Onneksi abortti-kuolemanrangaistus luo meille vähemmän synkeän maailman...

 J. Albert Heikkilä esitti kirkollisessa ryhmässä seuraavantyylisen lausunnon.
"Olen tässä huomannut jo aikaa pienen ristiriidan monella… ei onneksi kaikilla:
He jotka vastustavat aborttia kannattavat kuolemantuomioita.
He jotka vastustavat kuolemantuomioita kannattavat aborttia."

Tämä on hyvin erityinen lausuma. Etenkin kun kritisoin hänen lausumaansa puhtaasti loogiselta kannalta ja hän esitti, että "Onneksi kaikilla jos kaikki olisivat noin olisi tämä entistä syvenmän musta maailma." Edustin siis synkeyttä ja mustaa maailmaa. Vaikka hänhän antoi tilaa maailmalle jossa ihminen voi kannattaa sekä aborttia että kuolemanrangaistusta. ; Hän esitti että mielipiteet ovat toisiinsa sidottuja. Hän tietenkin itse yritti nähdä vain puolet logiikan sallimasta ristiriidattomasta tilasta ja näki että aborttia ja kuolemantuomiota olisi molempia vastustettava. Mutta väitteidensä perusteella ristiriidatonta olisi todellakin fanittaa sekä kuolemanrangaistusta että aborttia. Huomautin että kysymys ei ole siitä mistä minä pidän, vaan mitkä ovat logiikan reunaehdot.  

Ymmärrän toki, että Heikkilä harjoittaa yleistä tapaa huomautella ihmisten kaksoisstandardeista ja ristiriidoista. Ymmärrän myös että hänen logiikkansa menee siitä, että jos on jokin periaate jossa kaikki elämä on arvokasta ja mitään ihmistä ei saa tappaa ja molemmat, niin kuolemaantuomittu kuin abortoitava on ihminen, joten tämän yhden periaatteen valossa voi syntyä ongelmia.

Mutta asia ei itse asiassa ole kovinkaan simppeli jos asiaa katsotaan logiikan eli oikean ristiriitaisuuden kautta. Tämänlaisen ymmärtäminen hämärtyy varmasti nykyaikana koska politiikassa tämänlaisten asioiden hoitelu on usein sellaista että puolueen olemassaolo riippuu oikein kovasti siitä että tämänlaista ei ymmärretä.

Uskaltaisin sanoa että Heikkilän argumentaatio nojaa ns. partikulaariin taustaperiaatteeseen. Tämä onkin itse asiassa käytännössä välttämätöntä. Koska abortti ja kuolemanrangaistus eivät ole sisällöltään keskenään identtisiä; Kuolemanrangaistus esimerkiksi on rangaistus rikoksesta, abortti ei. Ja koska ne eivät ole sama asia on niiden samalla tavalla käytettäväksi ylipäätään käytettävä jotain periaatetta. Ja tämä periaate ei ole abortti eikä kuolemanrangaistus vaan jokin eettinen maksiimi jonka sovelluksen alla olisi sekä abortti että kuolemanrangaistus.

Tähän tietenkin löytyy hyviä periaatteita jotka voisivat toimia tämänlaisena liimana. Esimerkiksi mainitsemani häslinki elämän absoluuttisesta arvosta lisäoletuksineen voisi olla hyvä keino tähän. Mutta oikeasti jos ristiriita on, se on ristiriita tämänlaisiin maksiimeihin, ei asiaan itseensä. Ja tässä ongelmana on se, että monesti monilla on erilaisia maksiimeja.

Kieltämättä kaksoisstandardia voidaan rakentaa sitä kautta että olettaa sekä kuolemanrangaistavan että sikiön ihmiseksi ja eläväksi ja sanoo sitten, että mitään ihmiselämää ei pidä tuhota. Mutta ne pätevät vain jos joku on sitoutunut tähän maksiimiin. Mutta monesti tilanne on se, että abortti ja kuolemanrangaistus nojaavatkin aivan erilaisiin maksiimeihin.

Itse asiassa joku voisi aivan täysin olettaa, että joku kannattaa aborttia sellaisella argumentaatiolla jolla ei ole mitään tekemistä kuolemanrangaistuksen kanssa. Tällöin kanta aborttiin ei sido kuolemanrangaistusta mitenkään. Kaikki omaan kehoon liittyvät argumentit itse asiassa ovat sellaisia että sikiölle voi tehdä sellaisia mitä ihmisille ei.

Ja tästä tavallaan päästään siihen että ristiriita ja kaksoisstandardi pätevät vain aika kristillistin taustaoletuksin. Täytyy olettaa monta asiaa sikiöstä ja elämästä jotka eivät välttämättä millään tavalla kosketa yleisesti. Ristiriita ja kaksoisstandardi esitellään partikuulissa maksiimissa mutta se on kaikkea muuta kuin kaikkien tilanteiden ristiriitatilanne. (Puhtaasti logiikan ja loogisen päättelyn rakenteiden kautta.) Näin argumentaatio "pakosta aborttikannan ja kuolemanrangaistuksen tietynlaisuuteen" on vetoilevaa ja olkiukottelevaa eikä perustelevaa ja todistavaa. Mikä yhdistettynä puheeseen logiikasta, ristiriitaisuudesta ja muusta tekee argumentaatiosta myös perin juurin loukkaavan typerää. Koska tässä nyt selvästi yritetään väittää perusteluksi jotain sellaista joka ei rakenteellisesti ole mitään sinne päinkään.

Periaatteessa maksiimeja voi olla vaikka miten paljon. Joku voi esimerkiksi nähdä että "murhaajia on rangaistava samankaltaisuuden periaatteella" ja siksi äiti saa tunkea lapsiinsa lasikuulia mutta ei tehdä aborttia mutta murhaajan saisi teloittaa, jopa nykymallista poiketen siten että kuolintapa olisi sama kuin tekijällä. Mahdollisten erilaisten maksiimien avaruus on käytännössä mielikuvituksessa. Ja näin oikea kaksoisstandardi ja ristiriita vaatiikin sitä että kritisoitava sitoutuu täsmälleen niihin taustaoletuksiin ja maksiimeihin joita kritisoija siihen esittää. Kategorisesti ei voi tehdä jotain jos sitä hoitaa vain partikulaaristi. (Jos jokin toimii vain tiettyjen rajojen sisällä tietyssä erityistapauksessa se ei todista että se toimii jokaikisessä tapauksessa. Aivan arkijärkistäkin tämä.)

 Mutta samalla tämänlaisten tilanteiden takaa löytyy syvällinen ongelma ja haaste.

Kaikista pahinta on, että oikeasti periaatekiertojen loogisesti pätevät kiertotiet ovat hyvin helppoja. Erilaisia ad hoc- ja post hoc -selityksiä ja muita vastaavia soveltaen lähes mikä tahansa ristiriitatilanne voidaan halutessa peittää. Ja usein tämä ei vaadi edes "erilaisia maksiimeja".

Esimerkiksi abortin kohdalla ihmiset näkevät että sikiöllä ei ole tietoisuutta tai persoonaa. Ja näin ihminen voi vastustaa kuolemanrangaistusta mutta kannattaa niin koomapotilaiden eutanasiointia kuin aborttiakin. (Kysymys ei tässä ole siitä mitä minä pidän hyvänä ja arvokkaana vaan siitä mitä logiikka sanoo ristiriidasta ja kaksoisstandardissa olemisesta.) Toisin sanoen kun reunaehtoja muutetaan niin maksiimin sovellusala lakkaa toimimasta ja ristiriita saadaan pois.

Toki tämänlaiset ovat vaikeampia kristityille. Jotka usein huutavat kannattavansa näitä partikulaareja maksiimeja. Ja harva on lähtenyt argumentoimaan että murhaajat eivät olisi tietoisia kokevia ihmisiä joilla on persoona. Näin ollen ristiriitaa ei yleisesti ottaen ole juuri yhtään liberaaleilla. Mutta ristiriita-kaksoisstandardi kristityillä on relevantimpi. He itse huutavat omia periaatteitaan joten maksiimi on juuri sitä partikulaaria mallia johon Heikkilän argumentti puri. 

Jos jokin osuu siihen sovellusalaan periaatteessa joka ei yllä kaikkiin tapauksiin niin se ei päde niihin jotka ovat sen sovellusalueen ulkopuolella mutta pätee niihin jotka ovat sovellusalueen sisäpuolella. Tässä "erilaisessa tilanteessa liberaaleilla ja konservatiiveilla" ei siis ole mitään loogista ristiriitaa tai perustelurakenneongelmaa. Kysymys ei ole siitä mistä minä pidän vaan logiikan rakenteista. Erot minun ja muiden maailmankatsomusten välillä tältä osin voivat olla epäsuhtaisessa asemassa jos minua kiinnostaa loogisuus kun moni ei näytä edes ymmärtävän mitä se oikeasti on.

Tosin kyllä se pelastus löytyy kristityillekin. Itse asiassa se on hyvin klassinen. "Älä tapa" -käsky kymmenessä käskyssä on siitä mainio, että sen sovellusalasta on väännetty paikkamateriaalia kautta vuosituhanten. Tässä kielto koskisi "asiatonta tappamista" jonka alla sodat ja kuolemanrangaistukset eivät ole. Näin abortti olisi "asiatonta tappamista" mutta kuolemanrangaistusten jakaminen ja sotiminen ei olisi. (Mikä onkin hyvin mielenkiintoinen huomio koska "älä tapa" -käsky on samassa kirjassa joka käskee kivittämään ihmisiä kuoliaaksi ties mistä. Todistin juuri että Jumala ei tältä osin vaadi sisäistä ristiriitaisuutta jakaessaan kuolemantuomioita homoseksuaaleille. Mikä, jos jokin, viimeistään todistaa että kysymys ei ole siitä mistä minä pidän.)

Eli; Logiikka on vain perustelurakenteita joissa johtopäätös seuraa annetuista taustaoletuksista. Usein ristiriidat on varsin helppoa peittää esimerkiksi ad hoc-oletuksilla. Näin ollen epäloogisuussyytökset ovat hämmentävän usein perättömiä logiikan kannalta. Se, mikä on toivottavaa on sitten hyvin toinen juttu. Logiikka ja looginen päätelmä kun ei sellaisenaan välitä tunteita ja ajatuksista siitä miten toivoisi asioiden olevan. Se huomioi nämä vain jos ne ensin tungetaan premisseihin tai pääsääntöihin.

Perussuomalaisten omituinen spesifisyys ; Eli miten käsitellä ideoita ja kritiikkiä?

Saku Timonen kirjoitti siitä, miten Perussuomalaisilla ei ole sisältöä. "Sampo Terho mainitsi perussuomalaisen ideologian selittämättä sitä mitenkään. Ei sitä ole kukaan muukaan koskaan selittänyt." Moitteen takana on melko tunnettu ajatus siitä että populismissa enemmänkin kerätään ääniä eikä ratkota ongelmia. Tässä mielessä politiikka on toki aina paininut sen kanssa, että päästetäänkö järkevimmät vai suosituimmat valtaan. Politiikka on viime vuosina korostanut melko vahvasti ajatusta valittavuudesta (eligibility). Eli siitä että ei riitä, että ehdokas on hyvä. Hänen täytyy olla "voittamispotentiaalinen".

Tämä populistisuus näkyy sitten erilaisissa ristiriidoissa. "Perussuomalaiset pystyvät tosiaan samanaikaisesti vaatimaan vahvan ja haastamattoman puheenjohtajansa suulla kansanäänestyksiä, koska kyllä kansa tietää. He ovat hallituksessa tekemässä ennenkuulumattomia leikkauksia työttömyystukiin ja heikentämässä työntekijöiden asemaa. Samalla he julistavat, että työttömien ja työntekijöiden kurittamisen pitää loppua. EU on aina ollut heidän mielestään liian vahva ja rajoittava, joten siitä on päästävä eroon. EU on kuitenkin liian heikko vastustamaan muslimien maahanmuuttoa, vaikka eilen Terhon mielestä EU oli vahva linnake maahanmuuttajia vastaan. He vastustavat islaminuskoisten turvapaikahakijoiden tulemista maahan, koska islam vihaa homoja. Samalla he vastustavat kiihkeästi homoseksuaalien oikeutta avioliittoon raamatunvastaisena. He vaativat ehdottomasti lapselle oikeutta isään ja äitiin, mutta ovat hallituksen turvapaikkapolitiikan pääarkkitehteina tehneet perheenyhdostämisen käytännössä mahdottomaksi."

Tämä tarkoittaa sitä että perussuomalaisten argumentit ovat domeenispesifejä. Yhden asian perustelu ei ole hyväksyttävissä toisaalla. Ja tämä johtaa kaksoisstandardeihin. Eri tilanteissa käytetään perustana erilaisia lähtökohtia.

Tässä kohden onkin mietittävä mitä tämä sitten tarkoittaa. Kenties paras apu on jokseenkin ivallisessa kirjassa. Schopenhauerin kirja "Taito olla ja pysyä oikeassa: Eristinen dialektiikka." käsittelee sitä miten voidaan voittaa väittelyitä riippumatta siitä onko oma näkemys tosi vai ei. Tämä ei tarkoita että keinoja voisi käyttää vain jos harjoittaa epätotuuksien puolustamista. Schopenhauerin kirja enemmänkin alleviivaa sitä, että käytännön väännöissä sekä toden että epätoden puolustaja väittelevät ja kaikki käyttävät tämänlaisia temppuja saavuttaakseen paremman aseman.
1: Näkemys on mielestäni hyvä pseudotieteisiin. Monesti pseudotieteitä pidetään tyhminä. Kuitenkin itse asiassa monesti pseudotieteet ovat hyvinkin pedanttisesti jäsennettyjä. Niissa annetaan usein paras mahdollinen case sille omalle asialle. Ja sitten tämän punnitsemisen jälkeen lopputulos jää silti köykäiseksi.

Tässä hän mainitsee sen, että on tosiaan järkevää punnita vastapuolen argumentteja hänen omia ehtojaan vastaan. Vaikka itse ei hyväksyisi vastapuolen premissejä niin logiikka on kuitenkin raaka isäntä ; Epätosista premisseistä voi validilla logiikalla saada epätosia johtopäätöksiä. Mutta tosista premisseistä ei saa epätosia johtopäätöksiä muuta kuin virheellisellä logiikalla. Eli jos logiikka on moitteeton ja johtopäätös on epätosi, olisi tartuttava siihen mikä premissistössä on vikana. Näin argumentin kääntäminen on kätevää.

Tällöin rakennetaan analogioita. Nähdään että asiassa1 on jotain hyvin samanlaista asian2 kanssa. Ja näin niitä voidaan käsitellä yhtenä ja samana. Jos haluaa kritisoida vastapuolta, päätyy Schopenhauerin mukaan helposti tekemään yleistyksiä. Eli vastapuolen ehdoja tarkastellaan mahdollisimman laajassa yhteydessä.

Tältä kritiikiltä suojautumiseksi on sitten pilkottava käsitteitä pienemmäksi. Koska muuten kaksoisstandardi pakottaisi muuttamaan taustapremissejä. Ja tähän ollaan yleensä melko haluttomia. Siksi onkin selitettävä miksi asia1 on jotenkin perustaltaan eri asia kuin asia2. Näin esimerkiksi oikeus isään ja äitiin ei olisikaan universaali ihmisoikeus vaan jotain joka koskisi vain suomalaisten lapsia. Islamistien homovihamielisyys voidaan nähdä väkivaltaisena tai muuten erilaisena ja siksi vertailu ei ole asiallista. Näin oman näkemyksen sisältö fragmentarisoituu ja muuttuu vähemmän yleispäteväksi. Argumentit menettävät tällöin toki vaikuttavuuttaan ja vaikuttamisen laajuttaan. Toisaalta ainut toinen keino selvitä tämänlaisista kritiikeistä olisi epämääräistää itse argumenttia ja sen taustapremissistöä niin, että se ei enää sisältäisi yhtään mitään. Silloin soveltamisten laajuus säilyisi mutta sen perusteella ei enää voisi vaatia mitään tiettyä ja sidottua, kuten vaikka "rajoja kiinni".

Tässä mielessä uskallan sanoa että Timonen on hieman väärillä jäljillä. Hän korostaa että Perussuomalaiset ovat fragmentaarisia. Ei että heidän sanomiensa sisältö ei olisi hyvinkin spesifisti tiedossa. Osa tietenkin tietää aika tarkasti PS -henkisen taustafilosofian sisällön. Timonen tarvitsee tätä tarkkuutta demonstroidakseen miten vähän PS -argumentteja voi soveltaa toisissa konteksteissa. Kaksoisstandardit viittaavat taustalla oleviin dogmeihin ja siihen että eri asioita punnitaan tilanteen mukaan eri mittareilla. (Joka voi johtaa vaikka siihen että PS -läisillä ja heidän kanssaan erimieliset saavat eri punnukset, eri oikeudet ja vastaavat.)

Suuri osa PS -kritiikistä nojaakin siihen että PS -politiikka tiedetään. Se voidaan nähdä vaikka seuraavanlaisessa muodossa.;

Me vaadimme Suomalaisten yhteyden. Kansan. Joka on itsemääräämisen ytimessä. Vaadimme että Suomella on samat oikeudet kuin muillakin valtioilla. Me vaadimme maata ja aluetta jossa ylläpidämme ihmisiämme ja kasvavaa populaatiotamme. Vain ne jotka ovat meidän kansanveljiämme voivat olla kansalaisia. Riippumatta siitä, mitä maan ulkopuolinen säädöstö sanoo, vain suomalainen voi kuulua Suomen kansaan. Näin maahanmuuttaja ei voi olla kansalainen. Ne jotka ovat Suomen kansalaisia elävät Suomen lain mukaan Suomessa. Ulkomaalaisia käsitellään ulkomaalaisten lakien mukaan. Vain suomen kansalla on valtaa päättää siitä minkälainen hallinto ja hallitusmuoto sillä on Suomessa. (Maassa maan tavalla ja jos ei pidä maan tavasta, niin maasta pois. Saa muuttaa Pohjois-Koreaan. Paitsi jos ei pidä maan tavasta tavalla joka on PS -ohjelmassa, silloin se on vain poliittista epäkorrektiutta ja demokratian ydin.) Vaadimme että kansalaisten kyykytyksen on loputtava, on saatava riittävä elintaso tekemällä työtä. Jos tämä vaarantuu, on ei-kansalaiset häädettävä valtiosta. Sillä on epäreilua auttaa ei-kansalaisia jos oman maan mummot ja köyhät elävät hallitusleikkurissa. (Sillä että me olemme osana tätä ei ole kohteliasta ottaa puheeksi.) Kaikilla kansalaisilla on samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet. Jokaisen kansalaisen tulee työskennellä joko fyysisesti tai mielellään. Yksilö joka ei tee työtä kansan hyväksi ei saisi hyötyä. Kaikki rahantulo jota ei ole sidottu työhön, tulisi hylätä. Ja koska maan tulevaisuutta uhkaavat sodat ja haittamaahanmuutto, on niiden kautta tienaaminen määritettävä kansanpetturuudeksi, ja kaiken tästä saatavan tulon luovutusta takaisin valtiolle. Eläkkeet ylös ja keskiluokkaa on tuettava! Vaadimme kovaa linjaa kaikkia niitä vastaan jotka haluavat vahingoittaa yhteistä hyvinvointia. Kansanpettureita tulee rangaista, kenties jopa joulukuusella perseeseen. Armeijan tulee olla velvollisuusarmeija. Suomen kansan ja yhteisön on mentävä yksilöllisten etujen yli. Tämä koskee myös uskonnollisia ja seksuaalisia kysymyksiä.

Tai jotain.

Voiko kaikkivaltias erehtyä?

Immanuel Kant käytti antinomioita demonstroidakseen sitä, miten puhtaan järjen päätelmät ovat ristiriidassa empiiristen havaintojen kanssa. Kant haki esille erilaisia ristiriitoja. Kant halusi puhdistaa keskustelua siten että hän jakoi aistikokemusten (fenomeeni) erikseen metafyysisistä kysymyksistä.

Itsekin näen kiinnostavana sen, että ihminen voi erehtyä. Ristiriidat osoittavat että ihmiset voivat uskoa asioihin jotka eivät pidä paikkaansa. (Tai sitten hän uskoo logiikkaan ilman perusteita ja tällöinkin hän uskoo asiaan joka ei pidä paikkaansa...) ; Asiaa voisi kuvata runollisesti siten, että mieli on suurempi kuin todellisuus. Kyynisempi voisi sanoa että tämä kertoo siitä että mieleen menee paljon sellaista joka ei ole totta. Erehtyminen on likimain yhtä kuin tämä "fysikaalisen totuuden ylittäminen".

Tässä mielessä on kiinnostavaa kysyä että voiko kaikkivaltias erehtyä. Osa kiertää tätä ajattelemalla että tosiasiassa paikkaansa pitäisikin jokin modaalinen realismi. Tällöin tosin joudutaan antamaan periksi sille että kenties mieli ei sittenkään ole suurempi kuin fysikaalinen todellisuus.

Kuinka apologeettien moraalisuus on ohjailtavissa sisäisillä ristiriidoilla

Kun katsotaan apologetiikkaa, voidaan huomata että siinä on paljon argumentteja jotka koskevat etiikkaa. Siinä mennään jopa niin pitkälle että esitetään moraalista argumenttia Jumalan olemassaololle.

1: Jos Jumalaa ei ole, ei ole objektiivisia moraalisia arvoja.
2: On olemassa objektiivisia moraalisia arvoja.
J: Jumala on olemassa.

Argumentti on siitä kiinnostava, että siinä premisseistä seuraa johtopäätös. Premissejen kanssa voidaan toki olla runsaastikin erimielisiä. Esimerkiksi euthyfronin dilemman kaltaiset argumentit - ja jopa Sam Harrisin tapa jossa moraali määritetään ihmisen lajityypilliseksi käytökseksi jota määrittelyn jälkeen lähestytään esimerkiksi aivotutkimuksen keinoin - iskevät melko suoraan siihen että kenties objektiivinen moraali onkin ihan "naturalistista" tai ei niin lujasti sidottuna Jumalan olemassaoloon.

Mutta tämä blogaus ei ole tästä. Sillä en katso yksittäistä argumenttia. Toki tuo kohta on siitä oleellinen ja oireellinen, että käytännössä kaikista teologisista jumalatodistuksista voidaan listata jopa hirveitä argumentaatiolistoja siitä miten tuon vaaditun premissin kanssa on helppoa olla erimielinen.

Mutta en halua demonstroida miten yksittäinen argumentti on tyhmä. Voidaan nähdä että tähän kasautuu yllättävän useilla myös metatyhmyyyttä. Jotain jota tekisi mieli lähestyä klassisella "fractal wrongness" -idealla.

Sillä kun katsotaan sitä mitä aika moni apologeetikko kannattaa samanaikaisesti, voidaan huomata että heidän eri argumenttinsa ovat vielä keskenäänkin ristiriidassa.

Jos esimerkiksi otamme ajatuksen objektiivisesta moraalista, sen perusteemana on että hyvyys on universumin ominaisuus. Se on olemassa riippumatta siitä mitä ihmiset tekevät. Se on olemassa vaikka ihmiskunta lakkaisi olemasta.

Tämä on jo sellaisenaan jännitteinen erilaisten "ateistit voivat vaikka murhata ihmisiä" -argumenttien kanssa. (Osa näistä on metaeettisiä, eli niissä nojataan että ateistit ovat hyviä ja tavallaan heidän tulisi selittää tämä hyvyytensä. Mutta ateismi ei takaa tätä hyvyyttä eli anna sille moraalista perustaa. Osa niistä sitten tuomitsee että ateistit ovat pahoja.) Sillä niissä hyvyys ilmenee nimenomaan sitä kautta että kuvitteellinen ateisti joko tappaa tai voi tappaa ihmisiä. Tämä pahuus vaatii sosiaalista interaktiota jota taas ei ole jos ihmiskuntaa ei ole.

Tämä on toki vain jännite eikä totaalinen ristiriita. Sillä tätä eroa voidaan suojata siten että universumissa hyvyys on objektiivista samalla tavalla kuin "kylmä ja kuuma ovat objektiivisia". Toisin sanoen universumi luokittelee teot vaikka ihmisen kulttuuri sen sallisi. Pahuuskin on tätä kautta objektiivista.

Tätä on kuitenkin hyvin vaikeaa liittää pahan ongelmaan. Monessa näkemyksessä korostetaan että tosiasiassa esimerkiksi holokausti ei ole ongelma Jumalan kaikkivaltiudelle ja kaikkihyvyydelle. Tämä on suora la wut jos argumentaation rinnalle otetaan samanaikaisesti se argumentaatio jossa selitetään, että selitetään miksi "ateistit voisi vaikka tappaa". Niissä kun suoraan oletetaan että teismi kieltää nämä asiat pahoina asioina. Nyt niitä ei sitten kielletäkään. ; Jos universumi on kaikkineen sellainen että kaikesta seuraa enemmän hyvää kuin pahaa, niin sama kai sitten seuraa ateistien tekemistä murhistakin. Joten kai kristitytkin voisivat tappaa. Itse asiassa jotkut kristityt ovatkin tappaneet.

Toisaalta tässä viitataankin usein uskoon. Miten tosiasiassa voidaan sanoa että jopa kristitty joka tappaa ja katuu saa armon. Ja että usko ja vakaumus ovatkin ne mitkä mittaavat hyvyyttä. Valitettavasti tämä usko sitten puuttuu ateisteilta ja monilta holokaustin tekijöiltä ja vastaavilta. Joten universumi ei sitten olisikaan pahan ongelman ulottumattomissa. Koska voidaanhan sitä kuvitella universumi jossa olisi yksi uskova enemmän - tämän premissin varaan on rakennettu esimerkiksi koko apologetiikka, jonka perusideana on nimenomaan käännyttää ihmisiä kristityiksi.

Ja tämä lienee se syy minkä vuoksi apologeetikot ovat niin tiukasti sitä mieltä että jokainen ateisti tosiasiassa uskoo Jumalaan.

Abortista ja myrkyttämisestä (eli idiootteja näköpiirissä)

Tämän blogauksen omistan Takkiraudan tuoreen blogauksen kommenttiketjussa mainituille erikoisuuksille. Itse blogiteksti on viittaus uutiseen jossa "Norjalaismies nimittäin laittoi aborttipillereitä ex-tyttöystävän juomaan." Nainen ei ollut halunnut aborttia ja mies oli tuomittu. Yllättävän monet TR -blogin fanit, joista ilmeisen moni on erityisen analyysikyvyttömiä, intoutuivat sitten arvokeskustelemaan abortista. Teemoitan asian irtolainauksilla ja kirjoitan varsinaisen jutun suhteessa niihin

Kourallinen sitaatteja

"Tutkitaanko tapausta pahoinpitelynä ("osa naisen ruumista!") vai tappona/murhana? Tässä on nyt varsin hyvä tilaisuus löytää se kaksinaamainen piru, joka lähes jokaisen abortin kohdalla esiintyy."

"Mutta eihän abortti ole mikään rikos."

"Ei tässä ole kysymys myrkyttämisestä vaan abortin tekemisestä. Asian ydin on siinä, että sellainen teko, mikä on jokaisen naisen oikeus, olikin miehen tekemänä törkeä rikos. Mielestäni tämä kaksinaismoralismi on hiukan moraalitonta.
     Abortti on tietysti moraalisessa mielessä aina väärin. Kyse on viattomaan ihmisolennon tappamisesta oman henkilökohtaisen hyödyn vuoksi, siis todellinen ryöstömurha par excellence, eikä mikään ideologinen mystifikaatio voi asiaa muuksi muuttaa.
     Mutta en näe syytä miksi abortti tässä erityistapauksessa olisi jotenkin poikkeuksellisen väärin. Mutta koska naisen oikeudet?"

"mites tämä eroaa moraalisella tasolla siitä kun muija valehtelee pillereiden käytöstä tai tökkii kortsun täyteen reikiä?"

"Mutta eihän sikiöllä ole kuin esinearvo 20 ensimmäisen raskausviikon aikana ja kantajalla on omistussuhde siihen. Eli omaisuusrikos kyseessä.
     Murhaa tai kuolemantuottamusta tuosta ei voida tehdä, koska silloin kaikki abortit olisivat murhia ja sehän ei tietenkään sovi. Eikä se, että isällä olisi jotain sananvaltaa lapsensa olemassaoloon."

Mitä noihin voi edes sanoa?

Kokoelmaa voisi jatkaa, mutta nuo demonstroivat kokonaisuutta. Itse löydän sanottavaa paljonkin. Yleisenä teemana on se, minkä Haidtin ja Kurzbanin kaltaiset ihmiset ovat tiedostaneet varsin hyvin. Nimittäin sen, että iso osa etiikasta on itse asiassa ideologista mystifikaatiota. Tämä näkyy siinä että ihmisillä on enemmänkin tunne siitä miten asioiden tulisi olla kuin argumentteja sille miksi. Ja tämän lisäksi he eivät ole kovin konsistentteja. Abortin kannalta jännittävä seikka on se, että aborttia usein kutsutaan murhaksi, mutta siitä ei haluta antaa murhan rangaistuksia.

Ylläolevia argumentteja yhdistää se, että niissä on enemmän mielipidettä kuin argumenttia. Enemmän tunnetta kuin substanssia. Ne ovat itse asiassa horse laugh -argumentteja, ad hominem -argumentteja ja vastaavia. Eivät ajattelua, perustelua tai edes etiikan analyysiä.

Niissä menetelmänä on lähestyä aborttia kuin se olisi jokin muu näkökulma kuin absoluuttisen ihmisarvon näkökulma. Mutta sitten tämä vaihtoehto olisi vain lähtökohtaisesti väärin. Eli vaihtoehto otetaan ajatusleikiksi mutta ei otetakaan vaan niitä vain kutsutaan absurdeiksi.

Tämän voi huomata jo siitä että huomataan että tässä sekoitetaan rankaisun olemassaolo murhaan. Tosiasiassa monesta muusta annetaan rangaistuksia. Itse asiassa jos otetaan tarjotut lähtökohdat näkökulmiksi voidaan huomata että niissä ei ole mitään kaksoisstandardia tai sisäistä loogista ristiriitaa. Joka tarkoittaa sitä että tämänlaisen olemassaolon väittäjä tekee itse perusteluvirheen eli on tampio ja tahvo. Kun sellaiseen iskee asenteellisen uhmakkaan esiintymismuodon ei kokonaisuus ole millään tavalla ihailtava. Sitä voisi jopa sanoa että näyttää siltä että ne ihmiset jotka eniten vastustavat aborttia tekevät niin kenties siksi että he tietävät että heidänlaisillaan ei ole mitään muuta oikeutusta olla elossa kuin kaikki välineellisyydet ohittava absoluuttinen ihmisarvo.

Demonstroin.

Ei oleteta että sikiö on elossa. Oletetaan se nimenomaan naisen ruumiiseen liittyväksi asiaksi. Jos raskauden hakeminen, raskauden ylläpito ja abortti todella nähdään naisen ruumin itsemääräämisen kautta, voidaan nähdä että sikiö on osa naisen ruumista.
1: Sanavalinnoista voi paistaa se, että ristiriidan kannalta ei ole väliä kannatanko näitä ajatuksia. Argumenttirakenne ei ole mieltymyksistä kiinni. Jos logiikassa on risstiriita, se on yhtä mielipidekysymys kuin 2+2=4. Koherenssi ei ole maailmankuvakysymys vaan argumenttirakennekysymys. Sillä pitääkö pöljä kommentoija tai minä jostain ei ole argumentti ristiriidan tai kaksoisstandardin olemassaolon puolesta.

Tämä lähtökohta johtaa siihen että sikiötä käsitellään, ei erillisenä elävänä olentona, vaan naisessa olevana naisen itsensä kudoksena. Nainen ikään kuin omistaa sikiönsä kuten varpaansa. Tästä voidaan vetää seuraavia ajatuksia.
* Abortin ei tarvitse olla rikos, aivan kuten tatuoinnin ottaminen tai miehen ympärileikkauksen tekemisen ei tarvitse olla rikos. Ihmisen itsemääräämisoikeuden voi säätää niinkin pitkälle että omasta ruumiista elimistön amputointi ei ole rikos. (Sukupuolenkorjausleikkauksissakin amputointeja tehdään laillisesti ihmisen oman suostumuksen kautta.) Näin ollen on selvää että abortti ei ole rikos jos nainen sen halaa.
* Se että itse voi tehdä itselleen abortin ei tarkoita että joku toinen voisi tehdä niitä sinulle. Ihminen voi haluta itselleen tatuoinnin. Mutta jos joku toinen pakottaa häneen tatuoinnin kyseessä on pahoinpitely ja rikos. Siksi se että nainen haluaa itselleen abortin ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa että jonkun toisen hänelle pakottama abortti olisi rikos.
* Samasta syystä on hyvin eri asia haluaako mies abortin vai nainen. Nainen vastaa ruumiillaan, mies lompakollaan. Länsimainen oikeusjärjestelmä arvostaa ruumiin oikeuksia - ei vain sikiön henkeä vaan vaikka tämä olisi vain elävän ihmisen jalkaan verrattavissa oleva solumöykky - omaisuuden yli.
* On pirun vaikeaa myrkyttää sikiö ilman että muutenkin vaikutetaan naiseen jossa sikiö majailee. Aborttipillerit vaikuttavat hormonitoimintaan ja aiheuttavat pahaa oloa myös äidille, tässä tapauksessa ex-äidille tai ex-tulevalle-äidille (tjsp.).

Eli kun sen ajatuskokeen ja vaihtoehdon ottaa oikeasti huomioon, ei lopputulos olekaan ristiriitainen tai absurdi. Ei ole mitään kaksoisstandardia tai ristiriitaista ajattelua. Paitsi idiooteista jotka ilmeisesti eivät edes tiedä mitä ristiriita, logiikka tai koherenssi tarkoittaa. No, heitä onkin paljon. Ja suuri määrä heistä kutsuu itseään kristityiksi. (Suuri osa heistä taas pitää kristinuskoa tieteen kasvun, rationaalisuuden, logiikan ja etiikan kannalta oleellisena ideologiana, niiden kasvualustana. Ei kyllä näy heissä itsessään.)

Se joka osaa perustelusta, logiikasta ja päättelystä tietää että se, että pitää vakaumuksellisesti jotain asiaa epätotena ja jotain näkökantaa absurdina ei tarkoita että sen takana pitäisi olla jokin ristiriita. Kenties premissit vain ovat perseestä. Tämän kun vain saisi perille. Ei tunnu menevän. Monelle tuntuu menevän "yli hilseen" heti jos esillä on logiikan ja tunteella paasaamisen ero. Ihmiset pitävät ratkaisujaan loogisina ja itseään rationaalisina. Mutta eivät edes tiedä mitä implikaatio tarkalleen ottaen tarkoittaa. (Mikä ei valitettavasti estä heitä käyttämästä tätä sanana.) Lisähämmennystä syntyy jos ihmiset joutuvat vertailemaan induktiivisen ja deduktiivisen argumentaation yhteentörmäystä. Ja nämä ovat ihan perusasioita, sitä matalinta ja helpointa osuutta. Jos tästä tasosta ei selvitä niin mistä? Miten himmeillä laseilla ja sammutetuilla valoilla nämä ihmiset kulkevat elämänsä läpi?

---

Olen menettänyt jälleen pienen osan uskostani tavallisten ihmisten kykyyn tehdä rationaalisia päätelmiä ja niihin pohjautuvia ratkaisuja. Toivottavasti he eivät ole yhtä pahoja kuin mitä ovat tyhmiä ja inkompetentteja. Senkään kanssa en kyllä pidättele hengitystäni.

Are you talking to me?

Keijo Koivulahti tuli tietoisuuteeni lausumalla seuraavan totuuden. "Homoliittojen puolustaja on kaksinaismoralistisia idiootteja, kun homoliittoja puolustavat, mutta eivät kelpuuta samoja argumenttejä moniavioisuuden sallimiseksi." Ja kysymys on puhtaasti logiikasta eikä mistä tahansa doktriinista vaan automaattisesta ristiriitaisuudesta ; Asian varmistukseksi hän täsmensi vielä peräti että "...kritisoinkin vain tuollaisia kaksinaismoralisteja. Kaksinaismoralistit on yhtä vaaralliisia idiootteja kuin HC-uskovaiset. He ei perusta asiaa tunnettuihin tosiasioihin vaan vetää tunteella kuin karstulaiset amerikkaan...Ei taidolla vaan tuurilla. Loogisesti jos miettii asiaa, niin molemmathan pitäisi hyväksyä. Vain tunteella voi päätyä erillaiseen ratkaisuuun." Tämä on hyvin mielenkiintoinen lausuma. Sillä tämä kertoo hyvin yksinkertaistetusta ajattelusta.

Rehellisesti sanoen en tuolta pohjalta tiedä onko Koivulahti vanhan mallin konservatiivi joka haluaa vastustaa homojen avioliittoa. Vai onko hän sitä liberaalimpaa porukkaa joka haluaa laajentaa homojen avio-oikeuden jälkeen oikeuksia laajemmalle tavalla jota monet slippery slopea pelänneet ovat pelänneet. Mutta koska hänen lausuntonsa koskee logiikkaa, ei tällä ole merkitystä. Ei ole väliä missä intresseissä argumentti on esitetty. Se koskee logiikkaa joten kysymys on vain siitä mikä on automaattisesti ristiriidassa ja mikä ei.

Minun lienee hyvä ottaa tämä huomioon. Sillä siinä missä jotkut kannattavat sekä homojen avioliittoa että moniavioisuutta, minä kannatan homojen avioliittoa mutta en moniavioisuutta. Näin ollen Koivulahden kritiikki syyttää erityisesti minun kaltaisiani ihmisiä. Joita on varmasti monta.

Asiaa voidaan lähestyä aivan puhtaasti logiikan pohjalta. Kaksinaismoralismi viittaa siihen että argumentoija tekisi väistämättä loogisen ristiriidan jos hän kannattaisi homojen liittoa mutta vastustaisi polygamiaa. Näin ollen kyseessä on asiasta joka koskee loogista kalkyyliä. Ja tämä ei ole mielipidekysymys. Premisseistä voi olla erimielinen maailmankuvallisista syistä mutta peruslogiikan säännöt ovat kaikilla samat.

Ensin on syytä miettiä mikä on Koivulahden perustelun rakenne. Koska hän ei osaa kirjoittaa edes sanaa "argumentteja" oikein on syytä auttaa häntä ja tehdä hänelle ns. paras mahdollinen keissi. Sellainen jossa on vähemmän kirjoitusvirheitä mutta enemmän mittaa ja substanssia;
Premissi 1: Logiikassa yhtä todet premissit tarkoittavat että johtopäätökset ovat yhtä todet.
Premissi 2: Samoilla argumenteilla joilla puolustetaan homojen avioliittoa voidaan puolustaa myös moniavioisuutta.
Johtopäätös: Siksi jos kannattaa homojen avioliittoa on pakko kannattaa myös moniavioisuutta.
   Korollaari: Koska moni vastustaa moniavioisuutta vaikka kannattaa homojen liittoja he ovat ristiriitaisia.
      Jatkopremissi: Ristiriitaista ajattelua harrastaa vain idiootti
      Jatkopäätelmä: Joten homojen avioliittoa kannattavat ihmiset jotka eivät kannata moniavioisuuden laillistamista ovat idiootteja.

Argumenttirakenteessa on "selkeästi jotain pätevyyttä". Etenkin jos johtopäätös on tosi, siitä voidaan seurata loppuosa. Itse asiassa vaikka moni voisi pitää idiootti -sanaa tässä kohden ad hominemina, se ei teknisesti ottaen ole sitä. Se on jotain jota voidaan perustella. Tämä loukkaus on itse asiassa paras ja perustelluin kohta koko argumentaatiossa! Tämä on siinä mielessä herkkua ja kykenen arvostamaan argumentoijan asenteeseen liittyvää nokkavuutta. Tosin minun maailmassani nokkavuus pitäisi ansaita. Esimerkiksi osaamalla se alkuosa.

Suurin ongelma on premississä 2. Tai oikeastaan johtopäätöksestä joka ymmärretään väärin siksi että ei ymmärretä mitä premissi 2 tiukimmillaan merkitsee. Se on nimittäin johtopäätöksen kannalta vähän niin kuin esittäjänsäkin ; vajaa ja epäpätevä. Premissi1 ja Premissi2 eivät yhdessä yllä johtopäätökseen. Kognitiotieteilijä sisälläni huutaa että käytetty päättely on intuitiivisesti luontevaa mutta virheellistä. Se on jotain jota teemme arkijärjellä käyttäen Kahmenanin systeemi 1. Se ei valitettavasti ole nimenomaan se ajattelutapa jolla rakennetaan valideja argumentteja. Se olisi se systeemi 2. Tässä mielessä argumentti on jotain jota voi odottaa sellaisilta ihmisiltä joiden kyky laittaa "ä" ja "a" oikein sanoihin on rajoittunutta.
1: Toki itsekin teen kirjoitusvirheitä. Pirusti. Koivulahden asenne vaan ikään kuin oikeuttaa nillittämään takaisin. Sosiaalisessa mielessä keskustelukenttä on viritetty. Joten kannattaa miettiä kenties ensin että lähteekö muotoilemaan kömpelöä asenteenilmausta muotoilemalla sen naïvin kärkkäyden avulla alkeelliseen twittertyyliseen nettikommenttiasuun ja lähettää sen päin naamaa vittuilun kokemusasiantuntijalle. Kielioppinatsiuteni luettakoon vain ja ainoastaan tästä kulmasta.

Premissi 2 pitäisi olla "joka ikinen argumentti jolla homoavioliittoja puolustetaan soveltuu myös moniavioisuuden puolustamiseen". Se, että jotain asiaa voidaan puolustaa samoin yksittäisin argumentein ei tarkoita että molemmat olisivat hyväksyttyjä tämän ihmisen toimesta.

Tästä heikkoudesta voi ottaa hyvän esimerkin. - Itse asiassa homoavioliittojen vastustajien puolella kerrottiin sellaisesta argumentista että nykyinen laki on tasa-arvoinen koska jokaisella on lupa naida vastakkaista sukupuolta oleva. Tämä on teknisesti tosi argumentti jonka ongelmana on vain se, että samantapaisella argumentilla sekä on puolustettu että voidaan puolustaa rotusegregaatiota jossa jokaisella on oikeus naida saman rodun edustaja. Kun kaikilla on sama oikeus, ei tässä rikota tasa-arvoisuutta.

Tämän argumentin puute ei tarkoita sitä että jos vastustat homoavioliittoja sinun tulisi kannattaa segregaatiota. Se tarkoittaa vain sitä että tämä yksittäinen argumentti ei ole kovin vahva. Eli kannattaisi tarjota pöytään avuksi toisia argumentteja. Tämänlaisella argumentilla omaa kantaa voi vahvistaa jos käytössä on muitakin argumentteja. Mutta jos se on ainut argumentti. Niin voidaan sanoa että tässä tietyssä tapauksessa premissi 2 on hyväksyttävä. Kovin uskottava tämä tilanne ei ole.

Mutta Koivulahti ei lähde siihen että läpikävisi argumentteja jotka ovat heikkoja. Eli jotka tarvitsevat apua. Eli joiden kautta kenties syntyy kumulatiivinen argumenttirakenne jossa puutteelliset argumentit tukevat toisiaan ja kokonaisuudesta syntyy vahvempi argumentti. Mutta jotka eivät oikein "seiso yksinään". Hän esittää vain "ristiriita-öyhö, möyhö, kaksoisstandardi, hence olette idiootteja" -tyylisen lauseen. Sellaisen johon voi sanoa lähinnä "Voi Hyvää Päivää! - Miksi laitoitte tuon internettiin?"

Psykologisesti voin kuvitella mistä tässä on suunnilleen kysymys. Se on jotain jota syntyy kun dikotominen ajattelu kohtaa huonon analogian ja joka hakee voimaa heikosta analogiasta. Tämänlainen asenneilmaus - argumenttihan se ei selvästi ole - rakentuu sen tyyliselle ajatukselle että olisi jokin "perversiuden" käsite joka jotenkin syvän oleellisesti yhdistää sekä homoseksuaalisuutta että moniavioisuutta.

Let me demonstrate!

Kun katsotaan homoliittojen vastustajia, on "Oinosen hauveliargumentin henki ollut vahvana".  Näissä kielletään kategorisesti erot joiden kautta nähtäisiin ero jolla erotettaisiin (a) koiria täysikasvuisista ihmisistä (b) kahden ihmisen välistä suhdetta useamman ihmisen välisestä (c) alaikäisen suhdetta täysi-ikäisen suhteesta.

Syynä on tosiasiassa se, että mielessä on jonkinlainen "oikeaoppisuuden" käsite josta poikkeaminen on "perversio". Asiat luokitellaan dikotomisesti tämän yhden tietyn oppidogman kautta kahtia. Joko puolella tai vastaan. Tällöin mielessä on lähinnä ihanne ja ihminen katsoo vain sitä poiketaanko tästä vai ei.
1: Rehellisesti sanoen olen havaitsevinani samaa Tapio Puolimatkan lähettämästä homojen adoptiota ja lasten oikeuksia koskevasta kannanotosta. Kun Jyväskylän Yliopiston Rehtorin, Matti Mannisen, analyysi siitä miten Puolimatka ei käytä aineistoaan asiallisesti luetaan läpi, voi melko alleviivatusti huomata että Puolimatkalla on ollut käytössään vahva vahvistusharhainen lähestymistapa. (Vahvistusharha johtaa, silloin kun se haittaa tieteentekoa, tiettynlasiseen argumentointi rakenteeseen ja tiettyihin päättelyvirheisiin. Joten tämä ei ole loukkaus vaan huomio.) Puolimatkalla on selvästi ollut mielessään sellainen että heteropari on ylivoimainen perhemalli. Ja hän on tätä päätelmää hakiessaan (a) jättänyt oleellista tutkimusta syrjään ehdoilla joilla ei ole käsitellyt muuta aineistoa, eli tehnyt cherry pickingiä jossa relevanttia on se että hän saa oikeat tulokset (b) se, että jos jokin tilanne poikkeaa perhemallista ja tästä seuraa mitään negatiivisia vaikutuksia niin se todistaa että sama ongelma koskee myös homoja vaikka tämä tutkimus ei tätä asiaa oikeasti koskisikaan.

Koivulahden argumentti on yhtä järkevä kuin väittäisi että homoavioliittojen vastustajat jotka eivät aja selibaattia olisivat sisäisesti ristiriitaisia siksi että voidaan määritellä "seksisuhde" -tyylinen "kahden ihmisen suhde" jossa yhdistyy monenlaiset heteroista homojen kautta ties mihin. Ja jos vastustat yhtä niin sitten poikkaet muissakin. Eihän näin tietenkään ole. Tosiasiassa heterosuhteet ovat epäidenttisiä homosuhteiden kanssa (sukupuolijakauma) ja hetero ja homosuhteet epäidenttisiä pedofilian kanssa (ikä). Ja se, että sekä pedofiili että normiheteroseksuaali ovat samalla tavalla epäidenttisiä selibaatin kanssa ei merkitse sitä että jos vastustat pedofiliaa niin vastustat myös heterojen välistä seksiä.
1: Ei vaikka joku käsitesaivartelisi että tosiasiassa heteroseksuaalisuus voitaisiin määritellä omasta lähtökohdastani poikkeavasti siten että se olisi "ikäneutraali" ja siksi pedofiili voisi olla hetero. Jossa tekisi mieli letkauttaa että Koivulahden logiikalla tuo huomio tarkoittaisi sitä että jos kannattaa heteroavioliittoja niin sitten pitäisi kannattaa eri sukupuolta olevien avioliittoa pedofiilisuhteissa ja insestissäkin. Mikä on tietenkin typerää mutta noudattaisi täydellisesti sitä logiikkaa jolla Koivulahden tapaiset "ajattelijat" ovat liikenteessä.

Mutta miksi asiat menevät tuolla tavalla?

Tosiasiassa yllä on kuvaus joka osuu ihmisten intuitioihin. Se on demonstraatio. Argumentoinnin pinnallinen kuvaus josta puuttuu syvä mehu. (Sen voi kaivaa sieltä toki esiin, mutta harva viitsii tai osaa.) Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että asia olisi looginen. Onhan Koivulahden argumenttikin sellainen että se on intuitiivisesti ymmärrettävä. Ja sen ongelmat tulevat vastaan vasta kun sen argumenttianalysoi kunnolla jolloin voi huomata miten arkijärki harhauttaa niitä jotka eivät oikein ole viitsineet opetella ajattelemaan kunnolla.
1: Tämä ei ole mielipide vaan toteamus. Jos joku esittää että 2+2=5 standardinomaisessa kymmenjärjestelmässä niin ei osaa laskea kunnolla. Jos väittää että jossain on päättelyvirhe - loogisesti ristiriitaiseen ajatteluun viittaava kaksoisstandardi - eikä sitten osaa tehdä loogista analyysiä ei osaa argumentoida. By fucking definition.

Se minkä Koivulahden argumentti tekee on itse asiassa väärän analogian käyttäminen. Hänen mielessään homoseksuaalisuus ja moniavioisuus ovat keskenään analogisia. Ja siksi jos niistä toisella on attribuutti "eettinen tasolla joka riittää siihen että siitä pitäisi tehdä laillinen" niin tästä pitäisi voida päätellä että myös tämä attribuutti on yhteinen. Kuitenkin tosiasiassa tämä analogia toimii jos ja vain jos tämä on kaikkien homoliittoja puolustavien mielessä oleva konseptointitapa. Usein tässä ongelmana onkin se että analogian käsitemaailma on haettu homoseksuaalejen avioliittoa vastustavien puolelta. Jolloin rakennelma on väistämättä ns. olkiukko. Eli vastustajien väitetään sanovan jotain jota he eivät itse sano. Ymmärrän toki että tämänlaisia on helpompaa päihittää kuin niitä oikeita argumentteja. Mutta se on huonoa päättelyä ja paskaa perustelua. Johon Koivulahti on itse asettanut aivan validit korollaarit joiden mukaan hänen kannattaa harkita kaikkea osallistumistaan arvokeskusteluihin tai mihinkään mihin tarvitaan minkäänlaisia loogista päättelyä.

Puhtaan logiikan kannalta voidaan sanoa että argumentti nojaa samuuden käsitteeseen. Koivulahti esittää että "homoseksuaalisuus" on syvästi ja läpipääsemättä niin samanlainen "moniavioisuuden" kanssa että niiden välillä ei ole eroja. Kuitenkin jo pinnallinen käsiteanalyysi paljastaa että "homoseksuaalisuus" ei ole määritesisällöltään identtinen "moniavioisuuden" kanssa. Ne eivät ole synonyymejä. Jonka väistämätön seuraus on se että niiden välillä on epäanalogioita.

Ja joka ikinen epäanalogia on mahdollisuus laittaa erimielisyyskohta niin että näin tehdessä ajauduttaisiin välttämättä tai väistämättä loogiseen ristiriitaisuuteen. Joka taas on se jonka varaan koko Koivulahden möyhöttäminen nojasi. Hän tupelsi asennevammansa vain ja ainoastaan tämän kortin varassa. Ja siksi hän väistämättä hävisikin.

Hän ei tiedostanut että jos argumentin aiheena on homoseksuaalien avioliitto se ei ole sama kuin vaikkapa pedofiilien tai moniavioisuutta haluavien avioliitosta puhuminen. (Käsitteet eivät ole synonyymit.) Ja koska pedofiilien tai polygaamiokoiden avioliitosta puhuminen ei ollut aiheena ei ollut tarpeen ottaa esille niitä epäanalogisuuksia joita homoseksuaalien ja lastenpanijoiden tai haareminrakentelijoiden välillä on. Sillä ne eivät olleet aiheena. Sen sijaan on aivan perusteltua lähestyä tällöin asiaa siten että mitä yhteistä homoseksuaalisuudella on heteroseksuaalisuuden kanssa. Ja tässä yhteydessä osa argumenteista voi todellakin olla sellaisia että ne soveltuisivat myös tämän aiheen ulkopuolelle.

Liian dikotomisesti ajatteleva ei siis ymmärrä että jos puhutaan pariutuvien sukupuolesta, ei ole välttämätöntä puhua iästä tai lukumäärästä. Sillä voidaan ajatella että on implisiittisesti selvää että kun tässä ei olla purkamassa avio-oikeuteen liittyen lukumäärää tai ikää niin nämä ovat niitä asioita jotka vallitsevat ja pätevät. Ja kun tämä huomataan voidaan havaita että tosiasiassa nämä implisiittiset oletukset ovat mukana arvokeskusteluissa. (Ne ovat, eihän tässä segregaatiota tarvitse aina ottaa huomioon kun puhutaan siitä että onko heteroliitoissa kaikilla samat oikeudet. Voidaan olettaa että kun rotukysymystä ei ole nostettu esiin niin rasismiteemassa ollaan yhtä mieltä, ainakin toistaiseksi poliittitsen strategioinnin vuoksi jos ei muutoin.)

Argumentti ei olekaan että homot saavat mennä naimisiin koska homoja koskee a. Vaan koska he ovat sekä asiaa a että implisiittistä valtavaa joukkoa attribuutteja. Ei tarvitse mainita että osallistujien pitää olla vapaaehtoisia, täysi-ikäisiä, elossa ... ja muuta vastaavaa. Sillä ne ovat ilmiselvyyksiä.
1: Lisäongelmia tulee siinä että argumentaation ei tarvitse välttämättä pitää sisällään mitään suoraa referenssiä homoihin. Voidaan esimerkiksi ottaa oma argumenttini polygamiaa vastaan ja monogamian puolesta. Joka perustuu karkeasti ottaen seksuaalisen turhautumisen välttämiselle. (Jonka yhteiskunnalliset seuraukset ja yksilöitä koskeva kärsimys tiedetään Kiinan yhden lapsen politiikan seurauksesta.) Se ei suoraan mainitse homoseksuaalisuutta, mutta tosiasia on että tuo kieltoargumentti on jotain jota ei voi soveltaa homoseksuaaleihin. (Homoavioliitot päin vastoin purkavat esteitä ja estoja jotka liittyvät seksuaalisen tyydytyksen pitkäaikaistamiseen.) Itse asiassa päin vastoin. Joten tosiasiassa ei riitä että homoseksuaalien avioliittoa puoltavat argumentit huomioidaan pedofiiliaan laajentamiskysymyksessä. Pitää huomioida vielä erillinen yleisemmin ikärajoja koskeva arvokeskustelu joiden kombinaatio kertoo sitten koko totuuden. Joten kaiken kaikkiaan koko syytös "pakotetusta kaksoisstandardista" on niin naurettava että syntyy lähinnä myötähäpeää jokaista sellaista kohtaan joka on pitänyt sitä sadasosasekunninkaan verran validina argumenttina. Puhtaasti logiikan kannalta tuo argumentti ei toimi niin monella tasolla että se on jo jonkinlaista antilogiikkaa.

Loppukaneetti.

En voi sanoa muuta kuin että kaltaiseni homoliittojen puolustajat eivät ole tämäntasoiseen typerehtimiseen sortuneet. Tässä ei hoeta, että "jos kannatat heteroliittoja olet ristiriitainen jos vastustat homoliittoja". Vaan ollaan huomautelleet tasa-arvo -argumentin heikkoudesta eli sen yhteydestä segregaatioargumentointiin. Mutta ei tästä ole vedelty että jos ihminen vastustaa homoliittoja niin hänen tulisi tuolla tasolla myös kannattaa segregaatiota tai hän olisi kaksoisstandardissa elävä tyyppi joka ei erota selvää loogista ristiriitaa ajattelussaan. Ero on perustelullisesti valtava.

Vain homoseksuaalien avioliiton vastustajat ovat tähän asti kehitelleet tämänlaisia kyhäelmiä. (Joten jos on niin että Koivulahti paljastuu liberaaliksi on ikävää jos he ottavat käyttöön samantapaisia hävettäviä rakenteita.) Ja se, että esimerkiksi tietyt akateemisesti koulutetut kristityt eivät näytä keksivän mitään parempaa keppihevosta kertoo että heidän asiansa on vaikeaa. (No, lienee sitä vaikeaa keksiä oikeutuksia holokaustillekin. Koska se on useimpien eettisten mallien mukaan epäeettistä. Joten se että paras argumentti ja se johon kaikki näyttävät tarttuvan on tuon tasoinen epäajatuksellinen pieru kertoo että ei ole kovin vankalla pohjalla nuo heidän puolustuksensa.)

Jos akateeminen ihminen tekee tämänlaisen logiikkaa koskevan mokan.. Se tarkoittaa että hän on joko asiantuntematon jonka pitäisi kenties luopua titteleistään ja palata peruskoulun puolelle opettelemaan perusasiat kuntoon. Tai sitten he valehtelevat tietoisesti ja tarkoituksella, jolloin heillä ei ole mitään uskottavuutta ja on täysi syy olla edes kuuntelematta heitä. Koska miksi kuunnella huijaria argumentoinnissa jossa tavoitellaan laatua? Heidän voi vain sanoa että pussaa persettäni. Sillä jos jokin irtautuu argumentaatiosta, hänet myös voidaan ohittaa epäargumentatiivisesti.

Miten lähtöjään yhteensopimaton sovitetaan yhteen?

Eilinen mielenfilosofinen kannanottoni saattaisi herättää tarkkaavaisessa lukijassa ihmetystä. Sillä esitinhän, että kompatibilismi sopisi yhteen libertarianismin kanssa. Ja jos katsomme perinteitä, voimme huomata että kannanotoissa on luokkakuntaerot jotka ovat hyvin syviä. Jos katsotaan miten kompatibilismi suhtautuu vaihtoehtoihinsa, voimme huomata, että
* Kovassa determinismissä esitys on, että determinismi on se miten mielemme toimii ja että tämä ei sovi yhteen vapaan tahdon kanssa. Näin se on filosofisesti lähtökohtaisesti erimielinen kompatibilismin kanssa.
* Libertarianismin kohdalla ongelmana on se, että kompatibilismi on argumentti siitä että determinismi ja vapaa tahto voidaan yhdistää. Libertarianismi taas ottaa kantaa siihen että maailma on indeterministinen. Kun se määrittelee vapaan tahdon indeterministiseksi, se on by definition ristiriidassa deterministisen näkemyksen kanssa. Näin ollen libertarianismi on lähtökohtaisesti ristiriidassa determinismin kanssa. Ja kompatibilisti taas sitoo kannanottojaan siihen, että determinismi on yhteensopiva vapaan tahdon kanssa.

Koulukuntaeroihin on yleensä syyt. Usein syy on sisäinen yhteensovittamattomuus. Ne tulkitsevat samaa aineistoa, ja antavat keskenään ristiriitaisia tuloksia. Ne ovat olemassa järkevinä uskomuksina samanaikaisesti vain sillä tasolla missä meillä ei ole tietoa.

Asia kenties selviää sitä kautta kun mietitään asiaa siltä kannalta että kompatibilismi tosiasiassa tekee mietintöjä siitä, minkälaatuiset vapaat tahdot ovat yhteensopivia determinismin kanssa.
* Voimme sanoa että Humen vapaa tahto on yhteensopiva determinismin kanssa, koska sen ytimessä on vain se, että ihminen voi toimia omien halujensa mukaan. Näin ollen kaikki toiminta joka tapahtuu ilman ulkoisten entiteettejen painostusta voidaan nähdä vapaaksi.
* Voimme sanoa että Frankfurtin kompatibilistinen malli on yhteensopiva determinismin kanssa, koska siinä vapaa tahto on vain kykyä kontrolloida omia asenteita ja toimintoja (second order desires) tavalla jossa perustavat syviin sisäsyntyisiin haluihimme (first order desires).

Ja näiden suhteen on selvää, että kompatibilismin henkeä löytyy nimenomaan siitä keskustelusta joka painottaa deterministisyyttä, indeterminismin puutetta vaikkapa moraalifilosofiassa. Esimerkiksi Eagleman kuvaa "incognito" -kirjassaan rikosvastuuta ja korostaa sitä että "lieventävä asianhaara" -tapainen lähestymistapa voi olla väärä, koska tuomiot tulee saattaa esille sitä kautta että neurologian antamat tulokset ovat tuoneet esille yhä enemmän ja enemmän tilanteita joissa esitietoinen mieli on prosessoinut päätelmät jo ennen kuin ne tarjotaan tietoiselle mielelle. Ja näin hyvin moni, ellei peräti kaikki, tämänlaiset toiminnot lähinnä selitetään ja oikeutetaan jälkikäteen tietoisella mielellä.

Tämä ei kuitenkaan rajoita kannanottoja kovinkaan paljon. Koska kompatibilismi kuluttaa aikaa determinismin kanssa yhteensovittamiseen, se ei kuluta aikaa siihen että se irtautuisi determinismin loogisesta vastakohdasta. Näin ollen ei ole ilmiselvää että vaikka determinismi ja libertarianismi ovat toistensa kanssa ristiriidassa, että kompatibilismi irtautuisi väistämättä libertarianismista hakiessaan yhteyttä determinismin kanssa.
* Humen määritelmä tarjoaa tästä siitä erikoisen näytteen, että se on itse asiassa niin epämääräinen että sen sisällä voi olla tilaa sekä indeterministiselle että deterministiselle toiminnalle. Se ei ota lainkaan kantaa toimintaperiaatteeseen. Tämä kertoo tosin siitä että monesti kompatibilistiset mallit jotka sovitetaan yhteen libertarianismin kanssa voivat olla tätä siksi että ne ovat epämääräisiä. Tämänlaatuinen epätäsmällisyys on loogista ristiriidattomuutta, mutta se on samalla hitusen epätyydyttävää.
* Toisaalta monesti on kuten edellisessä viestissäni jo mainitsinkin, kompatibilismi ottaakin kantaa enemmän vastuuseen. Ajatus siitä että kontrolli johtaa vastuunkantoon on hyvin luonteva. Mutta tämä on itse asiassa determinismiä joka koskee ikään kuin valintaa koskevaa ympäristöä. Voidaan siis sanoa että nämä kompatibilistiset versiot viittaavat että maailma on sen verran säännönmukainen että ihminen voi olla vastuussa teoistaan valintojensa jälkeen. Ja tämän yhdistäminen libertarianistiseen vapaaseen tahtoon ei ole kovin vaikeaa - koska kysymys on tavallaan eri vaiheesta. Ensin on indeterministinen valinta, ja tätä seuraa toinen tilanne, perustaltaan jotekin deterministinen vastuullinen tila.
* Kolmas syy on se, että vaikka kuvaamani premissikolmikko onkin hyvin perustava, on joskus syytä huomata että premissit ovat tavallaan kannanotto tiettyyn kysymykseen. Ja näin jos käsityksemme kysymyksestä muuttuu, premisseihin jumittaminen olisi dogmaattisuutta. Kun mielenfilosofian ydinongelma oli siinä että tieteellistä näkemystä oli intuitiivisesti vaikeaa sovittaa yhteen vapaan tahdon kanssa, on aivan asiallista muuttaa kysymys joustmattomasta luonnonlainomaisesta determinismistä kohti monipuolisempaa käsitteistöä. Voidaan sanoa että determinismin sijaan on kysymys skientismistä. Ja tällöin kompatibilismi muuttuukin muotoon "minkälaiset vapaan tahdon muodot ovat yhteensopivia tieteelliseen mekaniikkaan nojaavan maailmankuvan kanssa". Ja tällöin voidaan sanoa että klassinen determinismi vastaa makrofysiikan ilmiöitä. Ja kun luonnon toiminta perustuu fysiikan tuntemukseen ja siitä tehtyyn fysiikan filosofiaan, voi olla syytä vedota esimerkiksi kvanttimekaaniseen indeterminismiin. Kun determinismipuoli on kuitattu, voi olla syytä mennä hakemaan yhteyttä myös indeterministisen mallin puolelle.

Toki on hyvä huomata, että kaikesta huolimatta kompatibilismi on ohjelma joka on kenties kaikista pahiten uhattuna aivotutkimuksen tuomien tulosten kanssa - ja sille käy käytännössä näin olipa löydökset sitten mitä tahansa. Sillä determinismi vs. indeterminismi -väännön ytimessä on mekaniikka. Nämä näkemykset vain falsifioituvat tai eivät falsifioidu. Kompatibilismin koko rooli on kuitenkin miettiä mahdollisia mekanismeja. Ja näin ollen kun kyseinen mekanismi löytyy koko kysymys muuttuu siihen muotoon onko tämä tunnettu mekanismi sitten vapaata tahtoa vai ei. Siksi aivojen mekaniikan tunnistaminen muuttaa kompatibilismin lähinnä yhden mekanismin tutkimukseksi, joka on melko suoraviivaista. Tämä koulukunta tuleekin todennäköisesti "kuolemaan" tai latistumaan.

Sillä sen jälkeen kun/jos ihmisten valitsemisen ja toiminnan mekanismit selitetään, kompatibilismin kirjosta valtaosa muuttuu täysin irrelevantiksi. Se käsittelee enää korkeintaan vaihtoehtoisia maailmoja, kuten skifikirjallisuutta, Jumalien mielen toimintaa. Tämän jälkeen "skientistinen" kompatibilisti muuttuu siis joko jonkinlaiseksi tarinankertojaksi, tai sitten alkaa toivomaan aivan pirusti sitä, että avaruusolentoja löytyy jostain. Ja että niiden aivotoiminta ja valinnan mekanismit olisivat tuntemattomia, eivätkä todennäköisesti samoja kuin ihmisillä.

Miksi sinulla on niin pitkät kädet, oi isoäiti?

Ken Ham, kädet ojossa.

Oheen laittamani kuva kertoo teoriasta jonka mukaan tyrannosauruksen pienet "kädet" ovat osoitus moraalisesta älykkäästä suunnitelmasta, koska kyseisen dinon eturaajat olivat niin pienet että niillä ei voi masturboida. Tämä on tietysti kuin vanha vitsi siitä, miksi Jumala on antanut meille niin pitkät kädet jos masturbointi olisi todella väärin.

Samalla se on myös kuvaus siitä, miten kreationismissa on usein kysymys dinosauruksista. Ja siitä, miten fundamentalismia usein kuvaa syvä kiinnostus ja viehätys kaikenlaiseen seksuaaliseen. (Mutta voiko heitä syyttää? Itseänikin elämässä vie eteenpäin lähinnä juuri kiinnostus dinosauruksiin ja runkkaamiseen.)

Minikäsien teoria on kuitenkin tavallaan jotain joka tuntuu hyvinkin järkeenkäyvältä. Se ei ole ristiriidassa minkään havaintoaineiston kanssa. Tosin lehteen on livahtanut syvä ideologinen ristiriita. Ristiriita joka johtuu siitä, että vaikka Intelligent Design onkin kreationismia, ei kaikki kreationismi ole Intelligent Designiä. Itse asiassa kun ID:n perusnormi on, että Suunnittelijan motiiveja tai persoonaa ei voida tietää, ei sen teorioissa ollenkaan voida sanoa että Suunnittelijan tavoitteena olisi että masturbointia ei harjoiteta tuossa dinosuvussa. Se luokittelisi vain että onko raaja sattuman, lainomaisuuden vai Suunnittelun tulos. Ja muu olisi sitten ideologista lisäolettelua.

Silti ei tarvitse olla ruudinkeksijä huomatakseen että teorialla ei ole kovin suuria rationaalista arvoa. Itse asiassa sitä on niin vähän, että ensimmäinen asia joka tulee mieleen jopa kreationisteja seuranneelle on ajatus siitä että onko uutinen jonkinlainen feikki. Eikä moni kreationistikaan sitä varmasti kovin vakavasti ota. Jonkinlaisena sivuvitsinä. Tämä on tärkeä huomio. Sillä monesti järkevyys sekoittuu sisäiseen ristiriidattomuuteen. Mutta, kuten tieteenfilosofi Duhem osoitti, saivartelulla voidaan aina luoda ristiriidattomuutta.

Kun huomataan saivarteluteema, pahan ongelman ja rakenteiden funktioiden välisen yhteyden filosofia ja se, että ristiriitainen ideologia ei by definition ole järkevä voidaan jatkaa eteenpäin.

"Moraalinen suunnittelu suoraan elimistössä" on siitä mielenkiintoinen käsite, että se voidaan nivoa tuoreesti kirjoittamaani tekstiin piilokalvinismista. Siinäkin ytimessä oli se, että (a) sisäiset ristiriidat ovat usein mukana ja (b) kalvinistisessa maailmassa on luontevaa että moraaliin voidaan pakottaa rajoittamalla valinnanvapautta. Kantilainen sen sijaan voisi sanoa dinosaurusken käsistä, että ihmisellä on riittävän pitkät kädet juuri sen vuoksi että hän saa valita runkkaako vai ei. Eli ihmisellä on valinta joka tekee teoista eettistä. T-rex ei sen sijaan voi ylpeillä sillä että ei masturboi, koska sillä ei ole vaihtoehtoja. (Sen lisäksi sillä ei ole kielitaitoa eikä riittävää kognitiivista prosessointikykyä tälläisiin, mutta unohdetaan ne nyt tässä, ajatuskokeen vuoksi.) Tämä tarkoittaa sitä että Ham on laittanut kalvinistista piilokytköstä jopa tähän lausuntoon dinosauruksen käsistä.

Ja tämän seurauksena teen argumenttipuun. Seuraava ei siis koostu eri näkökulmista. Vaan se on prosessi, jossa joka vaiheessa käsitellään yksi premissi. Ja jos olet sitoutunut johonkin aiemmin, et voi vaihtaa siihen liittyviä asioita lennosta olematta sisäisesti ristiriitainen. Näin ollen kuvaan prosessin jossa eri näkökulmat  asettuvat hierarkisesti tavalla jonka sisällä on argumentti joka käsittää vain koko tekstin. Tämä on pitkä argumentti ja vaatii lukijalta paljon. Mutta se on tehtävä, koska kokonaiskuvan saa vain tätä kautta. Itse asiassa valtaosa sofistikoituneesta teologiasta onkin "kusessa" siksi että siellä vallitsee vahva domeenispesifisyys. Ollaan erikoistuttu yhteen ongelmaan, ja asiat ratkaistaan kohta kerrallaan miettimättä ovatko ne keskenään yhteensopivia. Haaste vastataan kun se tulee vastaan ja toisen ongelman kohdalla saatetaan valita tämän kanssa ristiriitainen ratkaisu. Voitetaan taistelu - hävitään sota -metafora sopinee tähän väliin kuvaamaan sitä miten tässä käy.

Ja tämä voidaan liittää vahvasti myös piilokalvinismitekstiin linkkaamaani tekstiin joka käsitteli pahan ongelmaa. Siellä esille nimittäin nousi kantilainen ajatus siitä, että moraali ilman valintaa myös pahaan on oksymoroni. Tämä on hyvin tärkeä huomio. Sillä se korostaa sitä miten vahvasti esimerkiksi luterilainen teologia eroaa kalvinismista.

Kalvinismissa on ytimessä teema predestinaatiosta. Jumalan suvereenius on niin mahtava, että ihmisillä ei ole mitään aitoa vapaata tahtoa. Kaikki on "moraalista suunnittelua", paitsi raajat, myös mentaaliset rakenteet. Tämä malli korostaa sitä että Euthyfronin dilemma on väärä koska moraalissa kysymyksessä on vain Jumalan auktoriteetti asioihin. Jumala on hyvä koska hänellä on valta. ; Ja näin ollen on turhaa miettiä sitä että (a) Jos Jumala seuraa itseään suurempaa moraalilakia, häntä voidaan sanoa hyväksi, mutta toisaalta voimme tarkistaa moraalisuutemme ilman Jumalaa, eli teismi ei olekaan suoja arvotyhjiöltä ja nihilismiltä. (b) Jos Jumala ei seuraa itseään suurempaa moraalilakia, hänen valtansa on mielivaltaista, eikä häntä voida sanoa aidosti moraaliseksi, koska moraaliudella ei tässä ole muuta lähdettä kuin se, että "Jumala on". (+) Kalvinisti siis täsä kohden ns. "bite the bullet" ja myöntää että hyvyys redusoituu mielivaltaiseen valtaan ja auktoriteettiin.

Sen sijaan luterilaisuuden - ja myös katolisuuden - ytimessä on juurikin ihmisen vapaa valinta. Sävyt ovat siksi väistämättä kantilaisempia. Siinä kohden ongelmaksi nousee vahvemmin ns. "entäs taivaassa" -vastaveto. Teknisesti voidaan kysyä, että eikö kaikki pahan ongelman ratkaisut todista, että paratiisissa on sitten myös kärsimystä.

Tässä puolustuspuheena on yleisesti ottaen se, että ihminen ei paratiisissa todellakaan omaa relevanttia vapaata tahtoa. Valinta pelastukseen tai tuomioon tehdään maan päällä. Puolustus on tavallaan teologisesti uskottava, mutta se johtaa uuteen premissiin joka kyseenalaistaa kaiken pahan ongelman ratkaisemisen maan päällä. Nimittäin sen, että vapaa valinta on todella niin arvokas että kärsimys oikeuttuu todella tällä. Jos paratiisi on haluttava ja eettinen asia tai ei ainakaan paheksuttava asia, niin onko se sitten todella niin että vapaa tahto ja siihen liittyvä oikeus vääriin ja epäeettisiin ratkaisuihin on sen arvoista.

Samalla tietysti luterilainen tulee tunnustaneeksi että Jumalaa ei voi kutsua hyväksi jos Jumala ei viittaa korkeampaan moraalilakiin. Sillä jos hyvyys on Jumalankaltaisuutta - kuten vaikkapa Craig selittää - ei Jumala voi olla hyvä koska, jos ei ole valintaa hyvän ja pahan välillä, moraali olisi oksymoroni. (Kuten asia esitettiinkin. Jos hyväksyttäisiin että Jumala ei voisi olla paha suvereeniudestaan huolimatta, tunnustettaisiin että tosiasiassa kyky pahantekoon ei olisikaan oleellista ja se palauttaisi argumentistossa siihen aikaisempaan ongelmaan.) Ratkaisu Euthyfronin ongelmaan onkin siis toinen. Jumala nojaa itseään korkeampaan etiikkaan ja siksi Jumala on parempi Jumala kuin vaikka Baal, joka vaikka olisi luonut maailman, on epäeettinen koska uhraa ihmisiä Jumalalle. Ihmisen osuus etiikassa on tällöin vahvempi. ; Siinä missä kalvinisti voisi selittää että hänen kommenttinsa homoseksuaaleihin eivät kerro siitä miten hän haluaisi asian olevan, koska hän nojaa Jumalan suvereeniuteen, luterilaisessa opissa ihmisillä on moraalitaju ujutettuna omaantuntoon, jopa ateisteilla. Ja siksi omantunnon mukaan olisi mentävä ja kommentti homoista kertoisi nimenomaan että haluaa tiettyjä asioita.

Entäs taivaassa-vastaveto onkin oikeastaan lähinnä keino esiintuoda erilaisia piilo-oletuksia jotka ovat hieman kuten Ken Hamin moraalitulkinnat T-rexin käden designistä. (ID:läiset, mikäli olisivat sisäisesti ristiriidattomia toisin kuin käytännössä useimmiten eivät ole, korostasivat että Ham tulkitsee aineistoa, eli lisää prosessiin maailmankuvallisia taustaoletuksia.)

Tämä luterilaisen ja katolisuuden niputus on tietysti monista epätyydyttävä. Siksi onkin syytä huomata, että näiden oppien välillä on eroa. Tärkeä ero löytyy vaikkapa sieltä mihin lestadiolaisuutta käsittelevä blogi sen osuvasti asettaa. Luterilainen oppi nojaa ns. sola sriptura -malliin, jossa "Raamattu" on se ilmoitus joka on, ja jonka jälkeen ei tule mitään uutta. "Raamatun" tulkinta voi sen sijaan muuttua, kun Raamattua tulkitaan kunkin omalla omallatunnolla. "Sen sijaan perimätieto tai “seurakunnan neuvot” eivät ole uskomisen kohde eivätkä opilllisen auktoriteetin lähde. Ne ovat syntyneet ihmisten tuottamana, ne eivät ole enempää Jumalan kuin “Pyhän Hengenkään” ilmoituksia. Koska luterilainen kristinuskon oppi perustuu ainoastaan Raamattuun, se on altis uudelleen tulkitsemiselle." Tämä on siitä oleellinen huomio, että Jehovan Todistajat joille syntyy koko ajan uutta materiaalia jota tulkitaan Jehovan valon kirkastumisena ei ole luterilaisen opin mukaista. Samoin katolisuus jossa Paavi voi tunkea bullaansa ja esittää erilaisia kannanottoja ja oppimuutoksia viittaavat siihen että luterilaisuus on irtautunut katolisuudesta muustakin syystä kuin anekaupan takia. ; Ja suurinta riemua syntyykin siitä kun huomataan että ev.lut. kirkkomme sisällä puuhaava lestadiolaisuus ei ole sekään luterilaista etiikkaa. (He ovat siellä, mutta yllättävän usein eivät ole opillisesti joustavia ja vetoavat dogmatiikkaan ja oppiin esimerkiksi homoseksuaalisuuskysymyksessä ja naispappeuskysymyksissä. Jos dogmalla on väliä, heillä ei olisi sananvaltaa asiaan. Jos dogmalla ei ole väliä, dogmaan perustuva argumentti heiltä on sitten tyhjä kupla.) Ja itse suorastaan repeän nauruun, koska tämä korosaa sitä miten omituisia adventistit ovat. Adventistit kun tunnistaa siitä että he ovat karismaattisia, luottavat johtajaan, kertovat anekdootteja omista uskonnollisista kokemuksista. Ja heidät tunistaa siitä että he haukkuvat pääasiassa kahta asiaa, nimittäin evoluutiota saatanalliseksi uskonnoksi ja katolista kirkkoa porttokirkoksi. Heidän teologiansa on kuitenkin autoritaarista, seurakunnalla ja sen karismaattisilla johtajilla on vahva ote. Ja itse asiassa katolisista heidät erottaa lähinnä ihailtujen uskonsankarien persoona ja se että nämä eivät kanna hassua paavinhattua. Adventistit ovatkin ikään kuin populistista katolisuutta, jossa ero äitikatolisuuteen on lähinnä anekaupassa jota adventistit vastustavat. Ja jota katolinen kirkkokaan ei tiemmä enää nykyaikana harrasta.

En ottanut ilmoituspuolta esiin turhaan. Sillä se vetää suhdetta ihmeisiin. Siinä missä kalvinisti voi helpostikin halata suuria ihmeitä, on luterilainen varovaisempi. Luterilaisuudessa korostuu siksi se, että ihmeiden oletetaan olevan aika pieniä. (Kreationistit sen sijaan katsovat että vain suuret ihmeet ovat hyvää evidenssiä, siksi eliminatiivinen filtteri, jossa designiksi hyväksyttävän sattuman pitää olla harvinaislaatuinen, korostuu.)

Tämä sopii ajatukseen siitä että maailmaa voidaan selittää oleellisesti luonnonlaeilla. Ja tästä päästään sormimetaforaani jota olen soveltanut siinä piilokalvinismiartikkeliin laitetun pahan ongelma -linkin keskustelun puolella. ; Linkin takana olevassa pahan ongelman argumentissa henkenä on juuri se, että kärsimys on tarpeen. Siellä kerrottiin että Jumala voisi tappaa kaikki, jolloin pahaa ei tehtäisi. Mutta että tämä olisi vielä suurempi paha. Samoin siellä kerrotaan että pitää olla kyky vääriin ratkaisuihin jotta oikealla on väliä. Tämä on hyvin rajallinen. Ja siinä muutamalla ratkaisun vääräksi osoittamisella isketään kokonaisuuteen. Kun pahan ongelman ytimessä on kaikkivaltius, ei riitä että on olemassa yksi tai kaksi huonoa ratkaisua. On osoitettava että ne kaikki olisivat huonompia.

Tässä taas yleensä määritellään kaikkivoipaisuutta uusiksi. Linkin takana kaikkivoipaisuus on selitetty joksikin jossa sisäisesti ristiriitainen on mahdotonta. Sormiesimerkkimetaforaa apunakäyttäen ratkaisussa vajaasti "eliminoidaan vasara" ja kerrotaan että vasarasta on enemmän hyötyä kuin sormikivusta on haittaa. Ja kerrotaan että jos ihmisen tappaisi tai tälle ei antaisi sormia, hän myös voisi särkeä sormeaan mutta tilanne olisi yhä huonompi. (1) 1: Tässä voitaisiin kysyä, että onko oleellista että ihmiselle luodaan sellainen hermosto että hän ylipäätään voi lyödä itseään sormeen vasaralla. Kognitio voisi ohjata vasran aina naulaan eikä sormeen. Kalvinisti voikin nähdä että vasaralla sormeen lyöminen on jossain liitoksissa suvereniteettiin. Kalvinistille predestinaatio näkyykin myös menestyksenä elämässä. (2) Tässä voitaisiin kysyä myös että miksi meille ei luoda peukaloa joka ei voisi mennä rikki vasaralla tai muullakaan. (+) Näistä ensimmäinen on kognitiivisesti haasteellinen, mutta se perustuu kalvinismiin joka on ohitettu aiemmin. Se ei ole ongelma kalvinisteille, mutta koska luotetaan vapauteen ei tähän vaikeaan haasteeseen tarvitse vastata. Toinen sen sijaan on kognitiivisesti helppo. Vetoamalla luonnonlakeihin luterilainen voi selittää että meillä ei ole fysikaalisesti mahdollista että sormet kestäsivät mitä vain. Ratkaisuna on siis se, että kaikkivoipaisuus rajoitetaan tähän yhteen universumiin.

Joku voisi olla tyytyväinen. Mutta tämä nostaa esille hyvin oleellisen ongelman. Jos ratkaisee asian fysiikan kannalta väittää että muunlaiset universumit ovat mahdottomia tai irrelevantteja. Tässä kysymyksessä jossa on kysymys kaikkivoipuudesta rajoittuu hyvin triviaalinomaiseksi. Luterilainenkin voi ajatella että Jumalalla oli kenties maailmaa luodessaan valinnanvaraa, ja tämä on jostain syystä valikoitunut monien mahdollisten mutta eitoteutuneiden universumien joukosta. ; Ja tästä päädytään siihen että on tavallaan pakko valita Leibnizin "paras mahdollisista maailmoista" taustateoriaksi. Tämä itse asiassa sopii luterilaiseen ajatustapaan varsin hyvin. Muut universumit ovat huonompia, siis irrelevantteja, koska Jumala on hyvänä ja kaikkikykyisenä valinnut parhaan mahdollisen maailman. Pahan ongelman premissit siis ikään kuin itsessään ratkaisevat siihen liitetyn haasteen.

Tämä on myös koherentti suhtautuminen luterilaiseen ihmeisiin suhtautumiseen. Siinä missä adventistit voivat kohkata ihmekertomuksilla vaikka siitä miten rekka ajoi lapsen yli, mutta että suojelusenkeli suojeli kristittyä lasta niin että rekka ajoi hänen yli ilman että lapsi vahingoittui. Mitä nyt jäi renkaanjäljet puseroon jotta pyykkipäivä tuli rekkaonnettomuudesta. Tässä ihmemallissa ei olisi tavatonta että ihminen löisi itseään sormeen vasaralla ja sormi ei menisi rikki. Ja kun kysymys on kaikkivoipuudesta se, mikä on mahdollista on mahdollista. Ja jos peukalo ei mene rikki yhdellä, sen ei tarvitse mennä rikki kenelläkään muullakaan. Selitys siitä että peukalo ei mene vasarasta rikki johtuu siitä että vaihtoehto ei ole mahdollinen, eikä siis edes kaikkivoipuuden rajoissa.

Ja tämä johtaa hyvin vahvasti deismiin jossa Jumala ei vaikuta universumissa mitenkään. Sillä jokainen ihme herättää kysymyksen siitä miksi niin ei käy toisaalla. Ja vastaukset niihin palauttavat puussa niihin ongelmiin jotka johtavat ihan eri tielle. Deismin Jumala ei vastaa rukouksiin, ei puutu maailman menoon ihmeillä eikä vaikuta ihmisten elämässä. Sillä muutoin tulee ristiriita joko pahan ongelmaan tai euthyfronin dilemmaan. Jumala voi toki tehdä mitä haluaa, mutta jos oppi on sisäisesti ristiriitainen joudutaan tunnustamaan  että Jumalaa ei rajoita edes logiikan lait. Ja tämä taas on perin ongelmallista niille joista "tee niin iso kivi että et jaksa nostaa sitä" ei ole relevantti ongelma koska Jumala toimii koherentisti. Ja se itse asiassa tunnustaa että ei ole mitään tarvetta edes olla järkeenkäypä ideologia, joten koko keskustelu siitä onko uskonvakaumus rationaalinen, järkevä tai hyvin perusteltu katoaa sekin tätä myötä. Logiikka on liian rajoittunutta ja uskonnolla ei ole enää suhdetta tieteeseen tai muihin vastaaviin kysymyksiin.

Ja deismin kohdalla ongelmana taas on se, että jokaisessa mutkassa on pitänyt ottaa premissi. Ja jokainen premissi antaa luvan olla erimielinen. Eräässä mielessä tulkinnat johtavat siihen että lopputulos on ns. epätodennäköinen. Kun niin monta metafyysistä premissiä on pakko osua kohdalle ennen kuin juttu on järkevä, olisi aikamoinen sattuma että juuri nämä metafyysiset premissit osuisivat kohdalle. Teologia on siis koherentti mutta saivartelua - vähän samaan tapaan kuin Ken Hamin teoria T -rexin käsistä oli mahdollinen mutta silti ei järkevän ihmisen juttu.

Näistä ongelmista huolimatta varmaa on se, että jossain on joku joka kertoo tietävänsä miten Jumala toimii siitä huolimatta mitä mieltä ihmiset ovat ja mitä he sitten tekevätkin. Ja uskovat olevansa rationaalisia ja että Jumala todella on tieteellisen tutkimuksen todennäköiseksi osoittama. Sanoopa siihen logiikka tai kuka tahansa mitä tahansa. Sillä saivartelu sallitaan ja ristiriidat eivät koskaan ole merkittäviä.

---

Vastauksena otsikon kysymykseen sanon lähinnä sen verran, että jotta kreationisti-isoäiti voisi ns. heilutella käsiään argumentaatiossa. Jos mieleesi tuli jotain muuta, niin hyi hyi sinua pervoa!

Jumala -mysteeri

"Raamatusta" etsitään joskus erilaisia ristiriitoja. Esiin haetaan jotain jolla on valtavan suurta merkitystä. Esimerkiksi Pahan ongelma syleilee mahtipontisia teemoja. Teos kuitenkin kykenee herättämään muunlaistakin ällistystä.

Esimerkiksi miten purkaa seuraava : "1. Johanneksen kirje 4:8" sanoo "Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus." Tästä sitten jatkaa "Toinen Mooseksen kirja 34:14" että "Älkää kumartako mitään muuta jumalaa, sillä Herra, joka on kiivas Jumala, ei suvaitse muita jumalia rinnallaan." Oleellista on tietää, että kiivaus on tässä sana, joka käännetään enganniksi "jealous", mustasukkainen. "Do not worship any other god, for the LORD, whose name is Jealous, is a jealous God." Kontekstissa merkitys on melkolailla selvä. Tämä on ymmärrettävää koska rakkaus ja mustasukkaisuus sopivat yhteen. Paitsi että Raamatun itsensä mukaan ei sovi "1 Korinttolaiskirje 13:4" selittää että "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile." Tässä kohdassa suomen kieli peittää sen minkä nglannin kieli paljastaa "Love is patient and kind; love does not envy or boast; it is not arrogant." ; Alkuperäiset sävyt kieltävät nimenomaan mustasukkaisuuden. Tämä on hyvin omituinen ongelma, koska se on tavallaan hyvin pieni. Mutta se koskee Jumalan olemusta ja on jotain jota ei oikeastaan voisi vain ohittaa.

Tosin itse ajattelin tehdä juuri näin ; Kaikkihan me tavallaan tiedämme, että rakkaus on nimenomaan sisäisesti ristiiriitainen. Rakkaus ei valehtele, ei lähde juopottelemaan kavereiden kanssa, keksii tekosyitä aamuyöllä kolmelta. Jokainen parisuhteessa elävä tietää tämän. Samoin kaulin.

Aukkojen Jumalan lipuma

Intelligent Designille yritettiin uutta nousemista Stephen Meyerin ja muiden ID -teoreetikkojen toimesta. Tämä ei sujunut kovin hyvin. Sisältö näytti hyvin vahvasti vanhan, jo liiankin tutun, toistolta. Kuitenkin joitain hyvin pieniä muutoksia on tapahtunut. Nähdäkseni keskeisin niistä koskee Aukkojen Jumala -argumentointia.

Aiemman suosiohuipun aikana (se on aiempi siitä huolimatta että nyt huippua ei saatu) ID:n toistokanta oli, että he eivät harjoita Aukkojen Jumala -argumentaatiota. ID oli tutkimusohjelma. Ja nimenomaan positiivinen tutkimusohjelma. Nyt kommentointi on siirtynyt enemmän siihen että Aukkojen Jumala -argumenttiin viittaaminen on maailmankuvallista. (He eivät yhä suoraan tunnusta käyttävänsä Aukkojen Jumalaa, eivätkä sano että heillä ei olisi positiivista tutkimusohjelmaa. Nämä puolet kuitataan enemmän hiljaisuudella siinä missä ennen niiden kohdalla huudettiin. Muutos kertoo nähdäkseni jostain.)

Kysymys on itsessään mielenkiintoinen. Sillä vain hyvin harva argumenttivirhe on argumenttivirhe siksi että sillä on nimi. Niillä on yleensä jokin loogiseen rakenteeseen perustuva syy. ID:n kannattajien mukaan aukkojen Jumalaan vetoaminen kieltää suoraan Jumalan mahdollisuuden. Ja että muuta mahdollisuutta ei ole.

Nähdäkseni asia ei ole näin.

Se, mikä tekee Aukkojen Jumalasta argumenttivirheen on se, että se ei ole validi. Premisseistä ei seuraa johtopäätöstä. Jos Jumalatodisteen ydin on siinä että "emme tiedä siis tiedämme" on kyseessä kontradiktio, ristiriita. Tällöin kyseessä on suoranainen virheargumentti. Varovaisempi muotoilu "voi olla Jumala" johtaa taas ongelmaan koska kun keskustelunaiheena on se, onko takana Suunnittelija vai ei, asiaa ei tässä tapauksessa ratkaista. Tässä muodossa lausunto ei ole väärässä vaan pahempaa - se ei ole edes argumentti.

Sen sijaan vastapuolella tilanne on monta astetta helpompi. Syynä on se, että menenisyydessä tiedetään monta argumenttia jossa aukkojen Jumalaa on sovellettu. Newtonin maailmassa planeettojen ratoja korjaamaan tarvittiin Jumala, koska muutoin radat ennen pitkää ajautuisivat tuhoon. Kun luonnonlait sitten hoitivat tämän puolen, tieteen edistymisen selittäessä anomaliat joiden vuoksi väliintuloa tarvittiin, selitettiin että Jumala oli luonnonlakejen takana. Aukkojen Jumala -argumentti osoitti että aukon takana voi olla tiede. Ja tästä saadaan induktio. "Olemme ennen pitäneet asioita X, Y, Z.... yliluonnollisina aukkojen Jumalan kautta ja niissä on paljastunut takaa luonnollinen syy. Yliluonnollista tai edes ihmisestä tai eläinkunnsta poikkeavaa intentionaalista syytä ei ole koskaan saatu näihin vastaukseksi. Siis kun meillä on edessämme nyt esimerkki Ö, johon ehdotetaan aukkojen Jumalaa, voimme olettaa että senkin takana on luonnollinen syy, ja yliluonnollinen tai ihmiskunnasta ja eläinkunnasta poikkeava intentionaalinen syy olisivat äärimmäisen epäuskottavia." Tässä on toki huomioitava induktion ongelmat, tämä kertoo "todennäköisimmän tiedon" ei "absoluuttista lopullista tietoa ilman mitään epävarmuutta". Mutta induktio on sentään argumentti - ja itse asiassa "todennäköisin tieto" on se mitä voimme koskaan edes saavuttaa ja enemmän vaatiminen olisi varsin konua.

Toki ID:läinen kokee olevansa reilu.

ID -keskustelussa on toki aina korostunut se, miten ID omasta mielestään antaa yllin kyllin mahdollisuuskia "naturalismille". Syynä on esimerkiksi Dembskin eliminatiivisen filtterin taustalla oleva rakenne. (Sama idea paistaa toki läpi kaikista ID -argumenteista.) Siinä todellisuus jaetaan sattumaan, luonnonlakeihin ja Suunnitteluun. Sattuma ja luonnonlait "eliminoidaan" tai yritetään eliminoida. Tässä kohden ID -argumentisto korostaa että toki luonnonlakien takanakin voisi olla Suunnittelija, mutta että luonnollisuus on niiden takana mahdollinen joten he reilusti olettavat että jos asialle löytyy näistä "luonnollisista syistä" selitys, niin Jumalaan uskominen ei ole silti perusteltua vaikka tämä "mahdollisuus Jumalaan" yhä onkin.

Kuitenkin tämä filtteri pitää taustallaan mielenkiintoisia piilo-oletuksia. Esimerkiksi sen, että Suunnittelu joka ihmisesineissä huomataan olisi sen luonteista tunnistettaisiin tämänlaisen eliminoinnin kautta. Moni voisi liittää ne ilmiöihin joiden lainomaisuuksia, induktiivisia aka. lainomaisia tunnuspiirteitä, tunnistettaisiin.

Pahempi ongelma tuleekin siitä että "naturalismissa" sekoitetaan yliluonnollisuus mukaan tavalla joka ei ID -piirien sisällä ole kovin koherentti. Siellä argumenttina on samanaikaisesti että älyllinen syy ei ole välttämättä sama kuin yliluonnollinen syy. (Vaikka yliluonnollinen saadaan kun luonnollinen eliminoidaan, niin kenties tässä on filtterissä kolme aliluonnollista osasta joista valitaan uskottavin.) Samalla naturalismin kuitenkin väitetään kieltävän Jumalan empiirisyys apriorisesti siksi että tämä on yliluonnollinen.

Kuitenkin valtaosa naturalisteista ei tee jakoa epätieteeksi ja tieteeksi yliluonnollisen käsitteen kautta vaan viittaamalla juuri lainomaisuuteen. Ja itse asiassa hyvin moni korostaa että olisi hyvinkin paljon Jumalamalleja joista voitaisiin saada suoraa empiiristä havaintoaineistoa. ; Itse asiassa näin on ollut aina. Yliluonnollisuus - luonnollisuus -jako on arkikielenkäytössä vahvasti mukana ja tämän - ja kenties joidenkin muidenkin syiden vuoksi - ajatus siitä että yliluonnollisen mahdollisuus kiellettäisiin tieteessä a priorisesti olisi jotenkin ilmiselviö.

Kuitenkin jo Carnapin näkemyksissä, loogisen positivismin sävyttämän metafysiikkavastaisuuden äärirajoilla, on jaettu erilaisia teismin malleja sellaisiin joissa on tieteellistä relevanssia ja sellaisiin joissa ei. ; Karkeasti ottaen Vanhan Testamentin Jumala joka puhuu pilvistä ja tekee maanjäristyksiä ja on muutenkin vahvasti sellainen että hänen vaikutuksensa näkyvät maailmassa on hyvinkin helposti empiirinen. Sellaisella tavalla että edes Dawkinsin kaltaiset äärimmäisen paljon teismitodistuksilta vaativat eivät pitäisi näitä a priorisesti tieteen ulkopuolisina malleina.

Itse asiassa näissä kohden onkin huomattava että jumalatodistukset ovat näissä malleissa epäonnistuneet. Ja oikeastaan ainut syy miksi teistit siirtyvät epävarmemmille vesille on se, että epäonnistuminen näissä selvästi ei a priorisesti missään tiedemallissa poisarajatuissa Jumalissa ei ole saatu onnistumista. Ad hoc -hengessä on ajateltu että kun Jumala ei ole noissa onnistunut niin siirretään Jumala jonnekin muualle, tungetaan se siihen nyt selvästi pienentyneeseen aukkoon. Vastapuoli voi sanoa vain että "Kun ei noissakaan, niin miten tiedätte että tuossa teidän aukon kohdalla tilanne olisi erilainen". Ja tässä vaiheessa induktio puree "voi olla" -saivarteluja vastaan välittömästi.

Itse asiassa epistemologinen naturalisti ei kiellä ennalta Jumalaa. Ja ontologinen naturalisti tekee asian johtopäätöksenä, ei presuppositionistisesti ottaen prmissin johon koherentisoi ympäristön. (Toisin kuin ID jolle ei jää muuta mahdollisuutta kuin tehdä argumentti jossa "ei tiedetä mitä X:n takana on" jotenkin viittaisi "tiedämme että sen takana on äly". Ja tässä kohden prosessi ei oleellisesti eroa niistä argumenteista joiden vuoksi ID -läiset sanovat luonnollisten prosessien, lainomaisuuden ja sattuman, kohdalla että jos Jumala toimii niiden kautta, niin emme voi tietää siitä eikä teismille niillä kohden ole perusteita.

ID -puoli ei vain näe tätä reiluna. Tämä ei ihmetytä. Sillä minusta ID ja reiluus eivät suoraan sanoen sovi samaan lauseeseen. (Paitsi sen tapaisissa muodoissa jotka esittävät että "ID joka ei ole reilu toisin kuin...")

Pelien tulkinnat ja pelisuunnittelijoiden valta

Kun tulkitaan pelejä tai kirjasarjoja, on hyvä huomioida että ovatko ne kesken. Sarjojen jatkuminen nimittäin asettaa testejä erilaisille teorioille. Ja nämä teoriat on kumottava, vaikka usein hyvän teorian kaatuminen jättääkin asioita auki ja pelimaailman eheys särkyy.

Minulla on tässä karu omakohtainen kokemus. Peräti "Assassins Creedistä", joka on minulle pelihistoriani toisiksi tärkein peli. Se on "A.D.O.M." :in jälkeen tärkein ; Ja AC:n hyväksi tässä on sanottava, että on todella haasteellista ohittaa peli jota on ollut betatestaamassa. Ja jonka kiitosteksteissä on oma nimi, tosin kirjoitusvirheiden kera. AC:n kanssa asiat ovat silti hyvin tärkeitä ja keskeisen teorian kaatuminen ei ole pieni asia.

Olen aktiivisesti, myös luovalla panoksella, ollut kehittämässä teoriaa Animuksen toimintaperiaatteesta. Siihen liittyen minulla oli selitys pelimekaniikassa tärkeälle, mutta perustaltaan mystiselle "eagle senselle". Selitysmallini sovelsi multiversumia ja tarkasteli maailmaa vaihtoehtoisina maailmoina. AC:n maailma olisi siis indeterministinen multiversumi. Kirjoitin tästä jopa blogauksen. Tämä esittelemäni teoria näkyi aikanaan fanipiireissä nörttien välisenä debatointina, jossa oltiin samaa mieltä ja erimielisiä. ; Aikanaan AC:n fanien keskuudessa käyntiin väittelyjä ja mietintöjä siitä voiko Templareilla olla "eagle senseä". Antamani teorian mukaan "eagle sense" liittyi maailman pelastamiseen ja se oli selvästi jotain joka ei ole edes kaikilla assassiineilla.

Teoria oli aikanaan hyvä. Se selittäisi miksi kuoleman jälkeen saa yrittää uudestaan. Se selittäisi miksi saa kokeilla erilaisia asioita. Pelimekaniikka korostaisi sitä että kuolema johtuu siitä että oleelliset asiat maailmassa jäävät tapahtumatta. Se selittäisi miksi tietyt suvut ovat tärkeitä ; Eagle sense oltiin osattu liittää Aatamiin ja Eevaan joilla on pelissä tärkeä rooli. Se oli myös Eziolla, Altaïrilla ja baarimestarillamme Desmond Milesiltä, jota "Assassins Creed:Revelation" korosti olevan erityinen biologialtaan ja että pelastajan rooli johtuu tästä. (Tiettävästi edesmennyt, joskin tämä on tällä hetkellä se josta debatoidaan.) Sitä ei selvästi ollut kaikilla. Teoriani oli täydellinen siihen aikaan kun se tehtiin. Se itse asiassa oli jotain jota jokainen uusi versio näytti vahvistavan. Pelisarja korroboroi tätä malliani ; Kannanotot jotka voisivat kumota sen jäivät tapahtumatta. Kun kirjoitin tulkinnan blogiini, viimeisin oli "Revelations", joka oli AC II -pelisarjan loppuosa. Teoriani oli silloin voimissaan.

Sitten tapahtui AC III. Peli alkaa Haytham Kenwaylla. Kenway käyttäytyy kuin assassiini, näyttää assassiinilta ja maistuu assassiinilta. Hän myös käyttää eagle senseä kuin assassiini. Mutta hän oli templar -peräti korkea-arvoinen sellainen. Peli siirtyy sittemmin hänen assassiinipoikaansa, jonka eagle sensen antama näkymä on saman näköinen kuin isänsä. Näin ollen temppeliherroilla voi olla eagle sense.

Pelin suunnittelijat ovat AC IV:n kohdalla kertoneet, että moni aivan tavallinenkin ihminen voi oppia eagle sensen. Se on enemmän sukulaisuusasia. Aatamin ja Eevan jälkeläiset - jossa on auki onko se vai eikö ole kaikki ihmiset - kykenevät siihen. Itse asiassa AC IV alkuvaiheessa Edward Kenway kohtaa tilanteen jossa hänelle kuvataan eagle sensen toimintaa. Hän on tässä vaiheessa täysin tietämätön mistään assassiinien ja templarien välisestä kinoista. Hänellä ei ole erityistä harjaannusta asiaan. (Ja itse asiassa hän, vaikka onkin sukua Desmondille, ei ole suoraa sukua Eziolle. Hän ei siis ole pitkästä sukuhaarasta assassiineja, vaan pikemminkin sellainen joka aloittaa assassiineihin liittymisen ketjun useassa sukupolvessa.) Edwardin kommentti tähän erikoiseen kykyyn on mallia "ai se". Näin pelimekaniikka oikoo sitä että tekniikoita pitäisi opetella pikku hiljaa tutorialinomaisesti. (Joka oli AC II hienoa ja pelin suola joka kasvatti pelaajan sarjaan sisälle. Ja joka johti ACIII naurettavan pitkään vaiheeseen joka oli lähinnä juonta edistävä tutoriali, joka kestettiin koska tarina oli hyvä, mutta joka ärsytti silti pelillisesti.)

ivanneet teoriaa ja sanoneet että pelissä on paljon mysteereitä, joita he miettivät. Mutta että fanit ovat myös tehneet mysteereitä joita he eivät olleet edes miettineet mysteereiksi. Erikseen mainittiin teoria siitä että templarit eivät voisi käyttää eagle senseä josta oli rakentunut kysymys siitä onko näin vai ei.

Epävirallinen lausunto korosti, että olin paitsi joron jäljillä, niin myös luomassa noita jälkiä. ; Pelintekijöiden vuodot lehdistölle eivät ole pelejä joten ne eivät kuulu minusta "kaanoniin", vaan ne ovat ikään kuin "apokryyfisiä", mielenkiintoisia mutta eivät Oikeaa Lähdeaineistoa. Ne kuitenkin kertovat siitä että nykyään teoriani on kuopattu, eikä sitä olla uudelleenlämmittämässä.

Ja näin ollen minun on aivan turhaa itkeä siitä että nyt pelimekaniikassa on jättiläismäinen mysteeri. Teoria on falsifioitunut, koska se on ristiriitainen aineiston kanssa. Tietämättömyyden tunnustaminen on tässä kohden tärkeää. Mysteeri on parempi kuin ristiriita. Että miksi menneisyydestä otetaan tietoa tämänlaisella keinoin joka ei ole ratakiskonomaisesti rajattu reittiä ajassa eteenpäin. Auki jää joissain tapauksissa myös se, miten assassiini tietää ketä hakea. Miksi katse osaa valita oleelliset kohteet, myös ne joita ei ole koskaan nähty.

Tähän joudutaan kehittämään uusia malleja. Tämänhetkinen oma tulkintahypoteesini perustuu muistin toiminnalle. Pelisarjan uusin, AC IV, livautti tietona että DNA:han mahtuu tietty määrä informaatiota. Määrä on suuri, mutta rajallinen. Kun mietitään miten monta esivanhempaa meillä on, DNA:han on selvästi tunkua. Siksi onkin mahdollista ajatella, että cutscenet ovat erityisiä ja tallentuneet siksi DNA:han. Pieksennässä taas on ollut enemmän järkytystä ja kenties tämänlainen traumaattisuus on jotain joka estää kaiken datan siirtymistä DNA:han. Kenties siksi esimerkiksi taistelua ja hiipimistä vaativat kohdat ovat niitä joita pelataan. ; On oleellista huomata, että peleissä halutaan pelata juuri niitä kohtia jotka elämässä olisivat hirvittävän stressaavia niihin liittyvän kuolemanuhan takia. Siksi pelaajan täytyy kenties "auttaa muistia" ja täyttää aukkoja. (Mehän teemme muistimme kanssa näin muutenkin, koko ajan.) Kokeilu joka johtaa riittävän oikeaan lopputulokseen riittää. Ja kenties tämän vuoksi korkeammissa synkronisaatioasteissa vaaditaan usein sitä että tehtävä suoritetaan tietyllä tavalla, kun taas vähemmälläkin pärjää.

Muistiteoria on jossain määrin epätyydyttävämpi. Siinä ei ole samanlaista intellektuellia loistoa, eikä kikkailua multiversumeilla. Se ei selvitä eagle sensen kaikkia piirteitä, toisin kuin se vanha malli. Kuitenkin se selittää monta piirrettä pelimekaniikassa noin muutoin. (Ja nämä olivat aihetodisteita aikaiemmassa eagle sensen selittämismallissakin.) Ja sitten toisaalta se poistaa joitain omituisuuksia, kuten kuolemiseen jos Ezio tappaa liian monia siviilejä. (Määrän joka on mahdollista sattumalta jos epäonnistuu ohjailuissa kesken väkijoukossa tapahtuvan taistelun - jota pelissä riittää.) Esimerkiksi muistiaukkomallissa auki ei jää se, miksi toistuva eläinten metsästäminen ilman niiden nylkemistä johtaa AC III kaatumiseen. Se on Ratonhnhaké:lle - paremmin tunnettu Connor Kenwayna - spirituaalisesti oleellinen, jos ei uskonnollinen niin ainakin hengellinen asia. Peli kaatuu koska pelaaja kikkailee niin kauas muinaisen esi-isänsä toimintamalleista että yhteys perimän muistiin kadotetaan. Tehtävänä on siis täyttää aukot jotta muistista saadaan irti ne fragmentit joita siellä vielä on.

Muistimallissa deterministisyyteen ja indeterministisyyteen ei oteta kantaa. Menneisyys voi olla minkälainen vain. Se kuitenkin poistaa selvästi valtaa "niiltä jotka tulivat aikaisemmin". Mikään muinaisviisaus tässä pelisarjassa ei lähentele kaikkivoipaisuutta. Ja niinkin yksinkertainen yksityiskohta, kuin "voiko templar käyttää eagle senseä" onkin näin voimakas kannanotto jonka mukana näiden miltei jumalankaltaisten olentojen mahti punnitaan.

Karkeasti voisi sanoa että determinismille tuli tilaa mutta kohtalonomaisuus jäi silti pois. ; Mikä on kenties vähän hämmentävää koska kohtalo nähdään usein luolteeltaan deterministiseksi ; Tämä johtuu siitä että vanhan mallin kaatuminen johtaa muutoksiin jotka peilautuvat helposti sen vanhan uskomuksen kautta. Ja multiversumimaailmassa kohtalo ja valinta eivät ole ristiriidassa ; Jokainen vaihtoehto kun toteutuu jossain. Näin universumin hallittavuuden ja valinnanvapauden välillä ei ole periaatteellista ristiriitaa.

Tragikomediasta ja kauhutrilleristä

Klassisesti ajatellen komedia ja tragedia ovat todella erilaisia.
* Komedia käsittelee usein teemallisesti liittymistä (kuten häitä), tragedia taas erkanemista (kuten kuolemaa).
* Komediassa ideana on sattuma, tragedian hamartia on taas ollut kohtalonomainen.
* Komediassa juonen yllättävyys on satunnaisuutta tai synkronisiteettia jotka korostavat mielivaltaista maailmaa. Tragediassa juonen yllättävyys on kohtalon paljastumista.
* Komediassa ihminen on ajassa (osana maailmaa), kun taas tragedissa ihminen on ajallinen (kuolevainen, rajallinen).

Voidaankin sanoa että tragedian ja komedian yhdistäminen on hyvin haasteellista. Kuitenkin tragikomedian käsite tunnetaan. Esimerkiksi Shakespearen kunnioituksesta suuri osa johtuu siitä että hän niin mestarillisesti kykeni ymmärtämään sen, että ihminen on sen verran kompleksinen olento, että keskenään ristiriitaisilta vaikuttavat komedia ja tragedia voidaan esittää yhdessä. ; Tragikomeia ei siis ole taitavissa käsissä oksymoroninen ajatus, vaan jännitteinen.

Sitten on omituinen käsite nimeltä kauhutrilleri. Televisio mainosti "Mama" -elokuvaa kauhutrillerinä. Tämäkin vaikuttaa joltain joka on sisäisesti ristiriitainen. Kuten eräs ystäväni asian karkeisti - trilleri on kauhua joka epäonnistuu pelottelemaan.
* Karkeasti sanoen voidaan sanoa että trilleri keskittyy jännityksen luomiseen ja ylläpitämiseen. Tässä on usein rytmiä, mutta trillerissä ei haeta maksimaalista kontrastia. Kauhuelokuva taas hakee pelkoa ja sille tyypillistä on rytmisyys, jossa kauhua ei ylläpidetä vaan erilaiset suvantovaiheet nimen omaan pahentavat pelottaviksi tarkoitettujen kohtausten tehoa.
* Kauhulla on myös hyvin vakiintunut kuvasto. Ne ovat makaabereja, yliluonnollisia ja yksilöiden subjektiivisesta pelosta kumpuavia. Näin esimerkiksi painajaiset, väkivalta ja ihmeet ovat osa kauhugenreä. Trillerissä taas yleensä nimenomaan tavoitellaan sitä että uhka on toteutettu "paremmalla maulla" ja "maanläheisemmin keinoin" ja uhasta yritetään tehdä nimenomaan objektiivinen. Näin trillerissä voi esimerkiksi taustalla olla mafia tai poliittinen salaliitto.
* Trillerin peruselementti on juonenkäänne (murhaaja onkin sankarin vaimo eikä se naapurin epäilyttävä huonotapainen mies.). Kauhussa tämänlainen kikkailu on harvinaisempaa. Kauhussa tilanne on nimenomaan usein hyvinkin suoraviivainen (pahatukkatyttö muuntaa yliluonnollisilla voimillaan tietyn videon katsojat kammottavan näköisiksi ruumiiksi), eikä siinä kohden tule yllätyksiä.
* Trillerin ja kauhussa vastustajan käsitteleminen ja elokuvan lopettaminen pelaavat aivan eri pelisäännöillä. Kauhussa kauhun aiheuttaja on yleensä keskiössä. Kauhussa lopussa tarjotaan "väliaikainen voitto", jossa esimerkiksi paha murhaajanukke valetaan muoviin. Kuitenkin aivan lopussa tämän pahan nuken on ilmoitettava olevansa elossa. Trillerissä taas yleensä tarjotaan pahiksille "väliaikainen voitto" joka puretaan ja hyvä päihittää sen lopuksi.

Näin ollen kauhutrilleriä voi pitää jotenkin mahdottomana yhtälönä. Esimerkiksi voidaan sanoa että se on korkeintaan vain trilleri joka lähinnä lainaa kauhun kuvastoa. Tälläisestä elokuvasta esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa elokuvan "The Gift" joka on trilleri joka käyttää kauhukuvastoa, mutta joka ei koskaan kykene nousemaan kauhuksi. Sen kutsuminen kauhutrilleriksi loukkaisi sekä trilleriä että kauhua genrenä ja taidemuotona. Se on yksinkertaisesti trilleri jolla on poikkeuksellinen kuvasto, jota kuitenkin käytetään loppujen lopuksi varsin vakiintunein trillerin keinoin. ; Se, että elokuvassa on yliluonnollisia piirteitä ei yksinkertaisesti tee elokuvasta kauhua.

Kauhutrilleri on vähintään yhtä vaikea - ellei vaikeampi - yhdistää kuin tragikomedia. Itse en ole vielä löytänyt ainuttakaan sellaista elokuvaa jonka itse viitsisin luokitella kauhutrilleriksi. Nähdäkseni tämä voisi olla mahdollista, mutta se vaatisi erityisen tarkkaa lomittamista. Esimerkiksi psykopaattimurhaajan kuvasto yhdistää kauhun ja trillerin. Näitä kuvastoja lainaamalla saattaisi päästä parempaan tulokseen kuin tekemällä "The Giftin" tapaan sen, että ottaa toisen genren metodiikan jota koristelee toisen genren vakiintuneella "ostoslistakuvastolla".