Hetkeen tarttuminen.

"Life is uncertain. Eat dessert first."
(Buttercup Bake Shop)
...
"Live first, dessert is uncertain."
(Samuli Hemminki)

"Carpe diem" on kuuluisa sanonta, joka on peräisin Horatiuksen runosta. Siinä kehoitetaan naista nimeltä Leuconoë käyttämään hyväkseen sen ajan mikä hänellä on paljoa luottamatta tulevaisuuteen. Tämän lausuman takana on stoalainen ajattelu; Maailma on deterministinen ja fortuna yllättävä. Kohtaloaan vastaan ei voi taistella, joten vaihtoehdot ovat ikään kuin rattaisiin sidotulla koiralla, joka voi joko taistella ja yrittää vetää itseään rattaiden liikesuuntaa vastaan josta seuraa pelkkä häpeällinen raahautuminen rattaan perässä. Tai koira voi seurata rattaita pystyssä, seuraten mutta ilman raahautumista.

Monissa elokuvissa ja sarjoissa käsitellään hetkeen tarttumisen teemoja. Esimerkiksi Martin Brestin ohjaamassa "naisen tuoksu" -elokuvassa. Elokuvan nimi on hämmentävä, sillä se ei ole erotiikkaa eikä siinä ole keskeisiä naisroolejakaan. Elokuva on yliopisto-opiskelijan työkeikasta, jossa hän joutuu paimentamaan sokeaa entistä sotilasta. Upseerin tavoitteena vain onkin viettää hulvaton ja kallis viikonlopun syöden hyvin ja kalliisti huippuravintoloissa, tanssien ja viettäen luksuselämää hienoissa hotelleissa - ja ajellaampa elokuvassa ferrariakin, sokeana tietenkin - ja tämän jälkeen hänen tavoitteenaan on ampua aivonsa pellolle. Upseeri on säästänyt tätä varten kauan. Eikä hänellä ole ystävyyssuhteita. Monissa muissa vastaavissa teemoissa ihmiset eivät ole aivan näin kyynisiä, ja hetkeen tarttumiseen voi ohjata vaikkapa meteoriitin saapuminen maahan tai jokin muu estää elämän tietyn aikarajan jälkeen. Alexandre Dumasin "Monte-Criston kreivissä" kirjan sankari Edmond Dantès tajusi elämän ihanuuden kun hänet haastettiin kaksinkamppailuun, josta hän tiesi jo etukäteen, että ei edes yrittänyt voittaa, koska taisteltava oli oma poika joka ei tiennyt asian tilaa. Hänkin vietti hedonismin kyllästämän päivän. Näin he vapautuvat ja löytävät usein elämän. Kauneuden joka sijaitsee juuri ennen tuhoa. Toisissa elokuvissa sairaus tai koomasta herääminen pistää ihmiset keskittymään siihen mikä on tärkeää. "Hetkeen pitää osata tarttua" sanovat nämä elokuvat, sarjat ja kirjat.

Teema on itse asiassa jopa yllättävän yleinen.

Kuitenkin hetkeen tarttumisessa on myös ongelmia. Elämässä tarvitaan monesti pitkän tähtäimen suunnitelmiakin. Jos esimerkiksi haluan viettää aikaa perheen kanssa, se on toki ansiokasta, mutta jos otan tarpeeksi monta rokulipäivää töistä, olen työtön ja perhe kärsii siitä. Ei se upseerinkaan lompakko olisi kestänyt montaa luksusviikonloppua. Määräaikaa ei yleensä ole annettu ennalta, joten elämässä ei voida ottaa maksimaalista vapautta. Pitäisi aina olla valmiina elämään se seuraavakin päivä. Ei siksi, että se välttämättä tulisi, vaan sen takia että se voi tulla ja jos se tulee, ei siinä enää ole sitä vapautta minkä hetkeen tarttumisella sai.

Vielä laajempia ongelmia voi syntyä jos eletään hetkessä joka laajemminkin vahingoittaa tulevaisuutta. Jos ilmaston lämpeneminen on totta ja länsimaiset tunkevat elintavoillaan valtavia määriä hiilidioksidia ilmakehään, tai jos syömme yhteensä ihmisjoukkona niin paljon että luonnon kantokyky ylittyy, lopputuloksena vapaasta elämästä on tuho. Hieman ironisesti: Siinä missä elokuvissa katastrofi vapauttaa toimimaan ennen sitä carpe diem -tyyliin, hedonismikeskeisesti, onkin nyt kääntynyt niin päin että juuri tälläinen vapaa hedonismin ja ilon ja hyviin asioihin ja mukavaan elämään keskittyminen tuovatkin mukanaan juuri sen tuhon.

Tästäkin ihmisen oman ahneuden tekemästä tuhosta saa taidetta. Ei tarvitse kuin katsoa Steven Spielbergin "Jurassic Parkia" ja muita elokuvia. Tosin näissä tavallisesti tuho tulee vasta ahneudesta, joka yhdistetään tieteentekoon. Hullu tiedemies on elokuvamaailmassa suorastaan kliseinen tuhoaja. Sen sijaan "tavallista kaveria" haluineen ja autoineen ei pistetä tähän tuhoajan asemaan. Mary Shelleyn ajoista ollaan selvästi muututtu: Siinä missä hänen "Frankensteinin hirviö" oli tiedeoptimismia, luotu hirviö olikin kirjan kenties hyveellisin ihmisolento ja kuvasi tavallaan ihmistä, joka oli tavallaan "enemmän kuin" -ihmiseksi. Sittemmin hirviö on muutettu lähinnä kammottavaksi olennoksi, "vähemmän kuin" -ihmiseksi. Tiedeoptimismista ollaan siirrytty tiedepessimismiin. Viihteessä tuhoaja ei ole yksilö ja heidän massansa, vaan instituuttia edustava jollain tavalla seonnut tai epänormaali yksilö.

Tällä en tarkoita että elämästä ei pitäisi nauttia. En esimerkiksi usko, että saavutettaisiin mitään sillä että pommitettaisiin yhteiskunnat kivikaudelle, jolloin päästöt vähenisivät. Se on mielestäni hieman sama kuin "onnellisuus on velvollisuutemme" -tyylinen maailma, jossa maasta tehdään hyvinvoiva vähentämällä pahoinvointi pois siten, että onnettomat, köyhät, sairaat ja ongelmaiset ihmiset ammutaan pois. Toimii ehkä matematiikan valtakunnassa, mutta tosiasiassa jo tälläinen valvonta lisää onnettomuutta, joten lopulta jouduttaisiin ampumaan kaikki. Viimeksi lähtenyt sulkisi oven.

Hetkeen tarttumiset ovat myös tärkeä asia, ne tekevät elämästä mukavaa ja elämisen arvoista. Tähän löytyy yhteensovittamisen mahdollisuus, jota kuvaa seuraavat aforismit: "Tee työtä kuin eläisit ikuisesti. Rakasta kuin kuolisit tänään." jota käytetään myös muodossa "Elä kuin kuolisit huomenna, tee suunnitelmia kuin eläisit ikuisesti."