Näytetään tekstit, joissa on tunniste tieteensosiologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tieteensosiologia. Näytä kaikki tekstit

maanantai 3. lokakuuta 2016

Rumia puhuvat tohtorit

Iltalehti nosti esiin tapauksen jossa Alf Rehn oli kutsunut hallituksen talouspolitiikan tekijöitä "saatanan tunareiksi". Häntä on moitittu koska "a) sanon liian poliittisesti, b) sanon liian rumasti, c) sanon liian paljon, ja d) sanon väärin ihan muuten vaan" Rehnistä professorien tulisi kommentoida, ja tässä vedetään esiin yliopiston autonomisuuteen ja vastaaviin liittyviä teemoja. Rehn tiivistää näitä heittämällä että "Joten jos ette pidä siitä mitä sanon, tai tavasta jolla sitä sanon, voin professorin arvoon nojaten todeta: Haistakaa paska, ja tietäkää sitä paskaa haistaessanne, että tämä on sitä että edustan professorin tittelin aidointa ja syvintä olemusta. Meidän työtehtävämme on olla hankalia, ja vittumaisia, ja olla piittaamatta ihan kaikista jotka haluavat rajata tapaamme olla ja sanoa."

Toisaalta katolinen Edward Feser on sanonut, että Christina van Dyken tulisi erota akateemisesta virastaan siksi että hän oli kovasanaisesti haukkunut Swinburnea. Swinburne oli ajanut kristillistä perinteistä seksuaalimoraalia. Ja tähän liittyen van Dyke oli sanonut omalla facebooksivullaan, että "Fuck those assholes. Seriously." Häntä oli vaadittu pyytämään anteeksi. Pääargumenttina oli se, että facebook on julkinen tila ja tätä kautta hän olisi vastuussa samalla tavalla kuin jos olisi sanonut sen päin naamaa jossain akateemisemmassa yhteydessä. Ja tämän seurauksena van Dyke reagoi seuraavalla tavalla "I really wish now I hadn’t said that!! I PROFOUNDLY regret not using much harsher language and saying what I really think of anyone who uses their religion to promote homophobia, you know that sickness that has led people for thousands of years to kill my fellow human beings for their sexual preferences. Like you know, pink triangles and the Holocaust. I am really, truly, embarrassed by the fact that my mild comment “F*ck those assholes” is being spread. This wildly understates my actual sentiments towards homophobic religious proponents of evil like Richard Swinburne, who use their status as professional philosophers to oppress others with less power. I am SO SORRY for using such mild language."

Haukkuminen on siitä mielenkiintoinen, että sitä ei mielikuvissa liitetä lainkaan akateemisten ihmisten keskusteluun. Tässä menevät osittain sekaisin;
1: Se, että ihmisten täytyisi olla jotenkin kaikenkattavasti jotain. Eli esimerkiksi professorius tarkoittaisi kaikenkattavaa ja myös arjessa näkyvää älykkyyttä. Viisaus yhdessä asiassa ei tarkoita ylivuotavaa sivistystä kaikessa.
2: Toisaalta tässä sekoittuu tyyli ja äly. Eli kun kiroilua pidetään huonotapaisena ja barbaarisena niin sitten se tarkoittaisi jotain sen tyylistä että sanotun sisällössä ei voisi olla mitään. Eli kiroileva ihminen olisi myös väärässä, riippumatta siitä olisiko hänellä - joko kiroilun yhteydessä tai jossain muualla - aiheesta ihan kunnon argumentteja.

Tosin hyvätapaisuus kuuluu jossain määrin akateemiseen työntekoon sillä tiedeyhteisö on "työyhteisö". Ja siinä mielessä on esimerkiksi muotoiltava kritiikkiä hieman eri tavalla. (Tosin facebook tuskin edustaa tätä yhteistyöntekoa. Se ei esimerkiksi ole vertaisarvioitu lehti.)

Joka tapauksessa potkujen vaatiminen tämänlaisesta on ylilyönti. Joka vihjannee että takana on jotain enemmän. Jotain sellaista joka ei tosiasiassa ole sitä että suututaan loukkauksesta vaan siitä että kun jostakusta ei pidetä ideologiansa vuoksi niin tätä kyylätään ja vahditaan ja kun tämä tekee yhdenkin virheen niin tämä nostetaan sitten esiin. Sensuuria olisi ikävää vaatia kiroillen. Mutta tällä keinoin se onnistuu kyllä.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Nil sapientiae odiosius acumine nimio

Seuraan "Areiopagia". Se on kiinnostava paikka. Toki sen näkökulma on selvästi uskonnon puolesta millä tavalla tahansa joka vaikuttaa älylliseltä. Ja tätä kautta joskus sinne ilmestyy tekstejä jotka ovat heikompia kuin toiset. Tällä kertaa viittaan tekstiin joka on hyvän ja huonon tuolla puolen. Se on omituinen. Teksti on otsikoitu "tieteen taantumus". Sen kirjoittaja William Wilson on insinööri. Ei tieteenfilosofi eikä teologi. Ja tämä kyllä näkyy.

Tekstin ongelman voisi tiivistää "Nil sapientae odiosius acumine nimio" (Mikään ei ole viisaudelle yhtä vihamielistä kuin liiallinen oveluus.) Se on paikoitellen erinomaisen älykäs ja hyvin rakennettu. Mutta sen sisällä olevat argumentit eivät kanna siihen viestiin ja asenteeseen mitä sillä yritetään ajaa. Tekstin jännitteet voi tunnistaa ja purkaa kun huomaa että pitää keskittää huomio siihen mitä milloinkin tarkoitetaan kun puhutaan tieteen taantumuksesta. Joskus taantumus on skientismiä jossa (1) maallikko tai joku luottaa tieteelliseen metodiin liian vahvasti, toisinaan (2) sitä mitä tiedeyhteisä tekee ja lisäksi (3) se on tieteen periaatteet ja metodit ja niiden luotettavuus tiedonhankintamenetelmänä. Teksti yrittää tehdä asennemuutosta nsimmäiseen, se moittii ja argumentoi toista kohtaa vastaan ja periaatteessa sympatiseeraa kolmatta. Eikä tiedosta että ensimmäisen luottamuksen takana on enemmän mielikuva siitä että kolmas on luotettavaa. (Kokonaisuudessa tieteeltä selvästi odotetaan luottamusta ja jotain joka tuo vahvasti mieleen juuri kirjoittamani tekstit positivismin, arkijärjen ja kristinuskon omituisista suhteista.)


Tekstissä on toki vahva ydin josta olen hyvinkin samaa mieltä.

Lähden positiivisen kautta. Wilsonin pääteesi ilmenee hyvin ensimmäisessä rivissä. "Tieteen ongelma on, että suuri osa siitä ei yksinkertaisesti ole tiedettä." Ja tässä kohden hän kuvaa tiedeyhteisöä jonain joka ei noudata tieteen ihanteita. Tämä teema on hyvä asia mietittäväksi.

Wilson aloittaa tekstin vahvasti. Hän viittaa Open Science Collaboration -projektiin, jossa yritettiin toistaa psykologiassa olleita kokeita. Kirjoitin siitä itse viime vuonna, kun kirjoitin psykologian toistettavuuskriisistä ; Suuri osa julkaistuista tutkimuksista on sellaisia, että niitä ei saada toistettua muualla. (Itse näen että rahoja ja aikaa tai kiinnostusta tutkia "samaa" ei ole. Ihmisiä kiinnostavat uudet paradigmat, jotka ovat ristiriidassa entisten löydösten kanssa. Jo tehdyn uudelleentutkimus saa helposti "nollatutkimuksen" leiman.) Sama on sitten havaittu muuallakin. "Lääketeollisuudessa on ääneenlausumaton sääntö, jonka mukaan puolet kaikesta akateemisesta biolääketieteen tutkimuksesta osoittautuu lopulta vääräksi, ja vuonna 2011 ryhmä Bayer-lääketehtaan tutkijoita päätti tutkia säännön todenperäisyyttä. He tarkastelivat 67 tuoretta lääkekehitysprojektia, jotka perustuivat esikliiniseen syöpäbiologian tutkimukseen. Ryhmä ei kyennyt toistamaan julkaistuja tuloksia yli 75 prosentissa tapauksista."

Wilson kertoo nokkelasti siitä miten tämä voi johtua "tapettivaikutuksesta" eli siitä että alkuperäinen tutkimus on ollut oikein mutta uudessa tutkimusjärjestelmässä on ollut jokin muuttuja eri tavalla. (Josta vitsaillaan että vaikutus voi johtua vaikka tutkimushuoneen tapetista. Wilson selvästi haluaa osoittaa tällä sanavalinnalla että hän ei halua nojata tähän vaihtoehtoon.) Toinen on sitten se missä hän pitkästi tarinallistaa John Ioannidisin tilastomatemaattista oivallusta. "Kuvitellaan, että niityllä on satayksi kiveä. Yhdessä niistä on sisällä timantti, joten on onni, että sinulla on 99 prosentin tarkkuudella toimiva timantinetsintälaite." ... "Millä todennäköisyydellä tuon kiven sisällä on timantti?" ... "Vain yksi niityn sadastayhdestä kivestä todella on timantti. Kojeellamme on kyllä hyvin suuri todennäköisyys ilmoittaa oikein, että se on timantti. Mutta timantittomia kiviä on paljon enemmän, ja vaikka kojeella onkin vain prosentin mahdollisuus väittää jotain niistä virheellisesti timantiksi, niitä on sentään sata. Jos siis heiluttelisimme tunnistinta jokaisen niityn kiven yläpuolella, se antaisi keskimäärin kaksi hälytystä – yhden oikeasta timantista ja yhden tavallisesta kivestä, joka laukaisi väärän lukeman. Jos tiedetään ainoastaan, että hälytys on saatu, nämä kaksi mahdollisuutta ovat suunnilleen yhtä todennäköisiä. Mahdollisuus todella löytää timantti kiven sisältä on siis noin 50 prosenttia."

Tästä sitten tehdään suora selvitys luottamusväliin. "Ensiksikin monilla tieteenaloilla pidetään käytännössä hyväksyttävänä, jos väärien positiivisten määrä jää yhteen kahdestakymmenestä. Naiivisti ajatellen tilanne kuulostaa lupaavalta: selvästikin vain viisi prosenttia tieteellisistä tutkimuksista julkaisee väärän positiivisen tuloksen. Ajatusvirhe on kuitenkin täsmälleen sama kuin kuviteltaessa, että pelkkä etsintälaitteen älähdys antaa timantin löytymiselle 99-prosenttisen varmuuden. Todellisuudessa käytäntö merkitsee, että hyväksymme viiden prosentin mahdollisuuden sille, että jotain lukemattomista tutkijoiden harkitsemista vääristä oletuksista pidetään virheellisesti totena. Tällaisella päätöksellä on huomattavan haitallinen vaikutus oikeiden tutkimusten suhteelliseen osuuteen."

En pidä siitä miten "tapettivaikutus" ohitetaan vaihtoehtona retorisesti. Mutta on kuitenkin hyvä syy uskoa että tutkimuksissa on julkaisuharha. Ensinnäkin kyyninen suhtautumiseni P -arvoon voidaan kaivaa esiin blogini syövereistä. Ja lisäksi jos jotain ilmiötä ei havaita, siitä ei tehdä tutkimusta. Lisäksi ihmisten, myös tiedemiesten, ajatteluun tulee oikoteitä. Ja niissä on hyvä huomata että jotkin tilastotieteelliset virheet ovat odotettavissa ja jopa yleisiä. Tilastotieteen monet asiat eivät sovi mielikuviimme. (Kts. vaikka profilointi ; Olemassaoleva korrelaatio islamin ja terrorismin välillä ei ole hyödyllinen koska terroristeja on vähän ja ei-muslimeita on paljon. Syy on oleellisesti sama kuin Ioannidisilla.) Voinkin tässä mielessä hyväksyä täysin argumentin siitä miksi nykyjärjestelmssä eri tutkimusryhmien käyttö itse asiassa todennäköisesti pahentaa tätä ongelmaa "Kuvitellaan, että kolme tutkimusryhmää tutkii jotakin ilmiötä. Kun koko aineisto on analysoitu, yksi ryhmä julistaa löytäneensä yhteyden, mutta kaksi muuta ryhmää ei ole havainnut mitään mainitsemisen arvoista. Jos oletetaan kaikkien kokeiden oma tilastollinen todistusvoima suureksi, tuo yksinäinen positiivinen löydös on lähes varmasti näennäinen. Mutta mitä tapahtuu, kun tulee aika julkaista löydökset? Negatiiviseen tulokseen päätyneet ryhmät eivät ehkä edes vaivaudu kirjoittamaan olemattomasta löydöksestään. Tieteellisiä palkintoja, tutkimusapurahoja tai vakituisia virkoja ei viime kädessä jaeta niille, jotka vain raportoivat, ettei kuviteltu yhteys luultavasti ole todellinen. Vaikka raportit kirjoitettaisiinkin, niitä ei luultavasti hyväksyttäisi julkaisuun."

Toisin sanoen useiden tutkimusryhmien käyttö ei varmistakaan että havaittu korrelaatio on tosi. Sillä toistettavuus vaatii sitä että negatiiviset havainnotkin tiedotettaisiin. Tätä ei kuitenkaan tehdä. Näin ollen prosessi jopa lisää todennäköisyyttä "väärille positiivisille". Jos useista tutkimusryhmistä yksi saa väärän positiivisen, se julkaistaan. Ja mitä useampi tutkimusryhmä tekee tutkimusta sitä todennäköisemmin edes yksi niistä saa em. väärän positiivisen. Voinkin alleviivata Wilsonin sanoman ; "satunnainen kontaminaatio, tahallinen petkutus ja tiedostamattomat ennakkoasenteet vaikuttavat tuloksiin herkästi, kuten aiemmin käsiteltyihin lääke- ja yhteiskuntatieteisiinkin."

Sitten siihen mistä en pidä.

Wilsonin tekstissä on pohjasävy. Siinä käsitellään skientismiä. Joka on välistä sitä että maallikot luottavat tieteeseen. Välistä se on sitä mitä tiede on oikein tehtynä prosessina. Ja kolmas näkökulma on se että tiede on sitä mitä tiedeyhteisö tekee.

Wilsonilta tulee lausuntoja. "...tiedettä ylistetään miltei kaikkien kysymystemme ratkaisijana. Luotamme yhä enemmän yhä huonompaan tieteeseen ja tämä on suuri ongelma" ... "Jos tiede ei ollut valmistautunut urakeskeiseen väenpaljouteen, se oli vielä huonommin valmistautunut Tieteen Kultin kukoistukseen. Kultti liittyy ilmiöön, jota kutsutaan ”tiedeuskoksi”. Näillä molemmilla on taipumus kohdella tieteellistä tietomäärää pyhänä kirjana tai uskonnottomana ilmoituksena, joka tarjoaa yksinkertaisia ja lopullisia ratkaisuja syviin kysymyksiin." ... "Parhaimmillaan tiede on inhimillinen hanke, jolla on yli-inhimillinen päämäärä: havaita luonnon järjestyksessä säännönmukaisuuksia ja huomata näiden säännönmukaisuuksien seuraukset. Olemme nähneet esimerkin toisensa jälkeen siitä, kuinka hankkeen inhimillinen osatekijä vahingoittaa ja vaurioittaa sen edistystä epäpätevyyden, petkutuksen, itsekkyyden tai ennakkoluulojen kautta." ... "Kun kulttuurin virtaukset yrittävät esittää tieteen jonkinlaisena uskonnottomana pappisvaltana, tieteilijät tuppaavat unohtamaan, että heidät on veistetty samasta kierosyisestä puusta kuin muukin ihmiskunta ja he vaarantavat väkisinkin tekemänsä työn."

Nämä ovat se syy miksi teksti on julkaistu Areiopagissa. Kysymys ei ole tieteenfilosofiasta tai tiedeyhteisön korjaamisesta. Kysymys on arvovaltakamppailusta. Wilson moittii tiedeyhteisöä koska hän näkee että ihmiset tekevät väärin kun luottavat liikaa tieteeseen ihanteena. Tiedeusko eli skientismi on hänestä ongelmallista, koska tiedettä tekevät ihmiset ja tiedeyhteisö ei ole luottamuksen arvoinen.

Argumentaatio on varmasti tuttua uskonnon puolelta. Ja siellä Wilson torjuisi samanlaisen ajatusprosessin suoralta kädeltä. Areiopagikin pitäisi tämänlaista varmasti liikaa yliyksinkertaistavana ja epä-älyllisenä. Sillä uskonnossakin on uskovaisia jotka luottavat hyvin vahvasti siihen että jokin Pyhä kirja tarjoaa heille yli-inhimillistä viisautta. Lisäksi on olemassa kristittyjen yhteisö ja papit. Ja kuulemani mukaan se, että uskonnon johtajat tekevät pahuuksia on jotain jonka perusteella ei voi tuomita uskontoa. Sillä papit eivät noudata uskontoaan kun tekevät pahuuksiaan. Tämänlaista ajattelua ei hyväksytä.

Itse asiassa uskovaisilla on ollut parin viimeisen vuoden aikana jonkinlainen muoti toistaa Peter van Inwagenin ajatuksia. He korostavat että skientistit ja ateistit kiinnittävät tarpeettoman paljon huomiota siihen kärsimykseen, mikä on seurausta kristillisten yhteiskuntien epäoikeudenmukaisuuksista. (Ristiretket, inkvisitio, noitavainot ja Tapio Puolimatkan persoona.) Tausta-ajatuksena on, että parempi aikakausi koittaa, kun kristinuskoa vähennetään ja otetaan tilalle jotain muuta. Inwagen taas korostaae ttä tasapuolinen tarkastelu edellyttää kuitenkin sitä, että kiistan molempia osapuolia arvioidaan samoilla kriteereillä. Ei ole perusteltua verrata maallistuneen ajattelun ihanteita kristillisten kulttuurien reaalitodellisuuteen. Molempien yhteiskuntien reaalitodellisuutta pitäisi verrata keskenään. Ei pidä verrata toisen ideaaleja toisen raakaan arkitodellisuuteen.

Ja juuri tämän aionkin tehdä. Kun lukee Wilsonin lausuntoa, hän tietenkin kirjoittaa tätä sillä asenteella että olisi parempaa jos maallikot luopuisivat tiedeuskosta ja ymmärtäisivät että hyvä tiede on ylilunnollinen projekti johon tarvitaan myös Jumalista asennetta. Tämä on myös tekstin heikkous. Hän haluaa selvästi vastustaa ns. skientismiä. Mutta jos hänen tekstinsä selvästi näyttää että nykyinen tiedeyhteisö ei monin paikoin tee tiedettä sanan täydessä mielessä, niin hän ei demonstroi mitenkään että tästä seuraisi se että skientismi olisi väärässä tai kriisissä. Hän olettaa että ongelma olisi se, että maallikot ja muut luottavat liikaa tiedekulttiin. Mutta kenties ongelma onkin siinä että he eivät harjoita riittävän suurella pieteetillä tiedettä ja sen metodeja. ; Se mikä kritisoidaan metodilla ja jonka kautta voidaan suoraan saara myös keinot siihen miten virheet voidaan korjata metodilla, niin sen sijaan että yritetään korjata tiedettä haetaan oikeutusta maailmankuvalliselle muutokselle.

Ja että vaikka tiede onkin hyvä projekti jota teemme Jumalan meille antamilla järjillämme niin skientisti mokaa tämän projektin jos nojaa liikaa inhimillisyyteen ja inhimillisiin tekijöihin. Ei ole tavatonta puolustaa uskontoa haukkumalla skientismiä skientismin ongelmista. Aivan kuten ateismin kohdalla on yleistä oikeuttaa ateismi vain haukkumalla kristittyjä. Usein vastapuoli tajuaa että tämä on liian pitkälle viety päätelmä. Mutta toisaalta tämä vastpuoli ei hyväksy sitä että moittimisprosessi on kuitenkin ns. "hyvä alku".

Kun mietitään uskontoa, sielläkin on omat Sokal -kriisinsä. (Wilson viittaa Sokal -tyylisiin kriiseihin tekstissään.) Argumenttivirheitä pursuilevia asioita saadaan julkaistua vain siksi että niissä on pohjasävy joka tuntuu uskovaisilta kivalta. Uusateistien tai skientistien moittiminen on näiden Sokal -livautusten osa sofistikoituneiden teologien julkaisuihin pääsemistä. Ja kenties jopa niin että Wilsonin oma teksti on julkaistu Areiopagilla jokseenkin samoista syistä. Uskontoa ja teologiaa tehdään inhimillisin voimin. Ja skientismiä moititaan usein aivan yhtä asenteellisesti. Uskonnolle vaaditaan luottamusta heppoisimmin ehdoin kun taas "tiedekulttilaisiin" kohdistetaan vaatimuksia ja epäluuloja.

Jostain syystä Areiopagi ei ole kertonut yhdessäkään tekstissään siitä miten Ioannidisin argumentti on hankala nimenomaan uskonnolle. Jos kristillinen usko ja viisaus on jotain niin sitä että siinä luotetaan muutamaan silminnäkijään. Silminnäkijään joilla on ollut motiiveja nähdä asioita joillain tavoilla. Jeesuksen ylösnousemus nojaa silminnäkijäkertomuksille. Joissa tärkein perusta on hokea sitä että silminnäkijät ovat yksilöinä luotettavia. Tämäkin on kenties optimismia. Mutta entä sitten vaikka he tunnistaisivat ylösnousemuksen 99% varmuudella? Historian varrella on lukuisia kuolleiksi luultuja. Ja huijauksia ylösnousemuksesta. Näitä on ollut historian varrella niin paljon, että joku niistä varmasti saisi luottavaisilta ihmisiltä väärän positiivisen, tämä saa huomiota ja on turhaa selittää että "miksi tämä tapahtui juuri Israelissa", koska tärkeys on tullut vasta tässä huomionsaantitilanteessa ; Arkiajattelussa huomio keskittyy liikaa siihen että katsotaan miten juuri tämä yksilö ja juuri tässä yhdessä paikassa. Samalla unohtuu että vertauskohde on kaikki kaikkialla historian aikana joka paikassa olleet ylösnousemuksen väärentämiset ja aidot ylösnousemukset. Joissa huijauskia on paljon koska niihin pystyy kuka vaan. Ja aidoiksi väitetyt ylösnousemuket ovat ainutkertaisen harvinaisia ja poikkeuksellisia myös uskovaisten itsensäkin mielestä. Wilson ei kuitenkaan kirjoiat siitä miten meidän ei pitäisi luottaa näihin silminnäkijälausuntoihin. Lisäksi silminnäkijäkertomukset ovat varmasti kerätty Raamattuun siten että on etsitty niitä joilla on ollut tarinoita. Ei ole kirjattu jokaista mahdollisesti kulmilla ollutta joka ei ole sattunut huomaamaan mitään mitään. Wilson ei kaiva pohjaa kristinuskolta vaikka toisaalla tämä analyysi tuottaakin "lähes varmasti näennäisiä löydöksiä".

Wilsonin tekstin vahvin osa on sitä miten hän analysoi miten tiedämme tieteellisellä metodilla lähes varmasti että jokin asia on jollain tavalla. Tämä vaatii sen että tieteellä voi siis saada tietoa. Ilman tätä skientismikritiikki ei oikein onnistu kun emme tiedäkään että tiedeprosessissa olisi jokin pukki. ;  Moittiessaan tiedeyhteisöä käytetään tieteellistä metodia. Tässä havaitaan toki ristiriita sen kanssa että tiedeyhteisö ei monin paikoin täytä tieteen ihanteen vaatimuksia. Mutta samalla tullaan tunnustaneeksi että tiede toimii. Hieman samaa voidaan nähdä ateismin ja moraalin suhteessa. Jos ateisti moittii että kristityt ovat moraalittomia, hän viittaa moraalihyveisiin ja demonstroi että uskovaisten tekojen tai uskonnon pyhän kirjan ja tämän moraalihyveen välillä on ristiriita. Mutta ristiriita katoaa jos moraalisuuskonsepteista luovutaan. Toisin sanoen ateismi ei onnistu prosessissa nihilistisenä. (Tämä ei tarkoita että ateisti olisi nihilismiä. Tavallaan päinvastoin. Se demonstroi tälläisissä kohden olevansa ei-nihilismiä.) Wilsonkin nojaa tässä siihen että tieteellinen perustelutapa on luotettava ja antaa hyvinkin varmaa tietoa.

Jos tieteen ongelma on tosiasiassa siinä että tiedeyhteisön tuotoksissa on liian vähän tiedettä (materiaalia joka erottaa tieteellisen ajattelun arkiajattelusta) on uskonnon ongelmana se, että siinä on liikaa uskontoa (materiaalia joka erottaa uskonnollisen ajattleun arkiajattelusta) ; Uskonnon dogmeja kun ei voi kyseenalaistaa tai falsifioida, toisin kuin monia toistettavuuskriisiin jääneitä tieteen erehdyskiä. Papit ja uskovaiset ovat usein sekoittaneet mielessään sen että koska ihmisistä moni luottaa heihin ja on uskovainen, että tämä tekisi heistä jotenkin sellaisia että heillä on jokin tieto tai viisaus hyvyydestä. Ja tätä kautta he ovat oikeuttaneet monia monia pahoja asioita. Ajatus oman uskonnon moraalisuudesta voi johtaa vaikka mihin. Mutta uskonnossa ei ole jarruja näille. Uskonnon ydin kun on luottaa Jumalaan ja tämän Pyhään Kirjaan.

Sillä uskonnolla on ongelmana se, että se ei varmista mittareidensa luottamusvarmuutta. Se itse asiassa on siitä ongelmallinen että sen kohdalla on hyvin vaikeaa puhua mistään mitä kautta se tuottaa tietoa tai viisautta. Skientismi on puutteellista -lausuntoa hokiessa unohtuu että pitäisi osoittaa että uskonto suoriutuisi asioista paremmin. Tai edes yhtä hyvin. Kaikki kuitenkin näyttää siltä että uskonnolla on samat ongelmat kuin tieteenkin puolella. Miinus se, että sillä ei ole tarjota mitään vaihtoehtoisen tietämisen tapaa jonka avulla se voisi saada tietoa siitä onko jokin löydös todennäköisesti tosi tai epätosi. Jos Wilsinin skientismikritiikki on jotain joka voitaisiin teoriassa ratkaista hankkimalla kehittämällä tiedettä enemmän skientistiseksi - ottamalla suurempia tiederahoituksia ja valtaa ja tätä kautta vaatimalla myös negatiivisten korrelaatioiden havaitsemista, pyytämällä vahvempaa toistettavuutta -  ei uskonnolla ole ongelmiinsa vastaavaa korjaustapaa. Se kun ei kykene todentamaan monin paikoin sitä että onko sen saamat havainnot tai viisaudet saatu lainkaan luotettavalla tai epäluotettavalla menetelmällä. Emme saa informaatiota, tietoa siitä miten asiat ovat todennäköisemmin kuin eivät, koska emme saa havaittua vaikka toistettavuusprojekteilla että uskonnon konseptit olisivat lähes varmasti vääriä ja tätä kautta hylättävä.

tiistai 25. elokuuta 2015

Skientismin kontekstoinnista

Mitä kummaa täällä
oikein tapahtuu???
Minulle vinkattiin "Areiopagilla" olevasta Aku Visalan kirjoituksesta "Onko tiede arvoista vapaa saareke?" Sitä syytettiin pro-kreationismista. Areiopagilla on kieltämättä ollut joitain kirjoituksia jotka ovat kreationistisia tai ainakin kreationistimielisiä. (Luinkin kyseisen tekstin lähinnä koska olen niitä joilla on kenties tarpeeton kiinnostus johonkin niinkin nykyään marginaaliseen kuin kreationismi.) Minusta se on kuitenkin maltillinen - ja peräti vastaa jossain määrin omaa näkemystäni asioista. Itse asiassa voisin jopa sanoa että jos se on kreationistinen niin sitten minäkin olen kreationisti.

Ei ehdottomasti kreationismia.

Pidän Visalaa jopa anti-kreationistisena. Sillä hän kuluttaa aikaa jaotteluun jonka kiistäminen on modernin kreationismin ytimessä.

"Ensimmäisenä on erotettava tieteen arvovapaus sen tulosten arvoneutraalisuudesta:
(1) Tiede on arvovapaa (vastakohta arvosidonnainen) silloin, kun se ei ehdottomasti sitoudu yhteenkään maailmankatsomukseen.
(2) Tiede on arvoneutraali (vastakohta arvorelevantti) silloin, kun sen tulokset eivät ole relevantteja jonkin maailmankatsomuksen kannalta.
Tämä erottelu erittäin tärkeä pitää mielessä."

Kreationistien perussävynähän on se, että evoluutioteoria on heidän uskontoaan vastaan ja tämä johtuu evolutionismista. Kreationistipiireissä tieteen tietyt tulokset kertovat suoraan että tiede ei ole tasapuolinen ja reilu ja ota erilaisia maailmankatsomuksia huomioon. Visala juuri korostaa sitä että nämä ovat eri asia. Kreationisti tai kreationistimielinen tuskin menisi sanomaan että "On hyvinkin mahdollista, että tieteentekijät eivät ole tutkimuksessaan sitoutuneet mihinkään tiettyyn maailmankatsomukseen, mutta heidän tuloksensa ovat kuitenkin jonkin maailmankatsomuksellisen näkemyksen kannalta tuhoisia."

Olenko kuitenkin skientisti ja pulassa?

Olen itse pitänyt itseäni skientistinä par excellance. Olen Quinelainen joten en näe tarvetta erotella "tiedettä ja muuta relevanttia tietoa" erikseen. Jos se on osana tiedeverkkoa se on tietoa. Jos se on sen ulkopuolella, se ei ole kiinnostavaa. Tässä mielessä Visalan tekstin luulisi olevan minulle ongelmallinen. Siinähän sanotaan suoraan että "On monia hyviä syitä hylätä tieteisusko ja tieteen kaikkivoipaisuus". Se kritisoi vahvasti näkemystä jonka se määrittelee positivistiseksi. Ja sanoo "tieteen menetelmä ja sen tulokset ovat täysin riippumattomia maailmankatsomuksellisista tai muista perimmäistä todellisuutta koskevista oletuksista." Se korostaa maailmankuvallisuutta. "Positivistisen tieteen- ja tiedonkäsityksen mukaan maailmankatsomuksellisille oletuksille ei yksinkertaisesti ole osaa tieteessä. Tieteellinen tieto johdetaan havainnosta loogista päättelyä käyttäen. Näin saatu tieto on varmaa ja arvoneutraalia. Positivismin sortuminen tieteenkäsityksenä kuitenkin pakottaa meidät hylkäämään tämän näkemyksen, koska on käynyt selväksi, ettei tieto – ei edes tieteellinen tieto – ole mahdollista ilman ennakko-oletuksia ja maailmankatsomuksellisia oletuksia."

Mutta ei. Minulla ei ole mitään varsinaisia ongelmia tekstin kanssa. Syynä on se, miten asiat on määritelty. On hyvä katsoa Visalan luokitelmia. Hän määrittelee tilanteen tavalla joka kontekstoi asioita oleellisesti.

Visalan määritteet ja niiden konteksti.


"Tieteen arvovapauden ongelmaan on kolme perusvastausta ja niiden taustalla on eri käsityksiä tieteellisen toiminnan luonteesta:
(1) Positivismi: tieteen menetelmä ja sen tulokset ovat täysin riippumattomia maailmankatsomuksellisista tai muista perimmäistä todellisuutta koskevista oletuksista.
(2) Relativismi: tieteen menetelmät ja tulokset ovat täysin maailmankatsomuksellisten tai muiden perimmäistä todellisuutta koskevien oletusten sanelemia.
(3) Maltillinen realismi: maailmankatsomukselliset näkemyksemme vaikuttavat toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän tieteen menetelmiin ja tuloksiin mutta myös todellisuus vaikuttaa niihin."

Ainut moite joka minulla Visalalle on on se, että hän nimeää "maltillisen realismin" kuin se olisi terve kompromissi. Ja kirjoittaa siitä sanavalinnoin jotka tukevat asiaa. Toisaalta tämä lienee melko irerlevanttia siinä mielessä että näissä määrittein joita Visala jatkossa asiaa lähestyy minä itse edustan maltillista realismia. Enkä skientismiä. Syynä on se, että Visala määrittelee tieteen ja sen arvoperustat hyvin eri tavalla kuin mitä itse teen. Tätä kautta selviää että vaikka olenkin skientisti niin en ole positivisti.

"Tieteellisessä tutkimuksessa voidaan erottaa neljä vaihetta:
(1) ongelmanasetteluvaihe,

(2) tutkimuksen kehittämisen vaihe
(3) oikeuttamisen vaihe,

(4) soveltamisen vaihe."

Tässä vaiheessa on selvää että Visala ei käsittele tiedettä väitelausekokoelmana. Hän lähestyy sitä tieteen sosiologian kautta. Tätä vahvistaa teemoitus "Tiukan tieteen arvovapauden puolustajan – esimerkiksi juuri positivistin – mukaan tieteen arvovapaus ilmenee kaikilla neljällä osa-alueella. Tiede on maailmankatsomuksista riippumaton siinä, miten se asettaa ja muotoilee ongelmansa, menetelmissään, tulostensa perusteluissa ja soveltamisessa. Relativistin mukaan taas tiede on arvosidonnainen jokaisessa neljässä vaiheessa. Sen sijaan maltillisen realismin mukaan tieteen tulisi olla arvosidonnaista vaiheissa (1), (2) ja (4) mutta arvovapaata vaiheessa (3)."

Erot ovatkin siinä että määrittelemme Visalan kanssa tieteen hyvin eri tavalla. Visala näkee ns. että "science is what scientist's do". Minä taas näen että tiede on se lopputulos joka näkyy niissä tutkimuspapereissa ja jotka muodostavat yhteennivoutuneita teoriaryppäitä ja "käsiteyhteistyötä". Olen itse lisännyt omaan tieteenfilosofistooni myös kohdan jota Visala ei käsittele. Eli hypoteesinmuodostuksen. Joka voi olla minusta aivan niin maailmankuvalista kuin lystää.

Siksi minä en koe että minulla olisi tarpeen irtautua "skientismistä" vaikka olenkin ehdottomasti sitä mieltä että politiikalla on vaikutusta siihen mitä tutkitaan. Ja pidän esimerkiksi uskottavana sitä että arvo-arvostuskysymykset ja vastaavat ovat toimineet esimerkiksi niin, että "Viime vuosikymmenen aikana terrorismin tutkimukseen on suunnattu erittäin paljon rahaa eri ihmis- ja yhteiskuntatieteiden sekä käyttäytymistieteiden aloilla. Yhteiskunnallinen ja poliittinen kiinnostus ilmiötä kohtaan on synnyttänyt paineen saada asiasta lisää tietoa. Tämä puolestaan on kanavoinut rahaa tutkimukseen ja saanut monet tutkijat suuntaamaan tutkimustaan tähän suuntaan."
1: Ja ymmärrän että tämä on hyvin määritelmäkysymys siinä mielessä että voisin hämmentää pataa ottamalla esiin Ilkka Niiniluodon ajatuksen tieteen autonomisuudesta. Hänestä tiedeyhteisö sisäisesti määrää tieteestä. Ja tällöin tiedemiesten sisäinen maailmankuvallinen kähinä voisi olla tiedettä mutta sen ulkopuolelta tuleva poliittinen paine olisi yritystä ajaa ei-tiedettä tieteeseen vaikka eroja näiden kahden välillä on vähän.

Olen "metodisti" joten ne arvoasiat eivät ole "kiinnostavia". Kiinnitän huomiota vain siihen onko terrorismitutkimuksessa saadut tulokset tietoa vai eivät. Arvoasiat voivat vaikuttaa paljonkin siihen miltä alueilta saadaan tietoa mutta tämä ei mitenkään uhkaa minun määritteissäni tieteen ei-maailmankuvallisuutta.
1: Jossain määrin asenteeni vertautuu wikipediassa olevaan "eventualismin" henkeen. Siis siihen jossa uskotaan että lopulta, kenties äärettömän ajan päästä, wikipedian kaikki artikkelit ovat riittävän hyviä ja kaikki relevantit aiheet on käsitelty. Tosin sillä erolla että minä en toki luota wikipedian erehtymättömyyteen tai edes laatusuuntautuneisuuteen. Koska sen menetelmäistö ei ole tieteen menetelmäistö. Mutta noin muutoin...

Tämä Visalan teksti on tavallaan näppärä tiivistys.

Minua on viimeksi tällä viikolla moitittu. Skientismiä pidetään lapsellisena. Jonain jota "vain maisterit tai sen alle" voivat ottaa vakavasti. Syynä tähän on usein se, että skientismiä on määritelty nimenomaan positivismin hengen kautta ja siten että tiede on määritelty sosiologisen tiedekäsityksen kautta.

Itse olen kuitenkin lähestynyt asiaa siten että
1: Tiedon määritelmä ja siihen asetettavat vaatimukset on asetettu nöyremmiksi. Moitin toistuvasti loogista positivismia hybriksestä ja eräs toistuvin vinoiluni onkin se, että skientismin kritiikissä määritteet ovat rajattu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan - aikaan jolloin kritiikki on kenties ollut osuvaa, mutta josta pitää nykyaikana jo osata siirtyä eteenpäin. Tieto ei ole erehtymättömyyttä tai sitä että epistemologia taianomaisesti muuttaa ontologian täysin a priorisesta tiedosta täysin a posterioriseksi tiedoksi. Joka onnistuu Quinen tapaan siten että relevantti tieto ei ole täysin analyyttistä eikä täysin synteettistä tietoa vaan oikeasti jotain tältä väliltä. Minusta on yksinkertaisesti turhanpäiväistä edes puhua mistään tätä "ontologisemmasta ja varmemmasta tiedosta". Tämä nöyrä tietokäsitys ymmärrettävästi koetaan usein arroganssina jossa luotetaan tiedon erehtymättömyyteen. Koska tämä itse tiedon laimentaminen tekee "tämän hetken tiedosta" jotain josta voidaan puhua montaa kertaluokkaa vapaammin ilman filosofisia ongelmia.
2: Maltillisen realismin sijaan puhuisin mieluummin malliriippuvaisesta realismista. Jossa on sellainen jännittävä maku, että siinä irtaudutaan lopullisesta tiedosta ja tunnustetaan että tiede on lähinnä inhimillistä tietoa. Tiede tutkii pragmatistien phaneronia. Ja tosiasiassa ihminen ei voi irtautua itsestään ja mennä varmistamaan mitään tämän korkeampaa tietoa. Jo tälläisen haikailu on pömpöösiä ja naurettavaa. (Jos saat viestin kaikkitietävältä Jumalalta niin viesti on kuitenkin samassa tasossa kuin moni muukin. Tämän saadun viestiin luottaminen ja sen lähteen arvointi erehtymättömäksi ja Jumalaksi on kuitenkin ihmisarvio.) Saati sellaisen asettaminen vaatimukseksi muille. Mallirippuvaisessa realismissa on kysymys phaneronin mallintamisesta. Joka tarkoittaa sitä että jos sitä ei saa osaksi empiiristä tiedemaailmaa niin voivoi. Käsitteet kontekstoidaan toisiin käsitteisiin ja käsite joka hyödyttää muita teorioita ja tutkimusohjelmia on tarpeellinen ja muut ovat heikompia, sellaisia jotka kannattaa Duhemin-Quinen teesin mukaan ampua pois.

Prosessissa käy sitten siitä erikoisesti, että suhtautuminen tieteensosiologiaan muuttuu monien mielestä epäintuitiiviseksi. Siinä missä Visala ottaa tiedemiesten käyttäytymisen ytimeen ja kertoo että se on tiedettä, niin minun quinelaiseen tiedeverkkoonkin se voidaan ottaa. Se on kuitenkin enemmänkin tiedon lähde ja tutkittava asia kuin tiede itse. Hieman kuten tiiliskivi joka itsessään ei ole tiedettä, mutta jonka ominaisuuksia voidaan tarkastella ja saada prosessissa tietoa.

Siksi pidän itseäni yhä skientistinä.

Ja teen tämän juuri siksi että Visala pitää sosiaalista puolta minua oleellisempana ja kiinnostavampana ja määritelmällisempänä osana tiedettä. Arvosidonnaisuudet vaikuttavat siihen että mitä osioita pidetään tieteen ytimessä ja mitä ei. Jos se on Quinen "tiedeverkon" ulkopuolella, se ei minua kiinnosta "tieteenä" vaan jonain muuna.

Uskallan itse asiassa jopa väittää että jos minua haukkuu naurettavaksi vain siksi että olen skientisti, se johtuu siitä että kriitikolla on eri tavalla määritelty (a) tiedon ja (b) tieteen määritelmä kuin minulla. Olinpa sitten koulutukseltani "vain maisteri tai alle" tai en. (No, olenhan minä.)

Skientisti on lähtökohtaisesti naurettava samalla tavalla kuin Visala on kreationisti. Vain hyvin tarkasti, ajassa jälkeen jääneesti ja "muutenkin kummallisesti" määriteltyjen käsitteiden kautta. (Visala on varmasti kreationisti hyvin omituisilla kreationismin määritteillä. Juuri kukaan tuskin pitää näitä kreationismin määritteitä kovin osuvina, kuvaavina tai relevantteina kuvaamaan ihmisten parissa pyörivää ideologiailmiötä jonka selittämiseen ja kuvaamiseen "kreationismi" -sanaa on yleensä tarvittu.)

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Metametafysiikka

Väittelin hyvin erikoisen väittelyn tieteellisyydestä. Vastapuoleni näkökulma oli sosiologinen ja minun taas tieteenfilosofinen. Lopputulokseksi tuli se, että keskustelimme yhteismitattomasti.

Kun sosiologi näkee että tieteessä ei ole puhdasta tiedettä siinä mielessä, että tutkimusohjelmia ohjaavat poliittiset intressit ja maailmankuvat, en tietenkään voi olla enempää samaa mieltä.
1: Näen että ihmisten maailmankuvat ovat hypoteesinmuodostuksessa hyvin oleellisia ; Ei ehkä siinä mielessä että tietty maailmankuva avaisi silmät Tosille Uskomuksille, vaan siinä mielessä että ne rajoittavat asioita joita mieleen tulee ja ei tule. Näin ollen yhden maailmankuvan jumiutus voi hidastaa tiedeprosessia.
2: Politiikka, tutkimusetiikka ja tiedemaailman sisäinen selkäänpuukotus ohjaa sitä mitä aiheita pidetään tärkeänä ja kiinnostavana aiheena.

Kuitenkin pieni epistemologi mielessäni selittää että ei pidä vetää asioita ihmisiin ad hominem. Että tiedon kannalta oleellisempaa on, että politiikka voi vain ehkä suunnata mitä tietoa tulee. Eli se ohjaa tiedonkeräämisen suuntia, mutta ei koske välttämättä itse tietoa. Tässä mielessä on syytä olla torjumatta edes kreationistia siksi että hänellä on uskonnollinen intressi ja maailmankuva. Heidät on torjuttava siksi että lopputulokset joita he esittelevät eivät ole hirvittävän fiksuja. On siksi erotettava intressi joka suuntaa tiedonhankintaa sellaisesta intressistä joka määrää minkälaisia tuloksia testeistä on tultava.

Yhtenä syynä tähän kaikkeen on se, että metafysiikka on hirvittävän omituinen käsite.

Jokainen käyttää termiä "metafysiikka", varmasti jopa koulusas aloittavilla on jonkinlainen käsitys siitä. Kuitenkin jopa koulutetut ihmiset voivat käyttää sitä epämääräisesti ja epäselvästi.
* Metafysiikkaa voidaan käyttää oppialana. Tällöin se on jonkinlainen teema. Hieman kuten logiikkaa tutkivat loogikot, ja filosofiassa kauneutta tutkivat estetikot. Metafyysistä asennetta voidaan tällöin ikään kuin heijastaa ihan mihin tahansa.
* Se voidaan liittää tiettyihin kysymyksiin eli metafysiikka olisi aihe. Esimerkiksi metafyysikoiden nähdään pohtivan sitä mikä on "objekti" tai "seuraus". Tällöin metafysiikka on tutkimusala joka ei ole välttämättä sitoutunut mihinkään teemaan.
* Tieteenfilosofiassa metafysiikka näyttäytyy usein lähinnä jotain joka ei ole epistemologiaa. Tai sitä osuutta perustelemattomuutta joka on väkisin mukana prosessissa. Tällöin metafyysisyys olisi jotenkin huono asia.
* Empirismikeskustelussa asia vääntyy helposti vielä askeleen. Silloin näyttää siltä että metafyysisyys viittaa enemmän siihen että jotain tehdään perinteisellä rationalistisella lähtökohdalla. Eli jonain jossa on klassista logiikkaa, premissejä ja johtopäätöksiä. Eli metafysiikka olisi ikään kuin empirismin kanssa osittain päällekäinen mutta kuitenkin jotenkin sen kanssa oleellisesti riitelevä paralleeri oppisuunta, kenties jopa kilpailija. (Jollain sellaisella tavalla joka voi tuoda mieleen ritaritarinoissa olevan "arkkikilpailijan" jotka ovat tavallaan kavereita ja vihollisia ja jotka yrittävät voittaa kilpailijansa hyveellisyydessä ja urheudessa.)

Usein käytännössä metafysiikka itse asiassa näyttää olevan jonkinlainen jämäluokka joka tarkoittaa tilanteesta riippuen eri asioita. Ja näistä konventioista ollaan usein jossain määrin tietoisia. Käsitettä käytetään sotkuisesti, mutta kuitenkin jotenkin kontekstiin sidotusti. Tämä "jämäluokkaus" saattaa olla jopa historiallinen jäänne ; Koko sana 'metafysiikka' syntyi tarpeesta luokitella Aristoteleen "Fysiikan" jälkeisiä teoksia. Aristoteles tutki näissä teoksissa ”ensimmäiseksi filosofiaksi” ja ne erosivat luontoa "fysikaalisena" tarkastelevasta filosofiasta. Ne nimettiin vain "τὰ μετὰ τὰ φυσικά" fysiikan jälkeen. Eli noin karkeasti luokitus syntyi ja nimettiin "jotain muuta" suhteessa fysiikkaan.

Tämä näkökulma on korostanut sitä että metafysiikka olisi konkreettisesti ontologiaa. Oppia olemassaolosta. Jotain joka on "metaa" suhteessa fysiikkaan. Aluksi metafysiikka tutkikin asioita jotka nähtiin fysiikan ulkopuolelle. Ennen kaikkea ensimmäisistä syistä, ikuisuudesta ja vastaavista aiheista. Metafyysikot tutkivat arjelle vieraita ja erikoisia aiheita. Metafysiikka olikin outoa ja kiinnostavaa ja jopa mielikuvitusta kiihottavaa. (Monella on tästä erimielisyys. Mutta samasta syystä ufosalaliitto on skeptikoista kiinnostavampi aihe kuin vaikkapa kemian filosofia. Jota muuten on olemassa. Kemian filosofiaa on olemassa.)

Sittemmin metafysiikka on laajentunut. Metafysiikasta on tullut ontologiaa laajempi käsite. Yleinen metafysiikka, eli ontoliset peruskysymykset nähdään toki yhä metafysiikan ytimeen. Mutta sen ympärillä on sitten paljon kaikenlaista muuta. On erityinen metafysiikka, joka tutkii perinteisen metafysiikan erityiskysymyksiä ja eri filosofian aloista nousevia metafyysisiä kysymyksiä, kuten vaikkapa evoluutioteorian kohdalla voidaan miettiä "mikä on funktio" ja "mitä adaptaatio tarkoittaa" -tyylisiä kysymyksiä. Tai sitä että minkälainen maailmankuva tukee evoluution tutkimista vaikkapa teologian sijaan. (Ottamatta kantaa kumpi on "oikeasti TottaTotta".

Itse asiassa metafysiikan luonne on itsessään metafyysinen kysymys. Osa näkee sen jonain joka tutkii universumin perustaa. Toinen näkee sen ontologiana. Kolmas näkee sen kysymyksinä joita voidaan lähestyä vain rationalistisin mutta ei empirisin keinoin. Ja neljäs näkee sen jonain joka on vain jämäluokka johon laitetaan asioita silloin kun niille ei ole muutakaan nimeä, tavalla jossa ymmärrys paranee kun tajutaan että asiat paranevat ja opimme jotain jos voimme muuttaa metafyysisen kysymyksen joksikin muuksi kuin metafysiikaksi. Joku näkee sen metatieteenä. Eli jonain joka on suhteessa johonkin muuhun ja joka puhuu asian sijasta siitä mikä tuota asiaa sitten käsitteleekään.

On joka tapauksessa hyvä miettiä näitä ja joskus täsmentääkin. Turhia riitoja voisi jäädä tekemättä.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Psykologia ja toistettavuuskriisi

Suuri osa ihmisistä on kuullut postmodernin filosofian kriisistä. Erityisesti se, että Sokal onnistui saamaan trollaavan artikkelin läpi vertaisarvioinnista on muuttunut kenties jopa tarpeettoman voimakkaaksi symboliksi tältä.

Mutta silti moni saattaa olla tietämätön psykologian, erityisesti sosiaalipsykologian, vaikeuksista. Huomasin tämän kun seurasin sivusta keskustelua jota käytiin Philip Zimbardon Stanfordin vankilakokeesta. Siinä oli erimielisyyksiä ja kannat olivat sekä lukkoonlyötyjä että niitä esitettiin ilmiselvyyksinä. Etenkin moni konservatiivi joka aivan oikein tietää postmodernin ajattelun ongelmat viittaa psykologiaan kuin se olisi jotain joka koostuisi vakiintuneista käsitteistä.

Psykologiassa (ja etenkin sosiaalipsykologiassa) haasteena on se, että siinä on hirveästi muuttujia. Tätä kautta niiden parissa on vaikeaa tehdä siistejä tutkimuksia jotka antavat ilmiselviä tuloksia. (Sen vuoksi on oireellista jos "eräät" floodaavat innoissaan paria tutkimusta kuin ne jotenkin ratkaisisivat asian lopullisesti.) Tässä ei tietenkään ole mitään uutta ja ihmeellistä. Donald Olding Hebb onkin kuuluisasti todennut että tiedon puoliintumisaika psykologiassa on viisi vuotta. Eli viiden vuoden sisällä puolet faktoista pitää hylätä tai korjata. Tämä on hyvää tieteen edistyvyydelle mutta huonoa sille että psykologian tuloksia voitaisiin käyttää kuin Jumalan sanaa.

Kriisi on kuitenkin syvempi. Haasteena on ollut toistettavuusongelma. On vaikeaa suhtautua edistymiseen jos vanhojen tutkimuksen tuloksia ei saada toistettua. Tämä on toki odotettavissa koska (a) muuttujia on paljon joten ensimmäisessä tutkimuksessa voi olla jokin muuttuja eri tavalla (b) moni kulttuurinen asia muuttuu. Ja vaikka ihmisaivot eivät muutu (hirveästi) niin tämä kontekstinmuutos voi tehdä oleellisen syviä muutoksia. Joten samat testiasetelmat eivät tuota samoja tuloksia koska ympäröivä kulttuuri muuttuu ajan mukaan. Ja tätä kautta kulttuurinmuutokset johtavat siihen, että tutkimuksen tekovuodet itsessään ovat muuttujia.

Tästä on tullut psykologian sisällä luottamuskriisi. Haasteena on juuri se, että miten toistettavuuden suhde koskettaa sen tyylisiä kysymyksiä kuin teorioiden falsifiointia. "... what does it mean if a replication attempt “fails”—does it mean that the original results, or the theory that predicted them, have been falsified? And how should “failed” replications affect our belief in the validity of the original research?" Kriisin ratkaisemiseksi on tietysti monenlaisia yrityksiä. Sillä ihmisten käytö on tärkeä tutkimuskohde (ja kaikesta huolimatta tutkimuskohteena olemassaoleva ilmiö).

Ihmisten tulisi kenties ymmärtää että kokeellinen psykologia ei ole samalla tavalla kokeellista kuin klassinen fysiikka.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Aku Ankka ja deskriptiivinen tieteenfilosofia

"Aku Ankka" on sarjakuva. Siksi sitä ei pidetä minään oppimateriaalina. Kuitenkin jos katsotaan vaikkapa klassikkosarjakuvaa joka on suomennettu kahdellekin nimelle "Tieteen ydin" ja "Tieto on tieteen ydin" kertoo monia hyvin oleellisia seikkoja tieteenteosta. Sarjakuvan otsikko on tietetenfilosofinen. Ja se kuvaa Aku Ankkaa joka toimii siivoojana jonkinlaisessa tarkemmin täsmentämättömässä kemian laboratoriossa.

Kyseinen sarjakuva ei toki vastaa ns. demarkaatiokysymykseen normatiivisen tieteenfilosofian mukaisella tavalla. Se ei luo loogis-empiriisiä menetelmiä jotka olisivat tiedettä. Se ei kuvaa falsifioitavuutta tai muita vastaavia ehtoja. Sen sijaan se on deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Sellaista jossa katsotaan tieteentekoa tieteentekijöiden toimien kautta. Ja siinä se tekee yllättävän hyvää työtä. Siinä on jopa pari erikoista oivallusta.

Sarjakuva alkaa sillä että Aku Ankka puuhaa omiaan laboratoriossa. Hän ottaa lorauksen "sinistä nestettä" ja sekoittaa siihen "keltaista nestettä" ja keksii vihreän. "Jo ensimmäisenä laboratoriopäivänä", Aku Ankka iloitsee. Laboratorion parrakkaan tiedemiehen mukaan Aku on vain keksinyt uuden tavan sotkea paikat. Hänestä Aku ei myöskään tehnyt tiedettä koska vaikka hän oli tehnyt muistiinpanot, niin niissä oli tarkasteltu irrelevantteja piirteitä. "Täällä on satoja sinisiä nesteitä, mikä niistä muuttui vihreäksi?" ... "Tuherruksesi perusteella olisit voinut sekoittaa maaleja". Tämä näkemys on paljon keskusteltu ongelma tieteenfilosofiassa. Muistiinpanojen osuudessa on tarkasteltava myös sitä mistä näkökulmasta asiat kuvataan. Aku Ankan muistiinpanojen ongelmana oli tietty ylimalkaisuus, täsmällisyyden puute. Ja näin tehtyä toimenpidettä ei voida toistaa sellaisenaan muualla. Joka on ongelma sovellusten kannalta.  ; Jossain mielessä kuitenkin maalit ovat kemianteollisuuteen liittyvä innovaatio. Mutta toisaalta kaikki värit eivät toimi kuten vesivärit ja keltainen kemikaali ei aina tuota sinisen kemikaalin kanssa vihreää väriä.

Aku Ankka yrittää tehdä parannusta tältä osin. Hän ottaa professorin suuttuneen huudon rakentavana kritiikkinä. Että seuraavassa kokeessa hän tekisi toisin, paremmin. Professori on sen sijaan vihainen ja kertoo että Aku Ankka on palkattu siivoojaksi. "Tulevat kokeesi, siivooja Ankka, suoritat luudalla ja sangolla. Sinut palkattiin puhdistamaan tämä paikka". Tässä kohden oikeastaan ylikorostuu se, mikä usein tulee vastaan kun normatiivinen tieteenfilosofia hylätään ja näkökannaksi valitaan deskriptiivinen tieteenfilosofia. Kun "science is what scientists do" voidaan  nähdä että tieteenteko on sitä että tiettyyn tehtävään palkattu ihminen tekee asioita. Halu oppia ja into toimia eivät tässä ole tärkeitä. Keksimisen halu ja into oppia ovat tiedemiesten imitointia - joka kenties jopa rakentavan kritiikin kautta lähestyy hyvinkin täsmällistä imitointia - mutta koska se ei ole tiedemies joka tekee, se ei ole myöskään tiedettä. Normatiivista tieteenfilosofiaa moititaan usein dogmaattiseksi ja rajoittavaksi. Mutta sen vaihtoehtona näyttää olevan puhtaasti statuskeskeinen tiedekuva.

Siivousnäkökulmaa kuitenkin laajennetaan argumentissa hyvin mielenkiintoiseen suuntaan. Aku Ankka arvostaa tieteentekoa enemmän kuin siivoamista. Tieteellä on gloriaa. Mutta professori on täsmälleen erimielinen. Hän kertoo että laboratorion omistaja on tulossa tekemään tarkastusta paikkaan. Ja tutkimusmäärärahat riippuvat hänen päätöksestään. Yhden, eitiedemiehen, mielipide on se joka perimmiltään ylläpitää palkatun tiedemiehen pestin. "Enkä voi toimia ilman varoja! Raha on tieteen ydin!" esittää professori teesinsä. Tieteensosiologisesti tämä on hyvin suuri ongelma jonka katsotaan uhkaavan tieteen itsemääräämisoikeutta. Sitä että tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä.

Aku Ankka ei kuitenkaan tyydy siivoamiseen, koska se olisi hänen tieteellisten kykyjensä haaskaamista. Hän kehittelee uutta kylpysuolaa. Ja koska kuumissa lähteissä on rikkiä hän ottaa sitä. Hiilen terveellisyys ja myrkkyjä sitovat ominaisuudet valitaan hyvinvointi mielessä. Ja lopuksi sekaan laitetaan jotain jolla on hieno nimi ja jolla saadaan tuotteelle karismaa. Hän valitsee kaliumnitraattia. Hän kirjoittaa reseptin kemialliset nimet ja vastaavat talteen. Valitettavasti tuote on ruutia, joka peräti räjähtää sarjakuvassa. "Senkin sohertaja! Olet keksinyt ruudin! Se onkin tunnettu vasta pari tuhatta vuotta!" Tässä korostetaan sitä että tieteellinen löytö on neofiilistä. Innovaation pitää olla oma. Ja tieteenteon ydin on siinä että kehitetään asioita. Professori tosin korostaa tässä muiden tekemisen tuntemisen tärkeyttä osana tieteenteon asiantuntijuutta. "Tieto on tieteen ydin." Aku Ankan olisi siis pitänyt tuntea muiden kemistien tuotoksia jotta voisi sanoa että jokin on todella hänen, eikä jonkun toisen, kehitelmä. Toiseksi tullut ei saa mitään.

Sitten seuraa sarjakuvan tieteenfilosofisesti köyhin jakso jossa Aku tuottaa vahingossa unikaasua ja päihdyttää professorin ja päätyy käyttämään hienoa laitetta, koska hänen siivoojanpaikkansa on olemassa vain siksi että laitos toimii kemianalallaan. Ja jos demonstraatio ei vakuuta laitoksen omistajaa, Roope Ankkaa, ei rahaa tipu. Tästäkin tosin irtoaa "Tehokkuus on tieteen ydin" ajatus. Jossa mikä tahansa satunnainen räpeltäminen ei ole tiedettä. Vaan siinä pitäisi olla päämääräsuuntautuneisuutta ja ahkeruutta. Nämä ovatkin itse asiassa hyvän tieteenteon hyveitä. "Poissaolo on riittävä syy hylkäykseen" sanovat Roopen palkkaamat asiantuntijat. Ja jumankekka sentään, deskriptiivisessä tieteenfilosofiassa korostetaan hedelmällisten tutkimusohjelmien merkitystä ; "Publish or perish" sanoo tiedeyhteisökin. ; Sarjakuvalta nerokasta on kuitenkin antaa tämä sanoma tiederahoittajien, eikä tiedeyhteisön itsensä, suuhun.

Sitten Aku Ankka koheltaa. Hän polttaa itsensä ja päihdyttää itsensä aiemmin tuottamallaan nukutuskaasulla. Tuotos syttyy palamaan ja hän sammuttaa sen satunnaisilla kemikaaleilla. Ensin tarkastajat eivät ole vakuuttuneita. "Aito keksijä ilmoittaa räjähdyksestä etukäteen." Eli kyky ennakoida kokeiden tuloksia on oleellinen osa tieteenteon asiantuntijuutta. Mutta tämä paljastuu vain nyrkkisäännöksi. Sillä innovaatio on aidosti hyödyllinen ja nerokas. Se maistuu kirsikkapiiraalta, siitä muotoiltu tuoli on mukavampi kuin mikään sohva, ja se on kuitenkin rakenteeltaan terästä vahvempaa. "Se jopa paransi astmani!" Näin Akusta tehtäisiin palkittu keksijä. "Tähtioppilaani, tunnistin hänen lahjansa alusta alkaen" kehuu laboratorion professorikin. Tiedeyhteisöön kuulumisen statuksen saa tiedeyhteisön statuksen kautta. Ja tässä lopputulos painaa eniten. "Lahjakkuus on tieteen ydin." kehuvat Akun tuotosta ihailevat.

Kuitenkaan Aku Ankka ei ole tällä kertaa tehnyt muistiinpanoja. Hän ei voi siksi toistaa tekosiaan ja ryhtyä massatuottamaan ihmevaahtoaan. Ja siksi laitos laitetaan kiinni ja professori ja Aku Ankka päätyvät kadunlakaisijoiksi. He listaavat työssään joka ikisen tupakantumpin ja purukumipalan luetteloon. Ohikulkevat ihmiset pyörittävät sormea ohimoillaan.

Kaiken kaikkiaan professoria voisi käydä sääliksi. Hänen tajuttomuutensahan ei ole hänen oma vikansa. Mutta sarjakuva kertoo hieman enemmän. Aku Ankka nimittäin leikkii hienolla laitteistolla. Ja aiemmin tähän laitteistoon on viitattu. "Enhän minäkään huolehtisi apurahoista, jos osaisin käyttää näitä upeita laitteita, ja teollisuusjohtajat olisivat laumana ovellani." Siivoukseen ja kahvinkeittoon sorrutaan siksi että tieteenteko vaatii sitä että osaa käyttää tiettyjä teknisiä laitteistoja. Merkittävää on myös se, että rahoittajat eivät lankea kahviin ja siivoukseen vaan vaativat nähdä. Intressien suhteen on siis tilanne jossa rahoittajaa ei nähdä puhtaasti pahana. Eitieteelliset keinot vaikuttaa intresseihin voivat kenties toimia, mutta ne ovat silti petosta. Jossa rahoittaja ei ole se huijari. Toisaalta tiukka rahoitus on voinut olla se syy että kemiaa selvästi muutoin osaava professori ei ole ehtinyt opetella uudenaikaisen laitteiston käyttöä. Ikää ja partaa kun on kertynyt ja maailma juoksee koko ajan eteenpäin. Roope Ankan tiukka rahoitusstrategia on siis tavallaan syönyt maata hänenkin jalkojensa alta. Näin tiedemiehen ammattitaidon ja työn kannalta tärkeiden teknologioidenkin osuus tulee esille.

Sarjakuva on kaiken kaikkiaan äärimmäisen samantapainen kuin mitä Ilkka Niiniluoto on esittänyt. Hän korostaa että tieteenteossa avoimuus ja toistettavuus ovat tärkeitä. Eli tutkijan täytyy kertoa mitä on tehnyt. Ja olla niin tarkka että muut voivat toistaa saman. Muistiinpanot ovat siksi oleellisia. Hän korostaa että tiedemaailman on myös oltava autonominen. Eli tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä ja mikä ei. Tieteenteon kontrolloitavuus ja vuorovaikutus tuleekin hyvin selväksi. Tieteentekijän on tunnettava alansa ja jaettava innovaationsa. Kunnia kuuluu keksijälle. Niiniluodon mallissa tätä kuvaa myös tietty säännöttömyys, jossa lopputulos ja hyödyllisyys korostuvat. Ulkopuolinen rahoituskulma tosin lisäsi Aku Ankkaan kriittisyyttä tavalla joka Niiniluodolta helposti puuttuu. Ne painottavat tutkimusohjelman rivakkuutta, tehokkuutta, hallinnassaoloa ja sitä että tuotoksesta olisi myös jotain hyöty muulle maailmalle, eitiedeyhteisölle. Ja tunnustavat rahan mahdin tieteen teossa käytännön tasolla.

Mielestäni jos ihmiset ymmärtäisivät sen kaiken mitä tähän yhteen sarjakuvaan on tiivistetty, he ymmärtäisivät tieteenteosta oikeastaan kaiken sen mitä eitieteentekijän jossain mielessä tarvitsee tietää.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Uskonnonvapaus ja potkut ; Eli ihan oikeasti "expelled"

Intelligent Designin suuri elokuvavoitto, "Expelled" keräsi aineistoa jossa tarkoituksena oli osoittaa että kreationismi on syy torjua tutkija akateemisesta maailmasta. Elokuvan näyttö ei ollut kovin mainittavaa. Mutta silti on kyllä huomattava että esimerkiksi se, että avaruustutkija on mormoni joka kieltää evoluution uskottavuuden saattaa herättää tunteita. Joku voi nähdä, että tämä on kysymys joka koskee suoraan ammattitaitoa, eli tieteentekemistä. Osa taas näkee tämän ennen kaikkea uskonnonvapauskysymyksenä, eli jonain jossa vakaumuksen vuoksi ei saa kiusata.

Tässä kohden on helppoa tietysti ajatella että tiedemies on tiedemies. Tällöin olisi helppoa ajatella että "tohtori on tohtori". Ja sitten loppu olisi akateemista vapautta. Kun kaikki mihin supertiedemies koskettaisi muuttuisi kullaksi. Tätä ajatusta ajavat etenkin kreationistit, jotka tuppaavat listaamaan akateemisesti koulutettuja kannattajiaan erilaisiin nimilistoihin. Tästä on tullut jopa parodioinnin aihe, kuten esimerkiksi "Project Steve" jossa on listattu evoluution kannattajia joilla on tarkkaan rajattu etunimi. En näe mitään syytä nähdä että kaikki mihin Ph.D -statuksen ansainnut koskee muuttuu kullaksi. Tutkinto ei ole jotain joka muuttaa auktoriteettiin vetoamisen turhaksi vedoksi. Tutkinto näyttää että tutkijana henkilö halutessaan osaa riittävän hyvin. Ja muu jää sitten vertaisarvioinnin päätettäväksi.

Lähden siitä että Newton on siitä messevä esimerkki, että hän teki hyvää tiedettä, oli kristitty ja tämän lisäksi kaikenlaiseen huruiluokkultismiin viehättynyt. Ja vain yhdellä näistä piirteistä oli väliä. Näin evoluution kannalta tähtitieteilijän tieteenteko on varmasti melko laadukasta koska hän toimii aivan eri alalla. Ja itse asiassa menen vielä pidemmälle. Väitän että tiede ei ole pakettiratkaisu muutenkaan. Koko ajatus sisäistä koherentisointia yliarvostavassa maailmankuva edellä puuhun -näkökulmasta on yksinkertaisesti luovuttava. Sen sijaan on katsottava sellaisia piirteitä kuin tutkimusohjelman testattavuus, hedelmällisyys, parsimonia ja konsilienssi. ; Ja tätä kautta menen niin pitkälle että en esimerkiksi epäile että Matti Leisola ei tekisi bioprosessialallaan erinomaista tutkimusta. Mutta vain silloin kun hän avaa suunsa historiasta ja evoluutioteoriasta - eli aloista joilla hän ei suoraan tutki ja joista hänellä on maallikon asemaa tukemaan lähinnä vahva maailmankuva ja usko - niin ihan argumenttejensa analysoimisen tuomasta kokemuksesta oletan että hänen sanomisissaan ei ole kovin paljoa asiantuntevuutta, järkeä tai muutakaan laatua.

Eli toisin sanoen "Expelled" esittää aidon syytteen. Jos en olisi ylläolevasta tuota mieltä voisi sitä vain sanoa että ryöpytyspropagandaelokuvan sijasta nämä poispotkivat instituutiot ansaitsisivat taputuksen olalle. Mutta en toki sano näin. Koska en näe että tutkijan vakaumus on ylipäätään kiinnostava tai oleellinen. Oleellisia ovat tulokset. Tämä saattaa kuulostaa kyyniseltä niistä jotka eivät ole olleet tutkimusaiheiden kanssa tekemisissä. Tai naïvilta niiden kanssa jotka tietävät minkälaista kikkailua ja poliittista valtapeliä akatemian sisällä käydään harva se päivä esimerkiksi rahoituksesta. Mutta noin nyrkkisääntönä olen tuota omituista mieltäni varsin vahvasti.

Ja tätä kautta voidaan sitten nähdä miten ilmenee (ID)kreationistien ja apologeetikoiden korostama vapaus. "Expelled" kun lietsoi heillä Galilei -syndroomaa jossa tiedemiehiä syrjitään maailmankuvallisin syin. Mikä on epäreilua koska aiheen parissa ei olla ollenkaan fundamentalisteja eikä syrjiviä vaan haetaan vain keskustelua. Aina kun evoluutioaihe nousee esiin, tämä on se näkökulma jota on korostettu. Että he ajavat vain uskonnonvapautta ja akateemista vapautta ja vastustavat kaikkia potkuja jotka tehdään maailmankuvallisin syin. Tämä poispotkiminen on syvä isku vasten uskonnonvapauden naamaa. Ja muutakin tieteen vapautta. Ja muita kauniita asioita joita tässä puolustetaan, olematta ollenkaan uskonnottomia syrjiviä. (Mitä nämä uskonnottomat ovat vaan sitten jotain jotka elävät itsepetoksessa ja valehtelevat tahallaan ja ovat tyhmiä eivätkä ymmärrä, ja miksi ymmärtäisivätkään kun eivät he kykene muodostamaan etiikkaakaan vaan ovat eugeniikkaan taipuvaisia vihaisia nihilistejä arvotyhjiössään.)
 
Nyt sitten asiasta on oikeudenkäyntejä. "Seurakuntalainen" uutisoi Aadam ja Eeva -kiistasta. Siitä miten kreationismi-evoluutio -aiheen vuoksi on annettu potkuja opettajille. Syynä on se, että moni kristitty on evankeelinen evoluutioon uskova kristitty. Ja tämä teistiseen evoluutioon nojaaminen on nähty ongelmaksi monissa paikoissa. "Kuten kristillisissä oppilaitoksissa on tapana, myös Bryanin henkilökunnan tulee vuosittain allekirjoittaa koulun uskontunnustus. Luonnontieteiden professori Stephen Barnett ja pedagogiikan professori Steven DeGeorge eivät tänä vuonna siihen suostuneet. – Johtokunta vaati minua sulkemaan pois pelkän mahdollisuudenkin, että Genesistä voitaisiin ymmärtää mitenkään muutoin kuin siten, miten he uskovat [Bryan Collegen] perustajien sen ymmärtäneen, Barnett kommentoi lisäystä Times Free Press -lehdelle. Potkujen uhatessa professorit haastoivat koulun johdon oikeuteen. He vetosivat, että tunnustuksen muuttaminen on oppilaitoksen omien sääntöjen vastaista." Eli evoluutiokriittiset tahot olivat mielellään expellaamassa ihmisiä. Tätä päätöstä tuetaan myös Suomessa. Se on suoraselkäisyyttä eikä mitään julmaa. Päin vastoin. Uskonnonvapaus tarkoittaa että juuri näin tulee saada tehdä. Poikkeaminen olisi uskonnonvapautta vastaan. Varmasti akateemisesti teologiassa menestynyt kirjailija (lol) Reko Kauranen moittii mitätöntä ja mistään mitään osaamatonta suomalaista teististä evoluutikkoa (trol), Eero Junkkaalaa seuraavalla tavalla. "On aivan luonnollista että kristillispohjainen opinahjo haluaa että opettajat sitoutuvat Raamatun olennaisiin ntotuuksiin. Tämä kuuluu uskonnonvapauteen. Ei kenenkään ole pakko opettaa tällaisessa laitoksessa. Jopa Eero Junkkaala joka on tehnyt kompromissin Raamatun kustannuksella, sanoo että Adam oli todellinen ihminen. Hän tuntee Raamatun niin hyvon, että on selvää että joutuu sovittamattomiin teologisiin ristiriitoihin ilman tätä. Lehtonen ja Taavila saavat uskoa mitä tahansa, mutta älkää sotkeutuko kristittyjen asioihin, vaikka uskottekin olevanne niin viisaita." Loistokasta.

Näkemys on sinänsä kiehtova että akateeminen vapaus määrää että tiedeyhteisön johto saa toimia yllättävän autonomisesti. Joten kysymys on sinänsä yllättävän samanarvoinen sen kanssa että koulu päättää muuttaa allekirjoitettavaa uskontunnustustaan, ja pakottaa ihmiset allekirjoittamaan tätä potkujen uhalla. Nähtävästi ei pidettäisi soveliaana antaa potkuja vain vakaumuksen vuoksi. "Expelledin" kohdalla ne olivat kauhistus ja uskonnonvapautta vastaan. Mutta kun saman käytöksen kohteena on teistinen evoluutikko, se on vain hyvä ja uskonnonvapauden mukaista. Jos tiedemaailma on niin naturalistinen niin kuka pakottaa menemään sinne? Sitä voi heittää tälläisiä retorisia kysymyksiä helposti. Jos on kivisydäminen maailmankuvan sokeuttama ihminen. Että jos ahistaa niin ei ole pakko. Se on ilmiselvästi ratkaisu teististen evoluutikoiden kohdalla. Joten koherentin logiikan mukaan sen pitäisi sitten koskea jokaista Galilei -syndroomaan sairastunutta kreationistiakin. Että opettakoot niissä kristillisissä kouluissaan keskenään. Kun on omat kristilliset diplomimyllyt ja kaikkea.

Siksi onkin tavallaan sääli että joudun hylkäämään tämän ajattelutavan. Se tuottaisi mieluisia lopputuloksia, mutta en vain jaksa tuottaa itsessäni sellaista ideologista intoa joka vaadittaisiin siihen että silmät sulkeutuisivat sille miten epäreilua tämänlainen järjestelmä olisi.

Seurakuntalaisen loppulausunto on kyllä omituinen. Se väittää että USA on monitahoisempi kuin Suomi. "Suomessa ovat vastakkain "liberaalit", joista suuri osa on jättäneet taakseen ajatuksen Raamatun jumalallisesta arvovallasta, ja "konservatiivit", joista monien on vaikea löytää yhtymäkohtia evoluutioteorian ja luomisuskon välillä. Yhdysvalloissa näiden kahden ääripään välistä löytyy kolmas vaihtoehto, eli Raamattuun uskovat, evankeliset evolutionistit." USA:ssa kreationisteilla on valtaa ja isot budjetit. Siellä on lakitupia ja televisioväittelyitä tästä aiheesta. Ja ollaan hyvin polarisoituneita. Täällä teistinen evoluutio on päin vastoin niin vahva, että kreationistin löytäminen on poikkeus. Heitä löytyy toki jos kuuntelee uskonnollista keskustelua koska he ovat aktiivisia. Mutta itse asiassa Suomessa kaikki teistisestä evoluutiosta poikkeava pitää perustella. Ja tämä selittänee aiheesta käytävän keskustelun vähyyden. Teistinen evoluutio on täällä vallassa niin vallitsevana että sen ei enää tarvitse argumentoida, kun se voi elää hegemonisessa diskurssissa. Siksi teistinen evoluutio täällä ei ole hyvin perusteltua, mutta sitäkin suositumpaa. Nähdäkseni täälläpäin Kirkko itse asiassa irtautuu kreationisteista vähintään yhtä innolla kuin Päivi Räsäsestä. Aiemmin se kiisti koko kreationismin olemassaolon, tai ainakin kysyttäessä ja ehdotettaessa kirkon tutkimuskeskuksessa aihetta ei oikein haluttu aloittaa edes tutkittavaksi kun ei uskottu että Suomessa edes olisi yhtään nuoren maan kreationistia. Myös ateistinen evoluutionäkemys joutuu erikseen oikeuttamaan olemassaolonsa, ja se saa senkin jälkeen helposti nuivan vastaanoton. En tiedä missä ihmeen kuplassa Seurakuntalaisen viimeisen lauseen esittäjä elää.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Numero pondere et mensura Deus omnia condidit

Neil de Grasse Tyson on lähestynyt Intelligent Designiä kriittisesti, mutta erikoisesta kulmasta. Hän korostaa että monet ihmiset kokevat syviä mystisiä kokemuksia katsellessaan erityisesti universumia ja luontoa. Näin ollen kauneuden kokemuksen alla on erityisesti astronomia ja biologia. Hän perustaa näkemyksensä myös historiaan jossa nimenomaan viisaat miehet ovat kannattaneet Intelligent Designin sävyisiä ajatuksia. Hän nostaa esille laajan kavalkaadin Newtonin ja Galilein kaltaisia selvästi oppineita miehiä jotka ovat viitanneet ihmistä suurempaan mysteeriin tiedeaiheisissa kysymyksissä.

Samalla hän kuitenkin tuo esille trendin. Hän esitti että Newton oli varsin hiljaa Jumalakysymyksistä uransa tehokkaimpana aikana, mutta seinän tullessa vastaan hän sitten oli lausunnoissaan huomattavasti teistisempi. Kun Newton ei osannut selittää useampien kappaleiden ratoja laskelmillaan, hän vetosi Jumalaan. Hänen aikanaan ei ollut riittävää matematiikkaa, ja myöhemmin näissä samoissa ongelmissa ei sitten enää viitattu Jumalaiseen kontrolliin. Laplace ei näissä kysymyksissä enää tarvinnut kyseistä hypoteesia. Kuitenkin pyhyyden kokemusta siirrettiin muihin tiedon aukkoihin.

Tysonin korostuksena oli se, että tämänlaisten kysymysten kysyminen on ihmisille hyvin luonteenomaista. Se liittyy paitsi kauneuden tunteeseen, myös tietämättömyyteen. Ja että kun katsotaan tilastoja, voidaan huomata että valtaosa ihmisistä uskoo Jumaluuteen. Tutkijoissa tilastot sitten siirtyvät ateismin suuntaan. Ja huippututkijoista valtava määrä on ateisteja.

Tämä olisi vielä hyvin klassista ID -kritiikkiä. Mutta Tyson korostaakin, että tämänlaisia kysymyksiä ei voi kuitenkaan halveksua. Sillä kun katsotaan huipputiedemiehiä, kuitenkin 15% uskoo yhä Jumalaan. Tysonin mukaan on mielenkiintoista, että se ei ole nolla. Terävimmistä mielistä, mukaanlukien Newtonit ja vastaavat, kertovat että ajatus ei ole pelkästään typeryyttä. Ei voida siksi järkevästi olettaa että ID voitaisiin oikeasti päihittää millään kansan valistamisella. Vaikka hän itse on kuuluisa tieteen popularisoijana, hänestä ei voida olettaa että kansalaisten mieltä voitaisiin jotenkin muuttaa enemmän kuin mitä koulutus tekee huipputiedemiehille.

Tysonin ajatus onkin se, että ID:n tapa käsitellä tietämättömyyttä on ihmisille hyvin tavallinen. Ja että ihmisen on vaikeaa hyväksyä että "johonkin vain on ratkaisu". Monissa mysteereissä onkin huomattavaa, että ongelman ratkeamiseen voi mennä vuosikymmeniä. Jos ongelman ratkaisuun sopivaa matematiikkaa tai fysiikan teoriaa ei ole vielä edes kehitetty, ja tämän valmistuminen ei tapahdu tutkijan omana elinaikana, on ajatus tietämättömyydestä monelle raskas.

Näin ollen ID -henkisiä lausuntoja ei pidäkään tyystin kieltää. Niiden esittäjät eivät luultavasti itse ratkaise kyseisiä ongelmia, mutta kenties paikalle tulee joku muu joka käärii hihansa. Ja jos ID tuo esille jotain, on sen tietysti myös tehtävä tieteellisiä löytöjä. Kuitenkin sen ylivaltaa tulee rajoittaa. ; Sillä aukkojen Jumala paitsi viittaa mysteeriin, myös yrittää peittää sen. Se ei siis tee sitä minkä pitäisi, eli näytä missä on tietämättömyyttä selvitettäväksi, vaan peittää sen mielikuvin.

Keino on hyvin sama kuin arkiajattelussakin. Ihminen katsoo avaruutta ja näkee siellä kotkan mallisia pilviä. Uljas hahmon näkeminen liitetään mahtipontisesti Jumalaan - toisin kuin silloin kun löydetään tähtisumu joka näyttääkin hämähäkinmahalta tai joltain iljettävältä. Kauniin kukan vieressä ei nähdä limaista ja rujoa ja myrkillistä olentoa. Ja avaruudestakin puhutaan kuinka se on ihmisen elämälle sopiva, mutta tässä ei huomata että valtaosa avaruudesta tappaa ihmisen välittömästi. Mielikuva, vaikutelma ja analogia tuovat selityksen tunteen. Ja jos tämän rikkominen "loukkaa uskontoa", tutkimista helposti rajoitetaan. Koska jos teologista argumenttia vastaan hyökkää, sen voidaan nähdä uhkaavan uskoa.
1: Moni uskovainen inhoaakin tieteessä menestyvässä USA:ssakin Big Bangia ja ainut tapa jolla Tyson puolustaa itseään esimerkiksi museossa esitelmöidessään on se, että hän sanoo keskustelevansa mielenkiinnolla tästä Big Bang -aiheesta, mutta että eläintieteen ja luonnonhistorian puolella on näytettävissä ihmisien ja apinoiden evoluutiota. Ja näitä Big Bang -denialisteja ei enää sen jälkeen nähdä tähtitiedenäyttelyn puolella.

Tyson ottaa esille islamilaisen tieteen kultakauden ja sen romahduksen. Kun maa vielä oli avoin ja monikulttuurinen, jossa islamilaisten lisäksi juutalaiset ja ateistitkin esittivät haasteitaan, tutkimus oli sen ajan huippuluokkaa monta sataa vuotta. Islam kuitenkin menetti tämän hedelmällisen asenteensa ja alueet ottivat vahvemman uskonnollisen roolin. Ja siksi nykyään islamilaisista maista on tullut vain hyvin vähän nobeleita. Se menetti asemansa eikä ole onnistunut palauttamaan sitä. Ja tämä on riski ID:ssä. Se kenties tuo esiin oikeita tiedon aukkoja, mutta ratkaistaessaan niitä se tekee sen tavalla joka toimii tiedejarruna. Sehän sanoo että tiettyihin kysymyksiin ei edes voi tulla vastausta. Näin ollen joku toinen tekee tähän liittyviä löytöjä ihan sen vuoksi että he eivät usko tätä vaan yrittävät.

Tysonin kannan mukaan tiede onkin oleellinen juuri siksi että se on talousveturi. Siihen liittyvät löydöt pitävät sisällään "löytäjän oikeuksia" jotka tahkoavat sivutuotteenaan myös maallista ja taloudellista menestystä. Ja hän korostaakin olleensa hyvin positiivinen kun Doverin oikeudenkäyntiin oli valittu tuomariksi John Jones. Tämä kun oli republikaanipuolueen kannattaja. Kreationistit tietysti ennalta juhlivat, sillä heidän näkökantansa on maailmankuvallinen. Demokraatti olisi ajateltu liberaalien ateistien ystäväksi - eli kuuluvaksi ryhmään joka on kreationismin vihollisryhmä. Tysonin mukaan republikaanit ajattelevat kuitenkin lompakollaan, joten mitään koraanikouluun viittaavaakaan tiedejarrua tuskin saataisiin yleiseen kouluun.

Referaatilleni on syy.

Tysonin näkemys on nykyään varsin valtavirtaa. Kuitenkin aikanaan nostatin hieman ... vaikeuksia ... korostaessani näkemystä jossa ID ei ole tiedettä vaan metatiedettä. Toisin sanoen se parhaimmillaan ja enemmänkin viittaisi kysymyksiin joita voitaisiin tutkia lisää. (Yhtenä syynä on juuri se, että ihmiset kestävät huonosti tietämättömyyttä. Kaunis halu tietää ja ymmärtää johtaa siihen, että väärä tieto ja pseudotieto voittaa ikävän todellisuuden.) Tämänlaatuinen kanta oli tietysti yllättävä koska ihmiset vielä siinä vaiheessa pitivät minua suhteellisen keskitasoisena ja tavallisena skeptikkona. Siis sellaisena joka ei sooloile ja hoopoile.

Irtiotto saattoi ärsyttää ihmisiä sosiaalisistakin syin. Mutta selvästi tämä näkemys ei silloin saanut kovin suurta suosiota. Yksi syy siitä varmasti onkin se, että se ei oikeastaan ole kovinkaan sosiaalinen. Eli sillä ei viitata selvästi "kumpaan leiriin kuulutaan". Intelligent Designin kannattajien ärsyyntyneisyyden voi tietysti ymmärtää sitä kautta että heidän argumentaationsa nojaa maailmankuvallisuuteen. Tysonin kanta taas korostaa sitä että teorian ja käytännön ero on siinä, että "teoriassa eroa ei ole, mutta käytännössä on". Eli ideologiat eivät oikeasti determinoisikaan valintoja ja päätöksiä niin vahvasti kuin "ideologiset perusoletukset" ja "a priori Jumalan kieltävät darwinistit" -korttejaan heiluttelevat ID -veikot näkevät. (Dogmaattisuus ja maailmankuvan sumentaminen koskeekin korkeintaan heitä itseään. Ja tiedepotentiaalinsa hukanneita islamisteja.)
1: Olen tosin pettynyt että en osannut silloin katsoa politiikkaa Tysonin tavoin. Olisin nimittäin voinut miettiä vaikka sitä tosiasiaa että ID:n perustaja Phillip Johnson korosti että hän dekonstruoi evoluutioteoriaa. Hän ottikin postmoderniin liittyviä suvaitsevaisuuteen ja sananvapauteen liittyviä käsitteitä ja vaihtoi näkökulman klassisen kreationismin skientistisen "luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" -lähestymisen ja muutatoi sen perusargumentit ajatukseksi jossa evoluutio on luonteva seuraus siitä että naturalismi ja ateismi ja materialismi ovat rakentaneet ideologisen vallan pesäkkeen joka sortaa väärinajattelijoita. Näin esiin nostettiin korostetusti esimerkiski demarkaatiokysymys tavalla joka oli vanhemmalle kreationismille hyvin vieras. Jo tästä perusasiasta olisi voinut teoriassa vetää huomion siihen että demokraatti olisi kenties "evoluutiolle vaarallisempi". Sillä liberaalit humanistiset ideologiat soveltavat ID:n strategioita melko yleisesti. Tämä on huomio joka perustui tietoihin joita minulla oli. Ja ennen kaikkea se on juuri sen luonteinen että olisin voinut tehdä senkaltaisen päätelmän. Mutta en tehnyt.

Toki Tysonin näkemys on hyvin klassista minua siinäkin mielessä että hän ei korosta että yksi tietty ideologia olisi menestyksen tae. Hänelle tieteessä tutkimusohjelman hedelmällisyys on kaikki. (Hänkään ei ole ateisti vaan agnostikko, kenties tässä on jokin syvällisempikin yhteys.) Ja että tietämättömyyden hyväksyminen ja eri maailmankuvien tuomien haasteiden kautta löytöihin (dogmatiikan sijasta) kannustuminen on tieteessä menestyksen tae.

Mutta toisaalta islamin menestysvuodet korostavat sitä, että tieteen menestys ei ole sidottavissa ajatukseen jossa tietyt rodut olisivat muita älykkäämpiä, tai että älykkyys sitoutuisi leveysasteisiin, ainakaan tavalla joka olisi relevantti tieteenteon kannalta. ; En toki tiedä Tysonin kantaa, mutta oma näkemykseni älykkyyden ja tieteellisen menestyksen välillä on kaksivaiheinen:
1: Älykkyys itsessään on melko tyhjä. Ihan sen vuoksi että islamin dogmatisoituminen on esimerkiksi tuottanut paljon älykkäitä ihmisiä jotka keskittyvät saivartelemaan esimerkiksi siitä miten ihmisten tulee toimia teologisesti objektiivisesti jos moskeijassa alkaa pierettämään. Samoin kiistatta älykkäät ihmiset ovat kuluttaneet voimavarojaan islaminuskon dogmatiikan kehittelyyn ja puolustukseen. Ja tämä ei taatusti ole näkynyt positiivisena virtana islamilaisten maiden nobeljonoon.
2: Ihmiset ovat normitieteen tekemiseen "ihan riittävän älykkäitä". Vaikka eroja olisikin, on tärkeämpää saada ihmiset kiinnostumaan tieteestä kuin se, että heidän täytyisi olla superneroja.
3: Toisaalta nerot, jotka saattavat ehkä kenties - joskaan ei välttämättä - olla tieteen kehityksen ytimessä, ovat joka tapauksessa poikkeusyksilöitä. Tilastollisessa jakaumassa vain hyvin marginaalinen määrä yltää joka tapauksessa superälykkäiden joukkoon. (Tätä voi tietysti olla vaikea ymmärtää jos osaa katsoa jakaumissa vain keskiarvoa ja julistaa sitten vaikka uusnatsismin innollaan miten "valkoinen rotu on älykkäämpää kuin neekerit". Kenties keskimäärin, mutta näiden arvon arjalan heilien älynlahjat eivät kyllä ole kaatamassa tätä keskiarvoa siihen oikeaan suuntaan.) Ja poikkeuksia hakiessa on pakko katsoa myös väkilukua. Otoksen koko vaikuttaa suuresti silloin kun etsitään tilastopoikkeamia. Ja monilla alueilla väkiluku on niin suuri että älykkyyden tulisi riittää.

Eli en korosta että biologia ajaisi tieteelliseen menestykseen. Mutta kulttuurin roolina ei olekaan ajaa viisaisiin tosiin ajatuksiin, vaan kulttuuri voi lähinnä estää ja häiritä prosessia. Se tuottaa dogmia ja lukkiutumia. Tästä on merkkejä esimerkiksi mielenfilosofiassa, joka on paikoitellen hyvin hienostunutta ja kehittynyttä, mutta jossa on tästä huolimatta valtava miltei tutkimaton aukko. Siksi en huoli siitä että islamilaisissa maissa olisi tyhmiä ihmisiä jotka turmelevat kylmien maiden superohjelmoidut geenistömme. Huolestun lähinnä siitä miten teokratia on onnistunut torspoilemaan valtavan älyllisen potentiaalinsa, potentiaalinsa joka pääsi varsin selvästi demonstroimaan itsensä ennen kuin se sammutettiin.

torstai 23. tammikuuta 2014

Hullut tiedemiehet anti-intellektuellismin kuvaajina (ja lopuksi täydellinen skeptikko)

Hullu tiedemies on jonkinlainen arkkityyppi. Tai ainakin klisee. Se, mikä heissä on ihmeellistä on se, että heissä tuntuu yhdistyvän kolme piirrettä (a) tiedeyhteisö ei hyväksy heidän ideaansa (b) he tekevät jotain massiivista joka todellakin toimii (c) asiassa on moraalinen ongelma, kuten maailmanvalloitus (d) suunnitelma epäonnistuu sankarin väliintulon vuoksi, eikä siksi että hullun tiedemiehen keksintö ei toimisi varsin hyvin ja tieteellisesti validoitavalla tavalla.

Tämä on hieman erikoista, koska kaava näyttää tuovan esille eri asioita.
1: Toisaalta se korostaa että hullujen tiedemiesten tieteessä ei ole ongelmaa. He tekevät varsin vaikuttavia asioita, joita kuvaa se, että ne ovat oikeasti vaarallisia ja tekevät suunnilleen sitä mitä hullu tiedemies haluaakin. Tämä liittää tarinan usein siihen että tieteestä varoitellaan. Hullu tiedemies on siis jonkinlainen klassinen golemien, faustisten demonien ja lampun henkien kanssa pelaamisen jatke.
     1.1: Ne tuotokset ovat toki usein omituisia nimenomaan laitteita. Ja ne ovat kompleksisia omituisella tavalla, kuten lasersäteillä varustetut piraijat, mutta tämä on sitten toinen asia ; On hyvä huomata että laitteet ovat komplekseja ideoita, mutta tämä ei ole yllättävää. Ihmiset pitävät sellaisia mielenkiintoisina, riittävän yllättävinä herättääkseen huomion ja riittävän tuttuja jotta ne eivät etäännytä ja ole liian uskomattomia. .
2: Toisaalta tiedeyhteisön ulkopuolisuus on jotain jota halutaan korostaa. Tässä henkenä voi olla positiivinen sävy tutkimusetiikasta. Mutta melko usein tällä kuitenkin halutaan selvästi korostaa myös toista vaihtoehtoa. Sitä, että tiedeyhteisö on syrjivä, nurkkakuntainen ja elitistinen, laitos joka on byrokraattinen ja epäluova.

Tiede ja tiede-etiikka kiedotaan sen verran omituiseen pakettiin että näissä tarinoissa on usein omituisia jännitteitä. Osa niistä tuntuu olevan skeptikon elämässä arkipäivää. Osa ihmisistä käyttäytyy kuin tämä tiedemalli olisi totta. Eli samanaikaisesti tiede olisi riski, että se olisi samalla elitistinen.
1: Erotuksena sille oikealle ja toimivalle tieteelle jota tasapainorannekkeet, homeopatia, ja kreationismitieteen uusimmat Lunar Bukkake -teoriat. Jotka eivät tietenkään ole fringejä vaan syrjinnän takia torjuttuja ja eettisiä.

Hyvin usein hullu tiedemies on myös sarjoissa esiintyvä. Tällöin niiden hulluus saa uuden omituisen piirteen. Nimittäin pakkomielteen. Lex Luthorin täytyy aina tuhota teräsmies. Tohtori Doom tekee aina samoja asioita. Pakkomielteen jota kuvaa Albert Einsteinin määritelmä mielipuolisuudelle "Insanity: doing the same thing over and over again and expecting different results." Näissä yllättävintä onkin se, miten ilmiselvästi kaikki uskottavuus nerokkuudesta rapisee. Käy hieman kuten Batmanin "Banelle" ; Sarjakuvassa hän on nerokas, mutta raivoisa. Ihmiset käsittävät hänet kuitenkin lähinnä tyhmäksi lihaskimpuksi. Ja kun Banen toimintaa seuraa, ei tätä tulkintaa voi ihmetellä. ; Näyttääkin että suurella osalla hulluista neroista on etiikkavajauksen lisäksi yllättävän matala älykkyysosamäärä, vaikka heitä kuvataan päinvastaisin attribuutein. Nerokkuus ilmenee vain spesifisti sen suunnitelmaan liittyvän teknologian kohdalla. Tämänlainen nerokkuus on vähintään hyvin spesifiä ja rajattua, se on kenties jopa jotain joka vihjaa että hullut tiedemiehet eivät ole kovin hyvin mietittyjä hahmoja. (Tosin jos hahmo on klisee, tästä ei pidä yllättyä. Tämänlaista ei kai pitäisi edes mainita ääneen julkiseksi tarkoitetuissa kirjoituksissa, koska se olisi lukijoiden halveksuntaa.)

Koska suhtaudun tieteeseen positiivisesti, olisi miellyttävää jos tiedekuva ei olisi kuin pahimpien crankien pseudotiedekuvastosta. Kuitenkin toisaalta haluaisin että tieteen soveltamisen etiikkaa ei hylättäisi. Näin ollen hullun tiedemiehen rooli voisi jäädä.

Helpoiten asia voitaisiin tehdä luomalla uudentyyppisiä apureita hulluille tiedemiehille. Apurina voisi olla oikeaoppinen skeptikko, sellainen joka edustaisi modernin ajan tiedekuvaa ja etiikkaa. ; Sellaista joka hyödyttäisi sekä hullua tiedemiestä että yhteisöä. Hullujen tiedemiesten apurit ovat usein varsin tyhmiä. Tämä johtunee osittain rekrytointivaikeuksista. Mutta olisi piristävää törmätä kriittiseen skeptikkoon.

Ajatus ei ole aivan toteutuskelvoton. Tosin nähdäkseen tälläisen pitää toistaiseksi seurata "Animaanisia". Siinä on justiinsa sellasta tiedekuvaa, jota meikäläinen jaagaa. Se vastaa kuvaamaani ihannetta yllättävänkin hyvin. Sillä siinä on loistava hullun tiedemiehen stereotyyppi. Ja se antaa loistavan kuvan siitä mihin tervettä skeptismiä tarvitaan joka päivä, myös silloin kun se ei varsinaisesti kuulu primaarisiin työtehtäviin - ja jopa etenkin silloin kun ei.

Brain hiiri joka haluaa valloittaa maailman. Hänen ystävänsä Pinky on toinen laboratoriohiiri, se joka käyttäytyy sekavasti. Mutta kun alkutunnus selittää "one is genius - other insane" (suom. "Toinen on nero - toinen taas ei.") on hyvä huomata, että sarja viittaa siihen että Brain on nero ja Pinky hullu. Kuitenkin sarjaa tarkemmin seuraaja saattaa muuttaa tulkintaa. Sillä jokainen sarja aloittaa jo tunnuksessaan siitä että päättäessään sen päivän toiminnoista Brain määrää auktoriteetillaan että "The same thing we do every night, Pinky - try to take over the world!" Ja sitten alkaa jakso jonka perusrakenne on vähintään yhtä ennustettava kuin 1980 -luvun "Aku Ankka" -lehden Mikkihiiriseikkailut. Brainilla on suunnitelma, monimutkainen suunnitelma. Pinky sanoo jotain yksinkertaista ja typeränoloista suunnitelmasta. Brain toteuttaa suunnitelmaansa - ja se epäonnistuu jollain sellaisella tavalla johon Pinky on aluksi relevantisti viitannut. Sen tietää jo ennen kuin jakso alkaa.

Tämä pakottaa miettimään asiaa siltäkin kannalta että jos katsojaa hämätäänkin tarkoituksella stereotyypeillä ; Että Pinkyn habitus ja huono esiintymistaito hämäisi ja että hän on se nero ja Brain vain se toinen joka taas ei. Eräässä mielessä voidaan siis tulkita että Pinky on täydellinen skeptikko. Hän edustaa sekä osuvaa huomiokykyä että etiikkaa. Hän ei ole turhantarkka, byrokraattinen. Sen sijaan on varsin luovanoloinen. Mielestäni Pinkyn kaltaisia sankarihahmoja pitäisi kasvatuksellisista syistä laittaa piirrettyihin enemmänkin. Pinkyssä on ainesta uudeksi arkkityypiksi, elämää suuremmaksi hahmotyypiksi jolla voisi korvata kasvatuksellisista syistä muita, moraaliltaan kyseenalaisempia, sankarihahmoja. Vaikka ne, joita kauhistellaan ja joita moititaan siitä, että sankari ympäröidään väkivaltakuvastolla. Kuten esimerkiksi se Jeesus -heppu.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Mikä on asiantuntijan oikea paikka keskustella?

"Ihmiset eivät voi kuin uskoa, kun fyysikko kertoo, että avaruus käyristyy, tai biologi kertoo, miten genomi toimii. Tieteen asiantuntijavalta nakertaa omanarvon tuntoamme. - Kadunmiehellä ei ole mitään annettavaa tieteelle. Se ottaa päähän ja synnyttää vastareaktioita."
(Kari Enqvist, [SK:n blogauksen "Yhteiskunnasta vieraantunut tiede" -mukaan])

Tuntemani arkeologin yliopistolla on töissä tutkija, joka on kovasti suivaantunut Jukka Niemiseen, joka on varsin eksentrinen monien näkemysten mies jonka päästä pulppuaa ihmeellisimpiä teorioita. Teorioita kirkkojen muodostamista verkostoista. Teorioita ley linjoista ja niiden vaikutuksista kaupunkien nimiin. Teorioita siitä, että Aku Ankka on suomalainen innovaatio siihen että jääkausi on myytti, hiidenkirnut ovat plasmapyörteiden tuotoksia, ja luolamaalaukset kuvaavat sähkämagneettisia ilmiöitä. Puhumattakaan siitä, että kuppikivet ovat paikallisia karttoja. Niemisellä on intoa mutta ei oikein "aikaa" tutkia tarkemmin väitteitään. Esimerkiksi hän on tavattoman haluton käyttämään paikkatietojärjestelmää ja luokitusmenetelmiä varmistamaan matemaattisesti että hänen väitteensä kirkkojen etäisyyksistä olisivat tilastollisesti merkittäviä.

Hän seuraa miehen näkemyksiä tarkasti ja kritisoi niitä toistuvasti. Eikä siinä kaikki. Kun Nieminen päätyi (omien sanojensa mukaan "pääsi") kosteahkon iltansa jälkeen "Poliisit" -televisiosarjan jaksoon, oli tämäkin oleellista tiedotettavaa. Hän on myös yrittänyt kutsua Niemistä yliopistolle esittämään väitteitään tilaisuuksiin jossa arkeologian opiskelijat ja jatko-opiskelijat saisivat Niemisen esitelmän jälkeen "esittää kysymyksiä" ja Nieminen näin "pääsisi puolustamaan" näkemystensä tieteellisyyttä. On tietysti selvää, että tämä on samanaikaisesti kutsu keskusteluun, että hieman epäreilu ketunhäntä kainalossa tehty tempaus. Nieminen onkin aivan järkevästi väistänyt tämänlaiset mahdollisuudet. (On sitäpaitsi paljon kätevämpää esittää että hän on halunnut kommentteja kriittisiltä, mutta ei ole saanut.)

Karkeasti sanoen jokaisessa oppialassa on jonkin verran asiantuntijoita jotka tekevät näin. Samoin löytyy paljon asiantuntijoita, joiden mielestä on ikävää ja epäreilua tehdä tätä.
* On valistushenkistä, että esitykset otetaan vakavasti ja niitä vastaan argumentoidaan. Se, että tutkija ei suostu keskustelemaan jostain asiasta koetaan usein snobismiksi ja norsunluutornissa lillimiseksi. Tätä paheksutaankin vaihtoehtonäkemysten kannattajien parissa yleisesti aina kun he kohtaavat sitä. Asiantuntijoilla on relevantti tieto ja taito esittää parhaat argumentit, joten miksi rajoittaa heidän sananvapauttaan ja kieltää heitä keskustelemasta argumentein?
* Asiantuntijuus on muutakin kuin pelkkää osaamista ja taitoa. Asiantuntijalla on myös auktoriteettia ja itse asiassa taitokin on eräässä mielessä väärin käytettynä lähinnä epäreilu keskusteluetu.Toisaalta kirjoitin aikaisemmin "Tuttumiehen perusteista". Hän korostaa sitä, miten asiantuntijuuden ongelmana on itse asiassa se, että kokemus auttaa puolustamaan myös huonoja näkemyksiä. Tämä on ilmiselvä tekijä kaikkialla. (Esimerkiksi se on kreationistejen isojen nimen menestyksen takana.) Oppineet osaavat viitata periaatteisiin joihin asioihin tutustumaton maallikko ei ole tutustunut ja tätä kautta he ovat vakuuttavamman oloisia kuin oikeasti ovat asioihin enemmän perehtyneiden silmin. Itse asiassa vaihtoehtonäkemysten kannattajien yleinen asenne näyttääkin olevan se, että myös se, että he häviävät älyllisessä keskustelussa ja toinen ei vakuutu siitä että heillä on järki takanaan tarkoittaa sekin snobiutta ja norsunluutornissa elämistä ja kaupantekijäiseksi myös sortamista ja kyykyttämistä.
* Osa näkee, että akateemikoiden tehtävänä on keskustella tiedemaailman kanssa. Heillä on takanaan usein ajatus myös keskustelun laadusta ja siitä miten kehittävää se on osallistujalle itselleen. He haluavat käyttää aikansa parhaiden asiantuntijoiden kanssa, sillä niissä väittelyissä ei ole kysymys tylsistä ilmiselvyyksistä ja se voi oikeasti viedä tiedettä eteenpäin sen sijaan että vain levittäisi sitä "rahvaan keskuuteen". Tätä voidaan myydä kauniisti mielipiteenvapaudella ja sananvapaudella, mutta kritiikin nolaaminen on aina myös sensuristinen aktio. Tässä on minun mielestäni snobismin ja ylenkatseen sävyjä. (Eivät ansaitse aikaani kun ovat lähtökohtaisesti tylsiä ja väärässä on toisaalta asenne jota haluaisin voida itse uhrata laajemmin.)
* On mahdollista, että tieteen popularisointi levittää tiedettä laajemmalle ja innostaa uusia tutkijoita, tulevaisuuden huippuja. Ehkä keskinkertaisia "ilmiselvyyksistään innostuneita" tutkijoita todellakin kannattaa todella lähettää kaikenmaailman Jukka Niemisen väitteitä taitojensa avulla arvioimaan sen sijaan että he yrittäisivät haaskata huippuasiantuntijoiden aikaa.
* On myös huomattava että vaihtoehtointoilijat ovat varsin aktiivisia "haastajia". Ja jos asioita torpataan suoralta kädeltä niihin tutustumatta, tästä pahastutaan helposti. Mutta ilahdutaan koska se tarkoittaa tietenkin sitä että argumentti on niin hyvä että sen esittäjä on ikään kuin voittanut. Kuitenkin esimerkiksi itselleni kävi kreationismikukkasten kukkiessa pahimmillaan, että miten motivoitua vastaamaan samoihin asioihin. Kun asian on kritisoinut tuhat kertaa, miksi pitäisi vastata siihen samaan typerään ja väsyneeseen argumenttiin uudestaan ja uudestaan? Kun haasteita on paljon, monista eri aiheista joista vain harva voi koskea kenenkään akateemista osaamisaluetta, voi yhden sähköpostiviestifloodauksen kumoaminen vaatia useita eri asiantuntijoita, kokonaisen tiimin.
* Merkittävää on se, että tässä on myös jonkinlainen nimekkyysteema mukana. Esimerkiksi monista olisi "mukavaa kuulla" Esko Valtaojan kommenttiraitoja kreationistien evoluutiokriittisiin videoihin. Itse en malta kuin ällistyä, sillä miksi ketään erityisen lujasti kiinnostaisi se, mitä tähtitieteilijä sanoo evoluutiosta? Luulisi että Helsingin Yliopistolta löytyisi joku innokas biologian jatko-opiskelija joka on "ilmiselvyyksistä innostunut" ja halukas tekemään vastaavia. Ja lopputulos olisi taatusti asiantuntevuudeltaan relevantimpi kuin Valtaojan vastaava.

Kysymys on mielenkiintoinen, koska se perimmiltään pitää sisällään myös tutkijoiden käyttämisen dokumenteissa. Jos tiede on autonominen maailma, "jonka tehtävänä ei ole tuottaa lausuntoja" yhteiskunnalle ja ihmisille, niin miten tutkijan pitäisi reagoida vaikka pyyntöön tulla johonkin hänen asiantuntija-alueensa ytimessä olevaa dokumenttia. Nähdäkseni se on tutkijan oma asia. Jos video käsittelee avaruusolentojen tuloa muinais-suomeen, se voi olla skeptikkoarkeologille erityisen oleellinen paikka olla. Jollekulle toiselle kelpaavat vain YLE:n dokumentit joissa ei tälläisiä "lähtökohtaisesti höyrypäisiä näkökantoja" edes mainita sivulauseessa.

torstai 7. marraskuuta 2013

Salem Hypothesis eli kannanottoja "inssikreationistien" mysteeriin

Kreationismin kanssa kauan vääntäneet ovat yleensä kuulleet Salem Hypothesiksesta. Siitä löytyy pieni teksti esimerkiksi RationalWikistä. Korrelaatiolle on peräti kaksi muotoilua. Heikon Salem hypoteesin mukaan "In any Evolution vs. Creation debate, A person who claims scientific credentials and sides with Creation will most likely have an Engineering degree." ja vahvemmassa väitetään syy-yhteyttä "An education in the Engineering disciplines forms a predisposition to Creation/ID viewpoints."

Olen sen verran vieraantunut "normaalista yleisestä tiedosta" sen verran että olen olettanut että kaikki tietävät yhteydestä. Joshua Rosenaun kirjoitus tuo esille sen, että yhteys on todellinen. Se on jotain johon on syytä ottaa kantaa edes jotenkin. Se kuuluu "kreationismista tietämisen skeneen" jollain oleellisella tavalla. Ei välttämättä ilmiselvällä tavalla. Tämänlaista yhteyttä on tietysti vaikeaa käsitellä tavoilla jotka eivät johda ad hominem -maailmaan, jolloin ei puhuta asiasta vaan ihmisistä. Mutta toisaalta sosiologinen ilmiö vaatii selitystä ja tätä voi lähestyä aivan asiallisesti ilman pelkoa argumenttivirheilystä. (Ilman tätä ei voitaisi käsitellä psykologiaa tai varsinkaan psykiatriaa ; Ilman tätä kulmaa psykoosi ei olisi diagnoosi tai korjattava ongelma vaan loukkaus ja henkilöä vastaan hyökkääminen.)

Tässä kohden on pakko ottaa muistutukseksi vanha slogan siitä, että korrelaatio ei tarkoita kausaatiota. Eli korrelaatio ei tarkoita suoraa syy-yhteyttä. Tieteenfilosofit korostavat kuitenkin sitä, että jos korrelaatiolla ja induktiolla on perusteluvoimaa, korrelaatio on propabilistinen yhteys jollekin. Kari Enqvist onkin "Olemisen porteilla" -kirjassaan kuvannut tämän ilmiön fiksusti. Hän korostaa, että kahden ilmiön tapahtuessa tilastollisesti useammin kuin muutoin, kysymys ei ole välttämättä suorasta syy-yhteydestä. Mutta kysymys on kuitenkin epäsuorasta syy-yhteydestä. Jäätelönsyöminen ei aiheuta hukkumisia, mutta korrelaatiolle on silti selitys. Kausaatio joka yhdistää molemmat mukana olevat elementit. Näin ollen korrelaatio todistaa vähintään epäsuorasta syy-yhteydestä.

Tätä kautta voidaan ajatella että Salem hypoteesin selitykseksi on saatavissa muutamakin erilainen ratkaisu. Mahdollisesti ne kaikki vaikuttavat osaltaan ; Korrelaatiolle olisikin monta kausaatiota joista osa olisi suoria syyseuraussuhteita ja osa epäsuoria syyseuraussuhteita.
1: Kreationistit itse ovat yleensä korostamassa että Salem hypoteesi johtuu siitä että insinöörit ovat tuttuja koneiden kanssa. Paleyn kelloseppäargumentti jonka jatkomuotoiltuja versioita kreationistit käyttävät moderneinta Intelligent Designiä myöten on perimmiltään analogia-argumentti laitteiden kanssa. Näin ihmiset näkevät samanlaisuuksia niihin asioihin joista he tietävät jotain. Kreationistit korostavat tässä kokemuksen tuomaa intuitiota ja hahmontunnistusta. Muut voivat korostaa vain sitä että insinöörit tuntevat koneet ja osaavat siksi yhdistää asioita. Analogioiden ongelmana kun on usein se, että hyvää ja huonoa analogiaa on vaikea erottaa toisistaan. Luettelon pituudella voi paikata argumentin muuta heppoisuutta. Insinööriltä tämä onnistuu helpommin.
2: Rosenaun linkissä tuodaan sosiologien nimeltä Diego Gambetta ja Steffen Hertog tekemään yhteyksien havaitsemiseen. He yhdistävät insinöörit korrelaatiolla ääriryhmiin, myös väkivaltaisiin. Argumentaatio perustuu yli- ja aliedustuksiin tavalla joka on perussuomalaisille tullut tutuksi maahanmuuttotaustan, ihonvärin ja rikollisuuden välisten tilastojen tarkastelun kautta. Tämä taatusti selittäisi jotain. Esimerkiksi ID:llä tuntuu olevan Matti Leisolan kaltaisia insinöörejä. Ja ID -kritiikkiin kuuluu erottamattomasti tietyt lieveilmiöt. Niin paljon kuin tämä vastaa omia intuitioitani, olen tämän suhteen hieman varovainen. Sillä suurin osa insinööreistä ei ole ääriryhmiin kuuluva ihminen. Nähdäkseni esimerkiksi edellä mainitsemani Leisola on evoluutikoita khtaan enemmänkin "asenteellinen mutta rento letkauttelija" kuin "aggressiivinen raivopää". Hän kuvastaa minusta hyvin yleistä trendiä. Muut ID -inssit ovat tietääkseni samantapaisia. (Pahimmat kreationisti kusipäät tuntuvat "noin perstuntumalta" löytyvän lähes poikkeuksetta humanistisen tai teologisen koulutuksen saaneista.)
3: Insinööriys, kreationismi ja konservatiivinen politiikka ovat kaikki ajatuksia jotka pohjaavat jonkinlaiseen vahvasti hierarkiseen ja hallittavaan taustakonseptiin. Insinööri toimii alueilla joissa hän on käytännässä vahvoilla ; Koneet joko toimivat tai eivät toimi, ja siksi insinöörit ovat tottuneet olemaan auktoriteettihahmoja joissa osaaminen on lähestulkoon sama kuin erehtymättömyys. Jumala voidaan siksi nähdä samanlaisena kompetenttina kokearkkitehtinä. Insinööriasenteeseen voi liittyä kaikenlaista joka yhdistää ajatukseen järjestyksestä jossa kaikella on paikkansa. Ja jossa korrelaatio tai laki on sama kuin koneen raksuttava osanen tai sille vahvasti analoginen piirre. Tämänlainen asenne voisi itse asiassa selittää myös sitä miksi insinöörejä on paljon myös skeptikoissa ja vastaavissa piireissä. (Joka on nähdäkseni tärkeä huomio aina kun Salem hypoteesia ratkotaan.) Tämä on kuitenkin hieman epämääräinen argumentti joka nojaa enemmän mielikuviin insinööreistä kuin kunnon dataan.
4: Nick Matzken teoria saa minulta sitten jo enemmän suosionosoituksia. Hän nimittäin nostaa esille sen, että insinööritieteet ovat ala jossa uskonnollisuudesta ei ole haittaa. "Engineering is about machines, and machines won’t argue about religious problems. So engineering is a safe choice for faithheads." Evoluutiotutkimuksessa kreationistinen ennakko-oletus johtaa tien pystyyn ; Kokeet eivät tuota haluttuja tuloksia joten ne tulkitaan virheellisiksi. Ja jos omaa agendaa yritetään ajaa, syntyy keinotekoisesti rakennettuja tai ylitulkittuja tuloksia joille tiedemaailma nauraa. Kreationistit kutsuvat tätä tietysti norsunluutornin harjoittamaksi naturalistiseksi vainoksi, joka korostaa ilmiön olemassaoloa. Insinööritieteet ovat NoMa -periaatetta seuraava ala, jossa ei tarvitse välittää mikä metafysiikka on käytössä. Näin ollen kreationisti -insinöörit olisivat ensin kreationisteja ja vasta sitten insinöörejä. ; Sekulaarius antaa parhaan tilan ID:lle. Kun Laplace sanoi Napoleonille Jumalasta, että hän ei tarvinnut tätä hypoteesia, ateisti näkee tämän helposti samana kuin Jumalan heittäminen romukoppaan turhana. Tämänlainen suojaus kuitenkin takaa, että Jumala ei koskaan joudu kriittisen testin alle potentiaalisesti falsifioitavaksi. (NoMa -periaatteen ja sekularismin välillä onkin nähdäkseni vahvaa samanhenkisyyttä. NoMa on tavallaan "sekularismia uskovaisille".)

Menisinkin jopa niin pitkälle että Salem hypoteesissa olisi taustalla erikoisia piirteitä jotka tekevät korrelaatiosta lähes illuusion. Eli se miltei ei ole edes epäsuoraa kausaatiota. ; Jos nimittäin mietitään eri tieteenaloja, voimme huomata että ID -kannattaja Egnor on siitä oikeassa että kirurgi tai insinööri harvemmin tarvitsee evoluutiota vahvasti tiedepohjaisessa työssään. Jos taas mietimme biologeja, tiedämme e ttä evoluutioteorian kannattaminen yleistyy valtavasti. Tämä johtuu siitä että biologia ei ole NoMa -suhteessa evoluutioteoriaan. Todisteet ovat vahviten lähellä omaa ammattitaitoa ja siihen liittyviä relevantteja testejä. Ja biologit ja muut vastaavat "evoluution kannalta relevantit alat" ohtavat tilastossa ilmiöön nimeltä vääristynyt otos. Kaikki tiedemiehet eivät ole samanlaisia.

Näin tapahtuu erikoisia. Vaikka insinööreissä olisi tilastollinen yliedustus evoluution kannattajia, - verrattuna vaikka putkimiehiin tai kosmetologeihin - kreationismi on kuitenkin yliedustettuina "noin yleensä akateemisesti pätevöityneisiin" verrattuna. Vaikka koulutus vähentäisi kreationismin kannatusta myös insinööreissä, ei tätä trendiä helposti huomaisi koska he debatoivat muita keskimääräistä useammikn akteemisesti koulutettuja vastakeskustelijoita vastaan julkisuudessa. Ja jos katsotaan keistä tulee muita useammin pseudotiedeliikkeiden staroja - olipa liike sitten mikä tahansa ja miten skientisminvastainen argumenteissaan tahasa - niin akateeminen tutkinto auttaa. Ihmiset eivät kenties luota tieteeseen mutta he luottavat että jos professori sanoo että ei luota tieteeseen, niin hän on tässä parempi kuin eiakateeminen tyyppi sanomassa samaa.