Kohtelias atmosfääri tarttuu, mutta estetiikka pilaa sen

Estetiikka ei tavallisesti näyttele elämässäni näkyvää roolia. Kenties siksi että usein estetiikka sidotaan hyviin tapoihin ja nämä sosiaalisiin konteksteihin, on niistä puhuminen hyvin vaikeaa. Ja tosiasiassa systemointiin taipuvainen mieleni on tosiasiassa aivan pihalla siitä, mitä ihmiset näkevät. Esimerkiksi olen ihmetellyt näkemystä jonka mukaan sadepisarat raitiovaunun ikkunassa ovat esteettisiä. Minua kiinnostaa viivojen suunnat, koska niiden avulla saa tietoa kahdesta asiasta, raitiovaunun nopeudesta ja ulkona olevan tuulen voimakkuudesta ja suunnasta. Tämä on toki mielenkiintoista ja minusta esteettistä, mutta moni tuntuu että tämä on ikään kuin latistamista ja hengen ottamista koko asiasta. Eli taipumus on syvempi kuin vain ongelmassa kommunikoida. Koko ajatteluprosessi on totaalisen erilainen.

Kuitenkin viime aikoina olen hieman ajautunut harjoittamaan esteettiseksi luokiteltavia asioita. Ne eivät ole sosiaalisia, vaan hyvinkin henkilökohtaisia ja subjektiivisia. Siksi siinä missä esimerkiksi kielen sanojen määrittely, niiden takana olevat attribuutit, kriteerit - ja jossain väärin konnotaatiot ja denotaatiot viehättävät eniten. Eli se, mitä sanalla tarkoitetaan.

Kuitenkin huomasin viettäväni yötäni maistelemalla sanojen estetiikkaa. Ei siis merkitystä, vaan sitä minkälaista rytmiikkaa siinä on, ja minkälainen tunnelma sanojen lausuminen vaikuttaisi ihmiseen joka ei tiedä mitä ne tarkoittavat. Erityisen esteettisen kokemuksen sai aikaan sanapari "demagogi - kansankiihottaja". (Huomasin tehokkaimmaksi jos viiva on puolentoista sekunnin tauko sanojen välillä.) Sana "demagogi" on sävyltään hieman ylväänoloinen, mutta kuitenkin siinä on jotain hieman inhottavaa. D:t ja G:t vaikuttavat, alkusana alkaa ikäänkuin ylähampaista ja g:t valuttavat sen kurkusta alas. Tämä onkin siis oikein hyvä valinta sanan muodoksi. "Kansankiihottaja" -sanan estetiikassa en voinut mitenkään onnistuneesti paeta sanamerkityksiä, mutta tämä taustantuntemus lisäsi sanaan vanhahtavan, hieman huvittavan mutta kuitekin likaisen sävyn. Tämäkin sopii ilmiöön jota ne kuvaavat. Rytmillisesti De-ma-go-gi on tiivis ja terävä staccatosarja, jonka päättää rauhallisempi kaaan-saan-kii-hoo-ttaa-jaa. Alkuosa antaa voiman, joka loppuosassa rutistuu kasaan. Välissä on voimaa antava tauko, jossa muistutetaan että "musiikki alkaa hiljaisuudesta."

Jostain syystä kukkaset ja ruusut ja kauniit romanttista rakkautta ylittävät runot eivät ole koskaan antaneet minulle vastaavaa esteettistä kokemusta - jota en valitettavasti kykene sellaisenaan jakamaan ihmisten kanssa. Mutta tuossa se on vähän kuin leikelty sammakko josta pyydän vain että kuvitelkaa että se on oikeasti joskus hyppinyt. - Vain minunlaiseni ihminen kykenee saamaan irti kauneutta noinkin makaaberista sanasta. (Mutta c-mon, makustelkaapa kotona vaikkapa sanaa "Murrrrha", kuka ei saisi siitä esteettisiä elämyksiä?)

Esteettinen minäni päätyi myöskin nauttimaan japanilaisesta teetaiteesta. Alkuni ei ollut poliittisen korrektiuden kannalta parhainta. Kimonoon pukeutunut nainen kävi melko alkuvaiheessa hiljaisesti ja kohteliaasti sanomassa että "yleensä vieraat" ottavat sormukset pois, koska ne sotkevat teehuoneen äänimaailman. Se oli tietysti minulle sama kuin olisi pyytänyt ottamaan vaatteet pois (ilman pyyntöön liittyviä sinänsä esteettisiä sävyltään eroottisia lisäviitteitä). Päädyin että pidän sormukset ja turvaudun vain varovaisuuteen, jossa kuppi tai muu ei kosketa metallia. En käsittänyt että tämänlaiset "yleensä vieraat" ovat illokuutioiltaan käskyjä eivätkä mitään puhetta siitä mikä on muotia. Tästä ei kuitenkaan tullut meteliä, mutta luultavasti onnistuin loukkaamaan pienellä tavalla joitain kohteliaisuusnormeja.

Itse rituaali sitten pisti minut rauhallisen suvaitsevaiselle tunteelle. Rituaali oli rauhallinen ja siihen liittyi osaltani jonkin verran kumartelua. Muut hoitivat asiat miten kuuluukin, enkä luule että sotkin äänimaailmaa minkäänlaisella kilinällä. Joidenkin muiden ihmisten kuin minun jänteiden naksahtelu taisi olla suurin häiriö äänimaailman estetiikassa. (Johon kuuluu suhina. Ninjutsussa ei saa suhista mutta teehuoneessa pitää. Japanilaiset ovat tarkkoja kävelystä. Vain varkaat eivät suhise.)

Keikauksen jälkeen jäimme sivuhuoneeseen keskustelemaan erinäisistä aiheista joista ei sen enempää. Jonkin verran keskustelimme myös siitä että jos rikkoo teekulhon, onko se itse asiassa sen paremmaksi tekemistä. - Ilmeinen vastaus on että ei tee. Kupit pitää kuulemma tehdä rikkinäisiksi tarkoituksella, vahinko ei riitä! Kuppien virheellisyyksistä ollaan lisäksi hyvin ylpeitä. Jokaisella pitää olla omanlaisensa kuppi ja jos siinä on erhe, se tulee nimeomaan kohteliaasti kääntää vierasta kohden. Tarkoituksella tehty virhe on ikään kuin se pilkku joka täydellistää kokonaisuuden. Yhtenäisen kupiston sijaan on mielenkiintoista että jokaisella on uniikki ja erilainen kuppi.

Tässä tilanteessa supinassa oli tietysti vaikutuksensa asennoitumisen ja olemien maailmaan, ja kun teehuoneeseen tuli henkilö töihin, hän kertoi että aikoo vaihtaa kimononsa ja tarvitsee tilan. Olin jo niin kohteliaassa supisemistunnelmassa, että kurkkuuni nousi jo lause "anteeksi, älkää antako läsnäolomme häiritä" mutta ehdin nielaista tämän lauseen ennen kuin se nousi suustani. Mielikuvissani oli ilmeisesti mahdotonta aivan ensimmäisenä yhdistää alastomuutta tai vähäpukeisuutta kyseiseen ympäristöön. Ihan heti.

Toivon että olen syntynyt rikkinäisenä enkä vain rikottu. Silloin tämänlaisessa esteettisyydeltä perverssillä tavalla maistuvassa elämässäni voidaan nähdä aitoa estetiikantajua, jossa sitä löydetään vaikeissa ja erikoisissakin paikoissa - estetiikkaa jota voi arvostaa vaikka harva kokemuksia jakaakaan. Silloin tälläisiä toimintoja voi laittaa esille ilman että se on repostelua. Silloin tämänlaiset ovat olennainen osa kokonaisestetiikkaa.