Eilisessä blogauksessani viittasin ohimennen C.S.Lewisin näkemykseen fantasian kirjoittamisesta. Hänestä se, että ihminen voi luoda uskottavan "toisenlaisen maailman" hänen täytyy kyetä ajattelemaan oikeaa toista maailmaa, eli henkimaailmaa ja levittämään tästä eteenpäin, hieman erilaisessa yhteydessä.
Tässä on tietysti taustalla piilo-oletus siitä että kristinuskon "toinen maailma" on todellinen. Sitä vastaan on itse asiassa olemassa näkemys jonka mukaan Jumalakonseptia itse asiassa ymmärretään meidän maailmojemme kautta. Tässä apuna on usein analogisuus ja analogisten ajattelujen käyttäminen. Pascal Boyerin mukaan ihminen rakentaakin mielikuvat kombinaatioina, näin syntyy komplekseja ideoita joissa on yksi osa jostain skeemasta ja toinen osa jostain toisesta skeemasta. Näin ollen yhdistelemällä syntyy yllättäviä ja kiinnostavia kokonaisuuksia.
Toisin sanoen voidaan aivan suoraan väittää että kaikki ne ajatukset joita meillä on kristinuskon "toisesta maailmasta" ovatkin mielikuvia ja analogioita "tästä yhdestä maailmasta". Eli täytyy olla jokin käsitys meidän maailmastamme - kuten kappaleiden toiminnasta, ihmisen mielen toiminnasta ja vastaavista - jotta ylipäätään voimme rakentaa jotain.
Tämän ajattelun ymmärrettäväksi tekemisessä voi auttaa Tuomas Akvinolaisen analogioiden käsittleytapa. Hänestä analogia on referenssi, ei identtisyys. Siksi jokaisessa analogiassa on aina jonkinlaista epäanalogisuutta mukana. Akvinolainen muistuttaa että analogian käyttämisessä on aina "ekvivokaation riski". Se on ikään kuin hyödyllinen työkalu jota tulisi käyttää huolellisesti. Silti analogisuus on hänestä erittäin käytännöllinen ja hyvä väline ajatteluun. ~ Akvinolaisen analogisuus tarkoittaakin sitä, että jos katsomme vaikkapa lelukoiraa, ja sanomme sitä koiraksi, teemme tavallamme ekvivokaation ; On selvää että lelu on jotain hyvin erilaista kuin elävä koira. Näin ollen tiukka määritteleminen, tarkka analyysi, johtaakin siihen että analogisuuden tehokkuus heikkenee. Siltikin Akvinolainen muistuttaa että analogia on perusteltu referenssinä : Sekä aidon koiran että lelukoiran näkeminen johtaa mielemme ajattelemaan koiran käsitettä. Näin ollen koirat ovat oikeita koiria ja koiralelut ovat vain representaatioita aidoista koirista. Analogioiden käsittely tällä tavalla johtaa hyvin järkevään lopputulokseen.
Analogioiden käyttäminen taas on teologiassa hyvin tavallista. Esimerkiksi slogan "Jumala on rakkaus" on analogia joka saa ytimensä siitä, että ihmiset tietävät rakkaudentunteen itsessään ja laventavat tästä referenssin Jumalaan.
Akvinolaisen huomioita käytetään usein analogioiden puolustamiseen ; Hyvin usein nimittäin kohdataan tilanne että teologian ytimessä on analogia ja näitä puolustetaan muistuttamalla että analogia on vain referenssi, ja että tämän vuoksi kaikki epäanalogiat ja heikkoudet joita päättelyssä on, johtuvat siitä että analogisuus ei koskaan ole identtisyyttä, vaan analogiassa on aina epäanalogisuutta. Joten kritiikistä ei enää ole väliä. Perusteluissahan on usein ytimessään jonkinlainen analogia tai vertaus - erilaisia kritiikkejä vastaan muistuttamalla että mukana on aina epäanalogisuutta. Jostain syystä vähemmän esiin nousee se, että epäanalogiaan perustuva kritiikki on sekin tavallaan analogiaan perustuva argumentti, ja että siksi kysymys olisi "vaihtoehtoisesta tulkinnasta". Eli vastaansanominen ei kumoaisi kritiikkiä, vaan ainoastaan sen että kaikkien olisi nieltävä se. Epäanalogiaan perustuva kritiikki on siis hieman kuten analogiakin ; Se vetoaa, ei perustele.
1: Kun argumentti itsessään on analogian varaan rakennettu, on selvää että "systeemin sisältä" sitä voidaan kritisoida vain epäanalogioiden kautta. Ja "systeemin ulkopuolelta" taas tulee analogioiden metodologian kiistämistä. Onkin varsin ärsyttävää että hyvin suuri osa uskontoa puolustavista argumenteista pitää sisällään "piilotetun kritiikki -immuniteetin" joka rakentuu siten että "ulkoinen kritiikki" hylätään muistuttamalla vain että analogiaa voidaan käyttää ajattelussa. Ja hylkää "sisäisen kritiikin" sillä että jokaisessa analogiassa saa olla epäanalogioita joten mikään määrä epäanalogioita on aina vain "not good enough".
Siksi esimerkiksi "Jumala on rakkaus" muuttuu varsin erikoiseksi. Jos löydät pahuutta "Raamatusta" se johtuu siitä että vertaat omaa inhimillistä ja epätäydellistä rakkauttasi Jumalaan sellaisenaan. Näin ollen teologisen dogmatiikan normistosta tulee rakkauden määritelmä, ja jos oma analoginen kokemuksesi on epäanaloginen, ero ei milloinkaan voi tuhota vätettä "Jumala on rakkaus" . Sillä vika on vain syntisessä ihmisessä, sinussa. Epäanalogisuus määritellään "syntisen etääntymiseksi aidosta rakkaudesta eli Jumalasta". Analogia muuttuu tällöin vahvaksi valtapelilliseksi systeemiksi.
1: On varsin hauskaa että synnistä tehdään kritiikin nihilaatio ; Synti ikään kuin ennustaa epäanalogioiden olemassaolon ja kritiikin tulemisen. Näin syntyy - ikään kuin huomaamatta - presuppositionistinen ajattelutapa, jossa ensin oletetaan että on Jumala ja sitten kaikki mikä lisää häneen uskomistaan on "oikeaoppista rakkautta" ja mikä saa uskomaan häneen vähemmän on "vääräoppista rakkautta". Näin ihmisen tunne-elämä on se, mitä tässä pohjimmiltaan analysoidaan ja joka on työstämisen alla.
Analogisen ajattelun rooli on vielä näitä vertauksiakin vahvemmin esillä. Esimerkiksi Intelligent Designissä jossa käytetään paljon analogioita joissa esimerkiksi bakteerin siimamoottoria verrataan erilaisin analogioin koneisiin. Ja sitten hypätään siihen että kysymys "ei ole siitä että olisi vain samankaltaisuutta koneiden kanssa vaan että nämä ovat ihan oikeita koneita". Tässä unohdetaan että analogia on referenssi, ja ilman oikeaa ja huolellista kontekstointia vastaavalla ajattelulla päädytään väittämään että "Lelukoirat eivät ole vain analogisia elävien koirien kanssa - ne ovat oikeita koiria." -Mikä on jotain joka voi hyvin vastata lasten leikeissä tapahtuvaa elämys/kokemustilaa. Unohtuu että asia on referenssi, fantasiaa. (Ja joka saa kivoja mielleyhtymiä jos lukee herttaista koirablogia ja lukee lauseita kuten "Onni innostuu"...) Tämänlaatuinen hypähdys ajattelussa tapahtuu Lewikselläkin. - Analogiaa pidetään synonyyminä eikä referenssinä, ja tämän vuoksi aletaan tekemään sarjatulella päätelmiä joita voi varsin helposti analyysin tarkkuutta lisäämällä huomata ekvivokaatioiksi.
Kirjoittaja pitää Jumalakäsityksiä ihmiskuvan analogioina. Hän suhtautuu negatiivisesti Jumalaan. Joten suhtautuuko hän negatiivisesti ihmisiin? Kyllä - mutta ei tämän argumentin pätevyyden tai automaattisuuden vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti