Elokuvissa seikkailijat ja sankarit ovat usein miehiä. He tekevät mitä vain "saadakseen tytön". Haaste on ulkopuolinen vihollinen, joka uhkaa naista. Saduissa prinssit taistelevat lohikäärmeitä vastaan ja suojelevat prinsessaa.
"Disneyn" "Pieni Merenneito" laittaa kuitenkin sankariksi naisen. Tässä elokuvassakin on ulkopuolinen vihollinen, Medusa. Mutta kun katsoo hieman tarkemmin, huomaa että naissankarin kohdalla vihollisuuskuva muuttuu. Sillä tässä elokuvassa naissankari tekee mitä vain "saadakseen pojan". Tämä tarkoittaa itsen totaalista muuttamista. Ariel luopuu omista kehollisista piirteistään ja äänestään muokkautuakseen prinssin maailmaan. Prinssin maailma luo ehdot ja sankaruus on sitä että Ariel tekee mitä vain "saadakseen pojan". Miehet sitten hoitelevat sen pahan Medusan ja osoittavat oman tapansa "tehdä mitä vaan" naisen puolesta.
Sankaruudessa näkyy tietynlainen epätasapaino. Sankari uhraa paljon ja toinen ei. Prinssi asettaa henkensä vaaraan pelastaakseen tytön, joka on "vain uhri", eli passiivisessa roolissa. Ariel mutiloi omaa ruumistaan samalla kun prinssin suurin ongelma on siinä että "Valitakko kumpi näistä söpöistä tytöistä. Tykkään bruntista mutta toisaalta tuo punapää ei nalkuta." Prinssillä ei ole isoa uhrausta, vaan tasa-arvoiselta näyttävässä tilanteessa tehtävä valinta, jonka vaikeus ei ole vaarassa vaan juuri siinä että valinta näyttää hänelle melko pieneltä.
Miehet eivät kuitenkaan taistele itseään vastaan, vaan naisen rooliksi asetetaan oman itsen muuttaminen. Miehen tulee olla itsensä ja vastata ulkosiin haasteisiin. Naisen sankaruutta on uhrata identiteettinsä. En haluaisi ajaa tämänlaisia mielikuvia ja asetelmia "niin vakioina", kuin mitä ne ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti