Ollessani Ropeconin puolella, sain mielestäni tärkeää ja arvokasta kritiikkiä bloginkirjoittelustani. Kritiikin ytimen voi tiivistää karkeasti siihen että ; Blogiani luetaan yllättävän paljon. Ottaen huomioon, että tämä on varsin tylsä blogi. Jossa on "sekaisin filosofiaa ja miekkailua". Olen itsekin ihmetellyt lukijamäärää, eikä tuossa lausunnossa ole mitään loukkaavaa, "koska ympäristö jossa se sanottiin". Ehkä ihmiset käyvät katsomassa kuvia miekoista, se yhdistänee kaikki maailman ihmiset. Mutta kritiikissä olennaisinta oli ajatus erottelusta.
Teksti siis näyttää irralliselta ja toisistaan riippumattomilta. Toisin sanoen joku jakaisi blogin kahtia. Olisi yksi miekkailublogi ja toinen filosofiablogi. Sekamelskasta on vaikeampi löytää sitä mikä kiinnostaa, kun siinä on useampia aiheita. Olisi toki helppoa jatkaa ajatusta jopa vielä pidemmälle. Jakaa blogi lisäksi vaikka teologia -aiheiseen. Niitäkin juttuja tulee kirjoitettua. Tai sitten omaa elämää käsittelevään. Lopulta minulla olisikin muutama blogi joissa olisi kaikissa muutamia satoja blogauksia.
Tässä on vain se ongelma, että en kykene erottamaan näitä toisistaan. Syyhyn voi saada selitystä Windsorin tämänvuotisesta "Reality of Steel" -luennosta. Sen otsikko oli "Live by the Sword - Die by the car, cigarette and cheeseburger". Se käsitteli laajemmin sitä, miten eri motiivein ja lähtökohdin miekkailua harrastetaan ja miksi sitä kannattaa harrastaa.
Otan kuitenkin esiin sen, miten hän mainitsi että hän oli aikaisemmin vihannut suomen kielen kielioppia. Se on kammottavan vaikeaa englantilaisen mieleen. Kielet kun eroavat toisistaan valtaisasti. Tämä oli ennen kuin hän oli opetellut miekkailua. Myöhemmin Windsor oli harjoitellut miekkailua ja palannut suomen kieliopin pariin. Ja nähnyt siinä samankaltaisia rakenteiden systemointitapoja mitkä toimivat miekkailuasioiden opiskelussa.
Ajatus voi tuntua mystiseltä, mutta tosiasiassa taustalla on hyvin järkeenkäypä selitys ; Miekkailussa on paljon muistettavia asioita ; Manuskriptien lukemisesta ymmärtämisen kautta toimintaan asti on valtaisasti opiskeltavaa. Määrän prosessointi kasvattaa itse mielen prosesseja. Syntyy ikään kuin yleinen asenne ja tapa lukea ja opiskella. Miekkailu vaikuttaa tietysti myös tunnemaailmaan, etenkin tunteiden hallintaan. Näin asennemaailmakin muuttuu.
Omalta kohdaltani uskallan sanoa, että minulla on käynyt hieman samalla tavalla. Toki osaamani miekkailun tietotaitomäärä on vielä varsin vaatimatonta. [Mestaria minusta saisi vain kahta tietä (a) huijaamalla ja valehtelemalla (b) harjoittelemalla useita tuhansia tunteja.] Mutta olen kuitenkin joutunut jäsentelemään paljon asioita. Isoin muutos on ollut yleisessä elämänasenteessa. Perusnegatiivinen pelkojen, traumojen ja varovaisuuden sävyttämästä tyypistä on matkan varrella karissut kaikenlaista. Ajattelu ja asenneprosessit taas heijastuvat likimain joka ikiseen lauseeseen, jonka kirjoitan. Kirjoitan siis yhtä blogia siksi että vaikka jollekulle muulle erot voivat olla ilmiselviä, itselleni on tyystin mahdotonta sanoa missä vaiheessa filosofia loppuu ja miekkailu alkaa.
Itse asiassa olen puuhannut filosofiankin parissa sen verran aikaa, että en voi olla aivan varma siitä, missä määrin opiskelemani filosofia onkin se, joka värittää kaiken miekkailun. Mutta kun asiat ovat toisiinsa tiiviisti liuenneena, ei erottelulla ole oikein väliäkään. Minun blogini on siis ikään kuin kapinallinen bussi Amerikoissa "ei niin kauan kauan sitten". Siellähän oli busseissa omat paikat mustille ja toiset valkoisille. Minun blogissa istuinpaikkoja ei ole määritelty, vaikka monien mielestä erottelu on olennaista - ja jopa helppoa - tehdä. Jatkan tässä jonkinlaista filosofisotureiden perinnettä. Tai ainakin unelmaa sellaisesta.
Kuva on miekkakoulumme tämänvuotisesta esityksestä. Tämänlaisia kuvia ne ihmiset varmaan käy katsomassa, joten kävijämäärä varmasti pompahti kattoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti