"Living in misery sucks marginally less than dying in it."
("House M.D.", "Simple explanation")
"Mutkimus" -blogissa oltiin elämän suhteen varsin optimistisia. "On lupa rakastaa itseään. Se on oikeastaan velvollisuus tai ainakin sinne päin. On oikeus luottaa siihen, että olen paras mahdollinen saatavilla oleva minä tällä hetkellä. Huominen pitää tässäkin asiassa huolen itsestään. Huomiseen minääni voin ehkä vaikuttaa tai sitten en. Käytännön haasteet alkavat siitä, mitä tuo itsensä rakastaminen oikeastaan käytännössä merkitsee minulle, läheisilleni ja kaukaisilleni." Tämänlainen pörröisyys on jotain sellaista joka nostaa minun karvani aina pystyyn sillä ei-optimistisella tavalla.
Sillä elämisen taakasta rakennetan helposti nimenomaan velvollisuus. Normaali ihminen ei tätä velvollisuutta kohtaa. He eivät kohtaa järjestelmän "väkivaltakoneistoa", joten se on heille näkymätön. "He ovat kuin työtä tekeviä orjia eivät niitä karkaavia." Elämisen velvollisuus sysätään nimittäin niille jotka eivät halua tai jaksa elää. Itsemurhan ajatteleminen täytetään elämisvelvollisuudella.
Usein tässä näyttää että elämäoptimistit leikkivät lähinnä omilla tuntemuksillaan ja arvotuksillaan. Siksi he tekevät hieman kuten alkusitaattini House, joka reagoi työtoverin itsemurhaan selittämällä että tuskassa eläminen on vain marginaalisesti parempaa kuin siinä kuoleminen. Hän oli hengissä kertomassa prioriteettinsa. Itsemurhantehnyt ei saanut sanoa kannanottoaan. Ja hänen aktiotaan ei haluta sellaisena nähdä, eikä sen arvoa tunnustaa.
Itsemurhaa ajatteleva kohtaa usein tämänlaista velvollisuustunkua ja mikä olennaisinta - hän saa sitä tilanteessa jossa lisätaakan tunkeminen ei oikeasti ole tarpeen. Tämänlaiset "optimismiargumentit" ovat seurauksiltaan paradoksaalisia. Se voi kannustaa itsemurhaan. Yrittäessäsi ajaa toista pois kuolemasta ajatkin tätä sitä kohti. Se on hieman kuin ostaisi aseen jotta voisi puolustaa perhettään, mutta tämä ase sitten laukeaisi vahingossa ja tappaisi lapsen.
Siksi väitänkin että jos rakastaa elämää, vihaa näitä optimistisia lauselmia. Tosin ymmärtääksesi tämän joudut vihaamaan elämää ainakin jossain vaiheessa. Sillä normaaliin ihmiseen tämänlainen optimismi vetoaa, ja tämän vakuuttuneisuudentunteen kautta he levittävät juttujaan muillekin. Ongelma vain onkin siinä että juuri tämänlainen optimismi vetoaa juuri niihin joihin sen ei tarvitse.
Tämä lieneekin yksi syy sille omituiselle piirteelle, jonka olen huomannut. Aina kun suhtaudun kristinuskoon positiivisemmin, mielessäni alkaa välittömästi kaikertamaan suisidaalisia mielijohteita. Viimeinen teko jonka kristittynä tein oli itsemurhayritys. Kristillisyyden paluu haluaisi jatkaa yrityksen loppuun asti, jatkaa siihen mihin se vanha kristillisyys jäi. Tämä on kenties huvittavaa - aivojen heuristiikka käsittää jotenkin että minun olisi seurattava Jeesuksen tietä kuolemaan asti jostain omituisesta syystä. On takana sitten oma huonous tai tilanteentuoma lisävelvollisuus. No, tässä sentään kuolee kristittynä ja sehän tarkoittaa Paratiisipaikkaa, joka lienee mainosten vuoksi ainakin marginaalisesti parempaa kuin tuskassa eläminen. - Tosin seura Paratiisissa näyttää olevan ylen huonoa, jos ne joiden sanotaan menevän taivaaseen menevät todella sinne, niin kuka sinne enää edes haluaa?
Tämä on sekin hyvin kornia. Sillä kristinuskon normien mukaan itsemurha on synti. Ja jokainen käännyttäjä haluaa pelastaa minut. Tilanne johon he minua ajavat on kuitenkin juuri päinvastainen. Optimistisella pörröisyydellä onkin usein tälläinen ironinen vaikutus. Sillä sitä ei ole sidottu vaikutuksiin. Se ei ole "epistemologiaa" vaan se väittää tietävänsä "ontologian" joka ylittää tämän inhimillisen tiedon ja ymmärryksen tason. Siksi se seuraa luuloja, eikä osaa korjata virheitään. Lopputuloksena syntyvät katastrofit eivät siksi enää ihmetytä.
Kirjoittaja ajatteli kristinuskosta positiivisesti noin viisi minuuttia tänään. Ei yhtään kauemmin. Siksi juttu.
2 kommenttia:
Kiitos hyvästä asian käsittelystä.
Tuon tännekin omaan blogiini kirjoittamani vastauksen sinne kirjoittamaasi kommenttiin.
"Itsemurhaajan ja murjottajan välimaastossa on paljon ihmisiä, kaikki yksilöitä. Harva meistä on mitään metallia... En tiedä, kuka ja millainen voisi olla normaali. Kukin yhteiskunta ja aikakausi määrittelee normaaliuden eri tavoin. Thaimaaalaiset sanovat: "Jos menet kylään, jossa kaikki iskevät silmää, sinunkin on iskettävä silmää niin kuin kaikki muutkin..."
Kirjoitukseni ei nouse naivista optimismista vaan elämänkokemuksesta. Olen itse peruspessimisti, mutta puhun silti ihmisyyden ja elämän merkityksellisyydestä, jota jokaisen on lupa tai velvollisuus "tai ainakin sinne päin" kokea, ei kuitenkaan ulkopuolisen käskystä, vaan omanarvontunnosta.
Tuosta elämän rakastamisesta ja vihaamisesta kirjoitetaan myös siellä Isossa Kirjassa. Siellä oman elämän rakastaminen liitetään itsekkyyteen.Nyt en puhunut siitä, vaan elämän arvokkuudesta, jota emme voi keneltäkään ottaa pois.
Olen oppinut (hyviltä opettajiltani !!!) ilmaisemaan asian myös toisella kielellä: "Shit happens." Pyrin sanomaankin sen, että juuri siksi ja siitä huolimatta ihmisellä on Oikeus päästä eteenpäin, tavalla tai toisella."
Tämän jutun logiikka ei perustu jakoon "itsemurhaajiin" ja "murjottajiin". En uskonut alkujaankaan että optimismikäsityksesi olisi perustaltaan todellisuuspakoista, uskon että tunnustat maailman tuskat ja muut vastaavat asiat. Se on naivia KOSKA se tavoittelee lohtua keinoilla jotka eivät toimi ns. niillä joihin sen toimivuudesta olisi oikeasti tarvetta.
Omanarvontunto ja voimavarat toki estävät itsemurhan. Mutta niiden velvollistaminen estää voimavaroja ja tuhoaa omanarvontuntoa. Ja SE oli se tämän jutun pointti.
En siis usko että ihmiset ovat "joko-tai" vaan yksilöitä. Enkä kiistänytkään tätä yksilöllisyyttä missään kohdassa.
Tekstini "binäärisyys" ja "kahtiajako" syntyykin siitä että itsemurhan yrittäminen ja tekeminen ovat aktiona joko-tai. Ja tätä kohden omanarvontunnon velvollistaminen tekee.
Lähetä kommentti