Mieleen menee

Ihmisillä tuntuu olevan sosiaalisia kykyjä. Toisin sanoen vaikuttaa siltä kuin kykenisimme välittämään ja vaihtamaan ajatuksia. Toisaalta meillä on periaatteessa hyvin vahva solipsismin ongelma, joka korostaa sitä että ajatus siitä että voisimme oikeastaan tietää mitään oman henkilökohtaisen subjektiivisen tietoisuutemme ulkopuolelta on vähintään jossain määrin metafyysistä.

Siksi ei olekaan ihme että mielenfilosofiassa on paljon käsitelty sitä että voiko toisia ihmisiä oikeasti ymmärtää.

Sitä miten meillä olisi ns. mielen teoria on lähestytty muutamalla tavalla;
* Sosiaaliset kyvyt on nähty siten että meillä on olemassa teoria tai malli jonka avulla ennustamme ja selitämme muiden käyttäytymistä. Kysymyksessä ei siis ole ajatusten ja tietoisuuden havaitsemisesta vaan mallinatmisesta. Tämä vaatii kansanpsykologisen maliln jossa on mielen ilmenemisen mekaniikka ja kuvaus. Eli olemme sosiaalisia koska meillä on jonkinlainen sääntöjoukko jotka yhdistävät uskomuksia, haluja ja muita mielentiloja ja liittää nämä teoriamallit sitten erilaisiin havaintojoukkoihin. (Haluttavuusteoria nojaa siihen että pyrkimys tiettyjä asioita kohden on tämän tietyn asian tapahtumisen todennäköisyyden kasvattamista.)
* Toisaalta asiaa on lähestytty siten, että itse asiassa projisoisimme aina omaa itseämme muihin. Toisin sanoen tiedämme miten me itse toimisimme ja ajattelisimme ja tätä kautta sitten tulkitsisimme muita. Tämä tarkoittaa sitä että asetamme itsemme muiden saappaisiin ja simuloimme tätä kautta mitä heistä tuntuu. Katsoen miten itsestä tuntuisi.
* Molemmat ylläolevista nojaavat sellaiseen hyväksymiseen että ihmisillä täytyy itsellään olla hallussaan konsepteja mielentiloista. Tapa jolla ne tunnistetaan ja sovelletaan on hyvin erilainen. Näiden lisäksi onkin ajatus jossa nojataan interaktioon. Me emme tarvitse teoriaa mielen toiminnasta tai samastumista. Sillä tosiasiassa meillä olisi jonkinlainen sosiaalinen aisti joka havaitsee suoraan emootioita, intentioita ja motiiveita esimerkiksi ilmeistä.
* Ja sitten on tietenkin näkemys jonka mukaan mielen teoria on vain narraatio jota harrastamme ja konstruktio jonka olemme luoneet. Olemme oppineet nämä esimerkiksi tarinoista joita meille on kerrottu.

Teoriat ovat haastavia. Sillä niistä seuraa melko helponoloisiakin haasteita ; Sillä esimerkiksi jos olet eksistentialisti tai postmodernisti, joudut helposti tilanteeseen jossa epistemologiaa koskevat tiedon rajoitteet tömähtävät myös mielen ja tunteiden kohdalle. Ja tästä rakentuu helposti omituisia haasteita. Miten voidaan esimerkiksi nojata vastavuoroisuuden tapaisiin asioihin? Miten voimme kertoa tarinoita ja levittää sosiaalisia konstrukteja kun se vaatisi että meillä olisi tieto toisten ihmisten tarinoiden sisällöstä? Jos oman itsen projisointi muihin tapahtuu, miksi sympatiaan kykenemättömät ovat niin hyviä manipuloijia? ...

Onkin kenties järkevintä yrittää jotenkin yhdistellä teorioita. Esimerkiksi jos ajatellaan sitä että meillä olisi mielen teoria jostakusta, ja huomaamme että tämä tuntuu omituiselta koska sosiaalisuus tuntuu olevan usein nimenomaan implisiittisenä. Mutta kenties tämä muuttuu vähemmän omituiseksi jos ajattelee että meillä on lajityypilliset aivot jotka ovat toki keskenään erilaisia mutta kuitenkin keskenään samanlaisempia kuin vaikkapa mehiläisen ja simpanssin aivot. Kenties voimme havaita ilmeitä ja eleitä ja saada tästä lajityypillisiä korrelaatteja. Ja näin mielen teoria ei vaadi sitä että mielessä olisi mitään suoraa tietoa sen enempää kuin silmäluomien refleksinomaiseen räpäyttämiseen tarvitaan suoraa tietoista tietoa. Alitajunta ja synnynnäiset refleksit ovat nekin omalla tavallaan mallintamassa kokonaisuutta. Mikä onkin sitä että on vaikeaa nähdä missä samastumispohja loppuu, suora tunteiden ja motiivien havainnointi alkaa ja missä vaiheessa kaikki oikein johtaa siihen että meillä on kuin onkin mielen teoria. ; Itse asiassa voitaisiin jopa jatkaa asiaa niin että jos meillä on intersubjektiivisia tarinankertomisprosesseja, niin ne vaativat jonkin jakopinnan. Ei kenties täydellistä jakopintaa mutta edes tilastollisen tai muutoin jokseenkin toimivan. Ehkä tarinat jopa tuovat esitietoisia refleksejä esiin ja mallintavat niitä tavalla joilla niitä voi tehdä astetta tietoisemmiksi.

Toki tarjolla on sekin vaihtoehto että tosiasiassa kommunikaatio menee aina pieleen. Tätä kuvaamaan on luotu jopa Wiion lakeja. Niissä viestintä menee aina pieleen, kuin murphyn laki.

Hulluja neroja.

Elokuvissa ja tarinoissa esiintyy monenlaisia hulluja professoreja. He ovat joko (1) harmittomia hajamielisiä professoreja, (2) pahoja professoreja jotka tekevät tutkimusta valloitusaikein (3) professoreja jotka innostuvat aiheestaan liikaa ja leikkivät hyvää tarkoittaen Jumalaa, rikkovat luonnon järjestyksen ja aikaansaavat sivussa paljon tuhoa.

Oikeastikin tietynlainen epänormaali mielen toiminta on yllättävän yleistä. Vaikka voisi luulla, että tervejärkisyys ja jalkojen maassa pitäminen tuottaisi konkreettisia tuloksia, eksentrisyys näyttääkin valtaavan alaa. ^&

Tätä lukiessa on hyvä muistaa, että ei pidä tehdä kuten monesti käy: Sairaus otetaan kunnianosoituksena, jos joku -tai useakin- nero on sattunut jakamaan sen. Se, jos taiteilijoilla on pirusti maanis-depressiivisyyttä/bipolaarisuutta se ei tarkoita että jokainen maanis-depressiivinen olisi taiteilija. Tai edes taiteellinen. Eikä se tarkoita että jos joku ei ole maanis-depressiivinen, hän ei voisi olla erinomainen taiteilija. Toki tämäkin yhteys on olemassa ja sen voisi otsikoida vaikka tyyliin "Hysteriaa ja herkkyyttä." En tee sitä ainakaan nyt.

Skitsofrenia.

Elokuvassa "Kaunis mieli" kuvataan skitsofreniasta kärsivää John Nashia. Hän kehitti Nashin tasapainon, mutta ei ollut itse kovin tasapainoinen ihminen. Nerokas hän oli kuitenkin. Hänen mukaansa tervehenkisyyden kaudet eivät olleet kovin toivottavia koska ne rajoittivat häntä tarkastelemasta "itsensä ja kosmoksen suhteesta." Skitsofreniaa onkin hyvä katsoa lähemmin.

A Jablenskyn ja kumppanien vuonna 1992 tekemä tutkimus "Schizophrenia: Manifestation, incidence and course of different cultures", viittasi siihen että skitsofrenia on kaikilla kansoilla yleinen. Se on samanlainen kaikkialla. Tämä on siitä erikoista että "eikulttuurisidonnaiset taudit" ovat tavallisesti rotukohtaisia. "The madness of Adam and Eve" -kirjassa, kuten monessa muussakin teoksessa, onkin löydetty syy, minkä vuoksi tämä tauti on säilynyt. Se nimittäin liittyy siihen, miten skitsofreniaa esiintyy erityisen nerokkaiden ihmisten lähisukulaisilla.^@ Tätä kautta "skitsotyyppisiksi" voidaan luokitella ihmiset, jotka ovat lahjakkaita, itsevarmoja ja keskittyneitä. J. Pricen ja A. Stevensin "Prophets Cults and Madness" teki kartoituksen, jonka mukaan taiteilijoista jopa enemmistö olisi ollut skitsofreniaan taipuvainen. Tiedemiehissä tämä oli vähemmistössä, mutta heissäkin skitsotyyppisiä oli enemmän kuin normaaleissa ihmisissä.

Ehkä kuuluisin tästä tehty päätelmä on Randolph Nessen hypoteesi siitä että skitsofrenia on eräänlainen "ylimeno": Siihen liittyvät ominaisuudet ovat hyviä, kunnes niitä tulee liikaa. Tässä suhteessa se muistuttaisi kihtiä, jossa ureapitoisuus suojaa normaalisti niveltä ikääntymiseltä. Mutta kun sitä tulee liikaa, syntyy tämä kivulias luuvalo. Eli skitsofreniassakin on "saatu hyvää liikaa ja tulos on katastrofi".

Skitsofrenian kannalta jännittävää oli se, että sen katsottiin pitkään olevan kasvatuksen tulosta. Nykyisin asian geneettinen yhteyskin myönnetään. Tämä ei tarkoita että kasvatuksella ei katsottaisi olevan väliä, vaan on hyväksytty että myös perimä vaikuttaa. Tässä suhteessa se on kuin tauti jossa on alttius, jonka jokin elämäntapa aikaansaa todennäköisesti, jos tämä geneettinen alttius on.

Autismi

"Salasana: Mercury" -elokuvassa epäilyttävästi ja satunnaisen ihmeellisesti Bruce Williksen näköinen, liian ihmisiin samastumisen vuoksi vaikeuksiin joutunut, soluttautuja -poliisi kohtaa autistisen pojan, joka on taitamaton ihmisten kanssa ja jolla ei ole mitään tervettä itsesuojeluvaistoa. Mutta joka osaa purkaa automaattisesti hallituksen huippusalaista salakieltä. Tämän paljastuminen tulisi tietysti salauksen suunnittelijalle kalliiksi, joten pentua pitää sitten jahdata. Siinä sivussa tapellaan junassa ja katoilla. Tässä autisti on (1) poika ja (2) analyyttisiltä taidoiltaan kova.

Yleisesti ottaen miehet ovat ajattelullisesti erilaisia kuin naiset. Tämä ei tietenkään ole vankila, vaan alttius. Osittain syyt ovat kasvatuksellisia, joko synnyttämiä tai vahvistamia, mutta myös synnynnäisyyttä on mukana.^% Tässä ne myös vahvistavat toisiaan: Jos lapsi on synnynnäisesti taipuvainen pitämään jostain, hän haluaa harjoittaa sitä todennäköisesti. Tätä kautta moni päätyy tekemään sitä, missä on synnynnäisesti lahjakas, koska ihminen usein pitää sen tekemisestä missä hän on hyvä tai jota hän oppii nopeasti. Vaikka ilman lahjakkuuttakin hän voi tietysti olla harjoittelulla tosi hyvä.

Ymmärtämisessä tarvitaan ylläolevan lisäksi kaksi käsitettä, jotka ovat ainakin Daniel Dennettin ystäville tuttuja: Ihmisellä on kansanfysiikka ja kansanpsykologia. Nämä eivät ole mitään kouluaineita, vaan synnynnäisiä taipumuksia.
1: Kansanfysiikka sisältää karkeistuksia siitä miten maailma toimii: Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa sitä että automaattisesti hämmästyy - jo aivan pienenä lapsenakin - jos suuri menee pienen sisään ja että esineet eivät liiku ennen kuin niitä koskettaa. Baron-Cohenin mukaan tähän liittyvää taitoa kutsutaan systemoinniksi. Käytännössä tämä tarkoittaa kykyä havaita syöte-tulosasioita, syyseuraussuhteita, säännöllisyyttä ja sääntöjä.
2: Kansanpsykologiassa taas ajatellaan että ihmisten toimilla on tavoitteita ja muita vastaavia. Baron-Cohen liittää tähän liittyvän taidon empatoinniksi. Siihen liittyy kyky erottaa toisen tunteita, tavoitteita ja muita vastaavia asioita. Siihen liittyy myös kyky tietää mitä toinen tietää.
+ On hyvä huomata että yleensä ihminen on kohtuullinen molemmissa. Mutta toinen voi olla heilläkin vahvempi. Silloin huono empatoija voi kompensoida ystäviään analysoimalla heidän toimintaansa. Moni voi kokea tämän haastavana.

Autismista tiedetään että se vaivaa useammin poikia kuin tyttöjä. Baron-Cohenin mukaan autismissa on kyse kyvyttömyys empatointiin. Ennen autismista syytettiin kasvatusta, ja tämä näkyy esimerkiksi "Sademies" -elokuvassa. Mutta tästä näkemyksestä on luovuttu, mikä taas näkyy jo "Salasana:Mercury" -elokuvassa, jossa vanhemmat ovat kivoja.⁼

Kun tämä yhdistetään, ei autistien mieskeskisyys yllätä: Syy on siinä että miehet ovat synnynnäisesti muutenkin keskimäärin aktiivisemmin kansanfyysikkoja ja naiset kansanpsykologeja. Baron-Cohen on keskittänyt huomiota testosteroniin ja sen vaikutuksiin. Autismissa testosteroni on sikiöaikana maskulinisoinut aivoja liikaa. Tämän vuoksi autistien kommunikaatio on häiriintynyttä ja käyttäytyminen erittäin epäsosiaalista.

Autismissa on myös lievempi versio: aspergerin syndrooma. Sitä sairastavillakin on empatointivaikeuksia. He ovat keskivertoa parempia fysiikassa ja siihen liittyvissä asioissa. Heitä usein kiinnostaa tekniset laitteet. Heitä myös kiinnostaa kovasti selvittää säännöt joilla asiat toimivat. He haluavat ymmärtää myös ihmisten tapoja toimia.^§ Aspergerin syndroomaisilla on tapa kiinnostua syvästi asioista ja olla siinä jopa nenäkkään ylimielisiä. Faktatiedot ja matematiikka ovat heidän keskiössään. Asperger -testeissä kaikki tiedemiehet saavat suurempia lukuja kuin tavalliset ihmiset. He keskittyvät kuitenin erityisesti fysiikkaan ja matematiikkaan ja insinööritaitoihin. ^# Asiaan liittyy mielenkiintoinen huomio siitä, että aspergerin syndroomaiset voivat tulla toimeen ihmisten kanssa. He eivät välttämättä ole ilkeitä. Olennainen ero sen sijaan syntyy Chris ja Uta Frihtin tutkimus, jossa havaittiin että kertomuksia joissa on toisten mielentilojen tulkintaa johtaa tiettyjen aivoalueiden aktivoitumiseen normaaleissa ihmisissä. Aspergerin syndroomaiset taas yrittävät analysoida näitäkin. Toisin sanoen olennainen ero on siinä että vaikka lopputulos voi olla sama, normaali ihminen eläytyvät, aspergerin syndroomaiset taas järkeilevät nämäkin tilanteet. Tämä liittyykin siihen, miten keskustelun kontekstit ovat aspergerin syndroomaisille vaikeita: Tässä auttaa yksi Baron-Cohenin esimerkki: Kun normaalilta ihmiseltä kysytään että "missä asut", tämä voi vastata ulkomaalaiselle että missä maassa, suomalaiselle asuinkaupungin, ja joskus katuosoitteen tai asuinalueen. Aspergerin syndroomaiselle tämänkaltainen kysymys on vaikea - ellei tilanne ole jo valmiiksi analysoidussa paketissa, jolloin hän on ennalta miettinyt että miten minkäkinlaiselle kysyjälle ikään kuin "kuuluu vastata". Tämä on normaalisti automaattista, aspergerin syndroomaisille se on vaikeampaa.

---

& Koska he ovat arvostettuja tiedemiehiä, he eivät ole friikkejä tai outoja. Sosiaalinen status antaa heille tämän hieman eri määritelmän.
@ Tämä tietysti tekee hallaa eugeniikan ystäville: Henry Maudsley luopui aikanaan eugeniikan tukemisesta kun hänelle vakuutettiin että mielisairaiden sterilointi estäisi monia neroja syntymästä.)
% Toki nämäkin ovat kontekstiin sidottuja. Ilman geenejä ei synny lasta, eikä siitä kehity ihmistä jos sillä ei ole ihmisen geenejä. Mutta jos sikiö laitetaan tyhjiöön avaruuteen, se ei kehity. Ensimmäisessä tarkastelussa näyttää että kaikki on geeneissä ja toinen että kaikki on ympäristössä. Todellisuus on näiden summa ja sekasotku.
= En väitä että elokuvat olisivat todellisuutta, vaan että elokuviin tehdään yllättävän usein ns. "taustatutkimusta", joko käsikirjoittamiseen liittyen tai ohjaamisen alkaessa tai molemmissa. Sitäpaitsi elokuvat tuovat asiat lähelle, koska (1) yllättävän harvat lukevat kirjoja (2) yllättävän useat katsovat elokuvia.
§ Minulla oli vaikeuksia selittää työpaikalla miten en testannut työkavereiden etiikkaa kun vein sinne kasan 10 -senttisiä ja piilottelin avattuja karkkipusseja jääkaappiin ja avoimesti takahuoneen pöydälle. Minua kiinnosti miten he toimivat, ei se mitä helvettiä heidän päissään pyörii. Pienet karkit ja yksittäiset pikkukolikot häviävät. Suuremmat kasat kolikoita ja isot karkit säilyvät. Aspergerin syndroomaisilla kyse "ihmisten ymmärtämisestä" on juuri tätä.
# Tässä kohden on hyvä huomata, että vain ylimaskulinisoinnilla on syndroomanimitys. Taatusti on olemassa myös ihmisiä, joiden analyysikyky on surkea ja joiden keskittyminen on ylikeskittynyt kansanpsykologiaan. Mutta heillä ei välttämättä olekaan mitään vaikeuksia elämässä. On ehkä hyvä kysyä missä määrin kyseessä on persoonallisuustyypistä, jolloin voidaan esittää jopa syytös että "halihali -ihmiset" vain kokevat vastenmielisyyttä "ylianalysoivia" kohtaan. Ja myös missä määrin tämä on asiallista. Tätä voi verrata siihen että töissä yksi otti karkkipussitestini hieman pahana, ja katsoi että se kertoi epäluottamuksesta. He eivät jakaneet innostustani saamistani pinnallisista tuloksista. Tungin eteen pirkka -suklaavohveleita, jotka olivat säilyneet peräti kaksi päivää jääkaapissa, koska ne olivat isoja. Rauhoittui.