Uskotko tulevaisuuteen?

Erään vitsin mukaan oli kaksi naapuria. Toinen oli ateisti ja toinen harras kristitty. Kristitty oli rikas ja hän kiitti joka päivä julkisesti Jumalaa siitä että tämä oli siunannut häntä kaikella hyvällä. Elämä oli nautinnollista ja siitä piti olla kiitollinen. Ateisti korosti että Jumalaa ei ole, ja että pitäisi olla kiitollinen vain asioista. Sitten kristityllä alkoi menemään heikommin. Hän kiitti Jumalaa ja piti tilannetta arvokkaana nöyryyden opettamisena ja koettelemuksena joka vain vahvistaa uskoa. Ateisti korostaa että kärsimys on jotain mitä hyvä ja rakastava Jumala ei tekisi. Lopulta kristitty on säälittävässä tilassa, hän ei menetä luottamustaan Jumalaan ja pyytelee apua. Apuja ei kuulu ja ateisti pilkkaa rukousten tehottomuutta. Eräänä päivänä ateistille tulee kuitenkin sääli. Hän käy kaupassa ostamassa ruokatarpeita ja laittaa ne kristityn naapurinsa pihalle. Kristitty astuu pihalle ja  näkee ostokset. Hän kiittää Jumalaa rukousvastauksesta. Ateisti hyppää puskasta ja huudahtaa, että hän osti ostokset hyvää hyvyyttään! Että katso, kuitit ja kaikki. Kristitty kiittää Jumalaa siitä että tämä antoi hänelle rukousvastauksen ja pisti peräti Saatanan maksamaan laskun!

Teleologia on siitä erikoinen tekijä, että ihmiset tuppaavat liittämään sitä vain miltei kaikkeen. Ja tosiasiassa myös tapa jolla se liitetään on vain hyvin löyhästi sidoksissa siihen mitä tapahtuu. Tulkinnat ovat hyvinkin mielivaltaisia. Kristityn harjoittamaa teleologisuuden - asian näkemisen päämääräsuuntautuneena ja intentioiden seurauksena - noudattaa ns. presuppositionistista prosessia. ; Tillich sanoisi että vitsin ateisti on uskontofilosofi kun taas kristitty on teologi. Uskontofilosofi kun katsoo uskontoa kokonaisuutena ja ulkoa päin katsellen. Teologi taas on jo vakuuttunut Jumalasta ja kaikki vain sovitetaan oppiin josta ollaan jo varmoja.

Otin teleologian esille, koska se voidaan sitoa tärkeään asiaan. Nimittäin aikaan. Ihmisen kuolevaisuus tarkoittaa sitä että elämässä on käytössä rajallinen aika. Tämä on johtanut hyvin monisäikeiseen filosofioiden sikermään. Ääripäihin voidaan asettaa;
1: Spontaaniutta korostava oppi joka jotenkin nollaa kuoleman. Tähän malliin teleologisuutta vähennetään ja sen sijaan siinä korostetaan elämästä nauttimista. Ihmisen ei pidä tavoitella kuolemanjälkeisyyttä vaan nauttia hetkestä. Tämän idean keskiöön tulee usein tarpeiden tyydyttäminen ja turhan teleologisuuden karsinta. On osattava olla carpe diem, eikä elää jahkailutaloudessa jossa mietitään tavoitteellisesti mitä tehdään sitten kun vaikka päästään eläkkeelle.
2: Ikuisuutta korostava oppi jossa tämänpuoleinen rajallisuus on vain näennäistä. Että pitää tähdätä ikuiseen tuonpuoleisuuteen. Tässä tematiikassa korostuu elämän halveksunta ;  Rajallinen elämä on tuskallista, joten sen hetkiin ei kannatakaan tarttua. Sen sijaan pitää olla tavoitteellinen, välttää kenties tuskia - ja jostain syystä etenkin nautintoja - jotta silmät pysyisivät äärettömän elämän palkinnossa.

"Ruttopuiston Rovasti" kuten muutkin uskonmiehet tuntevat hyvin tämän kahtiajaon. "Jumalan valtakunta on aina edessäpäin, aina tulevaisuuden asia. Ne, jotka hengellisessä mielessä ovat välinpitämättömiä tai suorastaan taistelevat kristillistä uskoa vastaan, tyytyvät hetken nautintoihin. Heille riittää se, että he tänään elävät hyvin. Heillä ei ole tarkoitustakaan tähdätä iäisiin majoihin, maalliset Baja-majat kelpaavat heille vallan mainiosti. Jos eletään kuin viimeistä päivää ja mässäilyllä ja juomingeilla otetaan ilo irti elämästä, jos vatsasta tulee jumala, niin vatsan toiminta tulee keskeisen tärkeäksi opinkappaleeksi." Valitettavasti he tuntuvat usein jäävän tähän. Tämä on melkoisen dikotominen tapa ajatella asioita.

Toki minäkin olen tunnettu spontaaniudestani. Tarkalleen ottaen siitä että minulla on erikoinen tapa päätyä tekemään ns. ylilyöntejä. Spontaaniutta korostava elämä on toki mahdollista. Ja tiemmä monet saavatkin siitä lystiä ainakin hetkeksi. Tämä elämä on kuitenkin minun silmissäni vähän kuten kognitioiltaan rajallisten eläinten elämää. - Ihminenkin on toki eläin, mutta hänen kognitiivinen prosessointikykynsä ylittää metsän elikot - ja valtaosan kaupunkiluonnosta. Eläimiä seuratessa voi huomata miten esimerkiksi pulujen elämä ei välttämättä aina ole kovin kauheaa. Ensin ne hankkivat ruokaa ja sitten loikovat auringon lämmössä nurmikolla. Välillä täytyy rapsutella kaulaa jalalla.

Ongelma itse asiassa on niin relevantti että kristillinen eksistentialisti Torsti Lehtinen on kirjoittanut kirjan jonka nimeksi on annettu "Sika vai Sokrates". Se miettii sitä, että onko valittava viisaus vai onnellisuus. Ja että valtaosa "hyvän ja pahan tiedon puusta" nauttimistamme hedelmistä onkin todella ajanut ihmisiä onnettomiksi. Lehtinen korostaa että ihminen on vapaampi kuin taivaan lintu. Ja kenties tämän vuoksi myös vastuuseen kahlitumpi ja onnettomampi.

Itse näkisin että teleologisuus on tärkeä osa elämää. Ja tästä on pakko vetää huomio siihen että esimerkiksi uusateistit eivät ole vatsanpalvojia. (Eivät vaikka blogiin tekisi alluusioita bussiateistien mainoksista.) Sillä uusateistitkin uskovat huomiseen päivään. Tulevaisuus on luonnontieteilijälle kenties mysteeri, mutta samalla myös havaittava suure.

He ovat yllättävänkin vahvasti epikurolaisia. Epikurolaisuudessa taas on se jännittävä asia, että se korostaa suunnitelmallisuutta. Sen perusideana on se, että lyhytjännitteinen hedonismi johtaa huonoihin seurauksiin. Esimerkiksi huumeet ovat spontaanisti hetken mukavia mutta narkomaanius on vakava haitta jos halutaan nautiskella elämästä. Samoin panemisesta toiseen rientäminen on ihanaa, kunnes tulee kuppa, tippuri, satiaiset - tai jos halutaan todella pelotella niin HIV ja paheksuva saarna äidiltä. Epikurolainen teleologia eroaakin vain siinä että se suhtautuu kuolemaan eri(koisella) tavalla. Se hyväksyy sen, eikä pidä kuolemaa "niin vakavana asiana". Kuolema ja sen jälkeinen eivät ole ihmiselämälle relevantteja koska ihminen ei ole kuoltuaan paikalla kärsimässä.

Näin elämä on hieman kuten saippuakupla. Lyhytaikainen, hauras, mutta silti kallis. Itse asiassa sen lyhytaikaisuus voi olla juuri se joka tekee siitä arvostettavan. Tässä mielessä epikurolainen malli tulkita saippuakuplan "päämääräsuuntainen tarkoitus" on oleellisesti erilainen kuin vanitas -taiteessa jossa korostettiin kuolevaisuutta ja sitä että jos elää ja nauttii, on kuin saippuakupla valmiina puhkeamaan. Ja korostettiin että winkwink ei tarvitse elää noin vaan voi elää kuin ei koskaan puhkeaisikaan, elämää jossa puhkeaminen on pelkkä illuusio ja harha.

Toki tässä on muistettava että jos haluaa puhaltaa saippuakuplia, teko on suunniteltu. Tänään Helsingissä puolituttu hippi tuotti isoja saippuakuplia lasten iloksi. Hän ei paljastanut saippualiemireseptiään ja korosti että ehkä ihme on se, että hän haluaa tuottaa iloa ihmisille ja universumi interaktioi tämän spontaanin motiivin kanssa. Kuitenkin hän oli nähnyt sen verran vaivaa että oli hakenut jostain saippuaa - tuota hipeille muutoin hieman vierasta substanssia - ja tehnyt tästä liemen joka havaintojeni pohjalta toimi oikein mainiosti. Suunnittelu vaati ehkä varttitunnin, mutta sen aikana analysoitiin miten maailma - kuten se mistä saippuat puhalletaan ja saippuan vaikutus pintajännitykseen - toimii. Tämä tieto sovellettiin valmistamalla liemi ja keppi jossa oli köyttä. Ja tätä kautta saatiin aikaan kuplia jotka olivat elossa vain hetken!

Itse olen itse asiassa tätä astetta kyynisempi. Sillä olen jotenkin viehättynyt Heideggerin tapaan miettiä elämän päättymistä jonkinlaisena teleologian huipentumana. Hänestä ihmisen rajallisuus on oleellinen, koska ilman tätä tajua hän ei voi elää täyttä elämää. Tämä pitää toki sisällään hieman erikoisia puolia ; Voidaan esimerkiksi ajatella että vastaavalla logiikalla ihmiskunnan telos on tuottaa saasteita koska ihmiset tuottavat saasteita ja kun saasteita tulee riittävästi, niin ihmiskunta loppuu. Mutta rehellisesti sanoen "tämä kylähullun eskatologiakin" viehättää minua jollain erikoisella tavalla.

Itse näkisin että osa yrittää tehdä itsestään "rajattoman". Rajattomuus voi tarkoittaa ikuista elämää tai pysyvää jälkeä. Kuitenkin tosiasiassa on aika jolloin hautakivemme ovat murenneet, haljenneet ja sammaloituneet. Ensin lukukelvottimaksi, sitten kivikasaksi. Lopulta - viimeistään miljardien vuosien päästä kun aurinko syö maapallon - on mahdotonta nähdä edes hautakiven murenissa ja sen ympäristössä mitään ihmisen jälkiä. Joka ikistä meistä kohtaa katolisen kirkon huolena ilemenvä asia ; Se, että meistä tulee "unohdettuja ja kuolleita". Näin ollen jokainen joutuu ikään kuin olemaan samanaikaisesti Sika JA Sokrates. Siinä missä tarvitaan tarkoituksenmukaista käyttäytymistä ja suunnittelua, on myös muistettava elää. Pelkästään toinen on riittämätöntä. Teleologisuuttaan ei pakoon pääse, ja tätä kautta ajallisuus ja suunnitteli - kenties jopa äärettömyyteen asti - ovat siksi vierainamme.

Mutta olisi samalla hyvä muistaa että olemme ihmisiä ja yksilöitä jotka elävät maailmassa. Ja tässä ei välttämättä ole hyvää rationalisoida sotia poliittisiksi mekanismeiksi. Sillä vaikka tämä poliittinen mekanismi onkin mitä luultavammin totta, sen keskelle joutuminen vituttaa silti. ; Tässä sotatilanteessa ja kärsivänä ihmisenä ei oikeasti lohduta kuulla ratkaisuehdotuksia Pahan ongelmaan. Sillä mitä se kiinnostaa jos ylhäältä päin Jumalaperspektiivistä kaikki näyttää olevan asiallisesti ja hyvin. Yksilö kärsii ja häntä ahdistaa. On yks' hailee jos universumia ohjaa suuri voima jonka alla ihminen ei voi mitään ja jota ei voi muuttaakaan, jos nämä voimat ovat jyräämässä juuri minut.

Ja todellakin, niinä päivinä kun sattuukin niin että kaikki ei vituta, kannattaa kenties oikeasti nauttia auringon lämmöstä ruttopuiston pulujen ja pultsareiden - ja kenties myös rovastien - kanssa. Kenties jopa kiittää Jumalaa siitä että tämä teki itselleen poikkeuksellisesti ja antoi rukousvastauksen. Ja että tämä peräti laittoi itsensä Saatanan maksamaan laskun.

---

Oletteko koskaan lukeneet Kafkan novelleja? No, jos ette niin blogiani lukeneet voivat saada ymmärryksen siitä että he kenties kokevat tästä huolimatta elävänsä sellaisessa. Kafkallahan oli ajatus siitä että ihmisen häpeä voi olla niin suuri, että se ikään kuin metamorfosoituu, ja sitten ihmisen tilalla on hänen häpeäminänsä, joka raahustaa eläimellisesti ympäriinsä. Tänään, jostain syystä tavallinen Häpeä-Tuomo ei ollut päivystämässä. Sen sijaan sisällä läikähteli kostonhimon sijasta muukin kuin pelkkä kärsimyksen poissaolo. Päällimmäisenä tunteena oli pulpahteleva ilo. Siksi, kun luette vaikkapa humanistista höpötystäni, voitte muistaa että ette ota tekstiä liian vakavasti. Sillä oli vain väliaikainen mielenhäiriö kun teki sitä ; Että ilo saa tekemään sellaisia kaahotuksia jotka tapahtuvat kenties vähän väärässä paikassa ; Vähän kuin se, että käy katolisella papilla ripillä ja kertoo harrastaneensa seksiä lukuisten nuorten naisien kanssa. Ja kun rippi-isä sitten kysyy että milloin on viimeksi käynyt ripillä, vastaa että on ateisti. Ja kun rippipappi kysyy että miksi sitten tullaan tälläiset synnit tunnustamaan, että onko uskoontulo ovella, niin vastaus on se, että tälläisen sitä retostelee riemuissaan ihan kaikille. Näihin juhliin kutsuttakoon kaikki mikä kerran katoaa!