Ihmisillä on hyvin erilaisia näkemyksiä fundamentalismiin. Luontevinta olisi varmaan lähteä näkemyksestä jossa fundamentalismi on vain enemmän uskontoa. Näin esimerkiksi islamilaiset terroristit näyttäytyvät enemmän islamilaisina, "näyttäen islamin todelliset kasvot". Sama koskee tietysti kristillisiä fundamentalisteja. Näin "rivikristitty" näyttääkin passiivisesti uskovaiselta. Heidän leppoisuutensa tulkitaan uskon vähyydeksi. Kristillinen fundamentalismi näyttää siis kristillisyyden kasvot ja islamilainen fundamentalismi paljastaa mitä islam on. Tämä näkemys tuntuu olevan jotain josta sekä uskovaiset että monet ateistitkin ovat yksimielisiä.
Tulkinta on yleinen, mutta se ei ole itsessään kovin kiinnostava, sillä sitä vastaan saadaan rakennettua aivan päinvastaiset tulokset antava tulkinta, jossa fundamentalismi ei itse asiassa ole uskontoa ollenkaan, vaan kiivas eturyhmä joka ei keskity hengelliseen puoleen, vaan tavoittelee poliittista valtaa. Aktiivinen ja kiivaileva elämäntapa näyttäytyy tällöin "sisäisen sijasta ulkoisen tavoitteluna". Ja leppoisuudesta tulee oikean hengellisyyden ilmenemä.
Ylläolevien paremmuusjärjestystä ei voida koetella kovinkaan hyvin. Niissä toiminnan taso on identtinen, ero on uskonelävien sisäisessä maailmassa - se laitetaan jopa alitajuiseseen mieleen, jolloin erimielisyyttään ilmaiseva uskova joka ilmoitta että hän ei koe noin, voidaan ohittaa koska hän voi valehdella tietoisesti tai sitten hän ei ole tietoinen aidoista vaikuttimistaan. Tämänlainen koherentisoitu tulkinta on tietysti helppo rakentaa, ja se on täysin kritiikille immuuni. Mikään ulkoinen toiminta ei voi kumota väitettä sisäisestä vaikuttimesta.
Yhtä huono tulkinta on ajatus siitä että fundamentalismin takana olisi pelkkä muutosvastarinta ; Modernia maailmaa ei vastusteta ja fundamentalistit soveltavat teknologiaa varsin sujuvasti ja mielellään. Menneisyyttä (tai oikeastaan menneisyydestä olevaa mielikuvaa) kohtaan koetaan fundamentalismin parissa nostalgiaa, mutta se ei ole teknologista maailmankaipuuta.
Boyerin ratkaisu ongelmaan.
Pascal Boyerista fundamentalismia esiintyy käytännössä vain siellä missä on varaa valita. Hän kuvaa "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassaan hän kuvaa sivulla 330 että "Islaminusko ja samastuminen muslimien yhteisöön (umma) ei ole mikään aito valinta, jos on syntynyt Saudi-Arabiassa, samalla tavalla kuin kristinusko ei ollut valintakysymys keskiajan Euroopassa." Monokulttuurin sisällä identiteetissä on voimakkuusasteita ja se näyttäytyy sisäisenä vallankäyttönä.
Fundamentalismissa on kuitenkin usein korostettu vastustajakuva, jolloin ryhmän omia normeja ruvetaan käyttämään käskyinä muillekin kuin oman ryhmän kannattajille. Siihen, että painotuspiste vaihtuu omien parista erimieliseeen, vaatii kilpailutilanteen.
Moderni maailma tarjoaakin, ei teknologis-infrastuktuurisella tasolla olevan ongelman, vaan maailmankuvan tasolla olevan ongelman. Uskonnonvapaus on itse asiassa kova isku ; Boyer kuvaa tätä seuraavasti sivulla 333 "Uskonnollisen liittouman näkökulmasta se, että moderni maailma sallii lukuisia eri valintoja pakottamatta ihmisiä maksamaan tästä asianmukaista hintaa, merkitsee että luopuruus ei maksa mitään ja että se näin muodoin on erittäin todennäköistä." Boyerin mukaan valinta itsessään ei ole ongelma ; Uskonnot ovat aina tarjonneet auliisti vaihtoehtoja "Älä noudata normejamme ja kohtaat kovan tuonpuoleisen rangaistuksen" on lupa tehdä valinta, ja kertoo että valinnasta seuraa kova hinta. Uskonnonvapaus ei korosta valinnasta seuraavaa sanktiota. Ja tämä koetaan pahana asiana.
Boyer näkee uskonnot ihmisten liittoumana. Sen liimana on luottamus. Luottamusta hankitaan yleisesti ottaen sitouttamalla ihmisiä. Ihmisiltä odotetaan ja vaaditaan tietynlaista toimintaa. Kannustimena toimii toki palkkiot. Mutta toisaalta tärkeämpänä on rangaistus. Boyer kuvaa tilanteen ytimen (sivu 333) "Jokaisen on pystyttävä luottamaan siihen että äänetön luottamus vie voiton välittömistä henkilökohtaisista eduista." Boyer korostaa että rangaistuksia sovelletaan usein jopa etukäteen. Rangaistukset ovat tärkeitä, mutta eri tavalla kuin voisi luulla. Hän ottaa sitouttamisesta esimerkin sotilasmaailmasta, jossa huonoja ja epäluotettavia sotilaita rangaistaan. Rangaistukset ovat yliampuvia eivätkä edes ratkaise tilannetta, korjaa ongelmaa tai tee paremmaksi sotilaaksi. "ponnistukset muuttuvat sitä vastoin perustelluiksi heti, kun ymmärretään että niiden todellinen maali ei ole uhri, vaan muut sotilaat."
Tästä voidaan soveltaa vaikkapa fundamentalismissa olevaan tiukkaan suhtautumiseen apostasiaan. Uskosta luopunut ei toki saa "sukkasaippuaa sotilasmaailman tapaan". Mutta hänen uskovan identiteettinsä kielletään ja hänestä puhutaan karusti tai hänen kanssaan olemista rajoitetaan. Nämä opettavat ihmisille että "fundamentalistien seura on ehdollista" - tai sama teologisesti korrektilla saivartelukielellä "fundamentalistit eivät suvaitse synnintekoa". Luopuruudella on hinta. Boyer korostaakin että fundamentalismi ei ole primaarisesti ulkoista vallantavoittelua, vaan sisäisen hierarkian ylläpitämistä ; Kilpailutilanteessa fundamentalistit eivät vain suostu lieventämään ihmisiin kohdistuvia vaatimuksia, joka olisi yksi keino.
Hän kuvaa fundamentalismia vastavoimaksi nimen omaan siihen että moni muu lieventää vaatimuksiaan ja alkaa suvaitsemaan. Sivu 336 kuvaa tilannetta seuraavasti "Jos sotaoikeudet alkaisivat suhtautua luopioihin suvaitsevaisemmin ja aktiivisotilaat saisivat kuulla tästä, potentiaalisten luopioiden vainot ja laittomat rankaisutoimet muuttuisivat mitä todennäköisemmin vielä väkivaltaisemmiksi ja näyttävämmiksi. Sama psykologinen taipumus selittää taatusti sen, miksi jotkut ihmiset ajautuvat äärimmäiseen väkivaltaan oman uskonnollisen liittouman palveluksessa." Toisin sanoen "yhden uskonnon" alueissa on valtahierarkia, joka nojaa "luopioita teloittavaan tiukkaan sotaoikeuteen", fundamentalismin luonne taas vertautuu siihen että tätä hierarkiaa halutaan ylläpitää kulttuurissa jossa sotaoikeus antaa lepsumpia tuomioita. Tämä "pettymys systeemiin" purkautuu lynkkauksiin jotka ovat jopa aggressiivisempia kuin "sen alunperäisen sotaoikeuden".
Näin ollen voidaan sanoa että kun fundamentalisti pilkkaa uskonnottomia, ei ensisijaisena kohteena ole ateismi, vaan omien pitäminen kurissa. "Muuta mieltäsi, ja sinäkin olet tämän pilkkamme kohde". Ja fundamentalistille nämä haukkujat ovat kavereita. Se tekee rangaistuksesta pahemman. Siksi fanaattisuus ja viha näyttäytyy uskonnottomalle surkeasti toimivana julistuksena, jonaina joka ei todellakaan anna suvaitsevaista, rationaalista, keskustelukykyistä ... kuvaa uskovaisista. Mutta jos nähdäänkin että julistaminen ja siihen liittyvä riitely ovat toimia jotka näyttävät että fundamentalisti itse on sitoutunut ryhmäänsä. Ja että pilkan tavoitteena on pitää fundamentalistien omat rivit koossa. Siinä vaiheessa kaikki näyttää ihan järkevältä.
Avain onkin vain siinä että koko jutussa kysymys ei ole "teologisesti korrektissa selityksessä" ; Kysymys ei ole vääräuskoisten sielujen pelastamisesta. Tämä unohtuu helposti käännytyksen kohteelta, joka ihmettelee ja ällistyy lähinnä siitä miten tehotonta keskimääräinen käännytystyö on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti