Lestatiolaiset.

"I am the poet of the Body and I am the poet of the Soul / The pleasures of heaven are with me and the pains of hell are with me / The first I graft and increase for myself / the latter I translate into a new tongue"
(Walt Whitman)

Lueskelin Esko Miettisen "Velhon uskontunnustus - Raamattu ja fantasiakulttuuri kohtaavat" -kirjaa. Hän tarkastelee sitä, mitä samoja teemoja fantasiakirjallisuus ja uskonnot tuovat. Hänestä perinteisten (1) eksistentialistisen teologian, (2)toivon teologian ja (3)vapautuksen teologian lisäksi tarvitaan (4)fantasian teologiaa, kuvittelun ja mielikuvituksen teologiaa. Hänestä suuren yleisön kiinnostus fantasiaan kertoo siitä, että se vastaa ihmisiä tällä hetkellä kiinnostaviin asioihin. Hän korostaa sitä, miten uskontokin muuttuu ajan myötä. Siinä missä Jeesusta verrattiin ennen Che Guevaraan, nyt sitä voidaan rinnastaa enemmän vaikkapa teräsmieheen. Hänestä kristinuskon tulee vastata yhteisön toiveisiin, koska muutoin uskonnon säilyminen kohtaa haasteita. Hän näkee kristinuskon ongelmaksi ääriviivattomuuden ; Media tekee siitä ympäripyöreää.

Miettinen korostaa sitä, kuinka "siskoni on noita" -tyyliset sarjat ovat nouseet suosituiksi. Tämä on minustakin ihan mielenkiintoinen ilmiö. Olen kutsunut sitä "uusromantiikaksi" - parempaakaan en ole keksinyt. Tämä rinnastuu siihen kun valistuksen ajan jälkeen alettiinkin korostamaan tunteen merkitystä. Valistuksen korostama järki nähtiin romantiikassa jotenkin elämää köyhdyttävänä voimana. Miettinen kertoo, kuinka taikakirjat muistuttavat Raamattua. Hän kuitenkin muistuttaa myös mystiikan ja magian erosta:
1: Magiassa loitsu on ikään kuin yksilöllinen ja maailmaa muuttava. Oikein tehty loitsu tekee tietyn reaktion jota voidaan hallita ja ennalta tietää.
2: Mystiikassa rukous ei ole yksilöllinen; Oikein tehty rukous vaatii vielä Jumalan hyväksynnän. (Moni uskovainen toki tulkitsee myös magian mystiikan kautta; Amerikoissa ei ole tavatonta nähdä televisiosta ohjelmaa, jossa kerrotaan kuinka noituus on aivan oikeasti tapahtuva ilmiö, ja joka perustuu siihen että noita itse asiassa komentaa demonia tekemään asioita. Ihmiset eivät vain näe demonia vaan lopputuloksen. Magian ja mystiikan ero on heille se, ketä rukoillaan.)

Miettisen tulkinta suosio - tarve -liitoksesta on aivan normaalia postmodernistista ajattelua - joka mielestäni saa tukea talousteorian puolelta. Ihmiset ostavat sitä, mihin heillä on tarve.

Kuitenkin olen hieman eri mieltä Miettisen kanssa. Tai oikeastaan olen samaa mieltä mutta haluaisin korostaa myös sitä eroa, mikä fantasiakirjallisuuden sisällä on tätä teemaa koskien. Siinä missä Miettinen katsoo sinänsä hyvin järkevästi, kristinuskon läpi, itse taas katson uskonnon ja fantasian suhdetta toisiinsa enemmän muuta kautta. Tämä voidaan tiivistää karkeasti siinä, että kun Miettinen näkee Voldemortin käärmemäisyydessä viittauksen Raamatun luomiskertomukseen, minä viittaan enemmän epigeneettisiin taipumuksiimme. Käärme pahana vain on yksinkertaisesti kiinnostava, ja sen lainaaminen - olipa se tehty kristinuskosta tai ei - ei ole niinkään sanoman kuin mielenkiinnon synnyttämisen elementti.

Lähestyn asiaa individualismin kautta. Miettinen korostaa sitä, kuinka fantasiakirjallisuudessa on John Bunyanin "Kristityn vaellus" -teoksen teemaa, jossa matkaa yritetään estää Saatanallisin voimin, mutta hän kristillisellä asenteellaan torjuu sen. Itse korostaisin kuitenkin sitä, että fantasiassa on selvästi muutama linja:
1: Supersankarin kaltaiset sankarihahmot. Malliesimerkkinä tästä on Conan barbaari ja Tarzan. Sankari on kova, yksilökeskeinen ja taidoissa ylivoimainen. Hän pelastaa.
2: Sankari kohtaa vaikeuksia, ja tiellä vain harvat ovat valitut, koska sankaruus ei ole niinkään ylivoimaisuutta kuin rohkeutta, kykyä ja halua uhrata itsensä ja vastustaa kiusauksia. Tämä on juuri Miettisen mainitseman kaltainen fantasiakirjallisuus. Tässä korostuu kristillinen yksilön pelastus. Voisi sanoa että tässä sankari on ikään kuin "Uskova, ehkä kuuluu seurakuntaan, mutta pohjimmiltaan vastaa omasta uskostaan". Kristillisyys ei ole mikään yllätys, koska lajityypin sisällä on useita kristittyjä kirjailijoita. Kuuluisin heistä lienee C. S. Lewis.
3: Sankari kohtaa vaikeuksia, jotka hän voittaa vasta tekemällä yhteistyötä. Yleensä tässä korostuu se, että apua myös saadaan ystäviltä - ja matkan varrella ulkopuolisiltakin. Apu ei välttämättä ole niinkään taistelujoukkoon liittymistä, vaan esimerkiksi tarvittavien taikaesineiden jakamista tai tietojen antamista tai muuta tukevaa toimintaa. Tyypillinen piirre on myös se, että sankarit kokeilevat yksin ja toteavat sitten häviävänsä. Tai sitten porukka on "yhtä perhettä", kuten esimerkiksi Eddingsin kirjoissa usein on. (Tässä lajityypissä pahuus voi olla yksilöllistä tai sitten laumoja örkkejä. Örkit ovat esimerkiski Tolkienin tuotannossa teknisesti taitavia, mutta niiden tuotoksista puuttuu "tyyli". Ja ne ovat laumaeläimiä hieman samaan tapaan kuin hait.)

Tosin Miettinen tekee ihan hyvää työtä ja muistuttaa että vaikka esimerkiksi ilmestyskirjan taistelu lohikäärmeen kanssa on kuin suoraan fantasiakirjasta, hyvän voitto pahasta ei ole fantasiassa välttämätöntä. Hän korostaa myös sitä, miten fantasiakirjat ovat dualistisempia kuin kristinusko. Fantasiassa paha on tärkeämpi, keskeisemmässä roolissa ~ Fantasia keskittyy enemmän jännitteeseen. Tosin hänkin muistuttaa että oikeastaan ilman Saatanaa kristinuskosta puuttuu jännite. (Ehkä pirujen piirtely seinille keskiaikaiseen tapaan olisi nykyään taas puhuttelevampaa? Siis muunakin kuin metaforana.) Mielestäni tekemäni eriyttäminen on kuitenkin tarpeen; Nykyään kun on enemmän niin, että vaikka laajempi yhteiskunnan ja kulttuurin postmodernistinen tutkimus on tärkeää, on nykyään pirstaloituminen korostunut; Tämä tunnetaan käsitteenä "suurten kertomusten kuolemasta" ; Ajatellaan että nykyinen monikulttuurisuus on hylännyt käsityksen "ainoasta oikeasta totuudesta", mikä tarkoittaa sitä että traditio ei ole mikään itsestäänselvyys. Sen sijaan yksilön omaa näkemystä korostetaan. Tämä tarkoittaa sitä että ihmiset heimoutuvat pienempiin osaryhmiin, joiden sisällä he rakentavat identiteetin. Alakulttuurien synnyn katsotaan kertovan siitä että tässä ei ole kysymys pelkästä "jokainen hakee mitä haluaa" -näkemyksestä jossa mitä vain sekoitetaan. Itse asiassa näyttää siltä, että ihmiset ovatkin "keskenään erilaisia samalla tavalla". Tästä mainio esimerkki on Eugenia DeLamotten esitys, ns. ostoslista -metodi, jossa hän määrittelee kauhugenren tarkastelemalla goottilaita lajityyppiä ja luetellen sen miljööseen, juonirakenteeseen ja muuhun vastaavaan liittyvien kaavojen perusteella. Eksoottinen ympäristö, rapistuva linna, viaton neito hepenissä, uhkaavia enteitä, muinaisuus, kiroukset, hirviö, yliluonnollista ... ja vasta kun nämä kaikki laitetaan yhteen, kauhugenre ilmaantuu.

Itse näkisin että fantasia vastaa eräänlaiseen aikamme haasteeseen. Tämä ei ole niinkään individualismia, kuin hedonismia. (Ei haluta olla niinkään ainutlaatuinen yksilö toteuttamassa itseään kuin olla omassa heimossa onnellinen ja nauttia siitä.) Ja ehkä hieman ironiseti, pidän "uusromantiikan" ongelmana juuri sitä mitä romantiikka on meille tuonut ; Odotuksia ja toiveita. En sinänsä pidä näitä asioita huonoina elementteinä, mutta niillä on jostain syystä tapana kulminoitua esimerkiksi "Se ainoa oikea" -tyyliseen näkemykseen parisuhteesta, jonka seurauksena se, että parisuhde ei suju täydellisesti tulkitaan helpommin sinä, että "Se on se väärä", joka taas johtaa uuteen vaihtamiseen. Toki parisuhteen vaihtaminen on joissain tapauksissa minusta erittäin järkevää, mutta tämä kuitenkin asettaa kohtuuttomia odotuksia. (Tosin eräät sanovatkin että markkinoinnissa luodaan tyytymättömyyttä ja kuvataan sellaista jota ihminen ei ole mutta jota hän haluaa olla ja joka voidaan korjata jollain tuotteella, ja ihmisen hedonismi muutetaan materialismin moottorin osaksi.) Järkevyyden sijasta tuottavuutta korostamalla moderni maailma on tavallaan hylännyt "yliluonnolliset olennot" ja ottanut sen sijaan tilalle "yliluonnolliset odotukset." Joita täytetään fantasiakirjallisuudessa yliluonnollisilla olennoilla - jotka taas eroavat uskonnollisista yliluonnollisista olennoista sillä että fantasiakirjallisuuden idea on eskapismissa, jossa paetaan toteutumattomia hedonistisia haluja. Fantasiakirjallisuus myös huutaa että "tämä tarina ei ole totta!" ja oikeuttaa yliluonnollisen käytön ikään kuin tätä kautta.

Vertaan näitä mielelläni vampyyri Anne Ricen Lestat -hahmoon, joka on ennen kaikkea yksilö ja voimakas sekä kiehtova persoona. Kirjoen vampirismin hankaluudet ovat individualismin moraaliongelmia; Vampyyriyksilön elämä - ja hänen perheensä elämä - riippuu toisten kuolemasta. Kaiken kaikkiaan hahmo on yksilö ja mielenkiintoinen, jopa jossain määrin ihailtava. Sanoisin että Lestatissa on juuri sitä samaa individualismia kuin uskonnollisessa fantasiassa yleisesti on, kuitenkin sillä erolla että sankari ei välttämättä enää teekään sitä itsensä uhrautumisen elettä, joka kristillissävyisessä fantasiassa on tyypillistä. Tosin valinta on yhä läsnä: Ricen kirjoissa Louis kauhistelee vampyyriyttä juuri sen takia että vampyyri joutuu elääkseen tappamaan. Mielestäni tässä on mukana vähintään lausumaton viittaus myös vampyyrin vampyyrinä olemisen vaihtoehtoon - itsetuhoon. Tässä mielessä kristillistäkin arvomaailmaa mukailevassa fantasiassa on mukana elementti siitä, kuinka egoismi ja utilitarismi eivät aina ole yhteneviä, vaan kilpailevia. Kristillinen näkemys taas hakee omaa pelastusta ja onnea - Taivashan on suorastaan hedonistin suurin palkinto ja Helvetti taas hedonistin kauhein asia - eikä näe tässä mitään massoja koskevaa ongelmaa tai ristiriitaa.