En ole lukenut Timo Hännikäisen "ilman" -kirjaa. Olen kuitenkin kuullut siitä käytävää keskustelua sen verran että voinen seurata Pierre Bayardin "Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut" -teoksen vinkkejä. Meta-meta -maa on siis tässä mielessä antanut minulle vinkkejä siitä mitä teemoja kirjan sisällä läpikäydään. Toki tämä kuvaa enemmän sitä, miten kirjaa on tulkittu ja miten sitä on välineellistetty ideologiseksi apuvälineeksi ja miten siitä keskutellaan kuin itse kirjasta. Mutta nämä kaksi eivät yleensä etäänny "mahdottoman kauaksi toisistaan".
Teemanahan on se, että Hännikäinen kuvaa millaista on elää vuosikausia ilman seksiä. Nykyään seksin saaminen, seurustelu ja muut asiat ovat painotettuja. Toisten on helppoa saada ja toiset jäävät ilman. Seksuaalisuutensa toteuttaminen onnistuu toisilta ilman ponnisteluja ja toisille se on mahdottoman vaikeaa. Pelikenttä on rakennettu sellaiseksi ja kykenen muistelemaan omasta nuoruudestani erinäisiä vaikeuksia. (Empiiriset otokseni viittasivat vakavasti että kaikki naiset ovat joko varattuja tai lesboja.) Olen sinänsä onnekas, että vaikka olenkin ulkonäöltäni ja luonteeltani varsin epäattraktiivinen - nörttimäiset hullut autistiluurangot eivät ole oikein suosion huipulla niissä mielikuvien joukossa jota kutsutaan "attraktiivisiksi mieskuviksi" - mutta olin kuitenki sopivasti perverssillä tavalla karismaattinen että vetosin joihinkuihin naisiin. Enkä siksi ollut runsaasta epäonnestani huolimatta "täysin kokematon" seurustelulinjamalla. (Vaikkakin ehdin täyttää 20 vuotta ennen kuin harjoitin "seksiäseksiä".) Kykenen siis jossain määrin samastumaan "olosuhteiden pakosta ilman jääviin". Eikä tunne ole säälittely, vaan vittuuntuneisuus. (Joka on tietysti eräs minun perustunteistani, toisin kuin raivo joka on minulle likimain vieras tunne.)
Hamilo kertoo että kirja kritisoi. "kohteena on seksuaaliliberalismi, jonka ansiosta menestyvimmille miehille kasaantuu seksiä ja parisuhteita enemmän kuin olisi kohtuullista." Vastaavasti moni jää ilman. Tämä muuttaa tasa-arvokeskustelua siihen suuntaan, että kysymys ei ole "miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta" vaan siitä että sukupuolikonsepti harhauttaa keskustelun syrjään siitä että "miesten ja miesten välinen tasa-arvo on aika retuperällä". Hamilo analysoi myös kirjan kohtaamaa moitetta ; "Hännikäiselle irvailevat juuri ne samat kolmikymppiset feministit, jotka poksauttelivat samppanjapulloja, kun Ilkka Kanerva savustettiin ulkoministerin paikalta. Hännikäinenhän kaltaisineen jää ilman juuri siksi, että Ilkka Kanervan, Sauli Niinistön ja Matti Vanhasen kaltaiset menestyvät miehet tulevat Hännikäisen ikäluokkien seksi- ja parisuhdemarkkinoille."
Tämä huomiopari keskittää siihen että feministit näkevät Hännikäisen itse asiassa hyvin samantapaisena kuin he näkevät Kanervan. Asenne nähdään samana, onnistuminen on vain erilaista. Ja heistä asenne on tärkeä. Sekä Kanerva että seksiä naisilta haluava Hännikäinen nähdäänkin siksi jonain joka haluaa välineellistää naista. Naisen perusoikeudeksi katsotaan päättää se, mitä sukupuolielimillään tekee. Eli jos kukaan ei halua harrastaa seksiä jonkun ihmisen kanssa, niin sitten sitä jää ilman. Siksi perinteinen sukupuoliroolitus tai seksittömyyden ratkaisu bordelleilla ovat valtaakäyttäviä paheksuttavia keinoja.
Sen sijaan internetin maailmassa tytöille voidaan antaa seksuaaliseen aktiviteettiin rohkaiseviksi tarkoitettuja, sellaisiksi koettuja ohjeita, jotka nähdään positiivisina, kannustavina ja voimaannuttavina. Sellaisesta saa hyvän kuvan lukaisemalla "Löytyykö kumppani netistä" -tekstiä. Sieltä löytyy monenlaisia ohjeita, kuten "rima korkealle, lähesty rohkeasti kaikkein komeimpia (niitä joita ei koskaan uskaltaisi muuten lähtestyä), älä tunne sääliä nyssyköitä ja säälityksiä kohtaan, ole hauska ja vilpitön oma itsesi." Nettideittailu nähdäänkin naista vapauttavana. Samalla se tarjoaa ison valikoiman josta voi valita juuri tietynlaisia miehiä. On selvää että juuri tästä seuraa se miesten seksuaalisen attraktiivisuuden mukaan hierarkisoituminen, jossa yhdet saavat ylenmäärin ja toiset jäävät ilman.
1: Jos mies turvautuu tämänlaiseen se nähdään naisen objektisoinniksi. Syynä lienee lähinnä se että tulkinnoissa näyttää yllättävän usein korostuvan asioiden historiallinen painolasti, ei se miten asiat toteutuvat nykyaikana. Tämä tarkoittaa sitä, että mieskuva jossa mies valikoi ulkonäön mukaan on "maskuliininen seksuaalinormi" ja sen noudattaminen on stereotyyppistä ja paheksuttavaa. Kun nainen tekee saman, hän rikkoo "feminiinistä seksuaalinormia" ja se on siksi hyväksyttävää. Näin syntyy luonnollisesti "privileegiomaailma", jossa ei olekaan kyse siitä mitä ihmiset tekevät -tai edes millä asenteilla. Kysymys on sukupuolesta - ja eräässä mielessä historiallisten taakkojen "kostamisesta". (~Vähän kuin kostaisi keskitysleireistä tänä vuonna syntyneille saksalaisille.)
Toki monet feministit ovat pitäneetkin Hännikäisen kirjasta. Esimerkiksi Anna Kontulan kommentti teoksesta on "Kirja on tärkeä osa viimeisen parin vuoden aikana virinnyttä keskustelua siitä, miten myös heteroseksuaalisuus on poliittista, miten sen kautta ihmisiä palkitaan, kontrolloidaan, alistetaan ja emansipoidaan. Kiitos Hännikäisen meillä alkaa taas olla välineitä nähdä, miten yksityinen on poliittista." Tämä johtunee siitä että Hännikäinen korostaa sitä että yhteiskunnan seksualisoinnin kautta on käynyt niin että ilman omaa haluaan syrjään jääneiltä puuttuvat keinot vaikuttaa "Seksuaalisesti syrjäytyneiltä puuttuvat vastarinnan keinotkin vielä täydellisemmin kuin työttömiltä. Seksiä voivat käyttää vallan välineinä vain ne, jotka ovat seksuaalisesti haluttuja, kuten Lysistrate -näytelmän ateenattaret. Millaista olisi puutteessa elävien kansalaistottelemattomuus ja terrorismi? Uhkaisivatko he kastroida itsensä julkisesti, ellei perustettaisi valtion rahoittamia bordelleja?" Ilman seksiä jäävä on siksi seksuaalisen vallankäytön kohde, mutta ei seksuaalisen vallan käyttäjä. (Bordellinrakentaminen tietysti muuttaisi asian, koska raha on haluttavaa ja rahaa voidaan käyttää vallankäytön välineenä.)
Kuitenkin haluaisin nostaa esille vielä erään seksin puuttumisen muodon. En tällä kertaa ota esiin esimerkiksi uskonnollisten yhteisöjen määräämää selibaattia joka voidaan nähdä joko yksilönvapauteen kohdistuvana luonteeltaan vakavana valtapelinä ja puuttumisena. Tai sitten sinä että yhteiskunnalle vain sanotaan että "tämä ei ole haluttava tyyppi" jolloin hänen on vain jäätävä ilman seksiä koska "eihän papille kukaan halua antaa".
Sillä aiheesta on vielä hauskempi esimerkki. Aseksuaalisuus. Sillä nykyinen yhteiskunta on sen verran vahvasti seksuaalisuuden värittämä, että seksin harjoittamattomuuskin nähdään helposti puutteena ja vajauksena. Kohtasin tähän liittyviä asioita epäsuorasti. Sillä eräs tuttuni tunnstautui varsin rohkeasti aseksuaaliksi. Hänen "kaapistatulemisensa" ilmeni keskustelun kautta. Hän kyseli miltä ihastumisen ja seksuaalisen vedon tunteet tunnistaa. Hän ihmetteli kuinka hän ei koskaan ollut tiennut kohdanneensa sellaisia, joten kenties hän ei vain tunnista tunteita kun ne tulevat vastaan. Ihmiset ajattelivat että sen vain tietää ja kuvailivat sitten jotain kokemuksiaan. Pääkaava oli kuitenkin se, että kun se osuu kohdalle, sitä ei oikein voi ohittaa.
Ja kun keskustelu jatkui, se kääntyi erikoisesti muotoon "kyllähän sulla sellasia tuntemuksia on ollut, valehtelet vain". Toisin sanoen toisen seksuaalisen kokemusmaailman totaalinen erilaisuus kyseenalaistettiin ja kiellettiin. Tämä tarkoittaa sitä että ihmisten seksualisuus oletetaan niin vahvasti että sen kyseenalaistaminen koetaan uskomattomana - jopa mahdottomana. ~ Samalla seksuaalisuuskysymys ajateltiin koskevan sitten koko sosiaalisuutta. Kyseinen ihminen pystyi tietysti esimerkiksi asumaan toisten ihmisten kanssa ja välittämään kovasti. Mutta suhde ei ollut silti koskaan seksuaalinen. Jostain syystä vaikka romanttisissa kuvissa rakkaus ei ole seksiä ja kiimaa, seksuaalisuuden poisto johtaa siihen että koko romanttisen rakkaudenkin rooli ajatellaan pois.
Tämänlaisen kuuntelu synnytti minussa vahvan samastumiskokemuksen. Sillä keskustelu tuntui samanlaiselta kuin jos joku uskovainen olisi homo religiosus -taustateoriaa käyttäen keskustellut ateistin kanssa ; Keskustelua tapahtuu varmasti säännönmukaisesti ja usein. Molemmissa tapauksissa se on tietysti hyvin röyhkeää. Nyky-yhteiskunnassa "liberaali linja" onkin rakentanut eräänlaisen homo sexualiksen, joka on korvannut perinteisen homo religiosuksen. Molemmat ovat kammottavia luokitelmahirviöitä joiden lonkeroita on vain suunnilleen jokapaikassa. Ne eivät aja seksuaalista vapautta tai uskonnollista vapautta - vaikka ne usein kulkevatkin nimenomaan näiden ideaalien nimissä. ("Ei pidä alistua" -teema sopii sekä seksuaaliteemaiseen luokitteluun että uskonnolliseen vallankäyttöön - ja "nuotan kautta" molempiin.)
Moni voisi nyökytellä tässä päätään, sillä kaikkihan puhuvat kulttuurin yliseksualisoitumisesta. "Homo sexualis" ei suinkaan ilmene sinä mistä yleensä puhutaan kun esiin nostetaan kulttuurin "yliseksualisoituminen". Tällöinhän esiinnostetaan yleisesti ottaen lähinnä se, miten pornografia ja erotiikka ovat ongelmia. - Itse asiassa tämä "kauhistelu" on yksi homo sexualis -kahlinnan keino jossa vain tietynlainen seksuaalisuusmalli hyväksytään ja jossa kontrolloidaan seksuaalisuuden näkyvyyttä - sen poliittisen ilmentymisen muotoja ohjataan tietynlaiseen. Yliseksualisoituminen on varoituskyltti joka ilmenee jos joku edustaa vääränlaista seksuaalisuutta (fundamentalistit käyttävätkin kikkaa kätevästi kun puhutaan vaikkapa homoseksuaaleista. Heistä jo se, että joku on julkihomo telkkarin sisustusohjelmassa on sukupuolikuvan vääristämistä ja yhteiskunnan yliseksualisoitumista ja perversioitumista.)
Homo sexualis on vaarallisuudeltaan jokin joka toimii täsmälleen yhtä vakavasti kuin homo religiosus ; Se kiistää että laatikon ulkopuolella voidaan esimerkiksi rakastaa. Että laatikon ulkopuolella ollaan onnettomia ja eletään olennaisesti huonompaa elämää. "Laatikon ulkopuolta" voidaan lähestyä vain "olemassaolon kiellon", "merkityksenpoiston" tai "sairauden ja säälin" kielellä. Joko aseksuaalisuus nähdään valehteluna tai sitten ongelmana josta olisi terapoitava itsensä vapaaksi, koska onnellisuushan siinä kärsii. ~ Aseksuaalista tehdään yhtä rakkaudeton kuin ateistista arvotyhjiössä elävä nihilisti. Tämä onkin huomionarvoisaa, koska tämä on osa järjestelmää. Ja tätä ongelmaa ei nähdä eikä tunnusteta.
Molemmat ovat yhtä vääriä ja kammottavia. Ja niissä ei ole enää kysymys pelkästä seksuaalisesta vallankäytöstä tai yhdestä mielipiteestä. Sillä yhteiskunnassakin esimerkiksi perhearvot ja jopa kansallismielisyys on puheissa uskonnollistettu, ja seksuaalisuusteemat värittävät nekin monia aiheita pukeutumisesta lähtien. Näin ollen jos kyseenalaistat koko "uskonnollisen laatikon" tai "seksuaalisen laatikon" et saa puhua enää suunnilleen mistään. Sillä likimain kaikissa aiheissa on sivujuonteena ja mausteena tämä aihe. Ja sen kyseenalaistaminen johtaa aina "suuriin kysymyksiin" joiden kyseenalaistaminen näyttää rikkovan aina jonkun ihmisen mielenrauhan.
Siksi aseksuaali tuttuni (jonka nimen jätän mainitsematta tässä) näyttäytyykin siksi enemmän rajojarikkovana kuin Hännikäinen. Myös ongelmat näyttävät olevan samantapaisia ; Aseksuaalit eivät oikein voi mennä barrikadeille tekemään mitään julkisia itsekastrointeja ; Yhteiskuntamme ajaa näkemystä jossa "positiivista" on halu ja uskonto ja niiden puute ei sitten ole mitään merkityksellistä. Uskonnottoman ainut valta tulee rahan kautta, kirkosta eroaminen ja kirkollisveron maksamatta jättäminen ovat keinoja hillitä, joskaan ei lopettaa, uskonnollista vallankäyttöä. Aseksuaalin vaikutusmahdollisuudet ovat kuitenkin vielä pienemmät. Jättävätkö he maksamatta bordelleihin? Ja miten tämä sitten vaikuttaisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti