Lääketiede on kauan nojannut Hippokrateen valaan. Sen hengessä potilaan vahingoittaminen, itsemurhassa auttaminen ja abortti ovat kiellettyjä. Voidaan nähdä että elämää puolustava lääketiede on ollut suuri menestys ; Eliniät ovat pidentyneet. Lääketiede on onnistunut yhdistämään kärsimyksen vähentämisen elämän pidentämiseen. Eli sekä elämän laatu että elämän pituus ovat kohentuneet. (Ainakin mikäli elämän laatu määritellään kärsimyksen puutteena kuten moni nimenomaan ei tee.)
Voidaankin nähdä että lääketiede on johtanut jonkinlaiseen nöyryyden karsiutumiseen. Kaikki ongelmat tahdotaan medikalisoida. Eli niistä tehdään lääketieteellisiä ongelmia joihin on lääketieteellinen ratkaisu. Ja tässä kuolema muuttuu ongelmaksi jota käsitellään. Eutanasia voidaan nähdä medikalisoituneen "ajan hengen" tuotteena.
Mutta itse asiassa voidaan vakavasti kysyä että onko eutanasia medikalisoitumisasennetta, vai onko kaikkialla muualla oleva medikalisoituminen tehnyt muutoksia joiden valossa eutanasia on muuttunut entistä relevantimmaksi. Esimerkiksi Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen on muuttanut ajan mittaa kantaansa eutanasiavastaisesta varovaisesti eutanasiamyönteiseksi.
Syy on se, että lääketieden kehitys elämänpidennyskeskeisesti on tuottanut erikoisen tilanteen. Siinä missä tiettyyn rajaan kärsimyksen vähentäminen ja elämä kulkevat käsi kädessä, on kuitenkin monia tilanteita jossa ne pelaavat toisiaan vastaan ; Lääketiede onkin kehittynyt niin pitkälle että hyvin moni näistä on realisoitunut. Aikaisemmin monessa taudissa ihmiset kuolivat ennen kuin he päätyivät kitumiskuntoon. Kärsimysepisodit olivat siis kohtuullisen lyhyitä.
Nykyisin sen sijaan on yhä vaikeammassa kunnossa olevia ihmisiä elossa. Elämän ja kuoleman rajalla sinnittelyyn voidaan pelata medikalisointikorttia ja tällöin elämää pidennetään lisäämällä kärsimystä. (Ja tässä tilassa emme kärsimyksestä huolimatta kuitenkaan veny mihinkään Nietzscheläisiin sankaruusmittoihin ja ryhdy erityisen luoviksi ihmisiksi. Kärsimys on yli-ihmisyydenkin kannalta vääränlaista.)
On ihan oikeasti asiallista kysyä että onko "eutanasia" luonnotonta jos elämän pidentäminen tehdään huipputeknologialla siten että koneiden varassa eläjä on konkreettisesti jo miltei jonkinlainen kyborgi. Kun elämän pidentäminen on jo kauan sitten ylittänyt "luonnollisen" rajat, eikä tätä ole vastustettu, kuinka voisimme sanoa että eutanasiaan pätee sama "luonnollisuus"? Nähdäkseni sekä kärsimys että kuolema ovat "luonnollisia" ja niihin reagoidaan medikalisoidussa kulttuurissa teknologistavaksi. Ei tässä kohden voida nähdä mitään oleellista eroa.
Olosuhteet ovat muuttuneet ja Hippokrateen vala on tehty erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuin missä me nykyään elämme. (Se on siis yhtä ajasta jäänyt kuin rautakautiset etiikkaoppaat.) Eutanasian vastustaminen on medikalisaatiota. Kun luonnotonta elämän pitkittämistä vastustaa luonnottomalla kärsimyksen leikkaamisella, ei eettinen kysymys ole yhtä selvä kuin silloin kun kärsimystä aikaansaava tauti voidaan parantaa. Ainakin toistaiseksi kuolema ei ole ollut sairaus. Kuitenkin medikalisaatio on edennyt niin pitkälle että käytännössä elämän pidennyskeinot lähentelevät sitä henkeä että se olisi sellainen. Siksi eutanasiaa vastustetaan varsin kyseenalaisin syin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti