"Konfiguraatioista" eteenpäin

Analyyttisen filosofian perinteisimmässä versiossa ajateltiin että loogiset totuudet olivat väitelauseita (propositio) jotka olivat välttämättä tosia (necessary true). Ne eivät olleet epätosia missään tilanteessa; Ajateltiin etä välttämättä todet lauseet tyydyttyivät kaikilla mahdollisilla konfiguraatioilla. (Esim. tautologiat olivat väistämättä tosia.)

Karkeasti sanoen tämä tarkoitti sitä etä määritelmänteko ajateltiin eräänlaisena koneena tai mallina jossa oli muuttuvia osia. Näitä osia voitiin laittaa eri tiloihin. Ja jotkin asiat muuttuivat ja toiset eivät. Toisin sanoen noudatettiin semanttisia sääntöjä. Tällä tavalla kieli oli jokin josta löydettiin analyyttisiä totuuksia.

Tämä näkemys on sittemmin kokenut kohtuu kovia. Esimerkiksi Quine moitti tätä näkemystä peräti kahdella eri tavalla, ensin "Truth by Conventionissa" ja toisaalta "Two Dogmas of Empiricismissä". Quine näki kielen jonain jossa analyyttiset ja synteettiset käsitteet eivät olleet yhtä selkeästi erillisiä kuin oli aiemmin ajateltu. Muita haastajia ovat olleet esimerkiksi Kripke.

Määrittely ja logiikka

Näillä näkemyksillä on erikoisia vaikutuksia myös siihen miten asiat nimetään. Voidaan nähdä että osa on "runoilijahenkisiä". Heille ei riitä että asian sisältö on hyvin määritelty. Sen on viitattava myös sopiviin kohteisiin. Toisaalta monet ovat olleet sitä mieltä että nimet ovat itse asiassa vain nimilappuja, ja tätä kautta voidaan sanoa että nimeämiseen käytetyllä merkkijonolla ei itsessään ole mitään referenssiä määrittävää sisältöä.

Kysymys on ikivanha. Shakespearen "Romeon ja Julian" ajatus siitä miten ruusu toisen nimisenä on samanlainen kukka, muistuttaa esimerkiksi Millsin väitettä siitä että nimillä ei ole konnotaatioita vaan pelkästään denotaatioita. Ja että suora viittaus on se joka merkitsee. Olen itse tässä mielessä "Shakespaariaalinen".
1: Tässä mielessä kiistat ja näkemyserot voivat näkyä vaikkapa evoluutioteorian kohdalla ; Osa kreationisteista näkee että jos evolutionisti kutsuu bakteerin siimamoottoria siimamoottoriksi niin hän itse asiassa tunnustaa että hänestäkin eliöt on luotu ja että hän tietää sen itsekin. (Tämä sopii vahvasti Jean Calvinin teologiaan, hänellähän jokainen ateisti tietää olevansa väärässä.) Tässä metaforan mukana tulevat konnotaatiot ovat heistä oleellinen osa tietosisältöä. Kuitenkin termiä voidaan periaatteessa käyttää pelkkänä viittauksena jolloin nimeämisellä ei ole sen suurempaa sisältöä tai merkitystä.

On tavallaan kiinnostavaa mietti sitä että kun meillä on tiettyjä määritelmiä, ne ovat itse asiassa konsepteja jotka kuvaavat partikulaareja kohteita ja kohderyhmiä. Ja liitämme nämä mielessämme niiden oikeisiin nimiin. Kripkellä oli tähän sovitettava ajatus jossa oikea nimi (proper name) viittaa samaan objektiin kaikissa mahdollisissa maailmoissa joissa tämä kohde on olemassa.

Tässä kohden on helppoa huomata yhteys alustamani klassisen analyyttisen filosofian suuntaan. Vaikka ainakin minun intuitioni sanoisi varsin helposti että käsitteenmuodostus ja looginen perustelu olisivat jotenkin toisistaan irrallisia asioita. Nimeäminen on kuitenkin konseptin luomista. Ja itse asiassa tätä on melko vaikeaa irrottaa teorianmuodostamisesta. Kun asialle luodaan kuvaus, määritellään millainen ilmiö on. Ja jos löytyy tilanne jossa kohde ei täyty annettua kuvaustaan, on mietittävä onko nimeäminen tehty huonosti vai onko kohde sittenkin jotain muuta. Nämä kysymykset muistuttavat hyvun ankarasti teorioiden falsifoimista. Joka taas tuo mukaan ne ongelmat analyyttisen ja synteettisen tiedon erottelussa joita Quine toi esiin.

Tässä mielessä analyyttisen filosofian ongelmat tulevat vastaan jopa silloin kun puhutaan asioiden määrittelemisistä..

Paluu jonkun toisen lapsuuteen

Sitten se käpylehmä voisi vetää sellaista ramppia hirmu nopeasti.
Kerätä sellaisia sormuksia. Ja jos osuu piikkeihin, niin se pudottais
ne kaikki kerralla. Hukkais jokaisen sormuksen. Leikitään sitä!

Silloin kun minä olin lapsi, saattoi vanhempi ihminen selittää siitä miten käpylehmät ovat hyviä leluja koska ne stimuloivat mielikuvitusta. Sen aikaiset lelut olivatkin jotain johon joillakuilla oli erikoinen kateuden ja halveksunnan välinen suhde. Ajateltiin että lapset ovat pilallehemmoteltuja tuotteistettuine leluineen ja että nämä pilallehemmotteluun käytetyt lelut olisivat jotenkin huonompia.

Näihin on helppo suhtautua huvittuneisuudella, kunnes huomaa olevansa itse vähän samanlainen. Itse olen pelannut paljon kirjaingrafiikkapohjaisia roguelike -pelejä. Nykyaikana on grafiikkaa. Huomasin korostavani miten vanhat pelit "vaativat ihan eri tavalla mielikuvitusta". Huomasin olevani moderni versio käpylehmäpapoista ja -mummoista.
1: Lisäksi joissain modernissa peleissä, kuten Witcher -pelisarjassa on keskustelujen yhteydessä valintamoodeja jotka olivat tuttuja vanhan ajan tekstiseikkailupeleistä. Ja nämä itse asiassa ovat Witcherin juonelle oleellisia. Peleihin saa erilaiset loput valitsemalla erilaisia vaihtoehtoja keskusteluissa. Se muu pelaaminen on sitten enemmän sitä saako sen tehtävän ylipäätään läpi. Tekstivalinnat määräsivät mitä tehtävästä seuraa.

Minun nuoruudessani tietokoneissa ei ollut tehoja joten grafiikkaa ei edes voinut olla. Ja tästä voinen olla katkera samalla kun korostan että moderni hieno animointimenetelmäistö on pilannut mielikuvituksen. Varhaislapsuudessani ei ollut myöskään Pokemoneja. Tosin minun tulisi muistaa sama mikä kaikkien muidenkin ; Jos haluaa kulkea ympäriinsä ja nähdä kaikkea mitä jossain ei ole ollut, niin kannattaa syödä LSD:tä kuten muutkin terveet ihmiset.

Paitsi että kaikki tekevät noin.

Olemassaololla, olemassaolemattomuudella ja muutoksella onkin suuria merkityksiä. On itse asiassa jännittävää miten muistikuviani lapsuudesta voi värittää kontrasti joka ei ollut lapsena edes mielessä. Koska ei lapsena voinut tietää minkälaisia tietokonepelit ovat vuonna 2016, kun ei edes tiennyt mikä "tietokonepeli" ylipäätään on.

Mutta moni tietenkin on sellainen, että menneisyyttä sävyttää omituinen pettymysnostalgia. Sellainen, jossa elämän tärkein ihmissuhde on "se joka pääsi karkuun" tai jota ei edes kysynyt. Joille lapsuus oli sitä köyhyyden tuomaa pettymystä jossa ei ollut niitä ja noita merkkivaatteita. Tärkeintä kesälomassa oli se minkä äiti ja isä kielsi. Tärkein matka oli se jonne ei saatu rehtorin lupalappua. Tärkein mahdollisuus oli se joka meni jo, jota ei tullut tehneeksi tai joka tuli tehdyksi väärin.

Tässä on jopa jonkinlaisia tasoja. Jos joku murehtii sitä että ei ole koskaan seurustellut, niin muutaman kerran seurustellut se vasta murehtiikin. Samoin jos on kokenut kovia voi olla kostonhimoinen oikeudesta joka ei ole tapahtunut. Mutta sitten kun sen kostaa, pääsee katumaan. Ja tähän katumukseen taas liittyy kertomuksia jotka ovat kostonhimoiselle aivan yhtä tehokkaita kuin seksikokemuksiensa kanssa suhteen kariudutta räytymään jääneen varoitukset ikineitsyille.

Tai muuta eksistentiaalista merkitystä ei-olevasta, joka kertoo siitä että olemassaolevaksi kuvittelu riittää kontrastiksi ja merkityksen lähteeksi niin että pettymyskin latautuu täyteen tunteita niin kuin kyseessä olisi jokin ikävä asia joka todella on. Mutta jollain omituisella retroaktiolla jossa tämä olemattomuuden hyppää jotenkin ihmeellisesti ajassa taaksepäin ja pilaa asioita jotka eivät alkujaan edes välttämättä olleet pilalla.

Tilanne on vähän sama kuin siinä kuinka ystävänpäivästä tulee monille yksinäisyyden juhla. Oikeasti koko päivä on pääasiassa markkinatalouden avulla luotu kyhäelmä. Mutta mainiskampanja on toiminut niin hyvin että jos et saa yhtään ystävänpäiväkorttia, voi tilanteen kokea hyvin merkityksellisenä. (Viesti voi olla vaikkapa ; "Edes kaupallisuus ei rakasta sinua".) Samoin joulun aikaan erityisen moni kokee itsensä yksinäiseksi juuri siksi että joulu on heille samanlaista oman itsen kanssa oleilua kuin muulloinkin, mutta joulu on leimattu merkitykseltään perhejuhlaksi. Se, että yksinäisyydelle ei ole vaihtoehtoja ja se alleviivataan, latistaa. Ja latistunut ihminen ajattelee nostalgisesti menneisyyttä tai kuvittelemiaan vaihtoehtoisia maailmoja joiden tärkein - ja joskus jopa ainut - ominaisuus on se, että ne ovat erilaisia kuin se latistava nykyhetki.

Induktioista oppimisesta

Induktiot ovat hyvin oleellinen osa argumentaatiota, yleistä perustelua ja tiedettä. Se on ollut myös hyvin kauan käytössä. Aristoteles tunsi sen periaatteen nimellä epagõgē.

Niiden käyttö on kuitenkin melkoisen haasteellista. Tässä keskityn melko tarkasti rajattuun induktioon. Se ei kuvaa kaikkia induktioita vaan niitä joita tarvitaan erityisesti luonnontieteissä. Keskittymiskulman voisi nähdä siten miten empiristin voidaan nähdä oppivan luonnosta.

Luetteleva induktio

Klassisesti on ajateltu että induktiot ovat olleet kuvauksia. Ne olivat siis enemmänkin valmiin tiedon kuvaamia järjestelmiä joita opeteltiin. Niitä ei nähty kysymyksinä tai työhypoteeseina. Ne olivat tietoa joka opeteltiin. Tässä mallissa on vahva verifikationistinen pohjasävy. Tunnelmana on se, että katsotaan maailmaa ja saadaan siitä havaintoja. Näissä havainnoissa on sitten kokemusta joka opettaa mitkä asiat toistuvat.

Tämä on hienostuneimmillaan ns. luettelevaa induktiota ; Singulaarinen induktio voidaan jakaa ajatukseksi jossa käy niin että jos havaitaan vaikka iso määrä mustia korppeja mutta ei muunlaisia, niin tästä päätellään että (1) seuraavakin havaittu korppi on musta (singulaarinen induktio) tai (2) kaikki korpit ovat mustia (induktiivinen yleistys).

Näistä yleistyksistä voi sanoa sen verran että niiden uskottavuus syntyy vasta kun oletetaan maailma säännönmukaiseksi ja rajallisen kokoiseksi. ; Esimerkiksi Carnap ja Hintikka ovat korostaneet sitä, että luetteleva induktio ja se mitä havainnot opettavat maailmasta ovat siinä sellaisia, että johtopäätökseksi saatava todennäköisyys induktiopäätelmän luotettavuudesta riippuu siitä minkälaiseksi taustauniversumi oletetaan. Tämä on melko epätyydyttävää ; Jokainen havainto toki äärellisessä maailmassa tukee induktiosta jonkin verran varmemman. Kysymys onkin siitä mikä määrä aineistoa on riittävästi. Universumin säätöjä uudelleenoletellen maalitolppia voi siirrellä melko radikaalisti aina tarpeen mukaan. Mikä on monien maailmankuvan suojelun kannalta tyydyttävää mutta muutoin tilanne on kenties kiusallinenkin.

Interrogatiivinen induktio

Induktiota on kuitenkin lähestytty myös toiselta kannalta. Tällöin kysymys on enemmänkin siitä että induktio on testiasetelma jolla tehdään arvaus todellisuudesta. Ja luonto saa sitten vastata tähän kysymykseen. Tämä tapa vaatii usein jonkinlaista luonnon manipulointia koeasetelmilla. Ja tässä kiinnitetään huomiota onnistumisiin ja epäonnistumisiin.

Idea on ollut käytössä Francis Baconin ajoista. Silloin keskityttiin aineistosta saataviin vastauksiin niin että sitä koostettiin onnistuneita ja epäonnistuneita testituloksia.

Nykyään luultavasti tunnetuin interrogatiivinen ajatus on Popperin falsifiointiperiaate. Popper keskittyi siihen että teorian ei tarvitse olla lopullisesti validi, vaan kysymys on siitä että sen täytyy olla koeteltu. Hänellä luodaan ongelma tai kysymys. Ja sitten induktio vastaa tähän kysymykseen. Joskus tämä induktio falsifioituu ja tässä opitaan että tämä induktio on väärä. Näin ongelma voi palata vaikka siihen on joskus ollut vastaus. Toisaalta joskus voidaan huomata että kysymys onkin vastattu osittain jolloin induktio ratkaisee yhden ongelman mutta käsillä onkin muuntunut ongelma. Jolle sitten haetaan vastauksia joita koetellaan.

Popperin nerokkuus on siinä että falsifiointi koskee induktioita. Moni korostaa, että falsifiointiperiaate ei ole itse falsifioitavissa. Mutta falsifiointi itse nojaa deduktioon. Falsifioinnin takana on periaate P→Q, ¬Q ∴ ¬P (modus tollens). Popperin teesinä itse asiassa olikin että oppimisprosessi jossa induktio on välineenä on jotain joka ei ytimeltään ole induktiivista. Tämä on vähintään jossain määrin nerokasta. Ja tämä varmasti selittää miksi Popper vastaili melko nuivasti "miten falsifioit falsifiointiperiaatteen" -kysymystä tivaaville.

Mutta;

Popperin kohdalla vastustava kritiikki keskittyykin usein siihen että onko tämä deduktio koko totuus. Itse näen että se on hyvä oivallus. Mutta siinä unohtuu jotain. Itselläni tähän torjumiseen liittyy tietenkin Quinelainen pohjasävy. En pidä tiukasta jaosta analyyttiseen ja synteettiseen tietoon. Tässä minulla on muutamakin pointti.

Jos otetaan ajatus siitä miten käsitellään vaikka sellaista lausetta kuin "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Se on malliesimerkki jostain joka on a priori -tietoa. Sen rakenne huutaa sitä että tälle ei ole olemassa mahdollista vastaesimerkkiä. Silti se on selvästi tosi. Ja tämä totuudellisuus tiedetään.

Lauseessa ensimmäinen vastalauseeni koskee sitä että tosiasiassa siinä on taustalla aistikokemuksia maailmasta. Jos olisimme eläneet elämämme sokeina ja kuuroina ilman mitään aistihavaintoja, meillä ei tietenkään olisi mielessämme konseptia poikamiehistä. Ja näin ollen jo konseptin olemassaolossa on jotain syvää haasteellisuutta.

Tämä on toki siitä vajavainen puolustus, että voidaan huomauttaa että tosiasiassa lauseessa on kaksi osiota. On selvää että lause ei saavuta kausaalista riippumattomuutta. Jonka kohdalla em. aistimusten vaatimus on perusteleva. Mutta sen lisäksi siinä on justifikatoristinen riippuvuus. Sen sisällä on looginen rakenne, jonka totuudellisuus tiedetään. Näin ollen a priori tiedettäisiin kuitenkin jotain. Tähän voi sitten vastata parilla tavalla;
1: Tieteenteossa ei ole käytännössä mahdollista tehdä mitään ilman että mukana on kausaallinen oikeutus. Kuten Quine huomauttikin ; Falsifiointitilanne on käytännössä aina valintatilanne. On mietittävä vaikkapa se, onko kyseessä mittausvirhe. Ketju ruokkii itseään. Joten tosiasiassa kun vastaan tulee naimisissa oleva tyyppi, on kuitenkin mietittävä että onko tämä itse konsepti relevantti. Onko se hedelmällinen tutkimuksessa jne.
2: Wittgensteinin "Filosofisia tutkimuksia" taas antaa hyvin toisenlaisen tavan katsoa asiaa. Kun katsotaan määritelmien osia, voidaan havaita että "poikamies" tarkoittaa "naimatonta miestä". Ja kun poikamies korvataan "naimattomalla miehellä" niin sanotaan että "naimattomat miehet ovat naimattomia". Wittgenstein kuvasi tämänlaisia lauseita tyhjiksi. Niiden kohdalla kieli on lähtenyt lomalle. Toisin sanoen niissä on rakennetta, mutta on paha sanoa onko niissä itse asiassa tietoa.
+: Itse olen jopa huvitellut sillä että noita em. asioita voisi yhdistellä. Se ei ole kovin sujuvaa. Mutta siitä syntyy esimerkiksi sellainen ajatus että lause voisi empiristisessä a posteriori -maailmassa tarkoittaa sitä että meillä on itse asiassa samalle ilmiölle kaksi eri nimilappua. Määritelmät ja nimityksethän ovat vain nimilappuja joiden sisältö on se oleellinen asia, se joka sisältää kuvauksen ja tiedon ja väitelauseen siitä miten maailma toimii. Tällöin ne ovat sama teoria. Redundanssi palaa. Mutta periaattetessa voidaankin kysyä että ovatko nämä kaksi joukkoa todella samat. Eli onko meillä oikeasti kaksi eri teoriaa jotka vain liitetään yhteen koska on teoria että ne ovat sama asia. Meillä on tavallaan oletus siitä että ne ovat sama asia. Mutta kenties meillä onkin tosiasiassa teoria poikamiehistä ja teoria naimattomista miehistä. Ja oletamme että nämä ovat samoja...

Kaiken kaikkiaan tämä a priori -tiedon vastaan käyminen vihjaa että Popperin falsifiointiperiaate ei olekaan niin deduktiivinen. Teorian falsifioinnissa joudutaan käytännössä turvautumaan valintaan. Valintaan jonka oikeutus tulee induktiivisista tempuista ; Kuten siitä, että on säilytettävä Duhemin-Quinen teesin mukaan se teoria joka hyödyttää tiedeverkkoa eniten ja hylättävä vähemmän hyödyllinen teoria.

Ennen - Jälkeen -ongelma

Suurin osa filosofiasta kiinnostuneista(kin) tuntee jaon a prioriseen ja a posterioriseen. Jaottelu onkin tärkeä. Suurin osa kunnon filosofeista(kin) hyväksyy myös seuraavanlaatuiset väitelauseet:
* 1+1=2 on tietoa a priori.
* Se, että gravitaatiovakio maan pinnalla on 9.81 tietoa a posteriori.

Kun katsotaan näitä kysymyksiä metaisesti syntyy erikoinen tilanne. Ehkä tiedämme mitä fysiikka ja matematiikka ovat. Mutta tiedämmekö niiden luonteet ja väitelauseidemme oikeassaolot a priorisesti vai a posteriorisesti? Eli jos matematiikka pitää sisällään a priori -tietoa, niin olemmeko oppineet sen a priori vai opettaako kokemus meille että loogiset teoreemat tunnetaan kokemuksesta riippumatta? Filosofit ovat tässä hyvin jakautuneita. Esimerkiksi logiikan taustaa miettiessä Carnap näki että logiikan tausta olisi analyysissä ja a priorisessa ajattelussa. Quine taas näki siinäkin ainakin synteettisen taustan, ja mukana olisi ainakin jonkin verran a posteriorista tietoa.

Esimerkiksi matematiikan kohdalla on jopa sanottu, että kenties syy miksi meillä on matematiikkaa johtuu siitä että elämme säännönmukaisessa universumissa jossa tapahtuu laskentaa ; Ihmiset ovat esimerkiksi voineet mitata vaikka peltoja ja huomata a posteriori että laskelmat ovat kätevä tapa arvioida pinta-aloja. Eli vaikka matematiikka olisi loogista a priori, niin siihen voitaisiin päästä a posteriori.

Toisaalta monia tuntuu viehättävän ajatus että empiiriset tieteet olisi itse asiassa löydetty filosofisesti nojatuolissa istuen. Eli esimerkiksi teologiset näkemykset Jumalan luonteesta voisivat johtaa siihen että hakisimme maailmasta säännönmukaisuuksia ja kokisimme induktiot tärkeiksi. Jolloin empiria opettaa meille a posteriori -asioita. Mutta ilman maailmankuvien kautta johdettua a priori -tyylistä rakentelua emme olisi koskaan kehittäneet empiriaa.

Jos taas katsotaan sitä empiiristen kokemusvaraisten tietojen metakysymykseen, on syytä huomata että Bas van Fraassen on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava että hän on esimerkiksi esittänyt että empirismi ei ole tavallaan lainkaan väitelause (assertion), vaan asenne (stance). Hän ei katso logiikan syntyä vaan empirian syntyä. Hänestä empirian perusongelma on siinä että "All knowledge about the world is a posteriori" -tyylisiä lauseita itsejään on vaikeaa todistaa empiirisesti. Toisin sanoen niiden tausta olisi a priorisessa ajattelussa eikä a posteriorisessa ajattelussa. Näin ollen puhtaasti väitelauseena tämänlainen ehdoton kaiken kokemusvaraisuus olisi itsensätuhoava vaan vaatisi a priori tapahtuvaa ajattelua. Näin ollen empiria pitää muotoilla uusiksi ja pitää sitä asenteena, joka ei koostu tämänlaisista ehdottomista kaikenkattavista väitelauseita. Tosin sekin tekee työnsä jos ja vain jos a priorinen tieto ei ole perimmiltään taustaltaan a posteriorista...

Skientismin kontekstoinnista

Mitä kummaa täällä
oikein tapahtuu???

Minulle vinkattiin "Areiopagilla" olevasta Aku Visalan kirjoituksesta "Onko tiede arvoista vapaa saareke?" Sitä syytettiin pro-kreationismista. Areiopagilla on kieltämättä ollut joitain kirjoituksia jotka ovat kreationistisia tai ainakin kreationistimielisiä. (Luinkin kyseisen tekstin lähinnä koska olen niitä joilla on kenties tarpeeton kiinnostus johonkin niinkin nykyään marginaaliseen kuin kreationismi.) Minusta se on kuitenkin maltillinen - ja peräti vastaa jossain määrin omaa näkemystäni asioista. Itse asiassa voisin jopa sanoa että jos se on kreationistinen niin sitten minäkin olen kreationisti.

Ei ehdottomasti kreationismia.

Pidän Visalaa jopa anti-kreationistisena. Sillä hän kuluttaa aikaa jaotteluun jonka kiistäminen on modernin kreationismin ytimessä.

"Ensimmäisenä on erotettava tieteen arvovapaus sen tulosten arvoneutraalisuudesta:
(1) Tiede on arvovapaa (vastakohta arvosidonnainen) silloin, kun se ei ehdottomasti sitoudu yhteenkään maailmankatsomukseen.
(2) Tiede on arvoneutraali (vastakohta arvorelevantti) silloin, kun sen tulokset eivät ole relevantteja jonkin maailmankatsomuksen kannalta.
Tämä erottelu erittäin tärkeä pitää mielessä."

Kreationistien perussävynähän on se, että evoluutioteoria on heidän uskontoaan vastaan ja tämä johtuu evolutionismista. Kreationistipiireissä tieteen tietyt tulokset kertovat suoraan että tiede ei ole tasapuolinen ja reilu ja ota erilaisia maailmankatsomuksia huomioon. Visala juuri korostaa sitä että nämä ovat eri asia. Kreationisti tai kreationistimielinen tuskin menisi sanomaan että "On hyvinkin mahdollista, että tieteentekijät eivät ole tutkimuksessaan sitoutuneet mihinkään tiettyyn maailmankatsomukseen, mutta heidän tuloksensa ovat kuitenkin jonkin maailmankatsomuksellisen näkemyksen kannalta tuhoisia."

Olenko kuitenkin skientisti ja pulassa?

Olen itse pitänyt itseäni skientistinä par excellance. Olen Quinelainen joten en näe tarvetta erotella "tiedettä ja muuta relevanttia tietoa" erikseen. Jos se on osana tiedeverkkoa se on tietoa. Jos se on sen ulkopuolella, se ei ole kiinnostavaa. Tässä mielessä Visalan tekstin luulisi olevan minulle ongelmallinen. Siinähän sanotaan suoraan että "On monia hyviä syitä hylätä tieteisusko ja tieteen kaikkivoipaisuus". Se kritisoi vahvasti näkemystä jonka se määrittelee positivistiseksi. Ja sanoo "tieteen menetelmä ja sen tulokset ovat täysin riippumattomia maailmankatsomuksellisista tai muista perimmäistä todellisuutta koskevista oletuksista." Se korostaa maailmankuvallisuutta. "Positivistisen tieteen- ja tiedonkäsityksen mukaan maailmankatsomuksellisille oletuksille ei yksinkertaisesti ole osaa tieteessä. Tieteellinen tieto johdetaan havainnosta loogista päättelyä käyttäen. Näin saatu tieto on varmaa ja arvoneutraalia. Positivismin sortuminen tieteenkäsityksenä kuitenkin pakottaa meidät hylkäämään tämän näkemyksen, koska on käynyt selväksi, ettei tieto – ei edes tieteellinen tieto – ole mahdollista ilman ennakko-oletuksia ja maailmankatsomuksellisia oletuksia."

Mutta ei. Minulla ei ole mitään varsinaisia ongelmia tekstin kanssa. Syynä on se, miten asiat on määritelty. On hyvä katsoa Visalan luokitelmia. Hän määrittelee tilanteen tavalla joka kontekstoi asioita oleellisesti.

Visalan määritteet ja niiden konteksti.

"Tieteen arvovapauden ongelmaan on kolme perusvastausta ja niiden taustalla on eri käsityksiä tieteellisen toiminnan luonteesta:
(1) Positivismi: tieteen menetelmä ja sen tulokset ovat täysin riippumattomia maailmankatsomuksellisista tai muista perimmäistä todellisuutta koskevista oletuksista.
(2) Relativismi: tieteen menetelmät ja tulokset ovat täysin maailmankatsomuksellisten tai muiden perimmäistä todellisuutta koskevien oletusten sanelemia.
(3) Maltillinen realismi: maailmankatsomukselliset näkemyksemme vaikuttavat toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän tieteen menetelmiin ja tuloksiin mutta myös todellisuus vaikuttaa niihin."

Ainut moite joka minulla Visalalle on on se, että hän nimeää "maltillisen realismin" kuin se olisi terve kompromissi. Ja kirjoittaa siitä sanavalinnoin jotka tukevat asiaa. Toisaalta tämä lienee melko irerlevanttia siinä mielessä että näissä määrittein joita Visala jatkossa asiaa lähestyy minä itse edustan maltillista realismia. Enkä skientismiä. Syynä on se, että Visala määrittelee tieteen ja sen arvoperustat hyvin eri tavalla kuin mitä itse teen. Tätä kautta selviää että vaikka olenkin skientisti niin en ole positivisti.

"Tieteellisessä tutkimuksessa voidaan erottaa neljä vaihetta:
(1) ongelmanasetteluvaihe,

(2) tutkimuksen kehittämisen vaihe
(3) oikeuttamisen vaihe,

(4) soveltamisen vaihe."

Tässä vaiheessa on selvää että Visala ei käsittele tiedettä väitelausekokoelmana. Hän lähestyy sitä tieteen sosiologian kautta. Tätä vahvistaa teemoitus "Tiukan tieteen arvovapauden puolustajan – esimerkiksi juuri positivistin – mukaan tieteen arvovapaus ilmenee kaikilla neljällä osa-alueella. Tiede on maailmankatsomuksista riippumaton siinä, miten se asettaa ja muotoilee ongelmansa, menetelmissään, tulostensa perusteluissa ja soveltamisessa. Relativistin mukaan taas tiede on arvosidonnainen jokaisessa neljässä vaiheessa. Sen sijaan maltillisen realismin mukaan tieteen tulisi olla arvosidonnaista vaiheissa (1), (2) ja (4) mutta arvovapaata vaiheessa (3)."

Erot ovatkin siinä että määrittelemme Visalan kanssa tieteen hyvin eri tavalla. Visala näkee ns. että "science is what scientist's do". Minä taas näen että tiede on se lopputulos joka näkyy niissä tutkimuspapereissa ja jotka muodostavat yhteennivoutuneita teoriaryppäitä ja "käsiteyhteistyötä". Olen itse lisännyt omaan tieteenfilosofistooni myös kohdan jota Visala ei käsittele. Eli hypoteesinmuodostuksen. Joka voi olla minusta aivan niin maailmankuvalista kuin lystää.

Siksi minä en koe että minulla olisi tarpeen irtautua "skientismistä" vaikka olenkin ehdottomasti sitä mieltä että politiikalla on vaikutusta siihen mitä tutkitaan. Ja pidän esimerkiksi uskottavana sitä että arvo-arvostuskysymykset ja vastaavat ovat toimineet esimerkiksi niin, että "Viime vuosikymmenen aikana terrorismin tutkimukseen on suunnattu erittäin paljon rahaa eri ihmis- ja yhteiskuntatieteiden sekä käyttäytymistieteiden aloilla. Yhteiskunnallinen ja poliittinen kiinnostus ilmiötä kohtaan on synnyttänyt paineen saada asiasta lisää tietoa. Tämä puolestaan on kanavoinut rahaa tutkimukseen ja saanut monet tutkijat suuntaamaan tutkimustaan tähän suuntaan."
1: Ja ymmärrän että tämä on hyvin määritelmäkysymys siinä mielessä että voisin hämmentää pataa ottamalla esiin Ilkka Niiniluodon ajatuksen tieteen autonomisuudesta. Hänestä tiedeyhteisö sisäisesti määrää tieteestä. Ja tällöin tiedemiesten sisäinen maailmankuvallinen kähinä voisi olla tiedettä mutta sen ulkopuolelta tuleva poliittinen paine olisi yritystä ajaa ei-tiedettä tieteeseen vaikka eroja näiden kahden välillä on vähän.

Olen "metodisti" joten ne arvoasiat eivät ole "kiinnostavia". Kiinnitän huomiota vain siihen onko terrorismitutkimuksessa saadut tulokset tietoa vai eivät. Arvoasiat voivat vaikuttaa paljonkin siihen miltä alueilta saadaan tietoa mutta tämä ei mitenkään uhkaa minun määritteissäni tieteen ei-maailmankuvallisuutta.
1: Jossain määrin asenteeni vertautuu wikipediassa olevaan "eventualismin" henkeen. Siis siihen jossa uskotaan että lopulta, kenties äärettömän ajan päästä, wikipedian kaikki artikkelit ovat riittävän hyviä ja kaikki relevantit aiheet on käsitelty. Tosin sillä erolla että minä en toki luota wikipedian erehtymättömyyteen tai edes laatusuuntautuneisuuteen. Koska sen menetelmäistö ei ole tieteen menetelmäistö. Mutta noin muutoin...

Tämä Visalan teksti on tavallaan näppärä tiivistys.

Minua on viimeksi tällä viikolla moitittu. Skientismiä pidetään lapsellisena. Jonain jota "vain maisterit tai sen alle" voivat ottaa vakavasti. Syynä tähän on usein se, että skientismiä on määritelty nimenomaan positivismin hengen kautta ja siten että tiede on määritelty sosiologisen tiedekäsityksen kautta.

Itse olen kuitenkin lähestynyt asiaa siten että
1: Tiedon määritelmä ja siihen asetettavat vaatimukset on asetettu nöyremmiksi. Moitin toistuvasti loogista positivismia hybriksestä ja eräs toistuvin vinoiluni onkin se, että skientismin kritiikissä määritteet ovat rajattu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan - aikaan jolloin kritiikki on kenties ollut osuvaa, mutta josta pitää nykyaikana jo osata siirtyä eteenpäin. Tieto ei ole erehtymättömyyttä tai sitä että epistemologia taianomaisesti muuttaa ontologian täysin a priorisesta tiedosta täysin a posterioriseksi tiedoksi. Joka onnistuu Quinen tapaan siten että relevantti tieto ei ole täysin analyyttistä eikä täysin synteettistä tietoa vaan oikeasti jotain tältä väliltä. Minusta on yksinkertaisesti turhanpäiväistä edes puhua mistään tätä "ontologisemmasta ja varmemmasta tiedosta". Tämä nöyrä tietokäsitys ymmärrettävästi koetaan usein arroganssina jossa luotetaan tiedon erehtymättömyyteen. Koska tämä itse tiedon laimentaminen tekee "tämän hetken tiedosta" jotain josta voidaan puhua montaa kertaluokkaa vapaammin ilman filosofisia ongelmia.
2: Maltillisen realismin sijaan puhuisin mieluummin malliriippuvaisesta realismista. Jossa on sellainen jännittävä maku, että siinä irtaudutaan lopullisesta tiedosta ja tunnustetaan että tiede on lähinnä inhimillistä tietoa. Tiede tutkii pragmatistien phaneronia. Ja tosiasiassa ihminen ei voi irtautua itsestään ja mennä varmistamaan mitään tämän korkeampaa tietoa. Jo tälläisen haikailu on pömpöösiä ja naurettavaa. (Jos saat viestin kaikkitietävältä Jumalalta niin viesti on kuitenkin samassa tasossa kuin moni muukin. Tämän saadun viestiin luottaminen ja sen lähteen arvointi erehtymättömäksi ja Jumalaksi on kuitenkin ihmisarvio.) Saati sellaisen asettaminen vaatimukseksi muille. Mallirippuvaisessa realismissa on kysymys phaneronin mallintamisesta. Joka tarkoittaa sitä että jos sitä ei saa osaksi empiiristä tiedemaailmaa niin voivoi. Käsitteet kontekstoidaan toisiin käsitteisiin ja käsite joka hyödyttää muita teorioita ja tutkimusohjelmia on tarpeellinen ja muut ovat heikompia, sellaisia jotka kannattaa Duhemin-Quinen teesin mukaan ampua pois.

Prosessissa käy sitten siitä erikoisesti, että suhtautuminen tieteensosiologiaan muuttuu monien mielestä epäintuitiiviseksi. Siinä missä Visala ottaa tiedemiesten käyttäytymisen ytimeen ja kertoo että se on tiedettä, niin minun quinelaiseen tiedeverkkoonkin se voidaan ottaa. Se on kuitenkin enemmänkin tiedon lähde ja tutkittava asia kuin tiede itse. Hieman kuten tiiliskivi joka itsessään ei ole tiedettä, mutta jonka ominaisuuksia voidaan tarkastella ja saada prosessissa tietoa.

Siksi pidän itseäni yhä skientistinä.

Ja teen tämän juuri siksi että Visala pitää sosiaalista puolta minua oleellisempana ja kiinnostavampana ja määritelmällisempänä osana tiedettä. Arvosidonnaisuudet vaikuttavat siihen että mitä osioita pidetään tieteen ytimessä ja mitä ei. Jos se on Quinen "tiedeverkon" ulkopuolella, se ei minua kiinnosta "tieteenä" vaan jonain muuna.

Uskallan itse asiassa jopa väittää että jos minua haukkuu naurettavaksi vain siksi että olen skientisti, se johtuu siitä että kriitikolla on eri tavalla määritelty (a) tiedon ja (b) tieteen määritelmä kuin minulla. Olinpa sitten koulutukseltani "vain maisteri tai alle" tai en. (No, olenhan minä.)

Skientisti on lähtökohtaisesti naurettava samalla tavalla kuin Visala on kreationisti. Vain hyvin tarkasti, ajassa jälkeen jääneesti ja "muutenkin kummallisesti" määriteltyjen käsitteiden kautta. (Visala on varmasti kreationisti hyvin omituisilla kreationismin määritteillä. Juuri kukaan tuskin pitää näitä kreationismin määritteitä kovin osuvina, kuvaavina tai relevantteina kuvaamaan ihmisten parissa pyörivää ideologiailmiötä jonka selittämiseen ja kuvaamiseen "kreationismi" -sanaa on yleensä tarvittu.)

Olkaamme vähemmän väärässä

"... the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience..."
(Willard van Orman Quine, "Two dogmas of empiricism", 1951)

Quinea voidaan pitää "vähemmän väärässä olemisen" filosofina. Hänellä on erittäin paljon näkemyksiä joiden kanssa olen yksimielinen. Hän näki että filosofia on jatkumo tieteen kanssa. Ja silloin milloin se ei ole, se on huonoa filosofiaa. Hän arvosti empirismiä, hyväksyi reduktionistisen ajattelun osaksi päättelyä, oli kuitenkin suuremmassa linjassa holisti. Ja hän ei kannattanut libertaarista vapaata tahtoa. Ei antanut lupaa puhtaille ja koetteluntarpeen ulkopuolelle ikuisesti asetetuille a priorisille oletuksille. Ja hän piti postmodernismia epäkiinnostavana sofismina. Koska meitä yhdistää tuollainen varsin keskeisten kysymysten kasauma, pidän itseäni Quinelaisena.
1: Josta kaikesta seuraa muun muassa se, että jos jokin konsepti manaa suojakseen NoMa -periaatetta jossa tiede ja tämä filosofia ovat aivan erillisissä magisterioissa, hän tunnustaa suoraan että tämä kyseinen filosofia on huono. Minun ei tarvitse välittää siitä sen pidemmälle, jatkakoot jonkun tuollaisista kiinnostuneen kanssa. Minulle hän on houkka joka on paitsi houkka, niin myös houkka joka ei halua vähentää houkkuuttaan.

Quine oli kenties astetta minua vaativampi. Esimerkiksi näppäimistössä kysymysmerkin korvaaminen eksistenssikvanttorilla on aika raju ratkaisu. Toisaalta minua ja Quineakaan ei kuitenkaan kuvaa se, että klassisia Suuria Kysymyksiä ratkaistaisiin. Sen sijaan ne muuntuvat molempien käsittelyssä kasaksi pienempiä kysymyksiä jotka joko voidaan ratkaista, ovat absurdeja tai sellaista jotka periaatteessa voidaan ratkaista.

Koska Quinella maailma todistaa itseään, joudutaan tilanteeseen jossa selitetään jotain sen tapaista että "Tiede todistamassa itseään on kehäinen. Tai sitten se nojaa perustelemattomaan uskomukseen. Joka tarkoittaa että se on ultimaattisesti uskonvaraista. Joten ei ole luvallista kritisoida minua siitä että minulla on uskomus jota ei voi todistaa tieteellä. Minä sen sijaan voin pitää tiedeuskoa naurettavana ja kritisoida sitä." Tämä voidaan kuitenkin nähdä dogmaattisuusvaatimuksena. Eli jonain jossa keskitytään ehdottoman täydelliseen tietoon. Kunnon lopulliseen ehdottomaan onnistumiseen. Tämä voidaan kuitenkin nähdä virheenä. Jos emme tiedä absoluuttista totuutta niin kenties meillä kuitenkin on pääsy suhteelliseen hienouteen. Silloin riittää että tieteellä on laadukkaampi perusta kuin niillä toisilla.

Quine "Post-Positivismina"

Kun skientismiä moititaan, on tässä hyvin vahva vaatimus metafysiikattomuudesta. Juuri se, että ei saa olla ainuttakaan löysää premissiä. Tämä on jotain joka koskee suuntauksia joita Quine ja minä emme oikein arvosta. Mutta tätä ajatusta kannatti ns. Wienin piiri. Sellaiset loogikot kuten Otto Neurath, Rudolf Carnap, Herbert Feigl ja Moriz Schlick. Se näki loogisen ajattelun jonain jolla ymmärrettiin empiirisen maailman relaatioita. Sen verifikointiperiaatteen mukaan väitelauseen sisältö on suoraan sidottuna siihen miten se verifioidaan. Tässä asiat tunnistettiin ja havaittiin ikään kuin suoraan. Tässä teesinä oli se, että tieteellisillä teorioilla ja hypoteeseilla oli merkityssisältöä vain jos tiedemiehet voivat muuntaa sen suoraan havaintoja koskeviksi väitelauseiksi. Tässä on synteettisesti muotoiltu teoria, josta sitten tehdään analyyttisiä lausumia. Ja empiirinen maailma sitten vastasi näitä lausumia ja tuotti tätä kautta synteettisiä havaintoväitteitä. ; Tässä analyyttiset väitteet ovat yksinkertaisesti tosia loogisen luonteensa vuoksi. Synteettiset taas olivat tosia koska ne vastasivat tai eivät vastanneet tosiasioita. (a) Analyyttiset väitteet voivat olla loogisia totuuksia. ("joko a tai ei-a") Tai sitten konseptuaalisia jossa ne ovat tosia jonkun toisen termin määritelmän kautta. ("Kaikki poikamiehet ovat naimattomia"). (b) Synteettinen totuus taas on jotain joka on tarkistettava. ("Pihalla palaa tuli".)
1: Tässä on hyvä muistuttaa, miten tieto jaoteltu a priori ja a posterioriseen tietoon. Tietoon joka on totta ilman että viitataan kokemukseen. Ja tietoon joka selvitetään kokemuksenvaraisesti. Kiista rationalismin ja empirismin välillä on tältä osin hyvin vanha ja paljon käytetty. Tähän on tehty monenlaisia kannanottoja. Eräs klassinen tapa ajatella asoa on esittää että analyyttinen ja a priorinen tieto on filosofien erikoisalaa kun taas a posteriorinen synteettinen tieto on tieteen alaa. Tällöin tiede ja filosofia olisivat eri asia.

Quine irtautui tästä. Yllä kuvattu on aivan arkijärjenmukaista. Empiristi havaitsee suoraan asioita ja todistaa niiden olemassaolon. Ja kun tässä epäonnistuu, moni esittää että tässä olisi valtavasti tilaa tieteen ylivallan romuttamiseen. Tämänlainen ajatus on helppo tehdä, etenkin jos oman suosikkimaailmankuvan levittäminen riippuu siitä. On kuitenkin haasteellista syyttää Quinea vaatimalla häneltä positivismin ehtoja. Hän itse asiassa aloittaa dogmienmurskaamisensa sanomalla "Modern empiricism has been conditioned in large part by two dogmas. One is a belief in some fundamental cleavage between truths which are analytic, or grounded in meanings independently of matters of fact and truths which are synthetic, or grounded in fact. The other dogma is reductionism: the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience. Both dogmas, I shall argue, are ill founded."

Quine ei siis pitänyt kahdesta dogmasta. "Philosophers have rightly despaired of translating everything into observational and logico-mathematical terms. They have despaired of this even when they have not recognized, as the reason for this irreducibility, that the statements largely do not have their private bundles of empirical consequences." Hän alusti tätä peräti sanomalla suoraan että "The Vienna Circle espoused a verification theory of meaning but did not take it seriously enough. If we recognize with Peirce that the meaning of a sentence turns purely on what would count as evidence for its truth, and if we recognize with Duhem that theoretical sentences have their evidence not as single sentences but only as larger blocks of theory, then the indeterminacy of translation of theoretical sentences is the natural conclusion. And most sentences, apart from observation sentences, are theoretical."

Hänen mukaansa jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon ei ole niin tiukka. Hän kuvasi esimerkiksi sitä miten määritelmä ei useinkaan ole niin analyyttinen kuin voisimme kuvata.
1: Termit ovat periaatteessa vain nimilappuja. Ja tässä voi käydä vaikka niin että venusta on kutsuttu sekä "aamutähdeksi" että "iltatähdeksi", eri nimillä, vaikka ne ovat sama kohde.
2: Samoin ongelmatilanteissa on usein  useita eri tapoja ratkaista kokonaisuus niin että se on sisäisesti ristiriidaton ja yhteensopiva havaintojen kanssa. Mikä kertoo siitä että ei ole mitään yhtä ja vain yhtä tapaa havaita että jokin yksi ja tietty asia on väärin. "Any statement can be held true come what may, if we make drastic enough adjustments elsewhere in the system."
 3: Jos mietimme vaikka sitä että kun väitämme että "jokainen poikamies on naimaton" on meillä väite synonyymiydestä. Ja kuka tämän päättää? Kuka on se joka sanoo että poikamies tarkoittaa miestä joka ei ole naimisissa? Käytännössä synonyymiys syntyy siten, että käsitteet voidaan monissa tilanteissa vaihtaa toisiinsa ilman että väitteiden totuusarvot muuttuvat. Kuten hän sanoo "The synonymy of two linguistic forms consists simply of their interchangeability in all contexts without change of truth value" ja tämä prosessi tekee siitä empiirisesti testattavaa; Quine näki että kaikki (relevantit) käsitteet nojaavat perimmiltään jonkinlaiseen aistidatan tulkintaan. Ja kaikki tieteelle relevantit ajatukset hakevat todistevoimaa aistidatasta. (Quine meni jopa niin pitkälle että ultimaattisesti asiat heilauttelevat neuroneita ja siksi epistemologialla on psykologinen ulottuvuus. Tai ei se niin kovin hirveän pitkälle menevää ole. Jos tiede ja filosofia ovat perimmiltään sama projekti, ei tämänlaisia pidä ihmetellä.)

Quine johti tästä holismiin.

On katsottava kokonaisuutta. Tieteessä eli filosofiassa on oleellista tiedostaa että "Taken collectively, science has its double dependence upon language and experience; but this duality is not significantly traceable into the statements of science taken one by one." Yksittäisellä uskomuksella ei ole itse asiassa lainkaan sisältöä. Sisältö syntyy sitä kautta missä suhteessa käsite on toisiin käsitteisiin. Josta seuraa esimerkiksi se jännittävä asia kun että perinteisesti moni ajattelee että hypoteeseja testataan, on Quinen kanssa tilanne enemmänkin niin että hypoteesien avulla testataan teorioita. Teoria on "tieteen pienin yksikkö". Mitään yhtä hypoteesia ei testata ikään kuin "tyhjiössä jossa on vain se".

Täydellisyyden sijasta kysymyksessä onkin niin banaali asia kuin relevanssi ja varmistelu. ; Jokaisessa meillä olevassa käsitteessä on perustelemattomuutta. Yksikään havainto, totuus tai edes teoria ei ole täysin analyyttinen eikä täysin synteettinen. Tiedeverkossa on aina jotain jota ei ole koeteltu. Mutta se ei tarkoita että siellä pitäisi olla käsitteitä jotka määritellään koettelun ulkopuolelle. Päinvastoin ; Aina tarvitaan lisää koettelua.

Ei siksi että olisimme Oikeassa, vaan siksi että olisimme Vähemmän Väärässä. Tällä vapaudutaankin sellaisesta tieteen/maailmankuvan/filosofianteosta jossa filosofi ikäänkuin päättää kantansa sitten kertoo miksi hän on maalissa jo valmiiksi. ; Kukaan ei ole maalissa ja kaikki juoksevat. Parhaiten pärjäävä on voitolla. Ja on tätä kenties vain väliaikaisesti. Mutta muutakaan meillä ei ole. Tämä kaikki vähentää toiveajattelua, väkisin omaan haluamaan lopputulokseen johtavaa määrittelyä, venkoilua, haihattelua ja saivartelua perusteluvälineenä. Tai kuten Quine asian on itse laittanut "...effect is a shift toward pragmatism."

Tieteellinen maailmankuva ja sen olkiukot

"The Center seeks nothing less than the overthrow of materialism and its cultural legacies."
("The Wedge Strategy")

Ylläoleva tiivistää Intelligent Design -liikkeen perustavoitteen. Ajatuksen heittää "materialismi" kulttuurista, aloittaen tieteistä "koska darwinismi on materialismin heikoin lenkki" ja jatkamalla tästä muualle niin että ateismi saadaan pois taiteita myöten. Käytetty sana on "materialismi". Sitä käytetään varmasti osittain siksi että kommunistien yhteiskuntateoriaa on myyty "materialistisena". Ja toisaalta ahneutta korostava pinnallinen kulttuuri on sekin "materialismia". Näin vastustajaan saadaan kontaminoitua laajakirjoisesti negatiivisia konnotaatioita.

Mutta itse asiassa voidaan sanoa että "materialismi" -sanassa on filosofisesti jotain hyvin oleellista. Sillä sen takana on tavallaan jotain jonka purkaminen on hyvin tärkeää. Sillä osittain tämän takana on se, että ID:n ajatusmaailma on paljon laajemmin jälkeenjäänyttä kuin voimme ikinä oikein mitenkään ymmärtää tai kuvitella. He eivät pelkästään yritä uudelleenlämmittää Paleyn kelloseppäargumenttia ja kuluta aikaansa 1800 -luvun termodynamiikkakäsitysten uudelleenherättämistä tasolle jolla fyysikot eivät niitä ole kannattaneet aikoihin. Sen lisäksi he eivät karkeasti ottaen erota mitä eroa on materialismilla, fysikalismilla ja skientismillä. Niitä käsitellään kuin ne olisivat sama asia. Mutta ne eivät ole. Asia on siitä kiinnostava, että vaikka tämä jaottelu on suunnilleen yhtä tuore kuin Paleyn kelloseppävertaus, hyvin usea näkee Paleyn naurettavuuden mutta ei osaa silti suhtautua samalla huvittuneisuudella ajatuksiin joissa tiede esitetään "materialismina". (Jos ei nimeltä niin siten että tieteen väitetään voivan tutkia vain asioita jotka sitten täyttävät kriteerit joita materialistit käyttivät.)

Materialismi ei ole fysikalismia

Materialismi on perinne, joka alkoi jo ennen Sokratesta. Ja sillä on monia varsin klassisia kannattajia ; Esimerkiksi Epikuroksen tapa ajatella on ehdottomasti materialistinen. (Vaikka hän ei opiltaan maineensa mukainen mässäilijä-hedonisti ollutkaan, vaan korosti kohtuutta. Ja tarvetta siinä mielessä että moni nykyihminen jonka mukaan ihminen on homo religiosus joka luonnostaan tarvitsee uskontoa voidakseen hyvin ja ollakseen iloinen olisi hyvinkin hyväksyvä.) Materialismin ytimessä on se, että ollakseen todellinen asian pitäsi koostua aineesta. Se on kovaa fysikaalista materiaalia. Tässä mukana on usein myös varsin naïvi suhtautuminen havaitsemiseen.

Näin materialismi muistuttaakin sitä miten esimerkiksi Descartes suhtautui aineeseen. Descartesilla aineelliseen kuului esimerkiksi sijainti. Ollakseen fysikaalinen täytyi olla lokaatio. Kartesiolaisen dualismin mallissa oli henki ja materialistinen maailma.

Fysikalismissa on sitten tehty jotain aivan muuta. Tiedemaailmassa alettiin 1800 -luvulla tekemään tutkimuksia jotka eivät selvästi olleet materialistisia sanan normaalissa mielessä. Alettiin esimerkiksi puhumaan erilaisista kentistä. Sittemmin on siirrytty puhumaan aika-avaruusjatkumoista, singulariteeteista. Ja kvanttifysiikka pelastaa materialismia vielä vähemmän, siellä pomppii sellaisia käsitteitä kuin superpositio. Ja ne ovat selvästi tieteellisiä ja fysikaalisia. Mutta ne eivät ole ainetta siinä mielessä mitä materialismi ne näki. Fysikalismi on itse asiassa taipunut enemmänkin siihen että asiat ovat muotoiltavissa. ; Kentät eivät ole Aristoteleen eri elementtien tapaisia. Ne eivät ole kovaa materiaalia joita voi kolkutella yhteen. Nykytieteen konsepteilta saattaa puuttua tilavuus, mutta ne ovat silti tieteellisiä konsepteja.

Tieteenfilosofit voivat korostaa tätä sitä kautta että naïvi suoran havaitsemisen näkökulma, positivismi, on hylätty ja on alettu korostamaan sitä että induktion epätäydellisyys korvataan falsifioituvuudella tai sillä miten hedelmällinen tutkimukselle jokin tutkimusohjelma on. Ja paljonko jokin tutkimusohjelma hyödyttää muitakin tieteenaloja tuottamaan tietoa. Tiede siis käsittelee fysiikkaa eri tavalla kuin materialistit. Ja tieteenfilosofia on korjautunut prosessissa. Fysiikka ja luonnontieteellisyys ei ollut sitä mitä sen on ajateltu olevan.

Fysiikka ei siis olekaan sitä mitä Descartes sen ajatteli. Ja tätä myötä, rehellisesti sanoen, tieteenfilosofian muutos ja tieteessä käytettyjen konseptien muutos, on vaikuttanut yllättävän vahvasti klassisiin skientismin kritiikkeihin. Itse asiassa näyttää siltä että skeptikot ja muut  vastaavat joutuvat kohtaamaan toistuvasti kliseisiä olkiukkoja joita esittävät henkilöt ylvästelevät sillä miten he tietävät enemmän tieteenfilosofiasta kuin nämä skeptikot.

Eroilla on huikea merkitys.

Yllämainitun eron ydinteema on se, että nykyinen fysiikka tekee empiriaa konsepteilla jotka eivät ole ainetta. Ja tätä kautta fysikalismi tiivistyy siihen että "Kaikki mitä on, voidaan kuvailla jonkinlaisen ideafysiikan jonkinlaisella kielellä". Fysiikka koostuu deskriptiivisistä induktioista jotka kuvaavat ilmiöitä ja ennustavat mitä tapahtuu todennäköisemmin kuin toisia asioita ei. Fysiikka vaatii lopputuloksen mitattavuutta ja ennustettavuutta, ei sitä että mittauskohteet olisivat ainetta.

Ja tämä ero on hyvin murskaavaa kaikelle Intelligent Designin "naturalistit torjuvat a priorisesti Jumalan" -väitteille. Sillä periaatteessa materialismi saattaa hyvinkin kieltää Jumalat ja magiikan. Mutta periaatteessa jos ajattelemme vaikka klassista taikauskoista rituaalimagiaa ja nykytiedettä, niin niiden välinen ero on enemmänkin erossa vastaavuudessa mittaustuloksiin kuin siitä että magia olisi jotenkin kielletty.

Jos oikeasti mietimme mitä alkemia on ollut. Siinä on etsitty säännönmukaisuuksia luonnosta. Samoin magiassa on tehty tiettyjä rituaaleja koska sillä on nähty maaginen yhteys jonka kautta maailmassa tapahtuu muutoksia. Samoin ihmeparantajien luo mennään koska ajatellaan että parantaja jotenkin kasvattaa mahdollisuuksia sille että tämä vaiva sitten myös paranisi. Nämä ovat periaatteessa tieteellisesti mitattavia väitteitä. Jos maagikko onnistuu ampumaan tulipallon, hänen rituaalillaan on jokin muitattava ja ennustettava outcome. Ja jos rukousparantaminen ei ole parannusautomaatti niin sen pitäisi silti näkyä tilastollisesti tarkastellen vaikka kaksoissokkotutkimuksissa.

Itse asiassa jo Randin ja Skepsis RY:n erilaiset haasteet osoittavat että tässä maailmankuvassa ei näitä ihmeenomaisia asioita a priori rajata mahdottomiksi. Jos rukousparantaja kykenee Jumalan sanan voimalla parantamaan amputoituja, niin kyseessä on havaittava ilmiö joka osoittaa että rukousparannus on järkevä ajatus ja siitä pitäisi tehdä osa virallista koululääketiedettä. Syytökset muusta koostuvatkin sitten lähinnä siitä että haasteissa epäonnistuneet ovat omaan näkemykseensä a priorisesti niin sitoutuneita että he eivät ole valmiita muuttamaan omaa näkemystään minkään havaintoaineiston edessä. Tämä ei ole kuitenkaan "naturalistien" tai "skeptikoiden" ongelma - tai vielä vähemmän osoitus tieteen rajallisuudesta ja epäonnistumisesta näissä tärkeiden aiheiden selvittämisessä. Se on ainoastaan näiden venkoilijoiden omasta ongelmasta, jota hieman halveksittavasti yritetään projisoida vastustajiin.

Fysikalismi ei torju a priorisesti kuin sellaiset mallit jotka eivät taivu deduktiiviseen tai induktiiviseen kuvaamiseen. Tässä mielessä fysikalismi osuu yllättävän hyvin Quinen siihen henkeen jossa hän selittää että nykytieteilijät eivät maistele kvarkkeja. Samoin Quine on mainettaan avomielisempi siinä mielessä että vaikka hän korostaa että kaikki tietämys on samassa verkossa - eli jaottelu "tiede tutkii näitä aiheita ja uskonto toisia" on perimmäisellä ja syvällisellä tavalla äärimmäisen väärä dikotomia - hän ei korosta että yliluonnollista ei olisi. Hän kuitenkin korostaa että kaikessa mitä ihminen voi tietää on mukana vähintään neuronien aktivoituminen. Näin ollen jos ihminen vaikka saa näyn Jumalalta, se jättää jäljen vähintään aivosoluihin. Ja periaatteessa nämä jäljet ovat havaittavia ja näin saadaan viite itse tapahtumaan. Tämä johtaa asiat enemmänkin siihen että uskovaisilla ei kenties ole tarpeeksi tarkkaa hi-tech -koneistoa jolla he voisivat osoittaa tämän kontaktin tapahtuneen. Neuronin löytäminen ja sen merkityksen tulkinta ovat kuitenkin teknisiä haasteita eivätkä sitä että tiede jotenkin a priori kieltäisi aiheen lähestymisen. ; Quinen jonkinlaisena fanina saattaisin korskahtaa jotain niinkin väkevää kuin että "tieteen ja uskon a priori estämisestä näyttävät puhuvan vain NoMa -periaatetta ja vastaavia kannattavat teistit. Että ehkä TE kiellättä a priorisesti Jumalan tutkimisen tieteellä. Minusta teidän ongelmanne ovat enemmänkin siellä evidenssin suunnassa."

Skientismi ja fysikalismi.

Skientismi on sitten se vaikeampi peruna. Sillä tietyssä määrin skientismin ongelmaksi voidaan laskea se, että se ei ole yksi tietty käsite. Siihen liitetään mielikuvaongelmia, jotka viittaavat hyvinkin eri suuntiin. Ja suurin osa niistä on jollain tavalla relevantteja.

Ensimmäinen kulma on se, että osalle skientismi on materialismia aikana jolloin pitäisi olla fysikalisti. Tämä on relevantti ongelma. Se, että tiede ja filosofia ovat kehittyneet ei tarkoita että kannattajajoukot sivistyisivät rinnalla. Uusimmat teologiset oivallukset eivät tarkoita että monetkin uskovaiset eivät tekisi tyhmiä. Ja täsmälleen sama ongelma on myös niillä jotka kannattavat tieteellistä maailmankuvaa. Monilla on hämmästyttävän naivi suhde tieteeseen, omaan intuitioon ja havaitsemiseen. Tässä mielessä "materialismilla" sitten toisaalta saattaa olla negatiivisia vaikutuksia yhteiskunnassamme. Näkisin että nykyään moni "mukaintellektuelli" postmodernisti vastustaa tiedettä uskoen että tiede on materialismia. Ja tässä kerhossa painivat myös kreationistit ja pseudoskeptikot. Kaikki mainitsemani kolme ovat pinnallisessa mukasyvällisyydessään vastenmielisiä ideologioita jotka haisevat niin pahasti Dunnin-Kruger -efektiltä ja heidän kritiikinvastauksensa paistavat niin vahvaa kognitiivista dissonanssia että minua hellämielisempi ihminen voisi turhautua tai tulla kovin kovin surulliseksi näistä kohtaamisista..

Toinen kulma on se, että skientismi on "nykytiedeuskoa" enemmänkin kuin "tiedeuskoa". Fysikalismissahan uskotaan että maailma on kuvailtavissa logiikalla jota voidaan testata ilmiöiden kautta. Joka ei tarkoita että nykykulttuurissa olisi tiedetty kaikki. Sen lisäksi nykyfysikalismissa kenties olennaisin palanen on empirismi. Jossa taas ytimessä on a posteriori -perustelujen olemassaolon tunnustaminen ja jopa tämän korostaminen. Jos tämä unohdetaan, syntyy helposti sitä että naureskellaan sille mikä poikkeaa nykytieteestä vain siksi että kyseessä ei ole vallitseva paradigma.

Jos a posteriori -ajatus nostetaan esille, on ajatus siitä että tieteen heikkous nähtäisiin sitä kautta että ennen uskottiin tieteenä flogistoniin ja ties mihin mikä on nykytieteen mukaan aivan naurettavaa, täysin hoopo tiedevastainen argumentti. Sillä jos opimme koko ajan uutta, se korostaa että opimme asioita a posteriori. Tämä vaatii prosessina sitä että heikkoja lenkkejä voidaan ampua alas. Fysikalisti jolle kerrotaan että ennen oli vakavasti pidetty teorioita jotka nyt ovat aivan pellejä, niin hän iloitsee tiedon kasautumisesta. Sillä jos nyt uskottaisiin samat asiat kuin tuhat vuotta sitten niin sehän tarkoittaisi sitä että ihminen tietää asiat oleellisen laajasti a priorisesti, ja että a posterioria korostavan tiedonhankinnan tie on kaluttu loppuun kun maailmasta ei voida selvästi sen avulla enää oikein oppia uusia asioita. Tiedon muuttuminen kertoo että empiria toimii ja voidaan oppia a posteriori. Ja näiden rakenteiden relevanssi on se jonka varaan koko fysikalismin luotettavuus rakentuu. Kritiikki olennaisimmat premissit todistamalla ei ole kritiikkiä vaan vahvistamista ja tukemista. Evidenssi ei muutu kumoukseksi siksi että sen muotoilee olkiukkoa moittivaksi ja ilmaisee sen negatiivissävytteisin ja pilkallisin sanoin.

Fysikalistille tiedon puoliintumisaika on antiautoritaarinen ilon kysymys. Sillä kenties UFOhörhölle ja ties minkä New Age -parannustrinketin kehittäneelle nauretaan samasta syystä kuin miksi pitää nauraa jos joku ottaa nykyään flogistonin vakavasti. Eli sen vuoksi että se ei vastaa nykyhavaintoja. Dogmaattiselle nykytiedeuskovaiselle asia on tietysti eri tavalla. Ja jos skientisti ottaa a priori -asenteen että evoluutio on tosi, se on yhtä halveksittavaa kuin se että joku päättää että Jumala on tieteellisesti todistettu ja että tämä tarkoittaa sitä että evoluutio on kakkaa ja saivartelee käsitepuolivoltteja jotta tätä näkemystä ei tarvitsisi muuttaa. Ja nähdäkseni on olemassa sellaisia skientistejä jotka ovat "tiedeuskoisia" juuri sillä dogmaattisella tavalla.

Oma loppukevennys.

Itsehän en kannata ontologista naturalismia. Eli en väitä että kaikki mikä on on fysikaalista tai tieteen kuvattavaa. Sen sijaan kannatan metodologista naturalismia. Siinä ytimessä on se, että kaikki relevantti keskustelulla välitettävä tieto on jollain tavalla deskriptiivistä. (Siitä poikkeavaa voi olla, mutta se on huvittelua tai jotain muuta kuin tietoa koskevaa. Se ei siinä mielessä voi käsitellä totuutta ja sen ymmärtämistä joten sillä ei ole oikeastaan minulle relevanssia. Niiden heittäjä joko huvittaa minua tai haaskaa aikaani. And that's it.)

Ja tätä kautta päädytään siihen että jos me voimme tietää jostain, se on jotain joka vaikuttaa naturalistisiin konsepteihin luomalla maailmaan ilmiöitä. Sillä ei ole väliä onko ilmiö kivi, aika-avaruusjatkumo, käsilläparannus, yhden neuronin nytkähdys, superposition aaltofunktion romahtaminen tietyllä tavalla tai maagisen rituaalin synnyttämä tulipallo jalkoihin. Ne ovat ilmiöitä joilla on jokin kuvattava luonne. Kuvaamattomissa olevia asioita ei voi suojella kutsumalla niitä "ainutkertaisiksi", koska mistä muuten voidaan sitten tietää että tämä "ainutlaatuinen asia" olikin vaikka "enkeli". Ja että tällä olisi perustellusti ja hyväksyttävästi jokin uskonnollinen ihmisen kuoleman jälkeistä elämää koskeva ulottuvuus.

Tässä suhteessa onkin hyvä korostaa fundamentalistiagnostista immersiivistä suhdetta todellisuuteen. En väitä että "tässä on kaikki", mutta kyseenalaistan jokaisen joka väittää että tietää että "tässä ei ole kaikki". (Ja kaikki jotka ovat kanssani erimielisiä ovat likaisia kerettiläisiä.)

Kuinka maailmankuvallisuus kesytetään

"Hyvin tekee se, joka tarttuu lapsiisi ja lyö ne murskaksi kallioon!"
(Psalmit 137:9)

Maailmankuvallisuus on kaikkialla. Jopa siellä missä sitä ei tunnusteta. Esimerkiksi meillä vierailleet Jehovan Todistajat kertoivat, että eivät pidä postmodernismista. He hieman hymähtelivät ihmisille, jotka pitävät asioita "teidän mukaanne" -hengessä. Sillä on vain yksi Totuus, joten on ehdottomasti oikeita ja vääriä mielipiteitä. Heiltä löytyy myös vahvoja statementeja. Kun esille heitetään avaruusolennoista he kertovat että avaruusolennot ovat oikeasti Saatanan Panettelijan demoneja näyttelemässä. Kuitenkin heidän argumenttinsa hyvin usein tiivistyvät siihen että asiat ovat miten ovat heti kun päättää mihin lähteisiin päättää luottaa. Eli he ratkaisivat asioita varsin maailmankuvallisesti.

Tietyssä määrin tämä kysymys on tullut muodikkaaksi vasta melko myöhään. Mutta siihen vedotaan kaikkialla. Sen vastustaminen nähdään helposti jopa mielipiteenvapauden ja uskonnonvapauden vastustamisena. Osittain jopa ymmärrettävästi. Jehovan Todistajat yrittävät sitten ilmiselvästi tehdä jonkinlaista kompromissia jossa maailmankuvallisesti päätetään että "Raamattu" on tosi ja sitten tästä seuraa loput. (Toki kysymys ei ole näin ilmiselvä, he mielellään argumentoivat siitä miten Raamatussa olevat toteutuneet ennustukset kertovat kokemusvaraisesti että kirja on tosi. He siis tavoittelevat tässäkin kokemusperäistä tietoa. Nämä argumentit eivät toki laadullaan vakuuta.)

Ennakkotietoja?

Perimmiltään Jehovan Todistajien argumentti on hyvin klassinen. Se nivoutuu lujasti tieteenfilosofiseen kysymykseen siitä onko maailmassa tietoa jonka tiedämme a priori, eli ilman erillistä tietoa. Vai onko kaikki a posteriori -tietoa. Tässä olevat erimielisyydet pitävät ääripäissään rationalismin, jossa hyvin paljon voidaan tietää pelkästään "nojatuolifilosofialla" ja empirismin jossa kaikkea pitää koetella. Moni filosofi on tarjonnut erilaisia kulmia ja ratkaisuja asioihin. Tarjolla on niin Lockea, Humea kuin Kantia.

Etenkin Kant on tässäkohden relevantti. Sillä hän jakoi ihmisten tietämisen jo käyttämilläni käsitteillä a prioriseen ja a posterioriseen. Kant päätteli että on oltava paljonkin asioita joita teemme ilman opettamista. Joten meillä on oltava jonkinlaisia a priorisia tietoja. Teemme asioita tietyllä tavalla ilman että olisimme opetelleet kokemuksella ja harjoittelulla miksi teemme näin emmekä jotenkin toisella tavalla. Tämä onkin hyvin vakuuttavaa. Emme selvästi joudu opettelemaan kaikkea. Meillä on erilaisia refleksejä joita ei tarvitse opettaa vaan jotka ovat meillä syntymästä. (Ja jotka voivat puuttua synnynnäisesti toisilta niin että he ovat biologisesti kyvyttömiä oppimaan asiaa.)

Toisaalta empirismiin nojaava tiede korostaa a posteriori -tarkistusta aivan kaikelle ja se vaatii että jokainen kivi on käännettävä ja että on nimenomaan voitava ajatella vaihtoehtoja kaikelle mitä sanotaan "ilmiselvyydeksi". Kant tarjoaisi tätä kautta melko kovan haasteen. Tosin empiristisen tieteen parissa on tutkittu eläinten käyttäytymistä. Ja esimerkiksi Konrad Lorenzin löytämä leimaantumisilmiö saa hanhenpojat seuraamaan emoaan (tai Lorenzia). Tämä on hanhenpojille a priorista. Mutta se on kuitenkin evoluution opettama "hyödyllinen keino", joten itse asiassa se on perimmiltään a posteriorista tietoa joka on latautunut DNA:han. Kant tuntuu tämän jälkeen huomattavasti vähemmän vakuuttavalta.
1: Hanhenpoikien esi-isissä on ollut variaatiota jossa osalla on ollut leimautumista, osalla ei ja myös vahvuudessa on ollut eroja. Ja tieto on latautunut siitä että ne joiden DNA on toiminut huonosti ovat karsiutuneet pois. Lopputulos on tarkempi, se rajaa laajemmasta mahdollisuusvalikoimasta pienemmän fraktion ja rajaa ulkopuolisen irrelevantiksi. Eli on informatiivisempi.Eli tässä mielessä on todellakin merkitystä sillä miten Quine on kiteyttänyt "Natural Kindsissä" seuraavasti "Creatures inveterately wrong in their inductions have a pathetic but praiseworthy tendency to die before reproducing their kind."

Tämä johtaa siihen että jos ihmisten sisäiset näkemykset eroaisivat epäkäytännöllisellä tavalla ympäristöstä, he eivät voisi elää maailmassa. Tässä mielessä empiristeillä onkin hyvin vahva pohja. Evoluutiota kannattavat ihmiset voivat sanoa että heillä on "Turva" siitä että he todennäköisesti kykenevät toimimaan maailmassa tavalla joka ei oleellisen usein tapa heitä. Tämä on toki hieman eri asia kuin "Totuus".

Käytännöllinen totuus vs. absoluuttinen Totuus.

Jos mietimme ihmisen käsitystä maailmasta, klassisesti on ajateltu että olisi erikseen kartta ja maasto. Kartta on representaatio maastosta. Tätä erottelua pidetään usein hyvin keskeisenä. Mutta tietyllä tavalla pragmatistit ajattelevat usein että heillä on oma phaneroninsa. Eli kun ihminen katsoo karttaa ja maastoa, niin tosiasiassa myös maasto heidän mielessään on representaatio. Kartat ovat erilaisia. Mutta molemmat ovat tietyssä määrin ihmisen pään representaatioita. Maailmankuvallisuus nouseekin esiin juuri tästä empiristien suosimasta pohjasta.

Lisäksi meitä haittaa se, että evoluutio nojaa enemmän hyvään toimintaan kuin täydelliseen toimintaan. Alvin Plantinga on korostanut että evoluutio voi tuottaa mitä tahansa joka antaa oikeita reaktioita ympäristöön. Se onko tämä Totuudenmukainen ei sitten ole niinkään tärkeää. Plantingan argumentissa korostuu se, että jos pakenee tiikeriä luullen sitä anopin lomavideoksi, pakeneminen on tärkeää. Tämä korostaa sitä että on olemassa relevantti mahdollisuus siihen että maasto olisi aina jotenkin oleellisesti ja syvällisesti "vain kartta". ;  Itse, tiedostaen sen että psykologia näyttää miten ihmisiet ovat alttiita väärille positiviisille, väärille negatiivisille, vahvistusharhoille, illuusiolle ja muulle niin voidaan sanoa että hyvin monessa kohden kokemusmaailmamme todellakin eroaa maailmasta. Fysiikan teorioiden - niin suhteellisuusteorian kuin kvanttimekaniikankin - intuitionvastaisuus korostaa tätä eroa. Tämä korostaa sitä että vaikka Plantinga korostaakin aivan oikein että kenties emme välttämättä mitenkään voisi huomata ja tunnistaa virheellistä ajatteluamme, niin jossain tilanteissa meillä on selvästi edessä tilanteita joissa tiedämme erehtyvämme ja urakalla.

Quine on tämäntapaisiin asioihin liittyen sanonut jo ajalta ennen Plantingaa että koko harhaisuuden käsite on mielekäs lähinnä a posteriorisena tietona. Koska näemme unia, hallusinoimme huumeista tai hulluudesta, voimme ylipäätään sanoa että erehtyväisyys on relevantti mahdollisuus.

Warrantittomuutta voidaan pitää kuitenkin liian tiukkana ja varsin asenteellisena vaatimuksena. Esimerkiksi fyysikko, jopa "positivistiksi" itseään joskus nimittävä empiristi Stephen Hawking puhuu malliriippuvaisesta realismista. Siinä korostetaan että ihmisen kannalta ei ole olemassa kuvasta tai teoriasta riippumatonta käsitystä todellisuudesta. Sen sijaan omaksumme näkemyksen jota kutsumme malliriippuvaiseksi realismiksi: sen mukaan fysikaalinen teoria tai maailmankuva on malli ja joukko sääntöjä, jotka yhdistävät mallin osaset havaintoihin. Ja tässä kaikki. Tämä tarjoaa viitekehyksen, jonka avulla voimme tulkita nykytiedettä. Tämä on kuin suora vastaus Plantingan haasteeseen. Warrantittomuuden osoittaminen kun vaatisi aina sen että ihminen voisi todella nousta oman arviointikykynsä yläpuolelle sanomaan että aistimme ovat ehdottomasti luotettavat.
1: Jumalan luotettavaksi arviointikin tapahtuu ihmisen tietoisuudella. Joten miksi käytössä ei ole pettäjäjumala joka ei tarjoa meille edes sitä mitä evoluutio takaa, eli Turvan siitä että toimintamme on todennäköisesti elämäämme ylläpitävää? Plantinga valitsee kristinuskon Jumalan hyvin spesifien ominaisuuksien setin puhtaasti oletuksenvaraisesti. Sen sijaan että ottaisi huomioon ne vaihtoehdot joissa Jumala antaa meille luulon siitä että meillä on warrant mutta ei annakaan. Jos naturalistien annetaan valita yksi skenaario hyläten muut ei Plantingalla olisi argumenttia siitä että ateistinen evoluutio ja naturalismi eivät johtaisi tieteeseen luottamiseen, toisin kuin teismi.

Kun absoluuttinen totuus on tämän jälkeen naulattu vessan seinälle samalla kun ihmiset panostavat aikaansa järkevimpiin kysymyksiin voidaan ottaa huomion ytimeen koko maailmankuvatematiikka yllättävän laajasti. ; Tavallaan koko kysymys onkin siitä että kenties mielessämme on vain kartta. Mutta karttoja on monenlaisia. Ja vain osa niistä on piirretty siten että on käyty paikoissa. Kenties meillä on useita karttoja joissa yksi on kuvannut pinnankorkeutta ja toinen kasvillisuutta ja kolmas värejä. Mutta silti suuri osa kartoista on jotain jota löytyy vannoutuneiden poikamiesten kuivuneista lakanoista. Ja siksi ei ole niin relevanttia miettiä "onko maasto kartta" vaan katsoa sitä "minkälainen kartta" se on. "Onko se hyvä kartta" on se tärkein kysymys. Tavallaan sen ulkopuolella sitten on vain maailmankuvallisuutta josta sitten voi olla vapaasti mitä mieltä tahtoo. Koska se on uskonvaraista ja irrationaalista. En ymmärrä miksi viisauden rakastaja tekisi näille muuta kuin tunnustaisi tämän piirteen olemassaolon. (Moni tosin näyttää kuluttavan valtaosan aikaansa ja elämäänsä vain näiden kysymysten parissa.)

Oletetaan että ei tiedetä mitään.

Jos otamme Feyerabendin, hän edustaa jotain jota ylläolevassa ole käsitellyt. Vaikka hänen ajatuksensa ovat koko kysymyksen ytimessä. Hän oli idealisti. Ja esitti että ihmisten mielissä on erilaisia maailmankuvia jotka ovat yhteismitattomia. Eli niissä katsotaan asioita aivan eri tavoilla ja eri lähtökohdista. Maailmankuvat koherentisoituvat sisäisesti, ja kehittyvät. Mutta ne eivät kuitenkaan ole jotain joiden paremmuusjärjestystä voitaisiin arvioida mitenkään.

Kuitenkin tässä kohden on kenties hyvä ottaa esiin toinen maailmankuvallisuutta korostavien ihmisten sankari, Wittgenstein. Wittgensteinin mukaan ihmiset voivat kommunikoida. Ja tehdäkseen aitoa kommunikaatiota, se tapahtuu siten että he ovat jakaneet jollain tavalla jonkinlaista yhteistä elämää. Ja itse asiassa voidaan sanoa meillä on valtavasti tämänlaista yhteistä kontaktipintaa. Ja tämä tapahtuu juuri siten että yksilötasolla emme ole täydellisiä tabula rasoja. Olemme ihmisolentoja jotka pelkästään tämän seikan takia jaamme hirvittävän määrän evoluution meihin ennakkolataamaa a priorista asennetta. Se määrittää miten havainnoimme maailmaa. Riippumatta siitä onko tämä maailman kartoittaminen sitten "Perimmiltään Totta" vai "Pelkästään Kätevää".

Ja tässä onkin tavallaan suurin relativismin ja maailmankuvallisuuskysymysten syvin ongelma. Kun niitä katsotaan voidaan huomata että ne tarkkailevat asiaa pelkästään koherentisointi mielessä. Maailmankuvien ristiriidattomuus on se johon ne korkeintaan kiinnittävät huomiota. Ne kuitenkin unohtavat parsimonian. Ja tätä kautta ne muuttuvat hyvin abstrakteiksi kysymyksiksi.

Esimerkiksi jos nuoren maan kreationisti väittää että evoluutikoiden maailmankuvallisuus kieltää heidän mallinsa a priorisesti, he eivät voisi olla enempää väärässä. Sillä vankin todistusaineisto on a posteriori -tyylistä tietoa ja siihen sovitettua parsimoniaa. Tämän taustalla on ajatus siitä että tieteessä on, jos ei täydellisiä, niin ainakin hyviä karttoja. Nämä ovat siis ehdottomasti käteviä. Nuoren maan kreationistin kohdalla kenties jos meillä ei olisi nykyistä käsitystä geologiasta, maantieteestä, astronomiasta, suhteellisuusteoriasta ja evoluutioteoriasta, se olisi yhtä mahdollinen kuin mikä tahansa muukin. Mutta tosiasia on se, että saavuttaakseen menestystä nuoren maan kreationisti joutuisi kumoamaan valtavan määrän tämän hetkisen tieteen valtaparadigmoista. Tämä on toki teoriassa mahdollista, koska tieteen historiassa paradigmanmuutoksia on tehty aiemminkin.
1: Tämä on a posteriorista tietoa siitä että opimme tekemään parempia karttoja, eli tiede jotenkin liittyy karttojen kätevyyteen ja sen kehittelyyn jollain muulla kuin a priorisella suoraantietämisen menettelyllä. Ei siis mikään "tieteen naurettavaksi tekevä asia" kuten moni näyttää ajattelevan. Kun huomionsa keksittyvät Absoluuttiseen Totuuteen eikä Karttojenn Kätevyyteen. A posteriori -tieto ei kumoudu sillä että lisää tietoa saadaan a posteriori. Sille paljon relevantimpia ovat ne huomiot joiden mukaan a priori -tietoa on väkisinkin jokaisessa systeemissä. Joka on tosiasia. Ja muistuttaa siitä että jopa sitten kun YEC -tiede on tulevaisuudessa voittanut ateistinaturalistit tulevassa tieteen voitonmarssissa, niin sittenkin se tieto olisi epävarmaa ja epätäydellistä.

YEC -kreationisteilla ei ole tällä hetkellä tarjota mitään a posteriorista mallia joka olisi voittanut nämä vallitsevat teoriat. Joten ainut mitä he voivat tehdä on ajatella optimistisesti että heillä on maailmankuvallinen a priori varmuus tästä asiasta. Ja että tuleva huipputason nuoren maan kreationismin tutkimus tulee päihittämään ne huonot vastineensa. Heillä ei vielä tällä hetkellä ole kuin maailmankuvallinen a priori -torjunta evoluutioteorialle, ja he projisoivat tätä evoluutikoihin ajatellen että tämä on se mitä kaikki tekevät. Ja YEC oli tässä vain esimerkki. ; Tosiasiassa voisimme esimerkiksi ajatella että on periaatteessa mahdollista että maa on litteä, että vaskesta taottu kupu kiertää taivaannapaa vasten luoden maan päälle yön, päivän ja tähtitaivaan. Mutta vain jos elämme ajatuksessa siitä että meillä ei olisi mitään jaettua yhteistä tapaa havainnoida maailmaa, eikä mitään tietovarastoa joka kartoittaisi maailmaa yhä paremmin ja paremmin.
1: Moni asia on mahdollinen ennen tiedon tarkentumista, mutta harvempi sen jälkeen. Kotona kykkiessä on vaikeaa sanoa mitkä eri kartoista ovat hyviä, mutta maastoon meneminen vihjaa että osa niistä koostuu tallatuista maileista ja osa pelkistä märistä unista. Mutta kun meillä on jo hyviä arvauksia, ne pakottavat hylkäämään esimerkiksi nuoren maan kreationismin. Ja tätä ei tehdä a priori vaan a posteriori. Tässä lähinnä kyseenalaistetaan a posteriori maailmankuvallinen ilmiselvyys joka on puhtaasti a priori.

Evoluutio käytännössä takaa sen, että olemme siinä määrin Konrad Lorenzin rumia ankanpoikia, että voimme elää, jakaa kokemuksiamme, kommunikoida ja kenties jopa elää niin pitkälle että jopa ehdimme kohota tieteen joutsenensiiville koostamaan jonkin verran a posteriorista tietoa. Jotta muiden ei tarvitsisi. Jotta maailma olisi jälkeen tuleville parempi, tarkempi ja käytännöllisempi.

Ja jos voimmekin olla Quinen kanssa erimielisiä siitä miten "praiseworthy" kuolema luonnonvalinnan ja evoluution kohdalla on, niin se kuitenkin tekee eläimistä "käytännöllisempiä" ympäristössään eläjiä. Ja tosiasiassa sama pätee myös maailmankuvallisuuskysymykseen ja tietoon. Aluksi on enemmän vaihtoehtoja ja variaatiota. Ja osa sitten häviää pois. A posteriori -tieto on aina "rajoittavaa" ja "rajoittunutta". Ihan siksi että se on tietoa.

Koska maailmankuva on voitu valita ennen tutkimuksessa saatavaa tietoa, kysymys on yksilötasolla osittain onnenpelistä. Ja näin voi tuntua epäreilulta että jonkun maailmankuva on todellakin paremmin perusteltu kuin toinen. Ja a posteriori -tieto itse asiassa nimenomaan tarkoittaa sitä että kaikki maailmankuvat eivät ole yhtä hyviä ja näin koko maailmankuvallisuuskysymyskin on harhaanjohtavaa tai ainakin turhaa ja epäkäytännöllistä. Epäreiluuskokemustaan vinkuvalle YEC:ille ei voi sanoa oikein muuta kuin lainata "Red Dead Redemption" -peliä. Että "Some trees flourish, others die. Some cattle grow strong, others are taken by wolves. Some men are born rich enough and dumb enough to enjoy their lives. Ain't nothing fair. You know that."

Oletteko mahdollisesti tosissanne?

"If theism were true, you'd know it."
("ex apologist", "Non-Trivial Counterpossible Monday")

Massimo Pigliucci on kommentoinut Alvin Plantingan näkemyksiä. Hän nostaa esille monia puutteita ja vetää niistä sen johtopäätöksen jonka moni muukin vetää. "I keep hearing that Notre Dame philosopher and theologian Alvin Plantinga is a really smart guy, capable of powerfully subtle arguments about theism and Christianity. But every time I look, I am dismayed by what I see. If this is the best that theology can do, theology is in big trouble." Plantingan näkemysten kritiikki on nykyään sen verran tunnettua, että se tavallaan yleistyy laajemminkin teismin rationaalisuutta ja jumalatodistuksia käsittelevän teologian kriisiksi. Kun Plantingaa kehutaan paljon, mutta hänen argumenttiensa puutteet ovat tunnettuja ja melko selviä, herää teistien kehyvasta hypestä ikään kuin luonteva reaktio siihen, että jos tämä on parasta mihin kykenette, niin ei mene hyvin koko oppialalla.

Otan tätä blogausta varten kuitenkin yhden pienen yksityiskohdan. (En näe tarpeelliseksi toistaa Pigliuccin argumentteja kun ne voi lukea linkin takaa.) "The first question was based on recent surveys that put the proportion of atheists among academic philosophers at around 62%, slightly above what it is for scientists (it varies from sub-discipline to sub-discipline, too). Plantinga concedes that this is problematic for theism, considering that philosophers are the ones who are most familiar with all the arguments for and against the theistic position." Plantinga siirsi puheen todistustaakan siirtämiseen. Mutta tässä on hänen kannaltaan syvä ongelma. (Sellainen jota Pigliucci ei tuonut esille.)

Nimittäin se, mihin Plantingan kannattama warrant ja sensus divinitatis johtavat. Plantingan warrant tarkoittaa sitä että ihmisen järki on luotettavaa. Ja sensus divinitatis tarkoittaa sitä että Jumalakysymys on ihmisen järjen alueella. Siitä miten tämä jumala-aisti toimii on tietysti useita eri versioita ja laajasti ottaen kysymys voi olla jotain joka muistuttaa "muistamista", eli ikään kuin palattaisiin muistiin Jumalan kohtaamisesta joka on tehty ennen syntymää. Tai sitten siinä ollaan ihan konkreettisesti tekemisissä Jumalan kanssa siten että jonkinlaienen Jumalareseptori ottaa vastaan Jumalallisia kohtaamisyksiköitä.

Ja kun tätä mallia katsotaan uskonnolliseen vakaumukseen, on ihmisten teistinen käytös hyvin erilaista kuin mitä näistä malleista voisi ennustaa. Meille opetetaan että uskominen on (1) Joko jotain johon kasvetaan ja opitaan. Tässä järjellä ja kokemuksella olisi prosessissa tärkeä osa. (2) Uskonto on ikään kuin synnynnäistä ja homo religiosus olisi ikään kuin perusviritetty teisti.

Kuitenkin kun uskonnon psykologiaa tutkitaan, sitä vaivaa intuitiivisuus. Intuitiivisuus joka ei mahdu kumpaankaan malliin. : Epiphenom -blogi tarjoaa tähän psykologisiin tutkimuksiin viittaavan haarukan ; Uskonto ja yliluonnolliset konseptit pitää erikseen opettaa lapsille, mutta jos olet syvällinen ja taitava ajattelija, todennäköisemmin menetät uskosi. ; Lapset pitää viedä pyhäkouluun koska muuten he eivät opi uskovaisiksi. Mutta liika ajattelu on selvästi ongelma. Uskonto on siis helposti opittava, mutta ei kovin syvällinen. Ja tämä ei sovi Plantingan jumalamalliin. Tämä on hyvin syvä ongelma kaikille niille Jumalanäkemyksille joissa korostetaan sitä että Jumala on luonut ihmiselle järjen jotta hän tuntisi Jumalan, käyttäisi järkeään ja oppisi Jumalasta yhä lisää ja yhä syvemmin.

Tästä päästään siihen miksi laitoin aivan alkuun sen omituisen sitaatin.

Sen ensimmäinen iteraatio voisi olla se, että se on a posteriori argumentti joka käytännössä falsifioi sen hyvin tietynlaisen (partikulaarin) Jumalan jota Plantinga kannattaa. Se ei ole suoraan ateistinen, mutta se sanoo että jos Jumalasi on tuon laatuinen, se ei ole vakavasti rationaalisena otettavan ihmisen Jumalanäkemys.

Se on hyvin yleinen Jumalan olemassaolon kieltämisperinteeseen osuva ateistinen argumentti. Se voidaan muotoilla laajemmin. Tavalla jossa Plantingan warrant on vain yhdenlaatuinen esimerkki. Sama kaava siis toimii astetta laajemmin. Mikä tahansa argumentti joka yrittää kumota Jumalan olemassaolon viittaamalla maailmassa oleviin faktoihin voidaan tiivistää samaan ideaan. (Riippumatta siitä onko kumousyritys maailmassa oleva kärsimys, evoluutioteorian paikkaansapitäminen, mieli-ruumis -dualismin epäonnistuminen mielenfilosofiassa...) Niiden kaikkien rakenne tiivistyy seuraavaan:

P1: Jos Jumala on olemassa, havaitsisimme asian X.
P2: X ei ole se mitä havaitaan
J: Siis Jumala ei ole olemassa.

Argumenttirakenne tämänlaisessa on modus tollens -deduktio. Se on loogisesti täysin validia argumentointia. Jos premissit pitävät paikkaansa, johtopäätös on tosi. William Lane Craig on käyttänyt tämänlaisen rakenteen kumoamiseen erikoista strategiaa. Hän on luonut erikoisen Jumalakonseptin jossa ytimessä on se, että Jumala on määritelty olennoksi joka on sellainen että jos se voi olla olemassa, se myös on olemassa (necessary being). Ja tässä mielessä alkuun laittamani lainaus muuttaa luonnettaan.

Kun tätä sovelletaan a posteriori -argumentteihin ensimmäinen premissi, eli ehtoja määrittelevä premissi, viittaa asioiden mahdollisuuteen ja mahdottomuuteen. (1) Ja jos tässä viitataan tilastolliseen mahdollisuuteen jossa punnitaan eri vaihtoehtoja, niin silloin olisi olemassa mahdollinen maailma jossa tämä Jumalamahdollisuus toteutuu. Ja näin ollen Jumala olisi olemassa. Ja näin ollen itse premissi 1 kumoutuisi. (2) Mutta jos tämä mahdollisuus kiistetään, niin siinä tapauksessa päätetään a priorisesti että Jumalaa ei ole ja päätelmä on kehäpäätelmä. Jos johtopäätös on jotain joka on sisäytetty oletuksiin ei kyseessä ole aito johtopäätös.

Asian voisi palauttaa "kikkailevasti" Sanoa että pitää ajatella mahdollisuutta että kenties Jumala ei ylipäätään ole mahdollinen missään mahdollisessa maailmassa. Mahdollisuus kun voidaan määritellä joksikin joka on muutakin kuin "mitä ihminen voi kuvitella". Se, että ihminen voi kuvitella jonkin vaihtoehdon ei siis tarkoita että vaihtoehto olisi aidosti mahdollinen. Ja että muun väittäminen olisi kenties reifikaatio. (Tai jopa jos Jumalatodistus olisi mahdollinen, meillä olisi se jo koska mahdollinen on aktuaalinen.) Tässä mielessä suhtaudun asiaan samaan tapaan miten Kant suhtautui "Puhtaan järjen kritiikissä" klassiseen ontologiseen jumalatodistukseen jonka Anselm Canteburylainen oli esittänyt. Kant jaotteli että se minkälainen asia on (what a thing is) ei ole sama asia kuin se onko se olemassa (whether it is). Menen vain askelta pidemmälle. Kantin hengessä esitän että me voimme sanoa maailman luonteesta erilaisia väitteitä, mutta on aivan eri asia kysyä ovatko nämä essenssit todella sitä mitä maailmassa myös toteutuu tarkastelluissa kohteissa.. Tässä mielessä sanomassani ei ole mitään kovin uutta, mullistavaa nerokasta tai ovelaa (mutta toisaalta ei mitään hirveän kyseenalaistakaan).

Itse olen tässä kohden yleensä "miltei niellyt osaluodin" siinä mielessä että olen tunnustanut tekeväni oletuksen joka on kriittinen Craigin erikoisesti määritellylle Jumalalle.
1: Tämä ei kuitenkaan tarkoita oikein minkään sortin ateismia koska tosiasiassa partikulaarin Jumalan falsifiointi ei tarkoita samaa kuin ateismi. Esimerkiksi mystikot voivat sanoa suoraan että Plantingan ajatus järjen ja havaintojen ja kokemusten avulla tiedetystä ja tunnetusta Jumalasta olisi väärä. Tämä ei tee heistä ateisteja, koska tässä ei kiistetä Jumalaa vaan hyvin tietynlainen Jumala.
2: Itse asiassa voidaan sanoa että kiellän lähtökohtaisesti loogista todistamista koskevan periaatteen. Teen aksiooman, mutta tavalla joka on hyvin perusteltu. Ja se ei koske oikeastaan ollenkaan Jumaalaa, vaan aivan mitä tahansa jota yritetään perustella vastaavalla rakenteella. Jos me esimerkiksi mietimme sitä miksi kehäpäätelmä on kielletty, se johtuu siitä että jos se sallitaan mitä tahansa voitaisiin todistaa. Samoin voidaan selittää että mikä tahansa argumentti olisi validi koska voitaisiin määritellä että jos se tapahtuu jossain mahdollisessa maailmassa, se on olemassa (kenties jopa niin että jos se on mahdollinen se on olemassa kaikissa maailmoissa). Ja samalla logiikalla voitaisiin kiistää lähtökohtaisesti kaikki jumalatodistukset sitä kautta että materiaalista maailmaa käytettäisiin tämänlaisena (necessary being) olentona.
3: En edes väitä että tämä määritelmä olisi väärä. Vaan vetoan siihen että on kenties mahdollista että Jumala ei olisi mitenkään mahdollinen missään mahdollisista maailmoista. Ja muun olettaminen vaatisi keskustelukentän a priorista rajaamista. On annettava tilaa tällekin mahdollisuudelle ja siksi se ei ole kaikenkattava.

"Olettakaamme, että
oksentava lohikäärme
on necessary being."
sanoi rationaalinen viikinki
ei missään koskaan ikinä.

Suoraan sanoen Craigin määrittely tuntuu enemmän epätoivoiselta yritykseltä tehdä mitä vain jotta teismi ei kumoutuisi ja lopputulos on enemmän premissikikkailua kuin todellista maailmaa koskevaa tietoa ja viisautta.
1: Että jos tämä on se Jumalamääritelmä mitä parempaa teillä ei ole, niin aika heikoilla mennään. Että "kun kaikki muut vaihtoehdot Jumalatodistuksista on eliminoitu, se mikä jää jäljelle olisi se minkä olisi pakko olla tosi". Toimii jos ja vain jos ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Ja jos ei, niin miten niin tässä muka ollaan keskustelemassa aiheesta eri kulmilta tai hankkimassa tietoa siitä onko Jumala olemassa vai eikö ole?
2: Itse asiassa oleellista onkin että Craigin argumenttirakenne koskee mitä tahansa a posteriorista argumenttia ja se tehoaa niihin kaikkiin. Se kertoo aivan suoraan että henkenä on "sanokaa mitä sanotte, sillä ei ole meille mitään väliä eikä mikään voi muuttaa mieltämme". Miksi kukaan viitsisi vaivata mieltään tälläisen asennevammaiston kanssa? Kun kaikki perustelu tosiasioihin viittaamalla kielletään lähtökohtaisesti, niin eikö tämä ole sitä että a priorisesti premissoidaan Jumala tavalla jossa ei ole tilaa keskustelulle. Ei se eroa siitä että ateisti vain määrittelisi a priorisesti että Jumala on turha ja olemassaolematon sanoi uskova siihen mitä tahansa.

Kaiken kaikkiaan olisi mielenkiintoista kuulla miten Craig ja muut teistit kertovat sen miten he tietävät että tämänlainen "jos on mahdollinen on todellinen" -asenne on todella se joka kuvaa yhtään mitään. Ja miten he tietävät että juuri tämä on se luonne mikä Jumala on. Kenties Jumalalla voisi olla muunlainen olemassaolon luonne. Että mistä tämä tiedetään? Siitä että kaikki muunlaiset Jumalat ovat helvetin epäuskottavia ja faktojenvastaisia ja ainut mikä olisi mitenkään mahdollinen olisi näin spesifisti määritelty? Eikö tälläisestä triviaaliudesta pitäisi jo vetää johtopäätöksiä yleisestä Jumalakonseptin uskottavuudesta?

Näin voidaan tehdä. Tällöin teisti joutuu puolustamaan sitä että miksi ei ole mahdollista että Jumala ei olisi mitenkään mahdollinen. Ja tässä kohden hän joutuu vastaamaan siihen ongelmaan mikä juuri annettiin ateistille. ; (1) Jos on mahdollista että Jumala ei ole mitenkään mahdollinen, ei argumentilla tavallaan olekaan mitään pohjaa. (2) Ja jos väitetään että ei ole mitenkään mahdollista että Jumala olisi mahdoton, ollaan tekemässä premissiä joka ajaa kehäisyyteen. Mutta huono konsepti on huono. Enkä siksi lähde palauttamaan huonoa logiikkaa lähettäjälle. (Tosin jos alkuun laittamani lainauksen vääntää tähän argumenttiin se muuntuu a prioriseksi argumentiksi joka pakottaa teistin oletamaan kaikenlaista)

Kenties tärkein syy haluttomuuteen on tietysti agnostismissa. Craigin konsepti on vakavammin otettavissa ateismikritiikkinä. Agnostikko voi sanoa vain että kenties on mahdollista että Jumala ei ole mitenkään mahdollinen. Ateisti joutuu olemaan tiukempi ja tekemään vahvasti premissin jossa ei vain sanota että konsepti vaikuttaa hyvin marginaaliselta ja epätoivoiselta, että kenties on muitakin Jumalamalleja. Ateisti joutuu olettamaan että konsepti on paitsi huono, myös epätosi. Itselleni tietysti riittää se, että palautan sen mitä Plantinga sanoi ateismista "But lack of evidence, if indeed evidence is lacking, is no grounds for atheism. No one thinks there is good evidence for the proposition that there are an even number of stars; but also, no one thinks the right conclusion to draw is that there are an uneven number of stars. The right conclusion would instead be agnosticism." ja muotoilen sille jatkostatementin "But lack of evidence, if indeed evidence is lacking, is no grounds for theism. No one thinks there is good evidence for the proposition that there are an even number of stars; but also, no one thinks the right conclusion to draw is that there are an uneven number of stars. The right conclusion would instead be agnosticism." Ja loppupäätelmäksi voidaan sanoa että ei ole rationaalista olla teisti tai ateisti. Että joko agnostismi tai idiotismi. Että minä en tiedä, eikä kukaan muukaan tiedä. Ja jos olet erimielinen, niin olet likainen kerettiläinen.

Pieni ajatus ; Kauhea kauhea evoluutiopsykologia

Ihmiset sanovat että evopsykologia automaattisesti mollaa ja haukkuu kasvatusta ja kulttuuria ja redusoi kaiken geeneihin. Sen menetelmiin ei moni jaksa edes tutustua koska eugeniikka! Ja se on lähtökohtaisesti väärin koska se on dogmaattinen ja perustuu väärään näkökulmaan. Ihmisen vapaus karsiutuu, koska ihmisen tulee olla eksistentiaalisesta näkökulmasta vuorovaikuttava ja perimmältään vapaa sillä tavalla, että kaikki kahleet ovat pelkästään sitä että ihminen uskoo niihin.

Sitten katsotaan tuoretta tutkimusta. Tutkimus tehty tämän hetken muodikkaalla metodilla. Koko genomin kattavassa tutkimuksessa yhdistettiin geenejä ja fenotyyppiä. Tutkimusaiheena koulutuksen ja geenien yhteys. Mittauksissa vertailtiin ihmisiä sen mukaan minkä määrän koulutusta he olivat käyyneet. Vertailtiin geenejä suhteessa tähän. Dataa murskattiin pirusti ja geenejä käytiin läpi huimasti.
* Löydettiin (3) tilastollisesti merkitsevästi ihmisten koulutustasoeroihin liittyvää geenisekvenssiä. Eli suomeksi ; Geeneillä on yhteys koulutukseen. Ei ole aivan merkityksetöntä minkälaiset geenit saat. Ne voivat auttaa opintielläkin.
* Samalla on hyvä huomata näiden kaikkien geneettisten vaikutusten yhteisvaikutus. Löydetyt geenit selittävät 0,02 prosenttia koulutuksen käymisestä. Suomeksi ; Niiden vaikutus on lähellä olematonta. Lopussa on tilaa muille selityksille kuten kasvatukselle, kulttuurille, sattumalle, vapaudelle tai vaikka Jumalalle.

Berkeley Science Review toki muistuttaa tämänlaisiin tutkimuksiin liittyvistä puolista. On helppo vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. (a) Geenien merkitys voi ylikorostua, vaikka se käytännössä selittää kuukauden verran opiskelua. (b) Geenien merkitys voi alikorostua, kun additiiviset efektit ja tietyissä olosuhteissa aktivoituvat vaikutukset eivät näy.

Nähdäkseni tämä on hyvä kuva siitä miten evoluutiopsykologia ja geenien ja käytöksen välisten yhteyksien etsiminen ylipäätään ei ole yhtä tiukasti tiettyihin teemoihin redusoiva kuin eksistentialismi joka suoralta kädeltä a priorisesti kieltää geenien vaikutuksen.

Kuolavertaus

Lapsuuteni ei ollut erityisen filosofinen. Esimerkiksi Herakleitoksesta - tai muistakaan aikuisista - välittämättä ryvin monta kertaa samassa ojassa. Tässä minua toki yritettiin valistaa ; Ajateltiin että ojassa rypemisen pitäisi olla itsestäänselvää, a priorisen tiedon mukaan typerää. Tai että talvipakkasilla kastellut kengät opettaisivat empiirisestä kokemuksesta jotain edes a posteriorisesti. Kumpikaan näistä filosofian pääsuuntauksista eivät kuitenkaan vaikuttaneet minuun suuresti.

Mutta mitäpä sitä voisi tehdä kun maailma on mitä on. Siinä maailmassa ojassa oli jännittävää ja lumi - joka oli parempaa kuin mikään nykyajan lumi - oli juuri sopivaa siihen että lumikasaan voi kaivaa käytävän ja sen perälle onkalon. Täällä lumiluolassa rukkasta nuolemassa sitten saatoin esimerkiksi katsella seinämälle syntyviä heijastuksia joita syntyi joko auringosta tai luolan ulkona ohi ajavista autoista.

Kun sitten ryömin luolasta, tapani mukaan läpimärkänä, ulos oli maailmassa vain pinnallista puuhastelua. Siellä oleva maailma ei ollut mitään sellaista ylevää joka huutaisi että se olisi Totuutta ja Perimmäisempää Ymmärrystä. Eihän siellä tajuttu edes lumiluolien hienoutta! Kun sieltä ryömi ulos ei siinä ollut helppoa kokea mitään valaistumista. Odotettavampaa oli, että ulkopuolella aikuiset odottaisivat vain tekosyytä milloin pistäisin pääni ulos aurinkoon. Ja varjotkin kiinnostivat heitä lähinnä siinä mielessä, että he olivat päättäneet että jos ulostullessani näen varjoni, niin talvi jatkuu vielä kuusi viikkoa.

Pile it up!

Kristityt uskovat Taivaaseen ja Helvetin huonoon perusteluun.
Tie Helvettiin onkin kivetty apologeetikkojen argumenteilla.

En yleensä ottaen pidä kääntymiskertomuksia kovin oleellisina. Esimerkiksi "Mahdollisuus muutokseen" näyttäytyy enemmän kasana ihmisiä jotka sanovat jotain sen suuntaista kuin "Alettuani elämään valheessa alkoi luultua parempi valheellinen elämä. Nyt todellisuudentajuni on muuntunut enkä enää ymmärrä oikeaa väärästä ja totta epätodesta ja minua käytetään keppihevosena kaikenlaisissa kampanjoissa. Pyydän apua tilanteeseeni. Apua, apua." Käännynnäisyys on irrelevanttia. Muutenkin tarinoissa on sellainen sävy, että niissä - paitsi tehdään sosiaalipornoa elämästä ja herätetään tunteita siitä miksi pitäisi välittää noista itselle ihan tuntemattomista ja turhista ihmisistä, ennen kaikkea - erimieliset ajetaan tilanteeseen jossa kritiikki on ihmistä vastaan käyvää. On selvää että argumentaatio ei näissä anekdooteissa ja elämäntarinoissa asetu mihinkään kiinnostavaan tai mielekkääseen kontekstiin.

Sama turhuus koskee luonnollisesti myös ateistejen kääntymiskertomuksia. Moni paikka pursuaa "how I become atheist" -tyylisiä tarinoita. Ne eivät myöskään ole kiinnostavia.

Tosin kohtasin tässä kohden poikkeuksen. "Debunking Christianity" -blogissa oli entisen apologeetan kääntymiskertomus. Hän rajaa kertomuksensa mielenkiintoisesti "I should preface what follows by saying that, given the context, I’m going to focus almost exclusively on the intellectual side of my Christian life, although of course it was integrated with a significant emotional and spiritual life." Tämä näkökulma tunnustaa että kääntyminen ei ole pelkkää logiikanpyörittelyä, mutta se kuitenkin tarjoaa jotain muuta kuin puhdasta sosiaalipornoa (jonka tapahtumisestakaan ei yleensä ole edes oikein mitään todisteita). Tästä päästään aiheeseen:

Mitä rataa seuraisi ideaalin uskovaisen kanssa käyty keskustelu

Hän kuvaa intellektuellin asenteen muutoksen pitkästi. Otan tästä kuitenkin itselleni mielekkäät pari kohtaa:
1: Ensin hän huomasi, että deduktiivisissa (etenkin luonnon)teologisissa argumenteissa oli ongelmia "(e.g. invalid; valid, but had at least one dubious premise; valid, and maybe sound, but it doesn't get us all the way to theism)." Hän kuvasi myös miten tämä vaikutti vahvasti pikku hiljaa ; Luonteeltaan a prioristen deduktiivisten argumenttien karsiutuminen yksi kerrallaan iskee modus tollens -logiikkaan nojaavaan kritiikki-immunisointiin ; "If objection x is sound, then theism (or Christianity) is false. But theism (or Christianity) isn't false (because sound deductive arguments A1-An show otherwise); so, objection x must not be sound." With the realization that I no longer accepted *any* of the deductive arguments, I saw the objections in a new light."
2: Seuraava vaihe oli mennä kumulatiivisten argumenttien puoleen. Niissä sovelletaan a posteriorista argumentaatiota, induktiivista ja abduktiivista päättelyä, ja yritetään perustella että on rationaalisia viitteitä Jumalaan. Näin erilaiset kompleksisuutta ja universumin hienosäätöä koskevat argumentit kasataan yhteen. Ja kumulatiivisen argumentaation mukaan tämä tekee Jumalasta todennäköisemmän kuin epätodennäköisen. "This put pressure on me to reconsider the "cumulative case" approach to the arguments, and to construe them as inductive arguments, or as clues to an abductive inference to the best explanation." Menetelmä on tietysti ollut muodikas, ja esimerkiksi Swinburnen kumulatiiviset argumentit ovat hyvinkin suosittuja. Niissäkin oli kuitenkin ongelma. Nimittäin se, mikä seuraa siitä jos argumentaatio tehdään oikein eikä vain kasata yhteen kaikkia mahdollisia Jumalaa puolustavia argumentteja ja nimetä tätä kasaa kumulatiiviseksi. "The problem, though, is that once you construe all the evidence as inductive or abductive, then *all* the evidence, pro and con - must be put into the "pot" - and the posterior probability (when construed inductively) or what constitutes the best explanation (when construed abductively) rises or falls with each piece of data."

Tämän jälkeen on hyvä ottaa saman kirjoittajan omaan blogiinsa tekemän huomautuksen joka koskee Craigin argumentaatiota. Hän viittailee Morristonin tekemiin argumentteihin. Hän kirjoittaa että "Morriston has a slew of other papers in which he has offered undercutting defeaters for every single one of Craig's philosophical (i.e., a priori) arguments against the existence and traversability of actual infinites. Also worth noting is that many of these papers are over a decade old, and, to date, Craig has failed to adequately address even a single one of Morriston's critiques of Craig's a priori arguments. To his credit, though, Craig has attempted to reply to a number of Morriston's other criticisms of the kalam cosmological argument (e.g., Morriston's criticisms of the causal premise, of the a posteriori (i.e., empirical) arguments for a finite past, and of the grounds for inferring that the cause of the beginning of the universe is a personal agent)." Eli Craigin deduktiiviset arugmentit ovat taatusti saaneet kritiikkinsä.

Tässä oleellista on huomata metodi. Hän ei ole miellyttävä siksi että on päätynyt kääntymiseen pois uskonnosta. Sen sijaan miellyttävää on se tapa jolla keskusteluun on otettu osaa. Argumenteilla on paikka ja tapa jolla ne toimivat. (Tosin käytännössä, jos tuota hyvää tapaa tuottaa, johtaa se helposti siihen että fundamentalistinen kristillisyys alkaa näyttämään hoopolta.)
Mitä uskovaisten kanssa keskustelu on käytännössä

Ylläoleva linjaus rajaa sen mikä on mahdollista tehdä asiallisella keskustelulla. Yleensä ihmiset eivät kuitenkaan noudata ylläolevaa toimintamallia. He eivät kontekstoi argumentteja. Sen sijaan ihmiset ovat presuppositionisteja jotka ovat päättäneet ennalta mikä on lopputulos. Ja

Ylläoleva kaavasto käsittelee kuitenkin lähinnä ihanteellisen suhteen teologiaan. Jokaista argumentaatiota käytetään siinä oikein ja omassa kontekstissaan oikein käytettynä. Kuitenkin useimmiten käytössä on jotain aivan muuta.

Keskustelua ei käydä argumenttien ja todisteiden kautta vaan jotain aivan muuta kautta. Sosiaaliporno, toisten persoonaan ja intresseihin viittaaminen ovat yleisiä uskovaisten tapoja nollata kaikki kritiikki. Esimerkiksi kelpaa jo ylle antamani linkki jossa Craigin argumenttien kritiikit debunkataan oivallisen nerokkaalla vasta-argumentilla joka huomioi vastustajan arugmenttien sisällön oivallisesti ; Craigin pitkään jatkuneen puolustuksien puutteen katsotaan johtuvan tietyistä syistä "Given the way Craig straddles the popular and academic life, it's reasonable to infer that the man couldn't proceed to other topics that interest him in his academic life (i.e., divine aseity) if he replied to every article coming from someone trying to make his or her career out of refuting him." Eli vihjataan esimerkiksi että Craigin julkisuus ja medianäkyvyys tekee hänestä houkuttelevan kritiikin kohteen, koska tätä kautta saa kuuluisuutta. Siksi hänen ei tarvitse vastata kritiikkiin. Ja koska kritiikkiä ei tule, se kertoo että kritiikki itsessään on irrelevanttia.

Pääasiallinen kristittyjen apologeetikkojen oikeasti käytännössä soveltama käännytysstrategia perustuu nimittäin siihen että vastustaja lähinnä hukutetaan työhön kun itse pyritään pääsemään mahdollisimman helpolla. ; Käytännössä tällöin harjoitetaan Gish Gallopia.
1: Tällöin deduktiivisia argumentteja heitetään iso kasa, ja jos jokin niistä kumotaan, tästä ei välitetä vaan siirrytään seuraavaan argumenttiin. Tällöin jokainen deduktiivinen argumentti harjoittaa modus tollens -puolustusta ympäri. Jokainen kritiikki on eitoimiva, koska joku toinen paska argumentti on jäljellä. Tässä asenteessa pelin henki on se, että niin kauan kuin joka ikinen uskovan argumentti ei ole kumottu, niin yksikään kritiikki ei merkitse mitään. Ja niin kauan muita voidaan häiriköidä - esimerkiksi/etenkin yksityisviesteillä, sillä julkinen ja yleinen debatti jossa jokaiseen väitteeseen paikalla on juuri sen alan asiantuntija arvioimassa argumentteja. Tämä on juuri se johon yksikään apologeetikko ei suostu. Että esittää argumenttinsa tilassa jossa vastustajilla on asiantuntemus ja aika reagoida jokaiseen argumenttiin.
2: Mukaan tulee yleensä vielä kumulatiivinenkin puoli - sillä argumenttejen deduktiivisuus tai induktiivisuus ei näitä uskonihmisiä kiinnosta. Jokainen argumentti on paitsi immuuni kun niin moni argumentti johtaa "modus tollens -puolustukseen. Sillä kasautumaa pidetään induktiivisena. Kun vain kasataan kaikki mitä Jumalan puolesta on, ja cherry pickataan argumentit niin että kasataan vain Jumalaa puolustavat puolet ja osiot ja pidetään niitä vastustavat puolet kerettiläisinä ja lähtökohtaisesti väärinä pois kuvioista. Ja tätä kasautumaa pidetään jonain joka yhdessä yhteisvaikuttaa niin että kokonaisuus olisi muka entistäkin uskottavampi.
3: Kuitenkin kyseessä on lähinnä se, että virheargumentteja kasataan yhteen ja väitetään että se jotenkin lakkaisi olemasta virheargumentti kun niitä tuotetaan iso kasa, ja mahdollisimman paljon erilaisia ja eri aiheista. (Jotka vielä yleensä haetaan juuri siten kuin on huono tapa. Eli ei siirrytä vastustajan vahvuusalueille joissa hänellä olisi paras arviointikyky ja osaaminen siinä mikä arvo ja merkitys ja osuvuus argumentilla on. Sen sijaan aiheet yritetään siirtää juuri sille alueelle jota toinen ei osaa. Tämä itse asiassa kertoo kaiken sekä näiden argumenttien laadusta, niitä ei uskalleta laittaa kunnon laatukritiikin alle. Että käännyttäjien yleisestä taidosta.)