Uudentyyppinen argumentti abortin täyskiellolle

P1: Osa ihmisistä on olemuksellisesti niin viheliäisiä, että heidän tulisi hävetä tätä syvästi ja kärsiä sen vuoksi.
P2: Tämä on tilastollisesti yleistä tai ihmislajille tyypillistä tai olemuksellista. Esimerkiksi; Tämä häpeä voi kasvaa älyllisestä ja moraalisesta kelvottomuudesta mutta tämä on enemmänkin syvän olemuksellista, se on ikään kuin perisynnin korvaavaa perihäpeällisyyttä.
P3: Heidän on oltava elossa voidakseen hävetä, ja itse asiassa elossaolo on kärsimystä ja suuri häpeän lähde ainakin toisinaan.
P4: Abortoidut eivät häpeä, vaikka sen vuoksi että abortti poistaa elämisen sikiöltä.

J:Siksi abortteja ei tule sallia.

---

Parasta tässä argumentissa on sen negatiivisuus. Mitä vähemmän elämässä on kärsimystä ja mitä optimistisempi kuva ihmiskunnasta ja ihmisen arvosta on, sitä heikompi tämä argumentti on. Tämä tekee siitä hyvin uskottavasti toden ja muutenkin vahvan argumentin. Toki sen filosofinen heikkous on enemmän siinä että se vaatii oletuksen jostain olemuksellisesta häpeästä joka alkaa ennen kuin on tehnyt mitään, kuten esimerkiksi ennen kuin on ryhtynyt kreationistiksi.

Potentiaalinen ihminen

Katolisuudella on hyvin tietynlainen suhde ehkäisyyn. Sen teologiassa seksin primaarinen tavoite on lisääntyä ja ehkäisyn käyttö tuhoaa tämän merkityksen. Näin ollen se on sisäsyntyisesti ja itsessään (intrinsicly) pahaa.  (Syy on muuten teologisesti sama kuin miksi homoseksuaalisuus on sen kirjoissa väärin. Ei liene kuitenkaan sattumaa että katolinen Soini huutaa homoista mutta vaikenee ehkäisykysymyksistä.) Ja näin ollen ehkäisy on sisäsyntyisesti pahaa ja väärin. Moni näkee myös että olisi erityisen kristillistä olla pro life, siis siinä mielessä että vastustaa aborttia.

Kuitenkin tämänlainen suhde asioihin ei ole niin yksinkertainen. Jos mietitään perisyntiä, sen mukaan ihmiset ovat synnynnäisesti pahoja. Tämä tarkoittaa sitä että myös sikiö on synnynnäisesti paha. ; Toki uskovaiset pro lifeydessään pitävät ilmiselvänä että sikiö on ihminen ja avuton. Mutta tämä on enemmän kulttuurinen konventio kuin ilmiselvä ainut kristillisestä teologiasta nostettava näkökulma. ; Siksi jopa Richard Swinburnen tapainen teologisessa korrektiudessaan kompetentti kristitty voi aivan täysin luoda näkemyksiä joissa abortti ei ole luonnossaan, sisäisesti ja itsessään (intrinsicly) pahaa. Ja että abortti on pahaa vain siksi että se rikkoo Jumalan käskyä vastaan.

Tästä on hyvä hypähtää vähäksi aikaa teologian ulkopuolelle.

Moni käsittelee kysymystä "onko sinun oikeuksiasi loukattu kun sinut on tehty" samana kuin "oletko onnellinen ollessasi elossa". Tämä näkökulma on hyväksyttävissä mutta vain jos ollaan sitoutuneita hedonismiin. ; Moni toki arkisesti kokee että jos he ovat onnellisia ollessaan elossa elämä on lahja. Ja jos he haluavat tehdä itsemurhan niin tätä tehdään siksi että se elämä ei ole ollut kovin onnellinen ja nautittava asia. Ja ihmiset toimivat tämän periaatteen mukaan. Mutta se ei ole sama kuin sanoa että nämä kysymykset olisivat jotenkin automaattisesti tai sisäsyntyisesti yksi ja sama asia. (Tässä suhteessa katolinen näkökulma alustuksessa ei ollut sattumaa. Hekään eivät muuta näkemystään ehkäisystä sen vuoksi että suuri määrä ihmisistä harrastaa sitä ja pitää ehkäisyä pienenä ja arkisena asiana.)

Tässä kohden filosofit puhuvatkin siitä että onnellisuus ja se että kokee kuuluvansa tai haluavansa jotain ei välttämättä tee tästä hyvää.
1: Ihmiset eivät välttämättä ole täpötäysin hyveellisiä joten heidän tuntemuksien mukaan meneminen pitää sisällään riskin.
2: Ihmisiä voidaan indoktrinoida, manipuloida ja aivopestä siihen että he ovat onnellisia jossain varsin kuvottavassa asiassa. Uskonnolliset itsemurhakultit ja Pohjois-Korea toimivat iskostuksella jotka herättävät kysymyksiä. Jos ihminen on manipuloitu johonkin hän voi olla onnellinen tästä. Ja hän voi jopa kiittää tätä aivopesuprojektia jonain joka muutti hänet ja mahdollisesti pelasti hänet. Mutta se ei silti tarkoita että hänen oikeuksiaan ei olisi loukattu.

David Benatar onkin kirjoittanut argumentin jonka perusteella syntyminen olisi pahaa. Hänenkin näkökulmansa on hedonisminmakuinen. (Mikä on yllättävää. Koska yleensä hedonismi on kohtuu suosittu puolustamaan elämää.) Benatarin mukaan tuska ja nautinto toimivat epäsymmetrisesti ; Jos jossain tilassa ei ole tuskaa se tarkoittaa pahuuden puutetta. Tuskan läsnäolo taas on pahuutta. Nautinnon puutteesta saa hyvän asian vain jos on jo olemassa joku joka jää paitsi tästä nautinnosta. Toisin sanoen nautinnonpuutteen pahuus vaatii olemassaoloa joten syntyminen maailmaan muuttaa tämän suhteen "jotain oleellista". Ja näin ollen syntymättä jäämisesi ei voi olla pahuutta. Mutta jos synnyt niin voit kärsiä edes yhden kerran elämässä ja toisaalta voit jäädä paitsi nautinnoista.

Ihmiset eivät koe velvollisuudekseen tuottaa maailmaan ihmisiä vain jotta he voisivat kokea nautintoa. Lisääntymisestä on tehty oikeus jota saa harrastaa mutta vain melko harva uskonsuuntaus on niin pro life että näkee että lisääntyminen, ja nimenomaan maksimitahdilla lisääntyminen, olisi velvollisuus. Benetar näkee että tämä johtuu juuri siitä että nautinnolla ja tuskalla on moraalinen epäsymmetrisyys. Benetarin mukaan tästä seuraa se, että olisi moraalisesti parempi jos ihmisiä ei syntyisi. Ja jokaisen ihmisen oikeuksia on loukattu kun heidät on tehty maailmaan.
1: Tämä ei tarkoita että muut ihmiset eivät nauttisi utilitaristisesti muista ihmisistä ja näiden seurasta tai että ihmiset itse omakohtaisesti eivät yleensä nauttisi elämästään. Kysymys on siitä onko syntymätapahtuma, tilanne jossa on epätietoisuutta siitä mihin elämä menee, ja jossa on kysymys olemassaolosta ja ei-olemassaolosta sisäisesti pahuutta. Benetarin argumentissa on helppoa nähdä hedonismia, mutta se kuitenkin pitää aiemmin mainitsemiani kysymyksiä eri kysymyksinä.

Benetarin argumenttia on moitittu. Sillä potentiaaliset ihmiset vain eivät kärsi. Niillä ei välttämättä ole mitään oikeuksia joita loukata. Koska potentiaalisuus on vain sitä että ei ole olemassa. Olemassaolo, elossaolo ja vastaavat onkin nähty jonain joka ei ole potentiaalista. Joko olet olemassa tai et. Potentiaalinen ihminen ei tässä mielessä ole olemassa eikä ihminen. Ei heitä silloin kosketa myöskään ihmisoikeudet. Näin heidän oikeuksiaan ei voi vahingoittaa.

Paluu uskontoon.

Benetarin argumentti on sen tyylinen että kristitty on iloinen siitä että sille voidaan esittää vasta-argumentteja. Valitettavasti Benetarin argumentti on kuitenkin sen luonteinen että sen ongelmallisimmat kohdat koskevat potentiaalista ihmistä.

Sillä argumentaatiossa ei riitä että ei pidä jostain argumentin johtopäätöksestä. Johtopäätökseen vaikuttavat argumentit on otettava vakavasti omissakin ajatuksissa. Sillä joko asian ottaa vakavastiotettavana argumenttina tai premissinä. Tai ei ota. Jos antaa periksi yhdessä niin sitä helposti käy niin että se vihattu argumenttikin saa olemassaolon oikeutuksen sitä kautta että sen premissit ja lähtökohdat on tullutkin hyväksytyksi.

Tässä käy hieman toisin päin. Sillä Benetarin argumentin kaatumiseksi otetaan kantaa potentiaalisiin ihmisiin. Jotka taas ovat pro life -näkemyksissä keskiössä. Tämä tekee Benetarin argumentista jotain joka ei ole itse asiassa kovin vakuuttava juuri kenellekään. Mutta joka on filosofisesti erityisen hankala nimenomaan jos olet abortin, ehkäisyn ja vastaavien vastustaja. Sillä argumentilla on paljon näissä suosittuja peruslähtökohtia. Benetarin argumentti ei ole intuitiivisesti uskottava mutta valitettavasti se on ehyt päätelmä joka nojaa premisseihin joita pro liferit pitävät erityisen tosina. (Etenkin kun elämä on lahja -teemassa usein korostetaan nautinnollisia ja mukavia asioita joita elämään kuuluu. Esimerkiksi se ilo jota saa kun harrastaa kristinuskontoa.)

Tilanne muuttuu siinäkin mielessä erikoiseksi että jos olemassaolemattoman potentiaalisen ihmisen oikeuksia ei voi rikkoa, niin silloin seksin harrastamisesta ei voi olla pahoillaan. Huomio siirtyy enemmän siihen että olemmeko pahoillamme siitä että vanhempamme eivät ole tehneet aborttia ennen kuin sikiön hermosto on riittävän kehittynyttä kokemaan nautintoa ja kärsimystä. Tätä kautta syntyy erikoisia kysymyksiä. Kuten kysymyksiä siitä että jos seksiaktio ei olekaan se joka on sisäisesti hyvää tai pahaa. Ja että meillä olisi enemmänkin velvollisuus aborttiin.

Itse näkisin että helpointa olisi vaan ohittaa tämä kaikki ja sanoa, että syntymäprosessi on itseen kohdistuvaa mielivaltaa. Kun "lasta tehdään" niin "tekijät" tietävät mitä prosessissa voi käydä. Ja kukaan ei voi kysyä potentiaaliselta ihmiseltä mitään. Joten jokainen on todellakin, kuten Sartre sanoo, maailmaan heitetty. Kysymys onkin enää siitä että onko mielivalta aina samaa kuin pahuus.

Valitaanko haluaminen?

Aristoteleen "Nikomakhoksen etiikka" on siitä hauska teos, että siinä korostetaan teleologisuutta. Ja tällä on valtavan syvä merkitys esimerkiksi kristinuskon metaetiikalle. Kun esimerkiksi puhutaan siitä miten ilman Jumalaa ei voi olla merkitystä, ollaan jonkinlaisessa suhteessa perinteisiin jotka ovat lähtöisin tästä teoksesta.

Aristoteleelle moraali on ihmisen yläpuolella ja ulkopuolella. Samalla se oli kuitenkin myös ihmisen haluamisessa ja tahdossa. Ihmsien tavoitteellisuus oli pyrkimistä moraalisuutta kohtaan. Tässä syynä on se, että Aristoteleen moraalimalli on sellainen että ihmiset voivat haluta asioita mutta heillä ei ole ikään kuin "toisen kertaluokan vapaata tahtoa". Ihminen luonnostaan haluaa tiettyjä asioita. Ihmisellä on tässä kulmassa aitoa valintaa vain turmelevassa mielessä. Jos ihminen tekee väärin, hän tekee luontoaan vastaan. Ja on tätä kautta tekemässä aktiivisesti väärin.

Tämän vuoksi Aristoteles puhuu siitä miten pahaa tekevä on vastuussa teoistaan. Hän myös korostaa että juopuneena toilailleita tulisi tuomita pahemmin koska juopuminen itsessään on ollut heidän tekemänsä huono valinta. Ihminen onkin Aristoteleelle luonnostaan hyvä ja oikein toimiessaan hänen omat pyrkimyksensä kohtaavat yleisen hyödyn. Ja tätä hän ei ole valinnut. Hän on sitä vain luonnostaan. Mutta ihminen valitsee pahan ja kaikki paha on ihmisen omaa syytä.

Moni kristitty näyttää toimivan tämän antiteesin mukaan. He pesevät vastuut pahoista teoistaan mutta kantavat hyveistään kehuja. Mutta Aristoteleen oppi on varsin helppo taivuttaa muotoon jossa moraali ei ole ihmisten päätettävissä eikä siksi inhimillinen konstrukti. Samoin syntyy helposti ajatus siitä että Jumala on tarjonnut omantunnon. Samoin luontevasti syntyy ajatus siitä että Jumalaa vastaan toimiminen on jokaisen itsensä vapaan tahdon seuraus ja siksi voidaan esimerkiksi tuomita Helvettiin. Ja Saatana ja ihmisen tahto ilmenevätkin usein lähinnä turmelevana voimana. Itse Merkitys ja Tarkoitus tulee ulkopuolelta.

Onkin oireellista tiedostaa että ihmiset eivät tunnista tämän syvää merkitystä eksistentialismissa. Esimerkiksi tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestipalstoilla oli kommentteja siitä miten Sartre väitti että tie ateismiin oli pitkä ja kova, ja että hän itse oli käynyt sen loppuun asti. Mutta että tämä oli pelkkä väite koska Sartren maailma oli täynnä merkitystä ja sitä että piti toimia kuin merkitys olisi olemassa. Ateismin luonteeksi vaadittiin sitä että se olisi merkityksetön.

Tässä moraalittomuusargumentissa selvästi oletetaan että "toisen kertaluokan valintaa" ei olisi olemassa. Sartre kuitenkin korosti, että ihminen on ytimeltään valitsija. Toisin sanoen hän voi luoda moraalia. Moraali on tämän jälkeen täysin ja pelkästään valinnan konstruoima. Ja jos ihmisellä on vapaa tahto on tästä suorana loogisena seurauksena se, että hän on myös luomassa moraalia ja merkitystä. Toisin sanoen ; Jotta ateistilla ei olisi moraalia täytyisi kiistää hänen vapaa tahtonsa, ja laajemmin ihmisten yleinen vapaa tahto. Myös kristittyjen vapaa tahto.
1: Kalvinistit itse asiassa tekevätkin juuri näin. Heille maailma on predestinoitu. On kiusallista että tuo kammottava ryhmä selviää tästä filosofisesta haasteesta kunnialla. Mutta tätä filosofia on. Seuraukset ovat logiikassa eivätkä siinä mikä tunteilussa ja toiveissa ovat haluttuja. Tämä lienee vierasta monelle kristitylle joka ei ymmärrä "omien tunteilun, moraalipanikoinnin, mielipiteiden" ja "totuuden" välistä eroa. Vaikka nämä ryhmät ovat käytännössä jotain joilla ei ole kovin montaa yhteistä jaettua datapistettä...

Nihilismi ei ole ateismin väistämätön ja ilmiselvä seuraus muuta kuin niille jotka eivät osaa metaetiikkaa. Mutta "jostain syystä" vaikkapa is-ought -ongelma ja kaikki muut muut metaetiikan ongelmat tunnistetaan naturalismin kohdalla mutta ei tajuta että itse päätellään että Jumalan olemassaolosta voitaisiin vetää moraalisia implikaatioita is-ought. Samaan kuoppaan putoaa kristinuskokin siis. Eikä siksi voida ajatella että ateismin ongelmat johtaisivat siihen että teismi olisi vahvoilla. Onglemat ovat monista todellisia vain ateisteille. Tähän liittyen olenkin luonut lausuman "Ne, jotka osaavat metaetiikkaa tekevät sitä yliopistossa. Ne, jotka eivät osaa, opettavat sitä Suomen Teologisessa Instituutissa." Metro -lehden idiotismi on hyvä demonstraatio tästä.

Sartrella vapaus oli yhtä kuin vastuu. Eikä vastuuta ole ilman merkitystä ja moraalia. ; Täydellinen valinta ja täydellinen vastuu ovatkin jotain jotka voidaan liittää Kristittyjen arvostamaan Immanuel Kantiin. Jolle maailma ilman aitoja valintoja ei voisi olla aidosti moraalinen. Mutta tämä muistetaan omantuntoteemoissa ja silloin kun puhutaan kristillisestä uskosta ja valinnoista. Mutta unohdetaan sujuvasti tässä kohden. Se kun olisi kovasti ei-kätevää..

Toki on hauskaa huomata että valtaosa konservatiivien argumenteista kaatuisi heti jos Sartren ajatuksissa ei olisikaan perustaa aidolle moraalille ja merkitykselle ja tarkoitukselle. Sillä konservatiivit puhuvat uskonnon ja kulttuurin syvästä merkityksestä. Tarvitaan kristinuskoa oppimaan miten tulee toimia. Muuten ihminen turmeltuu maailmasta. Syynä on tietenkin se, että kristinuskoon on livahtanut mukaan vahva Aristoteleen antiteesi. Perisynti. Perisyntioppi onkin jotain joka on täysin päinvastaista mieltä kuin Aristoteles. Mutta jota kuitenkin kannatetaan sujuvasti teleologiaan nivoutuneen omatuntonäkemyksen kanssa samanaikaisesti. (Koska mihinkäs jännitteeseen kristitty ei menisi jatkuvasti ja säännönmukaisesti ilman että hyväksyy että tämä voi vaikuttaa hoopolta tai epäjohdonmukaiselta?)

Ja perisyntiopille Helvettirangaistuksen kanssa kävisi aika ikävästi jos vapaa tahto heitettäisiin jorpakkoon. Sillä ilman Aristoteelista turmelusajatusta syntisellä ei olisi vapaata tahtoa. Ja näin ollen Jumalan suverentiteetti tarkoittaa sitä että hän ei anna ihmsiten valita pelastusta vaan heittää osan tietoisesti ja alusta lähtien avuttomasti Helvettiin. Eikä tässä kontekstissa voida sanoa että Jumala jotenkin kuitenkin haluaisia että kaikki pelastuisivat ja rakastaisi myös niitä jotka omaa syytään lopulta joutuvat Helvettiin.

Vastakulttuuri

Seurakuntalaisessa oli kirjoitus jonka mukaan kristinusko on vastakulttuuri. Ajatus on luonnollisesti jonkin verran huvittava. Sillä onhan jokainen ääripatavanhoillinen fundamentalistikreationisti tunnetusti omasta mielestään radikaalin rohkea toisinajattelija. Mutta tässä ajatusta pohjustettiin hieman eri tavalla.

Siikavirta esittää, että "Kristillisen maailmankuvan mukaan universumi on mennyt rikki. Se ei siis kelpaa hyvän elämän mitaksi. Tämä on täysin ristiriidassa ateistisen maailmankuvan kanssa, jonka mukaan arvot ovat johdettavissa asianlaidoista."

Ajatus on melko poikkeava. Sillä jos ajattelemme teologiaa, siellä ateismi-teismi -väännössä ollaan jopa rasittavissa määrin fiksoiduttu ns. pahan ongelmaan. Siinä perussävynä on yllättävän usein se, että ateisti esittää että se mikä on ei ole eettistä. Eli maailmassa on pahaa. Ja toisaalta kristitty hyvin usein selittää sitä miten tämä pahuus on perimmiltään illuusio. Tässä syntyneen konvention perusteella voisi jopa sanoa että
1: Nimenomaan kristitty joka ajattelee että maailman on luonut kaikkivaltias ja hyvä Jumala on sitten tehnyt siitä parhaan mahdollisen maailman. Näissä Leibniziläisissä sävyissä olisi nimenomaan oikein vetää päätelmiä sitä miten pitää olla siitä mitä on.
2: Ateistit taas ovat sitten vetäneet vastapoolia. Itse asiassa Humea pidetään usein ateistina, luultavasti juuri sen vuoksi että hän moitti ihmeitä ja korosti humen giljotiinissa sitä miten siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden pitäisi olla.

Humemutka.

Mutta sitten on syytä muistaa, että Humen ateismi nojaa pääasiassa sellaisiin anekdootteihin, kuin siihen missä kaatunutta Humea oli tullut auttamaan nainen, joka oli suostunut auttamaan Humea vasta kun tämä kääntyy kristityksi. Hume piti tätä opportunismia tilannetajuisena. Mutta Hume oli todennäköisesti jotain muuta kuin ateisti. Hän vastusti enemmän taikauskoa kuin kaikkea uskoa. Tästä voi saada esimerkkiä katsomalla Humen "pahamaineista" tai "maineikasta" "Dialogues Concerning Natural Religion" -teosta, jossa hän sanoo aivan suoraan "But surely, where reasonable men treat these subjects, the question can never be concerning the Being, but only the Nature, of the Deity. The former truth, as you well observe, is unquestionable and self-evident. Nothing exists without a cause; and the original cause of this universe (whatever it be) we call God; and piously ascribe to him every species of perfection."

Paul Russell onkin "The Riddle of Hume's Treatise: Skepticism, Naturalism and Irreligion" tulkinnut Humen tuotantoa siten, että kokonaiskuvaksi saadaan hyvin kompleksinen hahmo jota voisi kuvata enemmän "uskonnottomaksi" (irreligious). Hume esimerkiksi kirjeissään on vastustanut itseensä kohdistettua ateismileimaa, luultavasti hyvin samantapaisista syistä kuin esimerkiksi itse teen. Enkä siitä hieman säälittävästä syystä jota itseään "kulttuurikristityiksi" kutsuvat de facto ateistit sanovat silloin kun ovat ateisteja mutta turvautuvat Heikki Räisäsen sanoihin. "Ateisti-termi särähtää korvaani, koska siihen liittyy vapaa-ajattelun puolelta tulevia, ei aina kovin rakentavia assosiaatioita. Suosittelen kulttuurikristitty-termiä niille, jota eivät voi katsoa olevansa tunnustavia kristittyjä mutta arvostavat kristillistä perinnettä ja kamppailevat sen kanssa. Se on ikään kuin positiivinen versio tapakristittynä olemisesta." Se, että ihmiset eivät erota ns. antiteistiä ateistista ei ainakaan kohene sillä että joku rupeaa saivartelemaan ja luo käsityksiä kuin olisi kristitty vaikka ei ole. Jos ei halua olla kristitty ja asiallinen ateisti, on syvänä ongelmana se, että tuomitaan hyvin helposti joksikin jota varten olisi käsite "antiteisti". Ja tämän eron esilletuominen on ollut monille riittävän vaikeaa ilman tätäkin. (Itse toki vain huudan ihmisille, siitä tulee parempi mieli hänelle itselleen. Mutta monet tiedätkä, ateistit, ovat hankaluuksissa tämänlaisten asioiden kanssa.)

Miksi paha olisi kristitylle ongelma?

Joku voisi ajatella että hairahduin sivupolulle. Mutta Humen synnyttämä hämmennys on hyvä tuoda esiin ihan sen takia että se ikään kuin keikuttaa venettä. Konventiossa pahan ongelma pitää ratkaista ja se on ongelma joka nimenomaan kristityn olisi ratkaistava.

Kuitenkin pahan ongelmaan tunnetaan varsin v-mäinen paratiisikortti. Jos maailma on todella paras mahdollinen maailma, niin miten pelastus johonkin paratiisiin voisi olla mahdollinen? Jos vapaa tahto on se joka turmelee ja tuo kärsimystä, niin onko paratiisissa sitten vapaan tahdon puute? Jos tämä on paras mahdollinen maailma, niin onko paratiisi parempi kuin paras mahdollinen maailma ja jos on niin miten maailmamme muka sitten on paras mahdollinen?

Vaikka tämä ratkaisu selittäisi miksi monet uskonlahkot ovat sellaisia kuin ovat. Selittäisi miksi niissä ollaan niin lammasmaisia ja dogmaattisia, kuin jotain puolirobotteja. (Koska kyseessä on harjoittelu tuonpuoleista varten.) Niin ei se silti ole kovin tyydyttävä vastaus. Kenties olisi todellakin reippaampaa ottaa perisyntiä korostava - kenties jopa uusplatonistisia sävyjä saavan pakanallinen - ajatus siitä että maailma on roskaa ja siksi siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla.

Ja tämä mutka johtaisi siihen että uusateisteilla olisi jännittävä dilemma. Siellähän tämä on niitä asioita joista ei olla yksimielisiä. Dawkins kannattaa humen giljotiinia kun taas Sam Harris pitää periaatetta merkityksettömänä. (Tässä Harris on itse asiassa hieman paradoksaalisesti samaa mieltä Humen itsensä kanssa. Humelle is-ought -ongelma oli jotain joka nostettiin esiin ikään kuin induktion ongelman rinnalla. Humen mukaan induktion ongelma oli toki loogisesti validi, mutta se ei estänyt tiedettä toimimasta. Ja tällä samalla ystävällisen joustavalla asenteella Humen lempiasia, etiikka, saatiin sekin vakavan tutkimuksen piikkiin.) Tästä seuraa se, että:
1: Dawkinsille pahan ongelma on todellakin "tyhjä kysymys" joka ei tavallaan vaadi tai kaipaa mitään ratkaisua. Tämä sopii hyvin yhteen Dawkinsin kantaan siitä että jokainen kysymys ei ole relevantti. Dawkinsista se, että kysymys voidaan muotoilla ei tee siitä kysymystä joka tarvitsisi vastausta tai jolle edes olisi vastausta. Osa kysymyksistä on absurdeja, kuten kysymys kolmosen väristä.
2: Sam Harrisilla on tietyssä määrin pahan ongelma. Ja paradoksaalista kyllä hänkin tuntuu selittävän sen vetoamalla vapaaseen tahtoon. Tarkalleen ottaen siihen että ihmiset seuraavat uskontoaan dogmeineen eivätkä omaatuntoaan.

Kaikesta huolimatta on selvää että Siikavirran ajatukset siitä mitä ateismi on ja ei ole on hyvin lattea. Mutta samoin hän kohtelee tietysti kristinuskoakin. Liiallinen yleistäminen molemmin puolin latistaa tässä kohden tehoja ja häiritsee ainakin minua syvästi. Mutta kenties tätä tarvitaan asian ymmärrettävyyden vuoksi, mikä on itselleni sekundaarista. (Tai ainakin tekosyy johon viittaan ketun ja pihlajanmarhojen hengessä sen vuoksi että en osaa kirjoittaa.)

On kuitenkin piristävää  kuulla siitäkin vaihtoehdosta että nimenomaan ateistilla olisi vahva luottamus objektiiviseen moraaliin. (Is-ought -ongelman kieltäminen johtaa siihen. Siikavirta ei sano asiaa ääneen mutta tämä on seuraus siitä jos siitä miten on voidaan päätellä miten asioiden pitäisi olla.) Olen itsekin kyllästynyt kuulemaan siitä miten elämääni sopii pelkkää arvotyhjiötä ja nihilismiä. (Tai sitten olisi älyllisesti epärehellinen kun ei vie maailmankuvaansa sen ainoaan mahdolliseen johtopäätökseen.) Että kristityn elämässä voisi olla epävarmuutta moraaliarvojen ytimestä. Että usko on tämän jälkeen premissi johon heittäydytään tavalla joka ei ole rationaalisesti täysin perusteltua vaan uskonvaraista. Tätäkin mahdollisuutta ja tilannetta on mukava saada joskus näkyviin ns. kristillisilläkin foorumeilla.

Mitä teologia aina ja väistämättä ilman ainuttakaan poikkeustapausta sanoo ateistejen moraalista?

"Itse argumentit eivät ole juuri mistään kotoisin. "Väitetään, ettei olisi moraalia ilman kristinuskoa. Ihmiskunnan enemmistöllä ei olisi silloin moraalia. Tietenkin on." Helppohan se on olkinukkeja kaataa. Moraaliargumentti kuuluu niin, että ilman Jumalaa (ei siis uskoa eikä varsinkaan kristinuskoa) ei olisi objektiivisia moraaliarvoja tai -velvoitteita."
(Emil Anton, "Rautio-raukka - vastine päivän HS -kolumniin")

Alkuun laittamani Antonin lausunto kuvaa hyvin yleistä kristittyjen kantaa. Siinä otetaan kantaa ateistejen moraaliin. Ja tämä näkemys on nähdäkseni melkoisen yleinen. Sen ydin löytyy vaikkapa Heinimäen "kafekismuksesta" jossa hän esittää luterilaisuuden perusperiaatteen olevan se, että ihmisille on annettu omatunto. Jolloin valtaa ei ole kirkkoinstituutilla vaan ihmisillä. Ja näin ateistillakin on omatunto ja pääsy eettisyyteen - vaikka ilman Jumalaa. ; Tällöin korostuu se, että eettinen käytös irrotetaan eettisestä koodistosta ja siitä onko etiikalla argumentoitua perustaa. Ja vihjataan että ateisteilla on eettinen käytös ja kenties normitkin, mutta että heillä ei ole rationaalista perustaa moraalilleen. Eli on eri asia sanoa että ateisteilla ei ole perustaa (foundationless moral) moraalille kuin että heillä ei ole moraalia tai he eivät olisi moraalisia (immoral).

Tämä kuvastaa toki monien kristittyjen hyvää henkeä. ; Ateistien syyttäminen automaattisesti pahoiksi koetaan syrjivänä ja se sotii monien hyvien kristittyjen oikeustajua vastaan. Mutta sitten toisaalta ei voi olla huomaamatta että hyvin moni kristitty silti syyttää ateisteja moraalittomasta käytöksestä, moraalintuhosta ja siitä että ateistit ovat hyviä vain ehdoin. Että ateisti joka ei ole moraaliton on moraalinen vain siksi että hänellä on kristillinen kotikasvatus ja koska hän on kasvanut kristillisten arvojen täyttämässä yhteiskunnassa. Itse asiassa jopa psykologisissa tutkimuksissa on havaittu että Amerikkalaiset Kristityt ajattelevat intuitiivisesti että ateistit ovat moraalittomia. Eli teologiasta huolimatta ihmisten asenteet ainakin olisivat tämän suuntaisia. Ateistit koetaan moraalittomuutena.

"Huonoa teologiaa" -kulma

"Jumalattomat kantavat sisällään pahoja aikeita, he synnyttävät tuhoa, heistä sikiää pelkkää petosta."
(Job 15:35)

Intuitio on tärkeä. Sillä näyttää että ateitejen moraalisuus hyväksytään melko domeenispesifisti. Tämä saattaisi selittää osaltaan sitä miten monet kristityt eivät ole pitäneet Heinimäen omantuntokysymyksestä silloin kun olen ottanut sen esiin monenlaiset "Raamatun dogma vs. omatunto" -kiistoissa. Itse asiassa "Raamatun" paikat jotka hyväksytään kun aiheena on se miten kristityt eivät pidä ateisteja moraalittomina unohdetaan heti jos kontekstia pikkuisenkin naamioi. Vastaus on siis kenties asenteiltaan kaunis, mutta niissä on. Tämä vihjaa että argumentit eivät ole joko kovin hyviä edes tässä yhteydessä. Tai sitten ihmiset eivät seuraa ja tottele hyvää teologiaa vaan tekevät huonoa teologiaa.

Diplomaattinen tyyppi saattaisi sanoa että heidän teologiansa ei kenties ole syvällistä, mutta he ovat silti oikeita kristittyjä. He voivat napata mielipiteitä vaikka miltei maltillisilta pastoreilta. Esimerkiksi jos otetaan Rich Hendersonin teksti joka on otsikoitu "Why there is no such thing as a good atheist" on itse teksti toki moraaliperustan puutetta, mutta kuitenkin otsikko johtaa varsin helposti vääriin johtopäätöksiin. Itse teksti ei toki suoraan sano että ateistit eivät voi olla moraalisia tai hyviä. Mutta otsikko on vähintään vihjaileva ellei peräti lukijan tekstistä päähän saamansa johtopäätös. Sillä tosielämässä kristityt eivät välttämättä ole kummoisiakaan filosofeja tai teologeja. Esimerkiksi itse olen Suomessa kuullut kristityistä joiden taivas vaikuttaa olevan jonkinlainen BB -talon korvike jossa on luvassa juhlimista ja nautintoja jotka muistuttavat ikuisia bileitä.

Tämä muistutus on tarpeen siltä varalta, että jos joku kristitty joskus vetää minua turpaan tai pahempaa sen takia että hän kuuluu niihin kristittyihin jotka ovat sellaisia, niin haluaisin kuulla muutakin lohdun sanaa kuin sen, että tekoa ei voinut tapahtua koska ei kukaan usko että ateisti ei voisi olla hyvä ihminen. Että tapahtumaa ei ole koska se olisi huonoa teologiaa jonkun internetviisaan mielessä. Olen ollut huomaavinani että ongelman vähättely, "Ei Yksikään Todellinen Kristitty" -kortin heiluttelu ja uhrin syyllistäminen ja haukkuminen ovat niitä vakiotapoja ratkaista tämä dilemma. Että on hölmö kun ei ole kiitollinen kun täällä ei ISIS -malliin leikata päätä. Josta minun jatkokysymys on kyllä, että tuntuuko se todella paljolta. Että kuinka usein sitä tekee mieli lähteä päänleikkuupuuhiin kun se on niin valtava edunanto teidän puolelta kerran?

Tässä kohden kysymys voi siis olla ihan oikeasti myös viestinnän vastuusta. Minä kysyn että kenen on vastuu siitä että näitä vääriä "emme ole sanoneet vink vink" -selityksiä vaativia tulkintoja tehdään? Jos asiat ovat helposti harhaanjohtavia, niin onko kenties Hendersonilla jokin vastuu? Seurausetiikan mukaan luultavasti onkin. Koska mielestäni ihminen joka kirjoittaa tuollaisen otsikon tietää tai hänen tulisi tietää että se todennäköisesti tullaan tulkitsemaan tietyllä tavalla. (Toki toisenlaisella otsikolla sama teksti voisi olla vähemmän vihjaileva ja vastuu olisi ainakin huomattavasti vähempiarvoinen.)

"Hyvä teologia, joka kompuroi" -kulma.

"Vaikka jumalattomat rehottavat kuin ruoho, vaikka väärintekijät nyt kukoistavat, he tuhoutuvat, katoavat ikiajoiksi."
(Ps. 92:7)

Näissä lausunnoissa on kuitenkin hyvin mielenkiintoinen perussävy. Niissä tehdään hyvin kaikenkattava teologinen lausunto. Mikään kristitty suuntaus ei siis voi esittää sellaista kantaa että ateisteilla ei voi olla moraalia. Että tämä on niitä mahdottomuuksia. Tämänlaatuinen herättää ihmetystä. Sillä ateistien hyvyys ei kuulu uskontunnustuksen ydindokmeihin. (Ja jopa niistä on kiistelty ja niistä on tulkintaeroja!) Että miten tämä yksi asia on ikään kuin kaiken tulkinnan ulkopuolella.

Näkemyksen ehdottomuutta ei vahvista se, että Hendersonkin varsin tendenssinomaisessa esityksessä on vedetty filosofisesti kyseenalainen piilopremissi. "A good atheist -- that is, a consistent atheist -- recognizes this dilemma. His only reasonable conclusion is to reject objective meaning and morality. Thus, calling him "good" in the moral sense is nonsensical. There is no morally good atheist, because there really is no objective morality." Moraalifilosofiasa, noin karkeasti ottaen, voidaan sanoa että ylipäätään tarve sanoa että on "objektiivista moraalia" eikä pelkästään "moraalia" on se, että on muitakin tapoja määrittää moraali kuin teistien määrittelemä "objektiivinen moraali". Itse asiassa jopa objektiivisuus voidaan helposti määrittää tavalla joka ohittaa Hendersonin argumentit. Näissähän on usein kysymys "ikuisuudesta". Ihminen elää rajallisen ajan, ei puhuta edes sadoista vuosista. Silti ihmiset ovat objektiivisia kohteita. Ja lajinmukainen käytös ainoastaan muuttaa moraalin lähteen ihmiseksi. Ja is-ought -ongelma ja jossain määrin myös moraalifilosofian klassikko, avoimen kysymyksen argumentti, yltävät myös Jumalan olemassaolokysymykseen. On väärä dikotomia väittää että teistinen ikuinen moraali olisi sama kuin ei moraalia ollenkaan.

Loogista tai konseptuaalista kompurointia tuntuu olevan varsin usein kun teisti vastustaa ateistien etiikan pohjaa. Kreeft, joka väittää että jos on hyvää ja pahaa niin on oltava myös Jumala on esimerkiksi sortunut tähän kuoppaan - ja syvästi. Nämä puutteet, etenkin kun ne tuntuvat olevan usein ellei peräti aina läsnä, johtavat usein tilanteeseen että jos teismin ehtoja kohdellaan samalla premissienvetosyvyydellä niin teisminkin objektiiviselta moraalilta putoaa pohja. (Ei voi vain väittää että se että on vain ainetta johtaa moraalittomuuteen. Kun tätä perustelee jollain, tulee viitanneeksi erilaisiin asiaintiloihin. Jos intention olemassaolo on ongelma, niin ihmisillä on sellainen. Jos is-ought estää tosiasioista moraalin vetämisen sama koskee Jumalan olemassaoloa jne.) Nämä puutteet vihjaavat siihen suuntaan että kenties tulkinta ateistien hyvyydestä onkin yliampuva. Kenties netin vihaisen uskovan takana saattaakin olla hyviä ja teologisesti vahvoja perusteita.

"Hyvä teologia joka sanookin muuta" -kulma

"Monet seulotaan, sulatetaan ja puhdistetaan, mutta jumalattomat elävät jumalattomina, eikä kukaan jumalattomista ole tätä ymmärtävä. Mutta viisaat ymmärtävät."
(Dan 12:10)

Jos otetaan reformoitu epistemologia, voidaan huomata että siellä moraali on yhteydessä sensus divinitatikseen. Siellä luotetaan että järki, aistit ja myös kyky aistia Jumalaa ja etiikkaa ovat ihmisissä sisäsyntyisiä. Tämä johtaa siihen huomioon joka tässä asiassa usein toistuu. Että kenties ateisteilla on todellakin moraalinen käytös mutta ei rationaalista pohjaa tälle. Ihmiset käyttävät Jumalan antamia silmiä. Ja sama koskee tietysti myös ateistejen etiikan havaitsemista. Ja tämä johtaa siihen miksi niin moni teisti näkee ateismin angsteismina. Että ihminen todellakin tietää että Jumala on. Tätä linjaa edustaa vahvasti esimerkiksi Tapio Puolimatka joka uusimmassa kirjassaan "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" kertoo että ateistit elävät itsepetoksessa. Eli jokainen tietää että Jumala on olemassa. Tämä on vahvennus hänen ajatuksestaan jossa diskursiivisessa pluralismissa keskustellen jokaine päätyy siihen tulokseen joka on totta. Onhan Puolimatkan maailmassa Jumalan antama warrant taannut meille järjen ja älyn. (Onnea vaan matkaan tässä, hän tietää toisten ajatukset syvemmin kuin nämä itse. Unohtakaa ajatuksenlukijat, Puolimatka tekee saman koko ihmiskunnalle, ilman ainuttakaan poikkeusta!)

Mutta tätä ajatusta joutuu ajattelemaan väkisin aika lyhyelle. Sillä jos miettii vaikka silmiä, niin monet meistä ovat sokeita. Plantingan teologiasta saa vedettyä tämänsuuntaisia päätelmiä aika helpostikin. Plantingahan on kirjoittanut teologiassaan ns. connoisseureista joilla on erityisen hyvät aistit. Ja hän on esittänyt että aivojen kogniiiviset puutteet johtuvat syntiinlankeemuksen jälkeisestä rappeutumisesta. Tämä tie avaa varsin helposti tien siihen että tosiasiassa aivan kuten voi olla sokeita voi olla myös jumalasokeita ja etiikkasokeita ihmisiä. Itse asiassa klassisessa kristillisessä teologiassa tunnetaan juuri tämänlaatuinen ilmiö. Heillä on käsite "total depravity". Se korostaa perisynnin voimaa. Siinä missä luterilaiset ja reformoidut teologit ottavat lempeän linjan ja korostavat että tämä ei tarkoita sitä että ihmiset eivät kykenisi hyvään ilman Jumalaa.

 Ja tässä edes kalvinismi ei selviä täysin puhtain paperein ; Joukossa on mukana myös niitä jotka korostavat predestinaation syvyyttä. Ja näissä koulukunnissa ihminen on luonnontilassa kuin eläin. Ja predestinoidut vapautuvat tästä kun taas muut ovat tuomittuja rypemään synnissä. Jos voimme olla sokeita, ja sensus divinitatis on muutoinkin aistianalogian varaan rakennettu-  itse asiassa enemmän ; se väittää olevansa aisti - niin kyllä tästä pitäisi voida päätellä että kenties syntiinlankeemus ja YEC -kreationistinen rappeutumislajiutuminen voisivat joissain teologioissa sallia sellaisen mahdollisuuden että ateistit eivät voisi olla hyviä.

Jos ihmiskunnalla onkin warrant, niin kenties osa on connoisseureja ja osa on sokeita. Kuten muidenkin aistien kanssa. Aika moni kalvinisti on predestinaatio-opissa ajanut sellaista linjamaa jossa predestinoidut näkevät totuuden myös etiikassa. Mutta että tämä tie on poikki niille jotka on predestinoitu Helvettiin. Ja näin osa olisi todellakin kirjaimellisesti sokea etiikalle ja Jumalan olemassaololle ja muille kysymyksille. Tämä antaisi oikeutusta vaikkapa sille James Spiegelin "The Making of an Atheist: How Immorality Leads to Unbelief" -kirjassa nojaamalle näkökulmalle jossa ateismin pääsyy on moraalittomuus. Eli kun ihminen on ensin moraaliton, niin hän sen jälkeen ajautuu ateismiin. Näin ateismi todella viittaisi vahvasti etiikkasokeuteen. Eli hän todellakin olisi vaikka moraalista ydintä.

Sama potentiaali löytyy toki kreationistien rappeutumisajatuksesta. Ja ihmettelen miten vähän Puolimatka on panostanut tämän vaihtoehdon olemassaoloon. Samoin ihmettelen miten Anton kiistää tämänlaisen tulkintapotentiaalin olemassaolonkin. Itse näen että on monia tapoja iskeä tulkinnalliset hampaansa vaikka "Heprealaiskirje 11:6":aan joka sanoo "Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen. Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä." Jos asian tulkitsee armon kautta, henki saattaa olla toinen kuin jos asian tulkitsee tekojen ja asenteiden kautta. ; Ja tässä on sitten paljon Raamatunkohtia, jotka sitten voivat paljastaa että miksi ateistit tuhoutuvat. "Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta." (Jaak. 2:24) ja "He nousevat haudoistaan - hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen." (Joh. 5:29) voivat vinkata siihen suuntaan että hyvien tekojen tekeminen, eli moraalisuus ja kyky moraaliin puuttuu. Ja toisaalta kyse voi olla todella siitä Antoninkin linjasta jossa armon vastaanottamattomuus on se kaiken ydin "Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta ... ette tekojen kautta." (Efes. 2:8-9). "Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja." (Room 3.28).

Itse sanoisinkin että Anton ja muut kristityt taitavat sekoittaa oman näkemyksensä ja sen että heidän näkemyksensä on koherentti ja perusteltu siihen että tämä tulkinta voisi olla ainut minkä kristitty voisi tehdä. Oman uskon ja oman uskonsuunnan oppitulkintaan syventyminen voi todellakin pahentaa tämänlaista yksisilmäisyyttä. Mutta se vihjaa että ainakin osa teologiasta on kulutettu hukkaan. Kokonaisnäkemys uupuu, kun nähdään vain se oma tulkinta ja muut nähdään kerettiläisinä, kieroutuneina - tai mikä mielenkiintoisinta, täysin olemattomina - kristittyinä.

No, kenties tämän yksisilmäisyyden syynä on tyhmyyden ja dogmaattisuuden sijasta PR -syyt. Kuten se, että jos lehdessä sanoo että ei haluaisi aina joutua kuuntelemaan uskovaisten julistusta väkisin, on vastauksena se että tuollaista lausuntoa ei voi sanoa laajalevikkisessä lehdessä jonka lukemisen voi lopettaa kesken. Kenties Antonkin tietää että tulkintaa voi tehdä ja moni tekeekin. Mutta sen tunnustaminen johtaisi PR -katastrofiin jota kristilliset suuntaukset eivät nykyaikana oikein kaipaa. Ja lisäksi tämän asian tunnustaminen voisi vaatia vaikka sen, että ateistejen haukkumisen sijasta pitäisi puuttua vaikka kristityiksi vahvasti identifioituviin tappouhkailijoihin. Ja sehän ei olisi miellyttävää!

Päähän vai munille ; Miten Jumala ilmituo itsensä luotettavasti?

Tai jos blogauksestani
ei tulekaan mielenkiintoista.
Niin tämä palvelee syvästi
Internetin syvintä luonnetta.

Olen kirjoittanut kohtuullisen paljon Plantingan ajattelusta. Näkökulma tässä on usein ollut ulkopuolinen. Tällä kerralla yritin ottaa "avomielisesti" kantaa sisäpuolelta. Tälläkin on seurauksia, kenties mielenkiintoisia sellaisia.

Ensimmäiset pienet ihmeet alkavat jo kun mietitään taetta ja Jumalaa. Plantingan argumenttihan on se, että ilman teismiä ei ole kovinkaan todennäköistä, että uskomuksillamme olisi tae (warrant). Plantinga olettaa että ihmisillä on tae, joten ateismi on selvästi väärin, epätosi.

Koska olen aikaisemmin ihmetellyt että miten niin meillä on "ilmiselvästi" tae. Etenkään kun Plantinga itse korostaa että uskomusten vahvuus ja kokemusten autenttisuus ei riitä. Ja että jos olemme syntyneet evoluutiolla, aistimme ja älymme ohjaavat meitä hengissäpitävään toimintaan eikä Totuuteen. Ja että emme tässä tilassa voi erottaa mikä on totta ja mikä ei. Näin ollen Plantinga selvästi piilottelee jotain.

Mutta nyt kun en jumita tämänkaltaisiin, vaan otan tämän jonain joka nyt vain hyväksytään. On hyvä joustaa joskus, koska tällöin ei jäädä yhteen virheeseen jumiin. Voidaan oppia hyviä puolia. Tai kun puhutaan teologiasta, löytyy yleensä uusia ja erilaisia virheitä. Ei siis pidä jumittaa yhteen virheeseen koska tämänlainen sulkusilmäisyys jättää monta kiveä kääntämättä ja vielä useamman käänteen kivittämättä.

Ensimmäisenä huomiona

Plantingan mukaan Jumalallakin on kognitiviisia piirteitä. Jumalaa kohdellaan myös tietämisen kautta. Kaikkitietävyys ja kaikkivoipaisuus kertovat että Plantingan mukaan Jumalallakin on tae. Tämä on erikoista, koska tämän pitäisi tarkoittaa sitä että Jumalan kognitiot ovat itsessään kyseenalaiset. Tässä kohden voidaan sanoa että Jumala voisikin olla kuten ohjelmoija. Ohjelmoija jolla ei ole taetta voi ohjelmoida, mutta ei totuuteen vaan omalla hengissäpysymisnormistollaan. Ja näin ohjelmoija voi siirtää korkeintaan oman tasoisen takeen eteenpäin. ; Tämän argumentin vahvana puolena on se, että se korostaa että Jumala ei olekaan takeelle välttämätön. Ja vielä tarkemmin. Jumala ei ole todennäköiselle takeelle välttämätön. Sen heikkoutena on se, että Plantinga sitoo warrantittomuuden evoluutioteoriaan. Hän ei itse asiassa kumoa naturalismia, tai sitä että ontologinen naturalismi ei voisi johtaa takeelliseen ajatteluun. Hän kumoaa vain naturalismin jossa evoluutio on osana. (Siis jos pelaamme tällä "reilulla pelikentällä".) On hyvin epätodennäköistä että Plantinga uskoisi Jumalan syntyneen evoluutiolla - tai yhtään mitenkään, jos ollaan aivan tarkkoja.

Ensimmäinen, puolivitsinä tehty iteraatio, voi johtaa tarkempiin mietteisiin takeen luonteesta.

Plantinga on 60 -luvulta lähtien rakentanut ajatusta jossa Jumala on perusta (properly basic). Eli uskomukset materiaalisiin objekteihin, menneisyyden olemassaoloon ja toisten ihmisten tietoisuuden olemassaoloon ovat uskottavia. Plantinga korosti että Jumalaa ei päätellä vaan havaitaan. Tähän tarkoitukseen hän nappasi James Calvinin jumala-aistin (sensus divinitatis). Myöhemmissä versioissaan hän on korostanut että Jumala on perustava myös siinä mielessä etä uskomukset materiaalisiin objekteihin, menneisyyden olemassaoloon ja toisten ihmisten tietoisuuden olemassaoloon ovat vähemmän perustavanlaatuisia. Jumalaa tarvitaan antamaan niille varmuuden. Kirjassaan "Warranted Christian Belief" (s. 156) Plantinga esittää asian seuraavalla tavalla : "Put in a nutshell, then, a belief has warrant for a person S only if that belief is produced by cognitive faculties functioning properly (subject to no dysfunction) in a cognitive environment that is appropriate for S's kind of cognitive faculties, according to a design plan that is successfully aimed at truth."

Tässä kohden on korostettava, että Plantinga pelaa usein warrantilla kuin se olisi binaarinen tila. Hänen EAAN -argumentaationsa nojaa toistuvasti jonkinlaisiin todennäköisyyslaskelmiin, joissa kaikkien asioiden olisi osuttava yhteen täsmälleen. Mitään joustoa tässä kohden ei anneta. Ja lopputuloksena onkin se, että kohteella joko on tae tai ei ole. Ei ole mitään "melkein taattua". On vain todennäköisyys jolla tae joko on tai ei ole. Kuitenkin puhuessaan uskonnoista Plantinga käsittelee taetta kuin se olisi harmaasävyinen. Teistien kohdalla tae on siis tarkkuuskysymys. Hän jatkaa em. "Warranted Christian Belief" -kirjassaan että "We must add, furthermore, that when a belief meets these conditions and does enjoy warrant, the degree of warrant it enjoys depends on the strength of the belief, the firmness with which S holds it."

Uskovaisten maailmassa
älyllistä kikkailua tarvitaan
jotta emme muuttuisi
vauva-Hitlereiksi ja joutuisi
paholaisen räkälaukkuun.

Näin ollen Plantingan argumentissa on selkeä jännite. Ollaksemme "kunnon sisäpiiriläisiä" voimme tietysti kikkailla älyllisesti. Kun unohdamme että asia joko on tai ei ole mutta on harmaasävyinen voimme muotoilla asian vaikka seuraavaan muotoon:
1: Takeen todennäköisyys on pieni. Silloin meillä ei ole taetta. On aivan sama miten vahvasti ihminen uskoo johonkin. On aivan sama miten immersiivinen kokemus ihmisellä eksistentiaalisesti on. Hänellä ei ole taetta.
2: Takeen todennäköisyys on suuri. Silloin on katsottava vankkuutta (degree of firmness). Takeen todennäköisyys tekee meistä asteittain erehtyväisiä.

Plantingan niin sanottu A/C -malli korostaa että on episteemisesti mahdollista -eli on konsistenttia tietämämme pohjalta- uskoa että Jumala on luonut meidät niin että toimimme funktionaalisesti oikein episteemistä prosessointia vaativassa ympäristössämme. Ja että voimme spontaanisti ja luotettavastu tuottaa tosi uskomuksen Jumalasta. (Tämä on toki kehäistä, sillä jos meillä ei olisi taetta, olisi meillä silti kognitiivisesti konsistentti malli todellisuudesta, tämä on hänen naturalismikritiikkinsä ydinteesin EAAN -argumentin ydinmehuja. Mutta koska en ole "ulkopuolinen" tässä blogauksessa, ohitan tämän häiritsevänä mutta irrelevanttina.) Plantinga viittaa tässä Calvinin jumala-aistiin. Näin esimerkiksi jos ihminen katsoo taivaalle, silmä näkee tähtiä ja sensus divinitatis ei ole pelkkä päättelyketju joka sanoo "Jumala tekee tämän", vaan asia suoraa havaitaan. Samoin jumala-aisti sanoo että jos teemem jotain ja koemme että Jumala ei pidä siitä, niin tämä eettinen tuntemuskin on aistimus. Jumala-aisti siis havaitsee kohteen historian ja alkuperän ja siihen liittyvän jonkinlaisen ilmeisen objektiivisen moraalin (kun se on kerran havaittavissa olevaa moraalia ja kaikkea).

Plantingan mallissa Pyhä Henki toimii jonain joka korjaa sensus divinitatiksen. Tämä aisti on siis hieman kuten näkökykykin, ja muut aistit. Osa on esimerkiksi sokeita. (Reilu Jumala tuo Plantingan kalvinistinen Jumala, lähetyttää ihmisiä Helvettiin aistivamman vuoksi.) Ihmeparaneminen jumala-aistin kohdalla tapahtuu monille ihmisille. Synti, joka turmelee maailmaa aikaansaaden kärsimystä, kipua, pahan ongelman ratkaisemista ja muita vitsauksia on siis syy niin likinäköön kuin hengelliseen sokeuteenkin. Ja Pyhä Henki korjaa näitä aisteja. Kun jumala-aisti korjataan, aisti tekee kuten muutkin aistit. Vaikuttaa ihmisten affektioihin. Ja niin ihminen uskoo kristinuskon ytimen. Ei ole enää vihamielinen Jumalalle ja koe Raamattua vastenmielisenä rautakautisena epäeettisenä kirjana. Ja niin edespäin.

Miksi vain kristinusko - peräti tietty kristinusko?

Minäkin uskon vakaasti
tämänlaisiin. Ja olisi
ylen epäkunnioittavaa
pitää minulle tärkeää
uskonnollista vakaumustani
typeränä ja naurettavana!
Pahastun!

Plantinga todella tekee loikan teismistä suoraan kristinuskoon ja vain kristinuskoon. Tämä on erikoista, koska moni muukin uskonto voisi väittää että heidän Jumalansa on tuottanut oikein toimivat kognitiiviset kyvyt, ja että nämä ovat kohdistetut oikeisiin asioihin, Totuuteen. Ja että ne ovat episteemisesti hyväksyttäviä. Joten niissäkin on pakosti ainakin jokin määrä taetta. Ja koska monissa uskomuksissa uskomuksiin luotetaan vahvasti, eivätkä ne ole suoraan falsifioituja havaintoaineistollakaan, voidaan sanoa että nämä uskomukset ovat myös vankkoja juuri siinä mielessä kuin Plantinga esittää.

Kristitty filosofi James Beilby onkin moittinut Plantingan mallia erikoisesta syystä. Hänen maailmansa mukailee sitä hieman yksinkertaisempaa mutta tuttua ihmettelyä siitä että jos Jumala on kaikkivaltias, ja hän näyttäytyy jatkuvasti ihmisille spontaanisti, niin miksi eri maissa on eri uskonnot. Ja miksi Jeesuksesta ei tiedetty uusilla mantereilla ja alueilla ennen kuin maalliset lähetyssaarnaajat vierailivat heidän luonaan. Kyllähän Jumala kykenee nopeampaan viestintään!

Beilbyn mukaan jumala-aistin ongelma on siinä että uskonnoista riidellään enemmän kuin siitä onko jokin kohde vihreä vai ei. Monet uskonnot näyttävät täyttävän Plantingan asettamat ehdot. Joten syvimpänä ongelmana on se, että miksi Plantingan ajattelu väittää että asia koskisi jotenkin erityisesti kristinuskoa. (Peräti yhtä tiettyä kristinuskon muotoa, kalvinismia, tuota halveksittavaa ideologista ruttoa, joka jos on todella Jumalan hyvyyttä, niin minä menen ilolla ja riemulla Helvettiin mielipidevangiksi. Mieluummin se, kuin palvelen läpimätää diktaattoria vain siksi että tämä uhkailee kidutuksella.)

Kun Plantingan A/C -mallin hiotut versiot viittaavat pyhään henkeen, on selvää että hän sitoo asian niin että kristitystä väärät uskonnot ovat vääriä uskontoja ja että oleellinen viimeinen pala tietoa puuttuu. Valitettavasti muut uskonnot voivat rakentaa samanlaisia rakennelmia. Esimerkiksi sitoa aistien avautumisen vaikka shamanistiseen unennäköön, joka on paitsi syntymälahja (toisilla on syntyjään sensus divinitatiksen vastine ja toiset ovat sokeita) ja jota pitää harjoitella ahkerasti tietyin metodein. Kun kristityt eivät harjoita tätä unennäön taitoa, heillä ei voisi olla taetta kun oleellinen tieto puuttuisi.

Beilby ei toki käytä tätä vertausta. Hän sen sijaan nostaa esille sen, että usko ei episteemisenä kokemuksena juuri koskaan vastaa Plantingan warrant -mallia. Uskossa on usein heikkoja hetkiä. Ihminen ei lakkaa näkemästä sinistä väriä, mutta uskossa on usein heikkouskoisuuden kausia. Esimerkiksi Kierkegaardin uskonkuvaukset kuvaavat jopa hyvin monien kalvinistien uskonelämää. Tätä voidaankin pitää hyvin vahvana vasta-argumenttina koko Plantingan perustelu-universumille.

Ihmiset uskovat vahvasti mitä ihmeellisimpiin ja kulttuurisidonnaisimpiin asioihin. Ja kun he uskovat, heillä on kuitenkin helposti epäuskon hetkiä. Usko on hapuilevaa eikä mitään ehdotonta. Fanaattinen dogmaattinen ja kaiken epäilyn ulkopuolella oleva usko on jotain jota näyttää esiintyvän lähinnä mielenvikaisilla joilla kognitiiviset kyvyt eivät ole kunnossa, itsemurhaterroristeilla ja uskovaisilla niissä kaikista vihaisimpien ateistien uskonnonvastustusfantasioissa joissa uskonnosta ja uskovaisista halutaan antaa mahdollisimman hirviömäinen kuva.

Plantinga puhuu tässä tietysti synnistä. Että ihmiset eivät ole optimitilassaan. Mutta Beilbyn mukaan tämä koskisi sitä että relevantit kognitiiviset kyvyt heidän ympäristössään eivät olisikaan optimaaliset. Jumala olisi kenties luonut heille Eedenin puutarhaan kehot joilla on tae, mutta syntiinlankeemus olisi tuhonnut tämä. Synnin turmelema keho ja mieli eivät olisi takeessa edes Pyhän Hengen avustuksella. Tämä ei ole konsistentti tapa kohdella asioita. Plantingan argumentin voidaankin näyttää todistavan, että jos evoluutio ei anna taetta, niin mikään sellainen uskonto jossa on turmelevan synnin kaltaisia konsepteja eivät missään tapauksessa voi tarjota taetta. Sillä näissä minimiehdot eivät täyty. Näin ollen Plantingan puolustus asiaan johtaa toiseen ongelmaan. Ja kokonaisuuden kannalta voidaan ikäänkuin lähinnä valita sen valilla että potkitaanko päähän vai munille.

Vergaffung ~ hullaantunutta ideologiakiimaa

Max Scheler kuvaa rakkautta jonain joka jäsentää ihmisten kiinnostuksen kohdetta kohti tietämistä ja ymmärtämistä. Tätä ei pidä ymmärtää väärin : Hänen rakkautensa ei ole pelkästään tunnetila, vaan se on nimenomaan eteenpäin pyrkivä ja spontaani tunne joka ohjaa ihmistä kohti korkeampia arvoja ja tietoja. Se ei pysähdy vaan pyrkii eteenpäin, kohti oppimista. Koska rakkaus voi kohdistua tietoon, hyveisiin oikeudenmukaisuuteen ja moneen muuhun aiheeseen tästä tulee ihmisyyttä syvästi jäsentävä emootio. Näin ollen rakkaudellisuus on hyvän maailmankuvan ytimessä.
1: Scheler jakaakin tunteet reaktiivisiin tunteisiin ja spontaaneihin tunteisiin. Reaktiviisuus on riippuvuutta niihin asioihin jotka ilmentävät näitä tunteita. Rakkauskin on toki jossain suhteessa kohteeseen, mutta tätä ei voi ohjailla ja se on siksi spontaani tunne joka vyöryy haluamiinsa suuntiin.
2: Rakkautta ohjaa järjestys joka on ihmisestä riippumaton koska se on ihmistä suurempi. Schelerillä rakkautta ohjaa perimmiltään Jumala. Hänen näkemyksensä on kristillistä essentialismia jossa Jumala on rakkaus ja jossa ihmisyyttä selitetään siten että ihminen eroaa oleellisesti ja ylitsepääsemättömästi kaikesta muusta maailmassa olevasta - kuten kivistä ja eläimistä - mutta ihmiset ovat kuitenkin keskenään jotenkin samanlaisia ja siksi jonkinlaisen teorian alle niputettavissa. Tässä tapauksessa se on Ordo amoris -näkemys jonka mukaan ihminen on perimmiltään Jumalan kuva ja Jumala on rakkaus. Perisynti vain hairahduttaa tästä.
3: Arvoilla on tätä kautta hierarkia ja rakkaudellisesti elävät ihmiset pyrkivät kohti sellaisia asioita jotka tekevät heistä pysyvimmin onnellisia. Perimmiltään tämä tarkoittaa tietysti tuonpuoleista joten hairahtumiseksi määritelläänkin keskittyminen aistillisiin asioihin. Scheler kuvastaa että tästä vääristymästä syntyy helposti turhuuden ja tyhjyyden tunne. Kuitenkin samalla hän kuvastaa sitä että tosiasiassa kaikilla on myös tärkeyden ja Pyhyyden tunteita. Näin ollen voidaan tulkita että esimerkiksi ateisteilla on tunne-elämää ja tietyllä tavalla "Pyhän kokemus".

Kuitenkin moni esittää että rakkaus nimenomaan sokaisee. Tällöin puhutaan helposti siitä miten maailmankuva sumentaa. Kokemusmaailmassa tämänlaista tapahtuu. Ihastuksen tunne nimenomaan vääristää toisesta saatuja havaintoja. Scheler erottaakin tässä sen, että itse asiassa jokin jota voisi kutsua "kiimaksi" sokeuttaa. Rakkauden kanssa tällä olisi vain vähän tekemistä. Ihminen voi harhautua monella eri tavalla, esimerkiksi keskittämällä huomionsa vääriin asioihin kuten aistinvaraisiin ja reaktiivisiin asioihin. Scheler kuvastaakin yhtä vääristymätyyppiä nimellä vergaffung. Se tarkoittaa hullaantumista totuuden yhteen piirteeseen. Tästä seuraa fiksoituminen, ja ihminen luulee että hän rajallisena ihmisenä olisi saavuttanut jonkun ehdottoman. Tämän ehdottoman kritiikki johtaa vihaamiseen - joka on paitsi rakkauden vastakohta, myös reaktiivinen tunne. (Viha turmelee sekä laadullisesti että määrällisesti, niin sanoakseni.)

En toki ole kovin viehättynyt siihe miten (a) Schelerin ajattelumaailmassa ateismi määrittyy automaattisesti a priorisin määrittelyjen kautta vääristyneeksi toiminnaksi. (b) Mukana hänen tulkitsemisessaan livantaa myös klassista arvotyhjiöpaskaa joka kertonee lähinnä siitä että Sheler ei ole koskaan ollut kunnolla ateisti ja kuvaa ateismia omista ennakkoluuloistaan. (c) Lisäksi nykyään jos Scheler tulee puheenaiheeksi, on tulkitsioilla tapana soveltaa tätä siten että tätä kautta rakennetaan argumentin sijasta semanttinen leikki jossa "Pyhyys" määrittyy suoraan siksi että jotain pitää tärkeänä ja sitten tähän livautetaan konnotaatioita joita on "Pyhyys" sanalla mutta joita ei ole "tärkeänä pidetyillä" asioilla. Ja näin ateismi onkin yht'äkkiä jotain muuta kuin neutraalimmin "ideologia" tai "maailmankuva" - se on "uskonto". (d) Enkä muutenkaan ole viehättynyt kristillisestä ihmiskuvasta. Objektiivinen moraali - joka on nähdäkseni teoreettisesti varsin keinotekoinen konsepti jolla on sovellettuna vain huonoja ominaisuuksia ; sillä lähinnä oikeutetaan erilaista mielivallankäyttöä ja retorista snobbailua ja yleistä läpitunkevaa vittupäisyyttä...

Kuitenkin pidän tästä rakkauskonseptista monin muun paikoin - kun asioita vähän viilaillaan siitä saa mielestäni varsin hyviä huomioita ihmisyydestä, maailmankuvista, emootioista ja monesta muustakin asiasta.  
1: Esimerkiksi olen ollut vastahankainen esimerkiksi Platonin näkemykselle jossa ihmisen rakkaus toiseen ihmiseen olisi sitä että ihminen näkee rakkauden idean toisessa. Scheler pitää tämänlaista epärakkautena, farisealaisuutena, koska siinä toista rakastetaan jonkun ominaisuuden kautta eikä itsenään. Ulkonäkö rapistuu ja luonnekin voi kyynistyä joten rakkaus joka sidotaan tämänlaiseen katoaa ja on ehdollista. Nähdäkseni tämä rakkaus on varsin epärealistinen jos sitä pitäisi pitää kuvauksena siitä miten ihmiset rakastavat toisiaan. (Platon on tässä nähdäkseni turhankin oikeassa.) Sen sijaan ideaalitason kuvauksena tämä on enemmän kuin mainio.
2: Toinen on tietysti psykologiapuoli. On selvää että ihmisten maailmankuva jäsentyy pääosin emotionaalisesti. Tavallisesti sitä esitetään rationaalisesti ja tieteellisesti. Onhan tämä tietysti maailmankuvan rakentamisen ideaalitila. Se ei vain tuppaa tapahtumaan elämässä ja on näin ollen se mitä tapahtuu käytännön tasolla. Maailmankuva on tunnekysymys. Ideologiaan fiksoituminen ja viha tämän moittimista kohtaan on jokin joka kuvaa ihmisten tunnemaailmaa, etenkin jos he ovat ns. crankejä.
3: Lisäksi Scheler tarjoaa mielestäni hyvää vastapoolia postmodernille maailmalle jossa intentiot väritetään lähinnä vallantahdon kautta. Olen sitä mieltä että vallantahto on todellinen tavoitejoukko eikä niiden soveltamisessa itsessään ole vikaa. Mutta jos se on ainut, on kyseessä varsin lattea maailman tarkastelukuva. Toki minä pidän kaikesta pessimistisestä, perverssistä, likaisesta ja kyynisestä. Mutta jopa minulla on rajani. Nähdäkseni rakkaus on aivan validi intentio. Sillä voidaan tehdä kahjouksia ja karhunpalveluksia, joten ei se mitään aikaansaannoksia automaattisesti pyhitä. Mutta se on hyvä vaihtoehto ottaa mukaan intentiotulkintamyllyyn.

Tähän liittyen Long Play kirjoitti artikkelin salaliittoteorioista. Se korosti miten crank magnetism toimii menetelmällä joka on "yhteisöllisenä toimintana viehättävää, mutta tieteen ja politiikan tekemisen metodina surkea." Tässä toiminnan periaate on "Äärimmäisistä eroista huolimatta koko poppoo vaikuttaa olevan osa samaa liikettä, jonka puitteissa toisilleen solidaariset jäsenet vaihtelevat teorioita. Jos minä uskon sinun teoriaasi, usko sinä tähän minun teoriaani. Jos joku ulkopuolinen yrittää kiistää jonkin teorioista fakta-argumentein, yhteisö ryhmittyy jäsenensä suojaksi ja vetoaa todisteiden sijaan siihen, että toisinajattelu ylipäänsä on hyvä, kannatettava asia." Erimielisyyttä ja konflikteja salaliittoteorioiden parissa ei olekaan. Toisinajatteluksi onkin määritelty eri tavalla ajattelulle tilan antamisen sijasta se, että ei ajattele kuten "ne". Lopputuloksena on se, että keskustelusta tulee yksinkertaisesti mahdotonta. "aikuisten ihmisten välisen väittelyn normaalit säännöt eivät päde. ”Sinä sanot noin, koska olet pahojen puolella”, sanoo vastapuoli – ja sulkee kaikki keskustelun ovet. Hän voi valehdella, koska hän jo tietää olevansa tarinan sankari. Millaisen yhteyden voin muka luoda ihmiseen, joka uskoo minun olevan muodonmuuttajalisko? Mitä väliä asia-argumenteilla silloin on?" Ilmiö on havaittu ilmiö. "Vuonna 2010 australialainen tutkijakolmikko Lewandowsky, Oberauer ja Gignac julkaisi Psychological Science -lehdessä artikkelin laajojen salaliittoteoriaverkostojen muodostumisesta. Ryhmä totesi, yksinkertaisesti sanottuna, seuraavaa: henkilö, joka uskoo ilmastonmuutostieteen perustuvan laajaan salaliittoon, uskoo paljon keskimääräistä todennäköisemmin myös muiden vakiintuneiden totuuksien olevan osa jotakin mittavaa huijausta. Hän uskoo, että tupakointi ei oikeasti aiheuta syöpää, HI-virus ei aiheuta aidsia tai että kuulento oli lavastettu. Moiseen teoriaverkkoon uskovan ihmisen mielestä totuus pysyy piilossa, koska kymmenettuhannet ihmiset juonivat yhdessä pitääkseen erilaisia vedätyksiä yllä." Mikä ei blogini aktiiveille lukijoille ole uutinen.

Salaliittoteorioihin sotkeutuvia crankeja ei kuvaakaan nimenomaan tyhmyys. Eräs blogini kantavia teemoja on ollut "nerokultista" irrottautuminen. Minulle idiootti on toki idiootti mutta crankit nimenomaan eivät ole tyhmiä, vaan heitä kuvaa todellakin jokin johon Schelerin vergaffung -käsite osuu aivan loistavasti. Crankit soveltavat älykkyyttään siihen että keksivät mitä ihmeellisimpiä kiemuroita sille miksi heidän kannattamansa idea voisi olla tosi. He koherentisoivat ennalta päättämäänsä johtopäätöstä. Perustelutapa on presuppositionistinen ja tuloksena ei yleensä tule argumentointia jossa perustellaan miksi asia on niin eikä toisin vaan ne yrittävät koherentisoida oman näkemyksen havaintoihin jälkikäteen. Syntyy saivartelua jossa vedotaan siihen mitä "voisi olla". Falsifioitavuutta perusytimelle ei käytännössä ole ja myös kritiikki pyritään nihiloimaan keksimällä tämä joksikin jota oma teoria olettaa tapahtuvaksi. ("Saatana haluaa että et pelastuisi joten hän usuttaa sukulaisesi kyselemään vaikeita" -tyyliset temput ovat ihmisiä tappaneiden kulttejen vakiotavaraa.) Väitteet, olettelut, premissit, a priori -tehdyt väitteet (ja muut synonyymit ja variantit) ovat sen ytimessä. Ja muunlaisten teoriodien paikkaus ad hoc -oletuksin ovat tässä oleellisessa osassa.

Tämä ei kuvaa pelkästään salaliittoteorioita. Tämän tilanteen käsittäminen on oleellista myös kristillisen fundamentalismin ymmärtämisessä. Esimerkiksi "Kotimaa" -blogiin vuodettu "rakkauskirje" kuvastaa hyvin sitä minkälaisella asennemaailmalla ollaan liikenteessä. Kirje kertoo tiivistetysti sen että rakkaudellisesti korostetaan miten uskonto tuo iloa ja jos jokin muu ideologiaryhmä paitsi vainotut kristityt saisivat yhtä pitkäaikaista asiatonta kritiikkiä, olisi asia hoidettu saunan takana. ~ Karkeasti sanoen fundamentalismissa on kyseessä ideologiakiimasta kristinuskoon. Ja Schelerin kuvaus tämän vaikutukista osuu siksi heihin. (Vaikka Scheler olikin itse kristitty, se ei tarkoita että kristinuskon instituutio ja dogmisto ei olisi asia josta ei voisi tulla ylipainottuneen rakkauden kohdetta. Mikä tahansa, myös periaatteessa hyvät asiat, kun voivat olla sellaisia.)

Siksi kun fundamentalisti puhuu toimivansa "rakkaudesta" hän näyttää vihaiselta. Se on vähän kuin pedofiilipappi jonka sana "rakkaus" on retorisesti ja semanttisesti vääristynyt ja perversoitunut niin että se tarkoittaakin "alaikäiselle väkisin tehtyä yllätysperseraiskausta".

Teokratian siemen

"Kotimaan" blogissa käsiteltiin ihmisen perimmäistä luonnetta, altruismia ja feissaamista. Vastakkain on teoria jossa ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja auttamishaluinen. Ja teoria jossa ihminen on paha ja kulttuuri on vain ohut kuori joka estää meitä katastrofista. Näin ollen esimerkiksi feissaamisessa on kysymys joko siitä että ihmisten hyväntahtoisuus valjastetaan, ja feissari on enemmänkin muistuttaja. Tai sitten feissarin tehtävänä on manipuloida ihmiset tekemään hyvää, eli luomaan tarve ja myymällä tähän tarpeeseen sopiva tuote.

Blogaukseen lainattu Jolkkosen kanta tähän on mielenkiintoinen. "piispa Jari Jolkkonen kirjoitti (Verkkoessee 30.1.) asiasta näin: ”On väitetty, että auttamishalu olisi osa ihmisluontoa. Ajatuksen mukaan kiinnostus toisten ihmisten, myös ahtaalla olevien hyvinvoinnista on ”evolutiivisen kulttuurivalinnan tulos”, joka istuu syvällä sekä inhimillisissä kulttuureissa että aivojemme rakenteessa (esim. Yeung, HS, 8.9.2006). Tunnustan toivovani, että ajatus altruismista kulttuuriemme ja aivojemme syvärakenteena olisi totta.” Tosin Jolkkonen arvelee, että aatehistoriallinen vertailu ei näyttäisi tukevan hänen toivettaan: ”Päinvastoin historiallisesti köyhyysfatalismi ja siihen liittyvä välinpitämättömyys köyhiä kohtaan näyttää altruismia yleisemmältä ajattelulta. Köyhyysfatalismin mukaan köyhät ovat itse syypäitä huonoon osaansa tai sitten se on seurausta kohtalosta tai jumalten rangaistuksesta. Siksi ei ole erityisiä perusteita auttaa tai sääliä köyhiä.”" Jolkkonen siis korostaa että hän ei usko altruistiseen ihmiseen, kulttuurihistoriallisista syistä. Ja hän vastustaa esimerkiksi menestyksen teologiaa. Tässä kohden minä ja Jolkkonen jaamme sekä negatiivisen ihmiskuvan että kalvinismia vastustavan asenteen.

Jolkkonen on myös "triviaalilla tavalla väärässä". Ensinnäkin hänen opintonsa evoluutiopsykologiasta näyttävät olevan hieman pinnallisesti hallussa. Hän nimittäin käsittelee ihmistä ikään kuin joko täysin sosiaalisena tai täysin epäsosiaalisena. Kuitenkin kun asiaa katsotaan sitä kautta mitä teoriat sanovat, niin altruismin selitys koskee yleensä ottaen omaa sisäistä ryhmää, perhettä, läheisiä ja tukiryhmiä ja viiteryhmiä. Mikä tahansa vähänkään pätevä teoria joutuu selittämään kaksi ihmisen vastakkaiselta vaikuttavaa piirrettä : Sekä ihmisen altruismin että väkivallan, aggression ja kilpailun selittäminen samanaikaisesti on välttämätöntä. Sillä ihmiset tekevät molempia. Jolkkonen näkee asian liian mustavalkoisesti.
1: Siksi teologien ei pitäisi saada käsitellä vaikeita biologiaa kovinkaan usein. Biologia on sotkuista ja vaatii opiskelua. Teologit ovat opetelleet aivan erilaisen taitosetin. Teologi käsittelemässä biologiaa on vielä kauheampaa perseilyä kun Dawkins teologian kimpussa. Esimerkkinä juuri tämä Jolkkonen jolle altruismin adaptiviisuusluonteesta ei ole oikein edes peruslukiolaisen tietoja.

Itse asiassa feissauksen kohdalla esiin nousee mainiosti se, miten ihminen suhtautuu kärsimykseen hyvin eri tavalla jos ihminen on ex poste ja jos hän on ex ante. Ihminen joka tuntee yksilön on empaattinen. Kaukana oleva vieras on eksoottinen mutta ei samalla tavalla altruistisesti hätkähdyttävä. Itse asiassa yhtenä ratkaisevana feissauksen psykologian ytimenä on se, että feissari manipuloi kohdetta siten että hän saa tuntemattoman abstraktin ihmisen jotenkin yksilöityä. (Osa yksilöi tilanteen itseensä jopa, tämäkin auttaa.) Tämä on teknisesti ottaen sitä että ihmisen luontainen altruismitaipumus manataan esiin pikkutempulla jota ilman sitä ei olisi. Temppu ei ole suuri ja se käyttää hyväkseen ihmisten hyväntahtoisuutta. Manipulaatiota ja luonnollista auttamista ei voi erottaa.
1: Itse asiassa mikään yhteiskunta ei toimisi mitenkään jos ihminen olisi läpeensä paha. Ihan sen takia että ihmisiä ei saataisi tottelemaan yhtään mihinkään vedoten. Olen toki niitä pessimistejä joiden mukaan ihmiset on manipuloitava tekemään hyvää. Esimerkiksi kun minä näen onnettomuuden näen tehtäväkseni sen että sekä autan että murran katsojavaikutuksen, eli murran sivustakatsojan roolin. Ilman tätä on vain kehä jonka sisällä yksi auttaa ja muut seisovat lanssin tiellä. Siksi näen että yhteiskunnan on suhtauduttava kansalaisiinsa pahoina mutta hyviksi manipuloitavissa olevina olentoina. Vaihtoehto jossa yhteishyvä ja yleinen hyväntahtoisuus oletettaisiin perustilaksi johtaa vain siihen että ihmiset jätetään heitteelle.

Jolkkosella on myös hankaluus : Menneisyydessä on tehty paljon pahaa. Tosin ongelmana on se, että kaikkialla missä on ollut ihmisiä on ollut kulttuuria. Jolkkosen on hyvin vaikeaa paljastaa ihmisluontoa. Helpompaa on nähdä että jotkut kulttuurit ovat tuhoisampia tai vähemmän tuhoisia kuin toiset. Kulttuurin vaikutusten eliminointi, se mitä tarvitaan jotta saadaan väite ihmsien perusluonteesta, jää tekemättä.

Tosin Jolkkonen edustaa tosin myös vastustamaani kantaa. Hän on rehellisesti niitä ihmisiä joille lausunto "tunnustan toivovani" on tässä yhteydessä samaa kuin sanoisi asiaa "naurettavaksi toiveajatteluksi". (Eli vähän kuin jos minä pahana päivänäni sanon että "toivon että on Jumala joka taivaassa antaa mulle suihin henk. koht rakkaudessaan, mutta valitettavasti totuus on että tälläistä taikauskogubbea ei ole rautakautisten satukirjojen yhteydessä") Jolkkonen ja monet muut ovat lähetystyökeskeisiä. Eivätkä pelkästään siksi että on mielenkiintoista ja mukavaa tarjota ihmisille rakkautta. Minusta on ihan mukavaa että ihmisellä on - olipa sitten miten taikauskoinen tai epätosi - syy kokea rakkautta sisällään. Mukavaa on myös se, jos sitä haluaa jakaa ympärilleen. ~ Ongelmia rupeaa kuitenkin yleensä tulemaan jos sitä Jumalaa ja rakkautta on sisällä niin paljon että se yrittää purskahdella ja vaahdota ulos suusta, ikään kuin biologisena spirituaalisena ektoplasmana ilman paranormaaleja ominaisuuksia. (Silmämääräinen arvio.) Tässä vaiheessa kristinuskoon käännytystyö on "yhteiskunnan pelastamista". Eli ollaan niitä ihmisiä joille ateistit ovat "omantunnon ateisteja" (vähän kuin pahantahtoisia mutta hyviä) ja joiden omaatuntoa tarvitsee yhtään kunnioittaa. Hän on niitä ihmisiä joille ihminen on syntinen ja vain uskonto voi pitää tätä kurissa. Eli ateisti on enemmänkin paha ja hallitsematon riskitekijä (vähän kuin hyväntahtoinen mutta paha).

Tässä kohden komppaan monilta osin "Takkirautaa". Hän näkee esimerkiksi lämpötilan ja leveysasteen ja harjoitetun ideologian syyseurauskimppuna. Näissä on jonkin verran perää. Kuitenkin olen huvittunut siitä että hänen ideologia-analyysinsä perustuu ns. teologiseen korrektiuteen. Eli hän tarkastelee lähinnä sitä puolta mikä yhteisöissä kuuluu jonkun uskonnon jäsenyyteen. Ja sitten hän katsoo niiden normistoja. Ja olettaa että nämä ovat samat. (Suomiko luterilainen maa? Suomalaiset eivät osaa luterilaista teologiaa juurikaan, heillä on positiivinen ihmiskuva, ja he ovat tapaluterilaisia, joita moni kutsuu harhautuneiksi kristityiksi.) Kuitenkin jos mietitään yhteiskuntaa, lain kirjain ei riitä koskaan. On mietittävä myös sitä mitä tapahtuu. Esimerkiksi lain kirjain ei riitä hyväntekeväisyyskohteen valinnassa koska täytyy tarkastella myös ihmisten oikeustietoisuutta eli tietoa oikeuksistaan. Sekä tietysti sitä että heillä on myös kompetenssia hankkia ne jos joku jättää ne antamatta.

Käytös on se ratkaisevin mittari. Ideologiatilastot ovat keskimäärin turhia. Ja tietysti kristitty joka on Takkiraudan tekstin lukemisen jälkeen ylpeä luterilaisuudestaan on muutenkin vähän omituinen hanu. Hän kertoo olevansa onnellinen uskostaan siksi että tämä pitää ihmistä ryönänä, halveksuttavana paskana ja että on pohjimmiltaan kyyninen vittupääihminen itsekin. Sillä Takkirauta antaa luterilaisuuden funktioksi perisynnin ja sen että ihmiset ovat pahoja ja siksi uskonnolla kurissa pidettäviä..

Onkin huomattava että hyvin menestyneistä maista toimintaa kuvaava tyypillinen kuvaus on enemmänkin "sekulaari hällävälismi" joka delegoi sosiaalituen yhteiskunnalle eikä yhteisvastuulle. Tämä on itse asiassa yksilötasolla jossain määrin kammottava elämäntapamalli, koska siinä hedonismi yhdistyy verotuksen hallinnalla tehtyyn heikompien auttamiseen, siihen että etiikka byrokratisoidaan ja kaikki muuttuu rahanvääntämiseksi eri eturyhmien välillä. Mutta siinä on toisaalta kyllä se hyvä puoli että tälläisessä systeemissä arvokeskustelu tiivistyy "antakaa enemmän työttömyyskorvausta, opintotukea" ja vastaavia. Eli he esittävät että yhteiskunnan on huolehdittava vähäosaisista. He itse eivät sitä tee koska he haluavat enemmän itselleen.

Tämän vastapuolella onkin sitten Niinistön hyväntahtoiseen yhteishyvään nojaavat näkemykset vaatisivat omituisen ihmismielen. Oma asennemaailmani olisi tässä kohden itse asiassa Niinistön malliin sopiva. Sen toteutumisessa on kuitenkin se ongelma, että se tekee minusta läpikyynistyneen onnettoman paskiaisen. Ihan sen takia että sitä on aina se jonka pitää toimia ja herätellä. Kyynikko on pettynyt optimisti joka ei kykene luopumaan ihanteestaan. Valitettavasti tämä johtaa helposti siihen että ihminen opettelee erilaisia manipulointikeinoja. Tämäkin on toki kauniimpaa kuin "Takkiraudan teologisesti korrekti maailma" joka - jos pitäisi paikkaansa - tarkoittaisi esimerkiksi sitä että Suvivirsi olisi tilaisuutena jokin jossa "tulkaa kaikki yhdessä viettämään mukavaa aikaa, sillä sinä olet paskaa ja minä olen vittupää, saastataan maailmaa meidän paskakasojen kesken". Tästä on vaikeaa löytää mitään mukavaa ja positiivista.

Pahinta tässä on tietysti se, että käännytyksellä luodaan valtionkirkkojärjestelmää jossa uskonto ohjaa politiikkaa "suojellakseen yhteisöä" uskonnosta tehdään paitsi poliittista, siitä tehdään politiikanteon ydin. Ja tämä on teokratiaa. Se taas on tunnetusti se huonoin yhteiskuntamuoto, jonka suurin ongelma on joustamattomuus. Kyvyttömyys korjata virheitä "koska se vaatisi maan tavasta luopumista ja ikiaikaisesta arvosta joustamista". Onnettomuus nähdään kirouksena siitä että ei ole oltu riittävän teokraattisia, sen sijaan että sen nähtäisiin yksinkertaisesti huonona yhteiskuntajärjestelmänä.

---

Kirjoittaja on työskennellyt jonkin aikaa feissarina Kirkon Ulkomaan Avulla. Hän on kyyninen optimismi jonka optimismi on monesti vain tilastosattumien ja manipulointitaitojensa suuruinen.

Kuinka ihmisluonnon moraalia on käytännössä mahdotonta käyttää asiallisesti arvokeskustelussa

"isn't saying that lovingkindess is good because it's part of God's nature, and God's nature is good, just tantamount to saying that God's nature is good because it's God's nature? It's just content-free, arbitrary and viciously circular."
(J. Simonov)

Ylläoleva lausunto moittii hyvin lyhyellä mutta silti oleellisella tavalla näkemystä jossa on objektiivinen moraali joka on sidottu Jumalan ominaisuuksiin. Tämä muistuttaa esimerkiksi siitä miten avoimen kysymyksen argumentti jättää aina tilaa humen giljotiinille. Ja tämän testaaminen jää hyvin ilmaan, etenkin kun Jumalan ominaisuuksia ei voida kovin objektiivisesti mitata.

Vastaava ongelma on oikeastaan lähes kaikessa etiikassa joka perustuu siihen että se viittaa johonkin pysyvään ja muuttumattomaan ihmisluonteeseen. Esimerkiksi etiikassa vedotaan usein ajatukseen siitä että se olisi jotenkini intuitiivista ja luonnollista ihmiselle. Siinä jokin tietty mielipide tai asia väitetään ihmiselle luonnolliseksi. Ja sitten tämä määritetään hyväksi. Lopputuloksena on kehää kiertävä keskustelu joka typistyy siihen että ihminen käyttäytyy kuten ihminen käyttäytyy. ; Tämä vääntyy usein esimerkiksi perinteisiin vetoamiseksi. Tämä laajentaa edellistä vain aikaan. Siinä väitetään että ihmisillä on perusluonne ja viitataan että ihmiset ovat ennen tehneet jotain ja sen jälkeen ihmisten tulee jatkossakin käyttäytyä kuten ihminen käyttäytyy.

Tautologisuus ei tunnu monista ongelmalliselta. Syynä lienee se, että tässä ollaan yllättävän harvoin tuomitsemassa. On toki kristittyjä joista etiikka on ideologiasidonnaista. Tällöin he eivät aja ihmisen luonnollista moraalia vaan olettavat että ihminen on perusluonteeltaan paha. Silloin esimerkiksi islam turmelee ja kristityt ovat hyviä. (Paitsi jos olet islaminuskoinen jolloin asiat ovat juuri toisin päin.) Tällöin ei kuitenkaan puhuta ihmisluontoon viittaavasta etiikasta. Useimmiten suomalaiset kristityt ottavat luonnollisen moraalin käyttöön juuri selittääkseen sen mitä he pitävät "omantunnonateisteina". Eli ihmisinä jotka ovat eettisiä mutta ateisteja. He viittaavat siihen että ihmisillä on perusetiikka joka on Jumalan omaantuntoon ohjelmoitua.

Tällä selitetään se, että jos ateisti ei pidä ajatuksesta että ihmiset menisivät Oinosen ehdottamaan tapaan naimisiin koirien kanssa, se viittaisi siihen että heillä on luonnollinen etiikka joka estää heitä tekemästä pahuuksia. Eli luonnollinen moraali koskisi heitäkin. Kuitenkin tässä kohden arvokeskustelu muuttuu erittäin häröksi, koska useimmiten kinataan juuri moraalierimielisyyksistä. Kaikki ovat kenties yksimielisiä siitä onko hyvä menn koirien kanssa naimisiin, mutta homoseksuaalisuus on kuitenkin se aihe josta Oinonenkin kinasi ja jossa on sitten hyvin voimakas erimielisyys. Jos moraali on luonnollista ja ateistit voivat olla omantunnon ateisteja, tämä tarkoittaa sitä että erimielisyyksiä ei voida ratkoa viittaamatta kulttuuriin. Eli on pakko irrottautua siitä ajatuksesta luonnollisesta ihmisissä olevasta hyvyydestä ja mentävä ideologian puolelle.

Ideologian vaikutuksen kielto on tällöin täysin keinotekoinen. Väitetään että ei olla tuomitsemassa ideologian vuoksi mutta sitten tehdään juuri näin. Parempi olisi olla edes rehellisesti syrjivä. Luonnollinen etiikka onkin yllättävän usein hyväntahtoisen ihmisen tapa valehdella itseltään oma syrjivyytensä. Kun ensin viitataan omantunnonateisteihin voidaan hyvällä syyllä ruveta puhumaan ateismin moraalin rapistavasta vaikutuksesta, koska sehän ei ole ateismin tuomitsemista aatteena ja vakaumuksena. (Paitsi että oikeasti ei voida.)

Ideologioiden kohdalla tässä kohden esiin nousee usein juurikin se, että niiden nähdään usein turmelevan. Eli ihmisillä on luontainen etiikka mutta kommunistinen tai ateistinen ideologia vääristää tämän. Tällöin ongelmana on tietysti se, että jos ideologiat harhauttavat, niin eikö voitaisi aivan yhtä hyvin sanoa että kristinusko on menneisyydessä turmellut ihmiset ja nyt tästä ollaan vapautumassa - itse asiassa juuri tämänlaista vastaanväittämistä korostetaankin usein.

Tämä "ideologian vääristäminen ja luonnolliseen etiikkaan palauttaminen" itse asiassa nähdäkseni yhdistävät tämän hetken kristittyjä ja uusateisteja ; Objektiivisella moraalilla on pitkä teologinen perinne. Ja esimerkiksi Sam Harris argumentoi vahvasti sen puolesta että ihmisten lajinmukainen käytös on moraallia. Molemmat viittaavat siis ihmisen perusluonteeseen. Vastapuolta leimataan Kristityt viittaavat Staliniin ja ateistit noitavainoihin ja 9/11 -terrori-iskuihin. Vastapuolen leimaaminen liittyykin juuri tähän teemaan : Siihen mikä ideologia turmelee ja mikä palauttaa takaisin normaalitilaan.

Tässä unohtuu helposti se, että jos uskoo luonnolliseen etiikkaan, olisi käytännössä pakko kannattaa sekularismia. Sillä jos ideologiat joko mukailevat tai harhauttavat luonnontilaa, on kaikki ideologia periaatteessa yritys heijata ihmisluonnetta johonkin suuntaan. Koska tässä on erimielisyyttä, olisi oikea tapa jättää kaikki ideologianpaasaus vähemmälle.

Tämä liittyy vahvasti siihen teemaan miten eräs uskova kiivaasti selitti siitä että ei pitäisi uskoa tiedettä koska mikroskooppikuvatkin voidaan väärentää. Että pitäisi luottaa omiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Että ei pidä vain uskoa mitä muut sanovat ja valehtelevat. Siksi naturalistien pitäisi olla hiljaa ja kaikkien pitäisi kuunnella julistusanekdootteja jotka kumpuavat omakohtaisista kokemuksista. Itse en voinut oikein sanoa muuta kuin sen, että en itse koe näitä Jeesusjuttuja joten ne anekdootit ovat minulle varmistamattomia. Ihmiset voivat hallusinoida, erehtyä, valehdella. Mikroskooppien kohdalla on sentään se, että laitteistoja voi rakentaa, niiden toimintaperiaatteen selvittää ja katsoa itse saako samoja tuloksia. - Hiukkaskiihdytin on kenties kallis, mutta tämäkin on teoriassa mahdollista, joten valehtelusta niidenkin kohdalla voi edes jotenkin jäädä kiinni. uskontarinat taas eivät ole sellaisinaan toistettavissa. Näin ollen kerroin tekeväni juuri ohjeen mukaan ja meneväni hankkimaan mikroskoopin. Jos Jeesus haluaa ilmestyä kokemusmaailmaani, hän voi tehdä sen itse ilman mahdollisesti valehtelevia välikäsiä.

Tämä kaikki näyttää että etiikassa ei kannata vain väittää että jokin asiantila on luonnollinen. Näiden väitteiden takana on aina niin paljon "ilmaa" ja tyhjiä oletuksia, että erimielisyys on aina mahdollista. Ja itse asiassa samalla ajatuslogiikalla voidaan perustella keskenään ristiriidassa olevia väitteitä. Objektiivinen moraali on vain kehäpäättelyä ja luonnon hyväksi väittämistä. Huonoimmillaan siinä vain väitetään että jokin on luonnollista hyvää, eikä tätä voida mitenkään varmistaa, joten jäljelle jää vain vastapuolen ad hominem -pilkka. Objektiivinen moraali on omituista ontologiaa, jonka kaikki ongelmat räjähtävät silmille jos sitä yritetään soveltaa eettisen erimielisyyden ratkomisessa, jolloin se latistuu pelkäksi huonoksi ja ilkeämieliseksi huuteluksi. Samaan pääsee sanomalla "minusta asia on näin".

Ihmisiin objektiiviseen moraaliin viittaaminen ongelmatilanteissa kuitenkin vetoaa. Sillä he eivät erota perustelua pelkästään siitä että joku sanoo "koska". He ovat idiootteja. - Tosin heille on myönnettävä että he ovat todennäköisesti idiootteja ihan luonnostaan.

Tuskainen suljetun tilan rääky

Tämä on 3500 blogikirjoitukseni. On siis aika kirjoittaa blogeamisen riemuista ja etenkin kiroista. Yleensä ottaen harjoituksen ja osaamisen sääntö on se, että asiantuntijuuteen vaaditaan 10 000 tuntia. Eikä 10 000 tuntia mitä tahansa. Vaan 10 000 tuntia päämääräsuuntaista kehittämiseen pyrkivää keskittynyttä harjoittelua. Minulla tämä 10 000 tuntia on kasassa. Itse asiassa tämä blogi on kirjallinen todiste siitä että päästään lähelle. Ja moni muistaa että olen ennen tätä vaikuttanut jo vuosia.

Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä että valtaosa ihmisistä tuntuu lähinnä puhuvilta eläimiltä. Tunnelmani ovat hieman sitä miten "Takkiraudassa" kommentoitiin Juice Leskisen älykkyyden kohdalla tekstissä "älykkyys vai onnellisuus" ja aiemmin tekstissä "Ulkopuolinen" ; Siellä kuvattiin miten Juice oli niin älykäs että hän vain harvoin kohtasi vertaisensa eli ns. kiinnostavan ihmisen. "Takkiraudassa" on (jossain päin jota en löytänyt) kuvattu tätä tunnetta samastumiskokemuksen kautta ; Hän otti sen miltä hänen oma osaamisensa tuntuu Suomi24 -ihmisiin tutustuessa. Ja miettii että miten neroille tavalliset ihmiset tuntuvat samanlaisilta. Puhuvilta eläimiltä. ~ Itse tosin korostan älykkyyden sijasta työtä. Kenties siksi että älykkyysosamääräni on melko korkea, ja tiedän miten vähän siitä on hyötyä. Ja ennen kaikkea siksi että tiedän että hyvinkin matalalla älykkyysosamäärällä voi päätyä akatemiatutkijaksi. Ja että tyhmä voi argumentoida paremmin kuin älykäs jos on vain nähnyt vaivaa. Minulle tuo 10 000 tuntia merkitsee enemmän kuin se, onko älykkyysosamäärä 90 vai 390. Tässä mielessä minulla on itsekunnioitusta.

Rehellisesti sanoen 10 000 tuntia hujahti jossain vaiheessa melko huomaamatta ohitse. Sen sijaan minulla alkoi ensimmäiset kriisit jossain 5500-6000 tunnin välimaastossa. (Estimaatti karkea koska en ole leimakortin kanssa puuhaillut. Väli on kuitenkin hyvin luotettava.) Karkeasti sanoen ennen tätä olin hyvinkin kiinnostunut keskustelusta. Sain siitä jotain. Kommunikaatio toi väistämättä jotain. Likimain jokaisella ihmisellä oli minulle jotain annettavaa. Tuossa vaiheessa iski kuitenkin vakava tylsistyminen.

Yllättävää kullä nimenomaan maisterit latistuivat tässä vaiheessa kaikista pahiten. ; Syynä on varmasti se, että maisterit opetetaan perusasioihin. He eivät tee perusasioissa virheitä. Heidän tietonsa saa kuitenkin paremmin reflektoituna ja ilman sosiaalisia ongelmia kirjoista. Tämä ei ole keskustelullisesti antoisaa. Sen sijaan tässä vaiheessa kiinnostuin enemmänkin ns. crankeista. He olivat toki sekaisin kuin seinäkello, mutta ainakin he olivat kiinnostavia. Heillä on myös sellainen jännittävä puoli, että he ovat monomaanisella pakkomielteisellä tavallaan erittäin harjaantuneita. Ja he tekevät mielenkiintoisia virheitä.

Tästä alkanut tapahtumaketju muutti tilanteen sellaiseksi, että jostain syystä ei enää kiinnostanut. Kaikki oli jo nähty. Ihmiset jotka kokevat olevansa uniikkeja toistavat kliseitä jotka on keskusteltu monta kertaa. Minulla oli eräässä vaiheessa syvä järkytys kun huomasin että en keskustele ihmisen kanssa, vaan yritän ohjailla tämän sanomisia niin että tiedän mitä hän sanoo seuraavassa viestissä ja sitä seuraavassa. Kykenin ennakoimaan debatin etenemistä pari-kolme viestiä eteenpäin jopa fiksumpien ihmisten kanssa. "Tyhmien" pari viestiä enemmän.

Sittemmin olen vähentänyt debatointia roimasti. Valtaosa ei enää tunnu mielekkäältä, kiinnostavalta tai oikein miltään muultakaan. Ne eivät anna minulle enää oikeastaan yhtään mitään paitsi harmaita hiuksia. Debateissa on vakava työmääräero, jossa minun pitää vääntää rautalankaa työläästi kun toinen heittelee kevyttä ja argumentatiivisesti höttöistä mutumielipiteilyä, ja huomauttelee kiitokseksi siitä että asiat kaikesta yrittämisestä ja ratapalkista johtumatta menevät yli hilseen kun "olen niin vaikea". (En edes ole! Olen helppo. Myös tiilikäteni on hyvin suoraviivainen ja ennustettavissa.)

Kokemuksena syntyy vajoava pettymys siitä että valtaosa ihmisistä ei oikeasti edes tajua miten hirvittävän huonoja he noin keskimäärin ovat. (Siis oikeasti. Se on sama kuin minut laittaisi korjaamaan autoja. Älkää hyvät ihmiset ajako sillä autolla!) Tyhmyys on tietysti ymmärrettävää ja jos sen ymmärtäisi asia olisi siedettävää. Pahinta onkin nimenomaan tämä tajuamattomuus aivan ilmiselvän laaduttomuuden edessä.
1: Syynä debatoinnista leikkatumiseen oli toki myös osittain turvallisuusnäkökulma. Kun kotipostilaatikkoon kannetaan tappouhkaus, jossa ei ole postimerkkiä eli joka siis tuodaan "tiedän missä asut" -hengellä kotiin asti, samalla kun tekijä kuitenkin jää anonyymiksi, rakentuu konkreettinen mutta tuntematon uhka jota ei voi käsitellä mieleen. Vaikka järki sanoo että tämä uhkaaja ei voi olla pelottavampi kuin se näpistyksestä napattu vaihtoehtokulttuurin edustaja joka kehuu keräävänsä puukkoringin ihan sinua varten, on tämänlainen uhkaaja sentään ymmärrettävissä ja tätä kautta se on vähemmän pelottava.

En usko että kukaan pystyy pelkällä innostuksella tekemään 10 000 tuntia harjoittelutyötä. Toki harjoittelematonta mekaanista itsetoistoa on mahdollista tehdä pakkomielteellä. Mutta tämä ei täytä kehittymisen ehtoja.

Mökkihöperyyteni oli kieltämättä
 tätä tasoa. Paitsi että minulla oli
teräaseita ja jokapäiväistä harjoittelua.
Paranoidia, ehe?
Ei jos ne ovat oikeasti minun perässä!

Ja tästä päästään siihen miksi tätä blogia oikeastaan tarvitaan. Sitä tarvitaan koska olen itseni tasoinen. Mutta yksin ihminen tulee huonommaksi. Kari Tikkanen kannusti minua aikanaan bloginpitämiseen sen vuoksi että yksinään ihminen helposti ajautuu omien ajatustensa kurimukseen. Huvittavaa on, että pidin ajatusta blogista hoopona koska en uskonut kykeneväni toistuvaan ja jatkuvaan sisällöntuotantoon. Ajattelin että tahdista tulisi liian verkkainen. Että ei parin artikkelin takia kannata. Blogi onkin murtanut tietyn mökkihöperöitymisvaikutuksen. (Kiitokset tästä Karille minulta. Muut voivat hänet sitten tuomita kun on tavallaan hän luonut hirviön tässä. On aina hyvä olla joku jota syyttää!)

Tämä selittää myös kaksi asiaa. Ensimmäinen niistä on se, että vaikka minulla on itseluottamusta 10 000+ tuntini vuoksi, ei missään toisessa blogissa varmasti harjoiteta yhtä ikävää kielenkäyttöä blogin pitäjän persoonaa itseään kohtaan. (Olen toki häijy kaikille. Mutta erityisen häijy olen itselleni.) Tämä on oleellista. Se on toki yksi tapa luoda huumorintynkää, mutta olen tämän kohdalla tosissani. 10 000 tuntia on nimittäin tuottanut minulle paitsi luottamusta siihen että osaan, käsitystä siitä että muut ovat paskoja. Niin se on kyllä antanut myös vankan kokemuksen omasta rajallisuudesta.

Sillä kun esimerkiksi luen HS:än tekstin "Ihmisten heimolaisuus tappaa itsenäisen ajattelun" herää minussa epätoivo. Tarkalleen ottaen tämä epätoivo herää kolmessa vaiheessa itse itseään rakentaen. Ensimmäisessä vaiheessa on intuitiivisesti helpoin vaihe. Petyn ihmisten heimolaisuuteen. Toisessa vaiheessa huomaan että kirjoittaja on tekstissään sen luonteinen että hän ei itse koe tämän biasin koskevan häntä. Että kommunikaatio erilaisuuteen olisi avain. Eli vaikka hän on oikeassa heimohenkisyydestä hän ei huomaa heimohenkisyyttä itsessään. Tämä onkin bias -tutkimusten psykologian mukaista ; Kun ihmisille kerrotaan ryhmäpaineesta ja ajattelun tyypillisistä virheistä, ihminen huomaa tämän muissa ja kuvaa tätä siksi onnistuneena kuvauksena. Mutta hän katsoo että hän itse kuuluu siihen paremmin tiedostavaan osioon, siihen harvinaiseen eliittiin, joka kykenee näkemään tämän ongelman ja johon se ei tämän tiedostamisen vuoksi vaikuta. Itse en luota tiedostamiseen. Josta seuraa se syvin epätoivo. Nimittäin se, että tiedän tämän täsmälleen saman vaivaavan itseäni. Ja että olen tässä kohden luultavasti aivan täysin sokea sellaisella tavalla joka on ilmiselvä muille, kenties vain älykkäille mutta joillekuille kuitenkin. Mahdollisesti jopa kaikille.

Perusoppini 10 000 + tunnistani onkin se, että tärkein asia on tunnustaa itsellesi se, että olet helvetin tyhmä. (Siis juuri sinä.) Ja tajuta että tästä huolimatta toiset ihmiset ovat vielä paljon paljon tyhmempiä kuin toiset. Tyhmyydessä on portaat jossa yksin ei ole kukaan ihminen - on toinen vain tyhmempi toista. Siksi jos erot ovat liian suuria, ei kannata ollenkaan lähteä pätemään ihmisille. Se vain turhauttaa kun kaiken joutuu vääntämään ensin rautalangasta ja sitten ratapalkista. Moni aloitteleva kokee sosiaalisen pätemisen ihanana, jonkinlaisen voittotilana. Minulle pätemistila on liian helposti hankittavissa eikä se siksi anna mitään ; Voitto tuntuu samalta kuin voitto paralympialaisissa. (Voittaa, kenties, mutta on silti vammainen.) Dumppaankin valtaosan debatista syrjään aggressiivisesti ja määrätietoisesti välittömästi jos toisen tylsyys on tullut selväksi. Siviilissä ja kasvokkain en debatoi, vaan pelleilen. Sillä eläminen on kenties tyhmää mutta juuri tämä tekee siitä helvetin hauskaa. Oma ja toisten tyhmyys voi olla humoristista rakentavalla tavalla. Perseily kuuluu ihmisyyteen. (Ei kuitenkaan argumentointiin. Ei, ei - eiiii!)

Lisäksi on hyvä korostaa että tapani kokea ihmiset huonoina on miltei antiteesi kristinuskolle.
1: Kristinuskossa on toki perisynti. Mutta se tuntuu olevan pääasiassa moraalinen rappeutuma. Teologiassa on Descartesin ajoista lähtien (ja ennen sitäkin, mutta hän teki siitä koko teologiansa kovan ytimen) korostettu ihmisjärjen oikeenosuvuutta. Kristinuskon ihminen on moraalisesti kävelytukea tarvitseva viettihirviö joka vaatii kuria. Mutta hänen järkensä leikkaa ja tämä on se väline jolla käytös suitsitaan synnistä.
2: Itse näen päinvastoin, että ihminen on kehittynyt selviämään elossa, ei tekemään oikeita tieteellisiä päätelmiä. Ja ihminen on kehittnyt selviämään nimenomaan laumaeläimenä, peräti ylisosiaalisena sellaisena. Näin ollen ihmiset puhaltavat yhteen hiileen enemmän kuin voisi luulla ja epäeettisyyskokemus syntyy enemmänkin siihen liittyvästä tarkemmasta itsekritiikistä. ; Sen sijaan ihmisten perustelukeskeinen ajattelu on keskimäärin aivan kammottavalla tolalla. Tämä ei ole ihme kun muistaa että ihmisen ajatteluhäiriöt johtuvat usein Kahnemanin "system 1" (aka euiharjoiteltu intuitio) oikoessa. Tässä sosiaaliset seikat, ennakkoluulot ja valmiit ennakkoasenteet ovat keskiössä. "System 2" vaatii jotain vähän poikkeuksellista, se ei pyöri odotusarvoisesti päällä. Sosiaalisuus vahvistaa esimerkiksi ryhmäpaineen kautta ajatteuamme nimenomaan huonoon suuntaan.

Koska haluan laatua, olen joutunut tekemään omituisen ratkaisun. Tämä blogi on harjoitusalusta. Eikä mikä tahansa harjoitusalusta. Vaan juuri sellainen johon joissain itämaisissa lajeissa mennään pariharjoittelun jälkeen. ; Ideana on juuri se, että itsepuolustuslaji on taito. Jossain vaiheessa ollaan niin hyviä että samantasoista harjoitusparia on vaikeaa löytää. Tällöin otetaan käyttöön stabiili puinen alusta jossa on pystyssä tikkuja. Taistelulajimestari sitten harjoittelee tämän puun kanssa ja kuvittelee mitä erityisen taitava vihollinen voisi tehdä.

Tämä ratkaisu on tarkoittanut sitä että blogissani on melko usein kahdenlaisia artikkeleita. Ja nämä artikkelityypit ovat sellaisia, että ne eivät tule ihmisille helposti mieleen. Näin ollen näitä artikkeleita tuskin koskaan nähdään sellaisina.
1: On artikkeleita joissa kuvaan asiaa jota en oikeasti kannata. Tavallisestihan artikkeleissa on rakenne jossa on joko esitetty se mitä mieltä itse on. Tai jossa kritisoidaan jotain kohdetta siten että osoitetaan miksi se on väärässä. Olen kuitenkin ottanut mukaan artikkeleita joissa on nimenomaan sellainen kanta jota en kannata. Olen halunnut tehdä näille hyvän casen. Eli että niiden puolustukset olisivat mahdollisimman hyviä. Toki ne eivät aina ole, ja rehellisesti sanoen joskus syy on se, että minulla on jokin hyvä ellei peräti ohittamaton syy olla erimielinen. Ideana on kuitenkin horjuttaa omaa sisäänpäinlämpiävyyttäni. Ja jos tämä tuntuu sofistien touhulta ja epäeettiseltä, niin voinen puolustautua vain sillä että hyvän casen rakentaminen on minulle kunniakysymys. Eli en hyväksy epäonnistumista koska se tarkoittaisi että joutuisin tunnustamaan että en ole kovin ovela. Vaikka en kenties olekaan, niin egoni taistelee taatusti tätä vastaan. Näin saan horjutettua omaa kuortani, jota taatusti on. (Koska kaikilla on.)
2: Teen riskinottoartikkeleita. Siis sellaisia joissa en vain kerro mitä mieltä olen, vaan yritän kehittää juttuja eteenpäin. Tässä on mahdollisuus osua uusiin ideoihin. Ongelmana on vain se, että yleensä uudet ideat ovat aika paskoja elleivät vielä huonompia. Karkeasti sanoen jokainen tällä hetkellä oleva ajattelujärjestelmä ja maailmankuva - mukaanlukien New Age-horoskooppihörhöt - ovat sen verran reflektoituja ja debateissa koeteltuja saivarteluja, että niiden muuttaminen on helposti muuttamista (vielä) huonompaan suuntaan. Ihan sen takia että pahimmat virheet on jo tullut vastaan ja niitä osataan vältellä.
+ : Toki enimmäkseen artikkelit kuvaavat mitä todella ajattelen. Eli ne ovat klassiseen blogitekstiin tai mielipidekirjoitukseen tai filosofiseen argumentaatioon osuvia. Mutta näitä kahta päätyyppiä on. Ja koska perustanani on rakentaa nekin hyvin, niin puolustan joka ikistä artikkeliani verevästi. Ikään kuin luottaisin että niissä ei ole virhettä.

Lopputuloksena tästä on lisääntynyt virheiden tekeminen. Kehittyminen - eli harjoittelun kautta saatava positiivinen taitotason muutos - vaatii sitä että ei ole aina turvallisuusalueellaan toistamassa samaa. Riskinotto ja kehittyminen kuuluvat yhteen. Näin ollen, koska en koe  olevani valmis, tiedostan tekeväni virheitä. Ja huomaan toivovani että teen niitä kohtuullisen paljon.

Ja kaiken kaikkiaan siksi alkuun laittamani kommentti on täsmälleen osuva. Se ei ole vitsi. Se kuvaa sitä että tämä blogi on loppujen lopuksi joko sitä että puran tuskaisuuttani suljetussa internettilassa rääkymiseen. Tai sitten teen jotain joka aikaansaa itsessäni tätä rääkymistä. Tämä blogi ei synny pohjimmiltaan innostuksesta vaan pääosin tuskasta. Ja se, että vain 90% tuskasta johtuu itsestä ja 10% on muista ja muihin kanavoitavissa on se syy jolla kaltaseni egoistinen rotjake edes viitsii motivoitua. ; Valitettavasti tästä syystä joudun joskus kirjaamaan myös ihan oikeita mielipiteitäni. Niitä joiden perusluonne on tietty riskittömyys ja se, että joku toinen on kirjoittanut sen asian jossain paremmin, ymmärrettävämmin ja humoristisemmin. Niitä joiden kautta en kärsi kognitiivisesta dissonanssista, eli joiden kohdalla olen vähemmän ahdistunut. Tämä onnellisuus taas johtaa pysähtymiseen ja laadun kasvun loppumiseen.