"By strictly philosophical arguments I mean ones whose premises make no necessary appeal to any presumed religious authorities but theoretically could be entertained by any open rational mind. Even if one's conclusions are false or one's arguments badly formed, one could be considered to be engaged in philosophy based on one's methods of reasoning, if nothing else."
("Camels with Hammers")
Hyvin monelle kristitylle provenienssi näyttää olevan yksi tärkeimmistä asioista. He siis katsovat ideoiden ja asioiden alkuperää. Näin esimerkiksi jooga voidaan tuomita koska se edustaa itämaisia uskontoja, eli on pakanallista alkuperää ja siksi "pikkusormen antamista Saatanalle". Vastaavaa ajattelua sovitetaan myös vaihtoehtohoitoihin ja siksi New Agen suosimat hoidot kohtaavat skeptisyyttä, nehän perustuvat väärään uskontoon ja ovat siksi lääketieteellisestikin tehottomia. Mutta samalla perustelupakalla ja todistuksilla ja anekdooteilla liikkeellä oleva rukousparannus on sitten oikeaoppista eli toimivaa ja hyvää.
Ja koska elämme tieteen valtakautta, tiedettä kunnioitetaan, eikä tiedettä haluta ajaa pois, on selvää että tästä vedetään päätelmiä toiseen suuntaan ; Tieteen on oltava juurikin kristillistä. Tästä seuraa se hieman erikoinen tapa perustella tieteen kristillisyyttä, jossa seurataan perinteitä ikään kuin valikoivasti. Sitä esimerkiksi hypähdetään ajatusjatkumoa sujuvasti katolisten kristittyjen maailmaan asti, mutta heti jos pitäisi mennä pakanalliseen Aristoteleeseen ja Platoniin, niin jostain syystä rajanveto hypähtää juuri tähän väliin. (Ja jos Platoniin mennään on erikseen korostettava sitä miten hän oli teisti demiurgeineen ja alkusyyteorioineen.) Harmaansävyinen hitaasti muuttuva järjestelmä on tietysti aina rajanvetokysymys ja tätä kautta hieman määrittelykysymyskin, mutta on silti aina yhtä huvittavaa huomata tämä.
Samalla on syntynyt ajatus siitä että nimenomaan kristillisyys olisi jo lähtökohtaisesti pitänyt sisällään oikeanlaisen logiikan jonka avulla tiede sitten saavutettaisiin. Esimerkiksi hypoteesinmuodostus nähdään vihjeyttämisenä, eli oikea maailmankuva saa Jumalan ikään kuin kertomaan miten asiat ovat, ja tämän varmistaminen on sitten vain se joka jää tutkijalle.
Kuitenkin kun katsotaan kristillisen ajattelun metodeja huomataan, että metodiikka on tiukan ja pitkällisen kehityksen tulos. Ja jos tutkija on ollutkin kristitty, häntä ja hänen ajattelutapaansa on usein myös vastustettu kristillisin argumentein. Jos vain menestyneet hyväksytään ja epäonnistuneet ohitetaan on kyseessä cherry picking. Niiden summana taas on "irrelevanssi", kun sama asia on "sekä kaasu että jarru".
Muutamia ajatuksia ja esimerkkejä historian varrelta.
Augustinus korosti että ihmisen sielu tavoitti ikuisia totuuksia. Hän otti vaikutteita muun muassa uusplatonisteilta. Epäily oli uskon vastakohta, ja epäily oli vain merkki valheesta sisällä. Augustinuksella oikea tieto edellytti oikeaa uskoa ja jos ihmisen Jumalasuhde oli väärä, ei hän voinut saada oikeita tuloksia. Tämä näkemys oli siis äärimmäisen maailmankuvakeskeinen - suorastaan täysi vastakohta nykyiselle maailmankuvariippumattomuuden ideaalille, jossa kokeentekijän maailmankatsomus ei merkitse, vaan koejärjestelyn rakenne ja metodin huolellisuus.
Varhaiskeskiajan jälkeen innostuttiin uudenlaisesta tieteentekemisestä. (Yhtenä syynä oli se, että islamilaisista maista saatiin uusia antiikin kreikkalaisten teoksia ja niistä käännöksiä.) Oppineisuutta alettiin korostamaan ja perustettiin kouluja. Skolastiset näkemykset perustuivat auktoriteetteihin vetoamiseen ; Logiikalla oli keskeinen rooli ja faktat saatiin antiikin viisaiden teoksista. Näin ollen premissintarkistus oli autoritääristä eikä empirialla ollut suurempaa merkitystä. Tässä korostettiin ihmisen erehtymistä. Tutkimuksissaan helposti harhautuvan ihmisen ei uskottu voivan muuttaa Jumalan sanaa, eikä ihminen itsenäisesti voisi paljastaa luonnon salaisuuksia. (Kun antiikin viisaat olivat viisaita, olisi ikään kuin epäkohteliasta luulla että on itse erehtymättömämpi.)
Tuomas Akvinolainen muokkasi Aristoteleestä salonkikelpoisen ; Häntä katsottiin aluksi karvaasti, koska hänet nähtiin ristiriidassa Platonin kanssa, mutta Akvinolainen muokkasi hänen "kerettiläisyytensä" Platonin kanssa yhteensopivammaksi. Hän tosin nosti aktiivisen ihmisen uuteen rooliin. Aistikokemuksia tarvittiin jotta voitiin herätellä ihmisen sisällä jo valmiina oleva tieto. Luovuutta ei siksi enää nähty Jumalan vastustamisena vaan jonain jota kautta Jumala saattoi muuttaa maailmaa. Metodissa ei tässä vaiheessa ollut ennustamista, kontrolloimista tai teorioiden selitysvoiman korostamista.
Galileo Galilein tutkimukset ovat tietysti kaikille tuttuja (eikä minun tarvitse mainita että hänellä oli vaikeuksia kirkon kanssa), mutta harva osaa yhdistää häntä tieteen metodologiaan. Hänen kohdallaan uutta oli qualia occultae -ajattelusta luopuminen ja siirtyminen kausaalisuusajatteluun, jossa matemaattinen riippuvuussuhde oli selitys itsessään. Tätä aikaisemmin mekaniikka oli vain välivaihe, ja kaiken olennaisin selitystaso oli teleologinen. Nyt ominaisuus oli vain neutraalimmin tendenssi.
Luonnontieteen kehittymisessä oli kuitenkin tämänkin muutoksen jälkeen pitkään voimassa erikoinen periaate, jossa luonnonlakienomaisuus oli syy olla tutkimatta luontoa hirvittävän tarkasti. Maailma oli silti rationalistinen ja ajatteli että muutama koe riitti, ne viittasivat induktiivisiin harmonisiin ideoihin. Siksi kovin tarkkaa ja runsastoistoista empiiristä tutkimusta ei nähty tarpeelliseksi.
Vieläpä Keplerin aikaan tilanne oli nykytieteen kannalta erikoinen. Kepler kannatti harmoniakäsitystä, joka oli pythagoraan peruja. Hän korostikin erilaisten symmetrioiden ja kaavamaisuuksien transsendenttia voimaa, hän kannatti maakeskisyyttä koska se oli symboli ihmisen osasta suhteessa Jumalaan. Hän taisteli hieman Tyko Brahen kanssa, koska Brahe näki Keplerin toimissa kristinuskonvastaisuutta. Brahen mukaan aurinkoa voitiin verrata Jumalan keskiössä olemiseen. Molemmat olivat toki myös ansiokkaita tiedemiehiä, mutta heidän tapauksessaan on selvää että myös oman näkemyksen kristillistäminen oli tärkeää, sekä miehille henkilökohtaisesti, että suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Ja he olivat lisäksi aivan erimielisiä keskenään.
Descartes ei hyväksynyt Aristotelestä eikä skolastiikkaa. Ja mikä ei kaikille kenties ensimmäisenä tule mieleen, on se että hän itse asiassa jakoi maailman kartesiolaisessa dualismissaan henkeen ja aineeseen. Ja tämän seurauksena syntyi NoMa -periaatteen esimuoto. "Hengelle se, mikä hengen on ja aineelle se mikä aineelle kuuluu" -hengessä hän rajoitti luonnontieteellisen tutkimuksen luonnollisiin asioihin. Hänellä oli mielessään rationaalinen henki ja kausaalinen maailma. (Descartes diplomatisoi, hän oli koko ajan riskissä saada vaikeuksia katolisen kirkon kanssa. Tosin tämä ajatus voisi saada vastustusta nykypäivänäkin.) Descartes oli yllättävän voimakas rationalisti ja hän perustelikin kovasti että järkeen voi luottaa koska Jumala ei valehtele. Hänen luottamuksensa tieteen metodiin heijastuikin siten että aistimusten luotettavuus vahvistettiin - hän aloitti äärimmäisestä skeptismistä ja kipusi eroon tästä niin että hän ei nähnyt skeptisyydelle merkitystä. Tämä "oletus tarkkuudesta" johti myös siihen että teorioita ei tarvinnut kokeilla hirveän paljoa ; Siksi Descartes olikin ensisijassa matemaatikko, joka teki myös empiiristä maailmaa koskevia teorioita - juurikaan "nojatuolistaan nousematta".
Renessanssiajalla kukki paitsi tiede, myös taikausko. Okkultiikkakin sai suosiota ja ihmiset tekivät mitä ihmeellisempiä ajatuksia. Luonnontieteellisen metodin tehokkuus näytti kuitenkin vakuuttavan. Se synnytti tuulimyllyjen kaltaisia konkreettisia ja helposti tajuttavia saavutuksia joilla oli merkitystä jopa yhteiskuntien toimintateholle. Metodia haluttiin sovittaa ja siksi mukaan otettiinkin esimerkiksi selityksiä siitä miten perisynti on hämärtänyt ihmisen ajattelua ja havaintoja, jolloin puhdas rationaalisuus olisi liian epävarmaa. Epävarmuus johti siihen että tarvittiin huolellisuutta, työtä, lisää empiriaa. Tässä syynä oli siis epävarmuus aisteista jota voitaisiin yrittää ottaa huomioon.
Tämän jälkeenkin oli toki pitkään vaikutteita siitä että ihmisen mielessä on teoria. Hypoteesinmuodostuksen oivalluksenomaisuus jopa unohtui. Vieläpä Baconin tiedekuvassa ei ajateltu että teorianmuodostuksessa olisi kysymys muusta kuin induktiivisen ilmiön suorasta havaitsemisesta. Hän ajatteli että tutkija on tyhjä taulu johon luonto sitten näyttää korrelaatiot ja ilmiöt suoraan. (Tästä on sittemmin luovuttu ja hypoteesinmuodostuksen eimallinnettavuus onkin nykyään varsin yleinen teema. Toiset taas ajattelevat että hypoteesinmuodostus on automaattista ja kumpuaa omista ennakkoluuloista, ennakkokäsityksistä ja ovat merkki maailmankuvien silmiä sulkevasta vaikutuksesta.)
Historian loppu, tarinoinnin alku.
Voidaan jopa väittää että uuden ajan taitetta, teollis-tieteellistä vallankumousta ja ateismia vaivaa sama asia ; Lyhyt historia. Karkeasti voidaan sanoa että murros tapahtui 1600-1700 -luvulla muuttui olennainen; Sitä ennen luonto oli ennen kaikkea orgaaninen, Jumala oli keskiössä. Luonnontieteen konemetaforaa sovellettiin finaaliset syyt mielessä. Pelkkä mekaniikka oli siis "liian vähän" ja "latteaa". Nykyään taas olaan "naturalistisia" siinä mielessä että konemetafora on otettu vain metaforana ja tutkitaan miten se kone toimii. Muu kun olisi metaforasta tehty mielivaltainen loikka.
Tämä muistuttaa sitä että kun kristinusko on historialtaan paljon pidempi ja se on saanut vaikutusvaltaa ja tilaisuuksia yhteiskunnassa, että jos se olisi itsessään todella erityislaatuisen supertieteellinen, olisi vallankumous tapahtunut jo aikaisemmin. - Ei yksinkertaisesti ole hyvä selittää muutostilaa sillä elementillä joka koeaineistossa on vakiona.
Kun katsoo tieteenhistoriaa onkin itse asiassa aivan selvä että kristillisyys on toki vaikuttanut. Se on ollut kulttuuripiiri jossa tutkimusta on tehty. On kuitenkin hieman erikoista vain suoralta kädeltä esittää että "pohjimmainen syy oli maailmankuvista" eli tiede olisi vain maailmankuvien valtapeliä. Aivan yhtä hyvin voidaan sanoa että
1: Ihmisillä on pakonomainen tarve systemoida, eli tehdä tieteen kaltaista prosessointia - aspergerin syndroomaisilla tämänlainen on yhtä pakko kuin Obsessiivis-Kompulsiivisilla on pakko tehdä rituaaleja, eikä tämä varmasti ole heidän yksinoikeutensa - ja teko on oikeutettava ympäröivälle kulttuurille. Ja tämä onnistuu vain ympäröivän kulttuurin tarinoihin jollain tavalla vetoamalla.
2: Ihminen on yllättävän huono reflektoimaan omia vaikuttimiaan ja on mahdollista myöskin se, että syy tutkia on ollut joku muu ja kulttuuripiirin tarjoama emootioselitys ja oikeutus ovat jokin jotka on vain hyväksytty. Tällöinkin logiikka kulkee toiseen suuntaan; Ensin on tehty ja haluttu ja tarina ei olekaan se "perimmäinen syy" vaan enemmänkin tekosyy ja lupa tehdä sitä mitä halutaan ensisijassa.
3: Tiedemies on "poikkeava" joten sen selittäminen "keskiarvon emootioteorialla" on toisaalta jo itsessään hieman kyseenalaista. Kenties keskivertoihmisen arkitoiminnassa narraatio on tärkeässä roolissa. Mutta tiedemies ja hänen toimintansa ei välttämättä ole tämänlaista. Itse asiassa rutinoituessa tarinat tuntuvat usein karisevankin, ja esimerkiksi maatilaromantiikka näyttää varsin tarinapitoiselta niille jotka eivät satu olemaan "maatalossa töissä/omistajia/eläinten orjana (mikä tämän mutkikkaan piirin sana sitten onkaan)".
Lopputulos onkin sitten varsin mielenkiintoista. Sillä pyörittely sallii kaikenlaisia varsin erikoislaatuisia huomioita. Jos lähtökohdaksi otetaan mystiikka, siinä totuus tulee suoraan Jumalasta. Ihmisen ruumiin vähättely johtuu ikuisuusperspektiivistä. Maailman tutkiminen ei ole kovinkaan relevanttia. Tieteellisessä maailmassa taas ytimessä oli näiden asioiden epäileminen. Koska ihmisen perisynti nähtiin turmelevaksi haluttiin varmistaa asioita.
Nyt kun tieteen vallitsemassa maailmassa kerrotaan että "naturalisti" ei voi saada tietoa koska hänen havaitonsa ovat mahdolliseti erehtyväisiä. Jumala taas nähdään rehellisenä ja tämä varmistaa älymme ja havaintomme. Tässä unohtuu se, että jos meillä on kyky suoraan tiedonsaantiin, ja jokin mystinen keino havaita Jumala, ei kokeellisessa, kyseenalaistavassa ja itsekriittisyyttä (jopa falsifioitavuutta) korostavaa tiedeprosessissa ole hirveästi merkitystä. Sitä voisi ohittaa kaiken tämän vaivan ja siirtyä ottamaan mystikkojen tapaan "suoraa tietoa" Jumalalta sen sijaan että värkkäilisimme niiden teoriat mahdollisesti kumoavien testien kanssa? - Eihän Jumala valehtelisi mystikolle sen enempää kuin antaisi vääriä aistimuksia kemiankokeiden parissa värkkäävälle tutkijalle.
Kun siirrytään tarinoista tekoihin tarinoijat tarinoivat teoista.
Yleensä filosofiassa ja tieteessä arvostetaan itsekriittisyyttä. Tämän asenteen vastakohdaksi voidaan nähdä saivartelu, jossa itsekriittisyys puuttuu. Tämänlainen järjestelmä rakentuu yleensä presuppositionistiseksi näkemykset muutamallakin eri tavalla. Esimerkiksi teologian Jumalatodistuksissa on seuraavanlaisia ongelmia.
1: Niissä ensin määritellään jokin jonka täytyy olla olemassa. Tämä sitten määritellään jälkikäteen Jumalaksi. Tässä on aina ekvivokaation riski. Tai sitten Jumalaksi määrittyy jokin joka ei lainkaan sovi siihen sanaan mitä Jumalasta tavallisesti käytetään.
2: Jokin asia oletetaan lähtökohdaksi ja tätä tuetaan aineistolla jonka sitten väitetään tukevan tätä alkuoletusta. Tässä ongelmana on kehäpäätelmäluonne. Kehäpäätelmä taas on ristiriidaton asioista huolimatta (se on itse asiassa sen rakenteessa) ja juuri tämän "sen hyväksymällä voi perustella mitä vain" vuoksi kehäpäätelmä onkin virhepäätelmien joukossa.
3: Asia naamioidaan todennäköisyysarvioiksi joissa painoarvot ovat mielivaltaisia. Tällöin asioita väitetään todennäköisemmiksi kuin toisia ihan vain olettamalla. Ongelmana on tietysti se, ovatko nämä oletukset oikeasti sellaisia. Ilman tätä varmistusta ne ovat vain mielivaltaa, eikä niitä voi ottaa todistuksina vaan syvällisempinä väitejoukkoina.
4: Monitulkintainen tai epäselvä lähtökohta oletetaan lähtökohdaksi. Ja kun mikä tahansa tila sopisi jonkinlaisella tulkinnalla tähän, on selvää että mikä tahansa aineisto sopii tähän. Tällöin voidaan sanoa että asia korkeintaan selittää minkälainen Jumala on, ei sitä onko hän olemassa.
Kun tämän tajuaa, huomaa että uskonnon vaikutus historiassa näyttää olevan hyvin erilainen kuin minä moni sen näyttää ajattelevan. Kun tietää että kaikki kulttuurit, tapahtumat ja ilmiöt ovat osana kulttuuria, on itse asiassa hieman omituinen projekti sitoa jokin ilmiö sitä ympäröivään aikaan ja kulttuuriin. Kulttuuri muokkaa ja tulkitsee tapahtumat ja sallii niiden tapahtua. Kristinusko on ollut yhteiskunnassamme niin vallitsevaa, että se on hieman sama kuin löytäisi hammastahnaa pesuhuoneesta. Siitä ei voi vetää hirveän suuria johtopäätöksiä. Tätä ei muuta se, että vain meidän kulttuurimme on tuottanut tiedettä. Tiede tuo myös vaikutusvaltaa joka ratkaisee esimerkiksi sotia ja tuo teknologiaa. Tätä kautta kristinusko on voinut enemmänkin "valikoitua tuurilla" kuin olla valittuna. Valta ei tee oikeutusta totuuskysymyksissä (vaikkakin poliittisissa kysymyksissä se on tietysti kaikki kaikessa.)
1: Tämä on tärkeää, koska ajallisuus mukaan ottaen onkin käynyt monesti niin että ensin on tehty tulosta jollain metodologialla, ja sitten tähän liittyvä tarina on saanut suosiota vasta after the fact. Ristiriidassa molemmilla osapuolilla on ollut kristillisiä vaikuttimia ja tarinoita. Tämä tietysti johtaa väärään kuvaan, joka tarkoittaa joko sitä että kristinusko nähdään kaikissa vaiheissaan jonain jota vastaan tiede joutuu sotimaan (jos katsoo vain niitä kriitikoita jotka olivat väärässä) ja jonain jossa tiedemiesten kristillisyys näkyy vahvana symbolina kristillisyyden tehokkuudesta tieteessä. - Tällöin maailmankuva ei ole ratkaissut kysymyksiä vaan kysymykset ovat ratkaisseet maailmankuvia.
Yllättävän moni nykyään onkin valmis vetoamaan auktoriteetteihin ja haluaa vain kertoa maailmankuvansa pohjalta miten asiat ovat samalla kun korostavat että juuri heidän maailmankuvansa on tieteellisen tiedon takana. Ja tieteellinen tieto taas on lähtenyt Sokrateen ajatuksesta siitä että ei vain sanota miten asiat on vaan halutaan varmistaa se, joka taas on jalostunut empiirisyyden vaatimukseen kun "puhdas rationalismi" kohtasi ylitsepääsemättömät esteet. Auktoriteetteihin vetoavat tiedeystävät onnistuvat lisäksi aika usein pitämään luonnontieteitä "niin rajoittuneina", naturalistisina ja maailmankuvaltaan peräti epäeettisenä. Kun tutkimus tuo uskonnonvastaisia tuloksia, on tutkimuksen pakko olla väärin ja tämän kiistämiseen kulutetaankin sitten valtavasti voimavaroja vaikka onnistumisen laatu ei olekaan oikein ansiokasta. Kuitenkin samat ihmiset haluavat kunnian tästä prosessista. Tämä kahtiajako on huvittavaa. Tieteen ja tieteellisyyden perään huutava tiedepilkkaaja-denialisti on oksymoroni. Mutta heitä on liikenteessä runsain määrin.
Ehkä heille pitäisi huomauttaa että jotkut kristillisyyden muodot ovat tiedejarruja vaikka toiset suuntaukset ovatkin tieteelle kenties jopa positiivisia. Niputtamisvirhettä ei kannata tehdä, sillä tieteen historia ja sen kristillisyys ei tarkoita juuri mitään siitä mitä sen yllättävän usein väitetään tarkoittavan. Tieteen kristillisyyskään ei kertoisi sitä että kristinusko on tiedettä ja tieteellinen Tosi maailmankuva ja Tosi uskonto. Sen sijaan se kertoo että minkälaiset kristillisyyden muodot ovat paljastuneet tieteellistä toimintaa kohti ajavaksi.
1: Tämä on hieman kuin se, että jos miellä on monitulkintainen horoskooppiennustus, ja jos jokin tosiasiatapahtuma sitten sopii siihen ei kyseessä ole horoskoopin tekemä ennustus, vaan horoskoopin monitulkintaisuudesta vain karsiutuu osia, jolloin jäljelle jää se tulkinta joka vastaa todellisuutta. Tämä taas on after the fact -sovittamista, ei horoskooppien todistamista.
Moni selittää tieteen kehityksen maailmankuvansa ansioksi, mutta tosiasiassa juuri he näyttävät että kaikkien ihmisten ajattelu ei ole edistynyt sitten Augustinuksen ajoista. Tieteen kehitys on kuitenkin ollut työläs prosessi. Mikään valmis tieteen ajatus ei ole siirtynyt kristillisyydessä ; Se näkynee jo siinä että nykyaikanakin tieteenfilosofiassa on työsarkaa. Koska ei ole mitään suoraa määriteltyä tiedekuvaa joka olisi jonkun maailmankuvan sisällä oleva valmis ilmiö. Inhimillinen tieto vaatii kehittämistä, ja vaatii miettimistä, tutkimista ja kyseenalaistamista. Jumalallinen tieto on - tavalla tai toisella - valmista ja autoritaaristä.
Entä jos sittenkin? (no entä sitten!)
Voidaankin jopa sanoa että kenties tieteen kohdalla tärkeintä ei olekaan se, että tulos tulisi kuin "manun illallinen" varmana ja epäilyksistä vapaana.
1: Kenties tabujen määrä onkin ratkaisevampi. Jos maailmankuva kieltää monenlaisia asioita - on hyvin denialistinen ja tekoja vääräksi tai jopa laittomaksi määrittävä - ei tästä maailmankuvasta tietysti kumpua kehitystä ja luovuutta. Kristinuskon ansiona onkin kenties "valmiina tulevan oikean maailmankuvan" sijasta se, että kristityt ovat olleet yllättävänkin haluttomia tappamaan esimerkiksi vammaisia lapsia. Aspergeristina tiedän että spartalaiset olisivat varmasti tappaneet "sen oudon pojan" joka kristillisessä kulttuurissa on elänyt jauhamaan läpiä päästään.
2: Kenties kristinuskon teologian "tyhjyys" ja "moniselitteisyys" onkin ollut osaltaan rakentamassa tiedettä. Sillä teologian monitulkintaisuus johtaa monenlaisiin näkemyksiin. Näin koeaineistosta tulee ikään kuin teologisen kiistan ratkaisuväline. "Ja se toinenhan" on tietysti päihitettävä. Tässä konfliktiin ajautuminen sublimoituu tutkimukseksi. Näin kristinusko ei aikaansaisi suoraa tietoa tai totuutta tai varmuutta, vaan päinvastoin luo epävarmuutta, erimielisyyttä ja konflikteja joiden purkaminen johtaa sitten johonkin hedelmälliseen.
Vitut sinä minkään inhimillisen erehtyväisen ymmärryksen yli nouset! Ei sinulla ole "ensimmäistä ulkopuolista näkökulmaa" jolla itsesi ulkopuolella varmistat omat aistisi ja niiden varmuuden!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti