Artikkeli lähtee siitä että parisuhteen tarkoitus on miellyttää Kristusta enemmän kuin itseä. Vastakkainasettelu on tehtävä tietyllä tavalla. Sodassa on priorisointi kysymyksessä "To please Christ versus self". Parisuhde on siis primaalisti Jumalaa ja maailmanjärjestystä varten, kuin omaksi parhaaksi, parisuhteen onnellisuus on sekundääristä (joskaan ei automaattisesti poissuljettua). Tämä tietysti sitoutuukin parisuhdekuvaan, jossa vaimon on syytä sitoutua vaikka perheessä olisi juopottelua ja perheväkivaltaa.
Artikkeli määrittääkin oikeaoppisen kristillisen seurustelun aakkoset. Tämän taas voisi jakaa seuraaviin osioihin:1: Friendship, ystävyys, joka on valmistelua.
2: Courtship, seurustelu, taas on eiseksuaalista tapailua joka tehdään sen takia että on syytä tutkia esimerkiksi oikeat arvot ja muut vastaavat asiat. Niiden tarkoituksena on katsoa että ominaisuudet ovat haluttuja.
3: Betrothal jossa puolisokandidaatti käy näytillä. Tässä haetaan suvun hyväksyntä. Olennaista on huomata, että ennen tätä tasoa ei suositella emotionaalista sitoutumista.
Tämä näyttää että avioliitto ja parisuhde ovat enemmän analyyttis-käytännöllisiä suhteita kuin tunnesuhteita. Seurustelussa tarkistetaan toisen kyvykkyys hoitaa perhettä, ja yleinen luotettavuus. Ja että suku on samaa mieltä. Tässä suku on etusijalla ja avioliiton kautta uusi ihminen hyväksytään sukuun. Tämä on sinällään mielenkiintoista, koska on tosiasia että monet parisuhteet voivat aiheuttaa skismoja. Nykyään tapana on että suvun on hyväksyttävä puoliso ja toisten valinnat. Tietyllä tavalla systeemi ei tietysti ole läpeensä huono. On hyvä että jos joku alkaa deittaamaan narkomaanimotoristia, että joku kysyy sen olennaisen kysymyksen ; "kannattaako?"
Kuitenkin tämänlainen tekninen parisuhdemäärittely tuntuu varsin kylmältä ja tunteettomalta. Useinhan olemme tottuneet ajatukseen että tunnepuoli tulee ensin, ja sitten ne muut asiat tulevat esteeksi. "Vanhassa systeemissä" emotionaaliset ongelmat ovat varmasti tavallisempia. Tunnekylmyys ei kenties tapa lapsia tai tee elämästä mahdotonta, mutta kysymys onkin onko se elämä silti kunnolla elämisen arvoista. "Uudessa systeemissä" tunteet taas ovat jopa ylikorostuneita, ja tämä voi johtaa hedonismiin ja lyhytjänteisyyteen, ja siihen että valitaan totaalisen epätoimiva parisuhde, joka taatusti romahtaa kiville sen takia että toinen on se narkomaanimotoristi, jonka asunto menee ulosottoon ja jonka luottokelpoisuus on muutenkin siinä kunnossa että portaille ilmestyy satunnaisia hevosenpäitä.Artikkeli sanookin suorasanaisesti (vahvistukset artikkelista) että "Self-centeredness, "feeling love." Dating developments a self-centered "feeling" concept of love. Dating is based on the idea that two people should kindle a emotional attraction for one another before the commitment of betrothal. But it turns out to be self-centered love that likes how the other person makes them feel. Anyone in a healthy marriage will testify that selflessness, not feelings, is the key to great marriage." Tunnepuoli ei ole ratkaisevaa, vaan uhrautuvaisuus. Tämä on varsin mielenkiintoinen näkemys, koska uhrautuminen tarkoittaa yleensä kärsimystä. Jos avioliitto on kunnollinen vasta uhrausten kautta, tuskasta tulee tällöin olennainen osa toimivaa parisuhdetta. Toki minäkin arvostan tiettyjä sukupuolielämän sadomasokistisilta vaikuttavia piirteitä, mutta tässä on mukana jotain "minulle liian kieroutunutta" -joka itse asiassa värittää valtaosaa fundamentalismia yleensäkin. Se korostaa oman uhrin onnellisuudeksi. On vaikeaa ymmärtää että tuska olisi onnellisuuden ydin. Ymmärrän kuitenkin myös sen, että vakaa perhe -elämä vaatii tiettyjä kärsivällisiä piirteitä.
Tämänlaiseen mietintään ei kristillinen analyysi toki yllä. Sillä se on varsin yksillä napeilla tehty. Kaikki lähtee valtapelistä, jossa koko ilmiä (a) määritellään omilla ehdoilla uusiksi (b) sovelletaan tätä määritelmää kaikkeen mihin se on totuttu liittämään.
määrittelystä, jossa a priorisesti kielletään deittailun pysyvään parisuhteeseen johtaminen. Sen sijaan deittailu on "temporary romantic relationship focussed on current enjoyment rather than future matrimony." Muiden määritelmien osuvuus kielletään. Ongelmaksi tässä määritelmässä onkin se, että artikkelin kirjoittaja itse asiassa tekee ekvivokaation päätelmissään. Hän määrittelee deittaamisen uusiksi, mutta käyttää perinteisesti deittailuksi nähtyä ilmiötä aivan kuten se sisältäisi juuri tuon määritelmän. Oikeasti tilanne on se, että jos jonkin kohteen määrittelee, on hyvä katsoa mikä osuus seurusteluilmiöstä osuu tämän uuden määritelmän alle.
Uskallan sanoa että olen harjoittanut paljonkin "deittailuksi" kutsuttua toimintaa, joka ei todellakaan täytä artikkelissa esitetyn määritelmän kuvausta. Se ei silti ole noudattanut perinteistä kaavaa. Uusi määritelmä ei siis kuvaa sitä, eikä se siksi ole määritelmän sisällön mukaan deittailua. Mutta koska deittailu on vakiintunut toisessa määritelmässä, kirjoittaja ei huomaa tätä vaan kohtelee deittailua siten kuin uusi määritelmä kattaisi koko ilmiötä ; Kaikki perinteisestä "oletko pragmaattiseti hyvä ja luotettava valinta" -analyysistä poikkeava on pelkkää himokkuutta "lustful passion". Tunnepuolen korostaminen kielletää.
Tämä taas johtaa vain yhteen asiaan. Siinä missä arvokeskustelut tavallisesti johtavat inttämiseen, koska eri järjestelmät rakentavat eri premisseistä koherentisoidut systeemit, ja petitio principii alkaa jylläämään. Tässä kyse ei ole mistään vaihtoehtoisista järjestelmistä jotka ovat eri lähtökohdissaan järkeviä. "It Will Pass" on yksiselitteisesti epälooginen, ristiriitainen ja typerä. Tämä on hieman koomista, kun ottaa huomioon että kyseessä on analyyttisenä esiintyvä artikkeli, jonka tavoitteena on puolustaa ns. perinteistä järkiavioliittoa.
Molemmat kuvat ovat 1900 -luvun alkupuolelta. Ritariksilyömistä kuvaava on Leightonin "The Accolade". Toinen Waterhousen "Lamia". Ihan vaan sen takia että ne kuvaavat asian puolia minusta symboleina suhteellisen "ymmärtäväisesti". - Ja punapäät ovat tietysti hotteja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti