Kuoleman esitetään usein olevan mysteeri. Se esitetään jonain, josta me emme tiedä mitään vaikka olemmekin kaikki asianomaisia. Kohtaamme luultavasti jonkun muun kuin itsemme kuoleman. Ja mietimme omaa kuolemaamme. Kuolema muuttuu kuitenkin mysteeriksi jos ja vain jos oletamme että kuolema onkin vain elämän jatkumista jossain toisessa muodossa. Sen sijaan jos ajattelemme, että kuolema on vain ruumiimme tuho, kuolemasta katoaa aivan kaikki mysteerisyys. Kuoleminen on yhtä tuntematon, arvoitus ja seikkailu kuin kysymys siitä "missä polkupyörä on sen jälkeen kun olen sulattanut sen ja tehnyt osista kahdenkädenmiekkoja?"
Jos oletetaan että kuolema ei ole mysteeri, ihminen onkin äärellinen olento, joka ymmärtää kuolevaisuutensa ja tietää rajallisuutensa. Omaa kuolemaa ei tällöin kohdata, koska tietoisuus katoaa. Kuolema on tavallaan vain tila jossa ruumis hajoaa niin että sen itsekorjausjärjestelmät lakkaavat tyystin toimimasta. Tätä tilaa ei kohdata tietoisena, joten ihminen ei elä kuoleman kanssa, vaan hän pikemminkin viettää aikaansa kuollen.
Itse asiassa tämä ajatus siitä että kuolema on vain elämän loppu tarkoittaa sitä että kuolemalla ei ole mitään erillistä essenssiä. Se on tavallaan vain "elämän raja". Kuolema on ajallinen viittaus, se viittaa että tuo asia on ennen ollut elävä. Eli se on hieman kuten jotkut minun esineeni. Nyt ne ovat sirpaleita, jotka viittaavat että se on joskus ollut vaikkapa kermanekka. Tässä ei ole mitään mysteeristä. Paitsi jos suree kermanekan menetystä niin kovasti että keksii fantasian jossa tämä kermanekka on jokin ikuinen ja muuttumaton jota ei voi rikkoa. (Mikä sotii kaikkea kermanekoista hankkimaamme kokemusta vastaan.)
Elämä onkin vain hidasta jokapäiväistä kuolemista. (Jos hyvin käy.)
Kuoleminen onkin hyvin mielenkiintoinen aspekti ottaa mukaan. Schopenhauerin mukaan kuoleminen on tuskallista ja ikävää, koska muuten tekisimme itsemurhan. Hänen kuvansa elämästä ei ollut kovin iloinen. Hänen vastavoimakseen voidaan laittaa Nietzsche joka taas katsoi että kärsimys ja nautinto liittyivät yhteen. Näin hyvä elämä olisi sietämättömän ihanaa. Kokisit juuri sen verran että jos tulisi yhtään enempää, et enää kestäisi. (Siis vähän kuin ne nuoruuden ensimmäiset seksimaratonit.)
Tosiasiassa ihmisillä näyttää olevan kaiken kaikkiaan hyvin suuri into elämiseen. Tämä näkyy vaikkapa miekkailutunneilla, jossa ihmiset väistävät vaistomaisesti turvalliseksikin tietämäänsä terää. Kerrotaampa jostakusta filosofisesti sävyttyneestä tyypistä, joka aina kun kohtasi eksistentiaalista kuoleman rohkeasti kohtaamista kannattavan tyypin, otti tätä raivelista kiinni. Ja katsoi monessako sekunnissa epätoivo ja elämänkamppailu nousivat esiin. En tiedä onko tämä urbaani legenda tai ajatuskoe. Mutta voin kuvitella että reagointi on kova.
Evolutiivisesti on ymmärrettävää, että kuoleman lähestyessä yritetään vielä. Sillä kelpoisuus ei maksa epäonnisesta yrittämisestä. Kaukainenkin onnistuminen sen sijaan näkyy valintapaineessa, tilastollisesti. Näin jokainen ihminen on hieman kuten "Armoton" -elokuvan lopussa oleva kohtaus. Siinä muutoin varsin peloton, karismaattinen, julma ja väkivaltainen sheriffi anoo armoa katsoessaan kiväärinpiippuun. Hän vetoaa jopa siihen että hän on juuri rakentanut taloa. Talo ei ole hieno, mutta hän pitää sitä arvokkaana syynä elämälleen. Tosiasia on, että kuolemisen hetkellä jokaisella meistä on todennäköisesti jokin ajatus tämänlaisesta talosta. Olisi mukavaa jos joku miettisi näitä taloasioita jo ennen sitä aktiivista kuolemisen hetkeä.
Sillä jos kuolema ei ole mysteeri, eläessä näitä taloja ehtii katsoa, rakennella, parannella ja arvostaa. Kuolemaan niitä ei sen sijaan mukaansa saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti