Katsoimme puolisoni kanssa Harry Potteria ("Halfblood Prince") DVD:ltä. Siinä Dumbledore huokaisee nuorten rakkausdraaman kohdalla nostalgisesti "Oh, to be young and to feel love's keen sting." Tässä haikaillaan nuoruuden rakkauden, niiden epäonnistumisten perään. Tässä on taustalla jonkinlainen ajatus siitä, että nuorten rakkauselämä on "vasikanrakkautta" ja koostuu kaikenlaisista kokeiluista. Kuitenkin tosiasiassa "kokeilu" tuntuu olevan enemmän after the fact -leima epäonnistumiselle. Onnistumiselle after the fact -leima on "Se Oikea". Näiden kahden välinen ero on tuurin ja vastavuoroisuuden kokoinen.
Hyvin usein ihmiset tuntuvat olevan Dumbledoren linjoilla. Minä, joka tietysti tunteellisesti tsemppaan hyvyden asiaa aina kun sellaiseen elokuvassa törmään, päädyin näyttämään keskisormea ja sanomaan "Fuck You". Sillä nuorena tehdyt epäonnistumiset ovat juuri niitä epäonnistumisia, joihin ollaan heittäydytty kun ei ole tiedetty "niistä kammottavista seurauksista". Ja epäonnistumiseen ei olla (a) valmistauduttu eikä (b) riittävän kypsiä prosessoimaan niitä muutoin.
Ainakin oman kokemukseni kautta väitän että juuri tämä haikailtu nostalgisen ihana ja puhdas "vasikanrakkaus" on juuri sitä, joka kävelee sieluun pyytämättä, ottaa kaiken, ja lähtiessään murjoo paikat paskaksi ottaen mukaansa sielusi antamatta sitä koskaan ihan kokonaan takaisin. Kokemuksen jälkeen olet vähemmän ihminen ja enemmän kyyninen tappajarobotti. (Which is cool and awesome way to live!) Niiden kokemiseen takaisin haikailu muistuttaa kovasti sitä iloa mitä jotkut kokevat siitä että pääsisivät takaisin armeijaan kärsimään. Tai niitä jotka haluavat kokea uudestaan elämänsä pahimmat autokolarit ja turpasaunat.
Kaikki elokuvatkaan eivät toki esitä asiaa Dumbledoren tapaan - vaikka se onkin yleisempää. Tämä muistetaan "Little Manhattan" -elokuvassa. Elokuva kertoo 10/11 vuotiaiden ensirakkauskokeiluista. Näkökulma on "miesnäkökulma", ja se on itse asiassa sellainen että siihen on aikuisen(kin) melko helppo samastua.
1: Mielenkiintoisena juoniratkaisuna onkin se, että tärkeimpänä sivujuonena poika itse asiassa korjaa hänen vanhempiensa näkemyksiä rakkaudesta ja sen merkityksestä. He joutuvat prosessoimaan koska he joutuvat kävelemään rinnalla "niissä hyvissä ja huonoissa päivissä". Lapsi näytti millä vaa-alla tätä asiaa punnitaan ja miten vakavasta ja tärkeästä asiasta on kysymys. Mutta en kirjoita tästä, koska haluan rypeä epäonnistumisessa sen sijaan että korostaisin sitä miten naivia tunne -elämää kannattaa tukea. En pehmoile vaan kyynistelen, se sopii mukavammin imagooni. (Kyynikkohan on pohjimmiltaan pettynyt romantikko, joten se siitä. Emme jatka aiheesta enempää. Suut tukkoon. Hyshys.)
Asia on lapsille itselleen vakava, ja se näkyy kaikessa siinä pellessä. Kuten siinä miten toisen lauseenpuolikasta vatvotaan. Kun lasten suhde on katkolla, on se sellaisenaan kova ja riipivä kokemus. Tämä uskalletaan näyttää. Asian hallitsemattomuus tulee mukavasti esille "I loathed myself for feeling like I did. I mean, this is crazy. She's a girl for God's sake, it's not like she's a New York Knick or something." Asiahan ei muutu aikuisempanakaan tämän hallittavammaksi.
Epäonnistuminenkin on tietysti mukana riskinä. Ja tottakai se konkretisoituu. Tämäkin on iso asia. Poika ei mene hakemaan toista jäätelöä. Ja asian tiimoilta käydään seuraavanlainen keskustelu, jossa äiti lohduttaa pettynyttä poikaansa:
"- "Maybe not everything is supposed to last forever. Certain things are like... like... skywriting. Like, like, like a really beautiful thing that lasts for a couple moments and then... You know?"
- "Mommy!"
- "I know, honey. Love sucks."
-"Yeah.""
Elokuva myös etenee siten, että tässä elokuva ei pääty siihen että lapset menisivät lopuksi parikymppisinä avioon. Sillä niin käy vain "utopistisissa elokuvissa" Paluu arkeen epäonnistumisen jälkeen kova "What choice did I have but to return to my old, miserable life? Wait a minute. You were happy. Oh, please! I was miserable. I just didn't know how miserable I was."
Sen sijaan elokuva vihjaa alusta loppuun, että kysmys on hetkestä. Kuten silloin kun poika kuvaa tilannetta seuraavasti "As I held onto Rosemary Telesco for dear life, we both knew the truth. She was going off to camp and eventually, private school. We were on different roads, she and me. Two ships that passed in Sheep Meadow." Kariutuminen seuraa.
Elokuvan loppukaneetti kuitenkin muistuttaa siitä, että väliaikainen, kariutuva, loppuva tai muuten vaan lopahtava ei ole samaa kuin turha ; "Love is an ugly, terrible business practiced by fools. It'll trample your heart and leave you bleeding on the floor. And what does it really get you in the end? Nothing but a few incredible memories that you can't ever shake. The truth is, there's gonna be other girls out there. I mean, I hope. But I'm never gonna get another first love. That one is always gonna be her." Epäonnistuminen ei siis muuta kaikkia kyynisiksi tappajaroboteiksi, mutta he eivät tunne hävinneensä vaihdossa. (Ehkä sen takia että minigunit ja tappaja-laserit eivät kuulu perussopimukseen, jos haluaa varustaa kyynisen tappajarobottinsa niillä, joutuu maksamaan aika paljon ekstraa asediilereille.)
Tarkemmin miettien juuri tämänlaisista ihmisistä voi kenties sittenkin kuvitella tulevan vanhoilla päivillään Dumbledoreja. (Ei, en tarkoita että heidän mahdollisesta homoseksuaalisuudestaan aletaan vääntämään ihmeellistä debattia.)
Luulin kerran olevani väärässä. Mutta sitten huomasin erehtyneeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti