""Ihmetyttää vaan tuo kova halu dissata vapaa-ajattelijoita ja ateisteja. Onko oma usko niin hataralla pohjalla, että sitä pitää lujittaa ei-uskovia mollaamalla?"
"Kyllä tämä ennemminkin on sitä, että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Kun ajatellaan vapaa-ajattelien maanista tarmoa yrittää häiritä toisten ihmisten vakiintuneita tapoja, niin kritiikille on aivan perusteltuja syitä.""
(Ironinen tilanne kotimaa -blogissa kun uskovainen oikeuttaa ateistien haukkumista paljastaen miten uusateistien harrastama kritiikki on relevanttia, koska uskonto tekee juuri sitä millä tekoja oikeutetaan..)
"Kotimaassa" puhuttiin vapaa-ajattelun alennustilasta. Se edusti klassista linjamaa jossa selitetään miten uusateismi on paljon huonompaa kuin vanha ateismi. Siitä saa kuitenkin irti jotain, joka avaa tätä. Yleensä syytökset ovat ympäripyöreitä, tai korostuksia siitä että valtapelillisesti sanotaan että uusateistit kysyvät "eimielenkiintoisia kysymyksiä" kun ovat kiinnostuneet eri jutuista. Tai ne ovat sitä että vain heilutetaan sanaa "militantti" sanan "militantti" vuoksi. (Joka on toki samaa kuin mitä monet ateistit tekevät kun kutsuvat kaikkea uskontoa fundamentalismiksi.)
"Väinö Voipio kritisoi kirkkoa erityisesti siitä, että se hänen mielestään salasi kirkkokansalta teologisen tieteen tutkimustuloksia, jotka haastoivat kirkon perinteisiä opetuksia. Sen lisäksi hän vastusti kaikkea, mitä piti taikauskona ja kriittisen tiedon saamisen ja levittämisen esteenä. Hänelle olisi ollut kauhistus sellainen taikauskoinen ajatus, ettei uskovainen voisi ”tartunnan pelosta” osallistua uskontoa kriittisesti tarkastelevaan tilaisuuteen tai ettei uskonnoton voisi osallistua uskonnolliseen tilaisuuteen. Muistan istuneeni kirkonmenoissa, joissa Väinö-setä etsi valmiiksi virret virsikirjasta uskonnolliselle puolisolleen ja piti virsikirjaa vaimolleen, jotta tämä mahdollisimman hyvin saattoi lukea virsien sanat. Ja kyllä hän seisoi kirkkokansan mukana kun kuului seisoa. Mutta istui pää pystyssä rukouksien aikana. Ja saarnan hän kuunteli ja kriittisesti kuuntelikin.
Kun seuraa julkisuudessa nykyisin olevia vapaa-ajattelijoiksi itsenä mainitsevien kannanottoja ei voi olla hämmästelemättä, miten ajat ja asenteen ovat muuttuneet. Uskonnottomien nimissä äänekkäästi vastustetaan kaikkea, missä nähdään uskonnon vaikutusta. Ikään kuin pelätään, että ”puhdas sielu” jollain maagisella tavalla voi saastua, jos se joutuu alttiiksi tietämiselle ja kokemiselle. Juuri tästä vanhan polven vapaa-ajattelijat syyttivät kirkkoa ja nyt uusi fundamentalistinen ateistisukupolvi onkin taikauskoisessa tartuntakammossaan juuri samanlainen, kuin kirkko oli vanhan polven kritisoimana."
Toisin sanoen uusateismin sekulaarius nähdään huonona. Uskonrituaaleihin osallistumista pidetään oleellisena. Tämä pitää paikkansa. Mutta tosiasiassa tämän syy on jotain aivan muuta kuin tabuajattelu. Syy on muuttuneessa maailmassa. Väinö Voipio ei taatusti ollut ns. diginatiivi. Se, mikä näyttää itse asiassa olevan suurelle osalle kristityistä vierasta, on ajatus siitä että miten paljon maailmassa on erilaisia asioita joihin reagoimista vaaditaan. Uskonto on näistä yksi.
Näkisinkin, että avoimuus, kulttuurin sirpaloituminen ja monikulttuurisuus tuo muuntuneen kulttuuripiirin jossa eläminen Voipion mallilla ei enää yksinkertaisesti ole mahdollista. Monikulttuurisuus ei tuo mitään yleisrauhaa. Monikulttuurisuus lisää konflikteja ja ärsytyksiä. Siksi onkin pakko valita joko kontrolliyhteiskunta tai sekulaari monikulttuurisuus, jossa sananvapautta sensuroidaan erilaisin kohteliaisuussäännöin. Takkiraudassa on viime päivinä keskusteltu kiivaasti siitä miten retoriikka, sanomisen sisältö ja sanomisen viesti ovat tasapainoiltava. Takkirauta itse korostaa, että asiaton on muotoilua. Että retoriikka hoitaa kysymyksen. Vastapuolella on ollut monikulttuurisuuskriitikoita joiden tyylissä ei tavallisesti jarruja tunneta, ja jossa korostetaan että tällä ei ole mitään merkitystä koska lakitupa heilahtaa siitä että moittii niitä asioita jotka ovat tabuasemassa.; Eli tilanne on se, että jos haukkuu "Raamattua", niin ei seuraa mitään, mutta jos haukkuu "Koraania", niin lakitupa heiluu.
Nähdäkseni tässä molemmissa on viisauden rippunen. Esimerkiksi uusateistien mollaaminen on poliittisesti hyväksyttävää - ainut mitä siitä saa on se, että joku ateisti huutaa naama punaisena. (Minun mollaaminen on jotain jota ei kannata edes yrittää, me fundamentalistiagnostikot ja rituaalitatuoidut hengelliset epistemologiset naturalistit ja illuminatit olemme paljon ärsyttävämpiä. Jos meitä siis olisi useampi.) Silti on selvää että islamkritiikki olisi kenties hyväksyttävää jos se todella muotoiltaisiin täsmälleen samalla retorisella tyylillä kuin millä kristinuskoa kritisoidaan.
1: Dawkins on esimerkiksi viileä brittiherrasmies, joka sanoo aika kovia asioita sisällöllisesti. Uusateistien muotoilu on yleensä vähemmän räväkkää kuin voisi luulla. Aika monet islamkriitikot taas ikään kuin ottavat pahimmat yksittäislausumat joita uusateistit voisivat käyttää ja tekevät tästä uuden normaalin ja jonkinlaisen keskitason.
Alakulttuureihin tutustumisessa menee elämä ja enemmänkin. Ja siihen liittyy yleensä turhautumista. Itse asiassa paradoksaalista kyllä uskovaiset eivät omalta osaltaan pidä tämänlaista pahana. "Vapaa-ajattelu ja ateismi ovat minusta milenkiinnottomia, tai sanoisiko paremmin, että niistä on huvia vähähksi aikaa. Tuo tabuajattelu, jota Risto Voipio niin osuvasti komentoi osana nykyistä vapaa-ajattelijaliikettä, näkyy myös tavallisten vapaa-ajattelijoiden tieto-opissa, joka vaihtelee naiivista empirismistä biologiseen reduktionismiin. Tyypillistä sille on sulkea tietyt filosofisesti vaikeat kysymykset, kuten metafysiikka tai ihmiselämän teleologiset kysymykset, kokonaan pois. Kaikkein karkeimmillaan se oli taannoisissa yrityksissä kuvata ihminen ja hänen yhteisönsä biologisilla käsitteillä ja tehdä evoluutiosta kaiken selittämisen yleisavain - vieläpä usein ilman riittävää biologista tietoa." Tämä on itse asiassa moitetta siitä että ateistejen tieto-oppi ei täytä uskovaisen kriteereitä. Dawkinsin suhtautuminen kysymyksiin taas näyttää että "vaikeat kysymykset" itse asiassa ovat usein vaikeita siksi että niihin ei ole mitään asiallisia vastauksia. Niihin haihatellaan. "Sofistikoitunut teologia" itse asiassa on tässä kohden vielä haihattelevampaa kuin fundamentalisti. Joten uskovaisten eksistentialismiopin dogmit eivät innosta. Ne ateisti näkee muiden asioihin penkomisena. Uskovainen näkee että jos asiasta ei tehdä poliittista sitä ei ole olemassakaan. Uusateisti jättää ihmisen ratkomaan yksityisasiat ihan yksinään.
On huomattavaa että irtautumisen taustoja ei ymmärretä tai hyväksytä. Ja siksi uusateismi on huonoa siksi että uskovaiset katsovat että heillä on valta päättää mikä on tärkeää, hienostunutta, sivistynyttä ja kiinnostavaa. Ja mikä on julkista. Ja mikä suojataan kritiikiltä. "Vapaa-ajattelijat sanovat myös, ettei heillä ole tarkoitus kasvattaa yhdistyksensä jäsenmäärää kunhan saavat ihmiset eroamaan kirkosta. Lievästi defenssiltä kuulostaa tämäkin." Tämä kertonee uskovaisten omista asenteista. Sillä sekularismin filosofiassa vastaus tähän asenteeseen on selvä. Se on defenssi uskovaisten hyökkäilyltä jossa nämä ryntäävät toisten yksityisalueelle. Eli ikään kuin siinä missä fundamentalisti tunkee nokkansa siihen kenen mulkku menee kenkäkin mihinkin reikään ja millä asenteella, niin sofistikoitunut uskovainen taas tunkee nenänsä toisen yksityisasioihin aivan täsmälleen samalla tavalla. Kirkosta eroaminen on tässä kohden relevanttia juuri siksi että se politisoi tätä yksityislinjamaa.Vapaa-ajattelijain kritiikki kohdistuu tätä nykyä enemmän valtioon ja kuntiin kuin kirkkoon!? Kirkko ja seurakunnat voivat vapaasti harjoituttaa uskontoa myös julkisesti, samoin yksittäiset ihnmiset ja perheet. Sen sijaan valtion ja kunnan (koulujen ym.) alistaminen "sosialisoidun" uskonnonharjoituksen välikappaleeksi on saanut muutosvaatimuksia. Valtion ja kunnan toivotaan olevan tunnustuksettomia ja samalla turvaavan kansalaisyhteiskunnan moniarvoisuuden ja monimuotoisuuden. Lisäksi Vapaa-ajattelijoiden "Päivi Räsäset" nähdään vapaa-ajatteliuutena aivan samalla tavalla kuin Päivi Räsänen nähdään kristittyjen kuvaamana. Onkin ironista, että tätä symmetrisyyttä ei huomata kirkonsalien puolella.
1: Toki siinä paistaa myös yleinen ignoranttius. Vapaa-ajattelu ja uusateismi ja uskonnottomuus liitetään usein yhdeksi klimpiksi, vaikka tosiasiassa ero on aika huikea. Ateismi halutaan ikään kuin niputtaa johonkin yhteen hallittavaan ja sitä kautta helposti haukuttavaan muotoon. (Olen hämmästynyt että jos minä käytän tätä kätevää strategiaa, ihmiset huutavat minulle siitä että uskonyhteisö ei ole pelkkää pirkkojalovaaraa, fundamentalismia ja kreationismia. Ja korostetaan että rationaalinen, asioita tunteva ja etiikaltaan edes säällinen ihminen ei tekisi mitään tälläistä. Niin, kyllä ymmärrän että miksi näin sanotaan. Siksi näen että uskontokritiikilläkin on relevanssia enemmän kuin ihmiset yleensä ikinä näkevät tai tunnustavat.) Toki tämä on usein järkevää - esimerkiksi tässä vapaa-ajattelua ja ateismin uusia virtauksia jäsentävä teksti on itse asiassa agnostikon eisekularistin käsissä.
Uskonnon sisällön kritiikistä on siirrytty uskonnon valtiokytkösten kritiikkiin. En oikein tiedä onko perinteiselle uskontokritiikille tarvettakaan, näyttää kansa maallistuvan joka tapauksessa. Myös ongelmat ja raivoisin kritiikki kohdistuu siihen poliittiseen valtaan - joka iskee kaikille pakollisiin rituaaleihin, ja tätä kautta esimerkiksi "Suvivirteen" - että ihmiset jättäisivät uskonnolliset yhteisöt, koska poliittisuus on monelle vihan kohde. (Vain hyvin harva raivoaa apologeetikkojen jumalatodistusten heikkoudesta. Olen marginaalia tässä.)
Poliittisen valtaklikin kritiikki on pakollista ja valitettavasti se, että se on nimenomaan Suomessa harvinaisen kirkkokeskeistä - USA:ssa uusateistit eivät puhu kirkosta kuten Suomessa, koska siellä ei ole valtionkirkkojärjestelmää. Suomessa Kirkon väki perustelee kirkon erityisasemaa ja kristinuskon etuoikeutettua roolia koulun ja valtioelämän näyttämöillä pääasiassa yhdellä asialla ; Sillä, että suurin osa ihmisistä kuuluu "kansankirkkoon". Vakaumusten tasa-arvoa ei varsinaisesti tarvita, koska vahvan enemmistön ehdoilla on mentävä. Kun argumenttikenttä on tämä, on sen luonteva muuntuma siihen että tosiasiassa tätä jäsenmäärää ylläpidetään varsin keinotekoisin ja vallalla värjätyin keinoin. Lapsikaste, jotain jossa passiivisuus pitää kirkossa ja vasta aktiivisuus irrota erottaa kirkosta ... Kansankirkkon opin kanssa erimielisiä de facto ateisteja on paljon, ja kun kirkon jäsenmäärä on esto sille että vakaumukset saavat tasa-arvonsa ei pidä ihmetellä että kannustetaan eroamaan kirkosta. Kun monin paikoin kirkkoon kuulumattomien osuus väestöstä on merkittävä, niin tätä enemmistöargumenttia ei voi enää perustellusti käyttää näyttämältä pelleltä.
Valitettavasti kirkon ja uskovaisten reaktio on ollut se, että uusateistejen marginaalisuutta ja arvottomuutta korostetaan - ja vakavasti otettavana ihmisenä olemisen merkitystä vähätellään. Ilmiö on muka kaatumassa. Mutta heihin sitten kuitenkin kiinnitetään niin kovasti huomiota. Tämä lietsoo sitä että valtaa haetaan siitä mistä se helpoiten saadaan. Eli siitä että kansa maallistuu niin paljon että Voipion teologiasalailu ei käytännössä kiinnosta juuri ketään - valtaosa ihmisistä kokee kristinuskon "syvät kysymykset" esimerkiksi synnistä keinotekoisina ja tyhminä saivarteluina joissa ensin keksitään ongelma ja sitten määritellään itsensä siihen vastaukseksi.
Kristinuskoa on kaikkialla ; Jos tässä ihminen tekee kuten lainaamani kristitty, eli tuomitsee asian tylsäksi, niin kristinuskoa tungetaan elämään silti pakosta. Uskovainen onkin aina tilanteessa jossa tutustuminen toisiin kulttuureihinkin tehdään heidän ehdoillaan. Yhteiskunta toimii heidän ehdoillaan ; Kristinuskoon tutustutaan kristittyjen ehdoilla ja muihin kulttuureihin kristittyjen ehdoilla. Tämänlainen valta varmasti innostaakin vierailemaan silloin tällöin "eksoottisessa esteettisessä tilaisuudessa". Mutta uskon että kristityt eivät juokse elämänsä aikana edes yhteensä niin monessa vieraan kulttuurin tilaisuudessa - saati että kävisivät ne kaikki vierailut yhteen tiettyyn kulttuuriin - kuin mitä normaali uskonnoton käy kristillisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä että normaali uskovaisella tuskin on edes mitään kokemusreferenssiä johon verrata. He muistavat omia vierailujaan, eivätkä osaa muuttaa kaikkia tarvittavia konteksteja uusiksi. (Ei ihme, jos ateistien ymmärtäminen on vaikeaa ja sekularismi näyttää pelolta ja sanamagiatabunpelolta. Jos ei ymmärrä kritiikin kohdetta, syntyy vain olkiukkoja ja vääristymiä.)
Tätä kutsutaan sivistämiseksi. Ja vastaanpanemista pidetään defenssinä ja todisteena siitä että usko olisi jotenkin pelottavan vakuuttava, kun ei muuten tarvitsisi pelätä kirkkoon menoa. Oikea termi ei ole pelko. Ainakin mitä olen itse kokenut - en ole vielä edes mikään ateisti, joten olen saanut vasta pienen esimaistelun tästä turhautumisesta - ja muita kuunnellut, niin kyllä se on se kyllästyminen, epäkiinnustus ja toistosta seuraava tylsistyminen joka tässä on takana.
Tämä toiston määrä ironisesti näkynee siitä valtaosa kristityistä kohtaa "nuhtelua" vähemmän ja siksi olenkin yleensä siinä tilanteessa että jos tarvitsen jotain uutta tietoa kristinuskosta, kristityiltä ei saa apua ellei hae joltain ykkösriviä ja eliittiä edustavalta apologetiikan mestarilta. Tai sitten menen ja kysyn riviateistilta - heillä on omituinen tapa tietää kristinuskosta asioita joita kristityt itse eivät tiedä. Tämä on surullista, että kristinuskoon tutustutetaan vasta kun lähdet siitä pois. Mutta uskonnon kohdalla tilanne yhteiskunnassamme onkin se, että jos olet uskossa, niin se riittää eikä sitä tarvitse sen enempää perustella. Mutta annas olla jos olet erimielinen. Silloin mikään tietomäärä ei ole riittävä. Nähdäkseni se määrä tietoa joka riittää kirkosta eroamiseen ja perusteltuun ateismiin täysin erossa uskontojen rukouslaulurituaaleista ja pakkotutustuttamisista pitää olla täsmälleen sama kurssivyökoetesti joka tehdään että annetaan jollekin lupa olla kristitty ja osana yhteisöä.
Tällä hetkellä kontrasti ei voisi olla juuri suurempi. Vauva pääsee yhteisöön nollatiedolla ja on jäsen jos ei erikseen irtaudu. Minun kohdalla taas tilanne on se, että saan toistuvasti kuulla että en ole vain tutustunut tarpeeksi. Tätä blogitekstimassaa yksinään katsoessa uskallan ihmetellä että mikä määrä sitten oikein riittää? (Vaikea sanoa, kun uskovaiset eivät yleensä kerro taidoistani muuta kuin sen, että ne ovat puutteellisia. Heistä ei ole argumentoimaan ja kumoamaan oikein mitään mistään aineistosta mitä heille argumentaationa annan. Mutta olen hävinnyt.) Ottaen huomioon että haluan irtautua UFO:ista, hare krishnoista, kryptozoologeista, Jehovan Todistajista, Mormoneista, New Age Wiccoista, saatananpalvojista, postmodernisteista... niin montako elämää riittää irtautumisluvan saamiseen? Väinö Voipion elämä ei olisi riittänyt jos hän olisi elänyt nykyaikaa. Tosin en ymmärrä miksi ateistien pitäisi edes ottaa jokin profeetta jonka oppia seurata dogmaattisesti tavalla jossa alkuasetelmasta ei saisi ja voisi irtautua ihan eri suuntaan - tämähän on sitä mistä sitä ollaan vapautumassa.
Blogistina olen ratkaissut asian siten, että hän ei tunge kristittyjen sisäpiirialueille eikristittynä, väittelen vain kohtuudella eri maailmankuvien kohtausalueilla ja enimmäkseen kirjoittan asiani omaan blogiinsa niin että jos joku tulee paikalle niin tulee ja jos ei pidä ei tarvitse ikinä tulla takaisin. En jahtaa ihmisiä ympäriinsä ja esimerkiksi lähettele yksityisviestejä koska haluan käännyttää henk. koht. jotakuta jonka olen nähnyt kannatavan vääriä mielipiteitä internetissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti