tiistai 19. heinäkuuta 2011

Tikku ja Silppurin päihittämisen strategia.

Jokainen minun sukupolveni poika tietää "Turtlesit", teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat. Siihen aikaan kun aloittelin koulussa, välitunneilla tärkeimpiä asioita oli tietää mikä näistä pikaruokavaliolla elävistä akneamfibeista oli paras. Oliko se räyheä Rafael, klassinen eettinen johtaja Leonardo, letkeä surfhenkistä cowabunga -asennetta ajava Michelangelo vai skientistihenkinen Donatello. Minäkin, joka en saanut katsoa kyseisiä mellastelijoita televisiosta, koska he kuulemma välittivät vaarallisia turmelevia arvoja. Mutta olin silti asioista perillä.
1: Koska asia on olennainen, kerron kaikille että minä pidin eniten Rafaellosta, mutta leikeissä minusta tehtiin Robo -Turtles. Aina. Ala-asteen lapset siis jollain tasolla diagnosoivat minut ennen aikuisia.

Alkuperäinen sarjakuva oli kuitenkin aika tavalla synkempi, kuin se maailma joka lapsuuteni TV:stä tulevassa Turtleseissa ilmeni.

Siinä mutanttininjakilpikonnat ovat hyvinkin nimensä mukaisia. Tikku kasvatti heidät ja koulutti heitä vuosia. Siksi että Tikkua ajoi yksi ajatus (vastaanpanematon ajatus, voimakas ajatus, hyvä ajatus, kaunis ajatus) kosto. Silppuri oli tappanut hänen omistajansa. (Tikkuhan on mutanttininjarotta, tuohon murhan aikaan vain rotta.) Tikku ei suinkaan halunnut Silppuria oikeuden eteen. Vaan hän halusi Tikun hengiltä. Itse asiassa tarjottu ratkaisu olikin se, että Leonardo löi Silppuria miekalla mahaan ja mutanttininjakilpikonnat piirittivät hänen kuolettavasti haavoittuneen ruumiinsa ja tarjosivat Silppurille jalomielisesti oikeutta valita. Valita sen, tekeekö hän itse kunniakkaan seppuku -itsemurhan. Vai tekevätkö ninjakilpikonnat suolistamisen hänen puolestaan. (Tässä on kieltämättä jotain joka niin sanoakseni ruopaisee gentlemannin kainalokuoppaa.)

Tikun lähestymistapa asiaan on realistinen. Kouluttautuminen tälläiseen vaativaan tehtävään vaatii aikaa. Ninjakilpikonnia on monta, joten he saavat koston toteutettua paremmin.

Itse asiassa Tikun realismi puuttuu valtaosasta ns. kostoelokuvia, kostosarjakuvia ja muuta kostoviihdettä. Kostoelokuvien suosio itsessään ei yllätä.
1: Hyvin usea on kohdannut itseen kohdistuvaa vääryyttä. On ollut kiusattu, huijattu tai muuta vastaavaa. Tunnemaailma on tuttu, siihen on helppo samastua.
2: Vielä useampi on nähnyt epäoikeudenmukaisuutta sivusta. Ja se herättää oikeudentajussa ikävää kolotusta. Koston oikeutusmaailmasta tulee tällöin jotain jota on helppo ymmärtää.
3: Olemme yksinkertaiseti myös pirun kateellisia monista asioista joita muut ovat tehneet työkseen. Haemme kompensaatiota näihinkin. Näin kateus ressentimoituu ja sitä yritetään oikeuttaa kutsumalla sitä oikeutetuksi kostoksi.

Kostoelokuvissa on kuitenkin hyvin harvoin "Tikun näkemystä". Ehkä lempeimmän pään kostoelokuvaksi voidaan laskea "Karate Kid" (molemmat niistä) Se kertoo koulukiusatun noususta kiusaamisen yli. Se ei pääty siihen että kiusaajat pakotetaan valitsemaan seppukun ja toisen suorittaman suolistamisen välillä, vaan siihen että kiista ratkaistaan menestyksessä karatekilpailuissa (Siinä uudemmassa ja paremmassa voitto kung-fukilpailussa ratkaisee).

Elokuvassa vastustajat on kuvattu hyvin dedikatiivisiksi harjoittelijoiksi. Vastassa on siis kauan karatea harrastaneita ihmisiä. Poika päihittää heidät kaikki melkoisen lyhyen harjoittelukauden päätteeksi. Tämä ei itse asiassa ole kovinkaan realistista. Mutta usein elokuvissa esitetään "sisäinen lahjakkuus" ja "oman itsen ilmentäminen", jotka nousevat esiin nopeasti. Tämänlainen antaa mielestäni hyvin väärän kuvan. Nopean "ihmelapseuden" syntymisen tapahtumatta jäämisestä syntyy pettynyt ja katkeroitunut tilanne.
1: Mahdollisesti sellainen jossa oman tappion pohjalta syntyy myös kateutta, jossa oma harjoittelun puute nähdään toisten epäreiluutena. Ne paljon harjoitelleet ovat vain tylsiä puoli-ihmisiä ja muutenkin ikäviä tyyppejä. Koska eiväthän he muuten voittaisi "sitä hyvää tyyppiä". Mutta tässä kenties vien elokuvien antaman kuvan liian pitkälle? Minusta riski tähän on, se ei vain realisoidu kaikilla tai edes enemmistöllä. Mutta riittävän usealla.

Kenties jonkinlaisen "nopeasti toteutetun koston" hengen saa kuitenkin löydettyä kostoelokuvista. Sellaiseksi saadaan ainakin "Viimeiseen pisaraan", joka kertoo perheväkivallasta. Psykopaattinen mies ensin lyö ja sitten jahtaa vaimoaan hyvin armottomasti. Lopuksi nainen hoitaa tilanteen vetämällä miestä turpaan. Ihan hautaan asti. (Siitä nimi.) Elokuvassa harjoitteluajaksi annetaan hyvin lyhyt aika. Yksi kuukausi. Se oli kuitenkin aktiivista harjoittelua. Ja aviomies ei ollut hyvä tappelija - hän päin vastoin turvautui ampuma -aseisiin, jotka nainen kätki ennen tilanteen alkamista. Vastassa tehopikatreenin jälkeen oli siis yksi ihan normaali mies. Silti tappelu oli tiukahko ja naisen voitto tuli vain juuri ja juuri.

Toki täpärä voitto teki siitä jännittävän ja elokuvaan sopivan. Mutta siinä oli myös realismin kannalta jotain olennaista. Jotain sellaista joka ei väittänyt että naisen "sisäinen aikuinen ihmelapsi-ninja sikisi simsalabim" jollain kung-fu -aforismilla.

Ylläolevan tajuaminen on oleellista. Moni hekumoi koston ajatuksella. Tämä on kuitenkin kovin lyhytjänteistä.

Tosiasiassa kostaminen vaatii työtä. Ja kun olet tehnyt sen työn riittävästi, käy helposti hyvin ikävästi. On selvää että harjoitteluaikana ajatus kostosta on varsin kannustava voimavara. Voi myös olla hetkessä elävään tyyliin nautinnollista piestä jollain baarin takaisella puolityhjällä parkkipaikalla se tyyppi joka ala-asteella vittuili sinulle ja pesi päätäsi WC:n päntössä. Mutta kun tämä kymmenvuotissuunnitelma/projekti on toteutunut, teko on tehty. Siinä vaiheessa tuntuu varmasti tyhjältä ja turhalta. Että mitäs nyt? Eikä pelkästään siksi että poliisi on laittamassa rautoihin (kuten luultavasti on). Vaan etenkin myös siksi että nyt se kosto on sitten ohi, ja teko johon on sitonut identiteettinsä ja tarmonsa on nyt sitten romahtanut.

Kostoa kehotetaan nauttimaan kylmänä. Se onkin ainut tapa nauttia realisoituvasta kostosta. Paras kosto nautitaan kuitenkin hiljaisella liekillä kytien. Jos haluaa nakustella parasta mahdollista kostoa, tajuaa että kosto on tarkoitettu kesken -olotilaksi. Ei nautittavaksi. Nautittu kosto kun saattaa sisältää pieniä osia joita jopa yli kolmivuotiaat voivat niellä. Kostonhimo on sublimointia varten.
Jos autot kulkevat bensiinillä, kirjoittaja käy kyynisyydellä, vittuuntuneisuudella, ärtyneisyydellä ja kostonhimolla.

Ei kommentteja: