abjekti

On varsin tavallista että uskovaiset soveltavat uskonnottomuuteen psykoanalyysin keinoja. Fundamentalistipuolella tämä on vääristynyt "isähaava"/"äitihaavat" -typpisiin puheisiin joissa ateismin katsotaan johtuvan huonoista vanhemmista. Vanhempien katsotaan siis antavan kuvan isyydestä joka sitten heijastuu analogisena siihen Taivaan Isään. Ateismi on siis kapinaa vanhempia vastaan.

Hieman sävyisämpinä kulmina voisi ottaa esimerkiksi vaikkapa "Oljenkortta veistämässä" -blogin esityksen aiheesta. "uskonnossa ja psykoanalyysissa on jotakin samaa. Kristevan mukaan molemmat kuvastavat ihmisen kaipuuta rakkauteen. Tällainen rakkaus toimii psykoanalyysissa tervehdyttävänä voimana, joka kumpuaa lopulta ihmisestä itsestään. Psykoanalyysissa rakkaus projisoidaan terapeuttiin muiden tunteiden ohella, mikä on vasta alkua paranemiselle. Psykoanalyysin tehtävänä on Kristevan mukaan herättää mielikuvitusta tuottamaan paranemista ohjaavia mielikuvia." ... "Kristeva on itse kasvanut katolisessa perheessä ja kertoo teoksessaan pyrkineensä kokemaan uskon voimakkaasti elämässään nuorena, kunnes luovutti ja päätyi ateismiin. Hän kuvaa omaa siirtymistään ateismiin repressiona eli kieltämisenä, joka on yksi psyyken suojamekanismeista. Kristevan mukaan ateismi voikin olla psykoanalyysin näkökulmasta juuri repressiota - pakenemista. Kristeva on muutenkin paikoitellen säälimätön ateismia kohtaan. Teoksessa Musta aurinko - masennus ja melankolia hän käsittelee masennusta ja paljon myös uskontoon liittyviä kysymyksiä ja toteaa, että masentunut on "jyrkkä ja synkkä ateisti"."

Ei ole vaikeaa huomata, että sävy on identtinen "isähaava/äitihaava" -ajattelun kanssa. Tässä on nyt sitten selvästi jotain jota on syytä käsitellä hieman tarkemmin, jo ihan sen takia että tämä näyttää vetoavan moniin ja moni ottaa sen vakavasti.

Minun on tietysti jo itsessään hieman hankalaa ottaa näitä näkemyksiä vakavasti, koska en rehellisesti sanoen juurikaan luota psykoanalyysin relevanttina välineenä. Joku voisi toki huvittuneesti tehdä huomioita siitä että olen varsin "ahdistunut, jyrkkä ja synkkä".
1: Huomio on sinänsä tosi, mutta ei sen todempi kuin se, että autismin syyksi nähtiin aikanaan vanhemmuussuhde. Esimerkiksi minulla on kieltämättä "tiettyjä vaikeuksia" vanhemmuussuhteissani, joka sopisi siihen että olen "näyttelemässä roolia autismin kirjossa" mutta tämä ei silti tarkoita että tämä autismin teoria olisi tosi. Se oli tosi pikemminkin kasvatustaustateoriasta huolimatta, ei sen vuoksi.
2: Olin "masentuneimmillani, jyrkimmilläni ja synkimmilläni" ollessani kristitty. Nythän minä olen suorastaan "iloinen ja riemukas veikko".

Kuitenkin asiassa on vielä syvempi asia. Sen voisi ottaa esiin kun ottaa tarkasteluun Kristevan termin abjekti. Kun Kristeva puhuu abejktista, hän tarkoittaa elementtiä joka on suhteessa ihmisen sisäisen ja ulkoisen väliseen suhteeseen, joka on hieman irrallaan mutta jota ei kuitenkaan voida täysin erottaa. Tällöin kysymys on osittaisesta symbioosista, jota ei voi ohjata täyteen symbioosiin. Se ilmenee usein muodottomuutena. Tätä kohtaan tunnetaan yleensä syvää pelkoa ja inhoa. Abjekti on syvimmän torjunnan kohde, ja psykoanalyysissä torjunta liittyy vahvasti kaikkeen ongelmalliseen.

Kristillisessä teologiassa kuolema on muuttunut välivaiheeksi. Sen selvärajaisuus on rikottu ja siitä on tehty abjektiivinen. Etenkin uskonnoissa joissa kuolema on eipersonifioitu, hahmoton raja, muutostila jota ei kuvata esteettisenä, ovat suhteessa kuolemaan abjektiivisia. Kristinuskossa paratiisi saa estetiikkaa, mutta itse kuolema jätetään usein muotoilematta. Kuolemasta tulee tätä kautta varsin epämääräinen ja pelottava ilmiö. Tämä tarkoittaa sitä että kristinusko on, paitsi eheytymisen, myös torjunnan ja neuroottisuuden luola.

Vastaava on tietysti itsessään Jumalasuhteessa. Kristeva itse toki näyttää kokevan sympatioita mystiikkaa kohtaan, mutta tässäkin on hyvä huomata, että mystikon voidaan nähdä tavoittelevan "symbioosisuhdetta äitiinsä". Kristevan mallisessa psykoanalyysissähän ajatellaan että vauva ei vielä oikein tiedosta omia rajojaan ja että hän on kokenut erityistä symbioottista suhdetta äitiinsä. Ja tämän kokemuksen särkyminen on seurannut kun yksilöllisyyden ja oman ruumiin rajojen tiedostaminen on tullut vastaan. Mystikko tietysti yrittää palauttaa tätä symbioosisuhdetta. Mutta mystiikassa tämä kokemus on vain pieni häivähdys ja tämän jälkeen ihminen joutuu elämään maan päällä irrallaan tästä Jumalakokemuksesta, josta hän on saanut vain pienen välähdyksen ja aavistuksen. Mystisen kokemuksen loppuminen ja arkeen palautuminen tekee Jumalasuhteesta itsestään abjektin. Maailmassa eläminen on siksi traumaattista ja mystiikkaan palaaminen voidaan nähdä epätoivoisena yrityksenä elää maksimaalisessa torjunnassa.

Näin ollen etenkin uskonto näyttäytyy suorastaan jonain joka traumatisoi ihmistä niin paljon että pakottaa tämän repressioon. Terapiamyllyä voisikin kuvata Nietzschen "Human, all too human" -kirjan uskonnon terapiamyllyttämisen tapaan "Christianity came into existence in order to lighten the heart; but now it has first to burden the heart so as afterwards to be able to lighten it. Consequently it shall perish." Uskonnon terapiaa muistuttavat muodot eivät tässä näytäkään minään uskonnon hyvyyden oikeutuksena, vaan äärimmäisenä vallankäyttönä. Ensin luodaan "kuviteltu isäsuhde" ja kasvatetaan lapset uskomaan tämänlaiseen tavalla. Sitten traumatisoidaan heidät määrittelemällä elämä symbioosin rikkomiseksi. Ja sitten tarjotaan parannusta. Tämä on strategiana eettisesti ja terapeuttisesti samantapainen asia, kuin jos ensin löisi jotakuta turpaan ja sitten myisi tälle heti perään laastaria.

Sartren kuvasi miten ateistikaan ei voi irtautua Jumalan käsitteestä. Tässä suhteessa Sartren käsitys ateistin jumalasuhteesta vertautuu hieman Dostojevskin ajatuskokeeseen, jossa hän pyysi että"yritä olla ajattelematta sinisilmäistä jääkarhua". Tämä on tietysti mahdotonta. Psykoanalyysi tietysti viittaa tämäntapaiseen asiaan. (Muuten tämä ei olisi tässä blogauksessa.) Uskontoajattelun opettaminen sitoo ihmiset käsitteeseen. Jumalasta jauhetaan niin paljon että ateisti joutuu käytännössä elämään uskontokeskustelun sävyttämässä maailmassa irrallisena. Ateisti ajetaan abjektiin rakentamalla ympärille kulttuuri joka ajaa heidät sinne. Tässä mielessä uskonto voidaan rakentaa keinotekoisen trauman rakentamisena. Jos normaali lapsi joutuu käymään omien rajojensa käsittämisen, on aikamoista vallankäyttöä rakentaa kulttuuri joka pakottaa ateistit kahteen tämänlaiseen irtautumiseen rakentamalla vielä yhden affektin fantasiamaailmaan joka opetetaan kaikille.

Siksi minun onkin hiemanvaikeaa uskoa psykoanalyyttiseen kristillisyyteen. Se, paitsi nojaa epäuskottavaan menetelmään, on tämän soveltamansa menetelmän valossa sen verran ongelmallinen että menetelmän hyväksyminen johtaisi itse asiassa vaatimukseen kristillisyydestä luopumiseen. Uskovainen joutuisi peräti kieltämään uskonnonopettamisen kouluissa ja vastustamaan esimerkiksi kummiperinnettä, pyhäkoulua ja muita vastaavia järjesteliä. Siis jos hän uskoisi todella että "psykoanalyysi on oikeasti se tie jota on mentävä". (Ja kaikista vähiten hän opettaisi sellaista itse.
1: Useimmiten tilanne ei toki ole tästä. Pikemminkin psykoanalyysiä sovelletaan ateisteihin ja uskontoon kahdesta syystä:
___1.1: Jos se näyttää ateismin huonona ja boostaa homo religiosus -ihmiskuvaa. Eli rakentaa yhteiskunnan jossa uskovaiset ovat mielenterveitä ja ateistit ovat mielisairaita ja säälittäviä ressukoita.
___1.2: Koska ateismi nähdään psykoanalyysin valossa. Tämä näkemys ei toki ole huono, koska vanhastaan ateismi on jaettavissa karkeasti ottaen (1) Sartretyyppiseen eksistentialistiseen ateismiin (2) kommunistisävytteiseen ateismiin (3) psykoanalyyttiseen ateismiin. Valitettavasti nykyisin valtaosa ns. "uusateisteista" on pikemminkin (4) valistushenkisiä "sapere aude" -ateisteja joilla asenne on "empirismi tai ei mitään" ja "ateismi kuuluu julkiseen keskusteluun". Tähän soveltaminen ei oikeasti osu, koska tässä ateismilinjassa psykoanalyysiin ja kommunismiin suhtaudutaan jopa hieman vastenmielisenä. Ja eksistentialismia pidetään "maailmansotien jälkeisenä wanhana juttuna" joka pitää sisällään "liikaa elämäntapaohjeita" kelvatakseen uusateisteille joiden ohjenuorana on pitää ateismin esiinrynnistystä "Dawkinsin malliin" "kissojen paimentamisena", jossa se mau-unta on tärkeintä.

Kokonaisuutena ajatus psykoanalyyttisestä kristillisyydestä ja ateistien terapoinnista terveiksi ihmisiksi (aka. kristityiksi) on sisäisesti niin ristiriitainen, että sitä ei voi pitää koherenttina.