Hengellisyydestä ja vasemmistosta

 Vaushilla oli pieni debatti okkultistin kanssa. Tässä oli muutamia hauskoja pieniä käytänteitä joista olisi rattoisaa kirjoittaa enemmänkin. Esimerkiksi on tavallaan kuvaavaa miten videossa oikeasti yritetään argumentoida Thoria rationaaliseksi koska mytologiassa Thor kuvataan maahan liitetyn jumaluuden lapseksi ja sähkömagneettinen kenttä on jotain jota Thor symbolisoi. Ja maan magneettikenttä on iso magneettikenttä. Joten uskomus on järkevä ja luonnontieteen kanssa yhteensopiva. Menetelmäistö on toki hyvin tuttu kristillisemmässä yhteydessä. Raamattukin on ennustanut vaikka mitä jos tuollainen mytologisointi sallitaan. (Itse näen että salamointi ei synny samalla tavalla ja salamointi on hyvin kiehtovan relevantti Thorin kannalta.)

Mutta keskityn siihen että Vaush on kommunisti.

Vaush on avoimesti kommunisti. Ja tässä näkemyksessä ollaan hyvin sitouduttu johonkin jota filosofi voisi kutsua "suureksi kertomukseksi". Ja jota ei siksi voi yhteensovittaa postmodernin relativismin kanssa yhteen. Onkin mielenkiintoista että Vaush itse asiassa rakensi argumentin jossa ei-naturalismi johtaa relativismiin. Olemme tottuneet että uskovaiset kertovat meille että ilman Jumalaa ei ole moraalia. Mutta sitten he oikeasti selittävät miten kuka tahansa voi tehdä mitä heitä sattuu lystämään ja nihilismin sijaan päädytäänkin relativismiin. (Ja relativismi ei ole nihilismiä. Relativismissa ARVOT RIIPPUVAT jostain näkökulmasta tai kontekstista. Nihilismissä ARVOJA EI OLE.)

Vaushin logiikka menee siihen tapaan, että uskomusten perusoletuksia oikeuttaa jonkinlainen epistemologia. Tämä oli oikeutettua koska okkultisti oli vahvasti sitä mieltä että hän ei vastusta tiedettä vaan ainoastaan täydentää sitä ("extra empiricism") koska empirismi ei ole riittävää ("empirism can´t be never enough") koska vaatimuksena on täydellinen tieto jne. Hän näki että moni uskonto tekee antitieteellisiä kannanottoja. Ja tähän lokeroon hän asetti esimerkiksi sen, että joku menee rukousparantajalle ja jättää normaalin lääkärin käymättä. Ynnä äärioikeistolaiset okkultistit jotka käyttävät muinaisuskoja pahojen arvojen ajamiseen. 

Okkultistista oli siis luontevaa ajatella että äärioikeistolainen okkultismiklikki on suoraan tieteenvastaisesti okkultistinen. Ajatus on itselleni hieman omituinen ja Vaush tarttuikin juuri tähän. Hän näki että monesti uskonnollisessa ongelmakäyttäytymisessä on juuri se, että otetaan aivan mielivaltaisia "ekstraempiirisiä oletuksia" ja siksi lääkäristä kieltäytyvä voi esimerkiksi nähdä että tilastot vakuuttavasti kertovat että lääkäri auttaa tietyllä todennäköisyydellä. Mutta saattaa silti asettaa luottamuksensa Jumalaan suuremmaksi. Eikä vain siten että hän olettaa että rukousparannus parantaa jollain prosentilla joka on suurempi kuin lääkärin antama. Vaan että prioriteettina on kuitenkin kuolematon sielu ja tuonpuoleinen. Jolloin lääkäriin menemisen sisältämä epäuskon ja epäluottamuksen siemen on sielulle tuhoisaa ja tässä "rationaalinen toimenpidearvio" nimenomaan johtaa siihen että mitään empirisiä faktoja ei varsinaisesti kiistetä ja silti koetaan paremmaksi mennä rukousparantajalle kuin lääkäriin.

Ja että äärioikeistolaisen okkultismin perusoletukset eivät viehätä tätä herraa vain koska ne ovat erilaisia. Että ei ole mitään episteemistä mittaria jonka avulla toiset sitoumukset ovat laadukkaampia kuin toiset jos tälläisiä ekstraempiirisiä oletuksia saa tehdä.

Vaushin näkemyksessä falsifioitavissa olevat empiiriset teoriat ovat mahdollisesti kumoutuvia mutta niihin liittyy tiedonhankinnan prosessi. Ekstraempiiriset taas ovat nopanheittoa ja tuuriasia. Ja siksi jos otetaan tilaa ekstraempiiriselle olisi aika mielivaltaista sanoa että vain yhdenlaisia ekstraempiirisiä oletuksia saa tehdä ilman että ne on tieteellä todistettuja. Tämä vaatisi dogmaattisuutta. Jota taas okkultisti kiisti harrastavansa.

Tässä mielessä on tavallaan aika oleellista huomata että kun henkiset ihmiset ja uskonnolliset ihmiset puhuvat, he usein oikeuttavat sitä että tiede "ei riitä". Ja ekstraempiiriset oletukset ovat sitten "luvallisia". Ja kun tälle antaa pikkusormen huomataan että ei olekaan mitään tieteellistä mittaria arvioimaan sitä mikä oletus ja miten monta niitä voidaan ottaa ja tämä avaa portit relativismille. Uskonnonvapaus tässä mielessä on relativismia ekstra-askelin. Uskonto on järkevä vain omassa maailmankuvassaan, sisäisesti.

Toisaalta epistemologinvaistot, jos minulla sellaisia on, sirittivät kun kuuntelin okkultistin totuusnäkemystä.

Okkultisti näki että ihmiset käyttävät symboleita - mikä on totta. Ja jotenkin hän tästä sitten lavensi että symbolien olisi oltava jotenkin hengellisiä tai symbolisuus itsessään olisi ei-maallista - mikä on hyvin maailmankuvallinen ja läpeensä ekstraempiirisillä oletuksilla koristeltu väite.

Kiehtovaa tässä oli se, miten hän näki että symboli on hyvä jos se vetoaa moneen. Totuus on siis käsiäänestyskysymys. Tässä hän myös mainitsi miten symboleita tulee käyttää taidolla kun totuutta haetaan. Ja tässä hän näki että jos hän puhuu kristityille niin hän mielellään kuvaa Jeesusta joko Baldurin tai Dionysoksen symbolin kautta. Ja että hän välttää Odinin kautta puhumista koska siinä on vahvempia assosiaatioita paholaiseen. Tämä toiminta ei ole tehokasta käännytys-manipulointia vaan totuudellisuutta koska se tuottaa tuloksia.

Tässä tavallaan hyvänä taustapointtina on se, että monesti erilaiset uskonnot ovat hyvin yhtenäisiä. Ja vasemmistolaiset eivät ole hyviä luomaan yhtenäisiä verkkoja jotka hakevat keskinäistä konsensusta päätavoitteenaan. Vaushia kiinnostaa kommunismin sisäinen koherenssi. Mutta konsensus ja yksimielisyys ei ole tässä asia jota tavoitellaan siten että sallitaan joustoa sisäisessä koherenssissa. 

Ja okkultisti lienee oikeassa että poliittinen "valta ja muu kätevyys eli siis totuus jossa valta ja massojen mukanaolo on todiste totuudesta" ontuu aika vahvasti vasemmistolta. Uusia tyyppejä olisi asiallista saada kuvioihin. Mutta kun henkilöt ovat kiinnostuneempia luomaan uusia sivistyssanoja transsukupuolisuusilmiölle ja harjaavat sen sisäistä koherenssia, se ei ulkopuoliselle ole helposti lähestyttävä.

Minusta tähän liittyvä avainkysymys lienee kuitenkin riski. Riski joka tavallaan tulee juuri siinä että jos okkultismille antaa runsaasti tilaa niin sitten sen sisään voidaan ladata ties mitä "ekstraempiirisiä" ulottuvuuksia joita ei voi kumota tai kritisoida koska falsifiointikriteeri on sitä pahaa naturalismia ja sen sisäistä peliä. Kun totuus muuttuu käsiäänestyskysymykseksi, avautuu tila myös sille että hyvin moni alkaa äänestämään esim. väkivaltaa. Tämä on nähty konsensuskeskeisessä identiteettipoliittisen pelinvedon ja "tiedekriittisen" GOPin puolella. Alex Jones on paraikaa tuomiolla juuri siksi että oikeuslaitos ei vielä toistaiseksi nojaa ekstraempiirisiin premisseihin vaan siihen mitä voidaan todistaa.

Lihansyönnistä

Rationality Rulesissa oli pieni video klassisesta kasvissyönnin puolustusargumentista. (Mikä on hauskaa koska kanava on aika vahvasti ateistikanava ja ateismia ja kasvissyöntiä ei välttämättä liitetä kovin helpoti yhteen.) Argumentti sai hänen käsissään implisiittisesti evoluutiopsykologisia sävyjä ja se laajeni eräänlaiseksi selitysmalliksi siitä miksi yksinä aikoina on sallittu orjuus ja toisina lihansyöntiä on pidetty pahana. Keskiöön asettui kuitenkin moraalisuus ja moralismi. Se, onko esimerkiksi Sam Harris moraalinen hirviö kun hän luopui kasvissyönnistä. Ja olemmeko ihmisinä asemassa jossa opettelemme argumentteja ja saamme viisautta menneisyyden ihmisiltä voidaksemme seistä heidän harteillaan kusemassa heidän kasvoilleen.

Video on mielenkiintoinen mutta en halua, ehkä juuri sen vuoksi, toistaa sen sisältöä tässä. Sen sijaan nappaan esille toisenlaisen näkökulman samaan argumenttiin. Ja se voisi olla enemmän poliittis-ignorantillinen.

Rationality Rulesin kuvaama argumentti voisi taipua karkeasti seuraavanlaiseen suomenkieliseen muotoon;
P1: Ei ole moraalisesti hyväksyttävää tarpeettomasti vahingoittaa tietoisia olentoja.
P2: Lihantuotanto tarpeettomasti vahingoittaa tietoisia olentoja.
J: Lihantuotanto ei ole moraalisesti hyväksyttävää.

Oikeasti argumentti on hieman erilainen. Ja yritän selittää mutilointini syitä. Puhun siksi hieman enemmän molemmista premisseistä.

P1:

Tämä argumentti on yleisesti nähty hyvin vahvaksi. Hyvin harva puolustaa eläinrääkkäystä. Toki muistan jossain teologisessa argumentaatiossa, kuten Pekka Reinikaisen vanhoissa kreationismikirjoissa, olevan argumentteja joissa eläimillä ei ole sielua ja sen vuoksi niiden kärsimyksellä ei ole merkitystä esimerkiksi pahan ongelman kohdalla. Mutta nämä vetävät usein linjaa siihen suuntaan että eläinten kärsimys on enemmän tai vähemmän trivialisoitu. William Lane Craigilla on tunnetusti paljon argumentteja jotka tekevät juuri tätä. Mutta nämä argumentit eivät silti muuta eläinrääkkäystä hauskaksi ja eettiseksi toiminnaksi. Ainoastaan triviaaliksi. Tämä asia on mielestäni niin merkityksellinen että halusin antaa tälle tilaa.

Kuitenkin tässä oletuksessa on sana "tarpeettomasti". Joka on tärkeä. Koska monesti esimerkiksi myrkytämme rottia jotta ne eivät levittäisi ruttoa. Ja tätä pidetään moraalisesti hyväksyttävänä. Joku voisi vetää jopa pidemmälle ja sanoa että tämänlainen rotantappo olisi hyve ja velvollisuus. Mutta moraalinen hyväksyttävyys on monille niin vahvasti sidottu näkemys että vahvempi versio jossa kielletään tietoisten olentojen kaikki vahingoittaminen johtaisi premissin hylkäämiseen. Päättely olisi sinänsä rakenteellisesti pätevä mutta kukaan ei välittäisi siitä koska ensimmäinen premissi nähtäisiin epätodeksi.

Kuitenkin juuri tämä "tarpeettomasti" -sana on myös epämääräinen ja voi johtaa esimerkiksi spesistisiin argumentteihin jossa ihminen on parempi kuin muut. Sillä tarpeettomuus ja tarpeellisuus arvioidaan jollain tämän argumentin muotoilusta ulosjääneelle arviointiapparaatilla. Ja tämä voi olla mitä vain. Ja näin syntyy tilaa esimerkiksi sille että vegaani voi hyväksyä leikkuupuimurin alle jääneet rotat koska vegaanilla ei ole vaihtoehtoja. Vaikka hänellä on. Kuoleminen nälkään. Tämänlaiset asiat ovat ilmeisesti liian tabu nyky-yhteiskunnassamme.

P1 -> P2: 

Tämä esimerkki näyttää tavallaan sen että maataloustuotannossa on enemmän aste-eroja kuin laatueroja. Ja kasvissyönnissä valitaan pienempi paha. Laajasti maailmaa nähneinä tiedämme, että jos lihantuotannossa työntekijöitä kohdellaan huonosti niin samaa tapahtuu myös tomaatinpoiminnassa. Jos lihantuotannossa kulutetaan valtavasti vettä lihantuotantoon niin vettä kuluu paljon myös proteiinipitoisten manteleiden tuotannossa. Ja jos lihantuotannossa suora kohde on tuotantoeläin joka kuolee niin pelloilla kuolee hyvin paljon rottia, lintuja ja muita olentoja. Ja jos näiden tila on erilainen kuin lehmän, eikö se olisi argumentti sille että meidän olisi eettisesti vahvaa ryhtyä kasvattamaan rottia lihantuotantoeläimiksi? 

Aste-erot ovat tietenkin tärkeitä ja niille voidaan löytää ratkaisuja ja näiden miettiminen on arvokasta. Mutta argumentin binäärinen muotoilu helposti harhaannuttaa ajatukset. Ja siksipä mutiloimani argumentin muotoilukin kiinnittää huomiota lihantuotantoon ja tuomitsee sen ja tavallaan kädestä pitäen ohjaa kasvissyöntiin huomioimatta vastapuolen "samassa sotkussa olemista".

On tärkeää huomata että varsinainen argumentti usein ottaa kantoja jotka sinänsä perustellusti lähtevät siitä että jos tietoisesti hankkii lihaa ja tietää että lihantuotannossa on ongelmia niin nämä kantavat myös ostajaan. Tässä otetaan hyvin seurauseettinen ote asiaan. Ja näen että suurella osalla ihmisistä on harmittavan suuri ero siinä että tapetaanko eläin suoraan vai epäsuoraan. Itse asiassa menen niin pitkälle että näen että he näkevät suuren eron sille tapetaanko ihminen suoraan vai epäsuoraan. Suurin osa maahanmuuttokritiikistä on esimerkiksi sellaista että maahanmuuttajan elossapysyminen on triviaalia. Katsotaan vain länsimaisen ihmisen resursseja itselleen. Harva lähtisi kuitenkaan ampumaan maahanmuuttajia. Lopputulos on sama. Kuoleminen tapahtuu passiivisesti jossain kaukana joko nälkäkuoleman tai jonkun muun kiväärin kautta.

Tämän asenteen hengessä huomautankin että varmasti aika monelle lihansyöjälle liha on passivinen ja neutraali tuote johon ei liity suoraa syyllisyyttä. Itse asiassa tälläisen syyllisyyden esilletuominen on se josta närkästytään. Ja närkästymisessa on kaksi elementtiä
1: Kokemus syytöksen vakavuudesta, ja tässä premissin 1 vahvuus tekee syytöksestä vakavan. Juuri kukaan ei tunnustaudu eläinrääkkääjäksi tai sellaisen hyväksyjäksi.
2: Kokemus siitä että syytös on epätosi.
-> Epäreilu ja vakava syytös närkästyttää ja tuottaa enemmän kokemuksen siitä miten kasvissyöjä on todellisuudesta vieraantunut kuin valaistuminen ja tapojen parantaminen.

Mistä päästään siihen varsinaiseen pihviin

Näkisin että olisi monelle vakuuttavampaa jos he saavat lihankuluttajina synninpäästön ja saisivat tätä kautta oikeutuksen moralisoida lihantuotantoa. Tällöin syyllisyys asettautuisi poliittisesti mielenkiintoisesti lihantuottajiin. ; Nykyisessä keskustelukulttuurissa kasvissyöjät tavallisesti asettautuvat lihansyöjiä ja maataloustuotantoa vastaan. Mutta oikeasti toisilla tavoilla voisi syntyä tehokkaampaa poliittista efektiä. 

Ja jos joku syyttää argumenttia politisoivaksi sanon että kyllä ja merkityksetöntä. Yksi tämän analyysin teema todellakin on että "argumentit eivät muutoinkaan koskaan ole koskaan ideologisesti neutraaleja". Koska muuten premissejen hyväksymisestä moraalikysymyksissä ei olisi väliä. Mutta niillä on oltava väliä koska argumentin rakenteen on oltava sellainen että sen premisseistä on synnyttävä johtopäätös. Ja premissien tulee olla tosia. Jos kumpikaan näistä ehdoista puuttuu päätelmä on epäpätevä. Argumentti ei muutu vääräksi sillä että siihen voidaan sitoa poliittinen motiivi.
1: C. S. Lewis on argumentoinut vastaavaa Jumalan kohdalla, selittäen että monesti ateistit antavat selityksiä miksi on psykologisesti tai muista syistä motivoivaa uskoa Jumalaa. Mutta ongelmana näissä argumenteissa on se, että psykologiset argumentit ovat tehokas leimakirves vasta sitten kun ensin on todistettu että Jumala on tyhmä uskomus.
2: Huomatkaa että muotoilu on poliittinen, mutta ei minun poliittinen. Ymmärrän potentiaalin sellaisen nähdessäni. En koe olevani erityisen maatalousvastainen ihminen. Onhan minulla maatalousalan tutkinto ja olen tehnyt töitä MTT:n siantutkimuspuolella ynnä koulutukseen liittyen olen ns. "ollut teurastamossa tekemässä muutakin kuin sivustakatsomista". Oma periaatteeni on se, että en syö mitään mitä en olisi itse omin käsin valmis tappamaan. (Mikä tarjoaa hämmentävää älyllistä potentiaalia kannibalismiin, yleensä asiaa ei tiedosteta tässä tunteisiinvetoavassa kasvissyöjien suosimassa tempussa.)

Minusta on mielenkiintoista että monesti kasvissyöntiä pidetään kaupunkilaisena lihantuotannosta etääntymisenä. Asiana joka korjataan valistuksella. Valistus tarkoitta sitten yleensä sitä että pienet lapset menevät tiloille. Tai kuten YLE asian uutisoi "Kaupunkilaislapset tutustuvat maatiloihin". Tässä mielenkiintoista on se, miten kaikkea ei näytetä lapsille. Lapset pääsevät rapsuttamaan eläimiä. Jolloin he saavat lihantuotannosta saman kokemuksen mitä minä saan kaikkien muiden koirista. Koirien kanssa on kivaa leikkiä ja niitä on mukavaa silittää. (Mikä on ihanaa. Varsinkin kun ei tarvitse aamu kolmelta nousta viemää koiraa sateessa ulos paskalle ja sen jälkeen painia pesuun kurakoiraa jota kylpy motivoi vähemmän kuin kuralammikossa kiemurtelu päinvastoin ei.) 

Näytetäänkö kaupunkilaislapsille koko kokonaisuus? Miksi, jos vieraantuminen on se ongelma, ei valistettaisi lapsia viemällä heidät rapsuttelukokemusten jälkeen teurastamolle jossa saavat omin käsin kokeilla teurastaa sen ihanan lampaan jota juuri varttia aikaisemmin rapsuttelivat omin käsin? Koska kysymyksessä ei tavallaan ole valistus vaan kontekstointi.

Koko tämä prosessi antaa tilaa sille, mistä MTK räjähtää. Pastori Kari Kuula kirjoitti Kirkko & Kaupungin kolumnissaan teollisen eläintuotannon saatanallisuudesta kolumnin jota en voi tähän linkittää koska se kohtasi cancelkulttuurin. Kun vegaanit tai Animalia syyttävät lihansyöjiä ja maataloutta ei tarvitse tehdä mitään. Mutta jos syytteessä ei alleviivatusti olekaan lihansyöjä, vaan lihansyöjää pidetään moraalisesti vähäisempänä, alkaa MTK:ssa kuulumaan. Varmasti asiaan vaikuttaa myös se, että pappi edustaa moraaliasioita monelle ihmiselle enemmän kuin jokin poliittiseksi koettu ideologia. (Olen vähän jutellut vanhemman väen kanssa ja heille ideologia on lähinnä heikko ja epäonnistunut ja politisoitunut uskonto. Ideologiat ovat Jumalasta etääntyneiden uskontoa. Itse en voi olla näkemättä uskonnon ja politiikan sidosta joka on niin vahva että nykyään on miltei mahdotonta pitää neutraalia teologiaa käsittelevää kanavaa. Monelle uskonto politisoituu heti kun se jollain tavalla haukkuu konservatiivista ihmistä itseään eikä sen sijaan hauku kaupunkilaisia ja liberaaleja. Seuraavassa lauseessa he puhuvat siitä miten kristitty tietää että oikea pahin vihollinen on heidän sisällään. Ja kukapa minä olen olemaan heidän kanssaan erimielinen?)

Tarvitseeko yhteiskunta uskontoa vai uskonto yhteiskuntaa?

Meille myydään melko vahvasti ideaa, jossa uskonto rakentaa yhteiskunnan. Tämä johtaa toki joskus varsin erikoisiin tilanteisiin. Kun esimerkiksi sosiologien maailmaa katsotaan, ongelmaksi tulee se että tähän syntyy varsin kehäpäätelmäisiä rakenteita. Syynä on se, että monesti kun uskontomyönteinen sosiologi puhuu uskonnosta yhteiskunnan rakennusosasena, on systeemi mennyt siihen suuntaan että jos jokin tarjoaa yhteiskunnalle vakauttavaa rakennetta se onkin uskonnonkaltainen. Tälläistä teoriaa ei tietenkään hevin falsifioida.

Uskontoja määritelläänkin eri tavalla.
1: Max Weber määritteli uskonnon niin sanotun substantiivisen määrittelytavan kautta; Hän näki että uskonto li usko yliluonnolliseen voimaan jota ei voida tieteellisesti selittää. Tämänlaisessa määrittelyssä naturalismi tai ateismi ei voisi by definition ikinä olla uskonto. Weberin määritteissä uskonto vaatii teismiä, uskoa Jumalaan tai jumaliin, kannanottoja yliluonnollisen olemassaoloon tai yliluonnolliseen uskomiseen. Kaikki uskomukset eivät ole uskontoja.
2: Tämä kontrastoituu funktionalistisen uskonnon määritelmän kanssa. Tällöin liikutaan maailmassa jota Durkheim kannatti; Siinä uskonnolla on sosiaalisia ja psykologisia funktioita jotka toimivat yksilöissä tai yhteiskunnissa. Tässä uskomus takaa tiettyjä funktioita. Tällöin mikä tahansa joka jäsentää maailmankuvaa tai järjestää sosiaalista koheesiota tai ylläpitää yhteisöä on uskontoa. Tämä ei vaadi kannanottoa yliluonnolliseen. Tässä konseptissa vaikkapa suomalaisten jääkiekkofanitus voi aivan täysin määrittyä uskonnoksi.
3: Kolmas tapa katsoa asiaa on lähestyä asiaa siten että uskonto määrittyy sosiaalisesti. Eli uskonnolla ei ole määritelmää vaan eri asiat tunnustetaan tai leimataan uskonnoksi ja on kiinnostavaa tietää milloin ja kenen päätöksellä mitäkin asiaa kutsutaan uskonnoksi ja missä kontekstissa. Tässä yhteydessä voidaan esimerkiksi samanaikaisesti nähdä että yhdessä kontekstissa uskonto on saavutus. Uskovaiset esimerkiksi haluavat tällöin korostaa että kristinusko on uskonto jolla on oikeuksia. Kun taas monet Wiccahenkiset näkemykset eivät ansaitse uskonnon statusta. Ja tätä kautta eivät myöskään uskonnonvapauteen ja uskonnon statukseen liitettyjä valtaoikeuksia. Toisaalta samat yksilöt voivat haluta tuomita ateismin tai minkä tahansa vastustamansa asian uskonnoksi, jotta saisivat korostettua että se on tavallaan vähemmän kuin mielipide. Siksi se kuka sanoo ketäkin missäkin uskonnoksi ja mistä syistä on hyvinkin vallankäytön täyttämää ja mielenkiintoisen kompleksista ja tilannesidonnaista. Se kuka saa kutsua asioita uskonnoksi ja onko siinä positiviisia tai negatiivisia konnotaatioita alkavat paistamaan.

Jos atsotaan asiaa siten kuten minä, eli uskonto määritellään siten miten uskonto yleensä ymmärretään arkisessa kontekstissa - eli substantiivisen määrittelytavan mukaan - on yleisenä teemana se että yhteiskunta rakentuu uskonnon kautta ja uskonnon mukaan. Tämä tarkoittaa sitä että se sisältää syy-seuraussuhteita koskevia väitteitä. Joista perimmäisin on se, että moralistisen ja jäsentävän uskonnon on edellettävä komplekseja yhteiskuntia.

Tähän liittyen viime aikoina esimerkiksi Naturessa on nostettu esiin keskustelua siitä miten historiaa voidaan tutkia tässä kontekstissa. Ja suurta datamäärää läpikäyneet tutkijat ovatkin huomanneet että kompleksit yhteiskunnat tapaavat olla ensin. Ensin tarvitaan yhteiskunta joka antaa mahdollisuuden uskonnoille nousta. Ja tämä näkyy siinä että kompleksit yhteiskunnat edeltävät moralisoivia jumalia kaikkialla maailmassa. Tämä on siitä kiinnostava oppi, että vaikka se nykyään uhkaa uskontoa ja sitä pidetään ateistisena ajatuksena niin tässä yhteydessä on nostettu esiin jopa se että varhaiset kristityt nimenomaan korostavat että ei ole sattumaa että heidän pelastajansa Jeesus Kristus syntyi Rooman valtakunnan vaikutusalueelle. He ymmärsivät että voidakseen ryhtyä globaaliksi ja lähetystyötä korostavaksi uskonnoksi tarvitaan esimeriksi Roomalaisia teitä. Universaali uskonto tarvitsi universaalin imperiumin, Rooman.

Ajatus ei itselleni ole kovinkaan erikoinen. Kun olen esimerkiksi lukenut Pascal Boyeria, on melko selvää että järjestäytynyt yhteiskunta vaatii järjestäytynyttä uskontoa. Ja uskontoja tutkittaessa on havaittu miten kirjoitustaito liittyy komplekseihin uskontoihin ; Kompleksi uskonto joka systematisoidaan laajoille alueille tarvitsee keskusjohdettua dogmaa ja sen opettamista. Tämä vaatii kirjallista ilmaisua.
1: Tämä on, ironista kyllä, itselleni melko selvää sitä kautta että ollakseen martial art, siihen täytyy liittyä kaikenlaisia sellaisia fantasiatrooppeja jotka voivat vaikuttaa omituisilta maallikoille. Kuten että miksi ihmeessä miekkailutekniikoita opetetaan kirjoista. Koska siinä on niin paljon materiaalia että sen syvä sisäistäminen vaatii kirjan tapaista tallentavaa mediumia. Fiore dei Liberi on siis ymmärtänyt intuitiivisesti sitä mitä Boyer kuvaa kun hän kertoo mitä psykologiaan ja antropologiaan liittyvät havainnot sanovat uskontojen ilmenemisestä ei-kirjallisissa ja kirjallisissa muodoissa.

Tämä mielestäni vastaa tärkeimpään Naturen kirjeestä löytyvien havaintojen kritiikkiin. Moni on selittänyt että tosiasiassa moralistinen jumala on syntynyt jo aikaisemmin mutta moralistinen järjestäytynyt uskonto ei näy jos sitä ei ole kirjoitettu ylös. Toisin sanoen esilletulisi enemmän se että kirjoitettu uskonto vaatii kompleksia yhteiskuntaa. . Koska kompleksi uskonto pitää sisällään vaatimuksen kirjallisesta ilmaisusta, ja kirjallinen ilmaisu vaatii kompleksia yhteiskuntaa, ei voi olla niin että ilman uskontoa ei ole olemassa mitään kompleksia yhteiskuntaa.

Tämä on toki aika selvää toistakin kautta. Jos asiaa miettii pelkästään Maslown tarvehierakian kautta, voi tiedostaa että perustarpeiden on oltava tyydytettyjä ennen korkeampia tarpeita. Uskonto taas ei oikeasti tuota mitään kovin perustavaa. Pappi ei esimerkiksi tuota ruokaa. Tässä mielessä pappi ja taiteilija molemmat ovat tavallaan kivoja olla olemassa. Mutta eivät korvaamattomia. Ilman heitä elämä ei ehkä ole elämisen arvoista. Mutta ilman maanviljelijää ei ole mitään elämää. Jos siis ajattelemme jäsentäytynyttä uskontoa jonka johtoa pitää jotenkin ylläpitää hengissä tuottamalla heille ravintoylijäämää - joka tarvitaan jotta pappi edes voi olla tekemässä uskonnollisia rituaaleja, eikä viljelemässä peltoja niska limassa jotta ei kuolisi nälkään – niin tarvitaan aika selvästi jäsentynyt yhteiskunta joka kykenee tasaisesti tuottamaan tämän edellämainitun ravintoylijäämän.

---

Viitteet:
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1905) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Émile Durkheim, ”Les formes élémentaires de la vie religieuse” (1912) [suom. ”Uskontoelämän alkeismuodot”]
Gene Expression, ”Society Creates God, God Does Not Create Society” 
Nature (Letter), ”Complex societies precede moralizing gods throughout world history” 
Pascal Boyer, ”Religion Explained: The Evolutionary Origins of Religious Thought” (2001)
Schloss & Murray (toim.), ”The Believing Primate: Scientific, Philosophical and Theological Reflections on the Origin of Religion” (2009)

Uskonnon haitoista; Miten kristinusko syvällisesti uhkaa tulevaisuuttamme

Uskontoa puolustetaan usein. Sitä pidetään arvostettavana. Näitä pidetään ei-tieteellisinä ja henkisinä väitteinä joita ei voi todentaa. Tässä uskonnon pahuus on kiinnostava. Esimerkiksi kristinuskon aikanaan tekemiä noitavainoja ei pidetä relevantteina koska siihen aikaan ei oltu oikeita kristittyjä. Paitsi kun ne samat kristityt pitää sitten saada kiitetyksi siitä miten luostarilaitos on alkuna ja perustana lääkäreille ja kouluille ja kirjastolaitoksille. Joista ei voida kiittää pakanakulttuureita vaikka pakana Hippokrateen vala on yltänyt Päivi Räsäsenkin pro-life -huulille.

Usein uskontoa tuomitaan ja pidetään haitallisena lähinnä jos ne suoraan käskevät tappamaan pikkulapsia ja vastaavaa. Ja tässä kontekstissa usein korostuukin että uskonnot tekevät aina ja kaikkialla käytännössä pahaa. Ja tällä ei ole mitään merkitystä koska vikana on ihmiset ja instituutiot. Vika ei ole uskonnossa vaan siinä että uskontoa ei ole instituutioiden sisällä. Tämä on kiehtovaa koska se ohittaa suurimman osan minun harrastamastani kritiikistä. Joka on nimenomaan sitä että ihmisen arvot ovat ne joita hän toteuttaa elämässään. Mistä on tullut muodikasa viime aikoina kun Jordan Peterson on selittänyt miten arvot ovat what you act out. Tässä ideaali ja PR -puhe on bullshittiä jos se ei yllä toimiin asti.

Mutta kenties onkin järkevämpää katsoa myös oppikysymyksiä. Ja katsoa miten ja millä ehdoin uskonnot ovat haitallisia myös ollessaan oikeaoppisia. Koska olen jo maininnut suoran ihmisten surmaamisen, otan tämän kriteerin otettuna ja katson muita piirteitä.

Mutta käytännössä ne ovat samanlaisia omaan kokemukseen perustuvia näkemyksiä kuin mitä oma äitini kertoo. Hän arvostaa kristillistä vakaumustaan ja on esimerkiksi huolipuhunut minusta pastorilleen. Tästä on esitetty erilaisia erämaakausiteoriota ja vastaaviakin. Mikä on tietenkin uskonnon antamaa turhaa toivoa äidilleni. Että se etsikkoaika kolkuttaa pahamaineisen ja kaunaisen antiteistin sydämeen joskus ; Äitini kertoo, miten hän on saanut voimaa uskonnosta. Ja tämä jaksaminen näkyy esimerkiksi siinä, miten hän oli kerran juuttunut järven pohjaan jalastaan ja oli temponut. Rukoiltuaan hän oli päässyt irti. Tästä on jäänyt sitten tarina mallia post hoc ergo propter hoc. Hänelle kokemus on tietenkin vakuuttava.

Itselleni tulee taas mieleen Marcus Tullius Ciceron kertoma tarina Diagoraasta. Siinä oli temppeli, jossa rukoiltiin suojelusta hukkumista vastaan. Sinne kerättiin tietoja niistä jotka olivat rukoilleet ja pelastuneet laivojen onnettomuuksista. Tämän piti vakuuttaa. Kuitenkin Diagoras (Meloslainen aka "Jumalaton".) kysyi yksinkertaisen kysymyksen; "Missä on niiden henkilöiden laatat, jotka ovat rukoilleet ja silti hukkuneet?" Kuolleet eivät mainostaneet kokemuksiaan haudasta, mutta pelastuneet olivat keskuudessamme. Se, mikä erotti nämä kaksi toisistaan oli silkka onni. Luultavasti uimataito olisi ratkaisevampaa ja rukoilulla ei ole väliä.

Näillä syntyy helposti kulttuuri jossa rukoilu muuttuu samaksi kuin jonkin tekeminen. Tämä on passivoivaa. Luotan veden alla ponnistelun nostavan selviytymistodennäköisyyksiä verrattuna ponnistelemattomiin. Mutta rukoilleet ja hukkuneet eivät ole parantaneet selviytymistodennäköisyyksiään rukoilemalla vaan ponnistelemalla.

Passivoivalla vaikutuksella on tietenkin sellainen jännittävä piirre, että uskontohan on perinteisesti tunkenut rukousta ja vaikutustaan esimerkiksi ihmeparannuksiin. Lääketiede on tavallaan tunkenut uskonnon alueelle ja antanut meille jotain jota mikään kristinusko ei ole ikinä tehnyt. Jos otetaan verrokiksi kaksi pistoolilla ammuttua, joista toinen kohtaa kirurgin ja toisen puolesta pelkästään rukoillaan on rukouksella parantunut yhtä todennäköinen kuin se joka on saanut avukseen homeopaattisia peräruiskeita. Joskin homeopaattiset peräruiskeet olisivat vähemmän nöyryyttäviä katseltavaa ulkopuolisille.

Jos rukous on käytännössä sitä mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että pahan voittamiseksi riittää, että hyvät ihmiset eivät tee mitään, ei uskontojen oppien haittavaikutukset jää tälle tasolle. Todellakaan. Itse asiassa voidaan nähdä että uskonnoissa on mahdollista nähdä piirteitä jotka haittaavat meitä kaikkia. Mahdollisesti uhaten koko olemassaoloamme.

Tässä ongelmana on nimenomaan se, että uskonto on huolissaan siitä että sen alueelle tungetaan. Ja tämä tarkoittaa sitä että tiede tekee kannanottoja jotka on nähty uskonnon määräysvallan alle. Rukousparannus ja lääketiede ovat kuitenkin jotain jotka nykymaailmassa ei ole kovin usein keskenään kilpailevia. Toki on eräitä rukousparantajia jotka näkevät Jumalaan luottamisen niin vahvaksi että pitävät maallisen lääketieteen pariin menoa epäluottamuksena Jumalaa kohtaan. Mutta nämä ovat harvinaisempia.

Uskonnossahan on monesti tieteellisiä väitelauseita, sellaisia kuin post hor egro propter hoc voimananto joka löytyy hengelllisen kielen takaa heti kun pyytää esimerkkejä siitä mitä tämä oikeasti tarkoittaa. Näissä on tavallaan kaksitahoinen ongelma; Ensinnäkin jos uskonto on sellainen että se näkee että esimerkiksi evoluutioteoria on sen oppia vastaan, se helposti haittaa tieteentekoa ihan sinällään. Toisaalta vaikeammin huomattaaa olisi se jos uskonto todella ennustaisi että evoluutioteoria on totta. Silloin se tekee tehdystä löydöksestä kyseenalaistamattoman ehdottomuuden joka ei itse asiassa sovi tieteelliseen toimintaan lainkaan. Vaikka tässä tapauksessa uskonto usein ottaakin kunniaa siitä miten se on fiksu kun on tämänkin nykytieteen hyväksymän ennustanut. ; Uskonto tällöin helpottaa keksimistä mutta vaikeuttaa koettelua.

Eli jos uskonto tekee minkään kannanoton mistää joka on nyt tai tulevaisuudessa tieteen kysymys tai ottaa kantaa mitkä kysymykset ovat ja eivät ole tieteen kysymyksiä se on suoraan tai epäsuoraan haitallista tieteen kehityksen kannalta.

Mutta tämäkin on abstraktia. Kenties suorin vaikutus on kuitekin suoraan opeissa ja niiden suorissa ja epäsuorissa vaikutuksissa. Tästä hauska esimerkki on Susanna Kosken tuore kolumni. Siinä hän oli huolissaan siitä että uskonto astuu alueelle jossa sille ei ole osaamisaluetta. Koski ei ole huolissana kirkon ja sen sisällä olevien virtausten suhteesta vaikka homoseksuaalisuutene, vaan ilmastonmuutokseen. Jossa kirkko on inostunut IPCC:n, eli alan tutkijoiden kannasta. Koski oli sitä mieltä että hän kykenee metsästyksen harrastajana sanomaan relevantisti kantaa ilmastonmuutokseen. Toisin kuin pastorit. Ja tässä hän voi siis asettua IPCC:n yli. Koskella on toisin sanoen mielenkiintoinen suhde siihen kenellä ja millä ehdoin on kykyä päättää tiedekysymyksistä.

Kannanotto on siitä kiinnostava, että uskonnon kanta ilmastonmuutokseen on hyvinkin relevantti. Ja tässä ongelmana on nimenomaan kristinuskon eskatologia. Kristinuskon ytimessä, jopa lujemmassa ytimessä kuin ajatus homoseksuaalisuuden syntisyydestä, on nimenomaan lopun ajan teologia. Jeesuksen paluun odotus on hyvin keskeinen osa tätä uskontoa. Tässä on kaksi piirrettä jotka haittaavat ilmastonmuutokseen reagoimista;
1: Nooan tulvaan liittyvässä teologiassa Jumala lupaa olla pyyhkimättä maailmaa enää. Tämä johtaa erikoiseen tapaan suhtautua ympäröivään todellisuuteen. Syntyy erityinen antrooppisen periaatteen alamuoto jossa universumi yleisesti ja maapallo spesifisti ovat olemassa ihmisten olemassaoloa varten. Ja tämä on uhkaamaton tila. Tällöin ilmastonmuutokseen tarttuminen on epäluottamusta Jumalaa kohtaan.
2: Toisaalta eskatologiassa on kuvattu lyhytjänteinen maailma jossa ilmastonmuutoksella ei ole väliä. Koska se korkeintaan kertoo että Harmageddon on tulossa. Jos ilmastonmuutos on tosi se on lopunajan merkki eikä sillä ole väliä koska paratiisiin tempaudutaan joka tapauksessa.

Tässä mielessä kirkko on tavallaan nimenomaan sellainen että jos se tekee ilmastonmuutoksen kannalta hyvää se voidaan ohittaa juuri samasta syystä miksi moni ohittaa noitavainot. Eli sen kautta mikä on osa oppia ja mikä on suoraan sitä vastaan. Ilmastonmuutoksessa on liian pitkä aikajänne jotta se sopisi uskontoon jonka perusongelmana on se, että pelastus on sidottu oikeaan mielipiteeseen eli uskoon ja armoon. Se on yksilöllinen eikä yhteisöllinen. Ja sen aikajänne on lyhyt lopunajan odotus eikä idea jossa ihmiskunnan tulisi selvitä miljoonia vuosia.

Onkin mielenkiintoista katsoa miten uskonnolla on konkreettista vaikutusta ilmastonmuutosta koskeviin mielipiteisiin. Kartoituksissa näkyy että ilmastonmuutoksen vastustaminen on itse asiassa jotain joka on aika vahvasti ideologisesti sitoutunutta. ; Ilmastonmuutoksen kannattamiseenkin liittyy tietenkin ideologisointia. Mutta oleellista onkin se, että tiede on ensin. Ja tietty kanta on sitä vastaan. Ja siksi ilmastonmuutoksen kannatus on sellainen että se kantaa monenlaista ideologiakirjoa ja ideologia ei selitä juurikaan sitä miksi tämä mielipide ylipäätään valitaan. Ilmastonmuutoksen vastustaminen taas on nimenomaan ideologisesti painottunutta. Politiikka ja uskonto ovat merkittäviä.

Ja tätä kaikkea voidaan itse asiassa pahentaa.

Suomessa on ihmisiä joiden mielestä kristinuskon vaikutus on erityisesti rakenteissa. Tässä nojataan hyvin usein Max Weberin sosiologiaan. Ja tässä korostuu esimerkiksi se, miten länsimaiden työnteon kulttuuri, erityisesti kapitalismi, on yleisesti ottaen liitoksissa protestanttien työetiikkaan. Erityisesti kalvinismiin. Suomessa Weberin näkemyksistä on tehty olkiukkoargumentti jossa sen ytimen väitetään liittyvän myös luterilaisuuteen. Merkki tästä on se, että käsite luterilainen työetiikka on aika laajassa käytössä. Weber puhui kuitenkin kalvinismista. Oletetaan kuitenkin että soveltaminen olisi edes jotenkin vähän asiallista koska lutherkin oli protestantti.

Tämän ongelma paistaa hyvin vahvasti esiin tuoreessa kohukirjoituksessa. Ronja Salmen kirjoituksessa korostui ”kaksoisstandardissa elävä” vihreä jonka kohdalla nähtiin paheeksi että tavat eivät noudattaneet ihanteita. Ja tämä liitettiin monien mielessä vihreiden nuorten yleiseksi ongelmaksi vaikka joku voisi sanoa että eihän tämänlaiset ongelmat ole uskonnossakaan mitenkään relevantteja kun ne ei ole oikeita seuraajia jos ei noudata ihanteita ja oppeja pilkulleen…

Tekstissä vastustettiin liberalismia ja elitismiä jossa ei saakaan enää lentää neljästi vuodessa ulkomaille. Mikä on tärkeä asia koska hyväosaiset tuhlaavat moninkertaisesti luonnonvaroja; Väkiluvun sijaan on kiinnitettävä huomiota ensimmäisen maailman ongelmiin koska ne ovat ilmastonmuutoksen keskiössä ensinnä henkilöä kohden tulevien kulutusten vuoksi. Että sen vuoksi että heillä on teknologiaa ja kykyä muuttaa käytöstä enemmän kuin jossain alueilla joissa tekniikka on alkeellista ja kehityspotentiaalia vähän ja henkilöä kohden tuleva kulutus on jo leikkaantunut murto-osaan ihmistä kohden.

Mutta jos luovutaan lentämisestä, luovutaan tarinasta, jolla luodaan oma identiteetti. Tässä on tiiviisti sanoen se, miksi ilmastonmuutoksen torjuminen on länsimaissa yksilötasolla niin hidasta, vastentahtoista ja usein jopa välttelevää. Oikeistolaiset eivät halua että isketään autoiluun. Koska auto edustaa vapautta. Koska itse asiassa auto on vapautta. Ja tämä on todella tärkeä ja iso asia. Meille on lapsesta asti opetettu, että pitää kouluttautua hyvin, että saa hyvän työpaikan. Ja kun saa sen hyvän työpaikan, niin sitten voi sillä rahalla ostella itselleen kaikkea mukavaa, kuten autoja. Ja jos duuni väsyttää liikaa, niin aina voi lentää etelään lomalle ja jo vain jaksaa taas.

Tarvitsemme insentiivejä työntekoon. Ja nämä ylläpitävät Weberiläistä kalvinistista työilmapiiriä joka kattaa tiettävästi Suomenkin luterilaisen työmoraalin nimellä. Tämä ajattelu on kristiaanien mukaan yhteiskuntamme keskeisiä kantavia rakenteita. Tämä on hyvän elämän tarina, jota meille kerrotaan lapsesta asti ja jota pääosa meistä pyrkii toisintamaan elämässämme joka päivä. Tänä syksynä, kun IPCC-raportti lopulta tuntui nykäisseen monia hereille ilmastonmuutoksen suhteen, ja tätä kautta tarina on mennyt rikki. Omakotitalot, citymaasturit ja lennot Aasiaan eivät enää olekaan hyviä juttuja ja tavoiteltavia palkintoja, vaan elinympäristöämme kuormittavia ongelmia. Tarinan päämäärä, eli omalla työnteolla saavutettava hyvä, onkin yhtäkkiä muuttunut pahaksi.

Kyse ei ole siitä, että pääseekö joku lentämään ulkomaille. Kyse on siitä, että jos meiltä viedään työntekomme motivaatiotekijät, auton tuoma vapaus ja ulkomaanmatkustelun tuomat ilot ja se, että voi muna pystyssä paneskella Firenzen yössä niin mitä järkeä työnteossa on? Mikä enää motivoi työntekoon, jos sen myötä ei voi toteuttaa vapauttaan ostamalla asioita? Tämä korostuu etenkin itselläni koska suhtautumiseni työntekoon on hyvin stoalaista. En minä silmät kirkkaana mene suorittamaan. Itse asiassa olen hyvin aikaansaava ja ahkera nimenomaan siksi että olen kompartmentalisoinut elämäni. Työstä tulee raha muuta varten. Työssä ei kannata kannustaa puhumaan uskonnosta, seksistä tai politiikasta koska työ on irrallinen magisteria.

Kun tajuamme, että palkinnoissamme ei ole mitään järkeä vaan ne ovat vahingollisia ja vaarallisia, alamme pohtia koko työmme mielekkyyttä. Ja sen myötä meille saattaa pikkuhiljaa valjeta, että itse asiassa koko työkin on täysin järjetöntä ja se on olemassa vain siksi, että saamme pidettyä talouskasvun yllä. Mutta talouskasvussakaan ei ole tässä mittakaavassa mitään järkeä, sillä se on vastuussa siitä, että planeetta on muuttumassa meille mahdottomaksi paikaksi asua ja voida hyvin. Tämä taas osoittaa että kalvinistinen työetiikka joka on työelämän takana on sekin varsin heikoilla. Uskonto menee tässä hyvin syvällisellä tavalla uhatuksi. Kaikki kalvinistisen työetiikan ongelmat kun ovat uskonnon noudattamisen ja sen asenteiden noudattamisen seurausta. Kun act out kristinuskon periaatteet, syntyy tälläinen ongelma. Josta moni ei välitä koska eskatologia sanoo että Jeesus kuitenkin palaa ennen kuin tuhoudumme koska Jumala on luvannut niin Raamatussa. Ja pahinta on että vääräoppistuneet kristitytkin saattavat altistua rukoilulle käytöstapamuutosten sijaan. Ja haluaa kantaa oman vastuunsa vetoamalla johonkin armoon, joka tulee etenkin katuville ja vilpittömille.

Lopputuloksena on hyvin syvällinen ongelma. Joka demonstroi että uskonto voi olla hyvin haitallinen ja vastustettava asia jos se täyttää tietyt ehdot.

Tiiviisti;
- Koska yhteiskuntamme kerran on kristinuskon ansiota ja työelämämme ja koko yhteiskuntamme toiminta rakentuu sen ansiosta Weberiläiselle luterilaiselle työmoraalille, on se luonut meille yhteiskunnan jossa ilmastonmuutos on relevantti ongelma. ; Järjestelmä on kokonaisuutena kristinuskon syytä ja ansiota koska ei voida kuoria kirsikoita. Jos kerran kristinuskoa voidaan kiittää, on ongelmatkin aivan samalla tavalla sen syytä.
- On helppoa olla denialisti koska ilmastotuho rikkoo Nooalle annettua lupausta vastaan. Tämä avaa samanlaisen teologisen portin ilmastonmuutosdenialismille kuin evoluutiodenialismin kohdalla on käynyt kreationismin kohdalla. Jolloin ongelmaa ei myönnetä eikä muuteta sitä systeemiä jonka olemassaolo on "oman ideologian vika".
- Jos tästä tasosta selvitään, on vastassa ajatus siitä että se on lopun ajan merkki. Joka kannustaa käännyttämiseen mutta ei tapojenmuutokseen. Lyhytjänteistä ja yksilökeskeistä.
- Lopuksi sitten selitetään vilpittömästi armeliaisuutta ja odotetaan että kulttuurin pohja vain antaa anteeksi niin että koko tästä tuhon portaikosta, aina ongelman luomisesta sen kiistämisen kautta muuhun kikkailuun, tulisi vain ohittaa.

---

Viittaukset:
Marcus Tullius Cicero, ”De Natura Deorum” (45–44 eaa.) [suom. ”Jumalten luonteesta”] 
Susanna Koski, ”Kirkon ei tule toimia ympäristöjärjestöjen keppihevosena” 
Sonya Sachdeva, ”Religious Identity, Beliefs, and Views about Climate Change” (2016)
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1905) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Ronja Salmi, ”Suomessa ei pysy järjissään marraskuussa ilman lentämistä – ja se on meidän parikymppisten luonnonystävien tragedia” 
Horisontti, ”Piispa Seppo Häkkinen: Kohukirja edustaa kirkon perinteistä, turvallista opetusta”
Wisecrack, ”Why South Park Apologized”

Jonkin oppimisesta; Eli miten kulttuurikristillisyys ei viehätä kristittyjä

Ateisteista, uskonnottomista ja muista ei tykätä. Usein aika kategorisesti. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä aika monet ovat kuin minä: I am well past debate. Tämä näkyy siitä, että jos uskonnottomuudenpuolustaja on vilpitön ja uskoo ihmisten järkeen, hän usein lähtee perustelemaan miten esimerkiksi moraalinen kompassi ei vaadi teismiä. Mutta jos minulle joku tulee kertomaan että ilman Jumalaa sitä voisi vain mennä ja murhata, olen enemmän heittämässä onelinereitä siitä miten en taida uskaltaa debatoida heidän kanssaan koska jos teismi todella on ainut asia joka estää heidät murhaamasta, toivotan heille vain että valehtelevat jatkossakin itselleen, ja kovaa.

Tästä on joskus sanottu, että se on ilkeää eikä rakentavaa. Ja että jos on teisteille ystävällinen niin saattaa oppiakin jotain. Tämä on tarina siitä mitä ystävällisyydestä voi oppia. Konkretian kautta. Mitä tapahtuu jos joku onkin kulttuurikristitty tai muu sellainen joka suhtautuu suopeasti kristinuskoon. Miten häneen suhtaudutaan.

Puolisoni keskusteli netissä kristityn kanssa. Hän halusi olla sopuisa. Kun toinen kertoi kristillisestä vakaumuksestaan, puolisoni selitti että jos opetukset ovat hyviä niin miksipä ei. Kristitylle tämänlainen asetelma oli kuitenkin sellainen, että sitä ei voinut hyväksyä kristittynä. Sillä se asettaa kristillisyyden kontekstiin jossa kristinusko on vain filosofia muiden joukossa.

Hän selitti, että tilanne oli se, että;
*: Aidon merkityksen on oltava absoluuttista, riippumatta muodista tai ihmisten kulttuurisista innovaatioista. Aitoa merkitystä ei rakenneta tai keksitä. Aito Merkitys on olemassa ihmisten uskosta riippumatta.
*: Jos Jeesus oli vain ihminen, niin hän keksii kulttuurisen innovaation.
*: Josta pääteltiin eteenpäin, että: Kun niin moni ihminen uskoo Jeesukseen on Jeesus heille Aidosti Merkityksellinen. Ajatus on tietenkin siitä erikoinen, että ”merkityksen tekeminen” on tavallaan määritelty erikoisella tavalla. Ensin sanotaan että aitoa merkitystä ei voi saada vaikka suosion kautta. Mutta toisaalta aito merkitys kuitenkin tunnistetaan nimenomaan tämänlaisella käsiäänestyksellä. ; Toki tässä voi aina sanoa, että suosio signaloi merkityksestä, mutta samoilla kiemurteluilla mistä tahansa muoti-ilmiöstä joka on kulttuurinen innovaatio saadaan selitettyä Aidon Merkityksellinen.

Tämän huomioinnin jälkeen keskustelu siirtyi Lewisin trilemmaan jota kristitty piti vedenpitävänä. Puolisoni kehui että vaikka hänestä argumentti on huono, mutta hän näki että se oli kirjoitettu kauniisti ja hyvin, niin että siihen uskoi enemmän sen kauneuden kuin sen logiikan kautta. Itse en kyennyt näkemään edes sitä kauneutta ja selitin miten tähän trilemmaan uskova on paitsi väärässä, niin klassisesti tunnetuin syin väärässä, jolloin ainut kunniallinen tie asioista on kokemattomuus, esimerkiksi teini-ikäisyys tai muu kakaramaisuus. Kristitty paljastui lukion vastinetta käyväksi teiniksi. Tietenkin. Olin olettanut että keskustelukumppani olisi jotain 15 vuotta vanhempi. Minun ilmaisullani kun tapaa olemaan ikärajat ja kaikkea.

Käytän tätä nyt sitten oppiakseni tästä jotain. Ja tässä tartun ehkä hieman epätavanomaiseen asiaan Lewisin trilemmasta. Lähestyn tätä merkityksellisyyden ja viisauden kautta. Lähestyn tätä analogian kautta. En siis kumoa Lewisin trilemmaa tai osoita sen heikkouksia. Sen sijaan otan sen vahvimman osion. Ja käytän sitä hieman erikoisesti. Tästä seurannee ainakin se, että kristilliset katsojani todennäköisesti helpommin huomaavat miksi Lewisin trilemma on heikko. Ja jos eivät niin he oppinevat jotain siitä mitä skientismi voi määritelmällisesti tarkoittaa.

Meillä on kaksi tavallaan samantyylistä herraa. On Jeesus. Ja on Sokrates. Molemmat olivat eräänlaisia ajattelijoita. Molempia pidettiin eräänlaisina kansankiihottajina. Kumpikaan ei tavallaan kirjoittanut mitään sanomaansa ylös. Molemmilla oli tavallaan pari aika aggressiivista ja pömpöösiä seuraajaa, jotka kirjoittivat ylös asioita tavalla jotka haiskahtavat vähän siltä että näitä ajattelijoita käytettiin vähän niin kuin painottamaan auktoriteetillaan jotain asioita jotka olivat vähän niin kuin näiden kannattajien omia mielipiteitä. Olivatpa nämä sitten suuhunpistettyjä tai kaiken sanotun keskeltä valittuja. Molemmat tavallaan teloitettiin. Kumpaakin on tavallaan pidetty - sekä omana aikanaan että myöhemmin - hulluna, valehtelijana tai auktoriteettina.

Josta tietenkin päästään Lewisin trilemman ytimeen. Lewishän sanoi että kristuksen opetuksissa on sellainen piirre että Jeesus oli joko Hullu, Valehtelija tai Herra. Jeesus joko petti ihmiskuntaa tietoisella huijauksella jolloin hän ei ole seuraamisen arvonen, oli itsepetoksessa oleva hullu eikä arvostettava tai sitten hän oli taivaallinen ja Jumala. Lewisin argumentti oli kulttuurikristittyjä vastaan. Yksi Lewisin trilemman ydinteeseistä oli että hurskaasta joskin asenteellisesta kristitystä Lewisistä Jeesuksen dissaaminen oli luontevampaa kuin puolisoni harrastama hövelimpi suhtautuminen. Argumenttinahan Lewisin trilemma ei ole primaaristi edes jumalatodistus vaan nimenomaan tämä ”kulttuurikristillisyyden” torjuminen.

”I am trying here to prevent anyone saying the really foolish thing that people often say about Him: I'm ready to accept Jesus as a great moral teacher, but I don't accept his claim to be God. That is the one thing we must not say. A man who was merely a man and said the sort of things Jesus said would not be a great moral teacher. He would either be a lunatic — on the level with the man who says he is a poached egg — or else he would be the Devil of Hell. You must make your choice. Either this man was, and is, the Son of God, or else a madman or something worse. You can shut him up for a fool, you can spit at him and kill him as a demon or you can fall at his feet and call him Lord and God, but let us not come with any patronizing nonsense about his being a great human teacher. He has not left that open to us. He did not intend to. ... Now it seems to me obvious that He was neither a lunatic nor a fiend: and consequently, however strange or terrifying or unlikely it may seem, I have to accept the view that He was and is God.”

Tämä on hyvin kiinnostava asia koska Lewisin trilemmahan on periaatteessa mitä syvin ad hominem -tilanne. Asiat ovat tosia tai epätosia riippuen siitä kuka ne sanoo. Tämä periaatteessa tunnustaa asioita pidemmälle kuin puolisoni havaitsemat periaatteessa melko yksinkertaiset ja varsin tunnetut loogiset puutteet trilemmassa. Se nimittäin kertoo että argumentissa on kysymys auktoriteetista ja autoritaarisuudesta. Uskottavuus ei synny todistamisesta vaan Jeesuksen autorisoinnista.

Tähän yhtenä syynä on se, että Jeesus teki totuusväitteitä omasta itsestään. Lewis tuokin tämän esiin. Jeesus väitti voivansa anteeksiantaa syntejä, väitti olleensa aina olemassa ja palaavansa takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Vaihtoehtona sitten on Sokrates joka sanoi avoimesti omakuvauksia. Hän korosti sitä, että hän ei mitään tiedä. Sokrates on siksi jotenkin oleellisesti mahdollisempi ottaa vakavasti juuri siksi että hän ei väittänyt itsestään mitään kovin mahtipontista.

Tämä tavallaan palauttaa mieleeni sen, miten Christopher Hitchens onkin sanonut jotain siitä miten ateismia määritellään uskoksi. Hitchensin keskustelukumppani esitti että Hitchensin pitäisi tunnustaa että hänellä on uskoa loogisiin prosesseihin. Ja piti voittona sitä miten Hitchens sanoi että logiikka on inhimillinen kontrukti ja ihmiskunnan luomus. Ja että sen vuoksi ateistit ja teistit olivat ottamassa asetelmia uskossa. Hitchensin pointti oli kuitenkin nimenomaan siinä että myös koraani ja Raamattu olivat ihmisten luomuksia. Ne vain väittivät olevansa vielä jotain enemmän.

Lewisin trilemmaan nojaavat ovat tässä tilanteessa tavallaan heikoilla koska tämä tavallaan sulkee heiltä teitä. ; Ja kun asiaa tarkemmin miettii niin ne ihmiset jotka puhuvat uskonnosta ja maailmankuvallisuudesta korostavat usein ja mielellään sitä miten kaikessa on vakaumusta ja kaikilla on erilaisia aksioomia. Ja miten tämä on itse asiassa tasa-arvoistava kulma eikä mikään sellainen jonka avulla uskonto muuttuu perustelluksi. Itse käyttäisin tämänlaisia vain viimeisenä oljenkortena koska tämä ei perustele miksi oma kanta on hyvä ja järkevä vaan miksi siihen voi siitä huolimatta uskoa että se ei ole.

Itse olen aika kauan aikaa sitten vetänyt keskustelun siihen että jos Jumala on foundaatti niin se ei ole johtopäätös. Ja itse keskustelen johtopäätöksistä. Ne ovat kiinnostavia. Siksi mielestäni esimerkiksi ne jotka kutsuvat kreationismi-evoluutioteoriaväittelyä joksikin jossa vastapuoli ”uskoo evoluutioon” niin tosiasiassa he ovat ymmärtäneet asioita vähän. Kreationisteilla Jumala toki todellakin vaikuttaa olevan perususkomus, premissi josta johdetaan muita uskomuksia samaan tapaan kuin jollain Alvin Plantingalla. Mutta evoluutioteoria on vähemmän perususkomus ja enemmän johtopäätös joka seuraa toisista uskomuksista. Sellaisista kuin ajatus siitä että on järkevää ajatella että luonnonlait ovat olleet eilen samoja kuin mitä tänään ja että huomenna on samoin. Ja näin on järkevää katsoa menneisyyden tapahtumia sen sääntöjoukon kautta mitä nykyajassa havaitaan. Ja on järkevää rakentaa kone koska sen toimintaperiaate ei muutu huomenna joksikin ihan muuksi jotenkin spontaanisti kun luonnonlait muuttuvat tyystin.

Siksi kysymykseni tapaavatkin mennä esimerkiksi parsimoniakeskeisiksi. Sellaisiksi kuin että luottaako toinen logiikkaan. Koska jos luottaa niin tosiasiassa hän usein ottaa tämän lisäksi jotain lisäuskomuksia. Ja uskonnon yksi perusongelma on juuri siinä että se on tavallaan aika pömpöösi. Se väittää aina olevansa enemmän kuin tietoa. Se vaatii ehdottomuutta. Se nojaa syvään ontologiseen väitelauseseen, ideaan ideoista. Tätä kautta uskonto on aika heikoilla. Se väittää että kaikki vaatii uskoa ja kaikki nojaa uskomuksiin. Mutta se jotenkin kuitenkin sisältää itseään koskevia väitteitä jotka tavallaan sulkevat erehtyväisyysvaihtoehtoja pois. Samalla tavalla kuin Lewis tekee trilemmassaan. Tässä korostan että puhtaasti ontologisesti ajatellen ideaalina on tällöin Totuus joka on ikuinen ja muuttumaton ja vähempi ei kelpaa Ja jos uskonnosta pitäisi luopua niin tieteen pitäisi tulla tilalle ja tarjota juuri tälläinen Totuus mitään pois leikkaamatta. Vähän kuin Absoluuttinen merkitys. Kuitenkin tiallle saattaa oikeasti tulla vain paras mahdollinen inhimillinen tieto jossa on aina erehtymisen mahdollisuus. Uskovaisen päähän mahtuu aika heikosti sellainen ajatus että Skientisti ei väitä olevansa uusi Herra vaan nimenomaan väittää tulevansa Sokrateeksi Sokrateen paikalle. Sillä jos tavoitteena on tieto niin episteemisellä tasolla oleva paras mahdollinen tieto voi muuttua vaikka joka ikinen päivä. Itse asiassa se ideaalitilanteissa usein tekeekin juuri tätä. Koska se tarkoittaa että opimme koko ajan.

Ja että niin kauan kuin Sokrates on Sokrates, se ei ole Jeesus. Ja sitä ei tarvitse torpata naurettavaksi kuunneltavana. Ainakin itse näen että tämän eron vuoksi tiedettä tulee kuunnella avoimella mielellä. Mutta uskonnon ottaminen kulttuurikristillisesti on vähintään haasteellista. Tiede voi olla olemassa ilman että se olettaa olevansa absoluuttisesti tosi. Tiede voi olla myös ainut tai paras tietämisen tapa ilman että se väittää olevansa lopullinen ja erehtymätön. Aivan kuten Sokrateskin voi olla viisain kaikista vaikka väittää että ei oikein mitään tiedäkään.

---

Viitteet:
C. S. Lewis, ”Mere Christianity” (1952) [suom. ”Tätä on kristinusko”]
”10 Times Non-Believers Arguments Blew Our Minds” [https://youtu.be/RpG9WgpKE80]

Laajasalon media; Evästeitä rahanarvoisiin etuihin

On hyvin harvinaista, että piispat ottavat kantaa uskonnollisten lehtien tekemiseen. Piispa Laajasalo kuitenkin ohjeisti seurakuntalehteä. Tavallaan. Hän ei sanonut kantaansa kristilliessä lehdessä vaan markkinoinnissa ja mainonnassa. Jossa nostettiin esiin sitä, miten kirkolla on hyvin vähän seuraajia muun muassa sosiaalisessa mediassa. Tämä on hyvin totta.

Laajasalo esitti tähän kontekstiin ratkaisuksi ja muutosehdotukseksi että; ”Kirkon ja kaupungin kohdalla kyse on nähdäkseni siitä, että on haastavaa tehdä journalismia ja samaan aikaan olla kirkolle myötämielinen. Minusta kannattaisi ehkä tähdätä reilummin Finnairin Blue Wings -lehden malliin, joka on selkeästi asiakaslehti. Lehdessä ei niinkään kerrota koneiden teknisistä yksityiskohdista tai moottoreista, vaan kerrotaan niistä kohteista, joihin Finnairin koneilla pääsee.”

Tämänlaiset lausunnot tietenkin lietsovat reaktioita. Omanikin oli se, että jos otamme todella esiin premissin jonka mukaan kirkosta olisi todellakin vaikeaa tehdä journalismia samalla kun on sille myötämielinen, niin olisiko oikea eettinen strategia ylipäätään miettiä miten se saisi sanomansa läpi paremmin. Jos nimittäin on vaikeaa olla myötämielinen kriittisten journalististen ehtojen toteutuessa on taho sellainen, että sitä ei oikein voi mitenkään pelastaa.

Monella on ollut tähän samantapainen kanta. Kirkon ja Kaupungin Päätoimittaja Jaakko Heinimäki esimerkiksi esitti takaisin, että hänestä heidän tehtävänsä ”kirkollisessa työnjaossa on antaa kirkosta totuudenmukainen ja oikea kuva". Ja määrittelee, että ”Kirkko ja kaupungin painetussa lehdessä ja verkkosivuilla on vastuullisen journalismin merkki. Se kertoo siitä, että Kirkko ja kaupunki on sitoutunut noudattamaan Julkisen sanan neuvoston laatimia Journalistin ohjeita.” Tässä hän määritteli totuuden ja kriittisyyden toisiinsa nivotuksi.

Teemu Laajasalo taas näki tähän takaisin, että mainonta ja totuus eivät ole nekään kaksi erillistä asiaa. Kriittisyyden ja molempien puolien esittämisen vaatimukset ja muut vastaavat asiat eivät ole oleellisia totuudelle. Laajasalo näkee että ”kirkon uskottavuus” ei voi nojata siihen että sillä on kriittistä journalismia. Koska monilla muillakaan suurilla toimijoilla ei ole sellaisia. Hän näkee, että julistuksellinen ja journalistinen intressi voidaan sovittaa yhteen, jos välissä on palomuuri ; ”Kirkon tehtävä on julistaa. Journalismi voi näennäisesti toimia julistuksen välineenä. Mutta silloin se ei ole enää sitä, mitä pidetään journalismina. Journalismin tehtävänä on kertoa millainen maailma on. Julistuksen tehtävä on kertoa millainen maailman pitäisi olla.”

Journalismin kriteerien sijaan Laajasalo onkin siirtymässä kriteeristöön jolla punnitaan mainontaa. Mikä on tietenkin järkevää kun huomioi, että hän ensialkuunkin esitti kannanottonsa myynnin ja markkinoinnin, eikä esimerkiksi teologian tai journalismin alan lehdessä. Tässä mielessä on aivan oikein, että Laajasalo näkee että kirkollisten intressit kaikesta huolimatta helposti menevät uutisointiin. Ja toisaalta että fokus pitäisi siirtää sanoman siirtämiseen.

Kiinnostavaa tässä on tietenkin se, että yleensä julistus nähdään julistuksena ulkopuolisille. Eli ei nähdä järkevänä myydä kuvausta ”siitä miltä maailma näyttää” heille jotka ovat jo valmiiksi samaa mieltä. Laajasalo ehdottaa asiaa sen sijaan ”jäsenlehtenä” ”asiakkaille”. Samoin piristävää oli se mikä julistajan kohtaamisessa on usein kysymys. Julistaja kokee että hän puhuu Totuudesta. Kun taas itse näen, että kysymys on manipulointiyrityksestä jossa minut yritetään saada suostuteltua ja myötämieliseksi siihen että menen johonkin paikkaan olemaan sitä mieltä mitä julistaja haluaa. Mahdollisesti vilauttamaan kolehtihaaviin tai sen rahankeräyslain kannalta kompleksiin analogiin rahaakin.

Tämä tietenkin sopii nykyaikaan jolloin jokainen valikoi faktansa maailmassa jossa on normaalia valittaa epätasapainoisesta mediasta, kutsua tätä epäreiluksi ja painottaa sitten että alkaa itse tekemään konservatiivisia uutisia. Elämme maailmassa jossa on mahdollista löytää tyyppejä jotka toimivat mallilla ”Abraham Lincolnin salamurhaa ei koskaan oikeasti tapahtunut - false flag ja fake news”. Koska ”John Wilkes Booth oli näyttelijä.” (Think about it yourself, sheeple!) Itse tosin näen, että tässä takana on kuitenkin se, että heti kun on määritelty ”asiakasryhmä”, päästään tekemään sitä mitä Laajasalon tapaiset pseudoliberaalit papit tuppaavat tekemään. Määrittelemään asiakkaat heidän puolestaan; Kirkossa ja Kaupungissa on tunnetusti monia konservatiivisia ärsyttäviä piirteitä. Eräässä mielessä se itse asiassa on yksi Suomen liberaaleimmista lehdistä.

Tässä kulmassa en ihmettele, että mainettaan konservatiivisempi taho haluaa vaihtaa fokuksen kriittisyydestä markkinointiin ja tutkimisesta julistukseen ja viestinnästä markkinointiin. Itselleni on nyt kuitenkin jäänyt käteen se, että Piispa haluaa määrätä mitä lehtimiehet kirjoittavat. Ja auki on silti jäänyt täysin se, että mihin kaltaiseni libertiini pääsee kirkon kelkkaan hyppäämällä. Teemu Laajasalo kun muitsuu mieleeni markkinointipainajaisista kuten hänen ateisteja koskevista trollipilkkalausunnoistaan ja taloudellisista kuittiepäselvyyksistään. Tälläisen tyypin valitsemista kirkon johtoon ei voitane pitää hyvänä markkinointivetona.

Samalla muistutan siitä että Finnairin mainonta voi toimia jos ja vain jos sen toiminnasta voisi tehdä myös kriittistä journalismia. Esimerkiksi tutkimalla pääseekö luvattuihin paikkoihin todella. Jos ja vain jos nämä lupaukset todella voidaan täyttää, voidaan puhua tahosta joka ylipäätään voi antaa sellaisia markkinointilupauksia jotka ovat millään tavalla viehättäviä ja totuudenmukaisia. Samalla minulla on hieman epäilyjä siitä onko kirkosta, kristinuskosta ja kristillisyydestä ylipäätään mahdollista tehdä viehättävää totuudenmukaisella tavalla.

Olen toki kiinnostunut, jos joku kertoo että kirkkoon menemällä saa alennuksia taivaaseenkuljetuksista jos sattuu tilaamaan Kirkkoa&Kaupunkia ja kuolemaan lento-onnettomuudessa...

---

Viittaukset:
Markkinointi&Mainonta, ”Miksi kirkon on vaikea nykyaikaistua, piispa Teemu Laajasalo?” [https://www.marmai.fi/uutiset/miksi-kirkon-on-vaikea-nykyaikaistua-piispa-teemu-laajasalo-olemme-loistavia-rakentamaan-laitureita-mutta-onnettomia-rakentamaan-siltoja-6726564]
Kirkko&Kaupunki, ”Pääkirjoitus: Onko kirkon median vaikea tehdä kriittistä journalismia? Ei” [https://www.kirkkojakaupunki.fi/fi/-/onko-vaikeaa-tehda-journalismia-ja-olla-kirkolle-myotamielinen-ei]
Kotimaa, ”Teemu Laajasalo mielipidekirjoituksessa: Kirkko ja kaupungin kannattaisi siirtyä toimintaa mainostavaksi jäsenlehdeksi” [https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/teemu-laajasalo-mielipidekirjoituksessa-kirkko-ja-kaupungin-kannattaisi-siirtya-toimintaa-mainostav/]

Pelko ja vahvistus ; Tragedian synti

Meillä on töissä yksi muslimi. Islamissa ja juutalaisuudessa on yksi sellainen puoli joka minua viehättää. Joka tekee siitä paremman kuin kristinuskosta. Ne eivät ole julistususkontoja. Tämä antaa mahdollisuuden siihen, että he eivät töni minua joten minun ei tarvitse töniä heitä.

Tämä työpaikan muslimi on oikeastaan työpaikan ainut tyyppi jonka kanssa oikeastaan kaveeraan. Selvää on että hänelle uskonasiat ovat ilmeisen tärkeitä. Ja hänellä oli vaikeuksia ymmärtää että miten ihmisellä voi olla sellainen vakaumus ja siihen liittyvä asenne kuin minulla. Toisaalta itselläni oli hänen kohdallaan tiettyjä vaikeuksia ymmärtää asioita kuin älyllisellä tasolla. Ja tätä kautta tavallaan kokonaan. Mutta on syytä muistaa että ihmisissä on aina enemmän yhdistävää kuin erottavaa. Uskonnot erottavat, mutta on jotain yliesmaailmallista joka yhdistää. Uusi "Punisher".

Olen huomannut että supersankarisarjat ja elokuvat toimivat usein sosiaalisena liimana hyvin erilaisten ideologioiden välillä noin laajemminkin. Ne ovat helppoja, tarinamuotoisia ja niihin tarttuminen on helppoa. Ne ovat jaettua pinnallista kulttuuria joka muistuttaa siitä miksi monet taiteelliset, poliittiset ja älylliset asiat ovat ensin muhineet kahviloissa ja baareissa. Näissä paikoissa on ollut hedelmällisyyttä koska niissä eri uskonnot ovat voineet kohdata ja vaihtaa ajatuksia. ; Kahvila on nykyäänkin paikka jossa ateisti ja muslimi voivat keskustella keskenään – ja mikä Isisin kannalta järkyttävintä, tulla toimeen. Ei ihme että ISIS on iskenyt kahviloihin. Se on siitä fiksu järjestelmä että se tietää mikä heitä pahiten uhkaa. Pilapiirtäjät, kahvilat ja neutraalit ihmismassat. Sen sijaan ISIKSELLÄ ei ole ollut tarvetta iskeä äärioikeistolaisiin ja uusnatsistisiin mekastuskerhoihin tai puolustautua naisia urheasti kuviteltujakin vihollisia vastaan puolustavien katupartiolaisia vastaan erilaisin taktisin iskuin.

Syynä on varmasti se, että uskonnot eivät ole esimerkiksi niinsanotusti yhdistäneet kansaa pitkään aikaan. Jopa vahviten yhtenäisyyttä tukevat konservatiivit erottautuvat uskonnolla liberaaleista, ovat ikään kuin se ajatuspoliisi joka paitsi luo eriarvoisuuksia jossa laki ei ole sama kaikille, niin myös määrää että he ovat niitä joille laki tarjoaa parhaat privileegiot.

Viihteessäkin oli vaihe jolloin kadotettiin yhtenäiskulttuuri. Mutta kiitos kaupallisuuden ihmeiden, viihde on monopolistunut ja näin suosutuimpien ohjelmatallennepaikkojen tarjonta-algoritmit ja mainokset tuottavat kulttuurisia hyperilmiöitä. Ja nämä ovat niitä jotka yhdistävät vahvastikin.

Ne itse asiassa ovat hieman samantapaisia kuin uskonnot. Paitsi että niitä ei oteta samalla tavalla turhan vakavasti. Ja tämä on tärkeää. Ilmapiirieron voi aistia vaikkapa ”Shadiversityn” käydessä läpi Mormoneille pyhää Labanin miekkaa. Paikassa on usein läpikäyty erilaisia miekkoja ja esimerkiksi elokuvien fantasiahahmojen aseiden autenttisuutta on käyty läpi. Niiden kohdalla ei ole samanlaista efektiä kuin silloin kun hän esittelee mormonina oman uskontonsa miekkaa periaattessa samalla otteella ; Otetaan aika ja kulttuuripiiri ja tehdään tästä yleistyksiä jotka ovat perusteltuja ja johdetaan tästä johtopäätöksiä.

Uskonnot otetaan pömpöösisti niin mormonin kuin mormonismin vastustajien puoella ja yht’äkkiä ollaan erikoisessa disclaimerviidakossa. Jossa itsekin huomaa reagoivansa tavallisuudesta poikkeavasti. Näin siitä huolimatta että videota katsovan täytyy olla aika kovasydämienn että analysoijan into asiastaan ei jollain tavalla koskettaisi. Siis vaikka pitäisikin mormonismia harvinaisen hölmönä uskontona joka pilaa ydintään vielä sillä että on julistususkonto. Vieläpä sitä pahinta ovikellonsoittamis-lähetystyömallia. Sitä voi olla jopa hyvin vaikeaa ymmärtää mormoneja. Mutta toisaalta Shadiversityä seuraavalla saattaakin olla järkytys kun rationaalinen tyyppi sitten jossain videossa yllättäen paljastaakin olevansa vaikkapa jotain mormonin tyylistä.

Ja tämä tavallaan on se perusongelma. Thunkissa on pieni video siitä miten eletään kulttuurissa jossa ymmärtämättömyydestä on tehty argumentti. Se, että juuri sinä et kykene ymmärtämään miten joku voisi olla jotain tarkoittaa sitä että vastapuoli on jotenkin läpeensä typerä. Olen itse tottunut retoriseen lausuntoon jossa joku ei voi ymmärtää miten joku rationaalinen tyyppi voisi olla vaikkapa ateisti. Mutta toisaalta aivan yhtä paljon on heitä, jotka sitten liberaalilta puolelta eivät ymmärrä miten kukaan rationaalinen ihminen voisi uskoa rautakautiseen taikauskohömppään aka kristinuskoon. Tai miten ei voi ymmärtää ihmistä joka äänestää ja kannattaa Brexitiä tai Trumpia. Kun oma ignoranssi nostetaan tällä tavalla korskeasti hyveeksi ollaan luonnollisesti saavutettu jonkinlainen nollapiste.

Ja tässä yhteydessä Punisher on hyvä.

Sillä Frank Castle eli Punisher on hyvin erityinen sankari. Tarkalleen ottaen hän on hahmo jota osa pitää sankarina ja osa antisankarina. Hän edustaa perinteisiä sotilashyveitä ja pahaa vastaan taistleua tavalla joka ei juurikana eroa monista glorifioiduista actionsankareista. Kostamisen, sotilaallisuuden ja taistelun teemat ovat monien mieleen. Mutta kuitenkin Punisherissa on helposti muitakin puolia. Etenkin tässä modernisoidussa Punisherissa.

Hänethän laitettiin aika nokkelasti aluksi "Daredeviliin". Daredevilin vastinpariksi. Tämä oli erinomainen ratkaisu koska ketään ei kiinnostanut että oliko Wilson Fisk hyvä vai paha tai voittaako Daredevil tämän lopuksi. Kiinnostavaksi tilanne muuttui kun erilaiset oman käden oikeutta harrastajat pistettiin yhteen. Punisher oli tässä kontekstissa astetta selvemmin paha joka tekee pahaa pahoille. Ja se oli kiinnostavaa. Toki Punisheriakin tuomitaan. Punisheria pidetään mielettömänä ja suunnilleen pinnallisimpana sarjakuvahahmona mitä olla ja saa. Jos Peter Parker on edes nörttien voimaannuttamisfantasia ja murrosikäallegoria jossa teini saa lihakset ja alkaa ravistelemaan valkoista seittimäistä juttua käsistään, ei Punisher tarjoa edes tätä. Punisheria pidetään mielettömänä ja jopa mielenvikaisena.

Mutta väittäisinkin että Punisheria vihaavat eniten ne jotka eivät ole punisheria ymmärtäneet. Ne ihmiset joista on kaikista ilmiselvintä että Punisherissa ei ole mitään mitä järkevä tai tunteiltaan terve voisi ymmärtää, väheksyvät sitä kaikista eniten.

Josta päästään siihen että Punisherhan ei ole mielenvikainen. Moni kutsuu Punisheria mielisairaana koska hän juoksee ympäriinsä ampumassa ihmisiä hengiltä. Hän onkin selvästi teknisessä mielessä sarjamurhaaja sanan mitä täysimmässä mielessä. Mutta hän ei ole psykopaatti, sillä hän tuntee tiettyjä asioita joita psykopaatit eivät tee. Hän ei ole myöskään PTSD -tyyppi koska hänen väkivaltansa ei ole satunnaista ja äkillistä vaan suunnitelmallista. Punisher ei mahdu mielenvikaisten ihmisten profiileihin.

Tämä ei tietenkään sinällään olisi vielä kovin tärkeää, sillä viihteen osuvuus psykologisessa kuvauksessa nyt ei vain ole kovin laadukasta noin yleensä. Tärkeää on kuitenkin että hänet on käsikirjoitettu nimenomaan valitsijaksi joka tekee tietoisia ratkaisuja. Punisherin motiiveista onkin haluttu tehdä mahdollisimman ymmärrettäviä ja jopa samatuttavia. Viha järjestäytynyttä rikollisuutta kohtaan oikeutetaan tunteilla jotka ovat varsin normaaleja. Punisher vähintään yrittää olla samastuttava ja ymmärrettävä toimija.

Punisher on, kuten Aristoteles esitti. ”Tragedia on esitys sellaisesta toiminnasta, joka on vakava ja joka muodostaa kokonaisuuden ja jossa on laajuutta. Tragedia esitetään kielellä, joka on maustettu eri muodoissa kunkin osan vaatimusten mukaan. Tragedia on toimivien puhetta, eikä se ole kertovassa muodossa, ja synnyttämällä sääliä ja pelkoa se saa aikaan näiden tunteiden puhdistumisen”.

Vaikka Punisherin toimintaa ei hyväksyisi hänen tekojaan voisi silti ymmärtää. Jopa samastua miksi hän tekee mitä tekee vaikka se ei mukailisikaan omaa ideologiaa. Ja tämä on se ongelma; Nykyaikana on aika vaikeaa samanaikaisesti ymmärtää ja olla hyväksymättä. Joskus eroa korostetaan mutta silloin taustalla on aika vahvasti sellaista henkeä että tekoja ymmärretään ja tekojen muodon toteutustapaa ei kehdata hyväksyä. Jossa korostetaan että toimijan ideologia vastaa omaa mutta sitten halutaan irtautua itse aktiosta. ; Jossain määrin siis venkoillaan omien ajatusten ja niihin aika luontevasti sitoutuvien toimenpiteiden tuottaman kognitiivisen dissonanssin tai sosiaalisen nolouden kanssa. Ja tämä tietenkin liittyy siihen miksi ”en voi mitenkään ymmärtää miten joku” -henki ylipäätään toimii.

Itselleni Punisher on ollut jo aika kauan kohtuu tärkeä sankari. Eikä pelkästään siksi että hänellä ei ole supervoimia, hän ei käytä naamiota ja hänen kykyjensä selitys on taidoissa. Vaan siksi että Punisherin ytimessä on aina ollut ajatus siitä miten pieni töytäisy muuttaa yhteiskuntakelpoisen yksilön joksikin joka on määritelmällisesti sarjamurhaaja termin täysimmässä mielessä. Ja että itselläni ei itse asiassa ole käynyt kovin kaukana jokin vähemmän onnistunut vastaava.

Sitten kun jotain ymmärrystä haetaan se tehdään puutteellisesti.

Punisherin kaltaiset väkivaltaiset ekstremistit sidotaan helposti tiettyihin ideologioihin tai mielisairauksiin ; Karkeasti ottaen vielä niin että kuvaus kertoo kuvaajastaan enemmän kuin kuvatusta. Ne ihmiset joista kulttuuri, yleensä erityisesti heidän oma kulttuurinsa, on oleellinen pitämään ihmisiä tappamasta toisiaan, korostavat vihollisten ideologiaa. Ja sitten ne jotka uskovat ihmisten hyvyyteen yrittävät patologisoida sen ja muuttaa asian ”mielettömäksi”. Ja osa sekoittaa näitä molempia selittämällä miten itsensä vihaama ideologia on traumatisoinut ihmiset ”mielettömiksi”. Näissä sentään väitetään että ilmiötä ymmärretään, joten ne ovat kuitenkin sentään puhtaan mielivaltaisuuden ulkopuolella.

Väkivaltaisia ekstremistejä näkemyksineen on analysoitu. Siitä on tehty kunnon tutkimustakin. On selvää että jokainen militantti ekstremisti kirjoittaa asioita oman ideologiansa kautta. Toisin sanoen islamilainen ekstremisti käyttää islamia ja Breivik manifestissaan esimerkiksi ajatusta jossa sosiaalidemokratia uhkaa yhteiskuntajärjestelmää ja johtaa sen tuhoon.

Mutta eri ideologisia ekstremistejä yhdistävät tietyt yhteiset piirteet. Toisin sanoen jos kultuuri erottaa niin näiden takana on paljon keskenään yhteistä. Väkivaltainen ekstremismi nojaa seuraaviin näkemyksiin. Luettelen tunnuspiirteet ja avaan niitä hieman tutkimuksen kautta ja omin sanoin.
1: Tarve epäkonventionaalisille ja äärimmäisille toiminnoille. Ekstremismi ei siis näe pelkästään uhkia maailmassa vaan näkee myös että systeemin sisällä toimiminen ei voi ratkaista ongelmaa.
2: Ekstremistillä on perusteita joiden nojalla hänellä on vähentynyt vastuu väkivaltaisuudestaan. Väkivalta on esimerkiksi ”välttämätöntä” joko uhan vakavuuden vuoksi tai siksi että ilman spektaakkelia omalle asialle ei saa huomiota. Väkivalta ei siis ole vain nautinto jota haetaan vaan nimenomaan jokin asia joka on ikävä asia mutta on vaan tehtävä.
3: Sotilaallisen terminologian käyttö konteksteissa joissa sitä ei ole tavattu käyttää. Sotafantasioinnissa on se puoli että normaali arkinen ei-sotatilanne väritetään eräässä mielessä sellaiseksi käyttämällä siihen liittyviä sanoja. Sitä ollaan itse ”sen ja sen sotilaita” ja vastapuolella on sitten vaikkapa kansanpettureita.
4: Uskomus siitä että omalle viiteryhmälle kuuluva ansaittu paikka – yleensä tietenkin vallassaolopaikka- on jotenkin estynyt ja että tämä on traagista ja jopa uhkaavaa. Uhoava uhriutuminen on toisin sanoen varoitussignaali.
5: Menneisyyden glorifiointi. Tämä on tietenkin oleellista koska kun ekstremisti samanaikaisesti alleviivaa sitä että nykytilassa ollaan jotenkin uhattuna ja omalla ryhmällä on jokin erityinen asema, on tämän aseman oikeutuksen tapahduttava jotain kautta. Glorifioitu menneisyys on tässä hyvin käytetty teema.
6: Kun sotilaallinen terminologia korostaa aktiota ja menneisyys on glorifioitu ei ole ihme että ekstremismiryhmiä kuvaa utopia-ajattelu. Toisin sanoen heillä on mielessään ihanneyhteiskunta. Joka tietenkin mukailee tarkasti heidän ideologiaansa tavalla jossa suojaudutaan tehokkaasti ja asianmukaisesti sitä vaarantavista tahoista.
7: Katastrofiointi. Luvataan yhteiskunnan ja oman viiteryhmän tuhoa ja kokemaa välitöntä uhkaa. Maailma on kaatumassa ihan kohta pian.
8: Yliluonnollinen elementti. Usein tähän liitetään ihmeenomaisia tapahtumia. Aivan puhtaasti ateistinen väkivaltaekstremismi on tietenkin mahdollista mutta se on vaikeutunutta. Koska rohkeus lähteä taistelemaan tilanteesta joka on omassa päässä kuvattu alisteiseksi on jotain jossa ei valeta toiveikkuutta. Itse asiassa uhriutuminen voi jopa lannistaa hengettömäksi uhoajaksi jos mukana ei ole jotain yliluonnollista lupausta.
9: Tarve poistaa paha, kaikki paha, maailmasta. Ja pahaa tietenkin edustaa se ryhmä jota eksremismi itse vastustaa.
10: Asian puolesta kuolemisen glorifiointi.
11: Velvollisuus osallistua vihollisia tuhoavaan sotaan.
12: Tarkoitys pyhittää keinot -ajattelu erityisesti jos vastassa on vihollisia.
13: Sotilashyveiden yleistäminen kaiken elämän hyveiksi. Tähän liittyy myös ajatus koston hyveellisyydestä ja yliluonnollisten olentojen militanttejen ominaisuuksien korostamisesta vaikka harva armeijan käynyt niitä siihen liittisikään.
14: Vihollisten dehumanisointi. Toisin sanoen se, että vihollinen nähdään puhtaasti pahana. Ja toisaalta tätä ei nähdä ymmärrettävänä toimijana jonka lainen kukaan järkevä terve ihminen voisi olla.

Merkittävää on kuitenkin se, että nämä arvot ovat ekstremismeillä lähinnä vahvempia kuin tavallisilla ihmisillä. Ainakin omalla kohdallani muutama listan varoitusmerkki on suorastaan arkikäytössä. Ideologioiden torjuminen on ylpeilyn aihe. Mutta tosiasiassa se kertoo että ihmisillä ei ole mitään kovin hyvää käsitystä kritiikkinsä kohteesta. ; Ekstremismissä, jopa väkivaltaisessa ekstremismissä, pelottavinta on se, että se ei ole mitään vieraan ideologian ja mielipuolten juttua. Juuri sinäkin olet mitä luultavimmin joitain ripauksia vaille valmis Frank Castle. ; Asioita voi ymmärtää. Mutta ei hyväksyä. Koska jos ne hyväksyy ne saattaa hyväksyä itsessään.

---

Lähteet:
Aristoteles, ”Περὶ ποιητικῆς” (320-330eaa) [Suom. ”Runousoppi”]
Saucier, Akers, Shen-Miller, Stankov & Knezevic, ”Patterns of Thinking in Militant Extremism” (2009) 
”Shadiversity”. ”What did the Sword of Laban look like? from Book of Mormon”
”Thunk”, ”On Understanding Others”
KLyfe, ”Psychology Of THE PUNISHER - Science Behind Superheroes”

Syntipukiksi syntipukin paikalle

Ideologiat ovat vähän kuin luonnoneläimet. Luonnossa huomiota herättää usein eri lajien väliset saalistussuhteet. Ymmärrämme miten minkki uhkaa hiirien ja linnunpoikasten elämää. Mutta kuitenkin ekologiassa kaikista kovimmat kiistat ovat lajien kesken, jotka jakavat samalla alueella saman ekologisen lokeron. Näissä toinen laji yleensä syrjäyttää sen toisen lajin. Saalistamisessa käy usein niin että petojen kannan kasvu romahduttaa saalistettavan populaatiota jonka seurauksena seuraa saalistajan kannan romahdus joka mahdollistaa saaliseläimen uuden nousun. Saman ekologisen lokeron kanssa tälläistä mekanismia ei ole. Näin ollen vesikon pahin uhka monessa paikassa onkin minkki.

Sama ideologioiden kanssa. Niiden kesken on näkyvää ja avointa konfliktia. Ja se kiinnittää huomion. Siksi onkin syytä kiinnittää huomiota siihen mitä René Girard on esittänyt.

Hänestä useimmat konfliktit ja haasteet eivät itse asiassa nojaa erimielisyydelle. Hänestä erimielisyyskään ei ole aina se mitä tapahtuu. Usein se liittyy lähinnä siihen että luodaan syntipukkeja, joiden avulla peitetään se että halutaan kiistää asioiden ja ongelmien oikea syy ; Girardin mukaan ongelma on siinä, että haluamme samoja asioita. Me imitoimme toisiamme silloinkin kun se ei ole välttämätöntä. Girardin mielestä tämä samanmielisyys ja samojen asioiden haluaminen ja arvostaminen on hankalaa jos halun kohdetta on jotenkin rajoitettu. Ja tosiasiassa usein meillä ei ole ääretöntä tarjontaa monetakaan asiasta. ; Jos haluamme itsellemme samanlaisia tavaroita ja omaisuutta kuin muilla, ja tästä seuraa se että haittaamme toisiamme.

Ajatus on toki tuttu kysynnän ja tarjonnan laista jossa kaikki tavallaan pelaavat itseään vastaan. Jos haluan jotkut kengät, lisään kenkien kysyntää ja tätä kautta haluamieni kenkien arvo nousee vaikka minulle olisikin kätevää että ne saisi mahdollisimman edullisesti. Ja jos myyn kenkiä, olen osana alaa luomassa kilpailua kaikkien kenkien kanssa ja tämä pakottaa olemaan muuttujassa joka alentaa kenkien arvoa.

Haluamme samanlaista elämäntapaa ja tästä syntyy kulttuureja. Ja naapurikateutta joiden välille voidaankin tässä kontekstissa nähdä jännittävä ja syvä yhteys.

Girard näkeekin että eräänlainen ”kantokyvyn ylitys tapahtuu” kun liian moni haluaa samoja asioita. Tämä on vihasysteemien rakentumisen pohja. Ja hyvin erikoisella tavalla. Kun imitointisysteemit kasvavat liian suuriksi tilanteet eskaloituvat. Syntyy kilpailua jossa on voittajia ja häviäjiä. Jollakulla on haluttavin auto, aviopuoliso ja kaikki muu mikä on hänen. Tämä voi johtaa ongelmiin jopa silloin kun puhutaan ideologioista joiden takana ei itse asiassa ole mitään resurssikilpailua. Suurten ideologioiden sisälle syntyy usein ajatus parhaista ja puhdasoppisimmista tai muuten moraalisesti paremmista ihmisistä. ; Tämä näkyy nykyajassa esimerkiksi siinä miten monikulttuurisuutta vastustavat ja Suomen kansan yhtenä monoliittina näkevät haluavat ratkaista ongelmia estämällä eri kulttuurien väliset konfliktit ja suosimalla monokulttuuria. Mutta silti Suomi Ensin -liikkeet ja Rajat kiinni -liikkeet kilpailevat kaikista koviten keskenään ja ne jakautuvat sisäisissä kiistoissa ja kuppikuntaistumisissa. Girardin ajatusten pohjalta tämä ei ole sattumaa.

Girard puhuu tässä yhteydessä mimeettisestä halusta ja siihen liittyvästä kaksoissiteestä. Kaksoisside syntyy, kun jäljittelijä alkaa muistuttaa malliaan siinä määrin, että malli alkaa kokea tämän uhaksi, ja tämä johtaa ristiriitaan: toisaalta malli tuntuu käskevän häntä olemaan kuin hän itse, toisaalta kieltää häntä matkimasta itseään. Viesti on: "tee niin kuin minä mutta älä ole niinkuin minä". Kun yksilö joutuu tällaiseen tilanteeseen, jossa malli on tällä tavoin muuttunut mahdottomaksi, se kasvattaa entisestään mallin haluttavuutta ja tätä kautta matkijan epätoivoa.

Kuitenkin Girard näkee ihmiset riskitietoisina ja varovaisina. Arkikielisesti pelkureina. Kun tämä systeemi kasvaa liian suureksi, ihmiset tuppaavat pelästymään. Eskalaatiota rajoittaakin tämä ihmisten varovaisuus. Tämä on vähän kuin sisäinen suojelujärjestelmä ja omatunto. Mutta se voidaan nähdä moraalisesti kieroutuneena kaksoisolentona pahasta vaihtoehtotodellisuudesta. Tällä omallatunnolla on pukinparta.

Girardin mukaan ihmiset rakastavat sankaritarinoita ja haluavat olla hyvien puolella. Mutta he eivät henkilökohtaisesti halua olla se joka tekee riskit. He arvostavat niitä jotka tekevät tämän heidän puolestaan. ; Henki on sama kuin sotasankaruudessa. Me rakastamme tarinoita uhrautumisista ja olemme kiitollisia sotiemme veteraaneista. Koska olemme niitä muita ihmisiä joiden puolesta nämä ovat uhrautuneet. Mutta toisaalta emme ole niitä jotka innolla lähettävät poikiaan ja tyttäriään kaikista kovimmille taistelualueille – paitsi jos välit lasten tai sotafantasioiden fantasioiksi tajuamisen kanssa on jotenkin hyvin poikkeuksellinen.

Kun konflikti kasvaa liian suureksi ihmiset eivät halua liittää itseään ja lähipiiriään tähän. Girard näkee että tässä prosessissa syntyy jonkinlainen syntipukki jota sitten syytetään koko konfliktista. Ne jotka ovat ottaneet osaa prosessiin pääsevät usein ilman ongelmia. Aina syntipukki ei ole täysin osallistumaton ja joskus he ovat viattomia. Mutta oleellista on se, että he Vähän sama kävi saatanapaniikissa Suomessa. Suomessa on aina ollut hyvin marginaalinen määrä saatananpalvojia. Kuitenkin aiheeseen liittyi aika kova kauhistelupanikointi. Siihen otti osaa niin media kuin evankelis-luterilainen kirkkokin. Nykyään saatanapaniikki ei ”kilistä kelloja” ja jos kilistää siitä syytetään fundamentalistikristittyjä. Jotka toki olivat osana prosessia. Mutta he saivat kantaa kaikkien muiden osallistumisen. Aina kun puhutaan saatanapaniikista puhutaan fundamentalisteista, eikä siitä että useimmiten ongelmien tärkein levittäjä oli joku joltain kaveriltaan pelottavan tarinan kuullut kauhisteleva äiti joka päätyi levittelemään näkemyksiään. Kaikki heistä eivät menneet mihinkään lauantaivekkareihin vaan suurimmat pahanteot tapahtuivat äityleiden hiekkalaatikkokauhisteluissa ; Matkitut ja kopioidut näkemykset joiden avulla osoitettiin myös sitä että kauhistelevalla äitylillä on joitakuita toisia paremmat moraaliset arvot, olivat perustana mimeettiselle väkivallalle, joka ilmeni esimerkiksi saatananpalvojilsi pelättyjen roolipelinuorten eristämistä kun heidän kavereidensa vanhempia soitettiin kauhistellen läpi jotta kaikki voisivat miettiä sitä tärkeää kysymystä että entä jos tuo roolipelaajanuori onkin saatananpalvoja joka syyllistyy pian johonkin Hyvinkään palottelusurmaan. Ja mitä tekee lapselle olla tämänlaisen vaikutuspiirissä. Tuleeko omasta lapsesta saatananpalvoja tai peräti saatananpalvojan uhri.

Yhteiskunnan lama-ajan pessimististä henkeä ja muita vastaavia asioita haluttiin sysätä jonnekin. Roolipelaajat olivat tässä mielivaltainen syntipukki. Ja kun tämä syntipukkikulttuuri eskaloitui, tämä ilmiö synnytti konflikteja joita haluttiin siirtää toisille syntipukeille.

Toki tähän liittyy sekin että kova kilpailu ja sen sisältämä hierarkia mahdollistavat sen että huonommat on leimattu eriuskoisiksi. Ja tämä muistuttaa siitä että Girard näki uskonnon funktioksi sen että sen avulla estetään ryhmän sisäinen väkivalta. Luomalla koheesiota vähennetään skismoja jotka muistuttavat saalistaja-saalis -suhteita. Monikulttuurisuuden ongelmana onkin erilaisten välinen konfliktointi. Girard ei nähnyt että uskonto poistaisi konflikteja kieltämällä jonkin toiminnan pahana, koska konfliktien ytimessä on kuitenkin rajallinen pääsy arvostukseen ja muihin vastaaviin haluttuihin asioihin. Uskonto kohdistaa väkivallan uudestaan, kohdistaa sen ulos sen sijaan että se kohdistuisi yhteisään itseään. Girardin mukaan uhraaminen on toisin sanoen olennaisesti uskontoon liittyvä ilmiö; uskonnon funktio olisi pitää väkivalta yhteisön ulkopuolella syntipukkimekanismin tai sen rituaalisten korvikkeiden avulla. Saatanapaniikin kohdalla voidaankin huomata että esimerkiksi kristillinen roolipelinuori määrittyi helposti ”niihin muihin”. Niihin jotka ”ei oikeasti ollut kristittyjä”. Pärjäämättömyys ”sisäisessä kilpailussa” on vain ensimmäisen kiven heittämisen päässä ”muiksi” määrittymisen kanssa. Ainakin retoriikkatasolla. Ja käytännön kannalta retoriikka ja määritelmät riittävät konstruoimaan käytöstä joka toimii kuin tämä ero olisi tosi.

---

Lähteet:
René Girard, ”La violence et le sacré” (1972) [suom. ”Väkivalta ja pyhä”]

Etnisesti luterilainen

Olemme olleet perinteisesti luterilainen maa. Tähän liittyvät muutokset tapahtuivat nopeasti. Kustaa Vaasa ratkaisi rahapulmiaan vaihtamalla maamme katolisesta luterilaiseksi. Luterilainen kirkko toisaalta hallitsi myös ihmisten lisääntymistä; Naimalupa saatiin rippikoulu käymällä. Sittemmin kirkko on yrittänyt irtautua tästä perinteestä korostamalla että luterilaisuus on maamme perinne. Ja se on tässä yhteydessä yrittänyt katkaista perinnettä itseensä selittämällä että tosiasiassa maassamme ei ole valtionkirkkoa tai valtakirkkoa vaan kansankirkko. Joka eroaa valtionkirkosta siten että valtionkirkossa kirkko saa rahaa valtiolta ja joutuu tottelemaan poliittista valtaa kun taas meidän autonominen kansankirkkomme ottaa rahat ja tekee vapaammin mitä lystää. Kansankirkkoon on sitten ikään kuin vain kuuluttu vapaaehtoisesti ja se on ollut suosittu. Tässä kansankirkkoretoriikassa kirkon jäsentilastot ja rippikoulutilastot olivat oleellisin työkalu.

Nyt tämä kansankirkkoretoriikka on ollut katoamassa. Osittain siksi että se ei ole toiminut. Kun kirkko on puhunut vapaaehtoisuudesta, on sen ollut vaikeaa saada kirkosta etääntyneitä esimerkiksi kastamaan lapsiaan. Kirkko taas on tarvinnut lapsia jotka kastetaan jäsenrekisterin yhteyteen. Tämä on monin paikoin ongelmallista kun paikoitellen selvästi alle puolet lapsista kastetaan kirkkoon. Tämä johtaa siihen että etenkin kouluissa oppilaita katsoen kirkon jäsenet ovat vähemmistössä. Tässä kulmassa on tietenkin vaikeaa oikeuttaa kirkon ”luontevaa läsnäoloa”. Onkin jo sinällään kuvaavaa että vaikka luterilaisen kirkon "läsnäolo" oikeutettiin kansankirkkoargumenteilla niin nyt kun sen argumentaation tausta on kadonnut, ei toimintaa haluta lopettaa vaan jatkaa. Aina kun jotain asiaa jatketaan sen taustalla olevien argumenttien muututtua tehottomiksi tiedetään että kyseessä on valtapelistä ja vain valtapelistä. Sellaisesta joka asettuu keskustelun ja argumentoinnin ulkopuolelle. Jossa argumentaation ainut tehtävä on nuijia valmiiksi päätetyt asiat läpi. Ja jos tässä ei onnustuta, vaihdetaan argumentaatiota eikä johtopäätöstä.

Tästä onkin tullut hankaluuksia kirkolle. Viime päivinä on esimerkiksi keskusteltu siitä miten koulutussäädökset ovat vaikeuttaneet ja rajoittaneet kirkollisten toimintaa. He ovat olleet pahastuneita siitä että kirkko ei ole saanut olla mukana sopimassa säännöistä ja päättämässä. Mikä kertoo että heille koulut eivät ole autonomisia paikkoja joiden ehdoilla toimitaan kun sinne mennään vierailemaan vaan enemmänkin jokin taho jonka kanssa väännetään asiat kuten valtakirkko haluaa.

Tässä kontekstissa on korostettu sitä että uskontoa ei tuputeta vaan annetaan tarjolle. Tätä kautta kansankirkkoretoriikasta on onnistuttu nappaamaan mukaan se käsite jota on ilmeisesti jostain syystä haluttu pitää mukana. Nimittäin se, että ihmisillä tulee olla käsitys omasta kulttuuristaan. Että täytyy ensin ymmärtää omaa kulttuuriaan jotta voi ymmärtää muita.

Tätä on sävytetty sillä että me elämme luterilaisessa maassa. Teemu Laajasalo, joka on tuoreesti valittu piispaksi, varmasti edustanee kirkon virallista kantaa tai mukailee kirkollisten näkemyksiä kertoen mitä kirkossa aika laajasti halutaan. Hän on korostanut että luterilaisuus näkyy siniristilipusta lähtien koko kulttuurissa. Ja tätä kautta myös maamme ateistit ovat etnisesti luterilaisia. Ateistimmekin ovat siis luterilaisia ateisteja.

Tässä kohden on haluttu pitää ajatuksesta jossa kirkosta asetetaan tarjolle tietoa. Tämä on hyvää retoriikkaa kunnes tiedostaa että kirkolliset ovat kaikista vahviten olleet vastustamassa muutosta jossa uskonnonopetus muutettaisiin uskontotiedoksi. Toisin sanoen uskonnosta tarjottaisiin neutraalia tietoa sellaisella tavalla, että erillistä opetusta ei tarvitsisi antaa. Tällöin he korostavat että neutraaliutta ei olekaan. Mikä on jännittävää koska kun he kertovat neutraalisti tarjoavansa tietoa jotta voi tehdä valinnan sitä myydään neutraalina tietona joka on päätöksen apuna ilman maailmankuvallista taakkaa. Kuulemme että tila on neutraali. Suvivirsi ei ole uskonnonharjoittamista. Uskonnonopetus ei ole vakaumuksellista ja niin edespäin. Tämä muistuttaa siitä että tieto ei olekaan se asia joka tosiasiassa on takana. Takana on kirkollisten tieto siitä että uskontoa ei voi neutraalisti asettaa tarjolle. Tätä ei vain ole miellyttävää tunnustaa julkisesti. ; Tätä korostaa se että uskontotiedon vastustamisen lisäksi suurimmat uskonnon näkyvyyttä koskevat valitukset eivät koske tiedottamista. Vaan esimerkiksi kirkossa vierailuja, jumalanpalveluksia ja uskonnollisia yhteislauluja. Toisin sanoen kirkon rituaalivaltaa sosiaalisessa kontekstissa. Ei tämä ole mitään tietoa. Tämä on sosiaalisen vallan näyttämistä ja miellyttävien kokemusten antamista jotta ihmisiä saataisiin suostuteltua omalle puolelle ei-tiedollisin syin. Tosin se miellyttävyys on toki monesti aika epäonnistunutta. Kohtaaminen uskovaisen kanssa on karkeasti ottaen joko haukotuttavan tylsä tai sitten uskovaisen asennevammailun vuoksi äärimmäisen epämiellyttävä. Monille onkin tullut uskonnonasioista koulussa pakotuskokemuksia. Ja tämä on tehnyt heistä kiukkuisia ateisteja.

Pintaa raaputtamalla paljastuukin että ajatellaan että yhteiskunnan jatkuvuus on sellainen että on hyvä että valtio tukee kansalaisten arvopohjan tietynlaistamista. Että uskontoa tarvitaan yhteiskunnan ja kulttuurin perustalle. Takan ei siis olekaan enää ajatus siitä että neutraalia tilaa ei olekaan vaan se että tosiasiassa vain luterilaisuudessa on kulttuurisisältöä ja jos ”etninen luterilainen” siivoaa elämästään luterilaiset asiat niin hänen maailmansa on kulttuurinkin tasolla sama kuin miksi fundamentalistit näkevät sen olevan moraalin tasolla. Vaihtoehtona ei olekaan ”jokin toinen ideologia” vaan ”arvotyhjiö” tai ”kulttuurityhjiö”.

Mielenkiintoista onkin miten he korostavat että uskonnon kouluopetus opettaa ymmärtämään luterilaisuutta ja että kaikki kulttuurissamme on luterilaisuutta. Kuitenkin samalla he selittävät että kirkosta eroavat eivät ymmärrä luterilaisuutta. Jota he kuitenkin sitten etnisesti ja filosofisesti kuulemma ovat. Kirkollisten retoriikka tässä ei ole ristiriidatonta. ; Surullista on että suurin osa on elänyt luterilaisessa yhtenäiskulttuurissa ja läpikäyneet sitä luterilaista uskonnonopetusta joka kuulemma tarvitaan jotta voi ymmärtää kulttuuria jossa elää. Selvästi se ei ole tehokasta jos eroavat ateistien virrat eivät ole oppineet. Joten kirkollisten systeemi on sekava, sisäisesti ristiriitainen ja sen omien ehtojen mukaan sen keinot ovat koetellusti viallisia.

On selvää että kirkollisten retoriikka ei ole sisäisesti koherenttia. Ja syynä on se että he haluavat oikeuttaa valtaansa vaikuttamatta tungettelevilta.

Tässä he tietenkin puhuvat usein rakkaudesta. Mutta se on hyvin tietynlaista rakkautta. En pidä psykoanalyysiä minään oikeana tieteenä mutta sen parissa on kuitenkin kuvailtu aika hyvin erilaisten ”rakkauksien” jaottelua. Narsistinen rakkaus on rakkautta jossa ihminen rakastaa toisissa itsensäkaltaisuutta. Tähän usein liittyy ehtoja. Tähän usein liittyy myös ajattelu suojelusta jolla ehdot oikeutetaan. Tätä kautta syntyy esimerkiksi ajatus siitä että oikeistokonservatiivi rakastaa naisiaan lapsiaan ja perhettään ja tämä tarkoittaa sitä että hän suojelee heitä esimerkiksi maahanmuuttajia tai jotain muuta kulttuurimädättäjiä vastaan. Mutta samalla naisen ja lapsen pitää olla kiitollinen. Ja tämä tarkoittaa sitä että he eivät esimerkiksi saa olla feministejä tai suvakkeja vaan heillä on oma erillinen roolinsa joka heidän on täytettävä. Aito rakkaus taas olisi sitä että osattaisiin asettaa rakkauden kohde vapaaksi vaikka se tarkoittaisi sitä että on päästettävä irti.

Uskonnon ”rakkaus” on aina juuri tätä. Halutaan ”pelastaa” ja ”varmistaa että kulttuurimme ei tuhoudu”.

Ja tässä itse asiassa oletetaan hyvin omituisia asioita. Kun me katsomme miten Laajasalo sanoo ateistejamme kulttuurisesti luterilaisiksi, hän varmasti ajattelee että he elävät luterilaisuuden läpitunkemassa maailmassa. Tämä on ajatus joka ei ole kulttuuria katsellen itse asiassa juuri ollenkaan uskottavaa.

Tässä takana on esimerkiksi Laajasalon ajatus siitä että siniristilipun takana on kristillinen tausta. Tässä ongelmana on se, että harvalle se enää edustaa mitään kristillisyyden ehdotonta normia. Rehellisesti sanoen jos se olisi velvollisuus olla kristitty, se edustaisi valtiollista teokratiaa ja jos siniristilipulla alettaisiin sellaista oikeuttamaan olisi kenties syytä vaihtaa koko lippu. Kansallisia symoleja on vaihdettu monissa maissa jos sen symbolit alkavat ajamaan jotain hyvin vastenmielisiksi nähtyjä asioita. Ja demokratiassa maan symbolit ovat juttuja toisten joukossa. Dogmaattisuus ja muuttumattomuus näissä asioissa on sidottu ehdottomuuteen jotka ovat länsimaiselle demokratialle syvästi sen perusnäkemysten vastaisia.

Tässä mielessä voidaan sanoa että ristille on tosiasiassa käynyt se, että se on lipussa lähinnä sillä oikeudella että se on kulttuurinen kuriositeetti joka ei paina elämässä arjessa ja kulttuurissa elämisessä välttämättä mitenkään. Näin ollen se muistuttaa vihkisormusta. Moni muistaa kuulleensa siitä miten vihkisormuksen nimettömyys perustellaan 1500 -lukulaisella uskomuksella jossa nimettömästä on suora yhteys sydämeen. Tapa on kuitenkin peräisin jo rooman valtakunnasta. Esimerkiksi ei-kristillinen Plinius on maininnut vihkisormusten käytöstä. Tähän liittyi ei-kristillisiä pakanallisia uskomuksia. Nämä eivät tosiasiassa lataa mitään pakanallista merkitystä vihkisormusten käyttöön tai tee vihkisormuksen pitäjää mitenkään relevantisti roomalaiseksi. Toki on selvää että kaukainen yhteys historiassa on. Mutta tämä ei oikeasti merkitse kulttuurissa elämistä eikä tämän tiedon tietämättömyys tosiasiassa kuihduta kulttuurielämää.

Tämä on hyvin tärkeää muistaa sillä suurin osa kristillisestä ”kulttuurin ymmärtämisestä” on sitä että opetetaan esimerkiksi mitkä toistetut sanonnat ovat peräisin Raamatusta. Merkittävintä on että kaikki osaavat käyttää näitä sanontoja ilman tätä tietoakin. Kristityt tässä tosiasiassa yrittävät sitoa ihmisten identiteettiä heidän oman elämänsä ja elämänpiirinsä sijasta muihin ihmisiin. Esimerkiksi vanhempiinsa. Tämä ”tausta ja vanhemmat ovat oleellinen identiteetille” ei ole mikään tieteellinen tosiasia vaan mielipide johon uskotaan kun sitä riittävästi hoetaan. Tämä paistaa esimerkiksi niissä kertomuksissa joissa adoptoitu on kärsinyt ”geneettisestä isättömyydestä” vaikka olisi ollut adoptoituna heteroperheeseen. (Joita löytyy vaikka Puolimatka ei sellaisia mainitsekaan koska hän vastustaa vain homoperheisiin adoptoimista.) Kun ihmiselle syötetään legendaa siitä että biologinen yhteys on jotenkin ehdoton ja relevantti hän tietenkin saattaa kokea onttoutta jos kuulee että on adoptoitu. ”Sinä et ole minun oikea isä” on tätä kautta heitto jossa on ilmaistu että kulttuurinen dogma on nielty koukkuineen.

Tilanne muistuttaa tältä osin vähän samaa mikä on ongelmallista Kinseyn lapsien seksuaalisuuden kohdalla. Kinsey viittasi että monilla lapsilla olisi tarve orgasmisuuntautuneeseen seksuaalisuuteen. Kuitenkin tässä tietoja on kartoitettu paljolti esimerkiksi sellaisista taustoista kuin pedofiilien haastattelemisesta. Aivan samoin voidaan sanoa että kristityt korostavat että lapsilla on luonteva tarve Jumalasuhteeseen. Ja että kulttuurinen tausta ja biologiset vanhemmat ovat tärkein liitos omaan identiteettiin. Väite on se, että voisi sanoa mikä on ymmärrettävä mistä on tullut. Se on mielipide ja dogma. Ei tieteellinen kulttuuririippumaton tosiasia. Siitä tulee toki monille totta jos sitä kulttuurin sisällä hoetaan. Mutta tämä pysyvyys ei takaa sitä että se olisi jokin väistämätön asia.

Huomattavaa onkin se, että aina kun näitä ”Kulttuuritaustoja” nostetaan esiin, korostetaan miten esimerkiksi Monty Pythonia tai Juice Leskistä ei voi ymmärtää ilman että on tutustunut omaan luterilaiseen taustaan. Tämä on ensinnä siitä kiinnostava, että Monty Pythonin ”Life of Brian” on varmasti ymmärrettävissä vain jos tuntee kristillisen ja juutalaisen kulttuurin melkoisen hyvin. Kuitenkin toisaalta jos lähdet tulkitsemaan kuolleen sinisen papukaijan eläinkauppasketsiä Jeesuksen ylösnousemuksen ja pelastuksen näkökulmasta, tulkintaskemtaiikka on melkoisen vääristynyt.

Toinen asia on se, että jo nämä toistuvat esimerkit – Juice Leskinen ja Monty Python jostain syystä kuuluvat tässä viralliseen kaanoniin – ovat tosiasiassa menneen maailman asioita. Ei nykynuoret edes välttämättä ole kuulleet tai ole kiinnostuneet heistä. Esimerkit eivät jostain syystä koske nykykulttuuria. Itse asiassa ajatus kulttuurimme luterilaisuudesta onkin peräisin ajalta jolloin oli rajallinen määrä televisiokanavia ja ihmisillä oli tätä kautta yhteiset tietolähteet. Nykyään kaikki on sirpaleisesti netissä ja Netflixissä. Ja tämä kulttuuri hyvin useimmiten nimenomaan ei ole luterilaista.

Merkittäväähän on että esimerkiksi Laajasalo puhuu etnisestä luterilaisuudesta jonka siivoaminen tekee kulttuurielämästä hyvin köyhää. Itse kuitenkin seuraan kulttuuria paljon. Minulla on esimerkiksi kulttuuriosio youtubessa jossa tulkitsen asioita ties mistä näkökulmista. Näissä luterilaisuus ei yleensä ole kovin tärkeä. Sillä luterilaiset maat ovat pieni pisara meressä ja niiden tuottama viihde on pienimääräistä ja isoin osa siitä ei ole kiinnostavaa. Etenkin luterilaisesta viitekehyksestä tehdyt eivät ole kiinnostavia.

Televisiokulttuuriin jymähtäneet edustavat kansamme sedimenttikerroksia. Ne ovat harhautuneita kuin Ruotsila jonka fundamentalismikirjassa on ajatus siitä että suomi on luterilainen ja esim USA on vahvemmin kalvinistinen ja että nämä erot ovat oleellisia muistaa. Näillä on kuitekin lähinnä maantieteellis-historiallinen tausta joka ei elä kulttuurissamme nykyään. Sillä data kiertää valon nopeudella ympäri maailman. Suomalaiset fundamentalistit copy-pasteavat julistusmateriaalia ilman kovin minkääntasoista filosofista silmää ja tosiasiassa heidän puheensa on hyvin monin paikoin kalvinismin läpitunkemaa. Edes fundamentalistimme eivät ole etnisesti kansankirkkomme jäseniä. Eipä ihme että he siitä niin massalla eroavat.

Kun katsotaan nykykulttuuria suurin osa tulee amerikoista. Ja sieltä kaikki ei ole kristillisyyden läpitunkemaa. Jos esimerkiksi analysoi ”BoJack Horsemania” ei edes kristillinen ajattelu ole tärkeä. Paitsi jouluspesiaalin ymmärtämisessä. Tosin siinäkin sävy on pilkallinen mutta pilkan ymmärtäminen vaatii sen että on perustiedot kristinuskosta. Toisaalta jouluepisodin jumalanpilkalta vivahtaminen vihjaa että kenties perinteen arvostaminen ja perinteen tunteminen ovat eri asia. Ja että luterilaisen kansankirkon luulo siitä että kulttuurin tunteminen ja kulttuurin arvostaminen ovat yksi ja sama on tätä kautta toiveajattelua. Ja silloin kun viihde vaatii teologiaa se on useammin katolista tai kalvinistista kuin protestanttista viitekehystä. Tämä alleviivaa sitä että vaikka kulttuurimme olisikin kristillinen tai kristillisyydellä paikoin koristeltu, niin luterilainen kansankirkko ei ole sen avaamiseen se oleellisin teologinen lähde.

Tässä mielessä esimerkiksi katolinen perinne on kannaltani oleellinen koska ilman historiatajua ei saa yhtä paljon irti siitä kun ”Assassin’s Creedissä” puukottaa temppeliherraa. Tai kun HEMA -miekkailussa luen jotain historiallisesti vanhaa ja autenttista ”Codex Wallersteiniä” jossa kristillisen kulttuuriperinteen sisällä opetetaan eettisiä asioita kuten maajussien kurkun leikkaamista ja sitä miten ihmisiä voi puukottaa kiveksille. Tässä kontekstissa on kenties hyötyä kristillisyystiedosta. Mutta tieto ei vaadi mitään lämmintä pörröistä tunnetta tai sosiaalista kokemusta tai muuta vastaavaa. Luterilaisuudella tai sanontojen historialla tässä yhteydessä ei tee paljoa mitään. Eli koulussa ei edes opeteta ”oikeita asioita” niiden suhteen.

Toisaalta kun katsotaan maailmaa niin aika monet seuraavat animea ja muuta vastaavaa japanista tullutta materiaalia. Näiden tulkinnassa kristillinen viitekehys ei yleensä edes toimi. Merkittävää on että Laajasalo ka kumppanit eivät ole kertomassa miten aktiivinen kulttuurielämä avautuu luterilaisella teologialla näiden kohdalla.

Toki tässä alleviivautuu suurin ongelma. Ihmiset eivät yleensä edes vihaa kirkkoa vaan he ovat etääntyneet siitä. Kirkko teeskentelee yhteisöllisyyttä. Tässä käy se mikä yleensä käy. Kun yhteisöllisyyden käsitteeseen turvaudutaan yhteisön suojelemiseksi, on kaikki käsitteen takana olevat myönteiset merkitykset käytännössä menetetty jo aikaa sitten. Yhteisöllisyyteen vetoaminen on tyypillistä esimerkiksi tilanteessa, jossa niin moni yhteisön jäsen kokee vieraantuneensa yhteisön yhteisistä normeista, laeista, säännöistä ja asenneilmapiiristä (sekä useimmiten myös siinä olevista ihmisistä yksilöinä), että se uhkaa yhteisöstä maksimaalisesti hyötyvän (usein yhteisön elättämän) ryhmän etuja. Tällöin yhteisöstä erkanevat jäsenet ovat hyökkäyksen kohde ja vaarantavat yhteisöllisyyden ja antautuvat väistämättä äärimmäiselle itsekeskeisyydelle.

Laajasalon ja muiden ongelmana onkin se, että he tulevat määrittelemään esimerkiksi minun identiteettiäni ulkoapäin. He sanelevat minun identiteettini ja etnisyyteni. Asiasta ei keskustella vaan se on dogma jota he toistavat. He korostavat oman ideologiansa keskeisyyttä ja erinomaisuutta ja sitä miten kulttuuriamme ei muka voisi lainkaan ymmärtää ilman sitä. Kuitenkin he tosiasiassa tarjoavat läsnäolollaan sosiaalista rituaalivaltaa jonka harjoittamisen innossa unohdetaan selittää se kulttuuriympäristö jossa ihmiset elävät.

Ainakin minun kohdallani näyttää hoopolta että kirkko ei tule minulle minun ehdoin selittämään miten sen heidän oppinsa tarjoaminen rikastaa minun elämääni, tekee siitä paremman ja tekee kuluttamastani viihteestä ymmärrettävämpää. Kirkolliset väittävät että näin vain on. Tämä on hyvin erikoista. Koska luulin että minä tiedän oman elämäni ja koen mikä sitä rikastaa ja ei-rikasta. Teemu Laajasalo taas ei sen sijaan edes tiedä mitä kulttuuria kulutan ja missä määrin. (Siinä määrin kulutan ja analysoin että jos sanoo että se on köyhää niin harvassapa ovat ne luterilaiset joiden kulttuurielämä rikasta on.) Ja tosiasiassa jos hän tietäisi niin hänellä olisi varmasti vaikeaa selittää miten luterilainen – tai usein edes kristillinen -viitekehys on tulkinnanrikastamisessa ja ymmärtämisessä oleellista. Ja toisaalta jos hänellä olisi se tieto niin kysyisin että miten hän on sen hankkinut. Se kun vaatisi jotain tietoliikennerikoksen tyylisiä asioita jotta hän voisi vakoilla kulutustottumuksiani. Mikä alleviivaa sitä että hän ei tiedä eikä saisikaan tietää minun kulttuurielämästäni. Ja tämän tietäminen on minimivaatimus sille että hän voi ottaa kantaa siihen miten etnisesti luterilainen olen. (Tulkitkoot miten raivohulluuteen taipuvaisen musteenviskelijän teologia selittää Hatake Kakashin silmän. Ihan yksinään.)

Häntä saattaisi esimerkiksi kiinnostaa se, että vaikka vanhempani ovat minut aikanaan luterilaiseen kirkkoon kastaneet niin kuitenkin samalla molempien vanhemmissa oltiin Karjalasta paettuja. Toisin sanoen; Siellä oltiin ortodokseja. Luterilaisuus on suvussamme ollut melko juureton päätös. Tämä ei tietenkään tee luterilaisuuden valinnasta köyhää. Se vaan alleviivaa sitä että tosiasiassa geneettinen yhteys jonkun alakulttuurin harjoittamiseen ei ole niin syvä ja relevantti asia kuin kansankirkkolaisemme haluavat teeskennellä. Samasta syystä kun kirkko arvosti vanhempieni luterilaista ratkaisua sen pitäisi arvostaa sitä että en ole jotenkin identiteetti-luterilainen jonka oman kulttuurin ymmärtäminen on nollassa ilman että kuuntelee jotain juttuja jostain muusta kuin Kustaa Vaasan rahapulasta.