäköisyyden arviointiin on usein liittynyt erikoinen piirre. Sellainen jossa todennäköisyyskysymystä voidaan kiertää kun mietitään mikä on todennäköistä ja mikä ei. Sillä usein todennäköisyys sopii paremmin annettujen taustaehtojen tulkintaan kuin itse taustateorian yksinkertaisuuden arviointiin. Esimerkiksi teoria pelikorttien jakaumista ja korttien vapausasteisuudesta suhteessa toisiinsa saadaan arvioita esimerkiksi pokeripeleihin.

Tätä ei nimenomaan havaita monien teorioiden itsensä arvioinnissa. Normatiivinen tieteenfilosofia on itse asiassa koko historiansa ajan enemmänkin täynnä päättelysääntöjä. Niissä lähtökohtana on premissit ja niiden deduktiiviset ja induktiiviset seuraukset. Johtopäätös itsessään ei saa todennäköisyysarvoa. Teorioita ei olekaan arvioitu todennäköisiksi tai epätodennäköisiksi, vaan on katsottu miten ne vastaavat aineistoa. Ja tässä hyvä vastaavuus tarkoittaa hyvää teoriaa. ; Nyrkkisääntöisesti hyvä selitys koostuu kolmesta elementistä (a) se koskee useaa yksittäisiä havaintoja ja (b) se tekee sen tarkasti. Tässä havaintoaineistossa auttaa jos (a1) havaintojoukko on määriteltävissä, eli teorialla on siisti selitysraja jossa se toimii ja jonka ulkopuolella se ei toimi (a2) havaintoaineisto on laaja, eli ilmiö ei ole kovin spesifi. Ja tarkkuuden kohdalla  (b1) se selittää hyvin mitä havaintoaineistossa tapahtuu, eli se ei ole ristiriidassa havaintoaineiston kanssa (b2) se selittää hyvin miksi jotain vaihtoehtoa ei tapahdu, eli se ei vain sovi havaintoaineistoon vaan selittää hyvin tarkasti miten havaintoaineisto ei voisi olla mitenkään muuten.

Jos teoria on uskomus, niin yksinkertainen selitys selittämisen kuin suoran todennäköisyyden kautta. Otetaan havaintoaineisto, jonka jokin malli mallintaa. Ja mitä tarkemmin mallinnus kertoo mitä tapahtuu ja selittää miksi ei tapahdu muuten, sitä laadukkaampi se on. ~ Näin esimerkiksi Popperin fallibilismi ei vaadi todennäköisyyslaskennan tekemistä vaan sitä että esitetään sellaisen periaatteesa mahdollinen havaintojoukon kuvaus joka kumoaisi kyseisen teorian. Ytimessä on modus tollens -logiikka eikä todennäköisyyslaskenta ; Induktio kumoutuu vastaesimerkillä.

Tämä lähestymistapa on johtanut siitä erikoiseen tilanteeseen että aika moni teorian selittämiskeskeisyyteen nojaava onkin erikoisessa suhteessa todennäköisyyteen. Hyvä teoria rajaa ison ja tarkan havaintojoukon. Tässä hyvä teoria selittää muutoin "epätodennäköisen havaintojoukon". Osa tieteenfilosofeista kuvaa tätä tilannetta selittämällä että epätodennäköinen tilanne on nimenomaan hyvä. Itse korostan että hyvä teoria on informatiivinen ja sen ennustustarkkuuden vuoksi se selittää todennäköiseksi jotain joka ilman tuota teoriaa olisi epätodennäköistä. Shannonin mallissahan informaatiosisältö on vahvasti sidoksissa epätodennäköisyyteen ; Mitä tietymmän ja rajatumman tilan se kuvaa, sitä epätodennäköisemmän asiantilan se rajaa ja sitä informatiivisempi se on. Tämä havaitaan yleensä kun he laskevat kombinatoorisesti geenejen emäspareja huomioimatta luonnonvalintaa, vaan katsoen pelkkiä mutaatioita. Tulokset ovat astronomisen epätodenäköisiä. Tämä on itse asiassa varmasti pienenä osasyynä siihen että kreationistit näkevät evoluution "epätodennäköisenä", siellä missä pitäisi nähdä "selitysvoimaa". ; Nämä laskelmat näyttävät vain, että luonnonvalintaa tai jotain muuta selitystä eliökunnalle nimenomaan tarvitaan, koska muuten todennäköistä olisi että eläimet esimerkiksi sikiäisivät spontaanisti vaikka roskista kuten vanha Pasteurin kumoama teoria esitti.

Selittämiskeskeinen näkökulma korostaakin sitä että teorian itsessään ei tarvitse olla todennäköinen, vaan se enemmänkin sopii havaintoaineistoon kuvaavasti. Tälläisestä teoriasta vedetyt ennusteet sitten soveltavat teoriaa ja teoria itse asiassa määrittää todennäköisyyttä itse tapahtumille. ~ Voidaan sanoa että korroboraatio ja muut vastaavat tieteenfilosofiset konseptit vaativat aina aineiston. Teorian yksinkertaisuuden ja todennäköisyyden arviointi saadaan havainnoista. Emme a priorisesti määrittele mitkä teoriat ovat helppoja ja mitkä vaikeita, vaan havaitsemme jotain ja havaitsemamme tyyppiset ovat sitten jotain joiden voimme ikään kuin hyvällä sydämellä arvata olevan yksinkertaisia. ~ Teoria määrittää todennäköisyyksiä tapahtumille. Sen oma todennäköisyys taas arvioidaan osuvuuden kautta. Eikä miettimällä teorian a priorista todennäköisyyttä. Vastaavuuden teoria on hedelmällisempi, koska se kiertää maailmankuvallisuudesta syntyviä tilanteita jossa mietitää johtopäätös joka halutaan ja kulutetaan sitten akateemista ajatteluaikaa siihen että mietitään millä premisseillä tämä voisi toteutua ja sitten pidetään tätä sen ennalta päätetyn totuuden voittona.

Ja näin voimme todellakin arvioida että jos meillä on "enkelihavaintojen joukko X" ja toisessa on paljastuneet valehtelut, ja toisella puolella on "ainutkertainen tapahtuma joka ei ole luonteeltaan toistuva joten sen todennäköisyyttä ei voi arvioida", meidän ei tietysti tarvitse kysyä kuin kaksi kysymystä. (a) Eikö ilmiö selity silloin todennäköisemmin valehtelulla kun sitä on tapahtunut useaan otteeseen kun taas sen vastailmiö on ainutlaatuisen luonteensa vuoksi otoskooltaan maksimissaan 1? ja (b) miten tiedetään että kyseessä on jokin enkeli, jos se on jokin ainutkertainen tapahtuma?

Vertailun voima

Systomykoosi -blogissa nostettiin esiin se, että natsikortti ei ole argumenttivirhe. Hänen mukaansa se on vain analogia. Itse tietysti tungin väliin monia syitä joiden vuoksi natsikortti usein on nimenomaan argumenttivirhe. Ja itse asiassa implisiittisesti moitin blogissa valittua tapaa määritellä argumenttivirhe pelkästään loogiseksi virheeksi. Itse lasken argumenttivirheeksi myös harhaanjohtamisen ja manipuloinnin keinot joissa mielipiteeseen vaikutetaan keinoilla jotka muuttavat mielipidettä ilman että siihen on kunnon syitä ; Onhan esimerkiksi ad hominem kiistämättä argumenttivirhelistoissa ja se ei tosiasiassa sano itse asiasta yhtään mitään. Se sanoo että asiaa pitää vastustaa koska sen esittäjä on halju tyyppi.

Kuitenkin perussävy oli molemmilla nähdäkseni pohjimmiltaan samanlainen ja jaettu. (Jos ei identtinen niin oleellisesti analoginen.) Pelkästään se, että verrataan natseihin ei ole automaattisesti argumenttivirhe ; Se miten verrataan natseihin on paljon oleellisempaa. Natsikortti on argumenttivirhe vasta jos sen käyttö redusoituu vaikka red herringiksi tai horse laughiksi. Ja silloin voi suoraan viitata näihin virheisiin.
1: Tai, kuten ehdotin, kun mutkia pilkotaan niin miksi ei saman tien sitten ohiteta argumenttivirheiden nimet ja oteta esille niiden taustat ; Argumenttivirheet ovat virheitä syystä. Ja nostamalla nämä syyt esiin voidaan osoittaa toisen arugmentaation virheellisyys ilman että käytetään argumenttivirhelistojen nimiä. Natsikortin taakse saadaan referenssisuhde tälläiseen nimeämiskikkaankin. Hauskaa on se, että tämä referenssi perustuu analogisuuden huomaamiseen!

Tässä on taustalla toinenkin erikoinen piirre. Se itse asiassa koskee analogiaa laajemminkin. Se kuuluu induktiivisten argumenttien piiriin. Ja itse asiassa osa näkee sen enemmänkin semirationaalisena keinona kuin jonain jota voi pitää argumenttina sanan vahvimmassa mielessä. Korrelaatio esimerkiksi on luonnontieteellisen metodin ytimessä. Korrelaatio ja analogia ovat molemmat induktioita, mutta korrelaatio tekee tarkempia ennusteita. Analogia enemmänkin vertailee ja näkee samanlaisuuksia tavalla jota ei ole määritelty kontekstiin - analogiassa konteksti valitaan ja voidaan valita mielivaltaisestikin. Korrelaatio taas vertailee muutosta kun asioita muutetaan.

Itse käytän paljon analogioita. En pidä niitä, mutta pidän analogiaa ennen kaikkea luovuuden ja oppimisen kannalta oleellisena. Tässä kohden on kenties hyvä viitata Douglas Hofstadterin ja Emmanuel Sanderin kirjaan "Surfaces and Essences: Analogy as the fuel and fire of thinking" jota suosittelen. Heidän teesinään on että analogia kuvaa arkiajatteluamme hyvin vahvasti. Ja että se itse asiassa on useiden mielen kykyjemme takana. Kykenemme tekemään monia asioita jotka ovat eläimille mahdottomia koska meillä on kyky käyttää analogioita. Esimerkiksi sosiaalisessa kommunikaatiossa analogiat kattavat valtavan paljon.

Jos otetaan esille esimerkki.
1: Practical Ethics käytti eetikkojen luokitteluun eläinvertausta. Eri filosofeja verrattiin siileihin ja kettuihin. Siili on spesialisti joka osaa yhden asian ja ketut osaavat monta asiaa. Molemmista päistä löytyy kuuluisia ja taitavia eetikkoja. (Joskin itse olen sitä mieltä että tieteet vaativat spesialisteja kun taas filosofin olisi oltava generalisti. Mutta olenkin sillä lailla harhainen.) Tämä on vertaus, joka peräti tunnustaa että oikeastihan kukaan ei ole tyylipuhtaasti siili tai kettu ja että erotteu ei ole binäärinen joko-tai vaan harmaansävyinen sekä-että. Vertaus on silti ymmärrettävyyttä parantava.
2: Kerran kommentoin erästä työntekijöiden välistä skismaa siitä miten asioita pitäisi tehdä, saa tehdä ja ei saa tehdä. Kuvasin heitä "Myytinmurtajiin". Toinen heistä oli ikään kuin Adam Savage ja toinen taas on Jamie Hyneman. Adam säätää lennosta.. Hyneman taas miettii ja on hyvin vähän räiskähtelevä. Kuvasin että molemmissa on hyviä puolia ja huonoja puolia - ja että ne ovat samat puolet, eli rusinoita ei voi poimia. Ja että myytinmurtajat olisi huono ohjelma jos siellä olisi vain toinen. Ja että minusta molempien työpanos pitää vain suunnata oikeisiin juttuihin sen sijaan että oltaisiin häijyjä - korostaen sitä että häijyys on minun spesiaalioikeus työpaikalla eikä siitä saa kilpailla. Tässä vertasin eläviin kokonaisiin ihmisiin, mutta koska referenssini oli varsin tuttu, ihmiset ymmärsivät mitä ajoin takaa. Käytin analogiaa, joka oli miltei hauska. (Tai ainakin Savage ja Hyneman olivat hauskoja joten toivon että tämä attribuutti siirtyi eikä juttuni jäänyt vain kuivaksi kuvailuksi kuten luultavasti jäi.)

Itse asiassa analogioita tarvitaan myös taiteessa;

Reformers tree:n muistomosaiikki
Hyde Parkissa tuo mielikuvia
perusbrittiläisen Tolkien -herran
Keski-Maan Gondorin puusta.
Siitä huolimatta, että Tolkien itse
kiisti kirjansa metaforaluonteen.
Ja vaikka se puukin oli valkoinen.

1: Tarinat vaativat analogioiden tajua. Tarinassa nimittäin on tavallista että otetaan jokin hahmo tai teema jolle annetaan kuvaus. Tämä voidaan jättää sivuun ja palauttaa kertomukseen myöhemmin. Ihmiset tunnistavat tämän koska se on vertailtava sen aiemman hahmon kanssa. Näin esimerkiksi taianomainen kolmikko jossa ensimmäinen pyytää vähän, toinen enemmän ja kolmas hirveästi on tuttu eikä jokaista haastajaa tarvitse rakentaa kattavasti koska ihmiset osaavat yhdistää että tässä sadussa jätit vaan nyt tekevät tälläistä. Analogiaa käytetään saduissa apuna toistuvasti kun selitetään jotain joka on hieman uudenlaista. Ja itse asiassa sadut käyttävät analogioita aivan uudenlaisten asioiden kuvaamiseen ; Aarnikotkat ja muut vastaavat ovat ns. kompleksiseja ideoita ; Ne koostuvat tunnettujen eläinten osasista. Ne ovat analogisia muille asioille siten että eri kohteiden osia sekoitetaan yhteen. Kompositio on uusi ja luova. Analogia kuuluukin tämän vuoksi mielikuvituksen ja luovuuden kentälle.
2: Vitsit suorastaan elävät analogioista. Jokainen joka on huvittunut siitä miten isäntä ja koira näyttävät toisiltaan tai on kiinnostunut siitä kuinka joku (julkkis, kaveri tai kadunmies) näyttää joltakulta julkkikselta on tiedostanut analogisuuden. Ja jokainen joka on laillani nauranut kikkelin näköiselle juurekselle on nauranut halpamaisella ja banaalilla tavalla analogiantajunsa avulla. Vertailu ja samanlaisuus on vitsien peruspolttoainetta.; Voi esimerkiksi olla räävittömän hauskaa tajuta että talvisodan sankari Simo Häyhää ja homoseksuaaleja yhdistää se, että molemmat ottavat venäläiseltä poskeen.

Selvästi elämä on täynnä analogioita. Mutta dissaan arkiajattelua. Pidän sitä harhaanjohtavana ja huonona. Analogioista on kuitenkin kiistatta myös hyötyä. Ja tämä tekee siitä filosofisesti relevantin välineen hallita.

Geologi vertaa kiveä ruusuun

Itse asiassa kun mietitään mitä stereotypiat (negatiivinen sana jota voidaan pitää huonona analogiana) ovat ja mitä skeemat (positiivinen sana joka kattaa kognitiiviset mallit joilla tunnistamme ilmiöitä ja asioita nopeasti) ovat tajutaan että molemmissa on kysymys vertailun ja yhteenliitoksen tekemisestä hyvinkin pienin vihjein. Stereotypiat voivat tehdä ideologioista helppoa, mutta etenkin skeemojen tehokkuus on hyvin tiedettyä. Ihmisillä on mielessään kognitiivinen struktuuri joka esittää tietoa konsepteista ja ärsyketyypeistä, ja se kattaa niiden attribuutteja ja suhteita toisiin attribuutteihin. Ihmisen skeemat ovat osittain synnynnäisiä mutta opimme niihin täsmennyksiä elämänkokemuksen kautta - ja teknisesti sanoen kun se epäonnistuu syntyy stereotypioita. Hofstadter ja Sanders korostavatkin että analogioita kehitetään ajan mittaan. Heistä etenkin arkielämässä ihmiset oppivat ja kasaavat tietoa sillä että he tietävät jotain jostain ja siirtävät tämän tiedon toiseen aiheeseen näkemällä nämä asiat analogisina ja siksi vertailtavina. ; Tästä seuraa yllättävä kumulatiivisen oppimisen malli ; Ihmiset voivat tämän ilmiön vuoksi jäädä jälkeen vaikkapa koulussa. Syy on se, että oppiminen vaatii usein muita tietoja. Ja kun perustasolta puuttuu oleellisia tietoja, niitä ei voida liittää uusiin opittaviin asioihn. Ja näin kuilu osaajien ja eiosaajien välille kasvaakin nopeasti. Ja se kasvaa eksponentiaalisesti. Voidaan jopa sanoa että tämä selittää miksi osaajan odotukset siitä mitä jonkun voidaan olettaa tietävän ja oppivan eroaa niin valtavasti siitä mitä ihminen todella oppii ja tietää.

Kuvassa aristoteleen lyhty, merisiilin suu
Aristoteleen mielestä kun kohde
näytti lyhdyltä, ei tarvittu pitkää kuvausta.
Joskus yksi mielikuva-analogia
vastaa ainakin tuhatta sanaa.
Jälkipolvia harmittaa koska on epäselvää
vertasiko Aristoteles koko eläintä
vai vain sen suuosaa valaisuvälineeksi.

Tämä ihmisen luontainen taipumus analogioihin on yksi syy jonka vuoksi blogini sana-avaruudet pursuavat "esimerkiksi" -sanaa. Käytän sitä hirvittävissä määrin. Syynä on arkikielisyys ja kuvailu ja selittäminen. Jos esittää väitteitä ja statementteja, ei analogioita tarvita. Mutta kun selittää jollekulle jotain, ihmiset sekä luontaisesti soveltavat että myös odottavat - ja jossain määrin myös vaativat - analogioita. Analogia ei ole vahva perustelu, mutta se on hyvä keino kuvata, selittää ja ymmärtää jotain uutta joka perustuu johonkin mitä me tiedämme valmiiksi. Oppiminen analogioiden on sitä että ymmärrämme asioiden yhteenliittymisen mutta tiedostamme niiden eroavat yksityiskohdat.

Tästä seuraa sellainen erikoinen piirre, että joskus natsikortin esilletuominen voi olla oikeasti opettavaista. Menen siis pidemmälle kuin Systomykoosissa jossa vain korostettiin että natsikortti ei ole aina argumenttivirhe. Ja että natsien esiintuominen on kenties klisee ja osoittaa huonoa makua mutta ei ole silti sen omituisempi virheargumentti kuin mihinkä tahansa muuhun rinnastaminenkaan. Harva haluaa totaalikieltää analogioiden käytön keskustelussa ja intellektuellissa väittelyssä tai edes tieteellisessä debatissa. Suurin osa haluaa vain kontrolloida että käytetyt analogiat ovat asiaankuuluvia ja osuvia. Saman luulisi pätevän siksi myös natsikorttiin, joka on pohjimmiltaan natsivertaus, natsianalogia.

Ongelmana on tietysti myös se, että niillä voi kliseyttää ajatteluaan ja rakentaa stereotypioita ja ohjata mielikuvia myös harhaan. Tämän syynä on se, että analogia on hyvä väline, mutta se ei siltikään muutu maailman parhaaksi argumentaatiotavaksi. Analogia on kuvaus ja deskriptiivinen selvennys joka kertoo miten asia nähdään, sen sijaan se ei kovinkaan usein ole mikään hyvä perustelu sille että se myös olisi näin. Analogioiden relevanttius ja käyttötapa on siksi aina analysoitava tilannekohtaisesti erikseen.

---

Kirjoittaja ei osaa sanoa onko Jeesuksen näkeminen paahtoleivässä tai muu pareidoloa analogisuuden näkemistä. Sillä mistä ihmeestä ihmiset muka tietävät miltä Jeesus näytti? Asiassa näyttääkin olevan epäselvyyttä koska kun katsoo niitä Jeesuksen näköisiä kuvioita ties missä pilvissä ja leivissä, niin vain yleislinjoista ollaan yksimielisiä. Jeesus on milloin roteva ja milloin luikku, esimerkksi. Oikeasti se on tietysti analoginen Jeesusta esittävän taiteen kanssa, ja onkin ihmeellistä miten Jeesustaide ilmestyy erilaisiin leipomotuotteisiin.

Se on niiden luonnossa (vai niiden aiheuttajassa)

"World of Warcraftin" pandaria -lisäosan mainoksessa haetaan idän mystiikan henkeä esittämällä kysymys "To ask why we fight, is to ask why leaves fall. It is in their nature." Tämänlaisilla kysymyksillä saadaan helposti rakennettua itämaisia mielikuvia. Mainos kuitenkin purkautuu tämän jälkeen perimmiltään länsimaiseksi ; "Perhaps there is a better question...Why do we fight? To protect home and family. To preserve balance and bring harmony. For my kind, the true question is: what is worth fight for?" Eli selitys kuitenkin halutaan antaa, jotta länsimainen yleisö voisi samastua hahmoihin sen sijaan että pandat jäisivät "vieraiksi" ja täten sellaisiksi että niiden eteen ei niin mielellään vuodattaisi omasta pussistaan rahaa.

Tämä mainoksen hyvin simppeli analyysi näyttää hyvin karkeistetusti sen, mikä erottaa ns. itämaista ja länsimaista ajattelua. Ydinajatus on selittämisessä. Itämaisessa ajattelussa ilmiöiden selittäminen nähdään tarttumisena. ZEN:iläinen soturi ajattelisi nimenomaan niin että luonto toteuttaa luontoaan, mutta hän ei kuluttaisi aikaa tämän luonnollisuuden kuvaamiseen.

Länsimainen ihminen taas näkee että kaikessa on jokin selitys. Näitä selityksiä voidaan sitten saada monella tavalla : Esimerkiksi mekanistinen selittäminen kertoisi että lehdet putoavat koska gravitaatio vetää lehtiä maahan. Funktionalistinen selitys voisi korostaa että talvella lehdet kuluttaisivat energiaa ja siksi on tarpeen vetää niiden tärkeät aineet talteen runkoon jotta puu selväisi paremmin talvehtimisesta. Teleologinen selittäminen taas voisi vihjata että Jumala haluaa syksyn lehdillä muistuttaa meitä katoavaisuudesta ja kuolevaisuudesta, eli syksyn lehdet ajaisivat mielemme miettimään omaa kuolemaamme ja ajatuksista tärkeintä, tuonpuoleista. Näin finaalinen syy voi pitää sisällään kaiken luonnontieteellisen tiedon puista, mutta sillä olisi vielä tämän jälkeenkin jonkinlainen sanoma.

Länsimaisessa ajattelussa syyt ovat niin tärkeitä että niitä peräti luokitellaan. Ja nähdään että ymmärtäminen tarkoittaa sitä että mahdollisimman monen asian taakse annetaan näitä syitä. ZEN -ajattelussa tämänlainen on tietysti varsin kamalaa, koska siinä paitsi luokitellaan ja ollaan tätä kautta tarrautuneita eikä luonnollisia, niin myös luokitellaan näitä luokitelmia joka on entistä pahempaa tarrautumista, joka on siis jonkinlaista metatarrautumista jota tarvitaan vasta kun normaali tarrautuminen ei riitä vaan halutaan tarrautua erityisen kovaa.

Tämän ajattelu on tärkeää, sillä keskustelin tänään niin relevantista aiheesta kuin räkä. Minulla on räkätauti ja tähän liittyy aivastelua. Minun tapani aivastella on se, että maailma täyttyy äänestä. Puolisoni mukaan aivasteluni oli mahtipontista. Minä taas selitin että aivasteluni on vain massiivista. Korostin että mahtipontisuuteen liittyy jonkinlainen ajatus teennäisyydestä. Kun taas massiivisuus korostaa että minun aivastukseni ovat luonnostaan kovaäänisiä. Näin ollen korostin että aivastelen luonnollisesti.

Puolisoni ihmetteli että miksi näin. Ja päädyin jostain syystä selittämään putoavista lehdistä. (Se tuli melko spontaanisti, joten tämän blogauksen ydinkin on spontaaniudessa.) Puolisoni kuunteli ja sanoi että "On varmaan huonoa tieteen ja uskonnon kannalta jos ei selitä taustoja. Mutta kyllä se varmasti elämää helpottaisi jos niitä ei hae." Siinähän se suunnilleen on, paljoa tiiviimmin ja paremmin ei asennetta ja sen seurauksia kai enää voi kuvata.