Jos meta rikkoo fysiikan.

Säilymislait ovat olleet fysiikassa hyvin kantavia. Itse asiassa 1800 -luvulla oli sellaisia tiedemiehiä jotka ajattelivat että "kaikki oli jo keksitty". Eli että fysiikan ilmiöt oli löydetty ja loppu olisi lähinnä tarkkuuden parantamista. Tässä mahtia näyttelivät esimerkiksi aineen säilymislaki ja energian säilymislaki. Sitten tuli löytöjä radioaktiivisuudesta. Niissä energiaa näytti tulevan hyvin paljon, ikään kuin tyhjästä.

Säilymislait vaativat hieman täydentämistä, mutta selitys löytyi siitä että radioaktiiviset aineet energiaa tuottaessaan hajoavat toisiksi aineiksi. Ja lopulta syntyi eiradioaktiivisia aineita. Kun laskettiin näiden syntyneiden tuotoksia yhteen havaittiin että radioaktiivisen aineen ainesten massojen summa on hieman vähemmän kuin alkuperäisen radioaktiivisen aineen. Tämä tarkoitti sitä että pieni määrä ainetta muuttui energiaksi. Näin energian ja aineen välille saatiin yhteys, ne ovat ikään kuin samaa asiaa. Ja tämä tiivistyy siihen kuuluisaan yhtälöön E=MC²

Säilymislait ovat myös hyvin voimakkaita, mikä näkyy siinä miten Pauli suojasi ad hoc -oletuksella aineen ja energiansäilymislain kokeessa ja oletti näkymättömän neutriinon. Sittemmin tämä neutriino löydettiin, myöhemmin. Siihen asti oltiin ikään kuin sen varassa että "aineen ja energian säilymislaki on niin voimakas että kutsumme neutriinoa enemmänkin työhypoteesiksi."

Tästä päästään teologian puolelle. Sillä vaikka monen mielestä uskonto ja tiede eivät ole samassa maailmassa, ja että ne käsittelevät aivan erilaisia ilmiöitä, uskontoon kuitenkin usein liittyy kaikenlaisia kannanottoja siitä miten maailma toimii.

Näin käy esimerkiksi ihmeparantumisissa. Tosin niitä monet uskovat pitävät enemmän tarinointeina, joten ne ovat vähemmän kaikenkattavia uskontokritiikin kohteita. Ihmeparanemisiin ja muihin ihmekertomuksiin keskittymällä isketään lähinnä tietyntyyppisiin fundamentalisteihin. Kuitenkin kaikenkattavuuttakin löytyy. Yllättävin ja oleellisin lienee ajatus sielusta. Sielun ongelmahanan on kuten Dennett sen esittää ; Jos meillä on eifysikaalinen mieli, se on ulkopuolinen vaikuttaja mielessämme. Ja että tämän pitäisi näkyä aineen ja energian säilymislain rikkoutumisena.

Uskovaiset voivat tässä kohden toki selittää - kuten eräskin teki - että uskovaisen ei tarvitse uskoa että aineen ja energian säilymislait eivät pätisi. Sill säilymislaeissa oleellinen yksikkö on systeemi ; Jos systeemiin virtaa ainetta ulkopuolelta, siihen voi tulla lisää ainetta. Ja jos systeemiin virtaa energiaa, entropiankaan ei tarvitse totella. Tällöin Jumala on vain ulkopuolinen joka tuo universumiimme ulkopuolelta jotain ja tekee universumista avoimen systeemin. Universumin sisällä, noin muutoin, säilymislait pätisivät tämän jälkeenkin. Tämä on toki oikea oivallus.

Valitettavasti Dennettin ajattelutavassa nojautuminen on juuri tämäntapainen. Hänen mukaansa aineen ja energian säilymislaki on niin vahva, että ihmisen on ikään kuin pakko tehdä kuten Wolfgang Pauli. Eli "olettaa neutriino" vaikka sitä ei havaittaisi suoraan. Se, mikä Dennetillä onkin olennaista, on se, että voimme havaita - kuten radioaktiivisuuden kohdalla - arvioida energiavirtaa ja ainevirtaa. Näin voidaan havaita jos systeemi on avoin. Koska tätä ei ole havaittu ja aineen ja energian säilymislaki näyttää päin vastoin vastaansanomattoman voimakkaalta, on itse asiassa pakko olettaa että systeemi on suljettu. Sielu vaatisi avointa järjestelmää, ja sen perustelu vaatisi olettamaan havaintoja joita ei ole koskaan havaittu. Sellaisia jotka peräti rikkovat fysiikan kenties vahvimpia periaatteita.

Näin ollen Dennett perusteleekin että meillä on tässä empiirinen haaste jossa on koejärjestelmä, joka voi antaa kaksi vaihtoehtoa. Näistä vaihtoehdoista toinen kuvaa aivoja fysikaalisena suljettuna apparaattina ja toinen kuvaa aivoja jonain johon kohdistuu tietoisuuden ohjausta. Olisi tieteenvastaista olettaa että se toinen olisi totta "havainnoista huolimatta".

Pieni ajatus Aku Ankan säteilevästä vanhemmuudesta

Carl Barksin piirtämä "Aku Ankka Eksyksissä" -strippi on ilmestynyt esimerkiksi "Aku Ankka savulentäjänä - ja muita Aku Ankan parhaita" -albumissa. Albumissa on kysymys lastenkasvatuksesta. Aku Ankka on veljenpoikineen metsässä. Vastavoimana esiintyy nainen, joka pitää lapsiaan remmissä kuin koiria. Aku antaa lapsilleen vapautta. Remmissä lapsia pitävä on huolestunut tästä vastuuttomuudesta. Akulla on kuitenkin mainio ratkaisu ongelmaan. Hänellä on lasten paikoittamista varten kone. Lapset saavat liikkumatilaa, mutta heidät saa kiinni. Aku Ankalla on geigermittari. Ja velhenpoikiensa säteilyarvoista Aku Ankka ylpeänä kertoo informaatiota lauseessa "Heidän lakeissaan on uraaninapit." Veljenpoikien kommentti "Sulje putki! Sen tikitys hermostuttaa minua." on sitten jotain joka näyttää Akun vanhemmuuden jossakin hyvinkin uudessa valossa.

Taustalla on tietysti se, että radioaktiivisuudesta on saatu sittemmin uutta tietoa. Ja nykyisin meillä on erilaista teknologiaa, joka perustuu radioaktiivisen uraanin sijasta erilaiseen aaltoliikkeeseen, radioaaltoihin. (Radiolähetin tuntuu vähemmän pahalta kuin radioaktiivinen lähetin.) Radioaktiivisuus on tuntunut varmasti yhtä hauskalta ja jännittävältä ajautkselta kuin se, miten DDT nähtiin aikanaan arvokkaana ratkaisuna, koska senkään epämukavista sivuilmiöistä ei vielä tiedetty.

Kuitenkin vanhemmuus ja monet muut asiat ovat juuri tämänlaisia. Ne voivat näyttää hyviltä ideoilta. Kuitenkin tiedon edetessä näkemys voi näyttää vanhanaikaiselta, eli näkemykseltä johon on joskus uskottu mutta joka ei ole nykyisin enää perusteltu ja hyvä. Aku Ankkaa on vaikea tuomita, vaikka hänen tekonsa näyttää nykylukijan silmään varsin järkyttävältä. Akun vanhemmuusnäkemys itsessään näyttää sitäpaitsi modernimmalta ja toimivammalta kuin liekavanhemmuus. Aku Ankka on tajunnut että valvonnan nimissä lasten vapautta ei saa täysin viedä, ja että lapsiin täytyy myös luottaa tietyssä rajoissa, ja antaa heille päätäntävaltaa "terveissä raameissa". (Aku tietää että hänen veljenpoikansa tekevät ihan järkeviä asioita, esimerkiksi kyseisessä sarjakuvassa pojat opettelevat maanmittausta.)

Mutta hän ei kuitenkaan ole halunnut luopua valvonnan ja siihen liittyvän auttamisen ja vastuun osasta. Tätä dilemmaan ratkaisemaan hän on hakenut apua teknologiasta. Tässä olisi jotain opittavaa kännykkävanhemmillakin.

Pyhä Paha Kolmio.

Japanissa ydinvoimalat ovat tehneet jotain josta jo Eppu Normaali varoitteli. Vaikka varsinainen vakava säteilevää materiaalia purkava räjähdys onkin jäänyt puuttumaan, on selvää että jäänteet tulevat tuottamaan ongelmia. Luultavasti päälle valetaan valtava määrä sementtiä. Kun muistetaan että ydinvoimalan tuottaman aineksen puoliintumisajat ovat todella pitkiä, kuluu kauan että säteily katoaa.

On hyvä muistaa miten pitkä aika on esimerkiksi pyramideista. Historian valossa näkyy että tälläisessä ajassa kulttuureja on syntynyt, kasvanut ja tuhoutunut. (Jopa kaikkia kolmea.) Siksipä tulevaisuuden arkeologit voivatkin lähestyä japanin ydinvoimaloiden jäänteitä hamassa tulevaisuudessa.

Koska betonia on paljon, se kuvaa primitiivisten kansojen (meidän) massiivista rakennusurakkaa. Siksi kohteen täytyy olla tärkeä. Tämä tietysti innostaa lähtemään tutkimaan paikkoja - eikä tätä estä mikään taikauskoinen varoitus ja symbolien käyttö.

Esimerkiksi mitä mahtaa miettiä tulevaisuuden ihminen, kun hän lähestyy esimerkiksi tärkeänä temppelinä pitämäänsä laitosta ja näkee siellä säteilystä varoittavan merkin?
Muisteleeko hän muinaisen ajan (meidän) kulttuuripiiriämme, jossa on jokin erityinen Kolmiyhteinen Jumala. Eikäö tämänlainen merkki sopisi yhdeksi tämänlaisen Jumalan symboliksi paremmin kuin hyvin?

Kun säteily löytyy, saattaa syntyä selityskulttuuri jossa radioaktiivisuus on luonnonilmiö, johon ne kiroukset on liitetty, kun asian oikeaa laitaa ei ole kenties tajuttu tieteellisesti. On vain huomattu haittoja, ja kun parempaa selitystä ei ole ollut, on selitetty se kirouksella. Ja kun tätä tulkintakenttää viedään vielä eteenpäin, he katsonevat kristillisyyden arvomailman ilmenemiä ja huomaavat, että tavallaan "it makes a lot sense". Kristinuskon Jumalan hyödylliset voimat että Hänen tuhoisuutensa ja tietyssä määrin arvaamattomuutensakin näyttävät vastaavilta sekä ydinvoimassa että teologisessa antropomorfistisessa ilmentymässä.

---

Kirjoittaja pidättäytyy nousemasta lattean pikkusievästä huumoritasosta siihen pohdintaan, miten uskontojen aggressiiviset suuntaukset ja ydinvoiman riskit kohtaavat samanlaista käsittelyä. Riskit ovat monelle jotain, jota pidetään "irrelevanttina" ja "vaarattomana" tai "hallittuna" kunnes sitten kun jotain tapahtuu, jolloin muistutetaan että ongelma on silti hallinnassa. Ja josta toiset kohkaavat vaatien täyskieltoa. Tämä huomio ei tietysti olisi kannanotto ydinvoimaa vastaan, mutta ei kristinuskon puolestakaan..