Erimielisyydet ovat usein raskaita kokemuksia. Se, että toisella on eri mielipide, johtaa helposti riitaan. Siksi tarvitaankin rauhanrakentajia, sellaisia sillanrakentajia jotka ymmärtävät että aroista aiheista puhumiseen on hyvä käyttää diplomaattisuutta. Tämä on periaatteessa kaunis ajatuksena ; Diplomatia voi periaatteessa toimia retorisena muistutuksena, että jos saman asian voi sanoa kauniisti tai rumasti, niin valitsee sen kauniisti. Näin asiaa ei tarvitse muuttaa, vaan se paketti missä sen tarjoaa. Tämä ei ole argumentatiivinen heikenne tai vahvike. Se on vain sitä että argumenttissa mietitään sen eettinenkin ulottuvuus.
Ongelmatilanteetkin ovat selviä välttäminen itsetarkoituksellisesti kun johtaa siihen että puhutaan niistä asioista (a) joista ollaan samaa mieltä ja niistä jotka (b) ovat merkitykseltään pieniä. Tästä saa hyvän esimerkin juuri nyt vellovasta homoseksuaalikeskustelusta. Molemmat puolet katsovat ajavansa hyvyyttä ; Toinen puhuu oikeuksista ja vapauksista. Toinen puoli Jumalallisista velvollisuuksista. On selvää että mihin ratkaisuun päädytäänkin, toinen ottaa sen pahasti.
Diplomaattinen puhe koetaan retorisena leprtetlynä, koska aihe on tärkeä ja olennainen. Ihminen kokee vain että diplomaattinen selitys on vain yritys maalata musta valkoiseksi kielikikkailuilla. Tämä aiheuttaa inhoa, sillä diplomaattinen puhe alkaa tuntumaan manipuloinnilta jossa huomio siirtyy asiasta siihen esitystapaan. Näin käy helposti. Diplomatiaa korostava voi kauhistua siitä että on provosoinut kiukun esiin näissä manipulaatiota kokeneissa ja korjaa asian vaikenemalla. Tällöin arasta asiasta tulee tabu. Diplomaatti ei sitten vain puhu siitä.
Diplomatian ylikorostamisen kohdalla on hyvä muistaa että monilla - toivoakseni mahdollisimman monilla - ihmisillä on vakaumuksia ja mielipiteitä jotka ovat heille maailmaa rakentavia. Joskus he ovat niitä ärsyttäviä melskaajia. Mutta toisinaan heistä tulee myös sankareita jotka nostavat kätensä ja toimivat aktiivisesti pahaa vastaan. On uskallettava toimia ja puhua. Vaikka se koettaisiin provokatiivisena ja ilkeänä.
Juuri tämän eron tajuamisen ongelma näyttää olevan tämän hetken kirkon isoin ja olennaisin ongelma. Homoseksuaaleja vastustava puoli ei välitä diplomatiasta koska heitä kiinnostaa (oppi)sisältö. He kannattavat sen seuraamista ja taistelevat sen edestä minkä näkevät oikeaksi. Heidän vastapoolinaan ei ole kirkon sisällä homoseksuaalejen puolella olevaa aktiivisuutta, vastapuoli korostaa sitä suvaitsevaisuutta eikä tee mitään. Valtionkirkkomme väittää ihan oikeasti tällä hetkellä olevansa kirkko kaikille ja kaikille mielipiteille. Kuitenkin vaihtoehtotarjonta kirkon sisällä on joko fundamentalismia tai sitä että suvaitaan fundamentalistien oikeutta ja lakaistaan erimielisyys maton alle, asiaksi josta ei voi puhua ollenkaan. Tämän jälkeen ihmetellään että kansa eriytyy kirkosta. Sen sisällä on kuitenkin puhetta vain yhdenlaisille ihmisille.
Keskustelua ei synny kun on vain yksi ääni ja se hiljaisuus. Ei ole ihme jos se yksi ääni tämän jälkeen näyttäytyy kaikkien, myös niiden hiljaisten, äänenä. Kun näin käy, älkää syyttäkö yleisöä siitä että he eivät näe ja kuule! Do something, you fools!
Toki ymmärrän että Jeesus puhui kaikkea nöyristä maan pienistä ja hiljaisista. Mutta mikäli muistan mitään hänen kiivaudestaan temppelimyyjäisissä, hän ei tarkoittanut varmaan tämänlaista hiljaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti