Jumalanirrottajat

"the code of survival in jungle life, now usu. with ref. to the superiority of brute force or self-interest in the struggle for survival."
(Oxford English Dictionary, "Law of the jungle")

Nykyään on muodikasta jakaa uskonasiat ja tieteenasiat eri lokeroihin. Tämänlainen ajatus, jota esimerkiksi Gould tunnetusti kannatti NoMa -periaatteeseen - jossa luonnontieteen asiana on tutkia miten maailma toimii ja uskonasia on määritellä etiikkaa ja tuonpuoleista - on kuitenkin "yllättävän uusi" konsepti. Joku voisi luulla että aina olisi ajateltu että uskonasiat ovat uskonasioita ja että tieteen asiat olisivat "ihan eri juttu". Tämä voi tuntua omituiselta aikana jona jopa Jumalan empiirisyyttä vahviten korostavat kreationistit vastustavat naturalismia ja selittävät että empiirinen metodi on "rajoittunut" eikä kykene käsittelemään heidän Luojakonseptiaan.

Kun vallalla oli empiirisen ajattelun sijasta rationalistinen ajattelu, oli Jumala ikään kuin ilmiselvyys. Tosiasiatila, Tosi Premissi, jonka ympärille päätelmät sitten johdettiin. Mystikot olivat toki varovaisia sen suhteen voitiinko Jumalaa käsitellä logiikan avulla. Näin Jumala oli nimenomaan tieteenasia hyvin pitkään. Oikeastaan vasta Descartesin kartesiolaisen dualismin voidaan nähdä rakentaneen olennaisesti samantapaisen ajattelutavan kuin mitä modernissa maailmassa ajatellaan. Hän nimittäin, paitsi jakoi maailman aineeseen ja henkeen, myös rajoitti luonnontieteellisen tutkimuksen luonnollisiin asioihin. Hänellä oli mielessään rationaalinen henki ja kausaalinen maailma. Ja vain kausaalista maailmaa voitiin tutkia empiirisesti. Descartes tosin korosti yhä sitä, että henki oli voimakkaampi kuin aine. Siksi hänestä täydellinen tieto oli rationalistista, eikä ollut riippuvainen kokeellisesta tutkimuksesta. Descartes ei epäillyt luonnonlakejen täydellisyyttä ja niiden rationaalista sääntöjen seuraamista.

Immanuel Kantin ajattelumaailma oli myös hyvin NoMa -henkistä. Hän arvosti Newtonin löytöjä, mutta oli kuitenkin samalla huolestunut Humen induktion ongelmaan liittyvistä huomioista joita ei oikein voitu ohittaa ; Kun "syy-seuraussuhde" ei ole mikään itsestäänselvyys tai seuraus havainnoista, eikä siitä että asiat tapahtuivat peräjälkeen menneisyydessä voitu päätellä suoraan, että ne tapahtuisivat aina peräjälkeen tulevaisuudessakin, syntyi ongelma jossa Kantin oli ikään kuin yritettävä selvittää se, miten Newtonin oivallukset toimivat vaikka Hume näytti että ajatteluperiaate oli "filosofisesti puutteellista". "Puhtaan järjen kritiikissä" Kant kuvasikin sitä, miten kaikissa asioissa on sekä aistihavaintoja että sisäistä ymmärrystä. Kant esitti että ihmisen kokemus maailmasta oli ihmismielen käsittelemä asia, ei se miten maailma itsessään oli. Maailmassa havaittiin järjestystä koska ihmisen mieli ei ole mikään passiivinen vastaanottaja, "tabula rasa" (tyhjä taulu), vaan koska ihminen prosessoi sitä jollakin tavalla. Mieli ei kuitenkaan sellaisenaan ollut kaikki, vaan mielessä olivat enemmänkin yhteyden, moneuden, ajallisen yhteyden ja vastaavien kaltaiset asiat. Kant jätti Jumalan tälle alueelle, joka tarkoitti sitä että se oli mielen idea, jota saatettiin tutkia järjen avulla, mutta jota ei voida todistaa empiirisesti. Näin uskosta tuli enemmän henkilön sisäinen vakaumus, koettu tuntemus, uskomus joka näyttää oletukselta eikä johtopäätökseltä.

Kantin oivallukset ovat vahvistaneet kaksi tärkeää nykyajassa hyvin vallallaolevaa näkemystä ; Hän on pelastanut uskon tieteelliseltä tarkastelulta, mutta toisaalta estänyt että tiede -epäily ei menisi relativismiin ja kaiken epäilyyn. Kuitenkin aika moni katsoo että Kant ei ollut tyytyväinen tähän oivallukseensa ; Kant itse kun oli intuitiivisesti varma että ulkoinen maailma ja sisäinen moraali olivat jotenkin kytköksissä toisiinsa, mutta ei voinut osoittaa tätä yhteyttä. Ja siksi hän tyytyi "toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon", jossa käsitteet vain irrotetaan toisistaan. Käsitteiden pilkkomisen kautta ongelmallista onkin lähinnä se, että Kant ei pohjimmiltaan ratkaissut Humen ongelmaa, vaan kiersi sen määrittelemällä ja luottamalla tähän ilman perusteita.

NoMa -ajattelu on kuitenkin tuottanut yllättävän ongelman. Tämä tuttu ongelma esitetään esimerkiksi "Calamities of Nature" sarjakuvassa. Kysymys on se, että jos sielu, henkimaailma ja Jumala ovat määritelmällisesti eifysikaalisia ilmiöitä, niitä ei voi tutkia tieteen kautta. Silloin tiedettä ei voi käyttää näiden käsitteiden puolella ollenkaan, ei todistamiseen eikä kumoamiseen. Kuitenkin jos näiden henkien tai muiden ajatellaan kuitenkin vaikuttavan maailmassa, ne ovat määritelmällisesti tieteenalaa, joten niitä voi tutkia ja niiden kumoaminen on tieteellisesti mahdollista eikä niiden todistaminen ole mahdotonta. Ja tämä näkemys taas on uskonasioissa hyvinkin yleinen ; Jumalan ajatellaan toimivan maailmassa konkreettisesti ja tekevän esimerkiksi ihmeitä. Joku voi yrittää suojella NoMa -periaatteella Jumalaa ja sanoa että Jumala on deistinen hahmo joka ei vaikuta mitenkään. Tällöin kysymys siirtyy siihen, että miksi tästä konseptista pitäisi oikeastaan välittää ollenkaan. Päästään hokemaan "asiat jotka voidaan hyväksyä ilman todisteita voidaan hylätä ilman todisteita."

Quinen ajattelumaailmassa tilanne onkin juuri tämä. Hänestä koko jako abstraktiin tietoon ja empiiriseen induktioon on väärä kahtiajako. Tosiasiassa jokainen asia on jotain siltä väliltä, näiden asioiden sekoitus. Näin ollen Kantilaista jakoa ei voida ollenkaan tehdä eikä NoMa -periaatteen kaltaisilla ilmiöilläkään ole oikeastaan mitään tilaa. Analyyttisetkin ajatukset ovat jonkinlaisia konsepteja ja odotuksia maailmasta, ja aivan kuten teoriatkin ovat jonkinlainen yleistysajatus ja konsepti, ovat nämäkin alttiita vastaesimerkeille - sikälimikäli niillä on minkäänlaista selitysarvoa tosiasiaväitteenä, eli mikäli ne väittävät vastaavansa johonkin konkreettiseen ilmiöön (kuten elämisen periaatteisiin tai kuolemaan).

Näin tiedeverkko hyväksyy Humen induktion ongelman, mutta ei kuitenkaan sorru relativismiin jossa mikä tahansa käy ja äärimmäistä epäilyä kaikkeen pitäisi harjoittaa. Taustalla oleva ajatus siitä että induktiota ei voi todistaa yhdelläkään havainnolla, mutta yksikin havainto voi vaatia muutosta koko tiedeverkkoon on tässä olennainen.

Quinen täydeksi ymmärtämiseksi on oivallettava oikeastsaan vain että positivistinen verifiointikeskeinen ajattelu on osoitettu ylipäätään mahdottomaksi, ja tämän seurauksena huomio on keskittynyt "induktion verifioimisen" sijasta "induktion falsifiointiin". Tämän jälkeen korroboraatio on ollut tärkeää. Quinen näkemyksessä tietyn falsifioitavuusperiaatteen tietyn teorian kumoamisesta on vain siirrytty tiedeverkon korjaamiseen jossa on katsottava kokonaisuutta. Hume näyttää että tieto ei ole koskaan valmista, mutta tarkentamisen ehdot takaavat sen että mikään kivi ei jää kääntämättä eikä mikään käänne kivittämättä, joten mitään suojassa olevia käsiteitä ei ole ; Mikä tahansa verkon kohta voidaan uhrata jos se on pienin muutos joka on tehtävä jotta käsiteverkko saadaan mahdollisimman ristiriidattomaksi.

Ja tässä maailmassa se käsite, joka voidaan hyväksyä ilman todisteita, mutta jonka ajatellaan liittyvän jotenkin tosiasioiden tiloihin, hylätään helposti ensimmäisenkin korjaustilanteen edessä. Tällöin Jumala irrotetaan tiedeverkosta aivan kuten NoMa -periaatteen kannattajatkin tekevät. Mutta aivan eri tavalla. Se irrotetaan kokonaan eijärkevien ajatusten maailmaan.

"a theoretical principle deduced from particular facts, applicable to a defined group or class of phenomena, and expressible by the statement that a particular phenomenon always occurs if certain conditions be present."
(Oxford English Dictionary "Law of Nature")