Lapsuuteni ei ollut erityisen filosofinen. Esimerkiksi Herakleitoksesta - tai muistakaan aikuisista - välittämättä ryvin monta kertaa samassa ojassa. Tässä minua toki yritettiin valistaa ; Ajateltiin että ojassa rypemisen pitäisi olla itsestäänselvää, a priorisen tiedon mukaan typerää. Tai että talvipakkasilla kastellut kengät opettaisivat empiirisestä kokemuksesta jotain edes a posteriorisesti. Kumpikaan näistä filosofian pääsuuntauksista eivät kuitenkaan vaikuttaneet minuun suuresti.
Mutta mitäpä sitä voisi tehdä kun maailma on mitä on. Siinä maailmassa ojassa oli jännittävää ja lumi - joka oli parempaa kuin mikään nykyajan lumi - oli juuri sopivaa siihen että lumikasaan voi kaivaa käytävän ja sen perälle onkalon. Täällä lumiluolassa rukkasta nuolemassa sitten saatoin esimerkiksi katsella seinämälle syntyviä heijastuksia joita syntyi joko auringosta tai luolan ulkona ohi ajavista autoista.
Kun sitten ryömin luolasta, tapani mukaan läpimärkänä, ulos oli maailmassa vain pinnallista puuhastelua. Siellä oleva maailma ei ollut mitään sellaista ylevää joka huutaisi että se olisi Totuutta ja Perimmäisempää Ymmärrystä. Eihän siellä tajuttu edes lumiluolien hienoutta! Kun sieltä ryömi ulos ei siinä ollut helppoa kokea mitään valaistumista. Odotettavampaa oli, että ulkopuolella aikuiset odottaisivat vain tekosyytä milloin pistäisin pääni ulos aurinkoon. Ja varjotkin kiinnostivat heitä lähinnä siinä mielessä, että he olivat päättäneet että jos ulostullessani näen varjoni, niin talvi jatkuu vielä kuusi viikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti