"Jos on olemassa Hyvä ja Kaikkivaltias Jumala, niin miten ihmeessä täällä on uskovaisia ihmisiä?"
(Uskosta karujen kokemusten vuoksi luopuneen näkemys "pahan ongelmasta")
Uskonnottoman kohtaaminen on uskovaiselle monesti hyvin vaikea asia. Syynä on se, että esimerkiksi kristinuskossa on kaksinaiset tavoitteet ; Toisaalta lähimmäisenrakkaus velvoittaa rakastamaan syntistä, mutta toisaalta sitä on velvoitettu vihaamaan syntiä. Ja näiden kahden erottaminen toisistaan on usein hyvin vaikeaa. Lisäksi synnin ja armon jännite lisää vaikeuksia suhtautua syntiinkin, koska vaikka syntiä pitää vihata, on kuitenkin itsessäkin sitä syntiä jota tulisi katua.
Usein kohtaaminen muuttuukin jonkinlaiseksi syyttämiseksi. Usein epäillään että uskonnoton ei ymmärrä uskontoa tai on ymmärtänyt jotain väärin. Lisäksi yllättävän yleinen näkemys on se, että uskosta luopuminen tarkoittaa sitä että ei ole koskaan uskossa ollutkaan, koska jos tuntee aidon Jeesuksen ei tätä täydellistä hyvää pois aja elämästään. - Ja toisaalta kääntäen uskotaan että uskonnoton onkin vain "vihainen Jumalalle", eli hän onkin uskonnollinen homo religiosus, jonka usko ei ole rakkautta vaan vihaa jota hän kutsuu epäuskoksi koska hylkääminen on julmin tapa osoittaa vihaa
Rod Rosenbladtin "The Gospel For Those Broken By The Church" on selvästi yritys kohdata uskonnosta eronnut. Hän ei kätke uskonnossa olevaa väkivaltaa. Hän kertoo tulevansa surulliseksi ja pahoilleen uskontojen tekemisistä. Syyllisiksi hän näkee ensisijassa fundamentalismin, koska luterilaisessa kirkossa ja monissa muissa suuntauksissa yksinkertaisesta syystä ; "for the simple reason that for most of them there isn't enough theology left to make people really "sad" or "mad," make them convinced that they have to leave or their hearts will break." ; Eli niissä ei ole enää teologista sisältöä joka vaatisi jotain. Hän näkee pääsyyksi apostasiaan sen, että uskonto vaatii liikaa, ja asettaa ihmiset tiukkaan välikäteen odotuksineen. Hän jakaa uskosta luopuneet kahteen osaan; surulliseksi ("sad alumni") & vihaiseksi ("mad alumni"):
1: Surulliseksi tullaan siten että hyvä uskova asetetaan tekemään uskon puolesta työtä niin että tapahtuu käytännössä jonkinasteinen orjuuttaminen. Kirkko esittää pyyntöjä joita uskova ystävällisesti noudattaa parhaansa mukaan. Mutta kun vaatimukset ovat mahdottomia, on epäonnistuminen selvää. Ja kun herran työn tekemisen ajatellaan ratkaisevan syntisyyttä, eikä se selvästi toimi vaikka parhaansa yrittää, on selvää että tämä iskee epäuskoa koko systeemiin. Tämä taas johtaa uskosta erkanemiseen ja tämänlainen ateisti ei ole onnellinen, vaan surullinen. Kahdesta pahasta valitaan vähemmän paha. - Heille tulisikin kertoa että syntisetkin kristityt pääsevät taivaaseen armon ja parhaansa tekemisen vuoksi. Ja että siellä on iloa joka voittaa maalliset haasteet ja että taivaassa on jopa sellaisia ihmisiä joita siellä ei uskoisi olevan, kuten vaikkapa huumediilereitä.
2: "Vihaiseksi" tulevat eivät ole yleensä vaihtaneet uskontoa tai uskontokuntaa vaan luopuneet koko uskontokonseptista. Syyksi katsotaan pettymys. Uskonto on luvannut menestystä tai jotain muutosta elämään. Sitten tätä ei ole tapahtunut. Ja syyksi on laitettu se, että tämä yrittäminen ei vain ole ollut "tarpeeksi". Kirkossa pitäisi käydä enemmän, pitäisi antaa enemmän lahjoituksia, pitäisi lukea enemmän Raamattua - ja monet muut ratkaisuesitykset ovat tuottaneet pettymyksen. Tästä tulee huijatuksi tulemisen olo. - Heille pitäisi kertoa että he eivät ole vihaisia Jumalalle tai uskolle, vaan kirkolle ja uskontoinstituutiolle. Kirkon paheet pitäisi tunnustaa ja pitää silti kiinni evankeliumista. Samalla pitäisi muistuttaa että yksi uskonlahko ei ole sama kuin kaikki uskonnot.
Tässä lähestymistavassa on jotain kaunista ja jotain hieman pelottavaa.
Positiivisesti aloittaen voidaan sanoa että Rosenbladt ei yritä peitellä uskontojen pahutta eikä hylkää epämiellyttäviä kokemuksia. Hän ei itse asiassa edes kannusta niiden irrelevantisointiin - vaikka toki esimerkiksi siinä että negatiiviset kokemukset ovat jotain josta ei saisi yleistää onkin hieman sen sävyinen, tässä kuitenkin muistutetaan lähinnä siitä tosiasiasta että eri uskonnolliset liikehdinnät eivät ole identtisiä asenteiltaan ja toiminnoiltaan. Näin ollen ei päädytä siihen tavalliseen virheeseen että toisen elämänkokemus aiheesta tulkitaan valehteluksi ja epätotuudeksi ja Saatanalliseksi panetteluksi. Niitä kohdellaan kuten muitakin anekdootteja olisi kohdeltava - eli ei liian vakavasti.
1: Kääntymiskertomukset eivät yksinkertaisesti ole kovin vakuuttavia ja objektiivisia ja kaikenkattavia, ne korkeintaan kuvaavat henkilön omien affektien voimakkuuden, eivätkä itse asiassa ole mitään jaettavia objektiivisia tosiasioita. Tarinat ovat kenties kiinnostavia, tarttuvia ja niistä saa jotain jota kautta yksilöä, hänen arvomaailmaansa ja hänen asenteensa takana olevia syitä voidaan selventää. Mutta jos asiantilan todellinen luonne on selvityksen alla, stories are irrelevant.
Kuitenkin ongelmana on se, että tässä ei onnistuta nousemaan toisen valinnan hyväksymisen tasolle. Rosenbladt valikoi käännytysstrategioita jotka on rakennettu ja valittu siten että ne vetoavat mahdollisimman hyvin juuri tämäntyyppisiin ihmisiin. Tämä on itse asiassa sitä että asioita ei ratkota, vaan valitaan sellaisia tarinoita jotka vetoavat näiden henkilöiden kiinnostuksen kohteisiin. Toisin sanoen olipa henkilö "mad" tai "sad", hän on potentiaalinen takaisinkääntyjä. Toisin sanoen uskonnottomuutta, uskonnosta eroamista ja muuta ei edelleenkään hyväksytä. - Eronneisiin suhtaudutaan enemmänkin säälillä ja heidät halutaan takaisin.
Tätä kautta voidaankin jakaa ongelmallinen uskonto kahteen tärkeään osioon.
Perinteisesti uskontopuheessa on heiluteltu ahkerasti fundamentalistikorttia. Tässä on tarjolla huolta fanatismista ja tiukoista normeista. Tämä kammonkohde - jota vastaan Rosenbladtkin ensi sijassa kohdistaa asiansa - ei ole itse asiassa kovin kiinnostava, sillä jokainen on kuullut siihen liittyvistä asioista ja ne ovat ikään kuin "itsestäänselvyyksiä".
Sillä aggressiivisen uskonnon sijasta huomio pitäisikin heittää nimenomaan "passiivis-aggressiivisen uskonnon" suuntaan. Ja suoraan sanoen pidän sitä vaarallisempana ja salakavalampana kuin avoimen hyökkäävää "raamatulla päähän" -uskonnollisuus. - Vanhoillinen fundamentalismi on varsin usein sellaista, että sen kanssa ei ehkä tule toimeen, mutta ainakin häneen ja hänen touhuihinsa on mahdollista suhtautua.
Passiivis-aggressiivinen tyyli liittyy keskeisesti esimerkiksi "psykopuheeseen". psykoterapeuttisten käsitteiden ja ajattelutapojen soveltaminen, esimerkiksi niin, että synnin käsite koodataan "rikkinäisyydeksi" tai "traumatisoitumiseksi" sen sijaan, että puhuttaisiin avoimesti syntisyydestä. Tällä keinoin uudelleennimettyä syntistä painetaan omaan tahtoon alentavalla ja säälivällä asenteella jossa ikään kuin yritetään tarjota paranusta toisen "mielenvikaisuuteen". Toinen nähdään psykologisesti vajaana ja tähän tarjotaan korvausta.
1: Sivustaseuraajille tämä muistuttaa enemmän terapeuttiselta hoitosuhteelta jossa "passiivis-aggressiivinen uskovainen" ymmärtää, eikä sitä nähdä uskonnollisena käännytystyönä. Medikalisoiva (kyökki)psykologiapuhe itse asiassa piilottaa kaiken uskonnollisuuden niin että se on mukana mutta ei näytä siltä. Tätä kautta onkin helppo huomata että passiivis-aggressiivinen uskonto näyttää hyvinkin leppeältä ja ystävälliseltä, jos sitä katsoo ulkopuolelta.
2: Se, että olet "korjattavana" ja "terapoitava" tuntuukin sitten hyvin erilaiselta. Silloin huomaa varsin konkreettisesti että asenne on hyökkäävää ja alistavaa. Jos et suostu toimenpiteisiin, sinut katsotaan "sairaaksi joka ei suostu parantumaan". Tämän kautta kysymys tuntuu nimenomaan osallistuttavasta säälistä, jossa yritetään saada tottelemaan ja osallistumaan uskontoon joka tuntuu vastemieliseltä. (Muuten emme olisi koko tässä ongelmassa.) Tilanne muistuttaa sitä samaa mikä tapahtuu monissa uskonnollisissa yhteisöissä jossa tapahtuu pahoja ; Rikosta ei kiistetä, mutta uhrilta vaaditaan anteeksiantoa. Armosta tuleekin uhrin pakote ja tekijä saa marttyyrinkruunua. Ja jos anteeksiantoa ei anna, on uhri syyllinen kun on niin tiukkapipoinen että ei osaa edes anteeksi antaa. - Asian kruunaa se, että jos tällaiseen uskonnollisuuteen ottaa hiemankin kriittisen asenteen, vaikuttaa todella helposti itse hyökkäävältä, rakennetaan tilanne sellaiseksi ovathan nuo toiset niin sympaattisia. Ja jotka haluavat vain ymmärtää ja parantaa, eivät tuomita ja hakata.
Kun katsotaan uskonnollisen väkivallan luonnetta, onkin hyvä muistaa nyrkkisääntö Boyerin sisäisestä valvonnasta. Usein väkivalta on uskontokunnan sisäistä. Ja usein rangaistu ei ole primaarinen kohde, vaan yhteisö. Tämä korostuu etenkin "aggressiivis-aggressiivisessa uskonnossa". Toki vääräuskoisiinkin kohdistetaan vallankäytöllisiä pyrintöjä, mutta ne eivät perustu ryhmäpaineeseen - ja senkin voima kohdistuu sisäpiiriin "näin kohdellaan teitä jos lähdette pois noiden vääräoppisten sakkiin!" ~ "Passiivis-aggressiivisen" uskonnon vallankäyttö taas kohdistuu pääsääntöisesti apostaaseihin, ja heitä yritetään ryhmäpaineella saada käännytetyksi takaisin laumaan.
Tilanne on kuitenkin uskovalle hyvin hankala.
Hyvin moni uskova haluaa itse asiasa tehdä hyvää ja olla avulias. Siksi ongelma onkin melkoisen suuri. Lisäongelmia tulee tietysti siitä, että uskonnottomuus on aiemmin ollut hyvin marginaalista. Siksipä suurin osa uskonnottomista tällä hetkellä ovat "poislähteneitä". Heistä hyvin moni on siis "sad" tai "mad". Näin ollen rajut tarinat ovat hyvin usein esillä kun uskova kohtaa uskonnottoman. Niihin reagoiminen on ikään kuin inhimillinen velvollisuus. Kun toinen kertoo tarinan ei sitä voida ohittaa. - Ja koska uskosta luopuneilla on kerrottavanaan rankkojakin tarinoita, on likimain selvää että heihin kohdistetaan jonkinlaista sääliasennetta ja yritystä korjata asia. - Onhan jo karujen kertomusten kertominen itsessään jonkinlainen itsesäälillinen aktio. Näin ollen en usko että tarvitsee olla paha ihminen tai yksisilmäinen julistajahihhuli ajautuakseen "passiivis-aggressiiviseen" uskonnollisuuteen. Itse asiassa se on luonteva reaktio ihmiseltä joka on uskossa, omassa maailmankuvassaan, ja yrittää toimia oikein tämän oman vakaumuksen mukaan.
Valitettavasti tämä ei ole kovin rakentavaa. Sillä tässä tapahtuu toimien tasolla se, mitä Immanuel Kant ei pitänyt hyvänä. Kysymys on uskonnottoman redusoiminen käännytyksen kohteeksi. Hänestä tulee vain väline julistuspuheen kohdistamisessa. Alistat eri maailmankuvassa elävän oman maailmankuvasi kohteeksi, jolloin ihmisestä tulee välinearvo itseisarvon sijasta. Asetat oman maailmankuvasi hänen maailmankuvaansa paremmaksi, ja lähdet "opettamis-oikaisemaan" toista. Ja opettaja-oppilassuhde on aina jonkinlainen "oikeassaolollinen valtasuhde", jonka seurauksena keskustelu latistuu yksisuuntaiseksi. Vain uskonnollisella maailmankuvalla ja vakaumuksella on väliä.
Uskonnottoman tai apostasiassa olevan silmiin tilanne näyttääkin usein siltä että hänen oletetaan - ellei peräti suorastaan vaaditaan - olevan valmis kääntymään. Tähän kannustetaan, tätä odotetaan ja tätä halutaan ja toivotaan vahvasti. Samanaikaisesti on täysin selvää että tämä joka vaatii kääntymstä ei kuitenkaan ole itse valmis kääntymään ja muuttamaan omaa mieltään. Näin avomielisyys ei ole kaksisuuntaista. Tämä taas on "Välitän sinusta ehdoilla" -asennoitumista. Ja tämä taas on sekä "sad" että "mad" -käännynnäisen historiassa ollut ongelmana joka on liitetty uskontoon.
Se, mikä Rosenbladtin tekstitä kannattaa ottaa opikseen on se, että "apostaasi-kerettiläinen" ei ole vihainen Jumalalle. Kun heiltä tulee negativiisia tunteita, se on itsepuolustusta joka perustuu elämänkokemukseen ja jota harjoitetaan itsesäilytyksen - joka voi olla ruumillinen tai mielellinen rikkoutuminen - vuoksi. Vihan kohde ei ole ikinä Jumala vaan jokin ihan muu. Uskonnoton ei usko Jumalaan, joten viha olemattomaan olisi typerä asia. Ei kannata odottaa että uskonnoton on tyhmä - sehän olisi alentavaa kohtelua eikä tämä auta rakentavan suhteen luomisessa. Sen sijaan kannattaa olettaa että uskonoton on normaaliälyinen tai jopa yliarvioida hänen älykkyytensä kohteliaisuudesta. Ja huomata että kun uskovainen todellakin uskoo uskonnollisten instituutioiden ja uskovaisten ihmisten olemassaoloon, hän puolustautuu näitä vastaan ja vihaa näitä kohteita.
Kyllä, se tarkoittaa myös sitä että hän vihaa sinua. Juuri sinua. Mutta voit periaatteessa muuttaa sen väliaikaiseksi.
Tilanteeseen on yksi keino tai ainakin mahdollisuus. Se tiivistyy kahteen sanaan. "Älä käännytä" Kun tapaat uskovan, älä mieti miten saisit houkuteltua tämän takaisin uskoon. Unohda se vakaumuspuoli ja kohtaa hänet ihmisenä. Älä kiistä murheita ja pahuuksia mutta älä jatka tästä "kikkailupuolelle" miettimään "mitäköhän narua tässä kannattaisi vetää" -strategiakikkailua, eli sitä mitä Rosenbladt harjoittaa miettiessään miten kannattaa valita sanansa kenenkin kanssa jotta kääntyminen uskoon olisi mahdollisimman suuri. Voit jopa osallistua vastustamaan näitä asioita julkisesti, asettumaan uskonnottoman puolelle näitä väärintoimijoita (olivatpa he ihmisiä tai instituutiota) vastaan. Sinun ei tarvitse puhua vakaumuksestasi, pitää kiinni evankeliumista, koska se vakaumuspuoli tulee varmasti muutoinkin ilmi.
Ja uskallan väittää että jos käännyttäminen uskontoon on todella tavoitteena, niin juuri tämä strategia on jotain joka toimii parhaiten. Se on ensinnäkin niin yllättävä että moni uskosta luopunut surullinen tai vihainen pitää sellaisen kohtaamista epäuskottavana, jotain jota ei maailmassa tapahdu. Tämän yllätyksen kohtaaminen taas lienee jotain joka pakottaa konkreettisesti reflektoimaan sen uskovaiskuvan uusiksi. Tätä kautta taas se uskonkuvakin muuttuu. Sillä "hedelmistään puu tunnetaan" ihmisten parissa.
Esitys ei pidä sisällään eitraumatisoituneita uskonnottomia. Ei sillä että heitä ei olisi runsaissa määrin olemassa. Mutta Rosenbladtin teksti käsitteli vain uskosta traumaattisesti eronneita, ja tämä rajasi aiheen. Tosin jossain mielessä väikkyy kysymys siitä miksi apologetiikka ei näytä tuntevan "onnellinen uskonnoton" -käsitettä ja miksi suhtautumista heihin ei opeteta. Kysymys on siinä määrin aiheellinen että onneton uskonnoton näyttää olevan peruskäsitys koko uskonnottomuuden luonteesta. Tuntuu että heidän olemassaoloaan ei "ikään kuin tunnusteta" ja tämä tehdään selväksi koko aihepiirin ohittamisella. Tämä on kenties vielä merkittävämpi virhe kuin mitä tässä käsitellyssä aiheessa on kyse. Mutta tämä teksti kohdisti mietteet kuitenkin vain siihen mitä oli sanottu, ei siihen mitä oli jätetty sanomatta.
9 kommenttia:
Katsos, sitä on oikein arvostelu laadittu Rosenbladtista. Eri kiva.
Tekstisi on kyllä tosi hyvä, noin perustaltaan. Sanoitat monia omiakin ajatuksiani: ihmisten lähetystyön objektiksi tekeminen on ikuisuusongelma kristityille (mutta oikeastaan se on pohjimmainen ongelma kaikille keskusteleville osapuolille: milloinka on joku ihminen voinut sanoa tulleensa täysin huomioiduksi kaikkine ajatuksinensa, vapaana keskustelukumppankin ennakko-oletuksista. Kunpa voisikin muuttua toisen mielessä totaalisen tabula rasaksi). Paljon on houkutusta puskea ihmisiä muottiin, jonka kautta tullaan kristityksi. Varsinkin uuspietismin syntyaikoina 60-luvulla tätä on viimeksi voimakkaasti esiintynyt Suomessa. Teologisesti on tietenkin aivan oikein ja jopa välttämätöntä suhtautua ihmisiin lähimmäisinä, välittää heistä kuten kenestä tahansa riippumatta siitä, kääntyvätkö he koskaan kristinuskoon. Se on arvokasta sinänsä luomisen vuoksi eli kristinuskon sisäisestä perustelusta.
Toisaalta taas Rosenbladt saa vähän sellaista kritiikkiä, jota ei ole ansainnut. Kirjoitat lopussa tiedostaneesi, että Rosenbladtin aiheen rajaus sulki pois "onnellisten uskonnottomien" kohtaamisen, mutta aiemmin tekstissä minulle ainakin tuli vaikutelma, että ikään kuin heistä ei hänkään olisi tietoinen. Rosenbladtin rajaus kuitenkin tekee lisäksi sen oletuksen, että ne "sad" ja "mad", joille hän osin puhuu – toiselta osin hän puhuu niille yhteisöille, jotka synnyttävät kyseisen luokkien ihmisiä ja kolmannelta osin omalle kirkkokunnalleen (luterilainen Missouri Synodi)- ovat ikäänkuin samassa episteemisessä korissa eli saattavat hyvinkin uskoa tai olla valmiita uskomaan kristinuskon totuusväittämät, mutta ovat juuri sen tietyn (reformoidun, erityisesti sen arminiolaisen haaran) teologian huonouden vuoksi kyllästyneet siihen kristityn elämään, joka heille on luvattu ja jota he eivät ole saaneet. Olen itsekin kohdannut tällaisia ihmisiä, jenkeissä heitä on herätyskristillisyyden laajuuden vuoksi paljon enemmän. Monet Rosenbladtin yleisöstä ovat kuitenkin aivan oikeasti alkaneet ”uudelleen” kristityiksi Rosenbladtia kuultuaan: jotkut jopa ovat sanoneet kuulleensa evankeliumin ensimmäistä kertaa kaikkien kristittynäolovuosiensa aikana.
En ehdi enempää kommentoimaan ja sori, jos tästä jäi turhan kriittinen tuntu. Tekstisi olisi hyvää luettavaa monelle kristitylle, varsinkin helluntailaisille ja vapaakirkollisille.
Kun lupasin lukea, luin. Kun katsoit osallistuneesi prosessiin ja näit osasi siinä, kommentoit. En näe mitään "turhan kriittistä" tuntua. (Minä räyhään vain Puolimatkan kaltaisille tyypeille jotka ansaitsevat sen. Hän oli itse asiassa kunnioitettava keskustelija "nobodynä" ja pseudonyyminä, mutta julkisuus on kyllä muuttanut hänen strategioitaan kovasti. Mieti nyt; Tyyppi joka ajaa tasapuolista keskustelua mutta kirjoittaa "tiedekeskustelun avoimuuskokeen" joka on selvästi pullollaan affektien värittämää kokemista etenkin Enqvististä. Mukaanlukien kaikki muu minkä hän on kriitikittä ja miettimättä kopsannut Uncommon Descentistä kirjoihinsa ja kansiinsa..)
Kenties tulkintaasi selventää se, että en kirjoittanut Rosenbladtista vaan käytin häntä esimerkkinä yleisestä asennoitumismaailmasta. Niin teen käytännössä aina.
Toisaalta muistutin tekstissä "yleisemmin" myös siitä että ateistipuoli on osasyyllinen tähän valikoitumiseen.
Tämän "kiistämis-esiintuomis" -ongelman ydin onkin meidän välillä tullut toistelluksi ; Dawkins tuo esiin tiettyä, hyvin rajoitettua kuvaa uusateismista. Teologit kritisoivat likimain pelkästään vain häntä. Näin uusateismista vain näkyy tietty osa ja muun olemassaolo ikään kuin unohdetaan. "Ulkopuoliselle" lukijalle (joka ei ole uskonnosta erityisen kiinnostunut mutta ei ateistikaan tai ei muusta syystä pyöri "skenessä")
En siis koe että moite olisi "asiaton" -etenkin kuin tein näkökulmaan taustoittavan "viivanalushuomion".
"ihmisten lähetystyön objektiksi tekeminen on ikuisuusongelma kristityille (mutta oikeastaan se on pohjimmainen ongelma kaikille keskusteleville osapuolille: milloinka on joku ihminen voinut sanoa tulleensa täysin huomioiduksi kaikkine ajatuksinensa, vapaana keskustelukumppankin ennakko-oletuksista. Kunpa voisikin muuttua toisen mielessä totaalisen tabula rasaksi)."
Tavallaan totta, mutta irrelevanttia. Jos kohtaamisessa on priorisoitu käännytysasiaan ja sanomaan, on kysymys muusta kuin jotsain jota on vaan pakko sietöö (~normaalista ja tahattomasta kommunikaatiosta ja keskustelusta.) Kysymys on tietoisesta asenteesta jolla tämä tehdään. Tähänkin asenteeseen on "kristinuskon sisäiset perustelut" nimittäin "pelastus" joka tulee uskosta (olipa sitten teot tai vakaumus se pohjimmaisempi vai näiden yhteisvaikutus).
Kun ideologiassa on tahallinen asenteellinen välineellistäminen, on hieman harhaanjohtavaa vedota toiveeseen/ihanteeseen tabula rasasta. Etenkään jos ainoana oikeutuksena on laskea käännynnäisiä. Eli jos joku manipulointi/käännytys/whatever strategia toimii ja ihmisten mielet muuttuvat, niin se tarkoittaisi että tämä keino on oikeutettu. - Minusta se ei tarkoita edes sitä että nämä käännynnäiset olisivat halunneet tätä asennetta aluksi. - Ne, jotka jäävät kääntymättä jäävät tässä selityksessä ulos, "hukkuneen rukouksiksi" (joksikin jota ihmettelee kiitollisuusrukouspaikoissa. Pelastuneet tuovat koruja kiitokseksi "rukousvastauksista", mutta missään ei ole hukkuneiden korunkeräämistä "vastaamattomista rukouksista").
"Etenkään jos ainoana oikeutuksena on laskea käännynnäisiä. Eli jos joku manipulointi/käännytys/whatever strategia toimii ja ihmisten mielet muuttuvat, niin se tarkoittaisi että tämä keino on oikeutettu."
Mutta kun ei ole oikeutettu eikä ainoana oikeutuksena ole laskea käännynnäisiä. Onko sinusta täysin mahdotonta, että olisi olemassa kristitty ihminen, joka samanaikaisesti
1) arvostaa ei-kristittyä, on tälle ystävä, antaa hänen täysin itsenäisesti päättää, mihin uskoo [aseta valitsemasi hyve tähän] täysin riippumatta siitä, tuleeko tästä koskaan kristitty
ja
2) toivoo, että kaverista tulisi joskus kristitty?
"Onko sinusta täysin mahdotonta, että olisi olemassa kristitty ihminen, joka samanaikaisesti
1) arvostaa ei-kristittyä, on tälle ystävä, antaa hänen täysin itsenäisesti päättää, mihin uskoo [aseta valitsemasi hyve tähän] täysin riippumatta siitä, tuleeko tästä koskaan kristitty
ja
2) toivoo, että kaverista tulisi joskus kristitty?
Kysymyksenasettelu on omituinen, ohittaa sen mitä yritän sanoa ja kiemurtelee johonkin ihan muuhun. Vastaus tuossa muodossa on "tottakai voi". (Vaikka Raamattu sanookin että uskonnoton vertautuu eläimiin jne. Asenne ei siis ole selkeä "sisäinen ehdoton todistus". Mutta kuitenkin minusta "riittävän vahva" jotta sen voi kristytty ottaa olematta ideologisen normiston kanssa risririidassa.)
Julistusstrategiaposition ottaminen onkin sitten muuta. Siinä ei voi "saada molempia". Tämä on sitä ongelma -aluetta. Eroaa muuten vakioystävyydestä siten, että tavallisesti ystävyydessä joku juttu yhdistää ja sitä tehdään. Uskovainen+uskonnoton on taas yleensä tämän eron kautta esillä, koska julistusasetelma on vahvasti mukana. Näin ollen kristillinen ystävyys on ainakin pirun harvinaista. Käännyttämisstrategiat ja "argumenttifloodit" mukana.
"Kysymyksenasettelu on omituinen, ohittaa sen mitä yritän sanoa ja kiemurtelee johonkin ihan muuhun."
Olkoon sitten, kuinka vaan. Ehkä en vain tajua, jaksa lukea kunnolla tai olen muuten vain väsynyt setvimään aihetta, josta en pääse kunnolla kärryille. Joskus myöhemmin sitten paremmalla onnella, jos innostaa.
Kaikella kohteliaisuudella - "En ymmärrä" ei ole mikään argumentti. Esitin haasteen, johon vastasit ja analysoin antamasi tulokset. Se, että tulos ei osunut, johti sinun puolustelevaan asenteeseen. Hit-and run -strategiaa jonka eettinen oikeutus on perhe. Prioriteetit toki kunnossa, mutta jos ei ole aikaa eli kohteliaisuutta keskustella kunnolla, miksi keskustella at all? Selvisit aikanasi siitä haasteestakin juuri siksi että et mennyt "pakenemislinjalle".
Koska muistan tämän onnistumisen, yritän selventää asiaa. Jonkun muun kohdalla olisin jo antanut olla. Etenkin kun olen mielestäni varsin seikkaperäisesti - jopa jankkaavasti - määritellyt asiani. Olisi hyväksyttävää jos olisit yksinkertaisesti erimielinen. Vaivannäkömme epäsuhta (vrt. tämä blogi ja sen lukeminen vaatima aika ja sinulle vastaavat kommentit ja niiden viemä aika vs. sinun kommenttien keksimisen ja kirjaamisen aika. Ne ovat imbalanssissa.) vaatisi minimissään sen että et vääristelisi sanomisiani ja yrittäisi kehittää jotain "etkö muka näe mahdollisuutta X" -vaihtoehtoja jotka olen jo selvästi esiintuoden vastannut.
Adopt an Atheist vaikuttaa juuri tämänlaiselta "hyväntahtoiselta passiivis-aggressiviiselta uskonnolta" josta tämäkin juttu kirjoittaa.
Sen kirjoittajat ovat taatusti hyviä ihmisiä. Heillä on yhtäaikainen tavoitepari (a) arvostavat eikristittyä (b) haluavat että hän olisi joskus kristitty. "Let them know of your sincere interest in working with them to uncover their inner self. They may be resistant at first, but eventually they may come to understand that they were Christian all along." on kuitenkin vakava käännytysasenne.
Ateisti ei kohtaa mitään sisäistä sielunmaisemaa an ding an sich. Siksi koko sisäinen sielunmaisema ja "haluan hyvää" on irrelevantti JOS JA/ELI KUN käyttäytyminen on destruktiivista, kusipäistä ja ärsyttävää. Jos minä vedän ihmisiä kasvattavasti turpaan hyväntahtoisesti luullen oman sisäisen maailmankuvani mukaan että se kasvattaa, ihmiset eivät pidä tätä kovin ystävällisenä. Sillä tälläisissä caseissa sisäinen intentio on "välttämätön mutta ei riittävä ehto".
Tämä kristityn ilkeys ei tietenkään ole pakotettua - mielestäni jos rationaalinen järkevä ihminen lukee kommenttini jotka olen kanssasi tästä aiheesta vääntänyt olisi tajunnut että en rajaa kristityn hyvyyttä mahdottomana. Se on väärä jo siksi että olen kertonut Päiviö Latvuksesta ja hänen onnistumisestaan joten minulla ei ole tässä mitään kaksoisstandardia. Haasteeni ei ole mahdoton, ei mikään "bring on hyvä uskova" ja sitten etsin heistä vaikka tikulla väkisin jotain inhottavaa ja laittaisiin loppuun "I rest my case" ja sanoisin että uskovat ovat pahoja.
Tämänlaisen kuvitteleminenkin on itse asiassa varsin asenteellista, mutta toki ihmisluonteen tuntien hyväksyttävä teoria ja ajatus likaisen pikku agnostikon saastaisen mielen toiminnasta. Kuitenkin Latvusesimerkkini nimenomaan kumoaa että kyseessä olisi tämä.
Näin ollen ihminen voi olla hyvä kristitty joka toivoo jonkun uskonnottoman olevan kristitty ja joka samalla kunnioittaa tätä. Kysymystä ei tarvittaisi Latvusesimerkin jälkeen.
Sen kysyminen johtaakin miettimään että onko koko haasteeseen vastaaminen tehty "ketunhäntä kainalossa". Eli että haasteeseen vastaaja olisi ikään kuin etukäteen esittänyt että "tämä on hyvä kristitty" ja jos tulos paljastuu inhottavaksi, niin sitten kysymys on "haasteen esittäjän asennevammasta jolla hän määrittelee kaikki uskovat pahaksi". Eli olisin vain dogmaattisesti uskovaisia vihaava ja että vihani on automaattista affektien esilletuomista.
Minulla on falsifiointikriteeri syytökseesi - Mikä on sinun?
Antamasi tämä mies selvisi toki paremmin haasteesta kuin se aikaisemmin antamasi. Tämä ei tosin ole paljoa kun muistetaan miten se aikaisempi paljastui asennevammahirviöksi joka on miltei yhtä kammottava kuin allekirjoittanut.
Kuitenkaan antamasi setä ei haasteestani ihan selvinnyt ; Samoin ja samoista syistä kuin "Adopt an atheist". Teksteissä ei suinkaan puolusteta ateisteja uskovaisia vastaan. Vaan esitetään uskontokritiikkiä JOTTA voidaan oikeuttaa oma assaultti ja käännytysvallankäyttö ateisteihin.
Taikatemppunahan on se, että ateistit nähdään vain pettyneinä ihmisiin ja instituutioihin ja joilla on idiotismisolmu päässä eivätkä tajua että eivät vihaa Jumalaa. Näin uskon puolesta moititaan uskontoa ja vastustetaan tällä keinoin ateismia.
Kun esityksesi kritiikki nosti aikaan olon että esitit syytäksen joka olisi jonkinlaisen "et anna tilaa tai mahdollisuutta kristityille olla yställisiä" Valitettavasti on olemassa myös vaihtoehto että antamasi setä oli kaikkea muuta kuin ystävällinen - ja kenties koko uskonnottomiin suhtautuminen on jossain sellaisessa lokerossa että olet kykenemätön näkemään tilannetta uskonnottoman silmin ja siksi et kykene ymmärtämään miten temppuilu on vastemielistä kuvottavaa henkistä väkivaltaa jossa ystävällisyys on sosiopaattista hymyä jolla lähinnä estetään itseen kohdistuva kritiikki ja saadaan väkivallan uhrin puolustautuminen näyttämään "militantilta"
Kun tässä selvästi hyökätään uskonnon kautta ateismia vastaan, mistään kovin ystävällistä tässä ei voi olla. Haasteeni ideana oli olla paitsi hyökkäävä uskontoa, myös puolustava ateistia kohtaan. Älä sekoita ylenkatseellista psykovallankäyttöä puolustamiseksi, se on alentamista!
Usko-uskonto -jako taas on varsin omituinen kritiikki, kun muistetaen että mikä onkaan se fundamentalistien, herännäisten, karismaatikkojen jne. hokema klassisesti ollut. "Ei uskontoa vaan uskoa". Tässä vain kompataan omaa dogmaa ja toimitaan sen sisältä. "Kerettiläisdiskurssi" joka kattaa kristinuskon muutenkin kun kohteena ovat mitkä tahansa jotka nähdään vastustettavina vääräuskoisina (olipa kyseessä sitten väärästi kristinuskoiset tai väärästi muunlaiset uskovat.)
- Vääräuskoisuusteeman sijasta pitäisi kai korostaa oman ryhmittymän sisäistä kritiikkiä, mutta tämä menisi minusta jo hiustenhalonnaksi, joten ohitetaan tämä. Se kuitenkin heikentää entisestään hieman lisää tätä kokonaisuutta. Vaikutus ei kuitenkaan ole sama kuin merkittävyys.
PS: Aiempaan viitaten: Mitä ristiriitaista on jos hegemoninen diskurssi määrää jonkin asian tietynlaiseksi niin että vaihtoehtoa ei nähdä mahdolliseksi JA että samanaikaisesti rajattaisiin ja määriteltäisiin keskustelu koskemaan vain niitä aiheita jotka tämän määritelmäm kautta nähdään relevanteiksi? Mielestäni on ihan normaalia että aihetta rajataan. Näenkin olennaisen eron implisiittisen ja eksplisiittisen rajaamisen kanssa.
Antamasi setä ei korosta että kaikki ateistit eivät sovi hänen malliinsa. Samoin Dawkins on vasta viime aikoina alkanut - kovan rökityksen jälkeen - tunnustamaan että on muunlaisiakin uskovaisia kuin destruktiivisia uskovaisia. Vasta ääneen tunnustaminen johtaa siihen että keskustelu kontekstoituu. Ilman sitä kaikenlaiset ihmiset saavat kaikenlaisia asioita eikä kirjoittaja ole kantanut vastuutaan tekojensa seurauksista. Jos näiden rajaamattomien juttujen vuoksi syntyy vihapuhetta, silloin vastuuton kirjoittaja joka peittelee vastuutaan "en tarkoittanut" /"en sanonut mitään tälläistä" (kun ei sanonut mitään eikä osannut käyttää aivojaan määrittelemiseen) on DEMAGOGI, kansankiihottaja. En välitä ovatko he ilkeitä vai tyhmiä. Niiden erottaminen kun vaatisi toisen subjektiivisen sisällön tuntemista ja minä en ajatustenlukija ole. Veisaan siis viis tästä.
Lähetä kommentti