Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä oli kirjoitettu Jokelan ja Kauhajoen surmiin liittyvistä asioista. Siinä nousi esiin selvästi se, kuinka tyypillinen väkivaltarikos ja näiden tapainen rikollisuus eroavat toisistaan valtavasti. Tätä eroa on nostanut jo aikaisemminkin esiin esimerkiksi Marko Hamilo. Koulusurmat eivät olleet "normaalia väkivaltaa" ja sen tekijät ovat keskenään samanlaisia, mutta keskivertoiseen väkivallantekoon nähden "erittäin epätodennäköisiä".
Esiin nousi erilaiset vihan luonteet.
1: Viha, joka on luonteeltaan äkkipikaista, luonteeltaan räjähtävää aggressiivisuutta. Tekoa ei suunnitella ennalta. Normaali väkivaltarikos on siksi tälläinen.
2: Viha, joka on luonteeltaan pitkävihaista. Tekijä suunnittelee tekoaan pitkään ja voi olla hieman ennen tekoaan tyynen kohtelias vaikkapa kadulla kävelevälle mummelille. Tyypillinen koulusurmaaja taas on tälläinen.
Tämä onkin minulle jotenkin helposti tunnistettava jaottelu: Baareissakaan en yleensä pelkää niinkään niitä aggressiivisia ärhentelijöitä, kun niitä hiljaa nurkasta mulkoilevia tapauksia. Edelliset ovat kovaa ääntä ja heidän toimiaan voidaan ennakoida. Ne toiset taas ovat aina yllätys.
Tämän jaottelun pohjalta yritettiin miettiä sitä miksi kaikki koulukiusaajat eivät ryhdy kouluiskuihin, kun taas koulukiusaaminen kuitenkin selvästi kohottaa tätä riskiä. Ratkaisuksi ehdotettiin juuri tätä ihmisten eri tavalla vihaamista. Taustalle "kylmälle/jäiselle vihalle" ehdotettiin Pierre Jamesin konseptia dissosiaatiosta. Dissosiaatio liittyykin luontevasti traumatilanteisiin, joissa henkilö on kokenut olevansa vaarassa. Dissosiatiivisuuden oireita taas ovat esimerkiksi itsen kokeminen vieraana, ympäristön kokeminen vieraana, ajan ja paikan tajun kadottaminen. Dissosiaatiossa on "vaikeus erottaa kuviteltu todesta", mutta tätä ei pidä sekoittaa psykoottisuuteen, jossa määritelmä voitaisiin sanoa samoin sanoin ; Psykoosissa harhat tuntuvat todelta, mutta dissosiaatiohäiriössä ihminen on pikemminkin yliskeptinen; Hän epäilee eli ei ole varma siitä mikä kokemusmaailmassa on totta ja mikä ei. Tavallisessa "tulisessa/kuumassa vihassa" raivostumisessa ja pikaisesti tehdyssä tapossa dissosiaatio puuttuisi.
Kenties tämä erilainen suhtautuminen vihaan johtaa myös erilaisiin tuloksiin. Esimerkiksi Berkowitz ja LePage tekivät 70-luvulla useita kokeita ja löysivät ilmiön nimeltä asevaikutus. He havaitsivat että aseen antaminen lisää aggressiivisuutta. Toisaalta on huomattu myös, että jos koehenkilöitä pistetään kokemaan epäreilua kohtelua ja annetaan ensin lupa purkaa vihaisina aggressiota vaikka tyynyä hakkaamalla, he sortuvat kokeissa suurempiin rangaistuksiin kuin koeryhmä; Aggression suorittamisesta tulee hyvä olo, joten siihen liittyy eräänlainen palkitsemisvaikutus.
Toisaalta taas Suomen Kuvalehden jutussa Jari Sinkkonen kommentoi sitä, kuinka hyväksi väkivaltaisten tuntemusten purkaminen - esimerkiksi halonhakkuuseen purkaen - voi olla. Tämä voi liittyä siihen, että japanissa harjoitetaan kendoa yleisenä kouluaineena, eikä siellä silti tehdä paljoa yhtään väkivaltaa. Samoin omalla kohdallani miekan heilutus on tehnyt minusta kokonaisuutena selvästi vähemmän aggressiivisen (Tunnemaailmalta. Olen ollut aina luonteeltani enemmän aggression piilottavaa kuin sitä toteuttavaa tyyppiä.) Tosin syynä varmaan on se, että kendossa, kuten minunkaan toimessani, ei ikinä lyödä varsinaisessa vihassa, vaan aggressiivinen toiminta on luonteeltaan enemmän keskittymistä ja rauhallisuutta vaativaa. (Jos vain heilut randomisti terävän miekan kanssa, voit vaikka vahingossa lyödä itseäsi jalkaan.) Enkä koskaan harjoittele vihaamani henkilön kanssa.
Ehkä kamppailulajit eivät sovi kaikille, ja osa suhtautumistavoista voi jopa lisätä väkivaltaisuutta. Mutta silti osa lajeista ja toiset suhtautumistavat voivat jopa vähentää väkivaltaisuutta. On vain tiedettävä mitä tekee mitenkin, milloinkin ja keiden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti