Almost Tautological.

Karl Popper esitti vuonna 1976 kirjoittamassaan kirjassa "Unended Quest: An Intellectual Autobiography", sivulla 151, että evoluutio ei ole testattava teoria vaan metafyysinen tutkimusohjelma. Popperista syynä oli se, että luonnonvalintaa ei voitu falsifioida. Tosin hän esitti myös käytännöllinen teoria. Myöhemmin hän muutti mieltään, ja "Natural selection and the emergence of mind", vuodelta 1978 sisälsikin jo esityksen siitä että luonnonvalinta on testattavissa oleva teoria. Popper painotti "Dialectica 32:344-246":ssa sitä että hän oli muuttanut mieltään. Ja että hän oli iloinen että sai mahdollisuuden ilmoittaa kannanmuutoksestaan. Hän oli siis oppinut lisää asiasta, ja näkökanta oli tämän uuden informaation kautta muuttunut. Popper kirjoitti myös artikkelin "Popper: good philosophy, bad science?" (New Scientist 87(1215):611, 21 Aug. 1980). Tässä Popper kertoi että evoluution falsifioimattomuusväite oli hänen erehdyksensä, ja että historialliset tieteet ovat testattavia vaikka ne kuvaavatkin uniikkeja tapahtumia. Testaus onnistuu jos niistä voidaan johtaa testattavia ennusteita.

Tämä alustus liittyy siihen että luonnonvalinnan esitetään usein olevan kehäpäätelmä : Jos kelpoisimmat selviävät, ja sitten kelpoisin tarkastetaan sillä että ne jotka ovat selvinneet ovat kelpoisempia, on takana tietysti kehäpäätelmän rakenne. Kehäpäätelmät ovat yleisesti ottaen falsifioimattomissa. Tämä näkemys näyttää ensivilkaisulta fiksulta. Mutta se ei ole. Laajemmin tähän liittyy käsite "tautologia". Keskustelu asian tiimoilla on paljon Popperin kannanottoa vanhempaa. Häneen tässä kohdassa kuitenkin viitataan (ainakin nettifoorumeilla) eniten.

Kehä nousi esiin tavallaan "eugeniikan yhteydessä". Sillä aikaisemmin ajateltiin että evoluutio suosii vahvoja. Luonnonvalinta nähtiin siis vahvojen tukemisena. Tätä kautta eugeniikan kannattajat huolestuivat "heikkojen kansanosien" lisääntymistä, he näkivät tämän rappeutumisena, luonnonvalintaa vastaan toimivana. Tätä vastaan piti taistella egoismin ja is-ought -rinnastuksen voimin. Kun luonnonvalinnan sitten tajuttiin koskevan "voiman ja raakuuden" sijasta lisääntymään pääseviä jälkeläisiä, huomattiin että eugeniikka olikin tavallaan "evoluution vastustamista". Köyhien lisääntyminen aatelin ja rikkaistoa voimakkaammin oli se, joka nähtiin ongelmana. Eli eugeniikassa yritettiinkin taistella luonnonvalinnan puolesta. Tässä vaiheessa vastaan tulikin ongelma siitä, että jos luonnonvalinta suosii kelpoisia ja nämä lisääntyvät, ja kelpoisuus nähdään jälkikäteen siitä ketkä ovat lisääntyneet tehokkaasti, on kyseessä tautologia.
Ongelmana on tavallaan se, mitä "luonnonvalinta" tarkoittaa eri yhteyksissä. Avuksi on hyvä ottaa Richard Lewontinin "The bases of conflict in biological explanation. Journal of the History of Biology 2 (1):35-45.", vuodelta 1969 : Hän esitti että evoluutio on väistämätön seuraus kolmesta ilmiöstä. Jos näistä jokin ei toteudu, evoluutiota ei voi tapahtua. Nämä olivat seuraavat:
Ehto 1: On fenotyyppistä vaihtelua. Eli yksilöt eivät ole ulkoisesti tarkastellen keskenään identtisiä. Yksilöissä on jotain rakenteellista vaihtelua.
Ehto 2: On olemassa jokin korrelaatio vanhempien ja jälkeläisten välillä. Karkeasti voisi sanoa että jos kaksi vanhempaa ovat keskimääräistä lyhyempiä, on jälkeläinenkin keskimäärin nykypopulaation keskiarvoa lyhyempi. (Nämä voivat tietysti saada jälkeläisiksi myös pitkiä yksilöitä, mutta kysymys on keskiarvoista.) Lewontin muistutti että tämä ei vielä tarkoita välttämättä nykyisen kaltaista geneettistä perinnöllisyyttä. Mutta nykyinen genetiikka on tälläinen korrelaation muoto.
Ehto 3: Erilaiset fenotyypit yksilöissä tarkoittavat myös sitä että yksilöiltä jää keskimäärin eri määrä jälkeläisiä. Eli jos populaatiossa on pitkiä ja lyhyitä, ja pitkät saavat keskimäärin 2.001 lisääntymään pääsevää jälkeläistä ja lyhyet keskimäärin 1.999 jälkeläistä, suosii lisääntyminen pitkiä. Pääasia on se, että luvut "eivät ole samat". Jos ne ovat, tämä kohta ei toteudu. (Jälkeläiset ovat fyysisiä kappaleita, jotka voidaan joskus laskea tarkasti ja monesti suuruusluokat voidaan arvioida.)
Seuraus: Yllä olevilla ehdoilla tapahtuu väistämättä geneettistä muutosta populaation keskiarvossa. Populaation seuraavassa sukupolvessa kaikki geenit eivät ole yhtä yleisiä tai harvinaisia kuin edellisessä.

Lewontin huomauttaakin että tässä ei ole mitään tautologisuutta. Ehdot nimittäin ovat testattavissa, ja ne voidaan huomata vääriksi empiirisesti. Ja kun nämä premissit ovat erilaisia kuin johtopäätös, on selvää että tässä kyseessä ei siis ole mikään kehäpäätelmä. Lisäksi "Ehdot" ovat varsin vakiintuneita tieteen käsitteitä, niitä ei juurikaan pidetä "huonona tieteenä". "Sydänvaurioiset eläimet kuolevat." "Jälkeläiset muistuttavat vanhempiaan" ja muut vastaavat eivät ole yhtään kiistanalaisia. Falsifioinnin, kumottavuuden, ehtona ei myöskään ole se että falsifioinnin tulisi olla helppoa. Itse asiassa tälläisiin keskeisiin ja vahvoihin teorioihin sitominen on teorialle etu.

Syynä on tietysti equivocation jossa luonnonvalinnan määritelmät heitetään "lennosta". Luonnonvalinta on milloin "Ehto 3" ja milloin "Seuraus". Ja näiden kohtien sisältö on ilmiselvästi erilainen. Ensimmäinen käsittelee populaation yksilöitä fenotyyppitasolla ja toinen käsittelee populaation ominaisuuksia geneettisellä tasolla. Niiden väittäminen samaksi on helposti tehtävä virhe, joka johtuu siitä että aihetta ei ole ymmärretty kunnolla.

Tästä on seuraus : Jos joku väittää että luonnonvalinta on kehäpäätelmä, hän viittaa siihen että hän ei osaa kritisoimaansa aihetta. Väite viittaa teorian loogiseen rakenteeseen. Tämä taas on tietynlainen, ja sen looginen rakenne voidaan arvioida täysin riippumatta siitä onko evoluutio totta tai ei. Onhan flogistonkin osoittautunut vääräksi palamisteoriaksi. Sen loogisen rakenteen tautologiattomuus ei kuitenkaan ole muuttunut kumoutumisprosessissa. Itse asiassa sen kumoutuminen osoitti sen, että flogiston ei ollut eikä ole tautologia. Se oli sen sijaan väärin.

"Ehto 3":n maailma. ~ Luonnonvalinta fenotyypin valintapaineena:

Tässä mukaan kannattaa selkeyden vuoksi ottaa lisämäärittelyjä. Steven Vogelin "Kissan tassut ja katapultit - luonnon ja ihmisen mekaaniset maailmat" -kirjan sivu 22 antaa apuja. Sen pohjalta voidaan prosessoida vaikkapa seuraavanlainen valintapaineen olemassaolon perustelun, jossa on ehtoja joiden seurauksena on jälleen tiettyjä asioita.
E1: Jokainen eliö tuottaa useamman kuin yhden jälkeläisen (suvuton lisääntyminen) / kaksi jälkeläistä(suvullinen lisääntyminen), jolloin populaatioiden koot tuppaavat kasvamaan.
E2: Jokainen eliö tarvitsee tietyn määrän resursseja kyetäkseen elämään.
E3: Populaatiolle tarjolla olevat resurssit on rajallisia. (Jos ei muuten, niin käytössä on äärellinen määrä rakennusaineen atomeja tai tilaa)
S1: Tietyllä alueella populaatiot voivat kasvaa vain johonkin maksimikokoon asti, jonka useimmiten määrää ympäristön kantokyky. Maksimikoossa populaatioon syntyy enemmän jälkeläisiä kuin mitä se pystyy pitämään yllä, jolloin jotkut yksilöt eivät jää eloon ja lisäänny.

Kun nämä laitetaan yhteen "jo aiemmin sovitun" (sukulaiskorrelaation ja population ulkoasun variaation) kanssa, saadaan tuloksena (tietenkin):
S2: Piirteet jotka lisäävät yksilön tuottamaa eloon jäävää jälkeläismäärää suhteessa muihin, lisääntyvät populaatiossa. (Joka on siis juuri sama, kuin se aikaisemman "Seuraus".)

S2 kertoo meille siitä että sukulaisten samanlaisuus ja ulkoasun variaatio nousevat tarkkailtaviksi asioiksi. ("Seuraus" taas liittyy siihen.) Kysymys onkin, onko tämä oletus, vai onko takana tarkkailua. Jos jokin havainto voi poistaa "Seurauksen", ei kyseessä voi olla tautologia, koska tautologioita ei voi kumota.

Ja onneksi valintapainetta voidaan lähestyä havainnoiden. "Luonnonvalinnan määrää" voidaan kautta testata tarkkailemalla yksilöiden ominaisuuksia, niiden jakautumista, variaatiota. Ja sitä miten eri piirteet sitten korreloivat tai jättävät korreloimatta lisääntymismenestyksen kanssa. Ominaisuudet ovat ainakin joskus mitattavia ja havaittavia piirteitä, ja jälkeläiset voidaan usein arvioida ainakin suuruusluokkaa, ja joskus jopa laskea tarkat yksilömäärät. Tarkkailun kautta voidaan joko huomata yhteys. Tai sitten rakenteen ja lisääntymismenestyksen välillä ei ole yhteyttä, jolloin valintapainetta ei tässä kohden ole. Jatkumomuotoinen mittaus, jossa jokin tila on "ei tapahdu" ei ole tautologia. Kun mukana on selvästi testi jota voisi sanoa lauseella "Jos ei ole yleistyviä, ei ole kelpoisimpia." tautologia on näennäinen koska mukana on testattavissa oleva vaatimus havainnoinnista. Nolla yleistyvää, havaittavissa oleva ilmiön tila, kumoaa koko rakennelman. Tautologioita taas ei voi kumota. (Eli...)

Mutkikkaaksi tämän tekee tietysti se, että ominaisuus on häilyvä, tilastollinen. Vastaava "ongelma" kohdataan kuitenkin hauraita esineitä tutkittaessa. Sillä hauraus ja kovuus ovat vastaavankaltaisia tilastollisesti tutkittavissa olevia ominaisuuksia. (Kelpoisuuden ja hauraiden esineiden fysiikan yhteys on tässä osin tieteenfilosofisesti vahva.) Kumoaminen onnistuu yksittäisen havainnon sijasta enemmän havaintoaineiston kautta. Jos lasi putoaa pöydältä eikä säry sirpaleiksi, tämä ei kumoa sitä että lasi on hauras. Tilastollisessa tiputtamisessa tämän on kuitenkin tultava esiin.

"Seurauksen" maailma ~ Luonnonvalinta populaation geenejen tilastollisuutta koskevana teoreemana.

Tässä luonnonvalinta on siis olennaisesti samanlainen kuin Pricen teoreema. Tässähän kehityksen nopeus on (1) periytyvyysasteen ja (2) valintaeron voimakkuuden automaattinen seuraus. (Tuloksena on lukuarvo, joka on 0 jos ominaisuus ei ole esimerkiksi perinnöllinen. Tämä taas tarkoittaa että sitä ei tapahdu...) Tässä muutos ja Pricen teoreemassa jopa sen nopeus on suora ja pakollinen seuraus tietyistä arvioitavissa olevista alkuehdoista. Esimerkiksi heritabiliteetti on arvioitavissa, sitä tehdään jalostuspuolella rutiininomaisesti. Jälkeläismäärät ja näiden jälkeläisten määrät on myös arvioitavissa...

Tässä käy yksinkertaisesti niin, että jos hyväksyt alkuoletukset, on sinun pakko hyväksyä myös johtopäätös. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Tätä kautta johtopäätöksen kumoaminen onnistuu, mutta vain ja ainoastaan todistamalla joku alkuoletus vääräksi. Ongelmia tulee jos ja vain jos testiä näille tai niille ei voida tehdä. Tautologia on määritelmällisesti kumoutumaton, joten jos kumoaminen voidaan tehdä, on selvää että kyseessä on teoreema, ei tautologia. Teoreemoille on yleensä ottaen nähty tieteellistä arvoa, tautologioille ei.

Lisämerkitystä, ja tarkempaa testiä, saadaan tietysti sitäkin kautta, että populaation geneettinen aineisto ja muutosta voidaan myös havainnoida (Tiettyä geeniä tietyllä% populaatiossa sukupolvessa A ja sukupolvessa B, välissä aikaa ja sukupolvia määrä Y). Kun meillä on tietoa ominaisuuksista ja valintapaineesta, voidaan konkreettisesti myös verrata näitä odotettuja tiloja. Ja katsoa vastaako se odotettu valintapaine ja periytyvyysaste edistymisnopeutta vai eivät.

Unohdetaan yllä olevat. Asiaa voi lähestyä myös "helpommalla tavalla".

On hyvä miettiä miksi tautologia viehättää. Yksi syy on tietysti se, että niitä saadaan kehitettyä ihan mille tahansa. Esimerkiksi tässä Mark Chu-Carrollin käsittelyssä muistutetaan että useista tieteellisistä teorioista voidaan rakentaa kehäpäätelmiä, se voidaan generoida helpolla tavalla. "Any scientific theory can be reformulated into a tautology - in fact, any statement provable by inference can be reformulated into a tautology by simply folding the inferences into the statement. Any theory can be stated as a tautology by folding the observations and inferences into the statement of the theory." Esimerkiksi maan vetovoimasta saadaan rakennettua tautologia sanomalla "Painavien esineiden nostamiseen tarvitaan paljon voimaa" ja "Nostamiseensa paljon voimaa vaativat esineet ovat painavia". Tämä ei tietenkään riitä tuhoamaan maan vetovoiman tieteellistä uskottavuutta. Mutta päättelyvirheen huomaaminen herättää huolimattomassa ajattelijassa epäluuloa koko systeemiä kohtaan. Syytä ei aina kuitenkaan ole.

"Ongelmallisesti tautologisia" eivät ole ne teoriat joiden sisältöä voidaan esittää tautologioissa, koska muuten ei olisi muuta kuin "ongelmallisesti tautologisia" käsityksiä. Ongelmallisia ovat vain sellaiset, joissa kaikki väitteet ovat tällä tavalla kehäisiä. Siksi Chu-Carroll muistuttaa toisaalla että esimerkiksi lause "Bacteria that don't get killed by antibiotics don't get killed by antibiotics" on kieltämättä tautologia, joka voidaan vetää luonnonvalinnan ja evoluution teemasta. Mutta jos kysymykseen nousee se, kuolevatko bakteerit ajanhetkenä A useammin antibiootin X vaikutuksesta kuin ajanhetkenä B samalla antibiootilla, kysymys onkin jo jostain ihan muusta. Silä tämä yleistyminen voidaan huomata, tapahtuipa se tai jäikö se tapahtumatta.

Mutku: Kaikki yleistyvät eivät olekaan kelpoisia.

Yksi lähestymistapa taas on huomauttaa että yleistymisessä on mukana kategoriavirhe. Luonnonvalinnan yleistämät ovat kelpoisia. Mutta kaikki yleistyvät eivät ole kelpoisia. Tämä on olennainen juttu, koska evoluutiota käsiteltäessä otetaan huomioon myös geneettinen ajautuminen. Se taas on yleistymistä jonka takana ei ole luonnonvalintaa. Tätä kautta on selvää että "selvitystä ei tehdäkään tautologisella tavalla". Jos yleistyvät olisivat pakosti kelpoisia, eli takana olisi tautologia, geneettinen ajautuminen ei olisi lainkaan mielekäs käsite. Nyt sen määriä kuitenkin arvioidaan ja otetaan huomioon käytännön jalostustyössäkin. Jo tämän pohjalta on selvää että "jokin tautologisuusväitteessä mättää".
1: Joku voisi tietysti väittää että geneettinen ajautuminen tekee evoluutiosta epämääräisempää. Sekin kuitenkin liitetään tietynlaisiin tilanteisiin. Sitä tapahtuu toisaalla, tunnetuilla ehdoilla, enemmän kuin toisaalla taas ei. Ja näitäkin voidaan tutkia Ja ennen kaikkea, tämä epämääräisyys ei ihan täysin totta ollessaankaan koskisi itse luonnonvalinnan tautologisuutta, sen loogista rakennetta ja sitä voidaanko "luonnonvalinnan nollaavaa" aineistoa saada aikaan.

---

Aiheesta tarkemmin kiinnostuneiden kannattaa lukea ainakin tuore John Wilkinsin aiheesta kokoama sarja kirjoituksia. Hän kokoaa sekä asian historian että siihen liittyvät argumentit ja ratkaisut oikein hyvin ja tarkasti. Tämä kirjoittamani on siihen verrattuna "kalpea ja arkinen". Tästä hänen työstään tulee myös "ammattilaisjulkaistu versio."

Elitisointi.

"It's not you are it's who you know. / Others lives are the basis of your own. / Burn your bridges and build them back with wealth. / Judge not let's ye be judged yourself."
(Metallica, "Holier than thou")

Finnsanityssä oli aiheena "AntiChrist" -elokuvan saama asennoituminen. Sen kommenteissa nousi esiin arvokas asia feminismistä. Kun blogissa nostettiin esiin sen tosiasian, että elokuvan arviointi olisi erilainen, jos sen tekijänä olisi nainen. Kenties hengen voisi tiivistää seuraavaan lainaukseen: "Feministien puheessa nainen yhä on ihmiskunnan ja perheen ainoa toivo viattomuudessaan eikä tälläinen nainen siis kykene väkivaltaisuuteen, muuta kuin miehen pakottamana. Feministit julistavat intoa puhkuen samaa naisen eksistentiaalista erilaisuutta, vastuuttomuutta ja pyhimysmäisyyttä kuin patriarkalismi."

Paikalle ilmestyi henkilö, joka kommentoi asiaa seuraavasti "Muuten ihan osuvia ajatuksia, mutta teet saman virheen kuin monet, monet muut, jotka arvostelevat - sinänsä ihan ansiokkaasti - naisia. Syytät FEMINISTEJÄ siitä, mistä pitäisi syyttää ihan tavallista valtavirta-ajattelua. Törmään jatkuvasti tähän väärinymmärrykseen, jossa valtakulttuurin yleisistä ongelmista syytetään feministejä. Naisten glorifiointi on nimenomaan kaikkien mökin muijien ja usein jopa bensiksen kahvioon kokoontuvien äijien tapa ajatella naisista. En löydä naisten pyhittämisestä yhteyksiä feminismiin, normatiiviseen arkiajatteluun löydän sen sijaan paljonkin. "

Mielestäni syynä on feminsmin eri määritelmät. Molemmat puhuvat asiaa ja ovat aivan oikeassa. Kuitenkin se, mitä he feminismillä tarkoittavat, ovat keskenään aivan eri asia. Onnistuin toimimaan sillanhajottajana, koska esitin uskontovertauksen, jota tulkittiin sitten hieman väärin. (Jostain syystä minut aina luetaan siten, että jos menen rakentamaan siltoja, niin kaikki päättelevät että olen polttamassa niitä.)

Vertasin nimittäin akateemisissa keskusteluissa olevaa feminismiä ja teologisen koulukunnan tai fundamentalistejen tapaa reagoida. Uskontoa, kuten mitä tahansa muutakin ideologiaa, kuten feminismiä, voidaan lähestyä kahta kautta:
1: On jokin määritelty "denotaatio". Ideologialla on normisto ja määritelmä. Tällöin jos noudattaa sitä, on jäsen. Jos ei, ei ole jäsen. Tätä kautta esimerkiksi uskovainen voi sanoa että "kristinuskon nimissä tehdyt teot" ei kosketa mitenkään kristittyjä koska nämä kristityt eivät ole olleet "oikeita kristittyjä". (Toki tämä muuttuu erikoiseksi ainakin homoseksuaalisten käsittelyn pohjalta, koska homoseksuaalejen tai naispappien oikeuksien rajoittaminen ja kieltäminen nähdään hyvyydeksi, jolloin vaikka se kaikista muista tuntuisi miten pahalta, se ei kerro että kristinusko olisi paha, vaan siitä että kaikki muut ovat niin hairahtuneita.) Tämä tapa toimia on elitisointi. Siinä ideologia määritellään valta -asemaisesti ylhäältäkäsin pienen ja valikoidun joukon toimesta. Jos tätä ei toimi, on "ei aidosti seuraava", "nimiseuraaja" joka ei ole "aitoo maetoo".
2: Ideologialla on jokin "konnotaatio", eli ajan henkeen sidottu fiilis, joka muokkaantuu sen seuraajiksi itseään kutsuvien kautta. On jokin ryhmittymä, joka kutsuu itseään jollakin nimellä. Tämä ryhmä sitten ehkä määrittää jonkinlaisen normiston ja määritelmän. Tässä kristitty on se, joka kokee olevansa kristitty. Ja kristinusko on uskoviensa summa. Mielestäni tämä sopii uskontoihin ja ideologioihin oikein mainiosti, koska tosiasiassa nämäkin rakentavat jonkun säännönmukaisuuden: On ikään kuin ne ohjeet joita seurataan. Ne kuitenkin myös muuttuvat ajassa. Se selittää miksi alkuaikojen luterilainen on hyvinkin erilaista kuin nykyinen luterilainen oppi (esimerkiksi suomessa ei tapeta noitia.) Tämä on merkittävää myös uskontojen kohdalla, koska eri Raamatun kohtia voidaan painottaa eri tavoin. Myös kaikkien tekstien monitulkintaisuus on otettava huomioon: Tarina Lesken rovosta voi toimia kolehdinkeruun puolesta tai sitä vastaan. Tämä voi vaihtua ajassa, vaikka koko ajan luotettaisiin "sanasta sanaan" siihen mitä Raamattu sanoo.

Näistä kumpikaan ei ole "ihan väärin". Ne ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Itse tosin painotan aina sitä että "christianity is what christians do", eli mielestäni ideologioiden luonne on merkittävä lähinnä sitä kautta miten ne vaikuttavat maailmassa. Ja tämä on harvoin se ylhäältä määritelty ideologia, sen tehtävänä on tarjota poliittisesti korrekti kulissi, ja se jää sellaisenaan "kuolleeksi kirjaimeksi", johon vedoten tuomitaan ja vältetään kritiikkiä. (Jos vaikka naispappeus on ongelma, fundamentalistit itse kokevat toimintansa oikeana. Muut taas kokevat sen "joidenkin muiden näkemykseksi". Lopputulos: Asialle ei tehdä mitään.)

Mielestäni tässä puolellani on kuitenkin retoriikan perussäännöt. Sanan akateeminen sisältö voi olla erilainen eri yleisössä. Foorumi, jossa viesti esitetään, ja kohdeyleisö jolle puhutaan, voi vaikuttaa sekä muotoon että määritelmiin. Ja Feminismi -sanasta on liikkeellä monta eri määritelmää. Tässä tapauksessa valinnan ei pitäisi olla vaikeaa, koska esille on laitettu aineistoa johon viitataan. Tämä viitattu kohde ei ollut "akateemista feminismiä". Se oli "telaketjufeminismiä". Tätä kautta on järkevää olettaa että kritiikin kohteena ei ollut "akateeminen feminismi" vaan "telaketjufeminismi". Ja tästä voidaan päätellä, että sikäli mikäli telaketjufeminismi ja "akateeminen feminismi" ovat eri asioita (kuten tietojeni mukaan ovat) koko jutun aihe ei ollut "akateeminen feminismi". Se on siis aiheena eräällä tavalla "offtopic". (Joskin se oli silti hyvä, koska se kuitenkin oli ehkä kiinnostavin asia koko ketjussa. Ja nosti esiin erityisen tärkeitä asioita ja yleisiä harhaluuloja, ne myös vääräksi osoittaen.)

Sainkin jo ihan hyvän huomautuksen siitä että analogiani ei pätisi kovin laajasti. Mielestäni se vaan vahvisti sitä, mitä nostin esiin. Sain nimittäin huomautuksen: "Puhuja ilmoittaa kannattavansa kyllä tasa-arvoa, mutta ilmoittaa jämäkästi, ettei kuitenkaan ole feministi. Tapafeministejä ei siis ole, kuten on tapakristittyjä."

Tapakristillisyys on siitä jännittävä asia, että tavallinen uskova pitää sitä "hörhöilynä". Siksi ei ole tavatonta törmätä henkilöön, joka kertoo että "uskon Jeesukseen, mutta en ole mikään hihhuli/hörhö/fundamentalisti". Tässä on mielestäni kyseessä juuri sama asia. Suuret massat kannattavat tasa -arvoa, mutta kokevat että feminismi tarkoittaa juuri telaketjufeminismiä. He sanoutuvat tästä telaketjufeminismistä eroon samaan tapaan kuin "normaali uskova" sanoutuu irti innokkaammista aateveljistään. Tämä erottelu on mielestäni asiallista ja se pitää tehdä.

Olen sitä mieltä että juuri "akateemisesta feminismistä" voidaan sanoa se, minkä sain kommenttina: "Minä olen sitä mieltä, että nimenomaan feminismistä voi löytää tuoreinta ja osuvinta kritiikkiä naista ja naiseutta kohtaan. Sitä kutsutaan itsekriittisyydeksi. Sen sijaan kaikkialla muualla, "toteutuneessa tasa-arvoisuudessamme" on naisten arvostelu kovin hys, hys. Naista ei saa moittia. Kirjailija Jari Tervo totesi joskus, että Suomessa on pari asiaa joita ei saa kritisoida. Toinen niistä oli naiset. Olen samaa mieltä. Mutta! Älkää hemmetissä syyttäkö feminismiä siitä, että valtakulttuurissa koetaa tärkeäksi se, ettei sanansäilää käytetä naista vastaan." Ja kaikki "Kuittisen kritiikit" taas sopivat täysin "telaketjufeminismiin". Keskustelussa näitä yritetään pitää kuitenkin samassa lauseessa, mikä on minusta suuri virhe. Feminismejä ei saa sekoittaa keskenään, koska ne ovat hyvin erilaisia. (Jopa paljon erilaisempia kuin luterilainen valtionkirkon keskiarvomielipide ja äärifundamentalistien mielipide.)

Onnistuin saamaan siis kinan aikaiseksi aiheesta henkilön kanssa, jonka kanssa olin täysin samaa mieltä - olin erimielinen ainoastaan kontekstista. Minusta tämä on huvittavaa, koska alun perin yritin vaan nostaa esiin sen, että eri määritelmien käyttäminen samalta on equivocation -päättelyvirhe. Ja jos toisen argumenttia käsitellään sellaisella, siitä tulee samalla myös straw man/olkiukko-argumenttivirhe : Siinähän toisen väitetään sanovan muuta kuin mitä tämä on tarkoittanut, ja sitten tämä väännös kumotaan. (Tämän virheen synty on kuitenkin erityisen ymmärrettävää, koska sitä voi luulla että argumentti käsittelee feminismiä sen "akateemisessa määritelmässä". Silloin se nostaa esiin oikean jutun, eli sen että "se feminismi" ei ole "sellaista kuin tuossa luki".)

Ongelma taitaa olla siinä, että en osaa keskustella, koska en osaa olla ihmisten kanssa. Syynä ei ole mikään miehinen sovinismi, vaan olen "muuten vaan ASsi".

Minkälaisia ovat väärät analogiat?

Analogia on laajimmassa esiintymisissään "vertailu kahden eri asian välillä". Yleisesti se tarkoittaa kuitenkin sellaista vertailua, jossa asioilla on yhteisiä piirteitä, ja tästä samanlaisuudesta päätellään sitten muista piirteistä asioita.

Ehkä suurin osa analogioiden käsittelyn sekaannuksesta johtuu tietysti siitä että analogia on sinällään monimerkityksellinen, jolloin tulkinnasta seuraa usein equivocation -päättelyvirheitä. Joskus se merkitsee vain samanlaisuutta, joskus vertailua, joskus vertausta, joskus esimerkkiä, ja joskus sitä että A:n ja B:n jakana sama ominaisuus Y vahvistaisi että ominaisuus X:kin olisi samanlainen.

Määritelmällisyys ja epävarmuus:

Englanninkielisessä wikipedian virheellistä analogiaa käsittelevässä artikkelissa analogia näyttää tarkoittavan vain mitä tahansa vertailua. (Linkki on varmuuden vuoksi tähän päivään editoituun versioon.) Otan tästä todisteeksi esimerkkejä:

"Love is like a spring shower. It brings refreshment to a person's body. (Does it also sometimes lead to thunderstorms and being hit by lightning?)"

Kaikkien esimerkkien rakenne näyttää seuraavan tätä samaa kaavaa. On nimen omaan vertailu, joka ei perustu siihen että piirre X on sama joten myös piirre Y on. Tätä kautta wikipedian analogia on "laajinta määritelmää", johon taas törmää muutoin melko harvoin. Tämän perässä on lisäksi perustelu, miksi esimerkissä on puutteita. Tosiasiassahan analogian ei tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä: Analogiassahan on aina mukana epäanalogia: Jos vertailen saman valmistajan nukkeja, niillä on ainakin eri lokaatio, paikka tilassa, ja usein eri sarjanumero ja niin edespäin. Ja toisessa voi olla naarmu.

Tätä kautta englannin kielen wikipedian artikkeli itse asiassa tekee "väärän epäanalogian". Kukaan kun ei väitä että samanlaisuuden olisi oltava täydellistä että analogioita voitaisiin vetää. Eikä analogia ole koskaan mitenkään erityisen "vakaa päätelmä", analogian tekijä ei niinkään sano että "varmasti totta", kuin että "vertailu antaa kätevän työkalun esimerkiksi jatkotutkimukselle". Voidaan jopa kysyä, ovatko nämä sittenkin oivia esimerkkejä epäanalogiasta, koska joskushan analogia määritellään sitä kautta että kun kohteiden A ja B piirteet X ovat erilaisia, on myös piirre Y varmaan erilainen. Tätä kautta tuo esimerkki kokonaisuutena olisikin esimerkki epäanalogiasta (epäanalogian liian pitkälle vieminen on silloin yksi osa -alue analogioiden viallisuudessa) - joskin eri tavalla miten se näyttää olevan tarkoitettu!

Tiukasti katsoen tämä ei kata sitä, mitä analogiavirheet ovat aina (eli se on kaikissa analogian määritelmissä virhe, nuohan ovat analogiapäättelyssä tehdyn virheen sijasta joko vain huonoja vertailuja tai sitten ovat suppealla alueella analogia -argumentteja.)

Huonot esimerkit.

Oikein tiukasti esittäen väärä analogia tarkoittaa sitä että on tehty aito päätelmä, joka on väärin ja virhe syntyy siitä miten analogiaan on käytetty itse argumentissa.

Tässä kohden karsiutuvat pois esimerkiksi huonot vertailut. Eli jos yritän jollain esimerkillä selittää miten joku asia toimii, ja esimerkkini on vain huono, se ei auta ymmärtämään asiaa, tai sisältää hämmentäviä elementtejä, se ei vielä tarkoita sitä että itse asia olisi kokenut mitään vastoinkäymistä. Huono esimerkki on huono esimerkki. Ainoastaan ymmärtäminen on heikentynyt. Karkeasti sanoen tosin esimerkki ei sinällään ole virheellinen: Esimerkki ja vertailu ei yleisesti ottaen ole lainkaan argumentti vaan selventäjä. Ja ollakseen argumenttivirhe, pitäisi rakenteen olla argumentinomainen.

Tämä nostaa esiin tärkeän kysymyksen siitä, milloin ja miten voidaan sanoa että jokin analogia olisi argumenttivirhe. Tai milloin se on ylipäätään argumentti: Syy on analogian perusluonteessa. Se ei ole kovin samanlainen muiden päättelytapojen mukaan: Se suorastaan odottaa että aina välistä tulee vääriä johtopäätöksiä. Aina on pakosti mukana jokin epäanaloginen piirre, joten päätelmän olennaisiinkin osiin se osuu joskus.

Jälkikäteen todettu huonous.

Eli jos vertaillaan kohdetta A ja B, ja huomataan että ominaisuus(joukko)X on sen sisällä samanlainen, niin tästä päätellään että myös tämän joukon ulkopuolinen ominaisuus Y on samanlainen A:lla ja B:llä. Tämä on analogia (kaikilla sen määritelmillä). Tämä analogia voidaan osoittaa varmasti oikeaksi vain tutkimalla onko se oletettu yhteys todellinen. Toisaalta analogia voidaan osoittaa varmasti vääräksi samalla tavalla. Ongelma on tietysti siinä, että tämän jälkeen koko analogiapäätelmää ei tarvitse miettiä. Sen lopputulos on jo tiedossa, joten voidaan kysyä että mitä tämän tasoisella toiminnalla sitten ylipäätään pitäisi tehdä?

Voidaan sanoa että dilemma on seuraava : "Tarvitsemme päättelyvirheen, eli muodon joka itsessään antaa oikeita tuloksia vain vahingossa." Tietenkin ongelma on siinä, että "Tarvitsemme myös päättelyn, eli muodon joka antaa oikeita tuloksia muutenkin kuin vahingossa".

Koko asian yleinen epämääräisyys.

Päättelyvirhe -esityksissä tämä ei usein tule kovin helposti esiin, koska niitä on helppoa tehdä. Niillä on kuitenkin yleensä sellainen muoto että ne joko antavat siihen epäuskoa etsimällä epäanalogisia piirteitä ja väittämällä että myös haluttu piirre on tätä joukkoa, eikä sitä samanlaisuuksien joukkoa. (Kumpi joukko voittaa, samanlaisuuksien joukko vai erilaisuuksien joukko? Rajanveto on liukuvarajainen.)

Toisaalta ne esittävät usein myös sellaisia vertauksia joiden johtopäätös tiedetään vääräksi, ei rakenteen, vaan lopputuloksen kautta. Tätä voisi valottaa seuraava yhdistelyketju :

Koska koira ja lapset ovat elossa, niillä on neljä raajaa... ja koska koiria pitää kasvattaa kurilla, myös lapset täytyy kasvattaa kurilla ... joten kun koirien ruokakupit ovat lattialla on lastenkin syötävä lattialla. Esimerkkinä väärästä analogiasta on siis usein "koska koirilla on yhteisiä piirteitä + koirat syövät lattialla on lastenkin syötävä lattialla".)

Ongelma on tietysti siinä että kaikki tajuavat että jossain on "järkevät rajat" etsiä samanlaisuuksia. Joskus näistä vaan on valtavasti erimielisyyttä. Ei ole mitään selvää juttua jolla voisi katsoa milloin raja on ylitetty. Ja tämän vuoksi virheanalogioista tehdyt esimerkit ovat yleensä melko huonoja. Parempia on todella vaikeaa tehdä. Yritän kuitenkin tehdä erityisen huonon analogiapäättelyn, joka noudattaa sellaisenaan pelkän vertaamisen sijasta "tiukkaa piirreolettamista" ja jota ei ole vain "jälkikäteen kokemuspohjaisesti tai muuten havaittu vääräksi" :

Koska "Bioinformatics for Dummies" opetti minulle bioinformatiikasta asioita, ja sama julkaisia on tuottanut "for Dummies" -sarjassa sellaisen kirjan kuin "Chess for Dummies", tämä taatusti auttaa minua selvittämään asioita bioinformatiikasta.

Tämä on selvä esimerkki siitä että tätä yhteyttä ei ole uskottavaa vetää. Sen sijaan jos esitykseni olisi ollut erilainen ja sanonut että tuo toinen kirja opettaisi shakista, se olisi järkevä odotus. Tosiasiassahan kirja voisi olla huonokin, enkä oppisi siitä shakkia. Mutta tämä ei tee siitä alun perin huonoa. Ennen kirjan lukemista on fiksua olettaa vanhan perusteella, että kirja on varmaan hyvä shakinopettaja.

Ongelmana tässäkin esimerkissäni on tietysti se, että tämän esimerkki on ehkä ymmärrettävä, mutta siinä ei ole mitään "yleistettävää muotoa" joka rajaisi hyvät analogiapäättelyt omaan ja huonot omaan luokkaansa. Se kuitenkin vihjaa siitä että olisi jotkut "järkevät rajat". Jokin veteen piirretty viiva, joka harmaasävyisesti kattaa analogioiden koko laajan perheen.

Sama rakenne voi siis olla "ihan kelpo" tai "aivan paska" päättely. Muutokset ovat pieniä.

Sisällönsiirto.

"new stipulate definitions of familiar old words are hard to bear in mind. We can't help but slip back to their original meanings."
(Jamie Whyte, "Crimes against logic")

Equivocation on argumenttivirhe, jossa sanan merkitystä vaihdetaan homonyymien kautta. Tätä kautta esimerkiksi jos sanon että kaikilla aaseilla on pitkät korvat, esitän jutun eläimenä, joka on luonnossa. Ja jos taas sanon että "Pekka on aasi" ja puhun tässä kohden aasia merkityksessä "ärsyttävä paskiainen", en saisi päätellä että Pekalla on pitkät korvat. Jos kuitenkin tekisin näin, kyseessä olisi tämä argumenttivirhe. Kukaan ei tee tälläistä. Eri asia tässä on tietysti se, mitä helposti tapahtuu "luonnonlainsäätäjän" kohdalla: Siitä että on luonnonlakeja ei saisi päätellä että niillä olisi luonnonlakien säätäjä samaan tapaan kun ihmisten laeilla on säätäjät. Eikä ole järkevää olettaa luonnonlakimiestäkään.

Tämän vuoksi on oltava tarkkana. Toki "kovissa tieteissä" usein määritetään sanoja luomalla täysin uusia termejä, kuten "kvarkki" tai "positroni". Sosiaalitieteissä asia on sitten aivan toinen. Siellä sanojen "uusiokäyttö" on suurempaa. Ja tätä kautta syntyy myös syitä olla tarkkana. Määritelmät kun pitäisi voida ottaa sellaisenaan. Tämä taas ei läheskään aina onnistu: Ihmisen on luonnostaan vaikeaa ottaa vanhan termin uutta versiota käyttöön, kun vanha on jo käytössä. Tämän vuoksi määritelmien nimissä voi siirtyä erikoistakin tavaraa.

Otan esimerkiksi Karl Marxin kommunistiset näkemykset. Marx otti käyttöön englannin kielen sanan "exploitation" ja määritteli sen toiminnoksi, jossa tehtaanomistaja tai muu vastaava taho myy tuotetta kalliimmalla, kuin mitä hän antaa palkkaa työläisille. Kuitenkin peruskielessä sanalla on negatiivisia konnotaatioita, se tarkoittaa jopa "riistoa". Tätä kautta voiton tekeminen tuotteilla on ikään kuin "suoraan ja automaattisesti" työläisen riistämistä. Konnotaatiot siirtyvät. Ongelmana tässä on tietysti se, että voiton tekeminen ei välttämättä ole julmaa tai ilkeää. Se voi olla, mutta tätä ei voida päättää pelkällä nimeämisellä. Ja Marxin antama kuvaus sinällään on vain tekninen kuvaus, ja sitä voitaisiin käyttää tieteellisestikin. Ongelmana vain on se, että homma tarjoaa myös keinon tehdä mielenhallinnallinen temppu: Olisi vaikeaa kysyä että "Miten voit olla niin epäeettinen että haluat myydä työsi isommalla hinnalla kuin kulusi ovat?", mutta sitäkin helpompaa on kysyä "Kuinka voit tukea riistoa?" Tätä siirtoa käytetään hyväksi osassa poliittista puheenpartta, ja vaikka kommunismi olisi kuinka oikeassa ja hyvä, tämänkaltaisten temppujen käyttö on silti halpaa manipulaatiota.

Vastaavaa voidaan sanoa tietysti monesta muustakin ilmiöstä. Esimerkiksi pseudotieteissä usein "tietämättömyys" nimetään uusiksi, toki pitäen tietämättömyyden vanha määritelmä ennallaan. Se nimetään esimerkiksi kummitukseksi, paranormaaliksi, taikuudeksi, Jumalaksi, kosmiseksi älyksi tai miksi vain. "Ei luonnollisten ilmiöiden kautta, siis paranormaalisti" -kaavalla. Se, että selitystä ei löydy voidaan sanoa vaikka "perinteisten vaihtoehtojen eliminoimiseksi" jolloin jäljelle voi jäädä vain "mysteeri/ihme/kosminen väliintulo" Tätä kautta asiasta jota ei ymmärretä muuta kuin sen kautta mitä sen ei sanota olevan, muutetaan ikään kuin ymmärretyksi. Idea "ei tiedetä joten tiedetään", "yritetään todistaa että ei ymmärretä ja päätellään tästä että ymmärretään" on yleinen ja käytetty. Ja siksi esimerkiksi "Most Haunted" -TV -ohjelmassa jossa vieraillaan kuuluisissa kummituspaikoissa noudattaa käytännössä logiikkaa "en tiedä miten ovi liikkui - en keksi sille loogista selitystä, enkä fysikaalista ilmiötä joka sen aiheuttaa" muuttuukin epätiedosta "tiedän että se on kummitus".

Tämä ei johdu siitä että nämä virhepäätelmiä esittävät tai niihin uskovat ihmiset olisivat tyhmiä tai huijareita. Ainakaan aina. Joskus he tietysti voivat olla - ja ovatkin - vaikka molempia. Mutta tämä ei ole välttämättä. Meidän mielemme vain toimii niin että juttu menee läpi. Tämä jutun toimivuus johtuu usein vain ja ainoastaan siitä, että sanojen hallinta on mielen hallintaa. Tosiasiassa nimeäminen ei muuta asiaa, jona se esiintyy todellisuudessa. Mielemme onkin sitten aivan toinen luku.

Ovatko kristityt hyviä?

Jos me esitämme otsikon kaltaisia kysymyksiä, meidän täytyy olla erityisen tarkkoja. Sillä kysymyksen molemmat elementit ovat mutkikkaita: Niillä on eri merkityksiä, jotka vieläpä vaihtuvat erityisen helposti. Toisin sanoen kysymys on erityisen altis equivocation -virheelle. Yleisesti filosofiassa on järkevää kysyä kysymyksiä, joihin voi saada "kyllä" tai "ei" vastauksia. Kehäpäättelystä ei pidetä, eli jos premissistä tehdään johtopäätös, sitä ei pidetä kovin vakuuttavana. Emme siis voi vain olettaa kristittyjä joko hyviksi tai pahoiksi, määrittelemällä tai olettamalla sen sellaiseksi, ja sitten väittää tätä johtopäätökseksi.
1: Hyvyydestä ollaan montaa mieltä, ja sen määritteleminen on hieman erilaista eri kulttuureissa. Ongelmana on tietenkin se, että jos islamilaiset määrittelevät hyvän siten että se on "islamin seuraamista", vakaumukselliset islaminuskoiset ovat aina hyviä. Koska heidät on määritelty hyviksi. Voidaan kuitenkin kysyä, miksi ateistit, hindut tai muut tahot eivät saisi samaan tapaan määritellä itsensä hyväksi? "Hyvä" menettää tällä määrittelytavalla luonteen, joka olisi relevantti. Uskonnon ulkopuolinen ei voi nähdä niillä onko islaminusko vai kristinusko enemmän hyvää: Kristinuskon kriteereillä kristinusko ja islaminuskon kriteereillä islaminusko. Siksi tässä jutussa hyvää on lähestytty "lajinmukaisen käytöksen" kautta. Muuten kristinuskon tai islamin hyvyys on joko itseriittoisuutta, tai sen kommentilla "hyvyys" ei ole mitään merkitystä kyseisen opin kannattajien ulkopuolella. "Self - Claimed Goodness" , itse itsensä hyväksi määritteleminen on halpaa ja helppoa - sen voi tehdä vaikka mille ideologialle- sekä harmittavan yleistä - se on tehty lähes kaikille ideologioille, myös karmiville. Siksi sellaiset fundamentalistikristittyjen käyttämät kommentit kuten "jos teemme pahaa asiaa X, kuten vastustamme homoseksuaaleja, se johtuu siitä että olet paha kun pidät asiaa X, kuten homoseksuaalisuutta, hyvänä." menettävät merkityksensä. Jos uskonnon harjoittajat tekevät tekoja joita yleisesti pidetään pahoina, ne ovat pahoja vaikka heillä itsellään olisi kuinka aatemaailmansa sisällä perustelu teoilleen. Natsitkin vastustivat juutalaisia ja perustelivat tämän ideologiansa sisältä, samalla tavoin myös noitavainoja ja kommunistien tekemiä vankileirijärjestelyjä tehtiin samalla tavalla "ideologian sisältä" perustellen. Samoin pahimmatkin kultit ovat ajaneet asioitaan hyvyyden nimissä. Siksi ei voida sanoa että "tuo mikä vaikuttaa muista pahalta ei ole pahaa vaan hyvää, ja syy siihen on vain se että muut eivät ymmärrä hyvyyttä." jota käytetään usein, ja jolla yritetään ikään kuin perustella miksi se kammottavaa asiaa ajava ideologia onkin itse asiassa "moraalisempi kuin ne muut": Sehän ajaa hyvyyttä myös sellaisilla elämänalueilla joilla enemmistö ihmisistä ja ideologioista ei aja.
2: Vaikka kysymyksessä tuntuu että hyvä sana olisi hankala, varsinaiset ongelmat ovatkin yllättäen määritelmän "kristitty" kohdalla.
___2.1: Sillä se voi tarkoittaa sekä sitä, että uskoo Jeesukseen, eli omistaa tietyn uskomusjärjestelmän. Tällöin olennainen kysymys on se, tekevätkö kristityt hyviä asioita enemmän kuin muut. (Ehdoilla, jonka asetin kohdassa 1) Tähän taas tarvitaan tilastollista analyysiä. Esimerkiksi kristinuskon kohdalla voidaan verrata yhtä rikkaita valtioita, jotka ovat sekulaareja ja jotka ovat kristittyjä. Esimerkiksi sekulaaria Ruotsia ja kristillistä USA:a, tai vaikka vertailla erilaisia USA:n osavaltioita ja niiden rikostilastoja, tai vaikkapa sitä miten näissä valtiossa suhtaudutaan vaikkapa sellaiseen asiaan kuin kuolemantuomioon. (Joista voi löytyä erikoisiakin asioita.) Samoin voidaan katsoa historiaa, ja verrata miten yhteiskunta on muuttunut kristinuskon aseman pienenemisen myötä. Voimme esimerkiksi verrata väkivaltaa ja ideologisten murhien määrää. Tässä määritelmässä jos kristinusko tekee hyvää, se näkyy rikostilastoissa joissa verrataan kristittyjen ja muunlaisten suhdetta koko yhteisössä sekä rikollisissa. Jos kristityt tekevät harvemmin ja lievempiä rikoksia, kristinuskolla on hyviä vaikutuksia. Jos taas ei, kristinusko on moraalisesti vaarallista.
___2.2: Se voi tarkoittaa sitä että henkilö seuraa hyvänä pidettyä tietä. Tämä on yleensä vastareaktio siihen, kuinka käy kun joku muistuttaa (kliseisesti) kristinuskon sinänsä kammottavasta historiasta tai vaikkapa huomauttaa että Mafian palkkamurhaajat ovat yleisesti ottaen kristittyjä. Uskovaiset puolustautuvat että nämä eivät ole "oikeita kristittyjä". Kun esimerkiksi pastori ja aktiivinen uskonmies Ted Haggard jäi kiinni kaksinaamaisuudesta: Hän esitti homoseksuaalisuutta kritisoivia kommentteja, mutta paljastui että hän oli käyttänyt huumeita ja ostanut palveluja miespuolisilta prostituoiduilta, puolustauduttiin siten että hänen tekonsa olivat "un-christian", eikristittyjä. Tällöin olennainen kysymys on se, onko enemmistö itseään kristityksi kutsuvia "oikeita kristittyjä". Jos kristinusko on yksinkertaisesti "moraalisen elämän elämistä", on vertailtava sitä miten lujasti näkemys Jeesuksesta liittyy tähän.

Toisin sanoen kristinuskolla on kaksi määritelmää, joita ei voida vaihtaa lennosta : Jos henkilö määrittelee kristinuskon "sekä vakaumus Jeesuksesta että hyvyys", silloin hän tekee kohdan 1 virheen; Hän määrittelee kristinuskon moraaliseksi, joten hän ei enää voi pätevästi ja loogisesti väittää sitä johtopäätökseksi syyllistymättä kehäpäättelyyn. Tällöin kristittyjen hyvyys on vain "itseväitettyä", eikä perusteltu seuraus, rationaalinen kannanotto joka on päättelyn lopputulos. On siis valittava mitä kristinusko tarkoittaa, eikä vaihtaa merkitystä lennosta. Jos siis haluaa olla järkevä ja perusteltu kannanotossaan sen sijaan että vain itseriittoisesti kehuisi itseään ja yrittäisi käännyttää muita, jolloin kyseessä on pelkkä julistaminen ilman sen suurempaa järkeä ja sisältöä.

---

Olennainen huomautus tähän juttuun liittyen on se, että tässä en käsitellyt moraalin lähdettä. On siis merkityksetöntä tuleeko moraalinormi siitä että Jumala on sen käskenyt - kuten uskovaiset katsovat - vai siitä että vain uskonnot jotka ovat noudattaneet niitä sääntöjä joita ihmiset jo valmiiksi pitivät hyvinä - kuten itse katson olevan. Tässä ei myöskään keskitytä "Jumalan olemassaoloon", se on aatteen moraalisuuden kannalta irrelevanttia, koska kyseessä on kuitenkin ulkoinen toiminta. Jos joku tekee hyvää koska uskoo olemattomaan taikamieheen tai jos joku tekee hyvää koska uskoo oikeasti olemassaolevaan taikamieheen, moraalisuus on kuitenkin sama. Eli kun puhutaan hyvyydestä, keskitytään eettisyyteen, ei oikeassa olemiseen : Aatteen seuraajien moraalisuus ei siis liity aatteen uskon ja sen kohteen väliseen yhteyteen mitenkään. Kristittyjen moraalisuus tai pahuus ei tätä kautta ole jumalatodistus tai sen kumoaminen.

Argumentum ad homonym.

'Jesus: "Barmaid, you too have faith - just as Mo and I have faith that God created the universe in six days, you have faith in science."
Barmaid: "That's different: I beliece in science because of the wealth of evidence that indicates its conclusions are likely to be true. You boys believe in God becouse you have faith. So my 'faith' is a belief based on evidence. Yours is a belief based on... well, faith. You are using two different meanings of the same word to create a semantic booby trap. That's called equivocation."
Mo: "Also known as the argumentum ad homonym"'
(Jesus and Mo, "faith")

Skientismi, eli näkemys siihen että tiede voi antaa vastaukset kaikkeen, on hieman ekstreemi ajatustapa - itse ajattelen että tiede ei ehkä tiedä kaikkea tai voi selvittää kaikkea, mutta se on toisaalta kaikki mitä meillä on: Jos sitä ei voi todistaa tieteen keinoin, se ei voi nousta arvailua ylemmäs. Tieteen rajat syntyvät mielestäni pääasiassa siitä, että sen piirissä ei ole sallittua vain "make things up" niin paljon kuin haluavat. Uskonnot taas saavat näistä mystisistä arvailuista niiden syvimmän voimansa. Tässä juttelen enemmän "tieteellisestä maailmankuvasta". Monesti kuullaan, että tämä "tiedeusko" on itsessään jokin uskonnollinen vakaumus. Tosiasiassa heidän näkemyksensä eroaa uskonnollisista näkemyksistä ja taikauskosta suuresti. Heidän tapansa asettaa kysymyksiä ovat itse asiassa aivan erilaisia. Taikauskoinen ajattelutapa on ihmisillä universaalisti samanlaista, mutta "tiedeuskossa" on tästä poikkeavia piirteitä.

En lähde tässä kohden Bertrand Russellin viitoittamalle tielle, jossa luja usko johonkin, josta ei ole todisteita on aina automaattisesti huono asia. Russellin mukaan uskosta puhutaan vain silloin, kun todisteita ei ole, jolloin todisteet korvataan tunteella. Mielestäni asiat ovat hieman hienosäikeisempiä. Mielestäni uskonnollisuus ja tieteellinen ajattelu ovat aivan erilaisia, mutta niille molemmille tyypillisiä on se, että tärkeänä pidetään sekä kysymistä että vastaamista. Erot syntyy siitä, mitä kysytään ja millä keinoin vastausta etsitään ja siitä mikä suvaitaan vastaukseksi.

Monesti taikauskon ja tieteellisen ajattelun eron voisi selittää hevosenkenkä -esimerkillä: Jos henkilö uskoo että hevosenkenkä parantaa sairaita, hän on joko
1: Tieteilijä, joka jakaa sairaista koostuvan "riittävän ison" koehenkilöihmisryhmän satunnaisesti kahtia, ja antaa toiselle ryhmälle hevosenkengän ja toiselle sukan jota kertoo taikasukaksi ja katsoo esiintyykö ryhmien välillä eroa paranemismäärissä ja/tai nopeuksissa. Jos eroa ei esiinny, hän tulkitsee hevosenkengän humpuukiksi ja jos sairaat joille on annettu hevosenkenkä, paranevat paremmin, ilmenee että hevosenkenkä auttaa paranemisessa.
2: Uskovainen, joka taas antaa terveille ja sairaille ihmisille hevosenkenkiä, ja aina kun joku parantuu taudista, hän listaa tapauksen ylös todisteeksi hevosenkengän tehosta. Tälläinen menettely panostaa rationalisointiin : Siihen miten todisteet saadaan sopimaan loogisen ja tieteellisen kuuloisesti siihen mikä jo aluksi tiedetään.

Itse asiassa taikauskossa on kyse aivan erilaisesta asiasta, tietynlaisesta ilmiöstä. Erotteluun kätevän nyrkkisäännön tuotti Murray Gell - Mann kirjassa "Kvarkki ja Jaguaari" : Hän luokittelee kysymyksiä joita eri ihmiset esittävät : Hän korostaa että esimerkiksi viidakon "villeillä" voisi olla arvokasta tietoa lääkinnästä, jonka vuoksi heidän lääkevarantojensa tutkiminen voi olla erittäin hedelmällistä. Hän kuitenkin korostaa sitä, että kaikki heimoparantaminen ei kuitenkaan ole lääketieteelle hyödyllistä, vaan osa on taikauskoa ja shamanismia. Hän jakaa kysymykset kahtia:
1: Tieteenkaltaiset kysymykset, jotka ovat "mekanistisia": Niissä evidenssipohjaisuus on tärkein asia. Ne kysyvät joko "millä systeemillä tämä tapahtuu" tai "millä tavoin lääkekasvin kemia reagoi", tai yksinkertaisesti "kun laitan tämän kasvin haavalle, paraneeko haava vai ei. Tämän tuloksille olennaista on se, että niistä ollaan yksimielisiä: Kun pistetään sairas potilas ja hoito rinnakkain, myös länsimainen ihminen on sitä mieltä että kohde on parantunut tai ainakin oireet lievittyneet.
2: Uskonnolliset kysymykset, jotka nojaavat esimerkiksi analogiseen ajattelua ja rationalisointiin: He tietävät esimerkiksi että sairauden on tuottanut paha henki, joten kysymys ei ole siitä onko manaustoimenpide toiminut, vaan siitä onko sitä harjoitettu riittävästi. Evidenssi ei ratkaise juurikaan, vaan pääasia on siinä että ennaltatiedetylle on saatu kiva perustelu. Näistä on paljonkin erimielisyyttä.

Jos halutaan kehittää lääketiedettä, etsitään kasveja, joiden tehon parantajat ovat saaneet kysymällä tieteenkaltaisia kysymyksiä tai testaamalla heidän lääkvarantojaan niillä. Muussa tapauksessa kysymyksessä on enemmänkin uskonnontutkimus, joka tutkii lääkkeiden sijasta sitä, mitä ihmiset kokevat lääkkeeksi jossakin kulttuurissa.

Toisaalta tähän saa ihan mielenkiintoisia ja ymmärrettäviä esimerkkejäkin:
1: Sabine Kueglerin "Viidakkolapsi" kirjassa hän kertoo lapsuudestaan, jonka hän vietti Länsi-Papuassa kielentutkija ja lähetyssaarnaajavanhempiensa ammatin johdosta. Kueglerin perhe eli keskellä villeintä luotoa, Fayu-heimon parissa. Eräs ongelma on se, että Fayu -heimo ei tunne "luonnollisen kuoleman" käsitettä. Heille ihmiset ovat aina tappaneet toiset: Joko tappo tehdään aseellisesti, tai sitten kuolema on noituutta. Tästä on seurannut kostokierteitä, jossa heimot tappavat toisia lähiheimoja ja kostavat toisilleen kuolemia ; He ikään kuin tietävät joskus varmasti, että ihminen on tappanut toisen, mutta eivät ole koskaan tavanneet tilannetta jossa ei varmasti olisi tapahtunut murhaa. Murhaajahan on voinut käyttää vaikka "äärimmäisiä menetelmiä" joita skeptiset länsimaalaiset eivät ylpeydessään vain suostu ottamaan huomioon. Murha ei tietenkään saa jäädä rankaisematta, senhän sanoo jo itse kunkin ihmisen oikeustaju, universaalisti ja kulttuurista riippumatta.
2: Pascal Boyer kuvaa samantapaista Fang -heimon uskomustapaa: He syyttävät helposti esimerkiksi majan sortumista noituudeksi. He toki tietävät, että termiitit voivat hajottaa majoja, ja löytää termiittejä jäänteistä, mutta se ei heistä ole "oikea vastaus". Heitä kun kiinnostaa se, miksi se hajosi juuri silloin ; Silloin mietitään sitä, ketkä ovat uhreja ja keillä olisi motiivi olla noita. Heitä ei kiinnosta kuinka noita sai termiitit hajottamaan talon. Tärkeämpää on saada syyllinen kiinni.

Boyer muistuttaakin meitä siitä että yliluonnollinen taikausko ja uskonnot ovat rakenteeltaan tietynlaisia, tai muuten ihmiset eivät omaksu niitä. Niiden on oltava:
1: Humen kompleksien ideoiden kaltaisia: Taikauskoissa sekoitetaan ydintiedon luokkarajoja jotta ne olisivat kiinnostavia. Siksi esimerkiksi puhuva eläin tai esine on kiinnostavampi kuin pelkkä eläin tai esine. Niissä on jotain "hieman odottamatonta".
2: Ihmiset uskovat eräänlaiseen "laiskaan ihmeeseen": Eli jos heidän käsketään selittää onko todennäköisempää että tapahtuu ihme, joka estää onnettomuuden (1)vaikuttamalla perämiehen mieleen niin että tämä huomaa sen ajoissa vai (2)nostamalla jäävuoren ilmaan, ihmiset valitsevat käytännössä ensimmäisen vaikka he myöntävätkin että jälkimmäinen olisi periaatteessa mahdollista. Ihmiset eivät hyväksy kuin "pienen määrän ihmeitä kerrallaan". Ydintiedon luokitukset saavat heittää vain yhdessä tai muutamassa piirteessä. Liian suuret erot tekevät niistä "tyhmiä", "epäuskottavia" ja "naurettavia".

Toisin sanoen "pitää olla erikoinen jotta kiinnostaa, mutta ei liian erikoinen jotta ei ole epäintuitiivinen." Tämän johdosta esimerkiksi suhteellisuusteoria on arki -ihmisille vaikeaa: Esko Valtaoja esimerkiksi kertoilee kirjoissaan siitä, kuinka hän fyysikkona saa postia ihmisiltä. Sellaista postia, jossa selitetään miten Valtaojan täytyy olla väärässä koska nopeasti ajava auto ei voi mitenkään loogisesti mahtua itseään lyhyempään autotalliin. Suhteellisuusteorian mukaan voi, vähän aikaa, kunhan autolla ajetaan tarpeeksi nopeasti : Tuloshan tulee teorian kaavoista. Kuitenkin siinä tapahtuu "liian suuri ihme" eikä se ole enää riittävästi intuition mukainen. Kvanttimekaniikassa taas hiukkanen, joka on kahdessa paikassa yhtä aikaa, on myös vaikeasti nieltävä ajatus.

Karkeasti voisi sanoa, että kysymykset jaottuvat siten että kysytään mekanistisia "kuinka tapahtui?" -kysymyksiä, ja niitä joita tämä ei kiinnosta ja he kysyvät enemmänkin "tekikö joku, kuka teki?" -tyylisiä kysymyksiä. Uskonnon ja tieteellisen ajattelun ero on itse asiassa todella suuri. Siksi esimerkiksi mekanistinen sattuma ei muistuta lainkaan mystillisiä ihmeitä. Syynä on se, että sattumalla on tiettyjä mekanistisia ominaisuuksia, kun taas ihmeistä kerrotaan vain sitä että joku teki sen, mutta ei miten tämä teki sen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että uskonnot olisivat väärässä tai niitä ei saisi olla. Se vain kertoo siitä että tieteellinen maailmankuva ja spirituaalinen maailmankuva ovat todellakin erilaisia siinä vaiheessa kun katsotaan sitä, minkälaisia kysymyksiä näiden aatteiden edustajat pitävät tärkeinä. Niillä on aivan eri tuntomerkit.

Tätä kaikkea voisi verrata esimerkiksi ihmisiin: Voimme jakaa miehet ja naiset ryhmiin ja heillä on tiettyjä (korostetusti fyysisiä) eroavaisuuksia. He ovat molemmat ihmisiä mutta nainen ei silti ole mies.