Usein, kun puhutaan huonolaatuisista sarjoista, puhutaan katsojien aliarvioimisesta. Usein tämä tuntuu omituiselta, ellei peräti mahdottomalta. Sillä kun TV:n avaa, sieltä tuppaa tulemaan sellaista ohjelmaa, joka herättäisi pikkuisen paranoidimmassa mielessä kysymyksiä siitä, että onko jossain olemassa jokin salaliitossa oleva jengi, joka vuoden ajan miettii että mitä mahdottomamman typeriä asioita he voivat keksiä, ja jota ihmiset kuitenkin katsovat. Että testikysymyksenä olisi aina sama "Voiko tämäkin mennä läpi?" Ja jos kysymys on sama, niin on vastauskin ; "Kyllä. Kyllä se voi!"
Kuitenkin katsojien aliarvioiminen on hyvinkin mahdollista. Tässä on kuitenkin se hyvä puoli, että katsojat osaavat kenties kehittää elokuviin ja televisiosarjoihin sisältöä, joka itse asiassa tekee elokuvasta tai sarjasta järkevämmän kuin tekijä on aikonutkaan.
Näin on esimerkiksi käynyt "James Bond" -elokuville. Eräs näkemys koherentisoi koko monenkirjavan Bond -poppoon teorialla jossa "James Bond" on "007" -tappoluvan mukana tuleva valenimi. Se selittää miksi agentti uskaltaa esitellä itsensä rikollisille nimellään "Bond, James Bond". Nimi on valetta in first place. Näin selittyy miksi esimerkiksi Bondin suhde tappamiseen ja huumorintaju ovat heilahdelleet hyvinkin vilkkaasti. Ja miten kylmän sodan jutuissa melskannut kaveri näyttää varhaiskeski-ikäiseltä aina. Ja miksi hänen naamansa näyttää taktisesti vaihtuvan aina muutaman vuoden välein. Itse elokuvat eivät tietysti sano tätä ja kyseessä on vain katsojien tekemä kyhäelmä. Mutta ilman sitä kokonaisuus ei näytä yhtä järkevältä. Voidaankin sanoa että tämä järkevyys on katsojien, ei elokuvien tekijöiden, konstruoima. Derrida juhlisi sitä miten "kirjailija on kuollut". On vain katsojan/lukijan kokemus tekstistä.
Vastaava koherentisointi on tehty myös "Twilight" -maailmassa. Alusta asti oli selvää että Bellassa oli jotain varsin kummallista. Edvard ja muut vampyyrikaverit eivät voineet esimerkiksi lukea hänen ajatuksiaan. Ja vaikka vampyyrit ja ihmiset eivät voineet lisääntyä, hän tuli raskaaksi. Sikiön tulevaisuutta ei voitu ennustaa, vaikka glitterbodiset vampyyrit harjoittivat tätä normaaleille ihmisille ihan rutiinonomaisesti. Selitykseksi keksittiin se, että Bella on osittain ihmissusi. Koska sarjassa ihmissudet ja vampyyrit sotivat kovasti, saataisiin tästä myös selitys rauhan teemoille ; Edvardin ja Bellan vauva olisi ihmissusi-vampyyri-tiesmikä, joka voisi toimia yhdyssiteenä sotivien yliluonnollisten olentojen välillä. Vampyyri-ihmissusi -yhdistelmää ei tietysti oltu kokeiltu aikaisemmin, koska no.. ne nyt tappoivat toisiaan aika kovasti ensinäkemältä. Merkittävää on, että sarjaa vielä odoteltaessakin tämä teema kiersi fanien parissa. Valitettavasti lopullinen ratkaisu oli vain korostaa sitä miten Bella oli niin ihmeellisen ihana ja "jokin erityinen voima" jonka vihjataan olevan Bellan harvinaisen viaton äidinrakkaus, suojeli vauvaa. Tämä tietysti sopii siihen teemaan, että "Twilight" -kirjailijalla oli tavoitteena opettaa nuorille pidättäytymistä seksistä ja olemaan muutenkin niinkuin perinteiset arvot käskevät. Mutta ratkaisu oli olennaisesti huonompi ; Ratkaisuiksi maailmaan selvästi suoraan liittymätön deus ex machina on sama kuin sanoisi että "vittu tässä teille ad hoc -paskaa loppuratkaisuksi, tyhmät nuoret". (Eikä tämä vastaus tule siitä, että en kannata niitä perhearvoja, taustalla on ihan perus tarinankerronnan lainalaisuudet. Fiksut ratkaisut nousevat loogisesti tarinasta ja ne ovat riittävästi pohjustettu ja sidottu maailmaan.) Tässä mielessä kirjailija jätti fanit tavallaan huomioimatta.
Uskallankin esittää, että fanien taitona on kehittää uskottavia koherentteja selityksiä epäkoherenteiltakin tuntuviin asioihin. Syynä on tietysti se, että fani voi uppoutua maailmaan hyvin syvästi. Lopputuloksena on nörttiefekti ; Keskittyminen ja siihen liittyvä prosessointi tuottaa erikoisia ratkaisuja jotka sitovat kokonaisuudet yhteen. Tämä voimavara on merkittävä, koska niissä tapahtuu jotain jota esimerkiksi TV -sarjojen cliffhangereissa joskus unohtuu. Pelastus tapahtuu jollain tavalla jota ei ole pohjustettu. Tai sitten se on sitä mallia jonka Camp -henkinen "Batman" -TV -sarja minun lapsuudestani teki. Ratkaisu vaaralliseen pulmaan löytyy heti seuraavan jakson alussa siitä legendaarisesta varustevyöstä. KLIK.
Toisin sanoen fanit löytävät järkeä järjettömästä. Tämän voisi luulla riittävän siihen että se kuuluisa "mikä tahansa" menee läpi aina ja aina ja aina. Mutta valitettavasti jotkut asiat ovat niin outoja että niiden järjettömyys nousee selvästi esiin. Esimerkiksi "Terminator" -universumin aikaristiriidat menevät varsin mielenkiintoisiksi. Järjen puutekin voi tulla esiin, jos käyttää tämänlaista eksaktia materiaalia.
Valitettavasti tätä ei aina muisteta. Ja jos näin ei muisteta tehdä, käy helposti kuten "Lost" -sarjan tekijöille. Siinähän yllätyksestä tehtiin pääasia, ja sarjan aikana näytettiinkin lähinnä iso kasa yhteensattumia joita ei selitetty kunnolla. Tai oikeastaan sarjan suhde mysteereihin voidaan tiivistää seuraavaan kaavaan:
1: Sarja esittelee mysteerin jota ei ratkaista. Tässä mysteerissä olennaista on se, että se unohdetaan tai tuhotaan. Ai, alkuvaiheessa ihmeteltiin mitä "Othersit" tekivät matkustajakoneeseen joutuville? No, ei mitään, ei sitä enää viimeisen tuotantokauden kohdalla muisteta. Olennaista on mysteerin tunne, jota ylläpidetään vaikkapa sillä että kun joku ihminen on sellainen että hänen oletetaan tietävän asiasta, niin häneltä ei kysytä asiasta. Että kun "othersit" kaappasivat jonkun kaverin, niin ei vahingossakaan kysytä asiaa suoraan, vaan annetaan vain viitteitä näyttämällä kuvia nallesta jonkun kädessä parissa eri jaksossa.
2: Asiat selitetään puolittain. Kun paratiisisaarella ammutaan jääkarhu on kyseessä mysteeri. Joka ratkeaa laittamalla hillbillyhuijari "Othersien" jääkarhuhäkkiin. Kyseessä on paennut elikko. Tässäkin vaiheessa ultimaattinen jääkarhun saarellaolo jätetään mysteeriksi, koska näyttää vain että niillä on tehty jotain kokeita. Mitä kokeita tarkalleen ottaen? Voisiko asiaa edes kysäistä suoraan kirjoja ahmivalta rotan näköiseltä sosiopaatilta? Ei tietenkään! Sillä kyseessä on tässä kohden mysteeri mallia 1.
Loppujen lopuksi Lostin ideana olikin juuri se, että mysteereitä tuli esiin ja mysteeri ratkaistiin esittelemällä toinen mysteeri. Takaumat avasivat jotain ihmisistä, mutta mitään ei koskaan selitetty. Selitykset, kun niitä oli joskus pakko tarjota, muuttuivat ad hoc -luontekseksi. Kun piti keksiä jotain. Ratkaisut eivät olleet myöskään yhtä tyylikkäitä kuin mysteerit sellaisina kuin ne esitettiin. Tässä ei tietysti ollut muuta vikaa kuin se, että sitä selitystä sitten yritettiin antaa, vaikka oikeasti paras nautinto tuli juuri sarjan irrationaalisuudesta, siitä että missään ei oikeasti ole mitään järkeä. (Tämä on hyvää harjoitusta oikeaa elämääkin varten!)
Minun ratkaisuni asiaan olisi se, että tekisin kummallisia juonenkäänteitä hatusta pari tuotantokautta. Niiden sisältö olisi riittävän epäselvää ja vihjailevaa. Ja sitten luksin hyvin tarkasti fanien tuotoksia ja pistäisin parhaat palat huolellisesti näyteltyinä mukaan. Lopetus olisi silloin - TV -sarjoille poikkeuksellisesti - vähintään yhtä olennainen. Ja hauskinta olisi se, kun jossain olisi niitä faneja jotka kertoisivat ylpeästi että "juttu oli niin ennalta -arvattavaa että tiesin sen jo jaksossa X". Myhäilisin hiljaisesti ja hieroisin käsiäni yhteen ja käkättäisin. Että kyllä vain. Silloin sinä keksit sen. Siihen asti siinä ei ollutkaan mitään tolkkua!
Kirjoittaja luulee keksineensä moottorin Lynchin elokuvien suosiolle ; Jos siinä ei ole tolkkua eikä järkeä, eikä kirjoittaja keksi yhtään mitään konstia ulos tästä suosta, niin ei hätää - katsojat kyllä keksivät! Kuluttavat oikein iltoja sitä etsiessä ja kun sen keksivät, pitävät elokuvaohjaajaa niin maan fiksuna ja ovelana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti