Kaczynski - eli unabomber -terroristi - esitti, että politiikassa yhteiskunta on ikään kuin kaapannut tärkeät asiat itselleen. Ihmisille annettaisiin sitten irrelevantit asiat jotta he kokisivat saavansa valita. Näin esimerkiksi kysymykset valtiontaloudesta ovat tärkeitä, mutta uskonnonvapauskysymykset eivät. Ihmisten pitäisi ymmärtää tämä ja vaatia enemmän vapautta itselleen. Ihmistenkin tulisi saada päättää isoista asioista.
Vaikka Kaczynskistä ihmisenä ja sekopäänä voi olla montaa mieltä (tai oikeastaan vain yhtä mieltä), niin tämäntapainen ajattelu on varmasti nähty myös kansalaisaloitteen taakse. Siinä kansalaiset voivat nostaa mielestään tärkeän asian poliitikkojen käsittelyyn.
Käytännössä on käynyt kuitenkin niin, että tässä on enemmänkin rakennettu aloitteita aiheista joista poliitikot ovat puhuneet aina. Suuret kinanaiheet kuten pakkoruotsi, turkistarhaus, homoavioliitot ja vastaavat. Nämä ovat klassisesti juuri niitä aiheita jotka Kaczynski on nähnyt niinä "turhina aiheina". Ihmiset kuitenkin selvästi haluavat käyttää politiikkaa näiden asioiden vetämiseen.
Toisin sanoen näyttää, että jaottelussa voidaan nähdä "pienten ihmisten arvokeskusteluaiheet" ja "isojen poliitikkojen yhteiskuntarakennetta koskeva politiikka". Ja vaikka Kaczynski arvottaa nämä siten että arvokeskustelu on "turhaa", ja politiikka "tärkeää" niin kenties tämä jako voidaankin jakaa sillä tavalla että valtaosa arvokeskusteluaiheista ovat "innostavia ja kiinnostavia" ja että monet poliitikoille tungetut asiat on delegoitu sinne juuri siksi että ne ovat "tylsiä" eikä niitä siksi viitsitä ja haluta hoitaa itse. Politiikka onkin tällöin korostetusti "tylsien yhteisten asioiden hoitamista".
Tässä mielessä kansalaisaloitetta voidaan pitää hyvänä ideaalina joka on jossain määrin epäonnistunut ; Se nostaa esiin asioita. Mutta huomattavaa on, että käytännössä vaikka kansalaisaloitteen vaatima nimimäärä on käsittämättömän pieni, eikä se läpisaadakseen tarvitse taakseen prosentuaalisesti merkittävää osaa väestöstä, niin käytännössä ihmiset vaivautuvat ottamaan kantaa vain hyvin "populistisissa aiheissa". Ihmiset eivät kannustu tekemään kansalaisaloitteita tylsistä aiheista.
Ja tässä tulee tietysti vastaan se ongelma, että marginaalinen metelöinti auttaa ponnistamaan yllättävän pitkälle. Aktiivinen kohkaaminen palkitaan kansalaisaloitejärjestelmässä ; Vähemmistö saa äänen kuuluviin jos on riittävän aktiivinen mutta enemmistö jota ei kiinnosta ei saa omaa ääntään kuuluviin. Toki aktiivisuus vaikuttaa kaikessa demokratiassa, mutta kansalaisaloitteen kohdalla tämä näyttää erityisen selvältä juuri siksi että aloite joko menee eteenpäin tai ei mene. Ja tämä riippuu vain siitä, että saadaanko väkilukuun suhteutettuna melko pieni kannattajamäärä taakse vai ei. Huolta onneksi pienentää se, että kansalaisaloite ei ole sama kuin päätös tai äänestysvoitto. Ja tässä mielessä on kenties hyväkin että ihmisiä kannustetaan suurempaan aktiivisuuteen.
En kuitenkaan lähtisi aivan erityisen kyynisille linjoille. Sillä näkisin että kansalaisaloite ei tosiasiassa arvokeskustelulinjassa olekaan mitään uusien näkökulmien ja asioiden tuomista poliittiseen keskusteluun. Se olisi vaatimus niiden lopettamiseta. Että ratkaistaisiin eikä vatvottaisi. ; Itse asiassa näkisin että poliitikoilta osoittaisikin suurta viisautta jos he kykenevät ottamaan kansalaisaloitteet täten. Sillä sitten kun ne arvokeskusteluaiheet on ratkaistu kerralla ja lakaistu halki-poikki-pinoon hengellä syrjään, sitä voitaisiin keskittyä oikeasti yhteiskunnan toiminnan tasolla tärkeään - siihen tylsään - aineistoon. Jos asia osataan ottaa näin, kansalaisaloitejärjestelmä voi olla jopa jossain määrin onnistunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti